Varhaiskasvatusta Montessori-koulussa. Kuva: Natalie Choi / Wikimedia Commons

Viime viikon näyttävin tiedekeskustelu liittyi Aino Saarisen väitöskirjaan. Keskustelu laukaistiin käyntiin Helsingin Sanomien pitkällä pääkirjoituksella ja se jatkui läpi viikon Twitterissä, blogeissa ja iltapäivälehdissä Saarisen torstaisen väitöstilaisuudenkin yli.

Keskustelun sävy oli voittopuolisesti kriittinen. Ryöpytys vaikuttaa kohtuuttomalta aloittelevalle tutkijalle, mutta toisaalta Saarinen ei ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä – kyseinen väitöskirja on hänelle kolmas.

Julkisesta keskustelusta haastaa, että väitöskirjaan liittyvä kritiikki kohdistuu moniin erilaisiin asioihin: esimerkiksi väitöskirjan johdannon johtopäätöksiin, väitöskirjan osa-artikkeleiden tieteelliseen laatuun, väitöskirjan tarkastusprosessiin ja väittelijän ulostuloihin mediassa. Lisäksi väitöskirjan sisällössä nousee esille kolme melko erilaista oppimistutkimuksen kohdetta: varhaiskasvatuksen, digitaalisten oppimistapojen ja avoimen opetuksen vaikutus oppimistuloksiin.

Tieteellinen prosessi tuntuu kuitenkin toimivan nykyaikana turboahdetulla vauhdilla. Tutkimustulokset on julkaistu ja julkaisun jälkeistä vertaisarviointia on tehty näyttävästi niin Twitterissä kuin lehtien palstoilla.

Haluan kuitenkin kiinnittää huomion mielestäni yhteen julkisessa keskustelussa vähemmälle huomiolle jääneeseen olennaiseen seikkaan: väitöskirjan tarkastusprosessiin. Väitöskirjan hyväksymisprosessissa Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa on ollut niin monia omituisuuksia, että se herättää aitoja kysymyksiä siitä, kuinka luotettava tämä prosessi on. (Tässä vaiheessa lienee hyvä kertoa omat sidonnaisuuteni: olen opiskellut, opettanut ja toiminut vierailevana tutkijana HY:n kasvatustieteellisessä tiedekunnassa. En myöskään päässyt seuraamaan väitöstilaisuutta, koska olin opettamassa tohtorikoulutettaville tiedeviestintää, joten käsitykseni väitöstilaisuudesta pohjautuvat toisen käden havaintoihin.)

Alleviivaan: Aino Saarisen väitös keräsi paljon huomiota ja sitä oli kuuntelemassa merkittävä määrä vanhempia tutkijoita, joilla on rutkasti kasvatustieteellistä osaamista, eikä vastalauseita väitöksen suhteen esitetty. Tämä tarkoittaa, että vaikka väitöskirjan laadusta olisi mitä mieltä, se eittämättä on hyväksyttävä väitöskirja.

 

Helsingin yliopiston kasvatustieteellinen tiedekunta on omien sanojensa mukaan ”Suomen johtava ja kansainvälisesti arvostettu kasvatustieteiden ja opettajankoulutuksen tutkimus- ja koulutusyksikkö”. Tiedekunnan missio kuuluu puolestaan: ”Teemme vahvaa ja vaikuttavaa kasvatusalan tutkimusta ja koulutamme parhaita opettajia ja asiantuntijoita”. Kasvatustieteellinen tiedekunta selvästikin tähtää kansainväliselle "huipulle".

Kasvatustieteellisen tiedekunnan tavoitteena silloin lienee, että tiedekunnassa suoritetut väitöskirjat ovat korkealaatuisia ja tiedekunnan nimi tutkintotodistuksessa on laadun tae. Väitöskirjaa ei tietenkään kannata arvottaa suorituspaikan mukaan vaan omilla ansioillaan. Tiedekunnan valta on tietenkin rajallinen: Välttävilläkin väitöskirjoilla voi tietenkin väitellä ja hankkia hyväksyttävästi tohtorin tutkinnon. Vastaavasti tutkijat voivat painella pitkin mediaa sanomassa lähes mitä vain ilman, että tiedekunta voi siihen vaikuttaa.

Väitöskirjan tarkastusprosessissa on kuitenkin monia seikkoja, jotka herättävät epäilystä siitä, kuinka hyvin tarkastus toimii laadunvarmistuksena.

Ensimmäinen varoittava merkki nousee esille, kun katsoo Saarisen väitöskirjan julkaisulistaa. Saarisen väitöskirja koostui kolmesta artikkelista, joista yksi oli julkaistu niin sanotussa saalistajajulkaisussa (predatory journal). Saalistajajulkaisut ovat tieteellisiä julkaisuja, jotka perivät tutkijoilta julkaisumaksun, mutta laiminlyövät laaduntarkkailun. Ne ovat käytännössä rahastusautomaatteja, joissa julkaisija hyväksyy kaikki tai suurimman osan lähetetyistä julkaisuista niiden laadusta välittämättä. Yksi Saarisen artikkeleista on julkaistu Psychology-lehdessä, joka SCIRP-kustantantamon huonomaineinen lehti.

Eikö tällaiset epäilyttävät julkaisut jää sitten kiinni väitöskirjan esitarkastusprosessissa? No, eivät välttämättä. Väitöskirjan kriteereissä ei erikseen mainita epäilyttäviä julkaisukanavia. Lisäksi kasvatustieteellisen tiedekunnan ohjeissa lukee, että ”Artikkeliväitöskirjakäsikirjoitusta arvioitaessa tulee huomioida, että artikkelit ovat jo julkaistuja tutkimuksia. Arviointi keskittyy tällöin tutkimuksen koontiosaan sekä eheään kokonaisuuteen.”

Tätä ohjetta hämmästelen painokkaasti: väittelijä voi julkaista mitä tahansa kuraa missä tahansa epämääräisessä julkaisusarjassa ja esitarkastajat eivät saa keskittyä arvioimaan sitä. Vaikka tutkimuksen julkaisu saalistajajulkaisussa ei tarkoita, että julkaisu on välttämättä huonolaatuinen, se herättää kysymyksiä.

Noh, eivät Saarisen väitöskirjan esitarkastajat kuivin jaloin tehtävästään selviäkään. Eettiseen tutkimuksen arviointiin kuuluu, ettei arvioida julkaisusarjan laatua, vaan tutkimuksen laatua. Se, missä tutkimus on julkaistu, ei ole merkittävä asia. ”Artikkelit on julkaistu kansainvälisissä (kasvatus)psykologian alan lehdissä, joiden tieteellistä tasoa ei kuitenkaan kaikilta osin voi pitää kovin korkeana, kun kriteerinä käytetään suomalaisen tiedeyhteisön toteuttamaa, tutkimuksen laadunarviointia tukevaa julkaisukanavien tasoluokitusta (JUFO)”, esitarkastajat kuitenkin kirjoittavat.

Helsingin yliopisto on sitoutunut DORA-julistukseen, jonka yleinen ohje kuuluu: ”Älä käytä lehtiperustaista metriikkaa, kuten lehtien vaikuttavuuskertoimia, yksittäisen tutkimusartikkelin laadun mittaamisen korvikkeena arvioidaksesi yksittäisen tutkijan tieteellisiä ansioita, tai rekrytointi-, ylennys- ja rahoituspäätöksissä.” Väitöskirjan esitarkastajat siis rikkovat heti alkuun Helsingin yliopiston omia sitoumuksia vastuulliseen tutkimuksen arviointiin ottamalla JUFO-luokitukset esille.

Esitarkastuslausunto on pitkä. Esitarkastajat esittivät lausunnossaan useita kriittisiä kommentteja sekä huomion, että jos väitöskirjan tekijä ottaa kommentit huomioon väitöskirjassaan, väitöskirjan tieteellinen taso nousee huomattavasti. Tässä tapauksessa kuitenkin tieteellisen tason ja kiirehtimisen välillä valittiin kiirehtiminen. (Huomionarvoista on, että Saarinen mainitsi väitöstilaisuudessa tehneensä väitöskirjan noin kahdessa vuodessa. Tavoiteaika väitöskirjan tekemiselle on neljä vuotta kokopäiväistä työtä.)

Esitarkastuksen loppusilaus oli Helsingin Sanomien mielipidepalstalla julkaistu esitarkastajien kirjoitus, jossa he kritisoivat Helsingin Sanomien väitöskirjasta julkaisemaa pääkirjoitusta sekä epäsuoremmin Saarisen väitöskirjaa päivää ennen väitöstä. Ennen muista aiemmin tapausta, jossa esitarkastajat olisivat julkisesti kritisoineet väitöstä ennen väitöstilaisuutta. Tämä on erityisen omituinen veto sikäli, että esitarkastuslausunnossa ei puututa esimerkiksi itseohjautuvuuden määrittelyn problematiikkaan. Lisäksi esitarkastajat olivat lausunnossaan kirjoittaneet, että Saarisen väitöskirjan konkreettiset ja yksityiskohtaiset suositukset ovat "ilahduttava poikkeus" tyypillisiin kasvatustieteen väitöskirjoihin.

 

Väitösprosessiin omituisuudet eivät jää tähän: vastaväittäjän valinta myös nosti tiedeyhteisössä kulmakarvoja. Vastaväittäjänä toimi Emden/Leerin ammattikorkeakoulun informatiikan professori Juho Mäkiö. Mäkiön kasvatustieteelliset tutkimustuotokset ovat vähäisiä ja koostuvat lähinnä informatiikan konferenssiesityksistä. Tätä ansiolistan ohuutta heijastelee se, että väitöstilaisuudesta saamien tietojeni mukaan vastaväittäjä ei erityisemmin kasvatustieteellisiin teemoihin ollut perehtynyt.

Let's face it - kyllähän tämän väitöskirjan vaikuttavuudesta voi olla kateellinen. Tämänhetkisen tiedon mukaan väitöskirjaa on ladattu 4 516 kertaa, joka enemmän kuin yhtäkään minun julkaisuani. Jos jokin väitöstilaisuus olisi ansainnut kunnollisen tieteellisen keskustelun, niin tälle väitöskirjalle sen olisi toivonut. Väitöskirjan tuloksista on jo puhuttu parin vuoden ajan toistuvasti julkisuudessa ja Saarinen on painottanut useassa yhteydessä omien tulostensa eroavaisuutta suomalaisesta tutkimuksesta mutta toisaalta yhteneväisyyttä kansainvälisen tutkimuksen suhteen. Tämä keskustelu olisi ollut hyvä saada luontevasti käytyä, jotta paremmin saadaan käsitys siitä, mistä on yksimielisyyttä ja missä aihepiireissä konsensus taas on kauempana. Helsingin yliopiston kasvatustieteellinen tiedekunta olisi tälle keskustelulle ollut looginen paikka, mutta nyt tilaisuus missattiin.

Yhtä väitöskirjaa tärkeämmäksi nousee Helsingin yliopiston väitöskirjaprosessin uskottavuus. Tässä tapauksessa uhkaa ei sinänsä ollut, koska laaja julkinen keskustelu ennen väitöstilaisuutta varmasti lisäsi kiinnostusta väitöstä kohtaan. Jos väitöskirja olisi ollut ala-arvoinen, se olisi herättänyt virallisiakin vastalauseita.

Väitöskirjan tarkastusprosessia on syytä kasvatustieteellisessä tutkailla kriittisesti. Nykyisellä prosessilla pystyttäisiin ajamaan läpi ala-arvoisiakin väitöskirjoja, kunhan ne eivät vain herätä julkista huomiota.

Kommentit (2)

Mielenkiinnolla asiaa seuraava
1/2 | 

Sekä väitöskirja että siihen (ja mediaan) kohdistuva kritiikki herättävät valtavasti kysymyksiä. Yksi kiistanalaisuus näyttää liittyvän mm. siihen, kenen mielestä tutkimuksen kohteena olivat avoimen opetuksen yhteydet (vai vaikutukset?) ja kenen mielestä puolestaan avoimen opetuksen sijaan puheena ovat erityyppiset menetelmät/työskentelytavat, joita väitöskirjailija tutkimuksessaan ryhmittelee itseohjautuvuutta edellyttäviksi. Koulukontekstissa itseohjautuvuuden yhteydessä tosiaan ilmeisesti käytetään käsitettä avoin opetus. Kuinkahan kauan tämä käsite tietyssä merkityksessään on ollut vakiintuneena suomenkielisessä tutkimuskirjallisuudessa? Toisen tieteenalan perspektiivistä taas voinee tuntua luontevalta ryhmitellä tiettyjä menetelmiä itseohjautuvuutta edellyttäviksi, eivätkä nämä menetelmät ole välttämättä samoja, joita avoin opetus hyödyntää. Tämä käsitteellinen sekaannus vaikuttaa osaltaan siihen, miten loogisina erilaiset viime päivinä vastaan tulleet tekstit näyttäytyvät.

Onerva73
2/2 | 

Jälleen kerran yksi osoitus siitä, miten arvovallan oikeuttamaan viedään väitösprosessi hyväksyen läpi, vaikka siihen ei ole aihetta. HY on ennenkin näin toiminut, esimerkiksi ohittamalla väärässä olleen esitarkastajan lausunnot.

Eniten tällaiset riman alitukset tuntuvat vääriltä niiden puolesta, joiden väitöskirjan esitarkastuslausunnoissa on esitetty työn hylkäämistä. Työn tekijän useiden vuosien työ on voitu pyyhkäistä olemattomiin pikemminkin raportoinnin kuin aidosti tutkimusmenetelmien tai -tulosten takia. Näin yksi väittelee huonolla väitöskirjalla ja toinen ei. Tieteen arvioinnin subjektiivisuus konkretisoituu näissä tapauksissa karuilla tavoilla, joissa yksilö kärsii.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
Heinäkuu
2016
2015
2014