Käpytikka kiilaa kävyt puunkoloon ja nakuttelee niistä siemenet esiin nokallaan. Se nakuttaa puuta myös soidinaikaan. Kuva: Kimmo Taskinen
Käpytikka kiilaa kävyt puunkoloon ja nakuttelee niistä siemenet esiin nokallaan. Se nakuttaa puuta myös soidinaikaan. Kuva: Kimmo Taskinen

Tutkijat löysivät tikkojen aivoista samanlaisia proteiinikertymiä, jotka ihmisillä liittyvät urheilun aiheuttamiin aivovaurioihin ja Alzheimerin tautiin.

Tikan elämä on hämmentävän yksioikoista. Se hakkaa päätänsä puuhun jopa tuhansia kertoja päivässä, ja jokaisella nokan kopautuksella sen pieneen päähän kohdistuu yli 1 200 g-voiman hidastuvuus. Noin 90 g:tä aiheuttaa ihmisellä jo aivotärähdyksen.

On ajateltu, että tikka ei silti kärsi koputtelustaan. Onhan se evoluutiossa nimenomaan kehittynyt harrastamaan tällaista kuluttavaa elämäntapaa. Esimerkiksi niskan lihakset ja kallon luiden rakenne suojaavat tikan päätä jatkuvan hakkaamisen vaaroilta.

PLoS One -tiedelehdessä ilmestyneessä tutkimuksessa havaittiin kuitenkin, että tikan aivoihin klimppiytyy tau-proteiinia samalla tavoin kuin kovia iskuja päähänsä saaneilla urheilijoilla. Myös Alzheimerin tautia sairastaneiden aivoista löydetään samankaltaisia muutoksia.

Tau-proteiinit ovat välttämätön osa hermosolujen normaalia toimintaa. Ne muodostavat hermostossa tukirakenteita.

Kovan iskun aiheuttaman aivovaurion seurauksena tau-molekyylit sotkeutuvat kuitenkin syheröiseksi vyyhdiksi ja muodostavat takkua aivoihin.

Kroonisesta traumaattisesta enkefalopatiasta eli toistuvien iskujen aiheuttamista aivovaurioista kärsineiden jääkiekkoilijoiden ja amerikkalaisten jalkapallon pelaajien aivoista on löydetty juuri tällaisia proteiinikertymiä.

Tutkijat hankkivat luonnontieteellisestä museosta kymmenen säilöttyä tikkaa ja viipaloivat niiden aivot. Vertailun vuoksi he tutkivat aivot myös viideltä punaolkaturpiaalilta, joiden elämäntapaan ei kuulu pään takominen puuhun.

Kahdeksalla tikalla kymmenestä oli epätavallisia kertymiä aivojen etuosassa, samassa paikassa, joista kertymiä löytyy myös kovia iskuja kärsineillä ihmisillä.

Vasta-ainevärjäystekniikalla tutkijat yrittivät katsoa, onko kyseessä juuri tau-proteiini vai jokin muu. Seitsemän tikan kohdalla metodi ei toiminut, mutta jäljelle jääneistä kolmesta tikasta kahdella voitiin todeta, että klimpit olivat juuri tau-proteiinia.

Tämä ei vielä tarkoita, että tikka saa aivovaurioita puita koputellessaan. Tau-proteiini voi myös tukea ja vakauttaa hermosoluja, huomauttavat tutkijat Science-lehdessä. Vasta, kun tau irtoilee ja syheröityy, muodostuu ongelmia. Ei tiedetä, kuinka paljon proteiinia normaalistikin voi kertyä tikan aivoihin.

Ajatus siitä, että tikat olisivat immuuneja iskuille, on peräisin 1970-luvulta. Silloinkin tutkittiin tikkojen aivoja, eikä niissä havaittu poikkeamia. Tuonaikaiset näytteiden värjäystekniikat ovat kuitenkin vanhentuneita, joten tutkijat halusivat toistaa kokeen nykyaikaisilla työkaluilla.

Yksi tutkijoista, neuropatologi David Cummings Bostonin yliopistosta, huomauttaa The Washington Postin haastattelussa, että tikoilla voi hyvinkin olla sellainen evolutiivinen sopeuma, jonka ansiosta proteiinikertymät eivät haittaa sen elämää.

Tikan pään ja niskan rakenne on kehittynyt ottamaan iskuja vastaan, joten kävisi järkeen, että suojaavia mekanismeja olisi kehittynyt myös solutasolla. Ehkä tikan aivot esimerkiksi siivoavat ylimääräiset kertymät pois.

Tämä on kuitenkin spekulaatiota, kunnes asiaa tutkitaan lisää.

Käyttäjä5105
Seuraa 
Viestejä98
Liittynyt28.10.2017

Tikan aivoihin kertyy samanlaisia jälkiä kuin aivovauriossa

Käyttäjä4499 kirjoitti: Lisäyksiä tikan aivojen sopeutumisen piirteisiin: - aivojen pinta on ihmisaivoja sileämpi, jolloin värinä kohdistu aivoihin tasaisemmin. - kallon etuosa taitaa olla muuta kalloa paksumpi, en tiedä onko myös huokoisempi (luupalkkien verkosto, joka absorboi/hajaannuttaa iskuvoimaa). - kieliluu. Vaikuttaako, kun joillakin tylsämielisillä tai muilla aikuisilla ihmisillä on kieli ulkona suusta (kuvottavan näköistä muuten) kun keskittyy tms? Ei kaikkia päänalueen...
Lue kommentti

Luonnonolojen synnyttämät kulttuurikuplat eriyttivät Suomen murteet, ehdottaa tutkimusryhmä.

Maamme murrejako on syntynyt osaksi luonnonolojen vaikutuksesta, ehdottaa ryhmä kielitieteen ja biologian tutkijoita Turun ja Tampereen yliopistoista.

Varhaiset suomalaiset ovat kehittäneet toistaan eroavia tapoja sopeutua paikallisiin oloihin ja hankkia niistä elantonsa. Tutkijoiden hypoteesin mukaan esimerkiksi erilaiset tavat viljellä maata ovat johtaneet yhteisöjen eriytymiseen, niin että myös niiden kielet erkaantuvat.

Tämä tuottaa murteita ja myöhemmin jopa kokonaisia uusia kieliä.

”Mekanismi voisi olla se, että jos ympäristön erot ovat suuria, ihmiset eivät ole niin paljon tekemisissä kuin, jos he elävät samanlaisissa ympäristöoloissa. Myös muuttoliike on voinut muotoutua luonnonolojen mukaan ”, selittää evoluutiobiologian tutkija Terhi Honkola Turun yliopistosta Helsingin Sanomien jutussa.

Ryhmien väliset kontaktit ja kommunikaatio saattavat ylläpitää yhteisöjen samankaltaisuutta ja pienentää murre-eroja.

Voisi helposti luulla, että maantieteellinen läheisyys lähentää puheenparsia.

Yllättävä havainto ryhmän tutkimuksessa kuitenkin oli, että koko Suomen murrejaossa maantieteellisellä etäisyydellä ei ole juuri mitään tekemistä sen kanssa, miten erilaisia murteet ovat.

Vierekkäisiin murrealueisiin kuuluvat voivat puhua hyvin erilaista murretta. Toisaalta samanlaista murretta voivat puhua ihmiset, jotka elävät eri puolilla maata.

Jyrkkä murreraja kulkee esimerkiksi Etelä-Pohjanmaan murteen ja niin sanotun savolaiskiilan välissä, vaikka puhujat elävät vieretysten.

Tilaisuuden levittäytymiseen antoi se, että savolaisten harjoittama kaskiviljely mahdollisti siirtymisen uusille asuinalueille helpommin kuin lännessä harjoitettu peltoviljely. Kaskiviljelijät raivasivat ja lannoittivat pellon polttamalla metsän.

”Ihmisten kulttuuri on vaikuttanut siihen, millaisille alueille he ovat olleet valmiita siirtymään”, selittää suomen kielen yliopistonlehtori Unni-Päivä Leino Tampereen yliopistosta.

Kaskenpoltto on tutkijoiden mukaan yksi mahdollinen tekijä, joka selittää ajan oloon kehittynyttä jakoa itä- ja länsimurteisiin.

Kaskeamista harjoitettiin niin lännessä kuin idässä. Kuitenkin lännessä lähinnä raivattiin peltoja lehtimetsistä ja siirryttiin pian pysyvien peltojen viljelyyn.

Itä-Suomessa sen sijaan kaskenpoltto jatkui kauemmin. Läntiset viljelytekniikat eivät välttämättä sopineet sikäläisiin oloihin. Viljelty kaskiruis ja kaskeamisen menetelmät tuotiin idästä, sillä ne soveltuivat paremmin Itä-Suomen vaikeampaan maastoon.

Itä- ja länsimurteiden lisäksi kolmas suuri kupla löytyy pohjoisesta. Myös pohjoiset murteet on saattanut erottaa omaksi ryhmäkseen elinkeinojen erilaisuus. Karjatalous, metsästys ja kalastus soveltuivat Pohjois-Suomen oloihin paremmin kuin peltoviljely.

Murrerajan pohjoispuolella Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan murteet ovat sanastoltaan lähellä Kainuun murretta.

”Vaikka Kainuun alkujaan asuttivat savolaiset, kontakteja rannikolle on ollut turkis- ja tervakaupan vuoksi niin paljon, että ne ovat lähentäneet näitä murteita toisiinsa”, Leino sanoo.

Kysely

Puhutko itäistä, läntistä vai pohjoista murretta?

Soikea ja litteä Dickinsonia katsotaan nyt kuuluvaksi eläinkuntaan. Kuva: Ilja Bobrovski/Australian National University
Soikea ja litteä Dickinsonia katsotaan nyt kuuluvaksi eläinkuntaan. Kuva: Ilja Bobrovski/Australian National University

Vienanmeren rannalta löytyneestä fossiilista paljastui eläimellisiä piirteitä.

Maailman varhaisin tunnettu eläin on nyt soikea ja litteä otus. Sen fossiilista paljastui kolesterolin ja muiden rasvojen jäänteitä, ja rasva on eläimen tunnusmerkki, tutkijat toteavat tiedotteessa.

Dickinsonia eli noin 558 miljoonaa vuotta sitten. Otus oli ensimmäisiä monisoluisia eliöitä.

Nämä muinaiset eliöt ovat olleet paleontologian suuria arvoituksia. Ediacarakauden oliot ovat Science-lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan ylipäätään niin merkillisiä, että niitä voisi pitää toiselta planeetalta tulleina.

Australialaisen Australian National Universityn video näyttää, miten fossiili löytyi ja miltä Dickinsonia ehkä näytti meressä uidessaan.

Dickinsoniat on luokiteltu vuosikymmenien aikana tutkijasta riippuen jäkäliksi, sieniksi, alkueläimiksi tai jopa jonkinlaiseksi kasvien ja eläinten välivaiheeksi. Tai evoluution umpikujaksi.

Nyt ne nousivat eläinkuntaan, kun tutkijat tarkastelivat luoteiselta Venäjältä Vienanmeren rannikolta löytynyttä fossiilia.

Siitä löytyi runsaasti kolesterolimolekyylejä, hyvin paljon enemmän kuin kerrostumista fossiilin ympärillä. Fossiili koostui suureksi osaksi rasvan jäänteistä.

Otus tarvitsi kolesterolia solukalvoihin, australialainen tutkija John Brocks kertoo New Scientistist -lehdessä. Dickinsonialla ei ole havaittu tukirankaa, joten sen keho oli ilmeisesti pehmeä.

Dickinsoniat kasvoivat jopa 1,4-metrisiksi, joskin löydettyjen yksilöiden koko on vaihdellut suuresti. Nyt voidaan sanoa, että suuria eläimiä eli runsaasti jo miljoonia vuosia aikaisemmin kuin on tähän asti arvioitu.

Ediacarakauden jälkeen kambrikaudella eläinkunta monipuolistui suorastaan räjähdyksenomaisesti.

Dickinsonian fossiileja löytyi ensi kerran Australiassa runsaat 70 vuotta sitten. Se paljastui eläimeksi vasta nyt, kun tutkija Ilja Bobrovski tutki hiekkakivestä löytyneen fossiilin ainesosia eikä rakenteita.

Australiasta löytyneet Dickinsoniat ovat kärsineet kovasta kuumuudesta ja eroosiosta. Tarvittiin fossiileja, joissa elollisen jäännökset olisivat säilyneet paremmin.

Bobrovski lensi helikopterilla Vienanmeren rannalle ”karhujen ja hyttysten maille”. Hän kuvailee roikkuneensa jyrkänteellä kymmenien metrien korkeudessa ja hakanneensa hiekkakivestä kappaleita löytääkseen haluamansa fossiilit.