Ötökkä meni tästä 500 miljoonaa vuotta sitten. Janan pituus on kaksi senttiä. Kuva: L. Buatois
Ötökkä meni tästä 500 miljoonaa vuotta sitten. Janan pituus on kaksi senttiä. Kuva: L. Buatois

Jokin pieni otus kipitti joen pohjassa jo 540 miljoonaa vuotta sitten.

Kiinasta on löytynyt maailman vanhimmat tunnetut jalanjäljet. Tai oikeammin raajan- tai ulokkeenjäljet.

Jokin pieni otus, todennäköisesti myöhempien niveljalkaisten varhainen esi-isä, on kipittänyt ja kaivautunut joen pohjassa satoja miljoonia vuosia sitten.

Nykyään tuo muinainen joenpohja on kiveä Etelä-Kiinassa. Kivettyneet jäljet löytyivät kahden kivikerroksen välistä. Niistä vanhempi on ajoitettu 551 miljoonan vuoden ikäiseksi ja nuorempi 541 miljoonan vuoden ikäiseksi.

Otus on siis elänyt yli 540 miljoonaa vuotta sitten. Tältä ajalta ei vielä tunneta jalallisia olentoja. Otus on elänyt juuri ennen kambrikautta, jolloin eläinkunta kehittyi räjähdysmäisesti ja uusia lajeja syntyi valtavasti.

Fossiili ajoittuu ediacara-kauden viimeisille vuosimiljoonille. Tuona aikana kehittyivät ensimmäiset monisoluiset ja monimutkaisemmat eläimet.

Valtaosa tuon ajan fossiileista on erilaisia pehmytkudoksisia matoja ja pussimaisia pieneliöitä. Nyt jälkensä jättäneellä otuksella on siis kuitenkin jo tuolloin ollut raajat. Tämä on merkittävää, sillä löydös voi auttaa ymmärtämään eliöiden kehitystä paremmin.

”Eläimet käyttävät ulokkeitaan liikkumiseen, pesänrakennukseen, taisteluun ja syömiseen. On tärkeä tietää, milloin ensimmäiset raajat ilmaantuivat ja mille eläimille, koska sitten ymmärrämme paremmin, miten muinaiset eläimet maapallolla alkoivat muuttua”, selittää geobiologi, professori Shuhai Xiao Virginian teknillisestä yliopistosta The Guardian -lehdessä.

Kivettyneet jäljet ovat niin pieniä, että tutkijat saivat toden teolla tihrustaa kiveä eri kulmissa, jotta auringonvalo olisi osunut pieniin yksityiskohtiin. Jäljet ovat todella hentoja ja vain muutaman millimetrin kokoisia.

Toistaiseksi on mahdotonta sanoa, minkälainen ötökkä jäljet on jättänyt. Asiaa helpottaisi, jos itse otus olisi kuollut ja kivettynyt jälkien läheisyyteen, mutta näin ei ole käynyt

Tutkijat kuitenkin arvelevat, että otus on ollut ehkä sormenpään levyinen ja sillä on mahdollisesti ollut neljä tai viisikin paria jalkoja.

Jäljet ovat kahdessa rivissä, ja fossiilista erottuu myös tunnelia muistuttavia kohoumia. Jälkien perusteella tutkijat ovat hahmotelleet otuksen liikkeet ja ulkonäön.

Tutkijat uumoilevat, että pieni otus on painanut menemään pohjaa pitkin ja välillä kaivautunut pohjahiekkaan, kenties pyydystääkseen mikrobeja ruoakseen tai happea etsien. Voi olla, että tällaisilla pienillä, pohjasedimenttiä sekoittaneilla otuksilla on ollut suurempikin vaikutus muinaisen maapallon geokemiallisiin prosesseihin.Tuolloin yli 540 miljoonaa vuotta sitten maapallon kaikki elämä oli vielä merissä. Ensimmäiset eläimet siirtyivät maalle vasta miljoonia vuosia myöhemmin. Maan päällä ei ollut vielä kasvejakaan.Tutkijat ovat alustavasti sijoittaneet jäljet jättäneen otuksen muinaiseen Lamonte-sukuun, jolle kaivautuminen on ollut muidenkin fossiilien perusteella tyypillistä. Eläintä ei kuitenkaan näillä tiedoilla voida tunnistaa. Otus on kenties ollut sukua joko myöhemmille niveljalkaisille tai nivelmadoille.Tutkimuksen julkaisi Science Advances.

Nimipäivä oli pitkään tärkein henkilökohtainen merkkipäivä.

Tiedätkö, milloin sinulla on nimipäivä? Toisin kun monessa muussa maailman maassa, vastauksesi on todennäköisesti kyllä. Liekö edes suomalaista, joka ei tietäisi.

Entä panitko merkille, että eilen alkoi naistenviikko? Monet panivat – muutkin kuin ne yli 600 000 naista, joiden nimipäivä osuu 18.7.–24.7. sijoittuvaan viikkoon.

Meillä muistetaan naistenviikko sen peruina, että ennen sääkarttoja ja taloussivujen pörssianalyysejä suomalaiset yrittivät ennakoida elämäänsä enteistä.

Naisten viikolla selvisivät sadot ja sateet.

Joka ei ole Marketan aikana heinässä, se ei korjaa heiniä.
Jos ei Kristiinan päivänä ole pavussa kukkaa, saa päästää siat papumaahan.
Jos on poudat, varokaa ämmäviikkoa. Kyllä ämmät kastelee.
Kun Matleenan päivänä sataa, sataa Pertun päivään asti.

Vietto alkoi 1700-luvulla

Naistenviikon juuren muodostavat kahden pyhimyksen, Maria Magdalenan ja Kristinan, keskiaikaiset muistopäivät.

Katolisen kirkon pyhimyskalenterista lähti aikoinaan koko ajatus nimille omistetuista päivistä. Pyhimysten päivät alkoivat muuntua nimipäiviksi, kun kirkon jäsenet ryhtyivät nimeämään lapsiaan pyhimysten mukaan.

Yhteys pyhimyksiin höllentyi, kun Martin Luther käynnisti Saksassa uskonnollisen reformaation. Se hylkäsi pyhimysten palvonnan ja korvasi pyhimyskalenterit evankelisilla kalentereilla, joihin merkittiin nimipäiviä myös suosituille kansannimille.

Suomeen tämä maallinen nimipäiväperinne saapui Ruotsin kautta 1700-luvulla. Tavan omaksuivat ensin – niin kuin tuolloin uudet muotivillitykset yleensä – säätyläiset, mutta seuraavalla vuosisadalla nimipäiviä vietettiin jo koko maassa.

Perinteen yleistymistä edisti täkäläinen nimipäiväkalenteri, jota päivitettiin vastaamaan suomalaisten tosiasiallista nimistöä.

Maassa, jossa kaikki eivät vielä satakaan vuotta sitten tienneet toistensa syntymäpäiviä, eivät aina omaansakaan, almanakkaan merkityt nimipäivät antoivat mahdollisuuden toivottaa sukulaisille ja ystäville vuosittain lisää onnellisia elonpäiviä.

Näin Suomesta tuli nimipäivien vieton kärkimaita – ja sellainen maamme on yhä. Meidän lisäksemme maallisia nimipäiviä viettävät innokkaasti lähinnä ruotsalaiset, tšekit ja latvialaiset.

Kalenterit tukevat edelleen

Nimipäiväperinteen säilymistä ovat tukeneet uudet nimipäiväkalenterit, joilla on haluttu varmistaa, että mahdollisimman monella on tilaisuus viettää nimipäivää.

Suomenruotsalaiset saivat omansa vuonna 1929. Inarinsaamelaisten kalenteria on julkaistu vuodesta 1996, ja ensimmäinen pohjoissaamelaisten kalenteri ilmestyi 1997.

Luonnollisesti myös ortodokseilla on kalenteri. He juhlivat nimipäivää oman nimikkopyhänsä päivänä.

Nykyään jopa 84 prosenttia suomalaisista pystyy viettämään nimipäivää suomenkielisen nimipäiväkalenterin mukaan.

Jos nimeään etsii lisäksi suomenruotsalaisesta, ortodoksisesta tai saamelaisesta kalenterista, nousee luku yli 90 prosenttiin, arvioi nimistöntutkimuksen dosentti Minna Saarelma-Paukkala, joka Helsingin yliopiston almanakkatoimiston johtajana hoitaa suomenkielistä nimipäiväkalenteria.

 

Lue lisää

Tiede-lehdessä 8/2018 on pitkä artikkeli, jossa tiedetoimittaja Johanna Junttila  kertoo nimipäiväperinteen synnystä ja nimipäivien perinteisistä viettotavoista. Nykyiset someviestit ja pullakahvit työpaikalla ovat kalpea aavistus alkuperäisistä menoista. Ennen päivänsankari sai nimipäiväpuun ja olkiheilan sänkyyn.

Jos aihe kiinnostaa, käy ostamassa paperilehti tai iPad-digilehti.

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea artikkelin kirjautumalla tilaajatunnuksillasi Digilehdet-palveluun.

Ellet ole vielä aktivoinut digilukuominaisuutta, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.

Ellet ole tilaaja, voit hyödyntää maksutonta tutustumistilausta, joka tarjoaa neljän viikon lukuoikeuden Tiede-lehden artikkeleihin.

Pääset tekemään tilauksen klikkaamalla tätä artikkelilinkkiä.

Jopa huonomuistisena pidetty kultakala pystyy palauttamaan mieleensä yli vuoden takaisia tapahtumia.

Englanninkieliset kutsuvat hajamielisyyttä usein ”kultakalan muistiksi”, ja sen väitetään olevan vain kolmen sekunnin mittainen.

Todellisuudessa kultakala, kuten moni muukin kala, on muistivirtuoosi. Sen muisti on jopa niin luotettava, että Kanadassa Brittiläisen Kolumbian yliopiston luennoitsijat hyödyntävät sitä biologian opetuksessa.

Harjoituksessa kunkin opiskelijan pitää opettaa yhdelle kultakalalle, että se saa ylimääräisen ruoka-annoksen uimalla tietyn värisen muoviputken luo. Joka kalalle on varattu hiukan eri värisävy. Sitten putkirivistö pidetään poissa kalojen näkyviltä vuoden ajan. Tämän jälkeen opiskelija saa tehtäväkseen kokeilla, vieläkö hänen ”oma” kalansa valitsee oikean sävyn.

Vastaus on kyllä. Jokainen kultakala viilettää edelleen oman värisävynsä putkelle.

Kalojen muisti on muutenkin osoittautunut mainettaan paremmaksi. Eräs todiste tästä on röyhelötokko, sormenmittainen sintti, joka elää Atlantin rantavesissä.

Tutkimuksissa on paljastunut, että röyhelötokko painaa nousuveden aikana mieleensä kolmiulotteisen kartan kotivetensä pohjasta. Sitä hyödyntämällä tokko löytää laskuveden aikana vuorovesilammikosta takaisin mereen. Kartta päässään se loikkii yhdestä rannalle jääneestä lampareesta viereiseen, siitä seuraavaan ja niin edelleen avoveteen asti.

Jos tokot siirtää vieraan rannan lammikoihin, niiden loikat suuntautuvat mihin sattuu ja päättyvät yleensä kuivalle maalle. Jo yhden nousuveden mittainen uiskentelu uuden pohjamaiseman yllä riittää kuitenkin siihen, että ne muistavat oikeat hyppelyreitit yli kuukautta myöhemmin.

 

Lue lisää

Kesäkuun Tiede-lehdessä on pitkä artikkeli, jossa tutkija ja tietokirjailija Helena Telkänranta kertoo kalojen hämmästyttävistä kyvyistä. Valtaosa kalojen älyä ja tunnemaailmaa koskevista tutkimuksista on niin tuoretta, että tiedot eivät ole vielä ehtineet esimerkiksi oppikirjoihin.

Jos aihe kiinnostaa, käy ostamassa paperilehti tai iPad-digilehti.

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea artikkelin kirjautumalla tilaajatunnuksillasi Digilehdet-palveluun.

Ellet ole vielä aktivoinut digilukuominaisuutta, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.

Ellet ole tilaaja, voit hyödyntää maksutonta tutustumistilausta, joka tarjoaa neljän viikon lukuoikeuden Tiede-lehden artikkeleihin.

Pääset tekemään tilauksen klikkaamalla tätä artikkelilinkkiä.