Pitkäaikainen kiusaaminen voi juurtua osaksi oppilaiden arkipäiväistä vuorovaikutusta.

Opettajat eivät tunnista oppilaiden välisiin suhteisiin kietoutuvaa kiusaamista, käy ilmi Sanna Herkaman tänään Jyväskylän yliopistossa tarkastetusta väitöskirjasta.

Herkama tarkasteli koulukiusaamista vuorovaikutuksen näkökulmasta ja tarjoaa yhden vastauksen siihen, miksi aikuiset eivät aina tunnista koulussa toistuvaa kiusaamista. Kiusaaminen ei ole vain tönimistä tai suoraa haukkumista, vaan se voi kietoutua oppilaiden välisiin suhteisiin ja ryhmän rakenteisiin. Tällöin ulkopuolinen ei aina näe kiusaamista, eivätkä oppilaat itsekään sitä välttämättä kiusaamiseksi tunnista.

Koulukiusaaminen voi ilmetä oppilaiden välillä sanallisesti tai sanattomasti, toisilleen lähes tuntemattomien tai hyvin läheisten oppilaiden kesken, koko luokan edessä tai kahden välisissä keskusteluissa. Kun loukkaava viestintä on esimerkiksi sanatonta tai se pohjautuu sisäpiirivitseille, voi sen havaitseminen olla opettajalle käytännössä mahdotonta.

Herkama havaitsi, että pitkittyessään kiusaaminen voi liittyä osaksi ryhmän rakenteita, historiaa, yhteisesti jaettuja merkityksiä ja identiteettiä. Siitä tulee osa arkista vuorovaikutusta. Kiusatun kokemus voi jäädä kouluyhteisössä huomiotta, koska ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta tarkasteltuna kaikki on hyvin.

"Suoria kiusaamisen muotoja vastaan on mahdollista puolustautua tai hyökätä takaisin. Oppilaiden välisiin vuorovaikutussuhteisiin tai ryhmän rakenteisiin kietoutuvaan kiusaamiseen sen sijaan on vaikea vastata. Kiusattu esimerkiksi saattaa huomata olevansa toistuvasti yksin tietämättä, miksi näin on", toteaa Herkama.

Yläkoulun oppilaat eivät tutkimuksen mukaan jaa yhtä yhtenäistä käsitystä koulukiusaamisesta. Esimerkiksi jonkin oppilaan kutsuminen homoksi voi olla muista pojista hauskaa, kiusatuksi joutuneesta pojasta erittäin loukkaavaa ja tilannetta vierestä seuraavien tyttöjen mielestä yhdentekevää. Herkama selvitti sitä, miten tytöt ja pojat sekä kiusatuksi joutuneet ja toisia kiusanneet oppilaat kuvaavat koulukiusaamista. Kiusaajien kuvauksissa korostui usein hupi tai välinpitämättömyys, kiusattujen kuvailemat tapaukset olivat usein melko lohduttomia. Kiusaamisprosessit osoittautuivat hyvin yksilöllisiksi ja tulkinnallisiksi. Se, mikä on yhden oppilaan mielestä harmitonta huvia, voi olla toisen mielestä erittäin loukkaavaa.

Jotta kiusaamisongelmia voitaisiin koulun arjessa tehokkaasti ehkäistä ja niihin voitaisiin puuttua, on kiusaaminen kyettävä  tunnistamaan. Tämä vaatii kouluyhteisössä keskustelua siitä, mikä koetaan kiusaamiseksi.

"Kouluissa pitäisi lisätä tietoa erityisesti kiusaamisen piiloisista muodoista. Kiusaamisen ennaltaehkäisy tulisi ottaa koulussa tavaksi ja kiusaamistapauksiin puuttua järjestelmällisesti. Näin voidaan välttää se, ettei kiusaamisesta tule pysyvä osa joidenkin oppilaiden arkipäivää koulussa", Herkama sanoo.

Luonnonolojen synnyttämät kulttuurikuplat eriyttivät Suomen murteet, ehdottaa tutkimusryhmä.

Maamme murrejako on syntynyt osaksi luonnonolojen vaikutuksesta, ehdottaa ryhmä kielitieteen ja biologian tutkijoita Turun ja Tampereen yliopistoista.

Varhaiset suomalaiset ovat kehittäneet toistaan eroavia tapoja sopeutua paikallisiin oloihin ja hankkia niistä elantonsa. Tutkijoiden hypoteesin mukaan esimerkiksi erilaiset tavat viljellä maata ovat johtaneet yhteisöjen eriytymiseen, niin että myös niiden kielet erkaantuvat.

Tämä tuottaa murteita ja myöhemmin jopa kokonaisia uusia kieliä.

”Mekanismi voisi olla se, että jos ympäristön erot ovat suuria, ihmiset eivät ole niin paljon tekemisissä kuin, jos he elävät samanlaisissa ympäristöoloissa. Myös muuttoliike on voinut muotoutua luonnonolojen mukaan ”, selittää evoluutiobiologian tutkija Terhi Honkola Turun yliopistosta Helsingin Sanomien jutussa.

Ryhmien väliset kontaktit ja kommunikaatio saattavat ylläpitää yhteisöjen samankaltaisuutta ja pienentää murre-eroja.

Voisi helposti luulla, että maantieteellinen läheisyys lähentää puheenparsia.

Yllättävä havainto ryhmän tutkimuksessa kuitenkin oli, että koko Suomen murrejaossa maantieteellisellä etäisyydellä ei ole juuri mitään tekemistä sen kanssa, miten erilaisia murteet ovat.

Vierekkäisiin murrealueisiin kuuluvat voivat puhua hyvin erilaista murretta. Toisaalta samanlaista murretta voivat puhua ihmiset, jotka elävät eri puolilla maata.

Jyrkkä murreraja kulkee esimerkiksi Etelä-Pohjanmaan murteen ja niin sanotun savolaiskiilan välissä, vaikka puhujat elävät vieretysten.

Tilaisuuden levittäytymiseen antoi se, että savolaisten harjoittama kaskiviljely mahdollisti siirtymisen uusille asuinalueille helpommin kuin lännessä harjoitettu peltoviljely. Kaskiviljelijät raivasivat ja lannoittivat pellon polttamalla metsän.

”Ihmisten kulttuuri on vaikuttanut siihen, millaisille alueille he ovat olleet valmiita siirtymään”, selittää suomen kielen yliopistonlehtori Unni-Päivä Leino Tampereen yliopistosta.

Kaskenpoltto on tutkijoiden mukaan yksi mahdollinen tekijä, joka selittää ajan oloon kehittynyttä jakoa itä- ja länsimurteisiin.

Kaskeamista harjoitettiin niin lännessä kuin idässä. Kuitenkin lännessä lähinnä raivattiin peltoja lehtimetsistä ja siirryttiin pian pysyvien peltojen viljelyyn.

Itä-Suomessa sen sijaan kaskenpoltto jatkui kauemmin. Läntiset viljelytekniikat eivät välttämättä sopineet sikäläisiin oloihin. Viljelty kaskiruis ja kaskeamisen menetelmät tuotiin idästä, sillä ne soveltuivat paremmin Itä-Suomen vaikeampaan maastoon.

Itä- ja länsimurteiden lisäksi kolmas suuri kupla löytyy pohjoisesta. Myös pohjoiset murteet on saattanut erottaa omaksi ryhmäkseen elinkeinojen erilaisuus. Karjatalous, metsästys ja kalastus soveltuivat Pohjois-Suomen oloihin paremmin kuin peltoviljely.

Murrerajan pohjoispuolella Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan murteet ovat sanastoltaan lähellä Kainuun murretta.

”Vaikka Kainuun alkujaan asuttivat savolaiset, kontakteja rannikolle on ollut turkis- ja tervakaupan vuoksi niin paljon, että ne ovat lähentäneet näitä murteita toisiinsa”, Leino sanoo.

Kysely

Puhutko itäistä, läntistä vai pohjoista murretta?

Soikea ja litteä Dickinsonia katsotaan nyt kuuluvaksi eläinkuntaan. Kuva: Ilja Bobrovski/Australian National University
Soikea ja litteä Dickinsonia katsotaan nyt kuuluvaksi eläinkuntaan. Kuva: Ilja Bobrovski/Australian National University

Vienanmeren rannalta löytyneestä fossiilista paljastui eläimellisiä piirteitä.

Maailman varhaisin tunnettu eläin on nyt soikea ja litteä otus. Sen fossiilista paljastui kolesterolin ja muiden rasvojen jäänteitä, ja rasva on eläimen tunnusmerkki, tutkijat toteavat tiedotteessa.

Dickinsonia eli noin 558 miljoonaa vuotta sitten. Otus oli ensimmäisiä monisoluisia eliöitä.

Nämä muinaiset eliöt ovat olleet paleontologian suuria arvoituksia. Ediacarakauden oliot ovat Science-lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan ylipäätään niin merkillisiä, että niitä voisi pitää toiselta planeetalta tulleina.

Australialaisen Australian National Universityn video näyttää, miten fossiili löytyi ja miltä Dickinsonia ehkä näytti meressä uidessaan.

Dickinsoniat on luokiteltu vuosikymmenien aikana tutkijasta riippuen jäkäliksi, sieniksi, alkueläimiksi tai jopa jonkinlaiseksi kasvien ja eläinten välivaiheeksi. Tai evoluution umpikujaksi.

Nyt ne nousivat eläinkuntaan, kun tutkijat tarkastelivat luoteiselta Venäjältä Vienanmeren rannikolta löytynyttä fossiilia.

Siitä löytyi runsaasti kolesterolimolekyylejä, hyvin paljon enemmän kuin kerrostumista fossiilin ympärillä. Fossiili koostui suureksi osaksi rasvan jäänteistä.

Otus tarvitsi kolesterolia solukalvoihin, australialainen tutkija John Brocks kertoo New Scientistist -lehdessä. Dickinsonialla ei ole havaittu tukirankaa, joten sen keho oli ilmeisesti pehmeä.

Dickinsoniat kasvoivat jopa 1,4-metrisiksi, joskin löydettyjen yksilöiden koko on vaihdellut suuresti. Nyt voidaan sanoa, että suuria eläimiä eli runsaasti jo miljoonia vuosia aikaisemmin kuin on tähän asti arvioitu.

Ediacarakauden jälkeen kambrikaudella eläinkunta monipuolistui suorastaan räjähdyksenomaisesti.

Dickinsonian fossiileja löytyi ensi kerran Australiassa runsaat 70 vuotta sitten. Se paljastui eläimeksi vasta nyt, kun tutkija Ilja Bobrovski tutki hiekkakivestä löytyneen fossiilin ainesosia eikä rakenteita.

Australiasta löytyneet Dickinsoniat ovat kärsineet kovasta kuumuudesta ja eroosiosta. Tarvittiin fossiileja, joissa elollisen jäännökset olisivat säilyneet paremmin.

Bobrovski lensi helikopterilla Vienanmeren rannalle ”karhujen ja hyttysten maille”. Hän kuvailee roikkuneensa jyrkänteellä kymmenien metrien korkeudessa ja hakanneensa hiekkakivestä kappaleita löytääkseen haluamansa fossiilit.