Kaikkiin uusiin seksikumppaneihin kehotettiin suhtautumaan kuin mahdollisiin taudinkantajiin.

”Marraskuussa 1987 istuu vastaanotollani 23-vuotias nainen, jonka kaulalta ja kainaloista löydän suurentuneita imusolmukkeita. Hänellä on ollut hiv-infektio kahden vuoden ajan. Poikaystävä on mukana. Hänen tautinsa on viidessä vuodessa edennyt pitemmälle, arc-vaiheeseen. Molemmat ovat suomalaisia työssä käyviä nuoria, jotka suunnittelevat tulevaisuutta, yhteisiä matkoja, lapsiakin.”

”Keskustelemme tilanteesta, ja korostan raskauden ehkäisyn tärkeyttä. Kerron, että kehitteillä on lääkeaineita, jotka voivat hidastaa taudin kulkua. Muistutan, että heidän on pidettävä itsestään hyvää huolta, koska kysymyksessä on kilpajuoksu ajan kanssa. Toivoaan ei saa menettää.”

Näin aloittaa numerossa 1/1988 juttunsa ”Aids, missä ollaan?” iho- ja sukupuolitautien erikoislääkäri Sirkka-Liisa Valle, joka oli väitellyt tohtoriksi aidsista edellisenä vuonna.

Hän oli kirjoittanut aidsista myös neljä vuotta aiemmin, numeroon 1/1984. Silloin otsikkona oli ”Aids – mistä on kysymys?” Elimistön puolustusjärjestelmän tuhoava, yhdynnän tai veren kautta tarttuva tauti oli havaittu 1980-luvun alussa ensin Yhdysvalloista ja sitten Euroopasta, mutta sen aiheuttajaa ei tiedetty. Eri viruksia epäiltiin. Vuoden 1983 lopussa Suomesta oli diagnosoitu kaksi aids-potilasta.

Vuoden 1984 alussa julkaistun artikkelin jälkeen aidsin aiheuttajaksi oli tunnistettu hi-virus, joka oli löydetty vuonna 1983. Muuten vuoden 1988 tilanne ei ollut suuresti neljän vuoden takaista parempi:

”Hiv-infektio on levinnyt kuudessa vuodessa kaikkialle maailmaan. Siihen on kuollut kymmeniätuhansia ihmisiä.”

”Tauti on Suomessa, eikä sen herraksi ole päästy.”

”Toistaiseksi ei ole lääkettä tai hoitokeinoa, joka parantaisi hiv-infektion. – – Varhain aloitettu lääkehoito saattaa estää aidsin oireisen vaiheen kehittymisen ja parhaassa tapauksessa myös vähentää taudin tarttuvuutta.”

”Koska aids tarttuu valtaosin seksikontaktissa – – (eikä) tartuntaa voi nähdä päältä, on jokaiseen uuteen seksikumppaniin suhtauduttava kuin taudinkantajaan, kunnes toisin on osoitettu.”

”Vasta-ainetestiin meno tuntuu parisuhdetta perustettaessa pian aivan luonnolliselta. Ne, jotka eivät halua tai kykene ylläpitämään uskollista parisuhdetta, ratkaisevat asian käyttämällä kondomia kaikissa seksitilanteissa.”

Numeron 7/1988 uutispalstan mukaan Suomesta oli sen vuoden lokakuun alkupuoleen mennessä löytynyt 229 hi-viruksen saanutta ihmistä. Heistä 38:n oli todettu sairastuneen aidsiin.

Elämyksiä uteliaalle jo 35 vuotta

Lehden ensimmäinen numero ilmestyi 10. lokakuuta 1980. Yleistajuinen tiedelehti perustettiin suomalaisen tiedeyhteisön aloitteesta.

Nimeksi valittiin tulevaisuutta henkivä Tiede 2000. Kun uusi vuosituhat alkoi, nimi lyhennettiin muotoon Tiede.

Päätoimittajina ovat toimineet Jali Ruuskanen, Tuula Koukku ja Jukka Ruukki.

Moni asiantuntija pitää luokitusta taudiksi ennenaikaisena.

Maailman terveysjärjestö WHO on lisännyt peliriippuvuuden kansainväliseen ICD-11-tautiluokitukseen. Video- tai digipelien ongelmapelaaminen on nyt siis virallisesti määritelty mielenterveyden häiriöksi. Tautiluokituksessa se rinnastuu esimerkiksi päihde- ja rahapeliriippuvuuteen. WHO toisin sanoen katsoo, että digipelaaminen voi olla yhtä koukuttavaa kuin huumeet.

”Konsultoituamme asiantuntijoita ympäri maailmaa ja tarkasteltuamme todistusaineistoa perusteellisesti päätimme, että tämä häiriö tulisi lisätä luokitukseen”, kertoo WHO:n mielenterveys- ja päihdejaoston johtaja, tohtori Shekhar Saxena uutistoimisto AFP:lle.

Miljardit ihmiset pelaavat erilaisia pelejä kännyköillä, konsoleilla, tietokoneilla ja muilla laitteilla. Länsi-Euroopassa on arvioitu, että lapsista ja nuorista kaksi kolmasosaa harrastaa pelaamista. Joissain maissa suurin osa aikuisistakin pelaa.

”Emme väitä, että kaikki pelaaminen on patologista”, Saxena korostaa. Hänen mukaansa ongelmapelaaminen koskettaa hyvin pientä osaa pelaajista. Yhden arvion mukaan pelaaminen voi muodostua ongelmaksi noin 8–12 prosentille ihmisistä.

Ongelmapelaamisesta on tautiluokituksen mukaan kyse silloin, kun elämänhallinta alkaa rakoilla. Ihminen voi käyttää suuren osan valveillaoloajastaan pelaamiseen ja laiminlyödä muita asioita.

Digipeliriippuvuuden diagnosointiin on määritelty kolme tärkeää kriteeriä.

”Ensimmäinen on, että pelaaminen menee kaiken muun tekemisen yli ja muu elämän sisältö jää reuna-alueelle”, kertoo luokituksen laatimiseen osallistunut tohtori Vladimir Pozniak CNN-uutiskanavalle.

Toinen on se, että ihminen ei kykene hallitsemaan käytöstään, vaikka siitä alkaa aiheutua ongelmia elämään. Pelaaminen jatkuu ja saattaa vain lisääntyä. Diagnoosi vaatii, että käytös on ”jatkuvaa ja toistuvaa” sekä ”riittävän vakavaa”.

Kolmanneksi pelaamisesta tulee koitua potilaalle ahdistusta ja ongelmia henkilökohtaisissa suhteissa tai työelämässä. Yöunet saattavat jäädä vähäisiksi, ruokavalio huonontua ja liikunta jäädä taka-alalle. Kriteerit ovat siis hyvin pitkälti samat kuin päihde- ja uhkapeliriippuvuudessa.
WHO katsoo diagnoosin edellyttävän, että ongelmakäytös on jatkunut vähintään vuoden. Pozniakin mukaan hoito nojaisi kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan.

Näyttö vielä heikkoa

Erilaisia pelejä on valtavasti, ja niiden käyttötarkoitukset voivat olla ihmisillä hyvin erilaisia. Muun muassa tästä syystä moni tutkija pitää ongelmallisena digipeliriippuvuuden niputtamista yhdeksi sairaudeksi.

26 psykologia ja pelitutkijaa kritisoi viime vuonna Journal of Behavioural Addictions -lehdessä WHO:n aietta lisätä ongelmapelaaminen tautiluokitukseen.

”Taustalla oleva tieteellinen pohja on heikkoa. Tutkimusalalla esiintyy useita ristiriitoja ja epäselvyyksiä eikä asiasta vallitse konsensusta”, he muun muassa kirjoittavat.

Tutkijat kritisoivat myös sitä, että diagnoosipohja nojaa liian vahvasti päihde- ja uhkapeliriippuvuuteen eikä ota huomioon digipelaamisen kontekstia ja kulttuuria. Pelaaminen on niin yleinen ja monihaarainen harrastus, että sitä on vaikea niputtaa yhdeksi, monoliittiseksi kokonaisuudeksi.

Video- ja digipelaamisen toisinaan nostattamat moraalipaniikit saattavat näiden tutkijoiden mukaan myös johtaa häiriön ylidiagnosointiin lapsilla ja nuorilla. Ylipäänsä digipelaamishäiriön määritteleminen taudiksi patologisoi ilmiötä, joka on lopulta yksi ajanvietemuoto ”siinä missä tanssiminen, urheilu, seksi tai puutarhanhoito”, tutkijat kirjoittavat.

Psykologian professori Chris Ferguson vaati viime vuonna Pnas-tiedelehdessä  julkaistussa peliriippuvuutta käsittelevässä artikkelissa vahvempaa tutkimusnäyttöä siitä, että digipeliriippuvuus todella on oma sairautensa eikä aiheudu muista ongelmista ja mielenterveyshäiriöistä henkilön elämässä.

”Masentuneet ihmiset voivat maata sängyssä koko päivän, mutta emme silti sano, että he ovat sänkyriippuvaisia”, Ferguson vertaa.

On kiistatonta, että joillekin pelaamisesta tulee todellinen ongelma, joka vaatii apua. Tutkijoiden kritiikki kohdistuu vain siihen, onko digipeliriippuvuutta järkevää määritellä omaksi mielenterveyden häiriökseen, kuten WHO nyt on tehnyt.

Suomessa Sosiaalipedagogiikan säätiö Sosped on tuottanut hiljattain tutkimuskatsauksen  viihteellisestä ja ongelmallisesta digipelaamisesta.
Helsingin yliopiston tutkijat Soile Kuuluvainen ja Terhi Mustonen ovat katsauksessa koonneet yhteen tutkimustietoa digipelaamisesta ja ongelmapelaamisesta.

He kirjoittavat yhteenvedossa, että ongelmalliseen digipelaamiseen liittyy kiinteästi runsas pelaamiseen käytetty aika. Tiettyä tuntimäärää, jossa pelaaminen muuttuisi ongelmalliseksi, ei kuitenkaan ole mahdollista asettaa yksilöiden erilaisten elämäntilanteiden vuoksi.

Toisaalta ongelmallisesta digipelaamisesta tehtyä laadullista tutkimusta on hyvin niukasti, etenkin pelaajan itsensä näkökulmasta.

”Tutkimustiedon pohjalta voisi ajatella, että digipelaamisen ongelmallisuutta pohdittaessa on erityisen tärkeää kuunnella digipelaajan omaa kokemusta siitä, miksi hän pelaa ja mitä pelaaminen hänen elämässään merkitsee”, Kuuluvainen ja Mustonen kirjoittavat.

Erityisen tärkeää on tunnistaa ja myöntää pelaamisen taustalla vaikuttavat syyt, jos pelaamisen vähentäminen ei onnistu, vaikka digipelaaja itse niin haluaisi tai se olisi hänen ulkopuolisten velvoitteidensa vuoksi välttämätöntä, tutkijat sanovat. Tällöin tilanteeseen on hyvä hakea apua esimerkiksi terveydenhuollon ammattilaisilta tai muilta saman kokeneilta. 

X- ja Y-kromosomin yhdistelmästä syntyy yleensä poika ja kahdesta X-kromosomista tyttö muttei aina. Kuva: Dept of clinical cytogenetis, Addenbrookes hospital/SPL.

Tutkijat paikansivat perimästä alueen, joka käynnistää miehen kehityksen.

Sukupuolikromosomeistaan riippumatta ihmiset ovat ensi viikot kohdussa samanlaisia. Ulkoisesti pojaksi kasvaminen alkaa, kun Y-kromosomissa aktivoituu niin sanottu sry-geeni. Se käynnistää kivesten muodostumiseen tarvittavat geenit.

Joskus sry ei aktivoidukaan, ja XY-kromosomit saaneesta sikiöstä kehittyykin nainen. Vastaavasti miehellä voi harvinaisissa tapauksissa olla XX-kromosomit, jos sry-geeni siirtyy X-kromosomiin.

Sry-geeni ja sen vaikutus on tunnettu jo pitkään, mutta nyt tutkijat raportoivat Science-lehdessä löytäneensä ihmisen perimästä kytkimen, joka säätää sen tekemisiä.

Vain pieni osa perimästämme on varsinaisia geenejä, jotka koodaavat proteiineja. Valtaosa – yli 90 prosenttia – on niin sanottua ei-koodaavaa dna:ta. Sitä on harhaanjohtavasti kutsuttu roska-dna:ksi, vaikka silläkin on tärkeä rooli eliön toimintojen säätelyssä.

Juuri tästä on kyse uudessa tutkimuksessa. Lontoossa sijaitsevan Francis Crick -instituutin ja kolmen muun yliopiston tutkijat onnistuivat paikantamaan juuri sen pätkän dna:ta, joka saa geenit työskentelemään niin, että XY-kromosominen alkio kehittyy pojaksi kiveksineen päivineen.

Sry-geeni nimittäin käskee sox9-geeniä tuottamaan proteiinia, joka saa miessukuelimet alulle. Sox9-proteiinia tarvitaan juuri tietyllä hetkellä yksilönkehityksessä, ja silloin sen tuotantoa buustaa vahvistaja-alue nimeltään enh13. Se on aivan eri kohdassa perimää kuin itse sox9-geeni, yli puolen miljoonan emäsparin päässä “roska-dna:n” seassa.

Enh-13-vahvistajan löytämistä voi hyvällä syyllä verrata neulan äkkäämiseen heinäsuovasta. Tutkijat osoittivat tämän vahvistaja-dna:n toiminnan poistamalla hiirten perimästä sen alueen, jolla vahvistaja sijaitsee. Sen jälkeen kävi todella niin, että XY-kromosomisista hiiristä kehittyi naaraita, kun oikeat geenit eivät kyenneet muodostamaan niille kiveksiä. Niille kasvoikin munasarjat.

Hiirillä enh-13 sijaitsee perimässä alueella, joka on täysin verrannollinen ihmisen vastaavaan alueeseen. Tiedetäänkin, että myös XY-kromosomilliset ihmiset, joilta puuttuu dna:ta tältä alueelta, kehittyvät vastoin sukupuolikromosomejaan naisiksi.

”Yleensä useat alueet työskentelevät yhdessä vahvistaakseen tiettyjen geenien ilmentymistä niin, ettei mikään yksittäinen vahvistaja vaikuta äärimmäisen paljon. Löysimme tutkimuksessa neljä vahvistajaa, mutta olimme todella yllättyneitä huomatessamme, että yksi ainoa vahvistaja pystyy hallitsemaan niin merkittävää asiaa kuin sukupuolen määräytymistä”, sanoo tutkimuksen ensimmäinen kirjoittaja, tohtori Nitzan Goen tiedotteessa

Nykytiedon valossa ihmisen noin 21 000:a geeniä säätää miljoona tällaista vahvistajaa. Niiden tutkimus voi auttaa ymmärtämään ihmisen perimän monimutkaisia mekanismeja entistä tarkemmin. Nyt tehdystä löydöksestä voi olla apua sukupuolenkehityksen geneettisten häiriöiden määrittämiseen.