Saimaannorpalla on erilaiset hampaat kuin muilla hylkeillä. Kuva: UEF norppatutkimus
Saimaannorpalla on erilaiset hampaat kuin muilla hylkeillä. Kuva: UEF norppatutkimus

Vaikka norppia on kovin vähän, yksilöt vaikuttavat hämmästyttävän terveiltä.

Suomalaisille saimaannorppa on aina ollut ainutlaatuinen eläin. Nyt näkemys on tieteellisesti todistettu. Kaksi Helsingin yliopiston tutkijaryhmää avasi saimaannorpan perimän ja löysi yllätyksiä.

Tutkimuksen täsmällinen kohde oli Miikkulaiseksi nimetty nuori naaras, joka kuoli kalastajan verkkoon tammikuussa 2014. Siitä luotiin viiteperimä, johon muiden saimaannorppien geenejä jatkossa verrataan.

Lisäksi tutkijat lukivat yli sadan muun norpan perimän vanhemmista näytteistä ja vähemmän kattavasti.

Yksi saimaannorpan erityisistä piirteistä on muuntelun vähäisyys perimässä. Se tarkoittaa, että yksilöt ovat varsin samanlaisia keskenään.

Saimaassa ui vain noin 350 hyljettä, joiden geneettiset erot ovat pieniä. Tällaisessa tilanteessa populaatiota voisivat heikentää perinnölliset sairaudet, mutta saimaannorpat vaikuttavat hämmästyttävän terveiltä.

Asia paljastui, kun evoluutiobiologi Jukka Jernvallin tiimi mittasi kolmiulotteisesti, kuinka samanlaisia ovat norppien kallojen oikea ja vasen puoli. Symmetrisyys kertoo, ettei kehityshäiriöitä ole. Saimaannorpat olivat huomattavasti symmetrisempiä kuin sukulaisensa Itämeressä.

”Saattaa olla, että saimaannorpilta on hävinnyt haitallisia geeniversioita. Niissä on ehkä tapahtunut puhdistavaa valintaa, ja se, mitä jäi jäljelle, on hyvää muuntelua”, Jernvall pohtii.

Samantyyppinen havainto on tehty Afrikan vuorigorilloista: niidenkään pieniksi kutistuneissa populaatioissa eivät sairaudet jyllää.

Saimaannorppa on ensimmäinen nisäkäs, jonka perimä on alusta asti selvitetty kokonaan Suomessa. Kun suomalaisryhmät aloittivat työnsä vuonna 2014, maailman yli 5 000 nisäkkään perimistä oli avattu 44.

Saimaannorpan historia on poikkeuksellinen. Merivedessä elänyt iso nisäkäs jäi eristyksiin järveen viime jääkauden jälkeen, noin 10 000 vuotta sitten. Luonto järjesti kokeen, jota on jatkunut 900 sukupolven ajan ja jonka tuoreimmat vaiheet on dokumentoitu perusteellisesti.

Yhteensä lähes 500 norpan kalloa on kerätty useisiin museoihin. Kalloista on käynyt ilmi, että saimaannorpalla on aivan omanlaisia, harvanystermäisiä hampaita, jollaisia ei löydy Itämeren eikä Laatokan norpilta.

Tulevaisuudessa on tarkoitus selvittää, johtuuko hampaiden erikoisuus ravinnosta vai sattumasta. Voihan olla, että saimaannorpan esi-isillä oli erikoiset nystermät hampaissaan ja jälkeläiset sattuivat perimään samanlaiset.

Saimaannorpan perimästä on jo löytynyt yli puoli miljoonaa sellaista snippiä ei yhden emäksen muutosta, jota ei ole muilla norppalajeilla. Jos Saimaan viiksekäs kuolee sukupuuttoon, tilalle ei voi saada toista samanlaista norppaa.

Luonnonolojen synnyttämät kulttuurikuplat eriyttivät Suomen murteet, ehdottaa tutkimusryhmä.

Maamme murrejako on syntynyt osaksi luonnonolojen vaikutuksesta, ehdottaa ryhmä kielitieteen ja biologian tutkijoita Turun ja Tampereen yliopistoista.

Varhaiset suomalaiset ovat kehittäneet toistaan eroavia tapoja sopeutua paikallisiin oloihin ja hankkia niistä elantonsa. Tutkijoiden hypoteesin mukaan esimerkiksi erilaiset tavat viljellä maata ovat johtaneet yhteisöjen eriytymiseen, niin että myös niiden kielet erkaantuvat.

Tämä tuottaa murteita ja myöhemmin jopa kokonaisia uusia kieliä.

”Mekanismi voisi olla se, että jos ympäristön erot ovat suuria, ihmiset eivät ole niin paljon tekemisissä kuin, jos he elävät samanlaisissa ympäristöoloissa. Myös muuttoliike on voinut muotoutua luonnonolojen mukaan ”, selittää evoluutiobiologian tutkija Terhi Honkola Turun yliopistosta Helsingin Sanomien jutussa.

Ryhmien väliset kontaktit ja kommunikaatio saattavat ylläpitää yhteisöjen samankaltaisuutta ja pienentää murre-eroja.

Voisi helposti luulla, että maantieteellinen läheisyys lähentää puheenparsia.

Yllättävä havainto ryhmän tutkimuksessa kuitenkin oli, että koko Suomen murrejaossa maantieteellisellä etäisyydellä ei ole juuri mitään tekemistä sen kanssa, miten erilaisia murteet ovat.

Vierekkäisiin murrealueisiin kuuluvat voivat puhua hyvin erilaista murretta. Toisaalta samanlaista murretta voivat puhua ihmiset, jotka elävät eri puolilla maata.

Jyrkkä murreraja kulkee esimerkiksi Etelä-Pohjanmaan murteen ja niin sanotun savolaiskiilan välissä, vaikka puhujat elävät vieretysten.

Tilaisuuden levittäytymiseen antoi se, että savolaisten harjoittama kaskiviljely mahdollisti siirtymisen uusille asuinalueille helpommin kuin lännessä harjoitettu peltoviljely. Kaskiviljelijät raivasivat ja lannoittivat pellon polttamalla metsän.

”Ihmisten kulttuuri on vaikuttanut siihen, millaisille alueille he ovat olleet valmiita siirtymään”, selittää suomen kielen yliopistonlehtori Unni-Päivä Leino Tampereen yliopistosta.

Kaskenpoltto on tutkijoiden mukaan yksi mahdollinen tekijä, joka selittää ajan oloon kehittynyttä jakoa itä- ja länsimurteisiin.

Kaskeamista harjoitettiin niin lännessä kuin idässä. Kuitenkin lännessä lähinnä raivattiin peltoja lehtimetsistä ja siirryttiin pian pysyvien peltojen viljelyyn.

Itä-Suomessa sen sijaan kaskenpoltto jatkui kauemmin. Läntiset viljelytekniikat eivät välttämättä sopineet sikäläisiin oloihin. Viljelty kaskiruis ja kaskeamisen menetelmät tuotiin idästä, sillä ne soveltuivat paremmin Itä-Suomen vaikeampaan maastoon.

Itä- ja länsimurteiden lisäksi kolmas suuri kupla löytyy pohjoisesta. Myös pohjoiset murteet on saattanut erottaa omaksi ryhmäkseen elinkeinojen erilaisuus. Karjatalous, metsästys ja kalastus soveltuivat Pohjois-Suomen oloihin paremmin kuin peltoviljely.

Murrerajan pohjoispuolella Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan murteet ovat sanastoltaan lähellä Kainuun murretta.

”Vaikka Kainuun alkujaan asuttivat savolaiset, kontakteja rannikolle on ollut turkis- ja tervakaupan vuoksi niin paljon, että ne ovat lähentäneet näitä murteita toisiinsa”, Leino sanoo.

Kysely

Puhutko itäistä, läntistä vai pohjoista murretta?

Soikea ja litteä Dickinsonia katsotaan nyt kuuluvaksi eläinkuntaan. Kuva: Ilja Bobrovski/Australian National University
Soikea ja litteä Dickinsonia katsotaan nyt kuuluvaksi eläinkuntaan. Kuva: Ilja Bobrovski/Australian National University

Vienanmeren rannalta löytyneestä fossiilista paljastui eläimellisiä piirteitä.

Maailman varhaisin tunnettu eläin on nyt soikea ja litteä otus. Sen fossiilista paljastui kolesterolin ja muiden rasvojen jäänteitä, ja rasva on eläimen tunnusmerkki, tutkijat toteavat tiedotteessa.

Dickinsonia eli noin 558 miljoonaa vuotta sitten. Otus oli ensimmäisiä monisoluisia eliöitä.

Nämä muinaiset eliöt ovat olleet paleontologian suuria arvoituksia. Ediacarakauden oliot ovat Science-lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan ylipäätään niin merkillisiä, että niitä voisi pitää toiselta planeetalta tulleina.

Australialaisen Australian National Universityn video näyttää, miten fossiili löytyi ja miltä Dickinsonia ehkä näytti meressä uidessaan.

Dickinsoniat on luokiteltu vuosikymmenien aikana tutkijasta riippuen jäkäliksi, sieniksi, alkueläimiksi tai jopa jonkinlaiseksi kasvien ja eläinten välivaiheeksi. Tai evoluution umpikujaksi.

Nyt ne nousivat eläinkuntaan, kun tutkijat tarkastelivat luoteiselta Venäjältä Vienanmeren rannikolta löytynyttä fossiilia.

Siitä löytyi runsaasti kolesterolimolekyylejä, hyvin paljon enemmän kuin kerrostumista fossiilin ympärillä. Fossiili koostui suureksi osaksi rasvan jäänteistä.

Otus tarvitsi kolesterolia solukalvoihin, australialainen tutkija John Brocks kertoo New Scientistist -lehdessä. Dickinsonialla ei ole havaittu tukirankaa, joten sen keho oli ilmeisesti pehmeä.

Dickinsoniat kasvoivat jopa 1,4-metrisiksi, joskin löydettyjen yksilöiden koko on vaihdellut suuresti. Nyt voidaan sanoa, että suuria eläimiä eli runsaasti jo miljoonia vuosia aikaisemmin kuin on tähän asti arvioitu.

Ediacarakauden jälkeen kambrikaudella eläinkunta monipuolistui suorastaan räjähdyksenomaisesti.

Dickinsonian fossiileja löytyi ensi kerran Australiassa runsaat 70 vuotta sitten. Se paljastui eläimeksi vasta nyt, kun tutkija Ilja Bobrovski tutki hiekkakivestä löytyneen fossiilin ainesosia eikä rakenteita.

Australiasta löytyneet Dickinsoniat ovat kärsineet kovasta kuumuudesta ja eroosiosta. Tarvittiin fossiileja, joissa elollisen jäännökset olisivat säilyneet paremmin.

Bobrovski lensi helikopterilla Vienanmeren rannalle ”karhujen ja hyttysten maille”. Hän kuvailee roikkuneensa jyrkänteellä kymmenien metrien korkeudessa ja hakanneensa hiekkakivestä kappaleita löytääkseen haluamansa fossiilit.