Newyorkilaiset häät. Kuva: Karen Patwa / Wikimedia Commons

 

Olen seurannut viikon verran keskustelua, joka syntyi Markus J. Rantalan haastattelusta Helsingin Sanomissa liittyen uuteen tutkimukseen. Lyhyesti muotoillen, jutun pohjalla olleessa tutkimusartikkelissa ehdotettiin, että butch- ja femme-lesbouden taustalla ovat erilaiset hormonaaliset tilanteet sikiönkehityksen aikana ja, että nämä lesbouden tyypit voivat johtua luonnonvalinnasta.

Butch ja femme ovat lesbokulttuuriin liittyviä stereotyyppejä: karkeasti voisi yksinkertaistaa, että butcheihin on liitetty "(yli)maskuliinisia" ominaisuuksia, kun taas femmet on mielletty korostetun "feminiinisiksi". Jotkut epäilemättä identifioituvat näihin stereotyyppeihin ja toiset eivät - tässä tekstissä en lähemmin ota kantaa siihen, onko jako mielekäs.

Helsingin Sanomien jutun luettuani tiesin heti, että jutusta nousee keskustelu. Lähinnä tiesin tämän, koska Helsingin Sanomien artikkeli ei ollut järin hyvä. Tutkimusta ei missään vaiheessa kontekstualisoitu kertomalla, että mitä nämä butch- tai femme-lesbot ovat ja miten tämä jaottelu on merkityksellinen. Rantala yritti jutussa esiintyä seksuaalivähemmistöjen hyväntekijänä toteamalla, että jos heidän tutkimustuloksensa olisi tiedetty aiemmin, homoja olisi syrjitty vähemmän.

Koska syyskuu on tieteentekijälle kiireinen, itsellänikään ei ollut aikaa syvemmin perehtyä aihepiiriin ja kirjoitin Twitteriin, silloin mielestäni aika näpsäkästi: ”Lyhyt kommentti Rantalan haastatteluun ja tiedeuutiseen butch- ja femme-lesboista HS:ssa: Kun norsu on posliinikaupassa, relevantti kysymys ei ole onko se oikeassa.”

Tutkimustulos kuulosti mielestäni mahdolliselta, koska sikiöaikainen hormonialtistus vaikuttaa niin seksuaalisuuteen kuin sukupuolisuuteen (ja olen itsekin aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka erityisesti miesten seksuaalinen suuntautuminen kehittyy jo kohdussa). Norsulla posliinikaupassa puolestaan viittasin siihen, että tämän jutun jälkimainingeissa ei varmastikaan puhuta itse aiheesta. Jutussa lesbot jaettiin melko karkeasti butchein ja femmeihin (mutta kaikki eivät kuitenkaan näihin identifioidu, muistettiin mainita) ja sanottiin, että ”pohjimmiltaan kyse on biologiasta”.

Siihen, miksi butch-femme–jaottelu voi kuulostaa pahalta mies- tai naishomoseksuaalien korviin johtuu yksinkertaisesti siitä, että se vaikuttaa heterosuhteiden toisintamiselta. ”Kumpi teistä on parisuhteessa mies ja kumpi nainen?” on hämmentävän yleinen kysymys homopareille. Tällaisen puheen soisi loppuvan.

Taktiikkani kommentoida lyhyesti ja sitten jatkaa elämääni ei tietenkään toiminut. Ensin Helsingin Sanomien toimittaja haastatteli minua kysyen, että mitä twiitilläni tarkoitan. Rantala tulkitsi myös twiittiäni Huomenta Suomen haastattelussa. Ehkäpä siis on aihetta kirjoittaa aiheesta pidemminkin.

 

Ensinnäkin, oma tuntumani Luodon, Kramsin ja Rantalan tutkimusartikkelista on, että he tekevät rohkeita oletuksia vähäisellä todistusaineistolla. Tutkijat alleviivaavat, että heidän artikkelissaan on 472 lähdeviitettä – joka kyllä aidosti on monta lähdeviitettä, kerta kaikkiaan – mutta itse butch-femme–jaottelu on huomattavasti ohuemmalla maaperällä.

Luodon, Kramsin ja Rantalan mukaan suurin osa lesboista identifioituu butchiksi tai femmeksi. Monien kommentaattoreiden mukaan tämä ei pidä paikkansa. En mene pidemmälle tähän aiheeseen, mutta esimerkiksi Tiina Tuppuraisen kritiikki blogissaan ja Helsingin Sanomien mielipidepalstalla kohdistui juuri tähän.

Artikkelissa käsitellyn butch-femme–jaottelun pohjimmainen biologinen kysymys on siinä, että ovatko nämä lesbojen kaksi ryhmää toisistaan biologisesti eroavaisia. Riippumatta kulttuurista, riippumatta käyttäytymisestä, riippumatta kaikesta, löytyykö näiden ryhmien välillä jotain todennettavissa olevia biologisia eroja.

Keskeinen lähde, Singhin ja kumppaneiden artikkeli vuodelta 1999 kertoo, että butch-lesboilla on enemmän muistoja sukupuoliepätyypillisestä käytöksestä lapsena, korkeampi syljen testosteronitaso, suurempi vyötärön suhde lantioon ja vähemmän halua synnyttää lasta. Nämä eivät ole kehitysbiologisesti informatiivisia: esimerkiksi vyötärön ja lantion suhde ja testosteronitasot vaihtelevat aikuisilla niin paljon, etteivät ne kerro luotettavasti sikiöajan testosteronialtistuksesta.

Ainoa tutkimus joka oikeastaan liittää (kehitys)biologiset piirteet butch- ja femme-lesbouteen on Brownin ja kumppaneiden artikkeli vuodelta 2002. Nämä tutkijat vertasivat Oaklandin Mardi Gras –festivaaleilla 89 femme-identifioituneen lesbon ja 87 butch-identifioituneen lesbon etusormen ja nimettömän pituuden välistä suhdetta. Niin sanottu 2D:4D–suhde kertoo yllättävän luotettavasti siitä, kuinka paljon sikiö on altistunut testosteronille kehityksensä aikana. Butch-lesboilla tämä suhde oli pienempi, eli heidän etusormensa oli suhteessa lyhyempi. Tämä tarkoittaa, että he ovat sikiövaiheessa altistuneet korkeammalle testosteronipitoisuudelle.

Todistusaineiston vähyys on tietenkin ymmärrettävää. Ihmisen yksilönkehitystä on vaikea tutkia. Yleisesti ottaen tiedämme hyvin vähän mitä ihmisen kohdussa tapahtuu hedelmöittymisen ja syntymän välissä.

Vahvinta todistusaineistoa butch- ja femme-lesbouden kehitykseen Luoto ja kumppanit saavat kahdesta esimerkistä: Dietyylistilbestrolia käytettiin lääkkeenä, jonka oli tarkoitus estää keskenmenoja. Lääke paljastui synteettiseksi estrogeeniksi, joka johti sekä korostuneen "feminiinisten" piirteiden kehittymiseen että tavallista yleisempään naisten homoseksuaalisuuteen. Adrenogenitaalinen oireyhtymä puolestaan on tila, jossa testosteronia erittyy huomattavan paljon verenkiertoon. Naisille, joilla on tämä oireyhtymä, saattaa kehittyä "maskuliinisempia" piirteitä ja heilläkin on homoseksuaalisuus yleisempää kuin muulla väestöllä. Sitä ei kuitenkaan tiedetä, identifioituvatko näihin ryhmiin kuuluvat homoseksuaaliset naiset "butcheiksi" tai "femmeiksi".

Jos butch-femme–jaottelu on niin vahvasti biologiaan perustava, olennainen kysymys lieneekin, että miksi se on niin harvinainen. Jako pulpahti esiin ihmisen historian aikana oikeastaan vain länsimaisessa kulttuurissa 1950-luvulla. Jos biologia muka määrittää vahvasti lesbojen jakautumista kahteen joukkoon, miksi jako ennen oli piilossa ja vasta 1950-luvulla nousi esille? Tämän jälkeen jakoa butcheihin ja femmeihin ei ole pidetty erityisen oleellisena. Kysymykseni saattaa vaikuttaa vinoilulta, mutta se on hyvin perustavanlaatuinen asia. Jos kerran kyseessä on universaali evoluution luoma ilmiö, miksi se on ihmisen historian aikana niin harvinainen?

Joskus tutkijoiden tietenkin kannattaa ehdottaa rohkeita ideoita ja uskaliaita teorioita. Näiden kohdalla pitää kuitenkin olla varovainen, koska rohkeat heitot voivat jäädä kiusaamaan tutkimuskohteita. Ihmisiä tutkiessa – ja ennen kaikkea vähemmistöryhmiä tutkiessa – tutkijalla on huomattavasti vastuita ja velvollisuuksia tutkittaviaan kohtaan.

 

Tästä päästäänkin toiseen huomiota herättäneeseen aiheeseen eli tutkijan ja tiedeviestijän etiikkaan. Helsingin Sanomien jutun jälkeen aiheesta jatkunut keskustelu on ollut sangen värikäs.

Rantala kommentoi julkisessa Facebook-päivityksessään Helsingin Sanomien jatkojuttua, johon haastateltiin minua ja Anna Rotkirchia. Rantala totesi, että oli outoa, että HS kysyi, mitä mieltä muutkin tutkijat ovat ja mainitsi myös, kuinka seksuaalivähemmistöt ovat ”herkkiä”.

Luultavasti paljon vähemmällä keskustelulla olisi selvitty, jos jo ensimmäisessä Hesarin jutussa olisi haastateltu myös muita tutkijoita. Mielestäni tiedeuutisissa pitää kuulla myös tutkimuksesta riippumattomia tutkijoita, jotka kommentoivat tulosten merkitystä ja uskottavuutta.

Rantalaa haasteltiin myös Huomenta Suomen lähetyksessä 6.9. Tämä oli omituinen kokonaisuus. Toimittaja kysyi Rantalalta twiitistäni ja että miten hän tulkitsee sen. Rantala vastasi: ”Nää homoseksuaalit – yleensä nämä seksuaalivähemmistöjen henkilöt – saattaa helposti loukkaantua siitä, että pyritään luokittelemaan ja – sen takia pitää olla hyvin tarkka sanamuodoista – jos käyttää hieman väärää sanamuotoa, se voi aiheuttaa tosi voimakkaan raivon.”

En ole ihan varma, missä tutkimuksissa on selvitetty, että seksuaalivähemmistöjen edustajat loukkaantuisivat helposti tai miten erot sanamuotojen välillä aiheuttavat voimakasta raivoa. Veikkaan, että Rantalalla on jo mielessään tälle evolutiivinen selitys.

Tutkijalta, etenkin Rantalan kaltaiselta kokeneemmalta tutkijalta, toivoisi sen verran malttia, että ensimmäisenä selittäjänä tutkimuksen tai tutkimuksesta tehtyjen uutisten kritiikille ei pitäisi ihmisryhmän, esimerkiksi homojen, "herkkyyttä" tai muita luonteenpiirteitä. Tai vaikka pitäisikin, niin suotavaa olisi vetää hetken henkeä ja pohtia kannattaako sitä sanoa ääneen tai kirjoittaa auki.

Huomenta Suomen haastattelun lopuksi toimittaja kysyi, onko Rantalaa joskus pyritty estämään tutkimuksen teossa. Rantala kertoi tarinan, kuinka hänen tutkimusryhmässään oli mitattu ihmisten sormien pituuksia ja kysytty heidän seksuaalisesta suuntautumisestaan. Rantalan mukaan eräs henkilö ”suuttui ihan mielettömästi”, koska vastausvaihtoehdoissa ei ollut aseksuaalisuutta. Mielettömästi suuttunut henkilö otti yhteyttä laitoksen johtajaan, jolle esitti epäilyn, että tutkimus oli epäeettinen. Haastattelun lopuksi Rantala naurahti tälle tarinalle suorassa lähetyksessä.

Itse en vastuuni tuntevana tieteentekijänä naureskelisi televisiohaastattelussa tutkimuskohteitteni nostamille epäilyille tutkimukseni etiikasta.

Tutkimusetiikan tavoitteena on ennen kaikkea suojata tiedettä itseään. Tutkijat ovat luoneet säännöstön sille, miten tutkimus toimii, koska on parempi luoda säännöt itse kuin odottaa, että sanellaan tiedeyhteisön ulkopuolelta. Tutkimuseettisellä säännöstöllä tiedemaailma pyrkii ennen kaikkea varmistamaan sen, että tieteentekijöihin luotetaan ja että ihmiset suostuvat osallistumaan tutkimukseen.

Tutkimuseettisten huolien julkinen vähättely ja niille naureskelu – etenkin kun se kohdistuu vähemmistöihin – tekee tieteenteosta vaikeampaa. Samaten epäonnistunut viestintä on pahaksi tieteelle. Se vaikeuttaa tutkimushenkilöiden rekrytoimista ja saattaa tehdä jotkut tutkimukset jopa mahdottomaksi. Sitä kukaan tieteentekijä ei halua: sellaisia asioita ja ilmiöitä ei pitäisi muodostua, joita tieteessä ei saisi tutkia. Tutkijan ja tutkittavien välillä on oltava ehdoton luottamus, jotta tutkija pääsee tarvittaessa riittävän lähelle keräämään riittävän intiimiä tietoa.

Tiede on vapaata ja kaikkea saa tutkia. Tähän vapauteen kuuluu myös vastuu: tutkimusta pitää tehdä niin, ettei omalla toiminnallaan haittaa muiden tutkijoiden työtä tai vähennä ihmisten halukkuutta osallistua tutkimukseen.

Lisäksi tutkimusetiikkaan liittyy se, että tutkittavat tietävät tieteentekijän ottavan heidän näkemyksensä vakavasti, ja että tutkimuskohteet voivat luottaa siihen, että tutkimuksen tekijän motiivit ovat asialliset. Rantalan tapauksessa nekin voi kyseenalaistaa Facebook-keskustelun perusteella:

Mauttomat ja julkiset kuvaukset siitä, miten tutkimuskohteet ovat valikoituneet, eivät kuulu tieteentekijän viestintään.

 

Kommentit (16)

Unohtakaa koko juttu.

So what. Mielensäpahoittaminen kaiken maailman turhista asioista pitäisi kieltää.
Ja ajan tuhlaaminen tällaisista asioista kirjoittamiseen.

Vierailija

Sanoo mielensäpahoittaja joka itkee että tätä artikkelia ei olisi saanut kirjoittaa kun jäi niin paha mieli. Epäeettistä ”tiedettä” saa ja pitää kritisoida.

Vierailija

Millä perusteella epäeettistä "tiedettä"? Ei ainakaan tämän Aivelon kirjoituksen perusteella, josta paistaa läpi jotain ihan muuta, kuin tieteellisyys.

Aleksis Salusjärvi

Kirkas, selvä, perinpohjainen ja täsmällinen kirjoitus. Tuomas, kiitos tästä. Tällaiset puheenvuorot nostavat sivistystä ja julkisen keskustelun tasoa. Ihailen sinua.

Harmaa aseksuaali

Eikä, uskomatonta tieteentekemistä... Hyvä kirjoitus Tuomas Aivelolta. Kyllä hymyilytti tuo norsu posliinikaupassa -kommentti. Kiitos.

Vierailija

Kiitos Tuomas! Tämä kirjoitus kiteytti paljon sellaista mitä olin itsekin miettinyt, mutta en osannut mitenkään oikein sanoiksi luoda. Ihmisten lokeroiminen, myös tieteen nimissä, on ikävää. Ehkä eniten ärsyttää se millä tavalla tämä tutkimus innoittaa kotisohvientiedemiehet arvioimaan ja lokeroimaan esimerkiksi naapureitaan, työkavereitaan tai lähikaupan kassaa tavalla joka ei kuulu heille millään tavalla.

Minna Laamanen

Tämä pitkä nimetön-teoria eri muodoissaan on kiinnostava ja vähän huvittavakin. Kun ensimmäisiä kertoja luin siitä, ehkä juuri Tiede-lehdestä, mittailimme naispuolisen ystäväni kanssa nimettömiämme, meillä molemmilla on nimetön ihan silmämämääräisestikin selvästi etusormea pidempi. Olemme molemmat ihan tavallisia heteroita, vaikkakin selvästi vähemmän naisellisia kuin naiset keskimäärin, minä vielä epänaisellisempi kuin tämä ystäväni. Kumpikaan meistä ei myöskään ole mikään matematiikkanero, tosin ystäväni on sentään kirjoittanut pitkän matematiikan. Miten tämä sitten muka sopii teoriaan lesboudesta tai matemaattisista lahjoista?

Vierailija

Ymmärrän toki, että tieteen luonteeseen kuuluu todistamistaakka, mutta tällaisenaan Tuomas Aivelon kommentaari vaikuttaa lähinnä kiukkuilulta, eikä hän onnistu perustelemaan tieteellisesti väitettä, etteivät butch ja femme-lesbot ole millään lailla yleinen jaottelu. 

Vierailija

Sellaista mitä ei ole, on hyvin vaikea todistaa olemassa olemattomaksi.

Tässä tapauksessa todistustaakka ei ole sillä, joka kyseenalaistaa B & F -lesbouden universaaliuden, vaan juuri niillä toisilla, jotka sitä yrittävät todistaa.

Vrt. esim. jumalien olemassaolemattomuus.

Jaja

Kyllä Aivelo selvästi kertoo, että butch/femme-jaottelu on tiettävästi ollut aika lyhytaikainen ilmiö historiassa.
Tämänkaltainen itseilmaisu on hyvin kulttuurisidonnaista.

Ja sinällään Aivelo ei suoraan kiistä, etteikö jotain perää tutkimuksissa ole, mutta niitä on tulkittu liian suorasukaisesti. Esitettyihin teorioihin tarvittaisiin tarkempia ja vähemmän tulkinnanvaraisia tutkimuksia.

Näen, että pointti on ennenkaikkea se, että vähemmistöt kärsivät helposti harkitsemattomasti julkisuuteen heitetyistä puolivillaisista väitteistä, koska erilaiset stereotyypit, uskomukset ja homofobiset käsitykset ylipäätään ovat historiallisestikin vahingoittaneet vähemmistöjä paljon.

Tottakai kyse on myös identiteetistä. Tietenkään vähemmistöt eivät halua, että joku valtaväestöstä tai -kulttuurista tulee ja "ylhäältäpäin" määrittelee heidän identiteettinsä. On alhaista halventaa seksuaalivähemmistöjen "herkkyyttä" oman identiteettinsä käsittelyn suhteen - syrjivässä, epätasa-arvoisessa maailmassa vähemmistöjen jäsenten yhteinen vahva identiteetti on usein suuri voimavara ja tuki.

Pandemi

Rantalan heittämät kommentit siellä täällä on kyllä tasoltaan älyttömän iljettäviä, varsinkin siltä kantilta, että tämmöisten ihmisten kuuluisi olo niitä jotka tutkivat meitä vähemmistöjä.
Puistattaa ihan sikana nähdä kenenkään julkisesti kommentoivan heteroudensa olevan syynä siihen että tutkii mieluusti lesboja.
Antakaa meille parempia tutkijoita ja tutkimuksia, eikä pelkästään näitä turhimpia lokerointi kysymyksiä.

Vierailija

No, jos nyt pari kuvakaappausta otetaan tn. pitkästä keskustelusta, niin asia saatetaan saada näyttäytymään hieman alkuperäisestä ja todellisuudesta poikkeavassa valossa. Se on syytä muistaa. Mitä tulee "parempiin" tutkijoihin, niin vertailun voi toki aloitaa tarkastelemalla vaikka Aivelon ja Rantalan tieteellisiä meriittejä esim. kaikille avoimen Google Scholarin kautta.

Jaja

Voi yök :( Olipas ällöttäviä ja syrjiviä nuo Rantalan kommentit. Miten noin stereotyyppisesti ajatteleva ihminen voi olla aiheen tutkija? Tuollainen rankkaakin syrjintää ja suoranaista väkivaltaa ja vääryyttä kokeneen vähemmistöryhmän leimaaminen yliherkiksi "turhastasuuttujiksi" osoittaa aika huikeaa tietämättömyyttä, kykenemättömyyttä havaita omaa etuoikeutettua asemaansa ja suoraansanoen homofobiaa.
Ja tuo kommentti, että heteromiehenä lesbot kiinnostaa - "höhöhö"... Jättää sanattomaksi. Mahtaakohan enää saada yhtäkään lesbonaista enää mukaan tutkimuksiinsa.

Niin ja näin

Jäitä hattuun. Kuten Aiveloikin sanoi, ihmisen sikiökehityksen hormonialtistus on osoitettu vaikuttavan tulevaan seksuaaseen suuntautumiseen. Sikiöaikaiset tapahtumat vaikuttavat myös moniin muihin piirteisiin joita ihmisellä on. Havaittavaa evoluutiota tapahtuu myös ihmisellä, emme ole irrallaan siitä. Rantala olisi kuitenkin voinut kuvata katsauksensa löydökset muulla tavalla kuin käyttämällä kulttuurisia nimityksiä ja ymmärtäen, että käsittelee ihmiselle hyvin herkkiä asioita. Ihminen lienee varsin joustava laji monessa asiassa. Mutta, tuliko Rantalankaan katsauksen tieteellinen näkökulma ymmärretyksi?
Totta lienee myös Rotkirchin näkemys, että meillä evolutiivinen näkökulmaa ei ihmistieteissä osata ymmärtää. Evoluutiopsykologia, sinällään kiinnostava mahdollisuus, näyttää etsivän edelleen tutkimuskohdettaan.

käyttäjä-3779
Liittynyt12.5.2014
Viestejä1634

Minna Laamanen kirjoitti:
Tämä pitkä nimetön-teoria eri muodoissaan on kiinnostava ja vähän huvittavakin. Kun ensimmäisiä kertoja luin siitä, ehkä juuri Tiede-lehdestä, mittailimme naispuolisen ystäväni kanssa nimettömiämme, meillä molemmilla on nimetön ihan silmämämääräisestikin selvästi etusormea pidempi. Olemme molemmat ihan tavallisia heteroita, vaikkakin selvästi vähemmän naisellisia kuin naiset keskimäärin, minä vielä epänaisellisempi kuin tämä ystäväni. Kumpikaan meistä ei myöskään ole mikään matematiikkanero, tosin ystäväni on sentään kirjoittanut pitkän matematiikan. Miten tämä sitten muka sopii teoriaan lesboudesta tai matemaattisista lahjoista?

Kai joku on jo ennättänyt kirjoittaa tämän, mutta kun se tuli mieleen, kirjoitan.  Nythän butch-femme -luokittelu ei välttämättä koske vain lesboja, vaan yleisesti kaikkia naisia, jopa kaikkia ihmisiä. Luulisin sen aiheutuvan joidenkin geenien proteiinintuoton eroista, jonka määrää suunnattoman monimutkainen "roskageeneistä" koostuva säätelyjärjestelmä.

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2017
Heinäkuu
2016
2015
2014