Milena Canning on menettänyt osan aivoistaan aivohalvauksessa. Kuva: Western-yliopisto
Milena Canning on menettänyt osan aivoistaan aivohalvauksessa. Kuva: Western-yliopisto
Terveen ikätoverin aivot. Kuva: Western-yliopisto
Terveen ikätoverin aivot. Kuva: Western-yliopisto

Skotlantilainen Milena Canning näkee tyttärensä heiluvan poninhännän, mutta ei tytärtä.

Skotlantilainen Milena Canning oli 30-vuotias, kun hän menetti näkönsä. Aivohalvaus tuhosi hänen aivoistaan takaraivolohkon lähes kokonaan. Canningin aivoissa on omenan kokoinen alue hyödytöntä kudosta siinä, missä ihmisellä normaalisti olisi näkökeskus.

Silti Canning näkee – mutta vain liikkuvat esineet. Jos Canning katsoo pöydällä olevaa kahvikuppia, hän näkee kuumasta juomasta nousevan höyryn, mutta ei kuppia. Hän näkee tyttärensä heiluvan poninhännän, mutta ei itse tytärtä. Sateen piiskaamaa ikkunaa katsoessaan Canning näkee lasia pitkin valuvat pisarat, ja kylpyammetta täyttäessään hän voi katsoa veden valuvan, mutta itse ammetta ei näy.

Canningin tapauksesta kertoo Scientific American -lehti.

Joitakin kuukausia sokeutumisensa jälkeen Canning alkoi saada kummia aistimuksia. Hän alkoi havaita epämääräisiä välähdyksiä ja vilahduksia ja saattoi kirkkaana päivänä kumartua poimimaan lattialta auringonsäteitä, kun luuli niitä esineiksi.

Canningia ei kuitenkaan uskottu, olihan hänen kaiken järjen mukaan oltava täysin sokea. Eikä hän uskonut oikein itsekään. Hän kulki lääkäriltä toiselle löytääkseen vastauksen omituisiin tuntemuksiinsa, kunnes glasgow'lainen silmälääkäri Gordon Dutton oivalsi, mistä voisi olla kyse.

Dutton muisti lukeneensa vanhan tieteellisen artikkelin vuodelta 1917, jossa neurologi George Riddoch oli kuvaillut ensimmäisessä maailmansodassa aivovaurioita saaneiden sotilaiden outoja näkökokemuksia. Osia aivoistaan menettäneet ja sokeutuneet sotilaat saattoivat samalla tavoin nähdä liikettä ja epämääräisiä hahmoja.

Canningin tilalle oli nyt nimi: Riddochin ilmiö. Lääkäri Dutton sai ajatuksen: jos Canning kerran näkee vain liikkuvat asiat, niin pannaan maailma liikkumaan. Canning sai keinutuolin.

Siinä kiikkuessaan hän opetteli hahmottamaan ympäröivää maailmaa, ja lääkäri ohjeisti häntä myös kääntelemään päätään sivulta toiselle.

Hiljalleen Canning alkoi ottaa maailmaa haltuun ja opetteli toimimaan ilman apuvälineitä. Duttonin kehotuksesta Canning myös meni sokeille tarkoitettuun ratsastuskouluun ja katso – Canning oppi ratsastamaan niin hyvin, että kykenee nyt ohjastamaan laukkaavan hevosen mutkittelevan esteradan läpi.

Canning on nyt 48-vuotias. Näön vieneestä aivohalvauksesta on lähes 20 vuotta. Canning pystyy toimimaan kotonaan aivan normaalisti ja kadullakin hän pärjäisi ilman keppiä, mutta kertoo käyttävänsä sitä, jotta muut ymmärtäisivät, että hän ei ole täysin näkökykyinen.

Canningin tapauksesta valmistui kesäkuussa kymmenen vuotta kestänyt tieteellinen tutkimus, jossa kanadalaisen Western-yliopiston neurologi, professori Jody Culham kollegoineen seurasi Canningin kokemuksia ja kuvasi hänen aivojaan.

Canningin silmissä ei ole mitään vikaa, aivoissa vain ei enää ole sitä paikkaa, johon näköhavainnot tavallisesti menisivät. Valtatie on poikki. Sen sijaan liikettä aistiva alue on yhä tallella, ja jollain tavalla osa Canningin silmiin kulkeutuvista valoärsykkeistä kulkee sivuteitä pitkin tälle alueelle aivoissa.

Hän pystyy siis erottamaan liikkeen ja sen suunnan, vaikkei varsinaisesti erota hahmoja eikä näe kunnolla värejä. Canning saattaa myös esimerkiksi nähdä edessään olevan henkilön silmäluomien ja suun liikkeet, kun tämä puhuu ja räpsyttää silmiään, mutta ei silti näe koko ihmistä.

Professori Culhamin mukaan meidän kaikkien aivoissa on luultavasti nämä sivupolut, jotka kulkevat silmistä liikettä tunnistavalle alueelle. Se taas on todennäköisesti perua evoluutiossa kehittyneistä, hyvin alkeellisista näköjärjestelmistä. Yksinkertaisetkin eliöt voivat erottaa liikettä ja havaita lähestyvät uhat, vaikka niiden hermosto ja silmät olisivat muuten kovin vaatimattomat.

Kokeissa Canning pystyi ottamaan kiinni hänelle heitetyn pallon, mutkittelemaan erilaisten esteiden ympäri ja esimerkiksi näkemään hänen kasvojaan lähestyvän tai loittonevan käden. Hän ei kuitenkaan pysty erottamaan liikkuvan käden asentoa eli kokeessa sitä, oliko peukalo ylös- vai alaspäin.

Kun tutkijat aloittivat kokeet kymmenen vuotta sitten ja kuvasivat Canningin aivoja magneettikuvauslaitteessa, hän sai samalla katsottavakseen eräänlaisen spiraalina pyörivän shakkilautakuvion. Canningin silmät alkoivat kostua.

"Se oli uskomatonta! Näin tuhansia asioita. En ole ikinä nähnyt niin paljon liikettä. Itkin ja nauroin", Canning kertoo tuntemuksistaan.

Canningin tapaus osoittaa, miten aivot voivat korjata itseään suuriakin vaurioita kärsittyään.

"En näe sillä tavoin kuin tavalliset ihmiset näkevät tai miten itse ennen näin. Näkemäni asiat ovat todella outoja. Jotain tapahtuu aivoissani, siellä kytkeytyy uusia piuhoja ja syntyy uusia polkuja", Canning kuvailee yliopiston verkkosivulla.

Tutkimuksen julkaisi Neuropsychologia-lehti.