Kadonnut luotain löydettiin tutkajärjestelmällä, johon kuuluu tämä Goldstonen observatorion lautasantenni. Sen halkaisija on 70 metriä. Kuva: NASA/JPL-Caltech
Kadonnut luotain löydettiin tutkajärjestelmällä, johon kuuluu tämä Goldstonen observatorion lautasantenni. Sen halkaisija on 70 metriä. Kuva: NASA/JPL-Caltech

Intialainen luotain katosi kahdeksan vuotta sitten.

Yhdysvaltain avaruushallinnon Nasan tutkijat ovat löytäneet liki kahdeksan vuotta sitten kadonneen avaruusaluksen Kuuta kiertämästä.

Alus on intialainen Chandrayaan-1, joka lähetettiin kohti Kuun kiertorataa vuonna 2008. Viimeisen kerran siihen saatiin yhteys elokuussa 2009.

Pienen aluksen löytäminen ei ole helppoa. Sellaista on vaikea huomata optisilla kaukoputkilla Kuun kirkasta taustaa vasten.

Nasan Jet Propulsion -laboratorion tutkijoiden kehittämällä tutkatekniikalla tutkijat havaitsivat kadonneen intialaisen aluksen ja sen lisäksi myös toiminnassa olevan kuuluotaimen LRO:n.

LRO:n havaitseminen tutkalla oli helpompaa, koska siihen oli yhteys ja sen kiertoradasta Maan kiertolaisen ympärillä oli tarkkaa tietoa.

Intialainen luotain sen sijaan oli ollut teillä tietymättömillä kohta kahdeksan vuoden ajan. Lisäksi se on kovin pieni, vain puolitoista metriä kanttiinsa. Matkaa piskuiseen kohteeseen on 380000 kilometriä.

Tutkijat olivat epävarmoja, voisiko pientä kohdetta löytää tältä etäisyydeltä heidän tutkillaan, vaikka ne ovatkin kaikkien tehokkaimpia ja niillä on havaittu pienikokoisia asteroideja miljoonien kilometrien päässä.

Lisähaastetta toi se, että Kuussa on runsaasti kohtia, joissa painovoima on tavallista suurempi. Ne voivat vähitellen muuttaa luotaimen kiertorataa ja jopa pakottaa sen putoamaan Kuun kamaralle.

Nasan Jet Propulsion -laboratorion laskelmien mukaan Chandrayaan-1:n piti kuitenkin edelleen kiertää Kuuta noin kahdensadan kilometrin korkeudessa. Kiertorata oli alkuaan asetettu kulkemaan napojen kautta.

Viime vuoden heinäkuun toisena päivänä tutkimusryhmä pani toimeksi. Heidän tutkajärjestelmäänsä kuului halkaisijaltaan 70-metrinen antenni Goldstonen observatoriossa Mojaven autiomaassa. Sillä lähetettiin mikroaaltosäteiden keila kohti Kuuta.

Kuusta kimpoavan heijastuksen otti vastaan Green Bankin kaukoputki Länsi-Virginiassa. Sen halkaisija on sata metriä.

Koska tiedossa oli, että luotaimen piti kiertää napojen kautta, antennin säde suunnattiin Kuun pohjoisnavan yläpuolelle noin 160 kilometrin korkeuteen. Sitten tutkija odottivat, tulisiko luotain näkyviin. Tulihan se.

Laskelmien mukaan Chandrayaan-1 kiertäisi Kuun kerran kahdessa tunnissa ja kahdeksassa minuutissa. Jokin pieneen luotaimeen viittaava kohde todellakin kulki antennin lähettämän säteen poikki kaksi kertaa noin neljä tuntia kestäneen havainnoinnin aikana. Ajoitusten perusteella se oli juuri Chandrayaan-1.

Tutkimusryhmä päivitti havaintojensa pohjalta arvion Chandrayaan-1:n kiertoradasta. Sittemmin tutkahavaintoja pikkuluotaimesta tehtiin vielä seitsemän kertaa, ja ne pitivät täysin yhtä päivitettyjen ratalaskelmien kanssa.

Pienten luotainten löytyminen osoitti, että maanpäälliset tutkat voisivat olla apuna tulevaisuuden miehittämättömillä tai miehitetyillä kuulennoilla.

Löydöstä kerrotaan Nasan Jet Propulsion Laboratoryn sivustolla.

Luonnonolojen synnyttämät kulttuurikuplat eriyttivät Suomen murteet, ehdottaa tutkimusryhmä.

Maamme murrejako on syntynyt osaksi luonnonolojen vaikutuksesta, ehdottaa ryhmä kielitieteen ja biologian tutkijoita Turun ja Tampereen yliopistoista.

Varhaiset suomalaiset ovat kehittäneet toistaan eroavia tapoja sopeutua paikallisiin oloihin ja hankkia niistä elantonsa. Tutkijoiden hypoteesin mukaan esimerkiksi erilaiset tavat viljellä maata ovat johtaneet yhteisöjen eriytymiseen, niin että myös niiden kielet erkaantuvat.

Tämä tuottaa murteita ja myöhemmin jopa kokonaisia uusia kieliä.

”Mekanismi voisi olla se, että jos ympäristön erot ovat suuria, ihmiset eivät ole niin paljon tekemisissä kuin, jos he elävät samanlaisissa ympäristöoloissa. Myös muuttoliike on voinut muotoutua luonnonolojen mukaan ”, selittää evoluutiobiologian tutkija Terhi Honkola Turun yliopistosta Helsingin Sanomien jutussa.

Ryhmien väliset kontaktit ja kommunikaatio saattavat ylläpitää yhteisöjen samankaltaisuutta ja pienentää murre-eroja.

Voisi helposti luulla, että maantieteellinen läheisyys lähentää puheenparsia.

Yllättävä havainto ryhmän tutkimuksessa kuitenkin oli, että koko Suomen murrejaossa maantieteellisellä etäisyydellä ei ole juuri mitään tekemistä sen kanssa, miten erilaisia murteet ovat.

Vierekkäisiin murrealueisiin kuuluvat voivat puhua hyvin erilaista murretta. Toisaalta samanlaista murretta voivat puhua ihmiset, jotka elävät eri puolilla maata.

Jyrkkä murreraja kulkee esimerkiksi Etelä-Pohjanmaan murteen ja niin sanotun savolaiskiilan välissä, vaikka puhujat elävät vieretysten.

Tilaisuuden levittäytymiseen antoi se, että savolaisten harjoittama kaskiviljely mahdollisti siirtymisen uusille asuinalueille helpommin kuin lännessä harjoitettu peltoviljely. Kaskiviljelijät raivasivat ja lannoittivat pellon polttamalla metsän.

”Ihmisten kulttuuri on vaikuttanut siihen, millaisille alueille he ovat olleet valmiita siirtymään”, selittää suomen kielen yliopistonlehtori Unni-Päivä Leino Tampereen yliopistosta.

Kaskenpoltto on tutkijoiden mukaan yksi mahdollinen tekijä, joka selittää ajan oloon kehittynyttä jakoa itä- ja länsimurteisiin.

Kaskeamista harjoitettiin niin lännessä kuin idässä. Kuitenkin lännessä lähinnä raivattiin peltoja lehtimetsistä ja siirryttiin pian pysyvien peltojen viljelyyn.

Itä-Suomessa sen sijaan kaskenpoltto jatkui kauemmin. Läntiset viljelytekniikat eivät välttämättä sopineet sikäläisiin oloihin. Viljelty kaskiruis ja kaskeamisen menetelmät tuotiin idästä, sillä ne soveltuivat paremmin Itä-Suomen vaikeampaan maastoon.

Itä- ja länsimurteiden lisäksi kolmas suuri kupla löytyy pohjoisesta. Myös pohjoiset murteet on saattanut erottaa omaksi ryhmäkseen elinkeinojen erilaisuus. Karjatalous, metsästys ja kalastus soveltuivat Pohjois-Suomen oloihin paremmin kuin peltoviljely.

Murrerajan pohjoispuolella Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan murteet ovat sanastoltaan lähellä Kainuun murretta.

”Vaikka Kainuun alkujaan asuttivat savolaiset, kontakteja rannikolle on ollut turkis- ja tervakaupan vuoksi niin paljon, että ne ovat lähentäneet näitä murteita toisiinsa”, Leino sanoo.

Kysely

Puhutko itäistä, läntistä vai pohjoista murretta?

Soikea ja litteä Dickinsonia katsotaan nyt kuuluvaksi eläinkuntaan. Kuva: Ilja Bobrovski/Australian National University
Soikea ja litteä Dickinsonia katsotaan nyt kuuluvaksi eläinkuntaan. Kuva: Ilja Bobrovski/Australian National University

Vienanmeren rannalta löytyneestä fossiilista paljastui eläimellisiä piirteitä.

Maailman varhaisin tunnettu eläin on nyt soikea ja litteä otus. Sen fossiilista paljastui kolesterolin ja muiden rasvojen jäänteitä, ja rasva on eläimen tunnusmerkki, tutkijat toteavat tiedotteessa.

Dickinsonia eli noin 558 miljoonaa vuotta sitten. Otus oli ensimmäisiä monisoluisia eliöitä.

Nämä muinaiset eliöt ovat olleet paleontologian suuria arvoituksia. Ediacarakauden oliot ovat Science-lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan ylipäätään niin merkillisiä, että niitä voisi pitää toiselta planeetalta tulleina.

Australialaisen Australian National Universityn video näyttää, miten fossiili löytyi ja miltä Dickinsonia ehkä näytti meressä uidessaan.

Dickinsoniat on luokiteltu vuosikymmenien aikana tutkijasta riippuen jäkäliksi, sieniksi, alkueläimiksi tai jopa jonkinlaiseksi kasvien ja eläinten välivaiheeksi. Tai evoluution umpikujaksi.

Nyt ne nousivat eläinkuntaan, kun tutkijat tarkastelivat luoteiselta Venäjältä Vienanmeren rannikolta löytynyttä fossiilia.

Siitä löytyi runsaasti kolesterolimolekyylejä, hyvin paljon enemmän kuin kerrostumista fossiilin ympärillä. Fossiili koostui suureksi osaksi rasvan jäänteistä.

Otus tarvitsi kolesterolia solukalvoihin, australialainen tutkija John Brocks kertoo New Scientistist -lehdessä. Dickinsonialla ei ole havaittu tukirankaa, joten sen keho oli ilmeisesti pehmeä.

Dickinsoniat kasvoivat jopa 1,4-metrisiksi, joskin löydettyjen yksilöiden koko on vaihdellut suuresti. Nyt voidaan sanoa, että suuria eläimiä eli runsaasti jo miljoonia vuosia aikaisemmin kuin on tähän asti arvioitu.

Ediacarakauden jälkeen kambrikaudella eläinkunta monipuolistui suorastaan räjähdyksenomaisesti.

Dickinsonian fossiileja löytyi ensi kerran Australiassa runsaat 70 vuotta sitten. Se paljastui eläimeksi vasta nyt, kun tutkija Ilja Bobrovski tutki hiekkakivestä löytyneen fossiilin ainesosia eikä rakenteita.

Australiasta löytyneet Dickinsoniat ovat kärsineet kovasta kuumuudesta ja eroosiosta. Tarvittiin fossiileja, joissa elollisen jäännökset olisivat säilyneet paremmin.

Bobrovski lensi helikopterilla Vienanmeren rannalle ”karhujen ja hyttysten maille”. Hän kuvailee roikkuneensa jyrkänteellä kymmenien metrien korkeudessa ja hakanneensa hiekkakivestä kappaleita löytääkseen haluamansa fossiilit.