Susi Bardun eläinpuistossa Norjassa. Kuva: Mas3cf / Wikimedia Commons

Syyskuu on tutkijalle rankkaa aikaa, koska merkittävä osa rahoitushakemuksista osuu tuolle kuukaudelle. Itsekin kirjoitin ja olin mukana kirjoittamassa useampaa laajaa hakemusta, jolloin syyskuun päivät kuluivat lähinnä tulevaa suunnitellen, peläten ja toivoen. Hakemusten kirjoittaminen on hienoa ajankulua, koska tulevien tutkimusasetelmien suunnittelu on hauskaa. Hakemusten kirjoittaminen on turhauttavaa ja raskasta, koska rahaa saa suhteellisen harvoin ja paljon kirjotetusta ja suunnitellusta on täysin turhaa.

Syyskuu on nyt hoidettu alta pois ja aivot pitää asettaa uuteen asentoon: nyt tehdään tiedettä, eikä vain suunnitella sen tekemistä. Tällä kertaa kokeilin nollaamistarkoituksessa tietokirjoja, sillä lukulistalleni oli kertynyt jo melkoinen pino kirjoja. Niinpä, luin enemmän tai vähemmän peräkkäin nipun suomalaisia eläinkirjoja: tänä vuonna ilmestyneet Jouni Tikkasen Lauma, Juha Kauppisen Monimuotoisuus, Heikki Helanterän ja Katja Bargumin Suuri suomalainen muurahaiskirja ja viime vuonna ilmestynyt Hannu Ylösen Myyrän salainen elämä. Läpinäkyvyyden nimissä lienee syytä mainita, että kaikki kirjoittajat ovat eri tasoisia tuttuja ja ystäviä, ja muurahaiskirjan tautikappaletta kommentoinkin luonnosvaiheessa.

 

Kirjoista oma suosikkini oli Lauma. Tikkasen kirjoitus on vetävää ja kirjan ensimmäinen kolme neljännestä sujuu vauhdikkaasti, etenkin kun Mynämäen susilauman elämää seurataan kuin Bonnien ja Clyden seikkailuja konsanaan. Siinä missä kirjan pääosaa esittävistä susista tiedetään suhteellisen vähän lehtikirjoitusten ja viranomaisten asiakirjojen perusteella, Tikkanen spekuloi luontevasti sen perusteella, mitä suden elämästä tunnetaan yleisesti.

Varsinaissuomalaiset sudet rakentuvat yksilöiksi, joilla on oma elämänsä, omat haasteensa, mutta samalla ne eivät voi mitään sille, että niiden elämää ohjaa biologia – lisääntyä pitää, kun lisääntymisen aika on – ja ihmisten muokkaama ympäristö. Kirjan vahvuus on sen 1880-luvun kuvauksessa ja tunnelman luomisessa. Kirjassa aukeaa, miten tiedon puute siitä, miten sudet tai luonto laajemmin toimivat, aiheuttaa haasteita ja kömmähdyksiä. Tikkanen ei kaihda ronskiakaan alleviivaamista, kun hän haluaa tuoda ajatuksensa selväksi, ja monesti tämä tapahtuu huumorin keinoin. Tämä keventää lukukokemusta.

Lauma jälkeen kuitenkin jää mieleen ihmetys siitä, että mitä tästä kaikesta pitää sitten ajatella. Kirjan loppupuolella Tikkanen linkittää Turun seudun tapahtumia nykypäivään, mutta tämä yhteys jää ilmaan. Jos kerran Turun sudet olivat yksittäinen tapahtuma historiassa, ajassa jolloin olosuhteet olivat täysin erilaiset kuin nyt, onko tarinassa mitään opetusta? Kertooko 1800-luvun susiviha jotain tästä päivästä?

 

Merkittävin kirjoista on epäilemättä Monimuotoisuus. Juha Kauppinen kartoittaa kirjassa, miten luonnon monimuotoisuus on romahtamassa seuraamalla tutkijoita, jotka tutkijat harvinaistuvia lajeja. Kirjan luvut rakentuvat uhanalaisille lajeille niin, että kussakin luvussa käsitellään suomalaista uhanalaista lajia ja reportaasinomaisesti seurataan tutkijoita. Lajit on valittu taiten, sillä yksi laji kertoo aina runsaan tarinan elinympäristöstään ja ihmisten vaikutuksesta siihen. Tiiviissä tilassa Kauppinen sitoo yhteen evoluution ja ekologian, Suomen luonnon erityispiirteet ja luonnonsuojelubiologian keskeiset sisällöt.

Lajit korostuvat muutenkin kirjan sivuilla. Kauppisen ratkaisu mainita kaikkien lajien tieteellinen nimi painottaa siitä, mistä monimuotoisuudessa yhdellä tasolla on kyse: isosta määrästä lajeja. Siksi myös hieman harmittaa, ettei kirjan lajeista ole hakemistoa.

Kirjan vahvuus on siinä, että monimuotoisuuden kato tuodaan kouriintuntuvaksi menemällä paikan päälle. Tapahtumapaikoilla kuvataan muutosta ja tutkijat pääsevät kertomaan todistajanlausuntonsa muutoksesta. Kirjassa silmiinpistävää on se, että pääosassa ovat miehet: miehiä nimetään lähes sata, ja he pääosin ovatkin Kauppisen oppaina katoavaan luontoon. Naisia on mukana hädin tuskin toistakymmentä. Sama toistuu kirjan taustahaastatteluissa, joissa on nimetty 45 miestä, mutta 9 naista. Kuitenkin merkittävä, ehkäpä suurinkin, osa uhanalaisten lajien kanssa työskentelevistä tutkijoista ja viranomaisista on naisia.

Kauppisen henkilövalinnat ehkä kuvastavat luontoharrastuksen yleistä miehisyyttä: lintu- ja hyönteisaineistot muodostavat merkittävän osan pitkistä seuranta-aineistoista, joita Suomessa on tehty, ja nämä molemmat alat ovat olleet hyvin miehisiä. Kirjan jälkeen jäinkin pohtimaan, miten miesten korostaminen vaikuttaa siihen, mitkä lajit, maisemat, ympäristöongelmat tai ympäristöongelmien ratkaisut nousevat pinnalle.

Vaikka kirjan kappaleet on nimetty yhden lajin mukaan, monesti mukaan sidotaan useita muitakin lajeja. Kauppinen piipahtaa reunahuomautuksen omaisesti myös monissa muissa paikoissa tarkastelemassa luontoa. Lopputuloksena kappaleet vaikuttavat hätäisiltä, sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Vaikka Kauppinen taitavasti ja reportaasitoimittajan varmuudella kuvaa luontoa tilannekuvin, lajien elinpaikoille ei jäädä tunnelmoimaan. Tässä ei olla maalailemassa tunnelmallista luontodokumenttia, vaan kertomassa muutoksesta, joka tuhoaa suomalaista luontoa.

Kirja on raskas, sillä se sisältää paljon tietoa – käytännössä tiivistyksen koko Suomen luonnosta ja sen muutoksesta – ja on myös monin paikoin lohduton. Kauppisen esitystapa ja argumentointi on erinomaisen kirkasta, joten raskaallekin matkalle kannattaa lähteä.

 

Kauppinen ja Tikkanen ovat molemmat toimittajia, mikä erottaa heidän kirjoitustyylinsä selkeästi jälkimmäisestä kahdesta kirjasta, joiden tekijät ovat puolestaan tutkijoita. Nämä ovat perinteisempiä tietokirjoja sikäli, että ne on jaoteltu tyypillisempiin kappaleisiin, joissa käydään läpi lajien biologiaa. Samalla niissä esiintyy molemmissa vahva tutkijan ääni: esimerkkejä siitä, mitä on itse tehty, ja miten tutkimusta tehdään.

Muurahaiset ovat aina kiinnostaneet suomalaisia. Niinpä onkin pitkä aika, että muurahaisista kirjoitetaan kunnollinen suomenkielinen yleisteos. Tämän aukon Helanterän ja Bargumin Suuri suomalainen muurahaiskirja täyttää oivallisesti. Kyseessä on kaunis kirja, jonka yhdeksi kirkkaimmaksi tähdeksi nousevat komeat muurahaiskuvat, joista merkittävän osan on ottanut Lotta Sundström. Kirja on kirjoitettu niin, että siihen on helppo tarttua, ja se on myös helppo laskea alas. Lukuisat nostot ja tietolaatikot vastaavat yleisimpiin kysymyksiin, kertovat hauskoja anekdootteja ja laajentavat kuvaa monipuolisista muurahaisista.

Kirjan nimi saattaa johtaa harhaan, koska kirja on ehdottoman kansainvälinen: esimerkeiksi nousevat monet omituiset muurahaislajit ympäri maailmaa ja tutkimusesimerkeissä esiintyvät huippututkijat ympäri maailmaa. Samalla se alleviivaa muurahaisten valtavaa vaikutusta kaikkialla maapallolla ja suomalaisen muurahaistutkimuksen korkeaa laatua ja laajuutta.

Neljästä kirjasta muurahaiskirjan jälkeen jäi selkein ajatus kirjan opetuksesta: muurahaisia tutkimalla voi suoraan vastata elämän suuriin kysymyksiin.

Metsämyyrä puolestaan on Suomen yleisin nisäkäs, mutta saanut melko vähän tietokirjallista tai tiedeviestinnällistä huomiota osakseen. Tämä on hassua sinänsä, sillä suomalaisella myyrätutkimuksella on pitkä ja kunniakas historia. Harvempi tutkija onkaan parempi esittelemään metsämyyrää kuin Konneveden tutkimusaseman johtaja Hannu Ylönen. Metsämyyrän salainen elämä on hassusti nimetty, koska kirjassa keskitytään vahvasti juuri metsämyyrän tunnettuun elämään, ja koska metsämyyrää on tutkittu niin paljon, sen elämästä tiedetään paljon.

Ylönen aloittaa kappaleet kertomalla tarinan kuvitteellisen myyrän vuodenkierrosta. Lähes faabelimaiset myyrän seikkailut johdattavat kuhunkin lukuun, jotka on rakennettu vuodenkierron päälle, ja jotka käsittelevät eri myyrien elämän osa-aluetta: lisääntymistä, loisia, petoja ja poikastappoja.

Konnevedellä on tutkittu myyriä pitkään ja perusteellisesti ja Ylösen myyrätietämys on perinpohjaista. Kirja on suhteellisen tiivis ja muutama lisäsivu ei olisi ollut haitaksi: monet ajatukset ja pohdinnat tuntuvat loppuvan kuin kesken. Itselleni jäi esimerkiksi epäselväksi, että jos naarasmyyrä on yleensä tiineenä, kun sillä on pesäpoikasia, niin miten pesäpoikasten tappaminen auttaisi koirasmyyrää pääsemään nopeammin parittelemaan naaraan kanssa. Ylönen myös puhuu jatkuvasti myyrien territoriosta, joka tarkoittanee nähtävästi samaa asiaa kuin 'reviiri'. Jäin pohtimaan sitä, että miksi tässä käytettiin juuri territorio-sanaa.

Myyrät heräävät eloon, kun Ylönen kertoo tarinoita siitä, minkälaisia yllätyksiä myyrätutkijat ovat kohdanneet tutkimuksissaan. Nämä tarinat antavat parhaimman kosketuksen esimerkiksi metsä- ja peltomyyrien välisiin eroihin. Oma kosketukseni myyrätutkimukseen on vähäistä, mutta sen olen oppinut, että lajeilla on selvät erot käyttäytymisessä ja hyvinkin vannoutuneita peltomyyrävihaajia tästä porukasta löytyy. Näillekin tarinoille olisi voinut jättää vielä enemmän tilaa.

Metsämyyräkirja kertoo paljon muustakin kuin metsämyyristä. Metsämyyrä on loistava mallieläin pienestä nisäkkäästä, koska se tunnetaan niin hyvin, ja koska se on monin tavoin suomalaisen luonnon merkittävin nisäkäs. Söpöillä nappisilmillään kirjan kannessa tuijottava jyrsijä on oiva opas nisäkäsekologian saloihin.

 

Onnistuiko rentoutumistavoitteeni ja aivojen uudelleenkäynnistys? Ei oikeastaan, koska vastaani tuli uusi rahoitushaku, johon pitää nopeasti kirjoittaa hakemus. Tulipahan ainakin luettua neljä oivallista kirjaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (3)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
Heinäkuu
2016
2015
2014