Tumpelo kirjatoukkakin pärjää hyvin eräoloissa. Tarvitaan vain oikeat tuotteet ja teknologiat. 



Teksti: Marko Hamilo

Myönnetään. Olen yksi niistä uusavuttomista kaupunkilaisista, jotka eivät ole koskaan oppineet erätaitoja. Pidän luonnossa liikkumisesta, kunhan pääsen illaksi lämpimään hotellihuoneeseen. Jos on ihan pakko, saan kyllä teltan pystyyn, suostun käyttämään Pidä Saaristo Siistinä ry:n puuceetä ja osaan käyttää pietsosähköisellä sytytyksellä varustettua huippumodernia retkikeitintäni.

Mutta retkikeittimellä ei voi grillata makkaraa, eikä sen lämpö riitä viileässä kesäillassa tunnelmointiin. Nuotiolle on päästävä, tavalla tai toisella. Ja joskus voi hengissä pysyminenkin riippua siitä, että saa tulen syttymään!
Päätin siis opetella erätaidot.

Kokenut partiolainen sytyttäisi tietysti nuotion yhdellä ainoalla tulitikulla, mutta tosimieshän ei tarvitse kuin puukon ja tulipuikon. Magnesiumtikku iskee kipinää, kun sitä raapaisee puukon hamarapuolella.
Päätän yrittää kovinta vaikeusastetta. Ennen kuin voin sytyttää nuotion, sellainen pitäisi kuitenkin jotenkin rakentaa.

Teoriassa yksinkertaista

Nuotio on teoriassa yksinkertainen projekti.

Ensin sytytetään jotakin nopeasti ja suurella liekillä palavaa. Se kuumentaa ympärillään ja yläpuolellaan olevia, huonommin syttyviä risuja, jotka palavat hieman hitaammin ja kauemmin, ja niin edelleen. Vähitellen myös kaikkein suurimmat halot syttyvät. Kun lämpötila nousee tarpeeksi korkeaksi, tuli tarttuu jopa märkiin puihin.

Nuotion teorian toinen keskeinen periaate on taata palavalle materiaalille happea. Tasainen, voimakas puhallus saattaa olla hyväksi hiipuvalle tulelle, mutta se saattaa sammua, jos puhalletaan äkkinäisesti tai tarpeettomasti.

Sytykkeet, risut, klapit ja halot pitäisi kasata keoksi, joka on riittävän väljä, jotta se saa happea syttyäkseen.
Toisaalta nuotio ei saa olla liian herkkä pienelle tuulenvireelle. Vaikka paikan pitäisi olla suojainen, sellaista kohtaa voi olla vaikea löytää esimerkiksi ulkosaariston luodolta.

Sytykkeeksi kävisi tietysti vaikka sanomalehtipaperi, mutta eihän maastossa Hesareita kanneta. Otan siis tavoitteekseni, että saisin nuotion syttymään niistä aineksista, joita maastosta löytyy.

Entä jos ei omista puukkoa?

Kiehinen on puusta vuoltu sytyke. Kiehisiä tehdään netistä löytyneiden ohjeiden mukaan vuolemalla haloista puukolla suikaleita, jotka jäävät alapäästään kiinni toisiinsa.

Pitikö mukana olla puukkokin?

Olen melonut Espoon Käärmesaareen, jossa voin sytyttää nuotion valmiiseen, tiilistä rakennettuun tulisijaan. Olen ottanut mukaan kaikenlaista tarpeellista, mutta niin. Erämiehellähän siis pitäisi olla puukko.

Saan joitakin kiehisen tapaisia tehtyä linkkuveitsellä, joka kaupunkilaispojalla on aina mukana (koska tahansahan voi joutua tilanteeseen, jossa herrasmiehen on avattava esimerkiksi viini- tai olutpullo).

Entä mistä niitä halkoja tähän hätään saataisiin? Tarvitsisin puukon lisäksi sahan tai kirveen, enkä ole varma siitäkään, millä luvalla voisin alkaa puita keräillä.

Elävä puu sisältää vettä ja palaa siksi huonosti – vaikka eihän elävän puun käyttäminen nuotiontekoon kuulu jokamiehenoikeuksiin muutenkaan. Siellä, missä maasta ei tahdo löytää edes poltettavaksi kelpaavia risuja, voi yrittää kerätä käpyjä.

Käärmesaaren tulipaikalla on pari klapia, ja olen askarrellut muutaman kiehisen. Mutta eihän kyhäelmäni millään syty. Olen toiminut teoriassa oikein, mutta käytännössä kaupunkilaispojan kärsivällisyys ei ole riittänyt keräämään tarpeeksi erikokoisia risuja ja vuolemaan riittävästi kiehisiä.

En edes kokeile tulipuikkoja. Olen hankkinut markkinoiden ärhäkimpiä sytyttimiä. Primuksen myrskysytyttimessä on sininen, erittäin kuuma liekki. Se ei taivu pienestä tuulenvireestä. Yhtä voimakas on Blazer PB-207, ja sen voi lukita päälle. Näillä pitäisi saada vaikka märkä puu leimahtamaan!

Kiehiset palavat jonkin aikaa, mutta eivät tarpeeksi suurella liekillä, jotta halot syttyisivät. En ole jaksanut kerätä tarpeeksi pienempiä risuja, jotka syttyisivät kiehisistä ja huolehtisivat isompien klapien kuumentamisesta leimahduspisteeseen.

Päättelen silti, että nyt ainakin teoriassa tiedän, miten nuotio sytytetään. Tosipaikassa pitäisi vain käyttää enemmän aikaa. Ei citypojalta erätaitoja puutu, vaan kärsivällisyyttä.

Valmis syttyi ensimmäisellä

Kaupunkilaisjärjellä voisi ajatella, että nuotion voisi nyhrätä rauhassa kokoon kotona tai käsityöpajassa niin huolellisesti, että se syttyy maastossa huonoissakin oloissa tuosta vain. Sellaisen voisi viedä vaikka veneellä puuttomalle ulkoluodolle, jonne klapit joka tapauksessa pitäisi raahata kaukaa.

Hyviä uutisia uusavuttomille: tällainen tuote on olemassa. Suomalainen Valmisnuotio Oy tekee kertakäyttöisiä nuotioita, joissa on viisi kiloa koivuklapeja aaltopahvilaatikossa.

Olin etukäteen varautunut siihen, ettei oma nuotioni toimi, ennen kuin on liian kova nälkä – raahaamalla yhden valmisnuotion mukanani. Kuinkahan helposti tämä syttyy?

Ohjeiden mukaan laatikosta avataan sytytysaukko alhaalta ja ilmanvaihtoluukku ylhäältä. Sytytysreikään pannaan paketissa tuleva sytytyspala, ja nuotio alkaa loimuta.

Paitsi että en löydä sytytyspalaa. Se on ehkä unohtunut laatikosta tai pudonnut kuljetuksessa. Mutta ei hätää. Valmisnuotio syttyy hetkessä jopa pelkästä tulipuikon kipinästä. Pahvilaatikko suojaa alussa tuulelta, mutta oikein sijoitetut reiät päästävät ilman virtaamaan. Palava pahvi auttaa puita syttymään. Viiden minuutin päästä pahvit ovat palaneet loppuun ja nuotio näyttää aivan normaalilta.

Vain varttitunti sytytyksen jälkeen syön jo ensimmäisiä makkaroita. Nuotio palaa isolla liekillä puolisen tuntia, mutta hiilloksella paistaisi makkaraa vielä tunnin sytytyksestä.

Viisikiloinen valmisnuotio on kätevä, jos on liikkeellä autolla tai veneellä. Entä jos on liikkeellä meloen tai vaeltaen?

Lämmintä ruokaa ilman liekkejä

Uusavuttomalle melojalle tai vaeltajalle on tarjolla myös vain 650-grammainen Sandwich Fire, jota myydään ”retkikeittimenä”. Materiaali on suomalaista koivua. Mainosten mukaan tervattu selluvilla sytyttää tasaisen tulen viidessä minuutissa. Sitten voi panna keittimen päälle kattilan ja keittää vaikka perunat. Hiilloksella voi vielä grillata makkarat.

Kokeilin koivukeitintä tuulisena päivänä mutta suojaisessa paikassa. Selluvilla ei syttynyt keittimen mukana tulleilla tulitikuilla eikä edes myrskysytyttimillä.

Tällä kertaa mukana oli nakkeja. Kun luonnonmukainen puu ei syttynyt, mitä jos nakit grillaisi myrskysytyttimen liekissä?

Yllättävää kyllä nakki sai pintaväriä ja myös lämpeni. Ison makkaran grillaamista kaasusytyttimellä tuskin kannattaa yrittää.

Toisella kerralla kokeilin Sandwich Firea suojaisessa puutarhassa lähes tyynessä. Keitin ei edelleenkään ottanut tulta ohjeiden mukaan. Sitten keksin yrittää myrskysytyttimellä niin, että päällimmäinen puupala oli paikallaan. Keitin toimi aikansa kuten pitikin, ja kai siinä olisi ainakin kahvit keitellyt. Hiilloskin oli sopiva makkaran paistamiseen. Jokin suunnitteluvirhe keittimessä kuitenkin oli.

Ei tuollaisesta keittimestä ole mihinkään saaristossa, jossa aina tuulee. Mutta myrskysytytin osoittautui hyödylliseksi! Tavallinen tulitikku tai sytytin ei olisi millään tepsinyt näin hankalaan puukalikkaan.

Mutta jollei mikään liekki syty, ei nuotio eikä retkikeitin, joutuuko erämies syömään kylmää ruokaa? Ei sentään!
Solution Foodsin liekittömällä lämmittimellä valmiiksi kypsennetty pasta tai pata lämpenee kymmenessä minuutissa. Kokeilin lämmitystä jopa kajakin etukannella kulun aikana. Toimii. Toukokuun helteillä ruoasta tuli riittävän lämmintä, huhtikuussa alle kymmenen asteen ulkolämpötilassa ruoka jäi hieman haaleaksi.

Alkujaan armeijan käyttämät liekittömät lämmittimet ovat hyvä vaihtoehto siviiliretkeilijällekin, jos avotulen teko on kielletty eikä halua kantaa retkikeitintä. Lämmitin on muovipussi, jonka sisällä on pienempi jauhepussi. Kun pussiin kaadetaan tilkka vettä, jauheessa käynnistyy eksoterminen eli lämpöä luovuttava kemiallinen reaktio. Muovipussiin työnnetään valmisruokapussi, jota kuuma jauhepussi lämmittää.

Julkaistu Tiede -lehdessä 7/2010.

Tiede-lehden päivittäiset nettiuutiset palaavat kesätauolta 30. heinäkuuta.

Musiikki soi aivoissa kaikkialla. Kuva: Getty Images

Kansien kärkitilan nappasi koira.

Tiede-lehden lukijat ovat antaneet vuosipalautteensa eli äänestäneet vuoden 2017 jutut ja kannet.

Tänä vuonna Tieteessä julkaistiin 76 artikkelia. Kannatus jakautui laajalti, mutta kolmen kärki oli hyvin tasainen. Sijat ratkesivat muutamilla äänillä.

Vuoden jutut

1.  Aivot rakastavat musiikkia

Artikkeli kertoi, kuinka musiikki on paljon muutakin kuin kuuntelunautinto. Musiikkiharrastus vahvistaa aivoja ja kehittää kognitiivisia valmiuksia keskittymiskyvystä muistiin ja älyyn.

Artikkeli ilmestyi numerossa 11/2017. Kirjoittajat olivat tiedetoimittajat Panu Räty ja Kirsi Heikkinen.

2. Mitä koira näkee sinussa?

Artikkeli kysyi, miten paras ystävämme suhtautuu meihin ja mitä se meidän mielenliikkeistämme ja tekemisistämme tajuaa.

Artikkeli ilmestyi numerossa 6/2017. Kirjoittaja oli tiedetoimittaja Maija Karala.

3. Elämän suurimmat arvoitukset

Artikkeli kysyi, mitä nykytiede sanoo maailman pohdituimmista asioista, kuten tietoisuuden olemuksesta ja elämän tarkoituksesta.

Artikkeli ilmestyi numerossa 2/2017. Kirjoittajat olivat New Scientist -lehden tiedetoimittajia.

 

Lue Digilehdet.fi:ssä

Jos olet jonkin Sanoman aikakauslehden tilaaja, voit lukea voittoisat artikkelit Digilehdet-palvelussa kirjautumalla tilaajatunnuksillasi alla olevista linkeistä.

Ellet ole vielä aktivoinut digilukuominaisuutta, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet.

 

Vuoden kannet

Tasainen oli myös kansiäänestys. Lämpenevän luonnon maapallojäätelö ja Eurooppaa valtaava susi hävisivät vain hienoisesti koiralle.

Äänestyksen voittajat

Arvonnassa muhkean tietokirjapaketin voittivat

Jaakko Rantanen, Hämeenlinna

Nikolas Uso, Helsinki

Veera Vedenpää, Teerijärvi

 

Muinainen punkki jäi meripihkaan. Kuva on tutkimuksesta.
Muinainen punkki jäi meripihkaan. Kuva on tutkimuksesta.

Punkilla on ikää sata miljoonaa vuotta.

Meripihkaan kivettyneet eläimet ovat melkein kuin valokuvia dinosaurusten ajasta. Nyt Myanmarista on löytynyt kivettynyttä meripihkaa, jonka sisällä on ikivanha punkki.

Pieni otus on imenyt itsensä täyteen dinosauruksen verta ja tarraa yhä kiinni dinosauruksen sulkaan. Muinaisen havupuun pihkaan on ikuistunut hetki sadan miljoonan vuoden takaa.

Meripihkasta on löytynyt aiemmin vanhempiakin ötököitä ja esimerkiksi kokonainen muinainen linnunpoikanen. Nyt löytynyt punkki on ensimmäinen suora todiste siitä, että nämä verenimijät kiusasivat myös muinaisia eläimiä.

Toki tiedetään, että punkkeja oli olemassa jo yli 200 miljoonaa vuotta sitten. On kuitenkin harvinaista, että sekä loiseläin ja kappale sen isäntää ovat kivettyneet samaan pihkanpalaseen.

Tutkijat eivät voi olla täysin varmoja, kuuluiko meripihkaan jämähtänyt sulka dinosaurukselle vai eräälle esihistorialliselle linnulle.

Tiedetään, että useat teropodien alalahkoon kuuluneet dinosaurukset olivat höyhenpeitteisiä. Teropodien kuuluisin edustaja on Tyrannosaurus rex. Teropodeista kehittyivät myös nykyiset linnut.

Pihkasta löytynyt punkki on tieteelle uusi ilmestys. Se edustaa aiemmin tuntematonta punkkilajia ja tutkijat antoivat sille nimeksi Deinocroton draculi, Draculan hirmuinen punkki.

Havupuun pihkaan on tarttunut muutakin kiintoisaa. Tutkijat löysivät useita meripihkaan kivettyneitä punkkeja, ja osaan niistä näyttää tarttuneen pieniä karvoja. Näiden karvojen tutkijat arvelevat olevan peräisin erään kuoriaislajin toukasta.

Nämä toukat elävät nykyäänkin lintujen ja nisäkkäiden pesissä ja popsivat pesänhaltijasta varisevaa kuollutta ihosolukkoa ja sulkia. Kun toukkia on paljon, niistä irtoilevat karvat voivat muodostaa pesän pohjalle maton.

Niinpä tutkijat päättelevät, että punkit ovat vierailleet jonkin sulkapeitteisen dinosauruksen pesässä, missä niihin on myös takertunut näitä toukkien karvoja.

Verenimijät karvoineen ja dinosauruksesta tai linnusta irronnut sulka ovat sitten jämähtäneet kiinni puun pihkaan, joka sopivissa olosuhteissa kivettyy ja vuosimiljoonien saatossa kerrostuu merenpohjaan.

Vaikka yksi punkeista on täynnä verta, joka mahdollisesti on peräisin dinosauruksesta, ei ole toivoakaan, että näistä muinaisjäänteistä saataisiin dinosauruksen dna:ta. Perimäaines ei säily ehjänä siinä kivettymisprosessissa, jossa meripihka muodostuu.

Tutkimuksen julkaisi Nature Communications.