Milena Canning on menettänyt osan aivoistaan aivohalvauksessa. Kuva: Western-yliopisto
Milena Canning on menettänyt osan aivoistaan aivohalvauksessa. Kuva: Western-yliopisto
Terveen ikätoverin aivot. Kuva: Western-yliopisto
Terveen ikätoverin aivot. Kuva: Western-yliopisto

Skotlantilainen Milena Canning näkee tyttärensä heiluvan poninhännän, mutta ei tytärtä.

Skotlantilainen Milena Canning oli 30-vuotias, kun hän menetti näkönsä. Aivohalvaus tuhosi hänen aivoistaan takaraivolohkon lähes kokonaan. Canningin aivoissa on omenan kokoinen alue hyödytöntä kudosta siinä, missä ihmisellä normaalisti olisi näkökeskus.

Silti Canning näkee – mutta vain liikkuvat esineet. Jos Canning katsoo pöydällä olevaa kahvikuppia, hän näkee kuumasta juomasta nousevan höyryn, mutta ei kuppia. Hän näkee tyttärensä heiluvan poninhännän, mutta ei itse tytärtä. Sateen piiskaamaa ikkunaa katsoessaan Canning näkee lasia pitkin valuvat pisarat, ja kylpyammetta täyttäessään hän voi katsoa veden valuvan, mutta itse ammetta ei näy.

Canningin tapauksesta kertoo Scientific American -lehti.

Joitakin kuukausia sokeutumisensa jälkeen Canning alkoi saada kummia aistimuksia. Hän alkoi havaita epämääräisiä välähdyksiä ja vilahduksia ja saattoi kirkkaana päivänä kumartua poimimaan lattialta auringonsäteitä, kun luuli niitä esineiksi.

Canningia ei kuitenkaan uskottu, olihan hänen kaiken järjen mukaan oltava täysin sokea. Eikä hän uskonut oikein itsekään. Hän kulki lääkäriltä toiselle löytääkseen vastauksen omituisiin tuntemuksiinsa, kunnes glasgow'lainen silmälääkäri Gordon Dutton oivalsi, mistä voisi olla kyse.

Dutton muisti lukeneensa vanhan tieteellisen artikkelin vuodelta 1917, jossa neurologi George Riddoch oli kuvaillut ensimmäisessä maailmansodassa aivovaurioita saaneiden sotilaiden outoja näkökokemuksia. Osia aivoistaan menettäneet ja sokeutuneet sotilaat saattoivat samalla tavoin nähdä liikettä ja epämääräisiä hahmoja.

Canningin tilalle oli nyt nimi: Riddochin ilmiö. Lääkäri Dutton sai ajatuksen: jos Canning kerran näkee vain liikkuvat asiat, niin pannaan maailma liikkumaan. Canning sai keinutuolin.

Siinä kiikkuessaan hän opetteli hahmottamaan ympäröivää maailmaa, ja lääkäri ohjeisti häntä myös kääntelemään päätään sivulta toiselle.

Hiljalleen Canning alkoi ottaa maailmaa haltuun ja opetteli toimimaan ilman apuvälineitä. Duttonin kehotuksesta Canning myös meni sokeille tarkoitettuun ratsastuskouluun ja katso – Canning oppi ratsastamaan niin hyvin, että kykenee nyt ohjastamaan laukkaavan hevosen mutkittelevan esteradan läpi.

Canning on nyt 48-vuotias. Näön vieneestä aivohalvauksesta on lähes 20 vuotta. Canning pystyy toimimaan kotonaan aivan normaalisti ja kadullakin hän pärjäisi ilman keppiä, mutta kertoo käyttävänsä sitä, jotta muut ymmärtäisivät, että hän ei ole täysin näkökykyinen.

Canningin tapauksesta valmistui kesäkuussa kymmenen vuotta kestänyt tieteellinen tutkimus, jossa kanadalaisen Western-yliopiston neurologi, professori Jody Culham kollegoineen seurasi Canningin kokemuksia ja kuvasi hänen aivojaan.

Canningin silmissä ei ole mitään vikaa, aivoissa vain ei enää ole sitä paikkaa, johon näköhavainnot tavallisesti menisivät. Valtatie on poikki. Sen sijaan liikettä aistiva alue on yhä tallella, ja jollain tavalla osa Canningin silmiin kulkeutuvista valoärsykkeistä kulkee sivuteitä pitkin tälle alueelle aivoissa.

Hän pystyy siis erottamaan liikkeen ja sen suunnan, vaikkei varsinaisesti erota hahmoja eikä näe kunnolla värejä. Canning saattaa myös esimerkiksi nähdä edessään olevan henkilön silmäluomien ja suun liikkeet, kun tämä puhuu ja räpsyttää silmiään, mutta ei silti näe koko ihmistä.

Professori Culhamin mukaan meidän kaikkien aivoissa on luultavasti nämä sivupolut, jotka kulkevat silmistä liikettä tunnistavalle alueelle. Se taas on todennäköisesti perua evoluutiossa kehittyneistä, hyvin alkeellisista näköjärjestelmistä. Yksinkertaisetkin eliöt voivat erottaa liikettä ja havaita lähestyvät uhat, vaikka niiden hermosto ja silmät olisivat muuten kovin vaatimattomat.

Kokeissa Canning pystyi ottamaan kiinni hänelle heitetyn pallon, mutkittelemaan erilaisten esteiden ympäri ja esimerkiksi näkemään hänen kasvojaan lähestyvän tai loittonevan käden. Hän ei kuitenkaan pysty erottamaan liikkuvan käden asentoa eli kokeessa sitä, oliko peukalo ylös- vai alaspäin.

Kun tutkijat aloittivat kokeet kymmenen vuotta sitten ja kuvasivat Canningin aivoja magneettikuvauslaitteessa, hän sai samalla katsottavakseen eräänlaisen spiraalina pyörivän shakkilautakuvion. Canningin silmät alkoivat kostua.

"Se oli uskomatonta! Näin tuhansia asioita. En ole ikinä nähnyt niin paljon liikettä. Itkin ja nauroin", Canning kertoo tuntemuksistaan.

Canningin tapaus osoittaa, miten aivot voivat korjata itseään suuriakin vaurioita kärsittyään.

"En näe sillä tavoin kuin tavalliset ihmiset näkevät tai miten itse ennen näin. Näkemäni asiat ovat todella outoja. Jotain tapahtuu aivoissani, siellä kytkeytyy uusia piuhoja ja syntyy uusia polkuja", Canning kuvailee yliopiston verkkosivulla.

Tutkimuksen julkaisi Neuropsychologia-lehti.

Robotti on lähtenyt kohti asteroidia, jonka pinta näkyy oikealla. Värikäs sumu johtuu auringon heijastuksista. Kuva: Japan Aerospace Exploration Agency
Robotti on lähtenyt kohti asteroidia, jonka pinta näkyy oikealla. Värikäs sumu johtuu auringon heijastuksista. Kuva: Japan Aerospace Exploration Agency
Tämän kuvan robotti otti asteroidin pinnalta hypyn aikana. Kuva: Japan Aerospace Exploration Agency
Tämän kuvan robotti otti asteroidin pinnalta hypyn aikana. Kuva: Japan Aerospace Exploration Agency
Robotti otti kuvan Hayabusa 2 -luotaimesta pian irrottuaan se kyydistä. Emoluotain näkyy oikealla ylhäällä. Kuva on epäselvä, koska robotti pyörii laskeutuessaan. Kuva: Japan Aerospace Exploration Agency
Robotti otti kuvan Hayabusa 2 -luotaimesta pian irrottuaan se kyydistä. Emoluotain näkyy oikealla ylhäällä. Kuva on epäselvä, koska robotti pyörii laskeutuessaan. Kuva: Japan Aerospace Exploration Agency

Luvassa on paitsi kuvaa myös kivinäytteitä, jotka luotain kiikuttaa takaisin Maahan.

Japanilainen avaruusluotain onnistui sujauttamaan kaksi robottia 280 miljoonan kilometrin päässä avaruutta halkovan asteroidin pinnalle.

Robotit lähettävät sieltä nyt kuvaa ja tietoja maapallolle. Pian itse luotain räjäyttää asteroidista irti näytteitä, jotka se kuljettaa takaisin maahan ensi vuonna.

Saavutusta voisi verrata siihen, että koulutettu kärpänen laskeutuisi kivääristä ammutun luodin päälle pimeässä metsässä, irrottaisi siitä palasen ja lentäisi näytepalan kanssa kotiin.

Urotyön tehnyt Hayabusa 2 on suunnilleen jääkaapin kokoinen, aurinkopaneeleilla varustettu avaruusluotain, joka laukaistiin avaruuteen Tanegashiman saarelta Japanissa joulun alla 2014.

Sen tehtävä oli ottaa kiinni noin kilometrin kokoinen Ryugu-asteroidi, tutkia sitä ja palata näytteiden kanssa Maahan.

Muuttohaukkaa tarkoittava Hayabusa lensi avaruudessa neljä vuotta, kunnes saavutti Ryugun.

Maasta laukaistu luotain linkoutui painovoiman ja äärimmäisen tarkkojen laskelmien avulla ensin samalle kiertoradalle kuin kohteena oleva asteroidi. Sitten se alkoi ottaa asteroidia hiljalleen kiinni moottoriensa avulla. Kaikki tapahtui yli sadan tuhannen kilometrin tuntinopeudella.

Luotain asettui lopulta kiertämään asteroidia parinkymmenen kilometrin etäisyydelle. Se kävi välillä lähempänä ottamassa kuvia ja mittaamassa kilometrin kokoisen kivenmurikan painovoimaa. Kärpänen oli siis saavuttanut luodin.

Perjantaina oli aika munia sen päälle. Suomen aikaa noin aamuseitsemältä Hayabusa 2 laskeutui vain 60 metrin päähän asteroidista.

Luotain pudotti sisuksistaan kaksi pientä, robottipölynimurin kokoista ja muotoista luotainta Ryugun pinnalle. Ne vaappuivat alas asteroidille kivenmurikan painovoiman vetäminä ja laskeutuivat onnistuneesti.

”Kumpikin luotaimista toimii normaalisti, ja ne ovat alkaneet tutkia Ryugun pintaa”, tiedotettiin lauantaina.

”En löydä sanoja ilmaistakseni, miten iloinen olen siitä, että pystyimme lähettämään liikkuvia luotaimia asteroidin pinnalle”, sanoo avaruusjärjestö Jaxan projektijohtaja Yuichi Tsuda järjestön verkkosivuilla.

Nämä Minerva 2 -nimiset pikkuluotaimet ottavat kuvia ja tekevät mittauksia asteroidin pinnalla. Ryugun painovoima on niin mitätön, että ne voivat liikkua pinnalla loikkien. Robotit ponnahtavat viidentoista metrin korkeuteen.

Myöhemmin Hayabusa laukaisee asteroidille kolmannenkin pikku tutkimusvälineen, ranskalaisten ja saksalaisten kehittämän Mascot-laskeutujan.

Ensi kuussa on tarkoitus kerätä näytteitä itse asteroidista. Tätä varten Hayabusaan itseensä on rakennettu systeemi, jolla asteroidia kiertävä luotain ampuu kiveen eräänlaisen kupariammuksen.

Kahden kilon painoinen ammus tekee kiveen pienen kraaterin ja irrottaa asteroidin pinnasta tomua, jota luotain imee sisäänsä asteroidia kiertäessään.

Ensi vuonna Hayabusa palaa takaisin Maahan ja tuo siis meille kivitomua tutkittavaksi satojen miljoonien kilometrien päästä. Nyt lasketut robotit jäävät asteroidin pinnalle ikiajoiksi.

Luonnonolojen synnyttämät kulttuurikuplat eriyttivät Suomen murteet, ehdottaa tutkimusryhmä.

Maamme murrejako on syntynyt osaksi luonnonolojen vaikutuksesta, ehdottaa ryhmä kielitieteen ja biologian tutkijoita Turun ja Tampereen yliopistoista.

Varhaiset suomalaiset ovat kehittäneet toistaan eroavia tapoja sopeutua paikallisiin oloihin ja hankkia niistä elantonsa. Tutkijoiden hypoteesin mukaan esimerkiksi erilaiset tavat viljellä maata ovat johtaneet yhteisöjen eriytymiseen, niin että myös niiden kielet erkaantuvat.

Tämä tuottaa murteita ja myöhemmin jopa kokonaisia uusia kieliä.

”Mekanismi voisi olla se, että jos ympäristön erot ovat suuria, ihmiset eivät ole niin paljon tekemisissä kuin, jos he elävät samanlaisissa ympäristöoloissa. Myös muuttoliike on voinut muotoutua luonnonolojen mukaan ”, selittää evoluutiobiologian tutkija Terhi Honkola Turun yliopistosta Helsingin Sanomien jutussa.

Ryhmien väliset kontaktit ja kommunikaatio saattavat ylläpitää yhteisöjen samankaltaisuutta ja pienentää murre-eroja.

Voisi helposti luulla, että maantieteellinen läheisyys lähentää puheenparsia.

Yllättävä havainto ryhmän tutkimuksessa kuitenkin oli, että koko Suomen murrejaossa maantieteellisellä etäisyydellä ei ole juuri mitään tekemistä sen kanssa, miten erilaisia murteet ovat.

Vierekkäisiin murrealueisiin kuuluvat voivat puhua hyvin erilaista murretta. Toisaalta samanlaista murretta voivat puhua ihmiset, jotka elävät eri puolilla maata.

Jyrkkä murreraja kulkee esimerkiksi Etelä-Pohjanmaan murteen ja niin sanotun savolaiskiilan välissä, vaikka puhujat elävät vieretysten.

Tilaisuuden levittäytymiseen antoi se, että savolaisten harjoittama kaskiviljely mahdollisti siirtymisen uusille asuinalueille helpommin kuin lännessä harjoitettu peltoviljely. Kaskiviljelijät raivasivat ja lannoittivat pellon polttamalla metsän.

”Ihmisten kulttuuri on vaikuttanut siihen, millaisille alueille he ovat olleet valmiita siirtymään”, selittää suomen kielen yliopistonlehtori Unni-Päivä Leino Tampereen yliopistosta.

Kaskenpoltto on tutkijoiden mukaan yksi mahdollinen tekijä, joka selittää ajan oloon kehittynyttä jakoa itä- ja länsimurteisiin.

Kaskeamista harjoitettiin niin lännessä kuin idässä. Kuitenkin lännessä lähinnä raivattiin peltoja lehtimetsistä ja siirryttiin pian pysyvien peltojen viljelyyn.

Itä-Suomessa sen sijaan kaskenpoltto jatkui kauemmin. Läntiset viljelytekniikat eivät välttämättä sopineet sikäläisiin oloihin. Viljelty kaskiruis ja kaskeamisen menetelmät tuotiin idästä, sillä ne soveltuivat paremmin Itä-Suomen vaikeampaan maastoon.

Itä- ja länsimurteiden lisäksi kolmas suuri kupla löytyy pohjoisesta. Myös pohjoiset murteet on saattanut erottaa omaksi ryhmäkseen elinkeinojen erilaisuus. Karjatalous, metsästys ja kalastus soveltuivat Pohjois-Suomen oloihin paremmin kuin peltoviljely.

Murrerajan pohjoispuolella Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan murteet ovat sanastoltaan lähellä Kainuun murretta.

”Vaikka Kainuun alkujaan asuttivat savolaiset, kontakteja rannikolle on ollut turkis- ja tervakaupan vuoksi niin paljon, että ne ovat lähentäneet näitä murteita toisiinsa”, Leino sanoo.

Kysely

Puhutko itäistä, läntistä vai pohjoista murretta?