Pohjoisen jäämeren sulaminen on yksi palautemekanismi, joka kiihdyttää lämpenemistä. Kuva: NASA Goddard Space Flight Center
Pohjoisen jäämeren sulaminen on yksi palautemekanismi, joka kiihdyttää lämpenemistä. Kuva: NASA Goddard Space Flight Center

Ilmastotoimien kiireellisyyttä yritetään mallintaa määrittämällä piste, josta ei ole paluuta.

Ilmastonmuutoksen yhteydessä puhutaan usein pisteestä, josta ei ole paluuta. Sillä voidaan viitata moneen asiaan.

Jos maapallon ilmakehän hiilidioksidipitoisuus tai lämpötila kohoavat yli tietyn rajan, se voi käynnistää palautemekanismeja, jotka kiihdyttävät lämpenemistä edelleen. Esimerkiksi jos pohjoiset napajäätiköt sulavat ja eteläiset jäätiköt mustuvat, musta vesi ja harmaantunut jää imevät entistä suurempia määriä auringon lämpöenergiaa itseensä, jolloin maapallon lämpötasapaino nytkähtää uuteen pisteeseen.

”Piste, josta ei ole paluuta” määritellään usein myös poliittisten tavoitteiden kautta: mihin mennessä toimiin pitää ryhtyä, jotta lämpötila pysyy tietyissä raameissa.

Uudessa tutkimuksessaan brittiläiset ja hollantilaiset ilmastotutkijat asettavat kysymyksen seuraavasti: minä vuonna ihmiskunnan pitää alkaa vähentää kasvihuonekaasupäästöjään lisäämällä energiantuotannossaan uusiutuvan energian osuutta merkittävästi vuosi vuodelta, jotta vuonna 2100 maapallon keskilämpö pysyisi siedettävänä?

Vastaus on vuosi 2035.

Tarkemmin sanoen: mikäli viimeistään vuonna 2035 uusiutuvan energian osuutta energiantuotannosta aletaan lisätä tasaisesti kahdella prosenttiyksiköllä vuodessa, vuonna 2100 maapallon keskilämpötila pysyy 67 prosentin varmuudella vain alle kaksi astetta korkeampana kuin se oli esiteollisena aikana.

Jos taas uusiutuvan energian osuutta voitaisiin kasvattaa tasaisesti viidellä prosenttiyksiköllä vuodessa, toimeen tarttumiseen riittäisi vuosi 2045.

Mikäli lämpötilan nousu halutaan pitää alle 1,5 asteessa, vuodesta 2027 alkaen pitäisi kasvattaa uusiutuvien energialähteiden osuutta viidellä prosenttiyksiköllä vuodessa.

Mikäli lämpötilan nousu haluttaisiin pitää alle 1,5 asteessa, mutta kasvattaa uusiutuvien osuutta vain kahdella prosenttiyksiköllä vuodessa, se ei ole tutkijoiden mukaan enää mahdollista – jollei tehdä jotain muuta suurisuuntaista, kuten esimerkiksi imetä hiilidioksidia pois ilmakehästä.

Tällaiseen numeroiden pyörittelyyn ei sikäli tule suhtautua kirjaimellisesti, että kyse on pyrkimyksestä matemaattisesti hallita epävarmuutta.

Asettamalla tällaiseen mallinnukseen hieman erilaisia lämpötilatavoitteita vuodeksi 2100 ja hieman erilaisia päästöjen korvaustahteja, ”piste josta ei ole paluuta” voidaan osoittaa hyvin moneen tulevaan ja menneeseen vuoteen.

Numeroiden pyörittelyn ohella tutkijoiden tavoite on tuottaa jonkinlaista konkretiaa päästövähennysten tarpeista ja herättää tietoisuutta siitä, että ilmaston lämpenemistä on parempi torjua ennemmin kuin myöhemmin.

”’Piste, josta ei ole paluuta’ on sikäli hyödyllinen käsite, että se tuo ilmastokeskusteluun aikaulottuvuuden. Se auttaa korostamaan asian kiireellisyyttä”, sanoo tiedotteessa artikkelin pääkirjoittaja, Oxfordin yliopiston tutkija Matthias Aengenheyster.

”Toivomme, että ’deadlinen asettaminen’ kiihottaisi kiireen tuntua poliitikoissa ja päättäjissä”, sanoo myös artikkelin kirjoittajiin kuuluva professori Henk Dijkstra hollantilaisesta Utrechtin yliopistosta.

Vaikka monet valituista vuosista ovat kaukana tulevaisuudessa, se ei tarkoita sitä, että päästövähennystalkoot voisi aloittaa vasta silloin. Fossiilisten polttoaineiden laajamittainen korvaaminen uusiutuvalla energialla on tähän mennessä epäonnistunut, joten asiaa pitää kehitellä ja pohjustaa hyvin hanakasti, että korvaaminen alkaisi tulevaisuudessa toimia.

Kahta astetta pidetään vallitsevana arviona siitä, että mikäli lämpenemin jää sen alle, hallitsemattomien ja ilmastoa edelleen lämmittävien palautemekanismien todennäköisyys pysyy pienenä. Tästä todennäköisyydestä toki kiistellään laajasti, mikä kuuluu tällaisen epävarmuuksia kartoittavan tieteen luonteeseen.

Tutkimus julkaistiin Euroopan geotieteilijöiden liiton Earth System Dynamics -lehdessä.

Uudet tutkimukset osoittavat, että aspiriini ei auta torjumaan ensimmäistä sydäninfarktia tai aivoverenkierron tukosta, vaikka se ehkäisee niiden uusiutumista.

Aspiriinia käytetään yleisesti paitsi särkylääkkeenä myös sydän- ja verisuonisairauksien ehkäisyyn iäkkäillä, riskiryhmiin kuuluvilla ihmisillä.

Aspiriini eli asetyylisalisyylihappo ehkäisee veren hyytymistä, sillä se estää verihiutaleita takertumasta toisiinsa. Lääkkeen käyttö pienentää tutkitusti riskiä sydän- tai aivoinfarktin uusiutumiseen. Se saattaa myös ehkäistä peräsuolen ja paksusuolen syöpien esiasteiden kehittymistä.

Suomessakin aspiriinin on laskettu ehkäisevän satoja kuolemia vuodessa. Moni keski-iän ylittänyt syö myös omasta aloitteestaan ”miniaspiriinia” eli suurimmillaan 100 milligramman annoksen asetyylisalisyylihappoa päivässä verenkiertohäiriöitä ehkäistäkseen.

Tutkimuksissa on kuitenkin havaittu, että jos henkilöllä ei ole merkittäviä sydän- ja verisuonisairauksien riskitekijöitä, ei aspiriinista ole hyötyä. Toisin sanoen aspiriini tuskin auttaa ehkäisemään sitä ensimmäistä infarktia, vaikka se suojaakin niiden uusiutumiselta.

Arvostetussa New England Journal of Medicinessä julkaistut kolme uutta tutkimusta viittaavat nyt vahvasti siihen, että perusterveelle 70 vuotta täyttäneelle ihmiselle ei ole mitään hyötyä popsia aspiriinia päivittäin varmuuden vuoksi.

Päin vastoin siitä voi olla haittaa, sillä veren hyytymistä ehkäisevä aspiriini lisää riskiä vaarallisiin verenvuotoihin aivoissa ja ruoansulatuskanavassa. 19 000 henkilön seurantaryhmässä aspiriinia päivittäin käyttäneet saivat merkittävästi todennäköisemmin verenvuotoja kuin ne, joille annettiin lumelääkettä. Mitään hyötyjä aspiriinista ei ilmennyt.

”Jos et tarvitse aspiriinia, älä ota sitä”, tiivistää tutkimuksia johtanut professori John McNeil australialaisesta Monashin yliopistosta The New York Timesissa.

Aspree-tutkimushankkeen tarkoitus oli saada lisätietoa aspiriinin vaikutuksesta nimenomaan perusterveisiin yli 70-vuotiaisiin ihmisiin, jotka eivät ole koskaan saaneet aivohalvausta tai sydänkohtausta. Samalla haluttiin selvittää, ehkäiseekö päivittäinen aspiriiniannos dementiaa tai syöpää tässä ikäryhmässä.

Tutkimuksessa seurattiin 19 000:ta ihmistä, pääosin valkoihoisia australialaisia, viiden vuoden ajan. Lisäksi mukana oli pienempi ryhmä yhdysvaltalaisia 65 vuotta täyttäneitä afrikkalais- ja latinotaustaisia koehenkilöitä. Näillä väestöryhmillä on suurempi riski sairastua sydän- ja verisuonitauteihin ja dementiaan.

Puolet koehenkilöistä sai joka päivä 100 milligramman annoksen aspiriinia ja puolet lumepillerin. Valtaosa tutkituista ei ollut aiemmin käyttänyt säännöllisesti aspiriinia.

Aspiirini ei suojannut ensimmäiseltä sydänkohtaukselta, aivohalvaukselta eikä muilta sydän- ja verisuonisairauksilta juuri lumelääkettä paremmin. Aspiriiniryhmässä näitä sairastapauksia oli 10,7 jokaista tuhatta henkilöä kohti, kun lumelääkeryhmässä niitä oli 11,3.

Aspiriinia päivittäin käyttävät saivat kuitenkin muita todennäköisemmin vakavia verenvuotoja ruoansulatuskanavaan tai aivoihin. Aspiriiniryhmässä verenvuototapauksia oli tuhatta henkilöä kohden 8,6 ja lumelääkeryhmässä 6,2.

Dementian ja muiden elämänlaatua heikentävien sairauksien esiintyvyydessä ei kuitenkaan havaittu näiden kahden ryhmän välillä mitään eroa seuranta-aikana.

Yllättäen aspiriiniryhmässä kuolleisuus ja erityisesti syöpäkuolleisuus oli hieman suurempi kuin lumelääkeryhmässä. Syöpää ei esiintynyt aspiriiniryhmässä sen enempää, mutta siihen kuoltiin hieman todennäköisemmin.

Tutkijat huomauttavat, että tämä havainto ei välttämättä merkitse mitään. Aspiriinin tiedetään suojaavan paksu- ja peräsuolen syöviltä, mutta hyödyt eivät välttämättä tule esille tämän tutkimuksen kaltaisessa viiden vuoden seurannassa.

Aspiriinin haittavaikutukset, kuten vatsahapon lisääntynyt eritys, ruoansulatuskanavan haavaumat ja verenvuotoriskit, on tunnettu hyvin jo aiemmin. Siinä mielessä löydös ei ole mullistava.

Laaja tutkimus auttaakin punnitsemaan aspiriinin hyötyjä ja haittoja ikäihmisillä entistä tarkemmin. Tutkijat aikovat jatkaa seurantaa viisi vuotta selvittäkseen, ilmenisikö tätä vanhemmilla ihmisillä joitain hyötyjä. Lisäksi he ottavat näytteitä tutkimusaikana syöpään kuolleiden kasvaimista.

Vanhat suositukset pätevät edelleen. Vaikka perusterveelle aspiriinista ei olisi hyötyä, se auttaa tutkitusti ehkäisemään sydäninfarktin ja tukostyyppisten aivoverenkiertohäiriöiden uusiutumista. On myös havaittu, että aspiriini vähentää paksusuolisyövän riskiä henkilöillä, joilla on siihen perinnöllinen alttius.

”Jos sinulla on ollut sydänkohtaus, tämä on kiistatonta: aspiriini pelastaa henkiä”, sanoo kardiologi Jeffrey Berger New Yorkin yliopistosta. Hän ei ollut mukana tutkimuksessa.

Uudet tutkimukset ovat vapaasti luettavissa. Niiden otsakkeet olivat suomeksi seuraavat:

Aspiriinin vaikutus kuolleisuuteen terveillä ikäihmisillä, Aspiriinin vaikutus sydän- ja verisuonisairauksiin sekä verenvuotoihin sekä Aspiriinin vaikutus terveiden elinvuosien määrään vanhemmalla iällä.

Ihmiset pelkäävät jatkuvasti antavansa itsestään huonon kuvan.

Useimmilla meistä on taipumus huolehtia liikaakin siitä, mitä muut meistä oikein ajattelevat. Kaksi uutta tutkimusta auttavat ehkä murehtimaan vähemmän.

Muut ihmiset ovat varsin alttiita antamaan anteeksi huonoa ja jopa moraalittomana ja itsekkäänä pidettyä käytöstä, osoittaa Nature Human Behaviour -lehden julkaisema tutkimus.

Toisessa tutkimuksessa taas selvitettiin sitä, miten paljon tai vähän ihmiset ajattelevat muiden pitävän heistä. Ihmiset aliarvioivat johdonmukaisesti muiden mielipiteitä heistä – toisin sanoen muut pitävät sinusta enemmän kuin ehkä luuletkaan, kertovat tutkijat Psychological Science -lehdessä.

Anteeksiantoa selvittäneessä moniosaisessa tutkimuksessa yhteensä 1 500 koehenkilöä sai eteensä tilanteen, jossa kaksi kuvitteellista hahmoa joutui tekemään päätöksen.

Hahmot saivat tilaisuuden antaa toiselle ihmiselle kivuliaita sähköiskuja rahapalkkiota vastaan. Toinen hahmoista oli ”hyvis”, joka pääosin kieltäytyi satuttamasta muita edes rahaa vastaan. Toinen taas oli ”pahis”, joka useimmiten otti rahat ja antoi kerkeästi sähköä.

Koehenkilöiltä kysyttiin, mitä mieltä he ovat näiden hahmojen luonteesta ja kuinka varmoja he ovat omasta näkemyksestään. Heidän piti myös arvioida, mitä kukin hahmo seuraavaksi tekee, kun vastaavia valintatilanteita toistettiin useita kertoja.

Tutkimuksen edetessä kävi ilmi, että ihmiset muodostivat melko vahvan näkemyksen siitä, että reilusti toiminut ja sähköiskujen antamisesta kieltäytynyt hahmo oli jatkuvasti hyvä. Tästä hahmosta jäi vahva, positiivinen mielikuva, mikä ei toki yllätä.

Ilkeämmin toimineesta hahmosta ei kuitenkaan muodostunut tällaista pysyvää näkemystä. Ikään kuin koehenkilöt olisivat epäröineet päättää, onko kyseessä sittenkään niin paha tyyppi.

Kun tämä hahmo sitten yhtäkkiä kieltäytyikin antamasta sähköiskuja, koehenkilöiden mielikuva koheni välittömästi. He olivat valmiita antamaan anteeksi ja tavallaan pidättäytymään lopullisesta tuomiosta.

”Joskus ihmiset käyttäytyvät tahtomattaan huonosti ja meidän täytyy pystyä korjaamaan heistä muodostuneita mielikuvia, jotka voivat osoittautua vääriksi”, selittää tutkimuksen tekijä, psykologi Molly Crockett Yalen yliopiston tiedotteessa.

Tutkimus viittaa siihen, että ihmiset eivät yhden mokan tai tylyn käytöksen perusteella välttämättä muodosta lopullista kuvaa toisesta.

Toisessa tutkimuksessa havaittiin, että ihmiset uskovat toisten elättävän heistä huonompaa mielikuvaa kuin heillä todellisuudessa on.

Tässäkin tutkimuksessa oli monta osaa, kun asiaa selvitettiin useammasta kulmasta eri ryhmillä koehenkilöitä. Perusajatus kaikissa oli se, että kaksi toisilleen tuntematonta henkilöä tapaa ja keskustelee niitä näitä, joko lyhyesti tai pidemmin.

Pisimmillään henkilöt jaksoivat turista jopa 45 minuuttia. Sitten heidän piti arvioida, kuinka paljon he pitivät vastapuolesta ja hänen kanssaan keskustelemisesta, ja vastaavasti kuinka paljon vastapuoli heidän arvionsa mukaan piti heistä. Henkilöiltä kysyttiin asteikolla 0–7, millaisen vaikutuksen toinen osapuoli oli tehnyt ja haluaisivatko he esimerkiksi tutustua tähän paremmin.

Kaikissa viidessä kokeessa kävi johdonmukaisesti niin, että ihminen arvioi toisen pitäneen hänestä vähemmän kuin tämä todellisuudessa piti.

Yksi tekijä voi tietysti olla se, ettei ihminen kehtaa arvioida tehneensä toiseen todella hyvän vaikuyuksen – sehän kuulostaa omahyväiseltä. Näin ollen koehenkilöillä olisi siis taipumus aliarvioida itseään vaikuttaakseen hieman nöyremmältä.

Tutkijoiden mukaan tästä ei kuitenkaan ole kysymys. Oma arvio oli yhteydessä myös ujouteen: ujommat henkilöt aliarvioivat tekemäänsä vaikutustaan enemmän, kun taas vähemmän ujoiksi luokitelluilla oli pienempi ero toisen ja oman arvion välillä.

Tutkijat kirjoittavat, että ihmisillä on käsitys ideaaliminästä, jonka tasolle oikea minä ei yllä. Siksi ihmiset kuvittelevat näyttävänsä sosiaalisesti kömpelömmiltä kuin he todellisuudessa ovatkaan.

Se on kuitenkin harhaa.

”Muut ihmiset pitävät meistä enemmän kuin arvaammekaan”, tutkijat päättävät artikkelinsa.