Raekuuro iskee keskellä helteistä iltapäivää.

Raekuuro, tuo raamatullinen vitsaus, yllättää kesken lämpimän kesäpäivän. Rakeet kirpaisevat lomailijan iholla ja viilentävät ilmaa useilla asteilla.

Raekausi kestää vain toukokuusta syyskuuhun. Rakeet nimittäin tarvitsevat syntyäkseen voimakkaan nousuvirtauksen, jossa lämmin ilma kohoaa maanpinnan tuntumasta suoraan ylöspäin. Sellainen syntyy helpoimmin auringon paahtaessa kuumasti, tyypillisesti iltapäivähelteellä.

Jos nousuvirtaukset ovat niin voimakkaita, että lämpimän ilman keräämä kosteus nousee kylmiin ilmakerroksiin useiden kilometrien korkeuteen, muodostuu kuuro- ja ukkospilviä.

Rae kasvaa hiukkasen ympärille

Rakeet saavat alkunsa noissa pilvissä samaan tapaan kuin sadepisarat. Ensin tarvitaan hiukkanen, jonka ympärille vesi voi tiivistyä tai jäätyä. Tiivistymisytiminä toimivat ilman epäpuhtaudet, vaikkapa nokihiukkaset tai suolakiteet.

Jopa 30 metriä sekunnissa kiitävät nousuvirtaukset kuljettavat raealkiot kilometrien korkeuteen, missä ei enää vallitsekaan hellekesä vaan kova pakkanen. Siellä ilmamassat sisältävät runsaasti alijäähtynyttä vettä. Jos jäätymisytimiä on niukasti, pintajännitys pitää vesipisarat nestemäisinä, vaikka ne kylmenevät jopa 40 miinusasteeseen.

Osuessaan raealkioon alijäähtynyt vesi jäätyy välittömästi, ja raealkiot keräävät yläilmoissa pinnalleen lisää massaa, kun alijäähtynyttä vettä tarttuu niihin.

Nousuvirtauksen nopeus määrää rakeen kasvun. Mitä voimakkaammin ilma virtaa, sitä massiivisemmaksi rae ehtii kertyä. Pääosa kasvusta tapahtuu 5–8 kilometrin korkeudessa. Kun nousuvirtaus heikkenee tai rae kasvaa niin suureksi, ettei virtaus enää kannettele sitä, rae alkaa pudota.

Jättirae voi olla kumma mötikkä

Mitä suurempi rae on, sitä nopeammin se putoaa. Pienet rakeet ehtivät osittain sulaa matkalla. Sen sijaan yli kaksisenttiset jättirakeet, joita Suomessakin havaitaan ainakin kerran kesässä, kiitävät alas moottoritienopeuksilla, runsaasti yli sata kilometriä tunnissa, ja säilyttävät koko komeutensa.

Suurimmat jättirakeet voivat olla varsin kummallisen muotoisia, sillä ne ovat poukkoilleet ilmavirroissa ja alijäähtynyttä vettä on jäätynyt epätasaisesti niiden eri puolille.

Suomen kaikkien aikojen suurimmat rakeet havaittiin viime kesänä Pirkanmaalla. Ne olivat jopa kahdeksansenttisiä eli suunnilleen pesäpallon kokoisia.

Havainto maailman suurimmasta rakeesta on niin ikään viime kesältä: Yhdysvaltain Etelä-Dakotassa maahan jysähti 20-senttinen jäämötikkä.

Tavallisimmin jäärakeiden läpimitta on puolesta sentistä senttiin.

Lumirae ei riko mutta liukastaa

Jäärakeiden lisäksi on olemassa lumirakeita. Ne ovat styroksihippuja tai raejuustoa muistuttavia pehmeitä pallukoita, jotka pomppivat osuessaan maahan ja hajoavat helposti.

Lumirakeita tulee yleisimmin loppukeväästä ja syksyllä. Ne syntyvät matalammissa pilvissä ja alemmissa ilmakerroksissa kuin jäärakeet ja ovat siksi yleensä vain muutaman millin kokoisia.

Riskejä vaikea ennustaa

Raekuurot ovat yleensä lyhyitä, koska kuuropilvet etenevät 30–60 kilometrin tuntinopeudella. Siksi ei osata tarkasti ennustaa, milloin ja minne raekuurot osuvat.

Suuret rakeet voivat tehdä myös vahinkoa. Yli kaksisenttiset kimpaleet saattavat vaurioittaa auton peltejä. Myös talojen ikkunat voivat olla vaarassa, vaikka painavat rakeet periaatteessa putoavatkin lähes pystysuoraan. Ukkoskelillä maanpinnan lähellä on usein voimakkaita vaakasuuntaisia virtauksia, jotka saavat rakeet putoamaan viistosti ja puuskissa lentämään paljonkin sivusuuntaan.

Maria Korteila on tiedetoimittaja.

Asiantuntijana ylimeteorologi Ari-Juhani Punkka Ilmatieteen laitokselta.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2011.

Musiikki soi aivoissa kaikkialla. Kuva: Getty Images

Kansien kärkitilan nappasi koira.

Tiede-lehden lukijat ovat antaneet vuosipalautteensa eli äänestäneet vuoden 2017 jutut ja kannet.

Tänä vuonna Tieteessä julkaistiin 76 artikkelia. Kannatus jakautui laajalti, mutta kolmen kärki oli hyvin tasainen. Sijat ratkesivat muutamilla äänillä.

Vuoden jutut

1.  Aivot rakastavat musiikkia

Artikkeli kertoi, kuinka musiikki on paljon muutakin kuin kuuntelunautinto. Musiikkiharrastus vahvistaa aivoja ja kehittää kognitiivisia valmiuksia keskittymiskyvystä muistiin ja älyyn.

Artikkeli ilmestyi numerossa 11/2017. Kirjoittajat olivat tiedetoimittajat Panu Räty ja Kirsi Heikkinen.

2. Mitä koira näkee sinussa?

Artikkeli kysyi, miten paras ystävämme suhtautuu meihin ja mitä se meidän mielenliikkeistämme ja tekemisistämme tajuaa.

Artikkeli ilmestyi numerossa 6/2017. Kirjoittaja oli tiedetoimittaja Maija Karala.

3. Elämän suurimmat arvoitukset

Artikkeli kysyi, mitä nykytiede sanoo maailman pohdituimmista asioista, kuten tietoisuuden olemuksesta ja elämän tarkoituksesta.

Artikkeli ilmestyi numerossa 2/2017. Kirjoittajat olivat New Scientist -lehden tiedetoimittajia.

 

Lue Digilehdet.fi:ssä

Jos olet jonkin Sanoman aikakauslehden tilaaja, voit lukea voittoisat artikkelit Digilehdet-palvelussa kirjautumalla tilaajatunnuksillasi alla olevista linkeistä.

Ellet ole vielä aktivoinut digilukuominaisuutta, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet.

 

Vuoden kannet

Tasainen oli myös kansiäänestys. Lämpenevän luonnon maapallojäätelö ja Eurooppaa valtaava susi hävisivät vain hienoisesti koiralle.

Äänestyksen voittajat

Arvonnassa muhkean tietokirjapaketin voittivat

Jaakko Rantanen, Hämeenlinna

Nikolas Uso, Helsinki

Veera Vedenpää, Teerijärvi

 

OJP.
Seuraa 
Viestejä308
Liittynyt18.1.2013

Aivot rakastavat musiikkia on vuoden juttu

- Niin, vakaumukseni mukaan ihmisen tietoisuus on myös Hengen yhteyttä siihen tuntemattomaan Luoja - Jumalaan, josta uudestisyntynyt kristitty = uskoon tullut , voi Pyhästä Raamatusta, UT;n evankeliumeista lukea. -Vrt. Ev.lut kirkon apostolinen uskon tunnustus. - No onko Jumala olemassa ? Jotkut uskovat toiset eivät. Mistähän se sitten johtuu? --Kuvitellaan, että juuri luonnontieteiden merkittävät tulokset , esim. viimme vuosisadalla fysiikassa saavutetut tieteelliset näytöt, suhteellisuus- ja...
Lue kommentti

Osmo, Otto, Juhani Päivinen

Muinainen punkki jäi meripihkaan. Kuva on tutkimuksesta.
Muinainen punkki jäi meripihkaan. Kuva on tutkimuksesta.

Punkilla on ikää sata miljoonaa vuotta.

Meripihkaan kivettyneet eläimet ovat melkein kuin valokuvia dinosaurusten ajasta. Nyt Myanmarista on löytynyt kivettynyttä meripihkaa, jonka sisällä on ikivanha punkki.

Pieni otus on imenyt itsensä täyteen dinosauruksen verta ja tarraa yhä kiinni dinosauruksen sulkaan. Muinaisen havupuun pihkaan on ikuistunut hetki sadan miljoonan vuoden takaa.

Meripihkasta on löytynyt aiemmin vanhempiakin ötököitä ja esimerkiksi kokonainen muinainen linnunpoikanen. Nyt löytynyt punkki on ensimmäinen suora todiste siitä, että nämä verenimijät kiusasivat myös muinaisia eläimiä.

Toki tiedetään, että punkkeja oli olemassa jo yli 200 miljoonaa vuotta sitten. On kuitenkin harvinaista, että sekä loiseläin ja kappale sen isäntää ovat kivettyneet samaan pihkanpalaseen.

Tutkijat eivät voi olla täysin varmoja, kuuluiko meripihkaan jämähtänyt sulka dinosaurukselle vai eräälle esihistorialliselle linnulle.

Tiedetään, että useat teropodien alalahkoon kuuluneet dinosaurukset olivat höyhenpeitteisiä. Teropodien kuuluisin edustaja on Tyrannosaurus rex. Teropodeista kehittyivät myös nykyiset linnut.

Pihkasta löytynyt punkki on tieteelle uusi ilmestys. Se edustaa aiemmin tuntematonta punkkilajia ja tutkijat antoivat sille nimeksi Deinocroton draculi, Draculan hirmuinen punkki.

Havupuun pihkaan on tarttunut muutakin kiintoisaa. Tutkijat löysivät useita meripihkaan kivettyneitä punkkeja, ja osaan niistä näyttää tarttuneen pieniä karvoja. Näiden karvojen tutkijat arvelevat olevan peräisin erään kuoriaislajin toukasta.

Nämä toukat elävät nykyäänkin lintujen ja nisäkkäiden pesissä ja popsivat pesänhaltijasta varisevaa kuollutta ihosolukkoa ja sulkia. Kun toukkia on paljon, niistä irtoilevat karvat voivat muodostaa pesän pohjalle maton.

Niinpä tutkijat päättelevät, että punkit ovat vierailleet jonkin sulkapeitteisen dinosauruksen pesässä, missä niihin on myös takertunut näitä toukkien karvoja.

Verenimijät karvoineen ja dinosauruksesta tai linnusta irronnut sulka ovat sitten jämähtäneet kiinni puun pihkaan, joka sopivissa olosuhteissa kivettyy ja vuosimiljoonien saatossa kerrostuu merenpohjaan.

Vaikka yksi punkeista on täynnä verta, joka mahdollisesti on peräisin dinosauruksesta, ei ole toivoakaan, että näistä muinaisjäänteistä saataisiin dinosauruksen dna:ta. Perimäaines ei säily ehjänä siinä kivettymisprosessissa, jossa meripihka muodostuu.

Tutkimuksen julkaisi Nature Communications.