Täksi kesäksi leipureille lupaillaan keskinkertaista marjasatoa. Kuva: Päivi Anita Ristell
Täksi kesäksi leipureille lupaillaan keskinkertaista marjasatoa. Kuva: Päivi Anita Ristell

Metsätalous kiusaa mustikkaa, mutta marja toipuu – ainakin nykyoloissa. 

Monella meistä on mukavia muistoja lapsuuden marjaretkiltä, joilta palattiin kotiin suu sinisenä ja kintut täynnä hyttysenpuremia. Tällainen kokemus yhdistää nimenomaan suomalaisia, sillä täällä jokaisella on oikeus poimia luonnonmarjoja pihapiirien ulkopuolisista metsistä.

Iloa riittää ison osan kesää, koska mustikkasato kypsyy heinäkuussa ja sen poiminta-aika jatkuu aina syyskuulle saakka.

Mustikka on Metsäntutkimuslaitoksen inventointien mukaan Suomen kangasmetsien aluskasvillisuuden kolmanneksi yleisin kasvi. Sen runsaus kuitenkin vaihtelee voimakkaasti metsikön tilan ja kehitysvaiheen sekä erilaisten häiriöiden mukaan.

Miten mustikkavarvikot selviävät metsätalouden ja ympäristönmuutosten paineista? Näkevätkö tulevaisuuden lapset yhtä runsaita marjametsiä? Saako piirakkamarjoja tulevaisuudessakin?

Kasvaa lähes joka metsässä

Kasvilajien ja ympäristötekijöiden vaihteluita seurataan koko Suomen kattavalla metsäkasvillisuuden seurantajärjestelmällä, jota Metsäntutkimuslaitos ylläpitää. Havaintojen perusteella voi analysoida myös muutosten syitä.

Mustikka ja kuusi kuuluvat samoille kasvupaikoille. Mustikkavarvikot peittävät eniten maata tuoreissa kuusimetsissä, ja runsaimpia mustikkaseutuja ovat itäisen Suomen kuusivaltaiset vaara-alueet. Mustikka kasvaa myös karummissa mäntymetsissä, mutta niissä peittävyydet ovat pienempiä. Suovarpunakin mustikka on tavallinen.

Mustikkametsän hehtaaria kohti laskettu keskimääräinen mustikkasato vaihtelee meillä vuosittain 10–40 kilon välillä. Suomalaiset keräävät mustikkaa vuosittain 10–20 miljoonaa kiloa. Se on vain pieni osa kokonaissadosta, joka saattaa nousta 300 miljoonaan kiloon vuodessa.

Mättäille jääville mustikoille on kuitenkin ottajia: karhujen lisäksi myyrät, ketut ja monet linnut saavat niistä makoisan lisän ruokavalioonsa. Metsonpoikaset lymyävät varvikon suojissa. Hirvet ja porot syövät mustikan varpuja, ja sen lehtien ja kukkien varassa elää kymmeniä hyönteislajeja. Mustikalla on siten suuri merkitys metsäluonnon monimuotoisuudelle.

Metsätalous harventanut varvikoita

Ihminen on käyttänyt Suomen etelä- ja keskiosien metsiä intensiivisesti jo vuosisatoja. Kaskeaminen, metsälaidunnus ja harsintahakkuut tuottivat harvakasvuisia metsiä, joissa aluskasvillisuudelle riitti valoa. 1950-luvun lopulta lähtien käsittelymenetelmät ovat perustuneet koko metsän tai sen useimpien puiden kaatamiseen uudistushakkuissa ja metsänviljelyyn, mikä on kasvattanut metsien puumäärää ja lisännyt niiden varjoisuutta.

1950-luvulta lähtien metsiemme rakenteen muutos on vähentänyt mustikan peittävyyttä joillakin alueilla jopa puolella. 1980-luvun puolivälin jälkeen mustikan keskimääräinen peittävyys kangasmetsissä on kuitenkin pysynyt melko vakaana eli kymmenessä prosentissa.

Mustikan peittävyys kasvaa metsikön vanhetessa ja on suurimmillaan yli 80-vuotiaissa metsissä. Toisaalta tiheät harventamattomat metsät ovat liian hämäriä kasvupaikkoja. Harvennushakkuut lisäävät sopivasti valoa metsänpohjalle, ja peittävyys kasvaa.

Hakkuut ja energiapuun korjuut rankkoja

Mustikan määrä romahtaa, kun uudistushakkuissa metsän vanhat varjostavat puut kaadetaan ja maaperää muokataan.

Ohutlehtisenä varjoisten metsien kasvina mustikka nimittäin kärsii avohakkuualueen kuivuudesta ja suorasta auringonpaahteesta. Lisäksi maanmuokkaus tuhoaa vuosikymmenien aikana kasvaneen maanalaisen "turvaverkon", jonka varassa varvikko elää. Jopa 80 prosenttia mustikan biomassasta voi olla maavarsissa ja juurissa.

Vanhoille marjamaille ei siis kannata suunnata heti uudistushakkuun jälkeen, ei ainakaan mustikoita poimimaan. Mustikkasadot pienentyvät uudistusaloilla jopa kymmenesosaan hakkuuta edeltäneistä määristä. Poikkeuksia ovat hakkuuaukoista joskus löytyvät kosteat pienympäristöt, joissa mustikka innostuu marjomaan runsaasti.

Sadot alkavat palautua, kun uusi metsikkö alkaa sulkeutua, mutta toipuminen on hidasta. Vielä 20 vuotta avohakkuun jälkeen mustikan peittävyys on tuoreissa kuusimetsissä vain viisi prosenttia, neljäsosa siitä mitä varttuneissa metsissä. Kaikkiaan huonosatoinen jakso voi kestää 30–40 vuotta.

Vielä perinteisiä uudistushakkuitakin enemmän mustikoita ja muuta aluskasvillisuutta runtelee nykyisin harjoitettava energiapuun korjuu. Siinä nimittäin nostetaan kantoja ja kerätään hakkuutähteitä, ja siksi se saa aikaan melkoisen myllerryksen metsämaan humuskerroksessa.

Toistaiseksi energiapuun korjuuta tehdään melko pienellä pinta-alalla, mutta jos halutaan täyttää kansalliset uusiutuvan energian tavoitteet, valtaosalta tulevista uudistusaloista kerätään myös energiapuuta. Näinkin käsitelty alue kuitenkin onneksi palautuu metsän kasvaessa mustikkametsäksi, eikä välttämättä olennaisesti huonommin kuin avohakattu.

Kuivat kesät uhkaavat

Tulevaisuudessa ilmastonmuutos säätää Suomen oloja mustikalle epäsuotuisammiksi.

Mustikka menestyy siellä, missä lumipeite on paksu ja kosteutta riittää keväisin. Se kärsii pakkaskuivumisesta, jos kevättalven aurinko sulattaa lumipeitteen liian aikaisin. Kevät- ja kesähallat vaurioittavat sen versoja ja kukkia.

Ilmastonmuutoksen myötä keväisten lämpötilojen ennustetaan nousevan muutamalla asteella. Se voi nopeuttaa mustikan talvilevon purkautumista ja lisätä paleltumisalttiutta.

Aikaistuva kevät aikaistaa myös mustikan kukintaa niin, että pölyttävistä kimalaisista voi olla kukinnan alussa pulaa. Kukinta myös päättyy varhemmin, joten virkeitä pölyttäjiä kaivattaisiin sen alusta alkaen.

Lisäksi kesien ennustetaan muuttuvan kuivemmiksi. Se rajoittaa puolivarjoisiin, kosteisiin oloihin tottuneen mustikan kasvua. Kuivuus voikin tulevaisuudessa olla vakavin uhka mustikanvarvuille ja marjasadoille.

Ilmastonmuutos heikentänee mustikan tilannetta 100–200 vuoden sisällä. Näin pitkälle tulevaisuuteen ulottuvaa kehitystä on vaikea ennustaa, mutta aivan varmasti vielä sadankin vuoden päästä saa marjat mustikkapiirakkaan.

Teksti: Maija Salemaa, Tiina Tonteri ja Hannu Ilvesniemi

Kirjoittajat ovat Metsäntutkimuslaitoksen tutkijoita.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2012

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Hirmun anatomia on selvinnyt sääsatelliittien mikroaaltoluotaimilla. Ne näkevät pilvien läpi myrskyn ytimeen ja paljastavat ukkospatsaat, joista myrsky saa vauhtinsa. Kuva: Nasa/Trimm

Pyörivät tuulet imevät energiansa veden lämmöstä.

Trooppiset rajuilmat tappoivat vuosina 1995–2016 lähes 244 000 ihmistä, koettelivat muuten 750 miljoonaa ihmistä ja tuhosivat omaisuutta runsaan 1 000 miljardin dollarin arvosta, enemmän kuin mitkään muut mullistukset, esimerkiksi tulvat tai maanjäristykset.

Näin arvioi maailman luonnonkatastrofeja tilastoiva belgialainen Cred-tutkimuslaitos raporteissaan, joissa se laskee katastrofien pitkän aikavälin inhimillistä hintaa.

Myrskytuhot ovat panneet myrskytutkijat ahtaalle. Kaikki tahtovat tietää, mistä näitä rajuilmoja tulee. Lietsooko niitä ilmastonmuutos?

Lämpö alkaa tuntua

Näihin asti tutkijapiireissä on ollut vallalla käsitys, jonka mukaan hirmuista ei voi syyttää ilmastonmuutosta vielä kotvaan. Se alkaa voimistaa myrskyjä vasta pitkällä aikajänteellä.

Nyt hurjimpia myrskyjä on kuitenkin alettu kytkeä ilmaston lämpenemiseen. Esimerkiksi alkusyksystä 2017 Maailman ilmatieteen järjestö WMO arvioi, että lämpeneminen todennäköisesti rankensi elokuussa Houstonin hukuttaneen Harvey-myrskyn sateita.

Jotkut tutkijat ovat puhuneet kytköksistä jo vuosia.

Esimerkiksi Kerry Emanuel, Massachusettsin teknisen yliopiston myrskyspesialisti, laski 2005, Katrinan runnottua New Orleansia, että Atlantin ja Tyynenmeren myrskyt ovat nykyään 60 prosenttia voimakkaampia kuin 1970-luvulla.

Keväällä 2013 Nils Bohr -instituutin Aslak Grinsted raportoi, että lämpenemiskehitys vaikuttaa myrskyissä syntyviin tulva-aaltoihin.

Kun maapallon keskilämpötila nousee 0,4 astetta, myrskytulvien määrä tuplaantuu. Tämä rajapyykki on jo ohitettu. Kun lämpötila nousee kaksi astetta, tulvat kymmenkertaistuvat. Silloin superrajuja myrskyjä hyökyy Atlantilta joka toinen vuosi. Tähän asti niitä on nähty kerran 20 vuodessa.

Meri lämpenee otollisesti

Tärkein myrskyjä ruokkiva muutosvoima löytyy sieltä, mistä myrskyt ammentavat energiansa ja mihin ilmastonmuutoksen nähdään vaikuttavan: meriveden lämpötilasta. Se kehittyy myrskyille otolliseen suuntaan.

Esimerkiksi Meksikonlahdella, hurrikaanien voimanpesässä, on mitattu jopa pari astetta tavallista korkeampia meriveden lämpötiloja.

Kun Haiyan, yksi kaikkien aikojen kovimmista taifuuneista, marraskuussa 2013 jätti kaksi miljoonaa filippiiniläistä kodittomiksi, meri oli myrskyn syntyalueella vielä sadan metrin syvyydessä kolme astetta normaalia lämpimämpi.

Meressä tapahtuu muutakin epäedullista: pinta nousee. Se kasvattaa myrskyjen nostattamia tulva-aaltoja, jotka usein saavat aikaan pahinta tuhoa.

 

Näin hirmumyrsky kehittyy

Hirmun syntymekanismi on sama kaikkialla, vaikka nimitykset vaihtelevat. Atlantilla ja Amerikan puoleisella Tyynellämerellä puhutaan hurrikaaneista, Aasian puolella taifuuneista ja Intian valtamerellä ja Oseaniassa sykloneista. Grafiikka: Mikko Väyrynen

 

Trooppisia hirmumyrskyjä syntyy päiväntasaajan molemmin puolin 5. ja 25. leveyspiirin välillä. Päiväntasaajalla niitä ei muodostu, sillä sieltä puuttuu coriolisvoima, jota myrsky tarvitsee pyörimiseensä

Kehittyäkseen myrsky vaatii tietynlaiset olot. Suursäätilan pitää olla laajalla alueella epävakaa ja ukkossateinen ja meriveden vähintään 26 asteista 50 metrin syvyydeltä. Lisäksi tuulien pitää puhaltaa heikosti 12 kilometrin korkeuteen asti. Voimakkaissa virtauksissa myrskynpoikanen hajoaa.

1. Merestä nousee lämmintä, kosteaa ilmaa. Se kohoaa nopeas­ti ja tiivistyy ukkospilviksi, jotka kohoavat 10–15 kilometrin korkeuteen. Samalla vapautuu lämpöä, mikä ruokkii matalapainetta.

2. Fysiikan säilymislakien mukaan ylös kohoavan ilman tilalle virtaa ympäriltä korvausilmaa, jolloin ilmanpaine alueella laskee.

3. Lämpöä kohoaa ylös yhä laajemmalti, ukkospilvien jono venyy, ja ilman virtausliikkeet voimistuvat. Ilmanpaine laskee lisää, ja alueelle syntyy liikkuva matalapaineen keskus.

4. Paine-ero tuottaa voiman, joka alkaa pyörittää tuulia kiihtyvää vauhtia. Maan pyörimisliikkeestä aiheutuva coriolisvoima kiertää niitä spiraalin lailla vastapäivään kohti matalan keskusta. Kun tuulen sekuntinopeus nousee yli 33 metrin, on syntynyt trooppinen hirmumyrsky.

Hurjimmissa myrskyissä tuulen nopeus nousee 70–90 metriin sekunnissa. Pyörteen halkaisija vaihtelee puolestaan 400 kilometristä 1 000 kilometriin.

5. Myrskyn voimistuessa sen ylle muodostuu korkeapaine, joka pyörii tuulia vastaan. Laskeva ilmavirtaus kuivattaa ja lämmittää keskusta, ja se seestyy myrskynsilmäksi.

6. Silmää kiertävät tuulet sekoittavat tehokkaasti meren pintaa 50–100 metrin syvyydeltä. Kun lämmintä vettä painuu syvyyksiin ja viileää kohoaa pintaan, ”lämpövoimala” jäähtyy ja hitaasti liikkuva myrsky voi heikentyä. Nopeaan myrskyyn jarru ei ehdi vaikuttaa, ja silloin kumpuava vesi voi loppumatkasta muuttua vaaralliseksi.

7. Kun ranta lähestyy ja meri madaltuu, tuulet pakkaavat vettä myrskyn tielle tulva-aalloksi, joka syöksyy myrskyn mukana maalle tuhoisin seurauksin.

Maalle saavuttuaan myrsky laantuu, kun se ei enää saa käyttövoimaa meren lämmöstä.

 

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2014. Päivitetty 12.9.2018.