Tumpelo kirjatoukkakin pärjää hyvin eräoloissa. Tarvitaan vain oikeat tuotteet ja teknologiat. 



Teksti: Marko Hamilo

Myönnetään. Olen yksi niistä uusavuttomista kaupunkilaisista, jotka eivät ole koskaan oppineet erätaitoja. Pidän luonnossa liikkumisesta, kunhan pääsen illaksi lämpimään hotellihuoneeseen. Jos on ihan pakko, saan kyllä teltan pystyyn, suostun käyttämään Pidä Saaristo Siistinä ry:n puuceetä ja osaan käyttää pietsosähköisellä sytytyksellä varustettua huippumodernia retkikeitintäni.

Mutta retkikeittimellä ei voi grillata makkaraa, eikä sen lämpö riitä viileässä kesäillassa tunnelmointiin. Nuotiolle on päästävä, tavalla tai toisella. Ja joskus voi hengissä pysyminenkin riippua siitä, että saa tulen syttymään!
Päätin siis opetella erätaidot.

Kokenut partiolainen sytyttäisi tietysti nuotion yhdellä ainoalla tulitikulla, mutta tosimieshän ei tarvitse kuin puukon ja tulipuikon. Magnesiumtikku iskee kipinää, kun sitä raapaisee puukon hamarapuolella.
Päätän yrittää kovinta vaikeusastetta. Ennen kuin voin sytyttää nuotion, sellainen pitäisi kuitenkin jotenkin rakentaa.

Teoriassa yksinkertaista

Nuotio on teoriassa yksinkertainen projekti.

Ensin sytytetään jotakin nopeasti ja suurella liekillä palavaa. Se kuumentaa ympärillään ja yläpuolellaan olevia, huonommin syttyviä risuja, jotka palavat hieman hitaammin ja kauemmin, ja niin edelleen. Vähitellen myös kaikkein suurimmat halot syttyvät. Kun lämpötila nousee tarpeeksi korkeaksi, tuli tarttuu jopa märkiin puihin.

Nuotion teorian toinen keskeinen periaate on taata palavalle materiaalille happea. Tasainen, voimakas puhallus saattaa olla hyväksi hiipuvalle tulelle, mutta se saattaa sammua, jos puhalletaan äkkinäisesti tai tarpeettomasti.

Sytykkeet, risut, klapit ja halot pitäisi kasata keoksi, joka on riittävän väljä, jotta se saa happea syttyäkseen.
Toisaalta nuotio ei saa olla liian herkkä pienelle tuulenvireelle. Vaikka paikan pitäisi olla suojainen, sellaista kohtaa voi olla vaikea löytää esimerkiksi ulkosaariston luodolta.

Sytykkeeksi kävisi tietysti vaikka sanomalehtipaperi, mutta eihän maastossa Hesareita kanneta. Otan siis tavoitteekseni, että saisin nuotion syttymään niistä aineksista, joita maastosta löytyy.

Entä jos ei omista puukkoa?

Kiehinen on puusta vuoltu sytyke. Kiehisiä tehdään netistä löytyneiden ohjeiden mukaan vuolemalla haloista puukolla suikaleita, jotka jäävät alapäästään kiinni toisiinsa.

Pitikö mukana olla puukkokin?

Olen melonut Espoon Käärmesaareen, jossa voin sytyttää nuotion valmiiseen, tiilistä rakennettuun tulisijaan. Olen ottanut mukaan kaikenlaista tarpeellista, mutta niin. Erämiehellähän siis pitäisi olla puukko.

Saan joitakin kiehisen tapaisia tehtyä linkkuveitsellä, joka kaupunkilaispojalla on aina mukana (koska tahansahan voi joutua tilanteeseen, jossa herrasmiehen on avattava esimerkiksi viini- tai olutpullo).

Entä mistä niitä halkoja tähän hätään saataisiin? Tarvitsisin puukon lisäksi sahan tai kirveen, enkä ole varma siitäkään, millä luvalla voisin alkaa puita keräillä.

Elävä puu sisältää vettä ja palaa siksi huonosti – vaikka eihän elävän puun käyttäminen nuotiontekoon kuulu jokamiehenoikeuksiin muutenkaan. Siellä, missä maasta ei tahdo löytää edes poltettavaksi kelpaavia risuja, voi yrittää kerätä käpyjä.

Käärmesaaren tulipaikalla on pari klapia, ja olen askarrellut muutaman kiehisen. Mutta eihän kyhäelmäni millään syty. Olen toiminut teoriassa oikein, mutta käytännössä kaupunkilaispojan kärsivällisyys ei ole riittänyt keräämään tarpeeksi erikokoisia risuja ja vuolemaan riittävästi kiehisiä.

En edes kokeile tulipuikkoja. Olen hankkinut markkinoiden ärhäkimpiä sytyttimiä. Primuksen myrskysytyttimessä on sininen, erittäin kuuma liekki. Se ei taivu pienestä tuulenvireestä. Yhtä voimakas on Blazer PB-207, ja sen voi lukita päälle. Näillä pitäisi saada vaikka märkä puu leimahtamaan!

Kiehiset palavat jonkin aikaa, mutta eivät tarpeeksi suurella liekillä, jotta halot syttyisivät. En ole jaksanut kerätä tarpeeksi pienempiä risuja, jotka syttyisivät kiehisistä ja huolehtisivat isompien klapien kuumentamisesta leimahduspisteeseen.

Päättelen silti, että nyt ainakin teoriassa tiedän, miten nuotio sytytetään. Tosipaikassa pitäisi vain käyttää enemmän aikaa. Ei citypojalta erätaitoja puutu, vaan kärsivällisyyttä.

Valmis syttyi ensimmäisellä

Kaupunkilaisjärjellä voisi ajatella, että nuotion voisi nyhrätä rauhassa kokoon kotona tai käsityöpajassa niin huolellisesti, että se syttyy maastossa huonoissakin oloissa tuosta vain. Sellaisen voisi viedä vaikka veneellä puuttomalle ulkoluodolle, jonne klapit joka tapauksessa pitäisi raahata kaukaa.

Hyviä uutisia uusavuttomille: tällainen tuote on olemassa. Suomalainen Valmisnuotio Oy tekee kertakäyttöisiä nuotioita, joissa on viisi kiloa koivuklapeja aaltopahvilaatikossa.

Olin etukäteen varautunut siihen, ettei oma nuotioni toimi, ennen kuin on liian kova nälkä – raahaamalla yhden valmisnuotion mukanani. Kuinkahan helposti tämä syttyy?

Ohjeiden mukaan laatikosta avataan sytytysaukko alhaalta ja ilmanvaihtoluukku ylhäältä. Sytytysreikään pannaan paketissa tuleva sytytyspala, ja nuotio alkaa loimuta.

Paitsi että en löydä sytytyspalaa. Se on ehkä unohtunut laatikosta tai pudonnut kuljetuksessa. Mutta ei hätää. Valmisnuotio syttyy hetkessä jopa pelkästä tulipuikon kipinästä. Pahvilaatikko suojaa alussa tuulelta, mutta oikein sijoitetut reiät päästävät ilman virtaamaan. Palava pahvi auttaa puita syttymään. Viiden minuutin päästä pahvit ovat palaneet loppuun ja nuotio näyttää aivan normaalilta.

Vain varttitunti sytytyksen jälkeen syön jo ensimmäisiä makkaroita. Nuotio palaa isolla liekillä puolisen tuntia, mutta hiilloksella paistaisi makkaraa vielä tunnin sytytyksestä.

Viisikiloinen valmisnuotio on kätevä, jos on liikkeellä autolla tai veneellä. Entä jos on liikkeellä meloen tai vaeltaen?

Lämmintä ruokaa ilman liekkejä

Uusavuttomalle melojalle tai vaeltajalle on tarjolla myös vain 650-grammainen Sandwich Fire, jota myydään ”retkikeittimenä”. Materiaali on suomalaista koivua. Mainosten mukaan tervattu selluvilla sytyttää tasaisen tulen viidessä minuutissa. Sitten voi panna keittimen päälle kattilan ja keittää vaikka perunat. Hiilloksella voi vielä grillata makkarat.

Kokeilin koivukeitintä tuulisena päivänä mutta suojaisessa paikassa. Selluvilla ei syttynyt keittimen mukana tulleilla tulitikuilla eikä edes myrskysytyttimillä.

Tällä kertaa mukana oli nakkeja. Kun luonnonmukainen puu ei syttynyt, mitä jos nakit grillaisi myrskysytyttimen liekissä?

Yllättävää kyllä nakki sai pintaväriä ja myös lämpeni. Ison makkaran grillaamista kaasusytyttimellä tuskin kannattaa yrittää.

Toisella kerralla kokeilin Sandwich Firea suojaisessa puutarhassa lähes tyynessä. Keitin ei edelleenkään ottanut tulta ohjeiden mukaan. Sitten keksin yrittää myrskysytyttimellä niin, että päällimmäinen puupala oli paikallaan. Keitin toimi aikansa kuten pitikin, ja kai siinä olisi ainakin kahvit keitellyt. Hiilloskin oli sopiva makkaran paistamiseen. Jokin suunnitteluvirhe keittimessä kuitenkin oli.

Ei tuollaisesta keittimestä ole mihinkään saaristossa, jossa aina tuulee. Mutta myrskysytytin osoittautui hyödylliseksi! Tavallinen tulitikku tai sytytin ei olisi millään tepsinyt näin hankalaan puukalikkaan.

Mutta jollei mikään liekki syty, ei nuotio eikä retkikeitin, joutuuko erämies syömään kylmää ruokaa? Ei sentään!
Solution Foodsin liekittömällä lämmittimellä valmiiksi kypsennetty pasta tai pata lämpenee kymmenessä minuutissa. Kokeilin lämmitystä jopa kajakin etukannella kulun aikana. Toimii. Toukokuun helteillä ruoasta tuli riittävän lämmintä, huhtikuussa alle kymmenen asteen ulkolämpötilassa ruoka jäi hieman haaleaksi.

Alkujaan armeijan käyttämät liekittömät lämmittimet ovat hyvä vaihtoehto siviiliretkeilijällekin, jos avotulen teko on kielletty eikä halua kantaa retkikeitintä. Lämmitin on muovipussi, jonka sisällä on pienempi jauhepussi. Kun pussiin kaadetaan tilkka vettä, jauheessa käynnistyy eksoterminen eli lämpöä luovuttava kemiallinen reaktio. Muovipussiin työnnetään valmisruokapussi, jota kuuma jauhepussi lämmittää.

Julkaistu Tiede -lehdessä 7/2010.

Tiede-lehden päivittäiset nettiuutiset palaavat kesätauolta 30. heinäkuuta.

Nimipäivä oli pitkään tärkein henkilökohtainen merkkipäivä.

Tiedätkö, milloin sinulla on nimipäivä? Toisin kun monessa muussa maailman maassa, vastauksesi on todennäköisesti kyllä. Liekö edes suomalaista, joka ei tietäisi.

Entä panitko merkille, että eilen alkoi naistenviikko? Monet panivat – muutkin kuin ne yli 600 000 naista, joiden nimipäivä osuu 18.7.–24.7. sijoittuvaan viikkoon.

Meillä muistetaan naistenviikko sen peruina, että ennen sääkarttoja ja taloussivujen pörssianalyysejä suomalaiset yrittivät ennakoida elämäänsä enteistä.

Naisten viikolla selvisivät sadot ja sateet.

Joka ei ole Marketan aikana heinässä, se ei korjaa heiniä.
Jos ei Kristiinan päivänä ole pavussa kukkaa, saa päästää siat papumaahan.
Jos on poudat, varokaa ämmäviikkoa. Kyllä ämmät kastelee.
Kun Matleenan päivänä sataa, sataa Pertun päivään asti.

Vietto alkoi 1700-luvulla

Naistenviikon juuren muodostavat kahden pyhimyksen, Maria Magdalenan ja Kristinan, keskiaikaiset muistopäivät.

Katolisen kirkon pyhimyskalenterista lähti aikoinaan koko ajatus nimille omistetuista päivistä. Pyhimysten päivät alkoivat muuntua nimipäiviksi, kun kirkon jäsenet ryhtyivät nimeämään lapsiaan pyhimysten mukaan.

Yhteys pyhimyksiin höllentyi, kun Martin Luther käynnisti Saksassa uskonnollisen reformaation. Se hylkäsi pyhimysten palvonnan ja korvasi pyhimyskalenterit evankelisilla kalentereilla, joihin merkittiin nimipäiviä myös suosituille kansannimille.

Suomeen tämä maallinen nimipäiväperinne saapui Ruotsin kautta 1700-luvulla. Tavan omaksuivat ensin – niin kuin tuolloin uudet muotivillitykset yleensä – säätyläiset, mutta seuraavalla vuosisadalla nimipäiviä vietettiin jo koko maassa.

Perinteen yleistymistä edisti täkäläinen nimipäiväkalenteri, jota päivitettiin vastaamaan suomalaisten tosiasiallista nimistöä.

Maassa, jossa kaikki eivät vielä satakaan vuotta sitten tienneet toistensa syntymäpäiviä, eivät aina omaansakaan, almanakkaan merkityt nimipäivät antoivat mahdollisuuden toivottaa sukulaisille ja ystäville vuosittain lisää onnellisia elonpäiviä.

Näin Suomesta tuli nimipäivien vieton kärkimaita – ja sellainen maamme on yhä. Meidän lisäksemme maallisia nimipäiviä viettävät innokkaasti lähinnä ruotsalaiset, tšekit ja latvialaiset.

Kalenterit tukevat edelleen

Nimipäiväperinteen säilymistä ovat tukeneet uudet nimipäiväkalenterit, joilla on haluttu varmistaa, että mahdollisimman monella on tilaisuus viettää nimipäivää.

Suomenruotsalaiset saivat omansa vuonna 1929. Inarinsaamelaisten kalenteria on julkaistu vuodesta 1996, ja ensimmäinen pohjoissaamelaisten kalenteri ilmestyi 1997.

Luonnollisesti myös ortodokseilla on kalenteri. He juhlivat nimipäivää oman nimikkopyhänsä päivänä.

Nykyään jopa 84 prosenttia suomalaisista pystyy viettämään nimipäivää suomenkielisen nimipäiväkalenterin mukaan.

Jos nimeään etsii lisäksi suomenruotsalaisesta, ortodoksisesta tai saamelaisesta kalenterista, nousee luku yli 90 prosenttiin, arvioi nimistöntutkimuksen dosentti Minna Saarelma-Paukkala, joka Helsingin yliopiston almanakkatoimiston johtajana hoitaa suomenkielistä nimipäiväkalenteria.

 

Lue lisää

Tiede-lehdessä 8/2018 on pitkä artikkeli, jossa tiedetoimittaja Johanna Junttila  kertoo nimipäiväperinteen synnystä ja nimipäivien perinteisistä viettotavoista. Nykyiset someviestit ja pullakahvit työpaikalla ovat kalpea aavistus alkuperäisistä menoista. Ennen päivänsankari sai nimipäiväpuun ja olkiheilan sänkyyn.

Jos aihe kiinnostaa, käy ostamassa paperilehti tai iPad-digilehti.

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea artikkelin kirjautumalla tilaajatunnuksillasi Digilehdet-palveluun.

Ellet ole vielä aktivoinut digilukuominaisuutta, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.

Ellet ole tilaaja, voit hyödyntää maksutonta tutustumistilausta, joka tarjoaa neljän viikon lukuoikeuden Tiede-lehden artikkeleihin.

Pääset tekemään tilauksen klikkaamalla tätä artikkelilinkkiä.

Jopa huonomuistisena pidetty kultakala pystyy palauttamaan mieleensä yli vuoden takaisia tapahtumia.

Englanninkieliset kutsuvat hajamielisyyttä usein ”kultakalan muistiksi”, ja sen väitetään olevan vain kolmen sekunnin mittainen.

Todellisuudessa kultakala, kuten moni muukin kala, on muistivirtuoosi. Sen muisti on jopa niin luotettava, että Kanadassa Brittiläisen Kolumbian yliopiston luennoitsijat hyödyntävät sitä biologian opetuksessa.

Harjoituksessa kunkin opiskelijan pitää opettaa yhdelle kultakalalle, että se saa ylimääräisen ruoka-annoksen uimalla tietyn värisen muoviputken luo. Joka kalalle on varattu hiukan eri värisävy. Sitten putkirivistö pidetään poissa kalojen näkyviltä vuoden ajan. Tämän jälkeen opiskelija saa tehtäväkseen kokeilla, vieläkö hänen ”oma” kalansa valitsee oikean sävyn.

Vastaus on kyllä. Jokainen kultakala viilettää edelleen oman värisävynsä putkelle.

Kalojen muisti on muutenkin osoittautunut mainettaan paremmaksi. Eräs todiste tästä on röyhelötokko, sormenmittainen sintti, joka elää Atlantin rantavesissä.

Tutkimuksissa on paljastunut, että röyhelötokko painaa nousuveden aikana mieleensä kolmiulotteisen kartan kotivetensä pohjasta. Sitä hyödyntämällä tokko löytää laskuveden aikana vuorovesilammikosta takaisin mereen. Kartta päässään se loikkii yhdestä rannalle jääneestä lampareesta viereiseen, siitä seuraavaan ja niin edelleen avoveteen asti.

Jos tokot siirtää vieraan rannan lammikoihin, niiden loikat suuntautuvat mihin sattuu ja päättyvät yleensä kuivalle maalle. Jo yhden nousuveden mittainen uiskentelu uuden pohjamaiseman yllä riittää kuitenkin siihen, että ne muistavat oikeat hyppelyreitit yli kuukautta myöhemmin.

 

Lue lisää

Kesäkuun Tiede-lehdessä on pitkä artikkeli, jossa tutkija ja tietokirjailija Helena Telkänranta kertoo kalojen hämmästyttävistä kyvyistä. Valtaosa kalojen älyä ja tunnemaailmaa koskevista tutkimuksista on niin tuoretta, että tiedot eivät ole vielä ehtineet esimerkiksi oppikirjoihin.

Jos aihe kiinnostaa, käy ostamassa paperilehti tai iPad-digilehti.

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea artikkelin kirjautumalla tilaajatunnuksillasi Digilehdet-palveluun.

Ellet ole vielä aktivoinut digilukuominaisuutta, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.

Ellet ole tilaaja, voit hyödyntää maksutonta tutustumistilausta, joka tarjoaa neljän viikon lukuoikeuden Tiede-lehden artikkeleihin.

Pääset tekemään tilauksen klikkaamalla tätä artikkelilinkkiä.