Mansourasaurus shahinae oli pitkäkaulainen kasvinsyöjä. Kuva: Andrew McAfee, Carnegie Museum of Natural History
Mansourasaurus shahinae oli pitkäkaulainen kasvinsyöjä. Kuva: Andrew McAfee, Carnegie Museum of Natural History

Löytö paljastaa, että alueella oli noina aikoina yhteys Eurooppaan.

Saharan autiomaassa on tehty merkittävä dinosauruslöytö. Egyptin hiekasta paljastui 80 miljoonaa vuotta sitten eläneen kasvinsyöjädinosauruksen fossiili.

Afrikasta tunnetaan useita dinosauruslajeja, mutta myöhäisemmältä liitukaudelta eli dinosaurusten valtakauden iltahämäristä ei juurikaan afrikkalaisia dinosauruksia ole löydetty.

Dinosaurukset hallitsivat maailmaa lähes 200 miljoonaa vuotta. Ne kehittyivät triaskaudella noin 230 miljoonaa vuotta sitten ja kohtasivat loppunsa liitukaudella 66 miljoonaa vuotta sitten, kun asteroidi iskeytyi nykyisen Jukatanin niemimaan alueelle. Törmäyksen synnyttämä pölypilvi syöksi koko planeetan hyytävään kylmyyteen.

Norsun kokoinen, pitkäkaulainen kasvinsyöjälisko sai nimekseen Mansourasaurus shahinae. Myöhäisliitukaudelta peräisin olevia dinosaurusfossiileja on vaikea löytää Afrikasta. Alueet, joilta niitä voisi olettaa löytyvän, ovat usein sankan kasvillisuuden peitossa, tutkijat sanovat.

Maailman dinosaurusfossiilien aarrearkut ovat yleensä kuivilla ja kivisillä seuduilla, kuten Kalliovuorten alueella Yhdysvalloissa ja Gobin erämaassa Mongoliassa. Näillä alueilla kävellessä dinosaurusten luihin voi kirjaimellisesti kompastua.

Nyt löydetty Mansourasaurus kuului titanosauruksiin. Ne olivat suurimpia koskaan eläneitä maaeläimiä. Esimerkiksi Argentinosaurus lienee ollut jopa 36 metriä pitkä ja painanut jopa sata tonnia. Tuon jättiläisen yksittäinen selkänikamakin oli puolitoista metriä pitkä.

Mansourasaurus oli maltillisemman kokoinen ja painoi tutkijoiden arvion mukaan suunnilleen afrikannorsun verran, noin kuusi tonnia.

Löytö kertoo dinoaurusten itsensä lisäksi myös mantereiden liikkeistä.

Dinosaurusten aikaan mantereet olivat yhdistyneet jättimäiseksi Pangaia-supermantereeksi. Mannerlaattojen liike alkoi repiä sitä hajalleen liitukaudella.

Afrikka on miljoonia vuosia saattanut olla täysin erillään Euroopasta, ja Egyptin länsipuolella nykyisen Saharan kohdalla on lainehtinut matala meri. Nykyisen Libyan ja Egyptin rajalla lienee ollut trooppista paratiisirantaa.

Koska liitukautisia dinosaurusfossiileja tunnetaan Afrikasta niin vähän, tutkijoiden on ollut vaikea päätellä, onko Afrikan eläimistö ollut täysin erillään muusta maailmasta ja kehittynyt siis omiin suuntiinsa. Mansourasauruksen luiden rakenne kuitenkin osoittaa, että se on läheisempää sukua Euroopassa ja Aasiassa eläneille dinosauruksille kuin etelämmästä Afrikasta löydetyille muinaisille hirmuliskoille.

”Afrikan viimeiset dinosaurukset eivät olleet täysin eristyksissä, vaan Eurooppaan oli ainakin jonkinlainen yhteys”, sanoo Fieldin luonnonhistoriallisen museon dinosaurustutkija Eric Gorscak tutkimustiedotteessa.

Kenties nämä dinosaurukset ja niiden sukulaiset ovat kulkeneet Afrikan ja Euroopan välillä jonkinlaista maasiltaa pitkin aikana, jolloin mantereet olivat muuten erillään.

Tutkimuksen julkaisi Nature Ecology & Evolution.

Luonnonolojen synnyttämät kulttuurikuplat eriyttivät Suomen murteet, ehdottaa tutkimusryhmä.

Maamme murrejako on syntynyt osaksi luonnonolojen vaikutuksesta, ehdottaa ryhmä kielitieteen ja biologian tutkijoita Turun ja Tampereen yliopistoista.

Varhaiset suomalaiset ovat kehittäneet toistaan eroavia tapoja sopeutua paikallisiin oloihin ja hankkia niistä elantonsa. Tutkijoiden hypoteesin mukaan esimerkiksi erilaiset tavat viljellä maata ovat johtaneet yhteisöjen eriytymiseen, niin että myös niiden kielet erkaantuvat.

Tämä tuottaa murteita ja myöhemmin jopa kokonaisia uusia kieliä.

”Mekanismi voisi olla se, että jos ympäristön erot ovat suuria, ihmiset eivät ole niin paljon tekemisissä kuin, jos he elävät samanlaisissa ympäristöoloissa. Myös muuttoliike on voinut muotoutua luonnonolojen mukaan ”, selittää evoluutiobiologian tutkija Terhi Honkola Turun yliopistosta Helsingin Sanomien jutussa.

Ryhmien väliset kontaktit ja kommunikaatio saattavat ylläpitää yhteisöjen samankaltaisuutta ja pienentää murre-eroja.

Voisi helposti luulla, että maantieteellinen läheisyys lähentää puheenparsia.

Yllättävä havainto ryhmän tutkimuksessa kuitenkin oli, että koko Suomen murrejaossa maantieteellisellä etäisyydellä ei ole juuri mitään tekemistä sen kanssa, miten erilaisia murteet ovat.

Vierekkäisiin murrealueisiin kuuluvat voivat puhua hyvin erilaista murretta. Toisaalta samanlaista murretta voivat puhua ihmiset, jotka elävät eri puolilla maata.

Jyrkkä murreraja kulkee esimerkiksi Etelä-Pohjanmaan murteen ja niin sanotun savolaiskiilan välissä, vaikka puhujat elävät vieretysten.

Tilaisuuden levittäytymiseen antoi se, että savolaisten harjoittama kaskiviljely mahdollisti siirtymisen uusille asuinalueille helpommin kuin lännessä harjoitettu peltoviljely. Kaskiviljelijät raivasivat ja lannoittivat pellon polttamalla metsän.

”Ihmisten kulttuuri on vaikuttanut siihen, millaisille alueille he ovat olleet valmiita siirtymään”, selittää suomen kielen yliopistonlehtori Unni-Päivä Leino Tampereen yliopistosta.

Kaskenpoltto on tutkijoiden mukaan yksi mahdollinen tekijä, joka selittää ajan oloon kehittynyttä jakoa itä- ja länsimurteisiin.

Kaskeamista harjoitettiin niin lännessä kuin idässä. Kuitenkin lännessä lähinnä raivattiin peltoja lehtimetsistä ja siirryttiin pian pysyvien peltojen viljelyyn.

Itä-Suomessa sen sijaan kaskenpoltto jatkui kauemmin. Läntiset viljelytekniikat eivät välttämättä sopineet sikäläisiin oloihin. Viljelty kaskiruis ja kaskeamisen menetelmät tuotiin idästä, sillä ne soveltuivat paremmin Itä-Suomen vaikeampaan maastoon.

Itä- ja länsimurteiden lisäksi kolmas suuri kupla löytyy pohjoisesta. Myös pohjoiset murteet on saattanut erottaa omaksi ryhmäkseen elinkeinojen erilaisuus. Karjatalous, metsästys ja kalastus soveltuivat Pohjois-Suomen oloihin paremmin kuin peltoviljely.

Murrerajan pohjoispuolella Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan murteet ovat sanastoltaan lähellä Kainuun murretta.

”Vaikka Kainuun alkujaan asuttivat savolaiset, kontakteja rannikolle on ollut turkis- ja tervakaupan vuoksi niin paljon, että ne ovat lähentäneet näitä murteita toisiinsa”, Leino sanoo.

Kysely

Puhutko itäistä, läntistä vai pohjoista murretta?

Soikea ja litteä Dickinsonia katsotaan nyt kuuluvaksi eläinkuntaan. Kuva: Ilja Bobrovski/Australian National University
Soikea ja litteä Dickinsonia katsotaan nyt kuuluvaksi eläinkuntaan. Kuva: Ilja Bobrovski/Australian National University

Vienanmeren rannalta löytyneestä fossiilista paljastui eläimellisiä piirteitä.

Maailman varhaisin tunnettu eläin on nyt soikea ja litteä otus. Sen fossiilista paljastui kolesterolin ja muiden rasvojen jäänteitä, ja rasva on eläimen tunnusmerkki, tutkijat toteavat tiedotteessa.

Dickinsonia eli noin 558 miljoonaa vuotta sitten. Otus oli ensimmäisiä monisoluisia eliöitä.

Nämä muinaiset eliöt ovat olleet paleontologian suuria arvoituksia. Ediacarakauden oliot ovat Science-lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan ylipäätään niin merkillisiä, että niitä voisi pitää toiselta planeetalta tulleina.

Australialaisen Australian National Universityn video näyttää, miten fossiili löytyi ja miltä Dickinsonia ehkä näytti meressä uidessaan.

Dickinsoniat on luokiteltu vuosikymmenien aikana tutkijasta riippuen jäkäliksi, sieniksi, alkueläimiksi tai jopa jonkinlaiseksi kasvien ja eläinten välivaiheeksi. Tai evoluution umpikujaksi.

Nyt ne nousivat eläinkuntaan, kun tutkijat tarkastelivat luoteiselta Venäjältä Vienanmeren rannikolta löytynyttä fossiilia.

Siitä löytyi runsaasti kolesterolimolekyylejä, hyvin paljon enemmän kuin kerrostumista fossiilin ympärillä. Fossiili koostui suureksi osaksi rasvan jäänteistä.

Otus tarvitsi kolesterolia solukalvoihin, australialainen tutkija John Brocks kertoo New Scientistist -lehdessä. Dickinsonialla ei ole havaittu tukirankaa, joten sen keho oli ilmeisesti pehmeä.

Dickinsoniat kasvoivat jopa 1,4-metrisiksi, joskin löydettyjen yksilöiden koko on vaihdellut suuresti. Nyt voidaan sanoa, että suuria eläimiä eli runsaasti jo miljoonia vuosia aikaisemmin kuin on tähän asti arvioitu.

Ediacarakauden jälkeen kambrikaudella eläinkunta monipuolistui suorastaan räjähdyksenomaisesti.

Dickinsonian fossiileja löytyi ensi kerran Australiassa runsaat 70 vuotta sitten. Se paljastui eläimeksi vasta nyt, kun tutkija Ilja Bobrovski tutki hiekkakivestä löytyneen fossiilin ainesosia eikä rakenteita.

Australiasta löytyneet Dickinsoniat ovat kärsineet kovasta kuumuudesta ja eroosiosta. Tarvittiin fossiileja, joissa elollisen jäännökset olisivat säilyneet paremmin.

Bobrovski lensi helikopterilla Vienanmeren rannalle ”karhujen ja hyttysten maille”. Hän kuvailee roikkuneensa jyrkänteellä kymmenien metrien korkeudessa ja hakanneensa hiekkakivestä kappaleita löytääkseen haluamansa fossiilit.