Metsämyyrät käyvät sukupuolten kamppailua geeneissään. Kuva: Kimmo Taskinen
Metsämyyrät käyvät sukupuolten kamppailua geeneissään. Kuva: Kimmo Taskinen

Sama hormoni, joka auttaa koirasta, haittaa naarasta, ja päinvastoin.

Eläinten ja ihmistenkin käyttäytymistä säätelevät hormonit oksitosiini ja vasopressiini ovat sukupuolten välisen kamppailun kohteena. Näin osoittaa Jyväskylän yliopiston tutkijoiden johdolla tehty tutkimus.

Oksitosiini ja vasopressiini säätelevät ihmisellä lasten hoivaan, epäitsekkyyteen ja ihmissuhteisiin liittyvää toimintaa.

Tutkimuksen kohteena olivat metsämyyrät, mutta tulokset kertovat päätutkija Eija Lönnin mukaan myös muista nisäkkäistä, ihminen mukaan lukien.

”Ruotsalaisessa tutkimuksessa on huomattu, että vasopressiini vaikuttaa miehillä ongelmiin avioliitossa. Totta kai ihminen menee eri sfäärissä kuin muut nisäkkäät. Ihmisellä on enemmän rationaalista ajattelua”, Lönn sanoo.

Hormonit toimivat aivoissa olevien reseptorien kautta. Mitä enemmän reseptoreita on, sitä enemmän hormonit pääsevät vaikuttamaan ja säätämään käyttäytymistä. Käyttäytyminen taas näkyy lisääntymismenestyksessä eli siinä, miten paljon eläimet saavat poikasia.

Lönn ja hänen työtoverinsa havaitsivat, että myyräkoirailla ja naarailla hyödyllisiä olivat reseptorigeenien eri muodot. Tietyt geenimuodot auttoivat koiraita saamaan enemmän poikasia mutta haittasivat naaraiden lisääntymistä. Toisella geenillä kävi päinvastoin.

Sukupuolet eivät siis vedä yhtä köyttä lisääntymisessä ja geeniensä levityksessä. Toisen etu voi olla toisen haitta.

Hormoneissa nähdyt erot heijastavat Lönnin mukaan sitä, että luonnossa koirailla ja naarailla on erilaiset lisääntymisintressit.

”Koiraat yrittävät vain tehdä mahdollisimman paljon poikasia. Naaraat eivät voi tuottaa niin paljon, koska se olisi fysiologisestikin mahdotonta”, Lönn sanoo.

Vaikka sukupuolten välillä on käynnissä kilpailu lisääntymismenestyksessä, kumpikaan ei voi sitä voittaa. Niiden geenistö pysyy populaatiossa tasavahvana.

”Toinen sukupuoli vääntää valintaa toiseen suuntaa, toinen toiseen. Kumpikaan ei pääse optimaalisen kelpoisuuteen, koska toinen sukupuoli rajoittaa, Lönn sanoo.

”Jos esimerkiksi naaras on korkean kelpoisuuden yksilö, se tuottaa matalan kelpoisuuden koiraspoikasia.”

Tutkijat huomasivat lisäksi, että myyräpopulaation yksilötiheys välitti hormonien vaikutusta poikasmääriin. Vasopressiini vaikutti vain tiheissä populaatioissa ja oksitosiini vain harvalukuisissa.

Eläinten käyttäytyminen ja siitä seuraava lisääntymismenestys on siis myös kiinni olosuhteista, joissa ne elävät.

Tutkimuksen julkaisi tiedelehti Pnas.

Luonnonolojen synnyttämät kulttuurikuplat eriyttivät Suomen murteet, ehdottaa tutkimusryhmä.

Maamme murrejako on syntynyt osaksi luonnonolojen vaikutuksesta, ehdottaa ryhmä kielitieteen ja biologian tutkijoita Turun ja Tampereen yliopistoista.

Varhaiset suomalaiset ovat kehittäneet toistaan eroavia tapoja sopeutua paikallisiin oloihin ja hankkia niistä elantonsa. Tutkijoiden hypoteesin mukaan esimerkiksi erilaiset tavat viljellä maata ovat johtaneet yhteisöjen eriytymiseen, niin että myös niiden kielet erkaantuvat.

Tämä tuottaa murteita ja myöhemmin jopa kokonaisia uusia kieliä.

”Mekanismi voisi olla se, että jos ympäristön erot ovat suuria, ihmiset eivät ole niin paljon tekemisissä kuin, jos he elävät samanlaisissa ympäristöoloissa. Myös muuttoliike on voinut muotoutua luonnonolojen mukaan ”, selittää evoluutiobiologian tutkija Terhi Honkola Turun yliopistosta Helsingin Sanomien jutussa.

Ryhmien väliset kontaktit ja kommunikaatio saattavat ylläpitää yhteisöjen samankaltaisuutta ja pienentää murre-eroja.

Voisi helposti luulla, että maantieteellinen läheisyys lähentää puheenparsia.

Yllättävä havainto ryhmän tutkimuksessa kuitenkin oli, että koko Suomen murrejaossa maantieteellisellä etäisyydellä ei ole juuri mitään tekemistä sen kanssa, miten erilaisia murteet ovat.

Vierekkäisiin murrealueisiin kuuluvat voivat puhua hyvin erilaista murretta. Toisaalta samanlaista murretta voivat puhua ihmiset, jotka elävät eri puolilla maata.

Jyrkkä murreraja kulkee esimerkiksi Etelä-Pohjanmaan murteen ja niin sanotun savolaiskiilan välissä, vaikka puhujat elävät vieretysten.

Tilaisuuden levittäytymiseen antoi se, että savolaisten harjoittama kaskiviljely mahdollisti siirtymisen uusille asuinalueille helpommin kuin lännessä harjoitettu peltoviljely. Kaskiviljelijät raivasivat ja lannoittivat pellon polttamalla metsän.

”Ihmisten kulttuuri on vaikuttanut siihen, millaisille alueille he ovat olleet valmiita siirtymään”, selittää suomen kielen yliopistonlehtori Unni-Päivä Leino Tampereen yliopistosta.

Kaskenpoltto on tutkijoiden mukaan yksi mahdollinen tekijä, joka selittää ajan oloon kehittynyttä jakoa itä- ja länsimurteisiin.

Kaskeamista harjoitettiin niin lännessä kuin idässä. Kuitenkin lännessä lähinnä raivattiin peltoja lehtimetsistä ja siirryttiin pian pysyvien peltojen viljelyyn.

Itä-Suomessa sen sijaan kaskenpoltto jatkui kauemmin. Läntiset viljelytekniikat eivät välttämättä sopineet sikäläisiin oloihin. Viljelty kaskiruis ja kaskeamisen menetelmät tuotiin idästä, sillä ne soveltuivat paremmin Itä-Suomen vaikeampaan maastoon.

Itä- ja länsimurteiden lisäksi kolmas suuri kupla löytyy pohjoisesta. Myös pohjoiset murteet on saattanut erottaa omaksi ryhmäkseen elinkeinojen erilaisuus. Karjatalous, metsästys ja kalastus soveltuivat Pohjois-Suomen oloihin paremmin kuin peltoviljely.

Murrerajan pohjoispuolella Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan murteet ovat sanastoltaan lähellä Kainuun murretta.

”Vaikka Kainuun alkujaan asuttivat savolaiset, kontakteja rannikolle on ollut turkis- ja tervakaupan vuoksi niin paljon, että ne ovat lähentäneet näitä murteita toisiinsa”, Leino sanoo.

Kysely

Puhutko itäistä, läntistä vai pohjoista murretta?

Soikea ja litteä Dickinsonia katsotaan nyt kuuluvaksi eläinkuntaan. Kuva: Ilja Bobrovski/Australian National University
Soikea ja litteä Dickinsonia katsotaan nyt kuuluvaksi eläinkuntaan. Kuva: Ilja Bobrovski/Australian National University

Vienanmeren rannalta löytyneestä fossiilista paljastui eläimellisiä piirteitä.

Maailman varhaisin tunnettu eläin on nyt soikea ja litteä otus. Sen fossiilista paljastui kolesterolin ja muiden rasvojen jäänteitä, ja rasva on eläimen tunnusmerkki, tutkijat toteavat tiedotteessa.

Dickinsonia eli noin 558 miljoonaa vuotta sitten. Otus oli ensimmäisiä monisoluisia eliöitä.

Nämä muinaiset eliöt ovat olleet paleontologian suuria arvoituksia. Ediacarakauden oliot ovat Science-lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan ylipäätään niin merkillisiä, että niitä voisi pitää toiselta planeetalta tulleina.

Australialaisen Australian National Universityn video näyttää, miten fossiili löytyi ja miltä Dickinsonia ehkä näytti meressä uidessaan.

Dickinsoniat on luokiteltu vuosikymmenien aikana tutkijasta riippuen jäkäliksi, sieniksi, alkueläimiksi tai jopa jonkinlaiseksi kasvien ja eläinten välivaiheeksi. Tai evoluution umpikujaksi.

Nyt ne nousivat eläinkuntaan, kun tutkijat tarkastelivat luoteiselta Venäjältä Vienanmeren rannikolta löytynyttä fossiilia.

Siitä löytyi runsaasti kolesterolimolekyylejä, hyvin paljon enemmän kuin kerrostumista fossiilin ympärillä. Fossiili koostui suureksi osaksi rasvan jäänteistä.

Otus tarvitsi kolesterolia solukalvoihin, australialainen tutkija John Brocks kertoo New Scientistist -lehdessä. Dickinsonialla ei ole havaittu tukirankaa, joten sen keho oli ilmeisesti pehmeä.

Dickinsoniat kasvoivat jopa 1,4-metrisiksi, joskin löydettyjen yksilöiden koko on vaihdellut suuresti. Nyt voidaan sanoa, että suuria eläimiä eli runsaasti jo miljoonia vuosia aikaisemmin kuin on tähän asti arvioitu.

Ediacarakauden jälkeen kambrikaudella eläinkunta monipuolistui suorastaan räjähdyksenomaisesti.

Dickinsonian fossiileja löytyi ensi kerran Australiassa runsaat 70 vuotta sitten. Se paljastui eläimeksi vasta nyt, kun tutkija Ilja Bobrovski tutki hiekkakivestä löytyneen fossiilin ainesosia eikä rakenteita.

Australiasta löytyneet Dickinsoniat ovat kärsineet kovasta kuumuudesta ja eroosiosta. Tarvittiin fossiileja, joissa elollisen jäännökset olisivat säilyneet paremmin.

Bobrovski lensi helikopterilla Vienanmeren rannalle ”karhujen ja hyttysten maille”. Hän kuvailee roikkuneensa jyrkänteellä kymmenien metrien korkeudessa ja hakanneensa hiekkakivestä kappaleita löytääkseen haluamansa fossiilit.