Aasiannorsun lapsuus on pitkä. Emo imettää poikasta kolmevuotiaaksi, ja eläin aikuistuu vasta 17 ikävuoden korvilla. Kuva: Virpi Lummaa
Aasiannorsun lapsuus on pitkä. Emo imettää poikasta kolmevuotiaaksi, ja eläin aikuistuu vasta 17 ikävuoden korvilla. Kuva: Virpi Lummaa
Aasiannorsu varttuu varmemmin, kun emo tukena on vielä mummokin. Kuva: Virpi Lummaa
Aasiannorsu varttuu varmemmin, kun emo tukena on vielä mummokin. Kuva: Virpi Lummaa

Ehkä juuri tämän takia poikaset eivät tahdo selvitä eläintarhassa, turkulaistutkijat epäilevät.

Isoäidit ovat ihmislajin menestyksen keskeinen salaisuus. Kun isoäidit osallistuvat lastenhoitoon, lapsia syntyy pienemmillä ikäeroilla ja useampi heistä selviää aikuiseksi. Nyt Turun yliopiston tutkijat huomasivat, että sama pätee aasiannorsuihin.

Alle 20-vuotiaiden norsuemojen poikasilla oli kahdeksan kertaa alhaisempi kuolleisuusriski viiteen ikävuoteen mennessä, jos mummo eli samalla alueella poikasen kanssa, kuin poikasilla, jotka kasvoivat ilman isoäidin apua.

Norsumummojen läsnäollessa niiden tyttäret myös poikivat useammin, joten sukuun ehti syntyä enemmän jälkeläisiä.

Isoäitien läsnäolo lisäsi lastenlasten määrää huolimatta siitä, oliko isoäidillä itsellään pieniä poikasia vai oliko se jo ohittanut lisääntymisiän. Mitä enemmän isoäidillä itsellään oli ollut poikasia, sitä paremmin se osasi auttaa myös tytärtään poikasten hoidossa.

Poikasten selviäminen on siis ainakin jossain määrin kiinni kokemuksesta.

”Isoäitinorsut voivat olla erityisen tärkeitä tyttärille, jotka ovat ennestään kokemattomia poikasten hoidossa”, arvelee akatemiaprofessori Virpi Lummaa tiedotteessa.

Havainto on tärkeä norsujen suojelijoille ja kasvattajille. Tutkimus tehtiin Myanmarin työläisnorsuilla, joita kasvatetaan tiikkimetsikössä puuteollisuuden palvelukseen.

Eläintarhoissa norsunpoikasia kuolee paljon. Vain puolet poikasista selviää ensimmäisistä elinvuosistaan. Norsuja myös muutetaan usein eläintarhasta toiseen, jolloin perhesiteet katkeavat.

Uhanalaisen lajin suojelun kannalta olisi parempi, jos useampi norsupolvi saisi elää samassa tarhassa ja isoäidit voisivat tarjota hoitoapua lapsilleen.

Havainto norsumummojen merkityksestä saa myös salametsästyksen näyttäytymään entistä katalammassa valossa: metsästäjät valitsevat kohteekseen usein juuri iäkkäitä, kookkaita naaraita.

Aasian norsukanta on suunnilleen puolittunut viimeisten sukupolvien aikana. Nyt villinä elää arviolta 38 500–52 500 aasiannorsua.

Aiemmin isoäidin on havaittu auttavan myös afrikannorsujen lisääntymistä. Tutkija Mirkka Lahdenperä kertoo, että isoäitiefektistä on viitteitä myös muilla eläinlajeilla. Apinoista mummovaikutuksia on ainakin makakeilla.

”Etenkin miekkavalailla on todettu selvästi, että mummoilla on vaikutusta aikuisen poikansa elossa säilymiseen ja jälkeläisten määrään”, hän kertoo.

Miekkavalailla on havaittu samantapainen menopaussi kuin ihmisillä ja norsuilla, ja naaraat voivat elää vielä vuosikymmeniä lisääntymisiän päätyttyä. Ne ovat todellisia tietopankkeja, jotka osaavat johtaa laumansa parhaille ruokapaikoille silloinkin, kun saaliskaloja on vähän.

Norsulaumoja johtavat poikkeuksetta vanhat naaraat.

”Ne tietävät parhaat ruokapaikat ja sen, miten kannattaa reagoida vaarallisimpiin saalistajiin, urosleijoniin”, Lahdenperä kertoo.

Eläinkunnasta tunnetaan paljon yksittäistapauksia, joissa isoäiti on tarjonnut apuaan poikasten hoidossa, mutta laajemmin ilmiötä ei aina ole pystytty osoittamaan.

Turun yliopiston tutkimuksen julkaisi Scientific Reports.

Yksittäinen ravintoaine ei ratkaise, miten hyvin laihdutus onnistuu.

Jos haluaa pudottaa painoaan, kannattaa seurata yksinkertaista neuvoa: vähentää syömistään ja syödä terveellisesti. Tähän päätelmään voi tiivistää Stanfordin yliopiston tutkimuksen, jossa seurattiin ylipainoisten ruokavaliota ja laihtumista vuoden ajan.

Kokeeseen osallistui kaikkiaan 609 ihmistä, suunnilleen puolet miehiä ja puolet naisia. Iältään he olivat 18–50-vuotiaita.

Osallistujat jaettiin sattumanvaraisesti kahteen laihdutusryhmään: toisen ryhmän ruokavaliosta vähennettiin rasvaa, ja toinen ryhmä tinki hiilihydraateista.

Ennen dieetin aloittamista osallistujille pidettiin perusteelliset ravitsemusluennot ja heidät opastettiin noudattamaan terveellistä ruokavaliota.

Vähärasvaiselle dieetille arpoutuneita ohjeistettiin esimerkiksi vähentämään rasvaisen lihan ja rasvaisten maitotuotteiden käyttöä. Hiilihydraateista tinkiviä kehotettiin välttämään muun muassa muroja ja riisiä. Yhteisesti kaikkia evästettiin välttämään einesruokia, lisättyjä sokereita ja transrasvoja ja syömään mahdollisimman paljon vihanneksia.

Vuoden kuluttua kummankin ryhmän jäsenet olivat laihtuneet keskimäärin kuusi kiloa, tutkijat raportoivat Jama-lääkärilehdessä.

Yhtäläinen tulos vie pohjaa puheilta, joilla tiettyihin ruoka-aineisiin keskittyviä dieettejä kehutaan toinen toistaan tehokkaammiksi.

Toimivan laihdutuksen perusajatus on sama dieetistä riippumatta: vähemmän sokeria, vähemmän valkoista jauhoa ja enemmän vihanneksia, korostaa tutkimusta johtanut ravitsemustieteilijä, professori Christopher Gardner tutkimustiedotteessa.

Geenit eivät auttaneet

Rasvan ja hiilihydraattien lisäksi tutkijoita kiinnosti erityisesti se, kuinka paljon perimä vaikuttaa laihdutuksen onnistumiseen.

Aiempien tutkimusten perusteella hiilihydraatti- ja rasva-aineenvaihduntaan osallistuvista geeneistä esiintyy erilaisia variantteja, jotka voivat joko edistää tai vähentää näiden ravintoaineiden varastoitumista elimistöön. Gardner on itse saanut asiasta hienoista näyttöäkin.

Kaikilta laihdutuskokeeseen osallistuneilta otettiin dna-näyte, josta kartoitettiin kolme hiilihydraatti- ja rasva-aineenvaihduntaan kytkeytyvää geeniä. Osalla oli variantti, jonka uskottiin tehostavan vähärasvaista ruokavaliota. Osan geenit ennustivat hyötyjä hiilihydraattien välttelystä.

Kummankin ryhmän laihduttajista noin puolet sattui päätymään geeniensä kannalta otolliselle dieetille.

Lopputulos oli kuitenkin geenihypoteesin kannalta karu. Geeneillä ei ollut mitään havaittavaa vaikutusta laihdutuksen onnistumiseen. Näin Gardner tuli kumonneeksi aiemmat tuloksensa, joiden mukaan geeneilleen sopivaa ruokavaliota noudattaneet laihtuivat enemmän kuin geenejään vastaan sotineella dieetillä olleet.

Emme onnistuneet toistamaan sitä tutkimusta. Emme päässeet edes lähelle, Gardner summaa STAT-terveyssivustolla.

Tutkimus antaa siis myös tärkeän opetuksen siitä, miksi tulosten toistettavuus on tieteessä tärkeää.

1960-luvulla tehtyjen ydinkokeiden radioaktiivinen jälki tallentui syrjäisen Campbellin saaren ainoaan puuhun.

Elämme useiden tutkijoiden mukaan niin sanottua antroposeenin geologista ajanjaksoa. Se viittaa siihen, miten ihminen vaikuttaa maapalloon.

Viime jääkauden jälkeen ihminen on muovannut koko planeettaa. Jos nyt katoaisimme, kädenjälkemme säilyisi kymmeniä tuhansia vuosia.

Tutkijat havaitsivat ihmisen jälkiä jopa maapallon yksinäisimmäksi sanotussa puussa, joka kasvaa syrjäisellä saarella Tyynessämeressä.

Ihminen on käynnistänyt koko planeettaa muokkaavan ilmastonmuutoksen ja kuudennen joukkosukupuuton.

Eläinlajeja on 1900-luvun jälkeen kadonnut maapallolta satakertaisella tahdilla normaaliin verrattuna.

Siksi moni geologi ja muu tutkija kannattaa ajatusta nykyisen ajan nimeämisestä antroposeeniksi eli ihmisen aikakaudeksi. Olisimme siirtyneet jääkauden jälkeisestä holoseenista antroposeeniin.

On kuitenkin epäselvää, mistä vuodesta sen katsottaisiin alkaneen.

Esimerkiksi jo maanviljelykseen siirtyminen tuhansia vuosia sitten edusti ihmiskunnalle pysyvää harppausta ja muokkasi maapallon lajistoa.

Monet ovat ehdottaneet antroposeenin alkupisteeksi 1950–1960 -lukuja, jolloin ydinasevaltiot tekivät massiivisia ydinkokeita. Ydinräjähdykset levittivät alkuaineiden radioaktiivisia isotooppeja ympäri planeettaa.

Tällä ajatuksella kansainvälinen tutkijaryhmä ehdottaa nyt Scientific Reports -tiedelehdessä antroposeenin ajan aluksi vuotta 1965.

Todisteena on sitkankuusi, joka kasvaa asumattomalla Campbellin saarella noin 600 kilometriä etelään Uuden-Seelannin eteläkärjestä.

Karu saari edustaa kasvillisuusvyöhykkeeltään tundraa. Sinne istutettiin yksittäinen sitkankuusi viime vuosisadan alussa. Ajatuksena oli kenties myöhemmin istuttaa useampiakin.

Puun lähin naapuri on parin sadan kilometrin päässä Aucklandin saarella.

Tutkijat kairasivat puusta näytteen ja havaitsivat selvän piikin hiilen radioaktiivisen hiili 14 -isotoopin määrässä vuoden 1965 vuosirenkaassa.

Se tarkoittaa, että yli vuosikymmenen aikana tehtyjen ydinkokeiden laskeuma levisi tuolloin ympäri maailmaa tällaisille syrjäisille saarille asti.

Huippukohta oli suunnilleen loka-marraskuussa 1965. Vastaava piikki näkyy pohjoisen pallonpuoliskon näytteissä.

Radiohiilipiikki puun vuosirenkaassa on niin selkeä, että se voidaan havaita vielä kymmenien tuhansien vuosien päästä, kunnes se on puoliintunut olemattomiin.

”Radiohiili säilyy mitattavissa määrissä noin 50 000–60 000 vuotta. Senkin jälkeen muut ydinkokeisiin liittyvät radioisotoopit, kuten plutonium, säilyvät ympäristössä”, selittää ilmastonmuutoksen ja geotieteiden professori Chris Turney BBC:lle.

Yksinäisin puu ei olisi Campbellin saarella ilman ihmistä. Sitkankuuset kasvavat luonnostaan Kanadan länsirannikolla.

Ydinkokeet olisivat siis kahden geologisen aikakauden rajapyykki, holoseenin ja antroposeenin.

Vastaava raja on voitu vetää liitukauden ja tertiäärikauden välille, jolloin asteroidi pyyhkäisi dinosaurukset ja valtaosan muusta elämästä maapallolta.

Asteroidin jäljiltä kallioperässä ympäri maailmaa on jäämiä iridiumista, jonka asteroidi toi mukanaan avaruudesta. Tämä kemiallinen kädenjälki on säilynyt 65 miljoonaa vuotta.

Kaikki tutkijat eivät ole yhtä mieltä antroposeenikauden käsitteen tarpeellisuudesta tai siitä, että se rajattaisiin alkaneeksi juuri hiljattain.