Milena Canning on menettänyt osan aivoistaan aivohalvauksessa. Kuva: Western-yliopisto
Milena Canning on menettänyt osan aivoistaan aivohalvauksessa. Kuva: Western-yliopisto
Terveen ikätoverin aivot. Kuva: Western-yliopisto
Terveen ikätoverin aivot. Kuva: Western-yliopisto

Skotlantilainen Milena Canning näkee tyttärensä heiluvan poninhännän, mutta ei tytärtä.

Skotlantilainen Milena Canning oli 30-vuotias, kun hän menetti näkönsä. Aivohalvaus tuhosi hänen aivoistaan takaraivolohkon lähes kokonaan. Canningin aivoissa on omenan kokoinen alue hyödytöntä kudosta siinä, missä ihmisellä normaalisti olisi näkökeskus.

Silti Canning näkee – mutta vain liikkuvat esineet. Jos Canning katsoo pöydällä olevaa kahvikuppia, hän näkee kuumasta juomasta nousevan höyryn, mutta ei kuppia. Hän näkee tyttärensä heiluvan poninhännän, mutta ei itse tytärtä. Sateen piiskaamaa ikkunaa katsoessaan Canning näkee lasia pitkin valuvat pisarat, ja kylpyammetta täyttäessään hän voi katsoa veden valuvan, mutta itse ammetta ei näy.

Canningin tapauksesta kertoo Scientific American -lehti.

Joitakin kuukausia sokeutumisensa jälkeen Canning alkoi saada kummia aistimuksia. Hän alkoi havaita epämääräisiä välähdyksiä ja vilahduksia ja saattoi kirkkaana päivänä kumartua poimimaan lattialta auringonsäteitä, kun luuli niitä esineiksi.

Canningia ei kuitenkaan uskottu, olihan hänen kaiken järjen mukaan oltava täysin sokea. Eikä hän uskonut oikein itsekään. Hän kulki lääkäriltä toiselle löytääkseen vastauksen omituisiin tuntemuksiinsa, kunnes glasgow'lainen silmälääkäri Gordon Dutton oivalsi, mistä voisi olla kyse.

Dutton muisti lukeneensa vanhan tieteellisen artikkelin vuodelta 1917, jossa neurologi George Riddoch oli kuvaillut ensimmäisessä maailmansodassa aivovaurioita saaneiden sotilaiden outoja näkökokemuksia. Osia aivoistaan menettäneet ja sokeutuneet sotilaat saattoivat samalla tavoin nähdä liikettä ja epämääräisiä hahmoja.

Canningin tilalle oli nyt nimi: Riddochin ilmiö. Lääkäri Dutton sai ajatuksen: jos Canning kerran näkee vain liikkuvat asiat, niin pannaan maailma liikkumaan. Canning sai keinutuolin.

Siinä kiikkuessaan hän opetteli hahmottamaan ympäröivää maailmaa, ja lääkäri ohjeisti häntä myös kääntelemään päätään sivulta toiselle.

Hiljalleen Canning alkoi ottaa maailmaa haltuun ja opetteli toimimaan ilman apuvälineitä. Duttonin kehotuksesta Canning myös meni sokeille tarkoitettuun ratsastuskouluun ja katso – Canning oppi ratsastamaan niin hyvin, että kykenee nyt ohjastamaan laukkaavan hevosen mutkittelevan esteradan läpi.

Canning on nyt 48-vuotias. Näön vieneestä aivohalvauksesta on lähes 20 vuotta. Canning pystyy toimimaan kotonaan aivan normaalisti ja kadullakin hän pärjäisi ilman keppiä, mutta kertoo käyttävänsä sitä, jotta muut ymmärtäisivät, että hän ei ole täysin näkökykyinen.

Canningin tapauksesta valmistui kesäkuussa kymmenen vuotta kestänyt tieteellinen tutkimus, jossa kanadalaisen Western-yliopiston neurologi, professori Jody Culham kollegoineen seurasi Canningin kokemuksia ja kuvasi hänen aivojaan.

Canningin silmissä ei ole mitään vikaa, aivoissa vain ei enää ole sitä paikkaa, johon näköhavainnot tavallisesti menisivät. Valtatie on poikki. Sen sijaan liikettä aistiva alue on yhä tallella, ja jollain tavalla osa Canningin silmiin kulkeutuvista valoärsykkeistä kulkee sivuteitä pitkin tälle alueelle aivoissa.

Hän pystyy siis erottamaan liikkeen ja sen suunnan, vaikkei varsinaisesti erota hahmoja eikä näe kunnolla värejä. Canning saattaa myös esimerkiksi nähdä edessään olevan henkilön silmäluomien ja suun liikkeet, kun tämä puhuu ja räpsyttää silmiään, mutta ei silti näe koko ihmistä.

Professori Culhamin mukaan meidän kaikkien aivoissa on luultavasti nämä sivupolut, jotka kulkevat silmistä liikettä tunnistavalle alueelle. Se taas on todennäköisesti perua evoluutiossa kehittyneistä, hyvin alkeellisista näköjärjestelmistä. Yksinkertaisetkin eliöt voivat erottaa liikettä ja havaita lähestyvät uhat, vaikka niiden hermosto ja silmät olisivat muuten kovin vaatimattomat.

Kokeissa Canning pystyi ottamaan kiinni hänelle heitetyn pallon, mutkittelemaan erilaisten esteiden ympäri ja esimerkiksi näkemään hänen kasvojaan lähestyvän tai loittonevan käden. Hän ei kuitenkaan pysty erottamaan liikkuvan käden asentoa eli kokeessa sitä, oliko peukalo ylös- vai alaspäin.

Kun tutkijat aloittivat kokeet kymmenen vuotta sitten ja kuvasivat Canningin aivoja magneettikuvauslaitteessa, hän sai samalla katsottavakseen eräänlaisen spiraalina pyörivän shakkilautakuvion. Canningin silmät alkoivat kostua.

"Se oli uskomatonta! Näin tuhansia asioita. En ole ikinä nähnyt niin paljon liikettä. Itkin ja nauroin", Canning kertoo tuntemuksistaan.

Canningin tapaus osoittaa, miten aivot voivat korjata itseään suuriakin vaurioita kärsittyään.

"En näe sillä tavoin kuin tavalliset ihmiset näkevät tai miten itse ennen näin. Näkemäni asiat ovat todella outoja. Jotain tapahtuu aivoissani, siellä kytkeytyy uusia piuhoja ja syntyy uusia polkuja", Canning kuvailee yliopiston verkkosivulla.

Tutkimuksen julkaisi Neuropsychologia-lehti.

Uudet tutkimukset osoittavat, että aspiriini ei auta torjumaan ensimmäistä sydäninfarktia tai aivoverenkierron tukosta, vaikka se ehkäisee niiden uusiutumista.

Aspiriinia käytetään yleisesti paitsi särkylääkkeenä myös sydän- ja verisuonisairauksien ehkäisyyn iäkkäillä, riskiryhmiin kuuluvilla ihmisillä.

Aspiriini eli asetyylisalisyylihappo ehkäisee veren hyytymistä, sillä se estää verihiutaleita takertumasta toisiinsa. Lääkkeen käyttö pienentää tutkitusti riskiä sydän- tai aivoinfarktin uusiutumiseen. Se saattaa myös ehkäistä peräsuolen ja paksusuolen syöpien esiasteiden kehittymistä.

Suomessakin aspiriinin on laskettu ehkäisevän satoja kuolemia vuodessa. Moni keski-iän ylittänyt syö myös omasta aloitteestaan ”miniaspiriinia” eli suurimmillaan 100 milligramman annoksen asetyylisalisyylihappoa päivässä verenkiertohäiriöitä ehkäistäkseen.

Tutkimuksissa on kuitenkin havaittu, että jos henkilöllä ei ole merkittäviä sydän- ja verisuonisairauksien riskitekijöitä, ei aspiriinista ole hyötyä. Toisin sanoen aspiriini tuskin auttaa ehkäisemään sitä ensimmäistä infarktia, vaikka se suojaakin niiden uusiutumiselta.

Arvostetussa New England Journal of Medicinessä julkaistut kolme uutta tutkimusta viittaavat nyt vahvasti siihen, että perusterveelle 70 vuotta täyttäneelle ihmiselle ei ole mitään hyötyä popsia aspiriinia päivittäin varmuuden vuoksi.

Päin vastoin siitä voi olla haittaa, sillä veren hyytymistä ehkäisevä aspiriini lisää riskiä vaarallisiin verenvuotoihin aivoissa ja ruoansulatuskanavassa. 19 000 henkilön seurantaryhmässä aspiriinia päivittäin käyttäneet saivat merkittävästi todennäköisemmin verenvuotoja kuin ne, joille annettiin lumelääkettä. Mitään hyötyjä aspiriinista ei ilmennyt.

”Jos et tarvitse aspiriinia, älä ota sitä”, tiivistää tutkimuksia johtanut professori John McNeil australialaisesta Monashin yliopistosta The New York Timesissa.

Aspree-tutkimushankkeen tarkoitus oli saada lisätietoa aspiriinin vaikutuksesta nimenomaan perusterveisiin yli 70-vuotiaisiin ihmisiin, jotka eivät ole koskaan saaneet aivohalvausta tai sydänkohtausta. Samalla haluttiin selvittää, ehkäiseekö päivittäinen aspiriiniannos dementiaa tai syöpää tässä ikäryhmässä.

Tutkimuksessa seurattiin 19 000:ta ihmistä, pääosin valkoihoisia australialaisia, viiden vuoden ajan. Lisäksi mukana oli pienempi ryhmä yhdysvaltalaisia 65 vuotta täyttäneitä afrikkalais- ja latinotaustaisia koehenkilöitä. Näillä väestöryhmillä on suurempi riski sairastua sydän- ja verisuonitauteihin ja dementiaan.

Puolet koehenkilöistä sai joka päivä 100 milligramman annoksen aspiriinia ja puolet lumepillerin. Valtaosa tutkituista ei ollut aiemmin käyttänyt säännöllisesti aspiriinia.

Aspiirini ei suojannut ensimmäiseltä sydänkohtaukselta, aivohalvaukselta eikä muilta sydän- ja verisuonisairauksilta juuri lumelääkettä paremmin. Aspiriiniryhmässä näitä sairastapauksia oli 10,7 jokaista tuhatta henkilöä kohti, kun lumelääkeryhmässä niitä oli 11,3.

Aspiriinia päivittäin käyttävät saivat kuitenkin muita todennäköisemmin vakavia verenvuotoja ruoansulatuskanavaan tai aivoihin. Aspiriiniryhmässä verenvuototapauksia oli tuhatta henkilöä kohden 8,6 ja lumelääkeryhmässä 6,2.

Dementian ja muiden elämänlaatua heikentävien sairauksien esiintyvyydessä ei kuitenkaan havaittu näiden kahden ryhmän välillä mitään eroa seuranta-aikana.

Yllättäen aspiriiniryhmässä kuolleisuus ja erityisesti syöpäkuolleisuus oli hieman suurempi kuin lumelääkeryhmässä. Syöpää ei esiintynyt aspiriiniryhmässä sen enempää, mutta siihen kuoltiin hieman todennäköisemmin.

Tutkijat huomauttavat, että tämä havainto ei välttämättä merkitse mitään. Aspiriinin tiedetään suojaavan paksu- ja peräsuolen syöviltä, mutta hyödyt eivät välttämättä tule esille tämän tutkimuksen kaltaisessa viiden vuoden seurannassa.

Aspiriinin haittavaikutukset, kuten vatsahapon lisääntynyt eritys, ruoansulatuskanavan haavaumat ja verenvuotoriskit, on tunnettu hyvin jo aiemmin. Siinä mielessä löydös ei ole mullistava.

Laaja tutkimus auttaakin punnitsemaan aspiriinin hyötyjä ja haittoja ikäihmisillä entistä tarkemmin. Tutkijat aikovat jatkaa seurantaa viisi vuotta selvittäkseen, ilmenisikö tätä vanhemmilla ihmisillä joitain hyötyjä. Lisäksi he ottavat näytteitä tutkimusaikana syöpään kuolleiden kasvaimista.

Vanhat suositukset pätevät edelleen. Vaikka perusterveelle aspiriinista ei olisi hyötyä, se auttaa tutkitusti ehkäisemään sydäninfarktin ja tukostyyppisten aivoverenkiertohäiriöiden uusiutumista. On myös havaittu, että aspiriini vähentää paksusuolisyövän riskiä henkilöillä, joilla on siihen perinnöllinen alttius.

”Jos sinulla on ollut sydänkohtaus, tämä on kiistatonta: aspiriini pelastaa henkiä”, sanoo kardiologi Jeffrey Berger New Yorkin yliopistosta. Hän ei ollut mukana tutkimuksessa.

Uudet tutkimukset ovat vapaasti luettavissa. Niiden otsakkeet olivat suomeksi seuraavat:

Aspiriinin vaikutus kuolleisuuteen terveillä ikäihmisillä, Aspiriinin vaikutus sydän- ja verisuonisairauksiin sekä verenvuotoihin sekä Aspiriinin vaikutus terveiden elinvuosien määrään vanhemmalla iällä.

Ihmiset pelkäävät jatkuvasti antavansa itsestään huonon kuvan.

Useimmilla meistä on taipumus huolehtia liikaakin siitä, mitä muut meistä oikein ajattelevat. Kaksi uutta tutkimusta auttavat ehkä murehtimaan vähemmän.

Muut ihmiset ovat varsin alttiita antamaan anteeksi huonoa ja jopa moraalittomana ja itsekkäänä pidettyä käytöstä, osoittaa Nature Human Behaviour -lehden julkaisema tutkimus.

Toisessa tutkimuksessa taas selvitettiin sitä, miten paljon tai vähän ihmiset ajattelevat muiden pitävän heistä. Ihmiset aliarvioivat johdonmukaisesti muiden mielipiteitä heistä – toisin sanoen muut pitävät sinusta enemmän kuin ehkä luuletkaan, kertovat tutkijat Psychological Science -lehdessä.

Anteeksiantoa selvittäneessä moniosaisessa tutkimuksessa yhteensä 1 500 koehenkilöä sai eteensä tilanteen, jossa kaksi kuvitteellista hahmoa joutui tekemään päätöksen.

Hahmot saivat tilaisuuden antaa toiselle ihmiselle kivuliaita sähköiskuja rahapalkkiota vastaan. Toinen hahmoista oli ”hyvis”, joka pääosin kieltäytyi satuttamasta muita edes rahaa vastaan. Toinen taas oli ”pahis”, joka useimmiten otti rahat ja antoi kerkeästi sähköä.

Koehenkilöiltä kysyttiin, mitä mieltä he ovat näiden hahmojen luonteesta ja kuinka varmoja he ovat omasta näkemyksestään. Heidän piti myös arvioida, mitä kukin hahmo seuraavaksi tekee, kun vastaavia valintatilanteita toistettiin useita kertoja.

Tutkimuksen edetessä kävi ilmi, että ihmiset muodostivat melko vahvan näkemyksen siitä, että reilusti toiminut ja sähköiskujen antamisesta kieltäytynyt hahmo oli jatkuvasti hyvä. Tästä hahmosta jäi vahva, positiivinen mielikuva, mikä ei toki yllätä.

Ilkeämmin toimineesta hahmosta ei kuitenkaan muodostunut tällaista pysyvää näkemystä. Ikään kuin koehenkilöt olisivat epäröineet päättää, onko kyseessä sittenkään niin paha tyyppi.

Kun tämä hahmo sitten yhtäkkiä kieltäytyikin antamasta sähköiskuja, koehenkilöiden mielikuva koheni välittömästi. He olivat valmiita antamaan anteeksi ja tavallaan pidättäytymään lopullisesta tuomiosta.

”Joskus ihmiset käyttäytyvät tahtomattaan huonosti ja meidän täytyy pystyä korjaamaan heistä muodostuneita mielikuvia, jotka voivat osoittautua vääriksi”, selittää tutkimuksen tekijä, psykologi Molly Crockett Yalen yliopiston tiedotteessa.

Tutkimus viittaa siihen, että ihmiset eivät yhden mokan tai tylyn käytöksen perusteella välttämättä muodosta lopullista kuvaa toisesta.

Toisessa tutkimuksessa havaittiin, että ihmiset uskovat toisten elättävän heistä huonompaa mielikuvaa kuin heillä todellisuudessa on.

Tässäkin tutkimuksessa oli monta osaa, kun asiaa selvitettiin useammasta kulmasta eri ryhmillä koehenkilöitä. Perusajatus kaikissa oli se, että kaksi toisilleen tuntematonta henkilöä tapaa ja keskustelee niitä näitä, joko lyhyesti tai pidemmin.

Pisimmillään henkilöt jaksoivat turista jopa 45 minuuttia. Sitten heidän piti arvioida, kuinka paljon he pitivät vastapuolesta ja hänen kanssaan keskustelemisesta, ja vastaavasti kuinka paljon vastapuoli heidän arvionsa mukaan piti heistä. Henkilöiltä kysyttiin asteikolla 0–7, millaisen vaikutuksen toinen osapuoli oli tehnyt ja haluaisivatko he esimerkiksi tutustua tähän paremmin.

Kaikissa viidessä kokeessa kävi johdonmukaisesti niin, että ihminen arvioi toisen pitäneen hänestä vähemmän kuin tämä todellisuudessa piti.

Yksi tekijä voi tietysti olla se, ettei ihminen kehtaa arvioida tehneensä toiseen todella hyvän vaikuyuksen – sehän kuulostaa omahyväiseltä. Näin ollen koehenkilöillä olisi siis taipumus aliarvioida itseään vaikuttaakseen hieman nöyremmältä.

Tutkijoiden mukaan tästä ei kuitenkaan ole kysymys. Oma arvio oli yhteydessä myös ujouteen: ujommat henkilöt aliarvioivat tekemäänsä vaikutustaan enemmän, kun taas vähemmän ujoiksi luokitelluilla oli pienempi ero toisen ja oman arvion välillä.

Tutkijat kirjoittavat, että ihmisillä on käsitys ideaaliminästä, jonka tasolle oikea minä ei yllä. Siksi ihmiset kuvittelevat näyttävänsä sosiaalisesti kömpelömmiltä kuin he todellisuudessa ovatkaan.

Se on kuitenkin harhaa.

”Muut ihmiset pitävät meistä enemmän kuin arvaammekaan”, tutkijat päättävät artikkelinsa.