Nykyaikainen sähköhoito stimuloi hermosoluja tehokkaasti ja turvallisesti. Käyttö lisääntyy selvästi myös meillä Suomessa. Kuva: Jukka Fordell
Nykyaikainen sähköhoito stimuloi hermosoluja tehokkaasti ja turvallisesti. Käyttö lisääntyy selvästi myös meillä Suomessa. Kuva: Jukka Fordell

Parhaimmillaan sähkö hoitaa kipuilevaa mieltä tehokkaammin kuin lääke.

Sähköhoidolla on melkein yhtä huono maine kuin lobotomialeikkauksella – historiallisista syistä. Kumpikin menetelmä kehitettiin mielisairauksien, ennen kaikkea skitsofrenian, hoitoon 1930-luvulla, eikä niitä käytettäessä ensimmäiseksi ajateltu potilaan etua. Lobotomiassa runneltiin aivojen hermokytköksiä, sähköhoitoa taas annettiin nukuttamatta ja käytettiin jopa rankaisukeinona.

Suuren yleisön tajuntaan menetelmät ponnahtivat vuonna 1975 elokuvassa Yksi lensi yli käenpesän. Monien mieleen painui lähtemättömästi Jack Nicholsonin esittämä mielisairaalapotilas, joka tempoili tuskissaan sähkösokin kourissa ja vaipui apatiaan lobotomialeikkauksen jälkeen.

Tuolloin lobotomiasta oli jo luovuttu epäeettisenä toimenpiteenä. Sähköhoidon käyttö taas oli vähentymässä, sillä psyykenlääkkeiden valikoima oli kasvanut. Elokuvan jälkeen kannatus romahti. 

2000-luvulla sähköhoito on taas lähtenyt lisääntymään. Ruotsissa sen käyttö on tuplaantunut, ja meilläkin hoitoyksiköitä on jo 25. Maailmanlaajuisesti sähköhoitoa saa arviolta miljoona ihmistä vuodessa.

Moderni sähköhoito on jotain ihan muuta kuin vanha hoito. Laitteet ja käytännöt ovat kehittyneet valtavasti. Hoitoa annettaessa potilas nukkuu, ja hänen lihaksensa rentoutetaan, ennen kuin sähkövirta johdetaan aivoihin.

Sähköhoitoa käytetään etenkin nykyisen mielenterveysvitsauksen, masennuksen, hoidossa. Useimmat hoidetut myös hyötyvät siitä. Vakavasti masentuneista se auttaa lähes kaikkia.

Sähkövirta aiheuttaa aivoissa nopean epilepsiakohtauksen kaltaisen purkauksen ja lihaksissa lyhyen kouristuksen. Tervehdyttäviä mekanismeja ei tarkkaan tunneta, mutta se tiedetään, että aivojen aineenvaihdunta, hapen kulutus ja verenkierto vilkastuvat. Tutkijat pitävät todennäköisenä, että sähkö tehostaa välittäjäaineiden vapautumista tai parantaa niitä vastaanottavien solujen toimintaa.

Nykyään sähköä käytetään aivojen korjaukseen monessa muussakin muodossa. Tarjolla on pulsseja syöttäviä implantteja ja hoitoja, joissa sähköpurkaukset synnytetään magneettikentällä. Nämäkin hoidot kehittyvät kaiken aikaa, ja käyttökohteet laajenevat mielen oireista motoriikan häiriöihin, krooniseen kipuun, riippuvuuksiin ja Alzheimerin tautiin.

 

Lue lisää

Kesäkuun 2016 Tiede-lehdessä on pitkä artikkeli, jossa lääketieteeseen erikoistunut tiedetoimittaja Mari Heikkilä esittelee aivojen sähköiseen stimulointiin perustuvien hoitojen menetelmiä ja käyttökohteita.

Jos aihe kiinnostaa, käy ostamassa painettu lehti tai iPad-digilehti.

Jos olet tilaaja, voit lukea artikkelin kirjautumalla tilaajatunnuksillasi alla olevasta linkistä. Ellet ole vielä aktivoinut tunnuksiasi, löydät ohjeet täältä.

Luonnonolojen synnyttämät kulttuurikuplat eriyttivät Suomen murteet, ehdottaa tutkimusryhmä.

Maamme murrejako on syntynyt osaksi luonnonolojen vaikutuksesta, ehdottaa ryhmä kielitieteen ja biologian tutkijoita Turun ja Tampereen yliopistoista.

Varhaiset suomalaiset ovat kehittäneet toistaan eroavia tapoja sopeutua paikallisiin oloihin ja hankkia niistä elantonsa. Tutkijoiden hypoteesin mukaan esimerkiksi erilaiset tavat viljellä maata ovat johtaneet yhteisöjen eriytymiseen, niin että myös niiden kielet erkaantuvat.

Tämä tuottaa murteita ja myöhemmin jopa kokonaisia uusia kieliä.

”Mekanismi voisi olla se, että jos ympäristön erot ovat suuria, ihmiset eivät ole niin paljon tekemisissä kuin, jos he elävät samanlaisissa ympäristöoloissa. Myös muuttoliike on voinut muotoutua luonnonolojen mukaan ”, selittää evoluutiobiologian tutkija Terhi Honkola Turun yliopistosta Helsingin Sanomien jutussa.

Ryhmien väliset kontaktit ja kommunikaatio saattavat ylläpitää yhteisöjen samankaltaisuutta ja pienentää murre-eroja.

Voisi helposti luulla, että maantieteellinen läheisyys lähentää puheenparsia.

Yllättävä havainto ryhmän tutkimuksessa kuitenkin oli, että koko Suomen murrejaossa maantieteellisellä etäisyydellä ei ole juuri mitään tekemistä sen kanssa, miten erilaisia murteet ovat.

Vierekkäisiin murrealueisiin kuuluvat voivat puhua hyvin erilaista murretta. Toisaalta samanlaista murretta voivat puhua ihmiset, jotka elävät eri puolilla maata.

Jyrkkä murreraja kulkee esimerkiksi Etelä-Pohjanmaan murteen ja niin sanotun savolaiskiilan välissä, vaikka puhujat elävät vieretysten.

Tilaisuuden levittäytymiseen antoi se, että savolaisten harjoittama kaskiviljely mahdollisti siirtymisen uusille asuinalueille helpommin kuin lännessä harjoitettu peltoviljely. Kaskiviljelijät raivasivat ja lannoittivat pellon polttamalla metsän.

”Ihmisten kulttuuri on vaikuttanut siihen, millaisille alueille he ovat olleet valmiita siirtymään”, selittää suomen kielen yliopistonlehtori Unni-Päivä Leino Tampereen yliopistosta.

Kaskenpoltto on tutkijoiden mukaan yksi mahdollinen tekijä, joka selittää ajan oloon kehittynyttä jakoa itä- ja länsimurteisiin.

Kaskeamista harjoitettiin niin lännessä kuin idässä. Kuitenkin lännessä lähinnä raivattiin peltoja lehtimetsistä ja siirryttiin pian pysyvien peltojen viljelyyn.

Itä-Suomessa sen sijaan kaskenpoltto jatkui kauemmin. Läntiset viljelytekniikat eivät välttämättä sopineet sikäläisiin oloihin. Viljelty kaskiruis ja kaskeamisen menetelmät tuotiin idästä, sillä ne soveltuivat paremmin Itä-Suomen vaikeampaan maastoon.

Itä- ja länsimurteiden lisäksi kolmas suuri kupla löytyy pohjoisesta. Myös pohjoiset murteet on saattanut erottaa omaksi ryhmäkseen elinkeinojen erilaisuus. Karjatalous, metsästys ja kalastus soveltuivat Pohjois-Suomen oloihin paremmin kuin peltoviljely.

Murrerajan pohjoispuolella Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan murteet ovat sanastoltaan lähellä Kainuun murretta.

”Vaikka Kainuun alkujaan asuttivat savolaiset, kontakteja rannikolle on ollut turkis- ja tervakaupan vuoksi niin paljon, että ne ovat lähentäneet näitä murteita toisiinsa”, Leino sanoo.

Kysely

Puhutko itäistä, läntistä vai pohjoista murretta?

Soikea ja litteä Dickinsonia katsotaan nyt kuuluvaksi eläinkuntaan. Kuva: Ilja Bobrovski/Australian National University
Soikea ja litteä Dickinsonia katsotaan nyt kuuluvaksi eläinkuntaan. Kuva: Ilja Bobrovski/Australian National University

Vienanmeren rannalta löytyneestä fossiilista paljastui eläimellisiä piirteitä.

Maailman varhaisin tunnettu eläin on nyt soikea ja litteä otus. Sen fossiilista paljastui kolesterolin ja muiden rasvojen jäänteitä, ja rasva on eläimen tunnusmerkki, tutkijat toteavat tiedotteessa.

Dickinsonia eli noin 558 miljoonaa vuotta sitten. Otus oli ensimmäisiä monisoluisia eliöitä.

Nämä muinaiset eliöt ovat olleet paleontologian suuria arvoituksia. Ediacarakauden oliot ovat Science-lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan ylipäätään niin merkillisiä, että niitä voisi pitää toiselta planeetalta tulleina.

Australialaisen Australian National Universityn video näyttää, miten fossiili löytyi ja miltä Dickinsonia ehkä näytti meressä uidessaan.

Dickinsoniat on luokiteltu vuosikymmenien aikana tutkijasta riippuen jäkäliksi, sieniksi, alkueläimiksi tai jopa jonkinlaiseksi kasvien ja eläinten välivaiheeksi. Tai evoluution umpikujaksi.

Nyt ne nousivat eläinkuntaan, kun tutkijat tarkastelivat luoteiselta Venäjältä Vienanmeren rannikolta löytynyttä fossiilia.

Siitä löytyi runsaasti kolesterolimolekyylejä, hyvin paljon enemmän kuin kerrostumista fossiilin ympärillä. Fossiili koostui suureksi osaksi rasvan jäänteistä.

Otus tarvitsi kolesterolia solukalvoihin, australialainen tutkija John Brocks kertoo New Scientistist -lehdessä. Dickinsonialla ei ole havaittu tukirankaa, joten sen keho oli ilmeisesti pehmeä.

Dickinsoniat kasvoivat jopa 1,4-metrisiksi, joskin löydettyjen yksilöiden koko on vaihdellut suuresti. Nyt voidaan sanoa, että suuria eläimiä eli runsaasti jo miljoonia vuosia aikaisemmin kuin on tähän asti arvioitu.

Ediacarakauden jälkeen kambrikaudella eläinkunta monipuolistui suorastaan räjähdyksenomaisesti.

Dickinsonian fossiileja löytyi ensi kerran Australiassa runsaat 70 vuotta sitten. Se paljastui eläimeksi vasta nyt, kun tutkija Ilja Bobrovski tutki hiekkakivestä löytyneen fossiilin ainesosia eikä rakenteita.

Australiasta löytyneet Dickinsoniat ovat kärsineet kovasta kuumuudesta ja eroosiosta. Tarvittiin fossiileja, joissa elollisen jäännökset olisivat säilyneet paremmin.

Bobrovski lensi helikopterilla Vienanmeren rannalle ”karhujen ja hyttysten maille”. Hän kuvailee roikkuneensa jyrkänteellä kymmenien metrien korkeudessa ja hakanneensa hiekkakivestä kappaleita löytääkseen haluamansa fossiilit.