Neocalanus -hankajalkaiset piileskelevät päivisin luoteisen Tyynenmeren syvyyksissä ja nousevat öisin pintaan syömään. Kuva: Mary Wilcox Silver, University of California, Santa Cruz
Neocalanus -hankajalkaiset piileskelevät päivisin luoteisen Tyynenmeren syvyyksissä ja nousevat öisin pintaan syömään. Kuva: Mary Wilcox Silver, University of California, Santa Cruz

Suurin osa hiilidioksidista ei koskaan pääse pohjaan asti.

Valtamerten kyky sitoa hiilidioksidia on osoittautunut luultua monimutkaisemmaksi, paljastaa uusi tutkimus.

Tähän asti vallinneen käsityksen mukaan planktoniin sitoutunut hiilidioksidi leijuisi kuolleen planktonin mukana meren pohjaan, hautautuisi ikuisiksi ajoiksi sedimentteihin ja poistuisi näin ilmakehästä. Nyt Woods Hole Oceanographic -instituutin johtamassa tutkimuksessa on havaittu, että suurin osa kuolleesta planktonista ei koskaan saavuta pohjaa. Ne syödään "hämärän rajamailla" eli valoisan pintakerroksen ja syvän meren välisellä vyöhykkeellä. Näin hiilidioksidi palaa kiertoon ja osa siitä voi joutua takaisin ilmakehään.

Yli 40 tutkijasta koostuva kansainvälinen tutkimusryhmä mittasi alas satavan planktonin määrää eri mittauspaikoilla. Aikaisemmista tutkimuksista poiketen he eivät mitanneet pystysuuntaisesti leijuvaa planktonia.

"Ongelma on siinä, että alas satava plankton tempautuu vedenalaisten virtausten mukaan", sanoo tutkimusta johtanut Ken Buesseler WHOI:sta. Siksi tutkimuksessa sovellettiin uutta menetelmää, jossa planktonia pyydystävä siivilä kulkee niin ikään virtausten matkassa.

Tutkimuksen mukaan vain 20 prosenttia veden pintakerroksissa sitoutuneesta hiilidioksidista läpäisi "hämärän vyöhykkeen". Loput 80 prosenttia palasi kiertoon. Valtamerissä oli kuitenkin suuria eroja. Esimerkiksi luoteisen Tyynenmeren tutkimuspisteessä meren pohjaan pääsi peräti 50 prosenttia hiilidioksidista.

Valtamerten kyvyllä sitoa hiilidioksidia on suuri merkitys ilmastonmuutoksen etenemiselle. Buesslerin tutkimus panee uusiksi ainakin osan tähän astisista arvioinneista.

Tutkimuksesta kertoi Science. Lue lisää New Scientistin sivuilta.