Sukupuuttoon kuollut mammutti Neuchâtelin luonnonhistoriallisessa museossa.
Sukupuuttoon kuollut mammutti Neuchâtelin luonnonhistoriallisessa museossa.

Elinympäristöjen häviämisen vaikutus lajien sukupuuttoihin on arvioitu väärin, väittää tuore tutkimus.

Habitaattien kutistumisen vaikutus lajien sukupuuttoon painottuu nykyisissä laskentamalleissa väärin, mikä antaa lajien tuhoutumisnopeudesta virheellisen ennusteen.

Vaikka elinympäristöjen häviäminen on kiistatta sukupuuttoon ajava tekijä, sukupuuton arviointimenetelmiä on tarkistettava, sanovat asiaa tutkineet Fanglian He Sun Yat-sen yliopistosta Kiinasta ja Stephel Hubbel Kalifornian yliopistosta (UCLA) Nature-lehdessä.

Sukupuuttovauhti lasketaan nykyään käänteisesti lajirunsauden kasvua kuvaavasta mallista. Lajikirjon katsotaan lisääntyvän sitä mukaa kuin tarkasteltava elinalue laajenee. Vastaavasti sukupuuttomallit olettavat, että lajit häviävät samassa suhteessa elinympäristön pienentyessä. Tämä ei pidä paikkaansa ja johtaa virheisiin laskelmissa. 

Sukupuutossa jokikisen eläinyksilön on hävittävä, kun taas lajirunsauden kasvuun periaatteessa riittää, että yksi lajin edustaja löytyy uudelta alueelta.

He ja Hubbell esittävät, että kaikki näin lasketut sukupuuttonopeudet ovat yliarvioita, jotkin jopa 160 prosenttia.

Parivaljakko painottaa, että virheellisestä tuhotahdista huolimatta elinympäristöjen häviäminen on suurin uhka biodiversiteetille.