Kala käy verkkoon myös päivällä.

Kalastuksen aktiiviharrastajat sanovat, että hauskinta hommassa on pyynti, ei saalis.

Muut voivat ottaa onkeensa näistä ohjeista.

1 Koukunpää näkyviin

Onkimiseen, tuohon kaiken kalastuksen äitiin, kuuluu ison ja turpean madon ujuttaminen koukkuun mahdollisimman houkuttelevaksi syötiksi. Järkikin sanoo, että sillä saa enemmän ahvenia kuin pienellä luikerolla, joka jättää koukun pään näkyviin.

Kala ei kuitenkaan ymmärrä madosta pilkistävän koukun olevan koukku tai edes mitään vaarallista. Asia on tavallisessa onginnassa itse asiassa päinvastoin: näkyvä koukunpää pyytää paremmin. Tehokkuus ei kuitenkaan selity näkyvyydellä vaan sillä, että paljas koukku kiinnittyy kalan huuleen paremmin kuin madon peittämä. Matoa jäljittelevissä vieheissä, kuten eräissä jigeissä, koukku on aina näkyvissä.

Joissakin koukkupyydyksissä ei ole matoa ollenkaan. Tunnetuin näistä on silakkalitka. Sen siimassa on kymmenestä kahteenkymmeneen tavallista hopeanväristä koukkua vailla mitään syöttiä. Silakat luulevat koukkuja ruoakseen ja jäävät kiinni.

2 Sopivasti väriä vieheeseen

Monet myytävät vieheet on tehty kalamiesten, ei kalojen pyydystämiseksi. Vieheiden ei tarvitse olla huippuhienoja ja kalan näköisiä, mutta ympäristöstä niiden pitää erottua.

Monilla kaloilla, kuten taimenella ja särkikaloilla, on nelivärinäkö, joten vieheissä saa olla kirkkaita ja hohtavia värejä ja heijastimia. Liika on kuitenkin liikaa. Jos viehe ja tausta eroavat kuin yö ja päivä, poikkeavuus häiritsee kalojen saalistusintoa.

Vieheen oikea väritys on itse asiassa loppumattoman pohdinnan aihe. Kalastajan mielipiteen ja kalastettavan lajin lisäksi on otettava huomioon pyydystyssyvyys sekä vesistön laatu, sillä vesi suodattaa värejä epäpuhtauksiinsa ja imeytyminen vaihtelee vesistön mukaan. Itämeressä syvimmälle tunkeutuu keltavihreä valo, ruskeissa vesissä taas punertava. Kirkkaissa tunturivesissä valo on sinistä.

3 Helinää ja kilinää, muttei liikaa

Kylkiviiva-aistillaan kalat tuntevat uistimen ja vieheen aiheuttamia paineaaltoja ja kuulevat niistä lähteviä ääniä, joten ne varmasti huomaavat paremmin syötin, jossa on kuulia, helistimiä tai ketjuja. Toisaalta äänissä on haittansa. Ne saattavat pelästyttää kalan tai estää syötin tunnistumisen saaliiksi. Äänivieheistä on enemmän hyötyä sameissa kuin kirkkaissa vesissä. Arvaukseni on, että ääni kuuluu joidenkin kymmenien metrien päähän.

4 Tuoksulla tärppää

Uistimissa hajusteita käytetään vähän, mutta paikallaan pysyvät vieheet saalistavat paremmin, mikäli ne levittävät tuoksuja samaan tapaan kuin kastemato koukussa, kärpäsen toukka pilkissä tai mäski pimeän ajan lahnaongessa. Tyynissä vesissä kala pystyy paikantamaan hajulähteen paremmin kuin virtaavissa.

Yhtä lailla hajut saattavat karkottaa kaloja. Erityisesti kannattaa välttää kalastusvälineiden sotkemista bensiiniin tai dieselpolttoöljyyn. Lohien on havaittu säikähtävän käsienpesua, joten ihosta liuennee virtaan jotain epämiellyttävää.

5 Verkot veteen milloin vain

Verkot pitää laskea illalla ja nostaa aamulla, kuuluu vanhan kansan ohje. Kalat kuitenkin liikkuvat myös päivällä. Mitä enemmän verkot ovat vedessä, sen paremmin saa kaloja.

6 Katiskaan aitoja ja kiiloja

Väitetään, etteivät kalat osaa ulos katiskasta. Kyllä osaavat, ainakin meidän mökillä. Sinne tänne uiskentelevat lahnat ja ahvenet osuvat sattumalta suuaukkoon ja livahtavat pois - sitä helpommin, mitä yksinkertaisempi katiska on. Paremmista katiskoista ulospääsy on hankalampaa, sillä niissä on kaksi nielua, uintia ohjaavia aitoja ja suuaukon ylä- ja alaosassa kiiloja, jotka estävät katiskan pohjaa tai kantta seuraavia kaloja karkaamasta.

7 Pulista saa, ei kolista

Supisuomalaisetkin kalakaverit saattavat haluta keskustella, ja sehän sopii. Tuppisuuna ei tarvitse istua. Vesi on ilmaa tiheämpää, ja äänet siirtyvät huonosti erilaisten aineiden välillä. Puhe sen paremmin kuin muukaan normaali ääni ei kantaudu kalojen kuultavaksi. Kolahdukset ja pamahdukset sen sijaan kiirivät niiden korviin, ja hyvin matalat äänet ne hoksaavat kylkiviivallaan.

Varsinkin metalli- tai muoviveneestä kalastavien pitää liikkua kissan tavoin eikä kolauttaa ankkuria veneen pohjaan tai paukutella vapoja sen laitoihin. Myös rannalla kannattaa olla hissuksiin, sillä kaikenlainen tömistely kantautuu veteen. Erään havainnon mukaan lahnat säikähtävät myös rantatiellä ajavaa kuorma-autoa.

Jos meteliä kuitenkin syntyy ja kalat karkaavat pakoon, toivo ei ole mennyt. Runsaan vartin päästä voi uudestaan yrittää kalaa samasta paikasta.

8 Säät tarkkailuun

Sää vaikuttaa kalojen liikkumiseen ja ruokahaluun paljon. Pilvisyys ja tuulisuus ovat huomioitavia seikkoja kalaan lähdettäessä. Kalat tuntevat ilmanpaineen muutokset ja reagoivat niihin muun muassa oleskelusyvyyttään vaihtamalla. Tuulet taas siirtelevät kaloja meren ja järven eri osiin.

Sade hillitsee kalojen liikkumista, samoin ukkonen, mutta ennen sadetta ja vielä useammin sateen jälkeen kalat innostuvat uistimista ja onkimadoista.

Kullakin lajilla on omat suosikkisäänsä. Esimerkiksi taimenet käyvät hyvin pyydykseen syksyn tyrskyissä, koska ne aloittavat rantautumisen veden viilentyessä ja happipitoisuuden kasvaessa.

9 Kuusta ei väliä

Toisin kuin luullaan kuunkierto ei vaikuta kaloihin. Niistä ei tule täydenkuun aikaan kalasusia, eivätkä ne muutenkaan liikehdi oudosti. Kuu voi vaikuttaa vain valollaan.

Poikkeuksellisen vahva valo saattaa muuttaa kalojen pimeänajan käytöskuvioita. Esimerkiksi öisin pintaan vaeltavat muikku- tai silakkaparvet jäävät kirkkaina kuutamoöinä alemmas, koska myös niiden ravinto, eläinplankton, pysyy alempana.

10 Parhaiten nappaa hämärissä

Perinnäinen kalastusaika on aamun tai illan hämärä. Yleisen käsityksen mukaan eläimet ovat aktiivisimmillaan hämärissä, auringon kulkiessa maapallon pintaa hipoen. Kalojen hämäräaktiivisuus johtuu eläinplanktonista ja muista saaliseläimistä, jotka hämärän turvin vaeltavat ylös lämpimiin vesiin syömään ja kasvamaan. Saaliin perässä lähtevät liikkeelle myös saalistajat.

Kala voi kyllä käydä vieheeseen koska tahansa. Joitakin kaloja, kuten haukia, ahvenia, särkiä ja lohia, voi narrata vaikka keskipäivällä. Heinäkuun helteillä kalat kuitenkin ovat keskipäivällä täysin apaattisia.

Jotkin kalat, kuten ahvenet, ovat passiivisia myös öisin, sillä ne nukkuvat. Ne kököttävät pohjan tuntumassa yksittäin, pää hieman alaspäin osoittaen. Sen sijaan monet pohjakalat, kuten ankeriaat ja mateet, suosivat yöaikaa toimissaan.

11 Yksi hauki paikastaan

Hauki on tietyllä tavalla reviirikala, ja kullakin hauella on oma alueen¬sa. Alueiden rajat eivät kuitenkaan ole kovin selvät. Itse asiassa ne ovat jopa niin epäselvät, että monet kalatutkijat puhuvat reviirin sijaan saalistusalueesta.

Alueet eivät myöskään ole suuren suuria. Isoissa lahdissa elää yleensä useita haukia. Yhden hauen lahden pitää olla todellinen minilahti, vain joitakin kymmeniä neliömetrejä. Reviirikalojen lisäksi on kierteleviä haukia, joilla ei vielä ole omaa paikkaansa.

Jos hauki nappaa, samasta paikasta ei todennäköisesti saa toista samalla kalareissulla. Muutaman päivän kuluttua alueelle on kuitenkin saattanut tulla uusi yksilö.

12 Ei saalista sankoon

Vanhaan aikaan, kun jääkaapit ja pakastimet olivat harvinaisia, kaloja säilytettiin elävinä sumpuissa. Nykyisin elävältä säilöminen on turhaa. Päinvastoin saalis on hyvä teurastaa mahdollisimman pian. Näin kala välttyy turhalta kiduttamiselta, ja maku pysyy hyvänä. Jos kalat panee vesisankoon, ummehtuneesta vedestä siirtyy makua kalan lihaan.

Kalan teurastus on yksinkertaista. Kala nukutetaan (tai tapetaan) lyömällä sitä terävästi puupalikalla niskaan, hieman silmien taakse aivojen kohdalle. Sitten avataan terävällä puukolla kaulavaltimo eli kidusten alla kulkeva suuri suoni. Kun veri on hetken valunut, poistetaan suolisto ja kidukset. Viileänä kala pysyy, kun sen peittää esimerkiksi kostealla säkkikankaalla tai märillä lepänoksilla.

13 Vain terveet takaisin

Urheilukalastajat päästävät usein saaliinsa jatkamaan kasvuaan.¬ Erityisesti haukien uskotaan selviävän pyydystystaistelusta ja vieheiden koukuista traumoitta. Sinänsä kala ei kärsi pyydä ja päästä -menetelmästä sen enempää tai vähempää kuin muistakaan menetelmistä, mutta takaisin veteen kalan saa laskea vain siinä tapauksessa, ettei se ole vahingoittunut vakavasti. Poikkeuksena ovat rauhoitetut kalat, jotka on kuntoon katsomatta palautettava veteen silloin, kun ne on pyydetty alamittaisina, rauhoitusaikana tai kielletyllä pyydyksellä.

Useimmiten koukku kiinnittyy leukaan, ja siihen tulevista pienistä repeämistä kalat selviävät. Silloin tällöin koukut vahingoittavat silmiä, ruokatorvea tai kiduksia. Nämä vammat aiheuttavat pysyvää haittaa ja viimeksi mainittu yleensä myös kuoleman verenhukan takia. Eräiden tutkimusten mukaan jopa viidennes uistimella pyydetyistä ja takaisin päästetyistä lohista kuolee. Toisissa selvityksissä mahansa on nostanut pystyyn vain kahdeskymmenesosa.

Myös pitkään taistelleen kalan vapauttamista kannattaa harkita. Kala on saattanut vieheestä pakoon ponnistellessaan kerätä lihaksiinsa haitallisen, jopa tappavan annoksen maitohappoa.

Teksti: Antti Koli

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2006

Tiede.fi-sivuston päivittäiset tiedeuutiset palaavat kesätauolta 1. elokuuta.


xxxx Uutista on päivitetty 5.7. klo 15.24 huomioimaan kalastuslain 36. pykälän, joka huhtikuusta 2012 on velvoittanut laskemaan rauhoitetun kalan takaisin veteen kunnosta riippumatta, jos se on pyydetty alamittaisena, rauhoitusaikana tai kielletyllä pyyntimenetelmällä.

Soikea ja litteä Dickinsonia katsotaan nyt kuuluvaksi eläinkuntaan. Kuva: Ilja Bobrovski/Australian National University
Soikea ja litteä Dickinsonia katsotaan nyt kuuluvaksi eläinkuntaan. Kuva: Ilja Bobrovski/Australian National University

Vienanmeren rannalta löytyneestä fossiilista paljastui eläimellisiä piirteitä.

Maailman varhaisin tunnettu eläin on nyt soikea ja litteä otus. Sen fossiilista paljastui kolesterolin ja muiden rasvojen jäänteitä, ja rasva on eläimen tunnusmerkki, tutkijat toteavat tiedotteessa.

Dickinsonia eli noin 558 miljoonaa vuotta sitten. Otus oli ensimmäisiä monisoluisia eliöitä.

Nämä muinaiset eliöt ovat olleet paleontologian suuria arvoituksia. Ediacarakauden oliot ovat Science-lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan ylipäätään niin merkillisiä, että niitä voisi pitää toiselta planeetalta tulleina.

Australialaisen Australian National Universityn video näyttää, miten fossiili löytyi ja miltä Dickinsonia ehkä näytti meressä uidessaan.

Dickinsoniat on luokiteltu vuosikymmenien aikana tutkijasta riippuen jäkäliksi, sieniksi, alkueläimiksi tai jopa jonkinlaiseksi kasvien ja eläinten välivaiheeksi. Tai evoluution umpikujaksi.

Nyt ne nousivat eläinkuntaan, kun tutkijat tarkastelivat luoteiselta Venäjältä Vienanmeren rannikolta löytynyttä fossiilia.

Siitä löytyi runsaasti kolesterolimolekyylejä, hyvin paljon enemmän kuin kerrostumista fossiilin ympärillä. Fossiili koostui suureksi osaksi rasvan jäänteistä.

Otus tarvitsi kolesterolia solukalvoihin, australialainen tutkija John Brocks kertoo New Scientistist -lehdessä. Dickinsonialla ei ole havaittu tukirankaa, joten sen keho oli ilmeisesti pehmeä.

Dickinsoniat kasvoivat jopa 1,4-metrisiksi, joskin löydettyjen yksilöiden koko on vaihdellut suuresti. Nyt voidaan sanoa, että suuria eläimiä eli runsaasti jo miljoonia vuosia aikaisemmin kuin on tähän asti arvioitu.

Ediacarakauden jälkeen kambrikaudella eläinkunta monipuolistui suorastaan räjähdyksenomaisesti.

Dickinsonian fossiileja löytyi ensi kerran Australiassa runsaat 70 vuotta sitten. Se paljastui eläimeksi vasta nyt, kun tutkija Ilja Bobrovski tutki hiekkakivestä löytyneen fossiilin ainesosia eikä rakenteita.

Australiasta löytyneet Dickinsoniat ovat kärsineet kovasta kuumuudesta ja eroosiosta. Tarvittiin fossiileja, joissa elollisen jäännökset olisivat säilyneet paremmin.

Bobrovski lensi helikopterilla Vienanmeren rannalle ”karhujen ja hyttysten maille”. Hän kuvailee roikkuneensa jyrkänteellä kymmenien metrien korkeudessa ja hakanneensa hiekkakivestä kappaleita löytääkseen haluamansa fossiilit.

Uudet tutkimukset osoittavat, että aspiriini ei auta torjumaan ensimmäistä sydäninfarktia tai aivoverenkierron tukosta, vaikka se ehkäisee niiden uusiutumista.

Aspiriinia käytetään yleisesti paitsi särkylääkkeenä myös sydän- ja verisuonisairauksien ehkäisyyn iäkkäillä, riskiryhmiin kuuluvilla ihmisillä.

Aspiriini eli asetyylisalisyylihappo ehkäisee veren hyytymistä, sillä se estää verihiutaleita takertumasta toisiinsa. Lääkkeen käyttö pienentää tutkitusti riskiä sydän- tai aivoinfarktin uusiutumiseen. Se saattaa myös ehkäistä peräsuolen ja paksusuolen syöpien esiasteiden kehittymistä.

Suomessakin aspiriinin on laskettu ehkäisevän satoja kuolemia vuodessa. Moni keski-iän ylittänyt syö myös omasta aloitteestaan ”miniaspiriinia” eli suurimmillaan 100 milligramman annoksen asetyylisalisyylihappoa päivässä verenkiertohäiriöitä ehkäistäkseen.

Tutkimuksissa on kuitenkin havaittu, että jos henkilöllä ei ole merkittäviä sydän- ja verisuonisairauksien riskitekijöitä, ei aspiriinista ole hyötyä. Toisin sanoen aspiriini tuskin auttaa ehkäisemään sitä ensimmäistä infarktia, vaikka se suojaakin niiden uusiutumiselta.

Arvostetussa New England Journal of Medicinessä julkaistut kolme uutta tutkimusta viittaavat nyt vahvasti siihen, että perusterveelle 70 vuotta täyttäneelle ihmiselle ei ole mitään hyötyä popsia aspiriinia päivittäin varmuuden vuoksi.

Päin vastoin siitä voi olla haittaa, sillä veren hyytymistä ehkäisevä aspiriini lisää riskiä vaarallisiin verenvuotoihin aivoissa ja ruoansulatuskanavassa. 19 000 henkilön seurantaryhmässä aspiriinia päivittäin käyttäneet saivat merkittävästi todennäköisemmin verenvuotoja kuin ne, joille annettiin lumelääkettä. Mitään hyötyjä aspiriinista ei ilmennyt.

”Jos et tarvitse aspiriinia, älä ota sitä”, tiivistää tutkimuksia johtanut professori John McNeil australialaisesta Monashin yliopistosta The New York Timesissa.

Aspree-tutkimushankkeen tarkoitus oli saada lisätietoa aspiriinin vaikutuksesta nimenomaan perusterveisiin yli 70-vuotiaisiin ihmisiin, jotka eivät ole koskaan saaneet aivohalvausta tai sydänkohtausta. Samalla haluttiin selvittää, ehkäiseekö päivittäinen aspiriiniannos dementiaa tai syöpää tässä ikäryhmässä.

Tutkimuksessa seurattiin 19 000:ta ihmistä, pääosin valkoihoisia australialaisia, viiden vuoden ajan. Lisäksi mukana oli pienempi ryhmä yhdysvaltalaisia 65 vuotta täyttäneitä afrikkalais- ja latinotaustaisia koehenkilöitä. Näillä väestöryhmillä on suurempi riski sairastua sydän- ja verisuonitauteihin ja dementiaan.

Puolet koehenkilöistä sai joka päivä 100 milligramman annoksen aspiriinia ja puolet lumepillerin. Valtaosa tutkituista ei ollut aiemmin käyttänyt säännöllisesti aspiriinia.

Aspiirini ei suojannut ensimmäiseltä sydänkohtaukselta, aivohalvaukselta eikä muilta sydän- ja verisuonisairauksilta juuri lumelääkettä paremmin. Aspiriiniryhmässä näitä sairastapauksia oli 10,7 jokaista tuhatta henkilöä kohti, kun lumelääkeryhmässä niitä oli 11,3.

Aspiriinia päivittäin käyttävät saivat kuitenkin muita todennäköisemmin vakavia verenvuotoja ruoansulatuskanavaan tai aivoihin. Aspiriiniryhmässä verenvuototapauksia oli tuhatta henkilöä kohden 8,6 ja lumelääkeryhmässä 6,2.

Dementian ja muiden elämänlaatua heikentävien sairauksien esiintyvyydessä ei kuitenkaan havaittu näiden kahden ryhmän välillä mitään eroa seuranta-aikana.

Yllättäen aspiriiniryhmässä kuolleisuus ja erityisesti syöpäkuolleisuus oli hieman suurempi kuin lumelääkeryhmässä. Syöpää ei esiintynyt aspiriiniryhmässä sen enempää, mutta siihen kuoltiin hieman todennäköisemmin.

Tutkijat huomauttavat, että tämä havainto ei välttämättä merkitse mitään. Aspiriinin tiedetään suojaavan paksu- ja peräsuolen syöviltä, mutta hyödyt eivät välttämättä tule esille tämän tutkimuksen kaltaisessa viiden vuoden seurannassa.

Aspiriinin haittavaikutukset, kuten vatsahapon lisääntynyt eritys, ruoansulatuskanavan haavaumat ja verenvuotoriskit, on tunnettu hyvin jo aiemmin. Siinä mielessä löydös ei ole mullistava.

Laaja tutkimus auttaakin punnitsemaan aspiriinin hyötyjä ja haittoja ikäihmisillä entistä tarkemmin. Tutkijat aikovat jatkaa seurantaa viisi vuotta selvittäkseen, ilmenisikö tätä vanhemmilla ihmisillä joitain hyötyjä. Lisäksi he ottavat näytteitä tutkimusaikana syöpään kuolleiden kasvaimista.

Vanhat suositukset pätevät edelleen. Vaikka perusterveelle aspiriinista ei olisi hyötyä, se auttaa tutkitusti ehkäisemään sydäninfarktin ja tukostyyppisten aivoverenkiertohäiriöiden uusiutumista. On myös havaittu, että aspiriini vähentää paksusuolisyövän riskiä henkilöillä, joilla on siihen perinnöllinen alttius.

”Jos sinulla on ollut sydänkohtaus, tämä on kiistatonta: aspiriini pelastaa henkiä”, sanoo kardiologi Jeffrey Berger New Yorkin yliopistosta. Hän ei ollut mukana tutkimuksessa.

Uudet tutkimukset ovat vapaasti luettavissa. Niiden otsakkeet olivat suomeksi seuraavat:

Aspiriinin vaikutus kuolleisuuteen terveillä ikäihmisillä, Aspiriinin vaikutus sydän- ja verisuonisairauksiin sekä verenvuotoihin sekä Aspiriinin vaikutus terveiden elinvuosien määrään vanhemmalla iällä.