Pilapiirros vuodelta 1910 kuvaamassa keltaisen lehddistön toimintalogiikkaa. Kuva: L.M. Glackens / Wikimedia Commons

Viime viikolla Long Play julkaisi pitkän artikkelin Turun yliopiston tutkijasta - ja tälläkin palstalla kuuluisasta - Markus J. Rantalasta, joka sisälsi uutisen: Turun yliopisto päätti kesäkuussa, että Rantala on toiminut vastuuttomasti tutkijana. Tapaus on mielenkiintoinen, koska se osuu suoraan tutkimusviestinnän etiikkaan: miten tutkijaa saa ammattietiikkansa puolesta viestiä julkisuudessa.

Tammikuussa Rantala kanssakirjoittajineen julkaisi tutkimusartikkelin, jonka perusteella Turun yliopisto julkaisi mediatiedote/uutisen. Mediatiedotteesta kanneltiin Turun yliopiston rehtorille, joka käynnisti asiasta esiselvityksen (pdf). Esiselvityksen perusteella mediatiedotteessa oli vastuuttomia väitteitä, ja koska Rantala ei vaatinut varsinaista tutkintaa, yliopiston rehtori päätti (pdf) Rantalan toimineen vastuuttomasti.

Hyvän tieteellisen käytännön loukkaukset jakautuvat vilppiin, piittaamattomuuteen ja muihin vastuuttomuuksiin. Vilppi on julkisuudessa ehkä kaikkein puhutuin: siihen liittyy havaintojen vääristely ja sepittäminen tai esimerkiksi plagiointi. Itse olen kirjoittanut esimerkiksi Sciencessä julkaistusta tutkimuksesta, joka oli kaikin puolin muuten hyvin järjestetty mutta tulokset olivat sepitettyjä, ja Laura Huhtasaaren gradun plagiointiepäselvyyksistä.

Piittaamattomuus hyvästä tieteellisestä käytännöstä puolestaan tarkoittaa esimerkiksi muiden tutkijoiden vähättelyä, tutkimusaineistojen puutteellista säilyttämistä tai huolimatonta raportointia. Muita vastuuttomia menettelyjä ovat esimerkiksi muiden tutkijoiden työn epäasiallinen vaikeuttaminen, omien ansioiden paisuttelu tai, Rantalan tapauksessa, ”yleisön harhauttaminen esittämällä julkisuudessa harhaanjohtavia tai vääristeleviä tietoja omasta tutkimuksesta, sen tuloksista, tulosten tieteellisestä merkityksestä tai niiden sovellettavuudesta”.

Long Playn jutun perusteella tämä on ensimmäinen tapaus, kun tutkijan on todettu syyllistyneen vastuuttomaan menettelyyn harhauttamalla yleisöä. (Tutkimuseettinen neuvottelukunta on vuodesta 1998 lähtien kerännyt tilastoja tutkimuseettisistä selvityksistä.) Sikäli on harmillista, että tapauksessa jäätiin esiselvityksen tasolle, koska ennakkotapauksen henkeä on aistittavissa.

Miksi tämän kaltaiset todetut loukkaukset ovat niin harvinaisia? Eivätkö tutkijat sitten koskaan johda yleisöä harhaan?

Jotta se olisi hyvän tieteellisen käytännön loukkaus, harhaanjohtamisen on oltava tahallista. Tutkijoillahan voi olla perustellusti hyvin erilaisia mielipiteitä. Tyypillisesti harhaanjohtaminen lienee yleensä tahatonta siinä mielessä, että tutkijat itse ihan oikeasti uskovat mielipiteisiinsä, joita lausuvat. Jos tutkija on väärässä, mutta uskoo asiaansa, niin silloin ei rikota hyvää tieteellistä käytäntöä. HTK-ohjeessa tämä on muotoiltu näin: ”Aidot tieteelliset tulkinta- ja arviointierimielisyydet sitä vastoin ovat osa tieteellistä keskustelua eivätkä loukkaa hyvää tieteellistä käytäntöä.”

Eli, jos Rantala on aidosti sitä mieltä, että hän on ratkaissut kaksisuuntaisen mielialahäiriön syntymekanismin, hän voi siitä ihan vapaasti kertoa kaikelle maailmalle ilman että se rikkoo hyvää tieteellistä käytäntöä.

Tässä tapauksessa ei kuitenkaan ollut kyse siitä, että oliko Rantala ratkaissut kaksisuuntaisen mielialahäiriön syntymekanismin vai ei. Kyse on siitä, että Turun yliopiston julkaisemassa uutinen/mediatiedotteessa viitattiin julkaistuun vertaisarvioituun artikkeliin, jossa – kuten vertaisarvioiduissa artikkeleissa yleensä – suhtaudutaan varovaisesti itse tutkimuksen merkitykseen ja puhutaan vankasti uudesta hypoteesista.

Kaikki tiivistyy yhteen virkkeeseen mediatiedotteessa: ”Turun yliopiston evoluutiopsykologian dosentti Markus J. Rantala on kansainvälisen tutkimusryhmänsä kanssa julkaissut tutkimusartikkelin, jossa he ovat ratkaisseet kaksisuuntaisen mielialahäiriön syntymekanismin.”

Tämä on ainoa kohta, johon Turun yliopiston esiselvityskin tarttuu. Se, kuinka pienestä loppujen lopuksi tässä on kyse, selviää kun katsoo kesäkuussa yliopiston nettisivuille korjattua kohtaan: ”Turun yliopiston evoluutiopsykologian dosentti Markus J. Rantala on kansainvälisen tutkimusryhmänsä kanssa julkaissut tutkimusartikkelin, jossa he ovat selvittäneet kaksisuuntaisen mielialahäiriön syntymekanismia.”

Oikeastaan: Rantala ei johtanut yleisöä harhaan siinä, että hän olisi ratkaissut kaksisuuntaisen mielialahäiriön syntymekanismin. Hän johti yleisöä harhaan sanomalla, että hänen uusi tutkimusartikkelinsa sanoisi hänen ratkaisseen sen.

Kantelun tehneet tutkijat alleviivaavat ilmoituksessaan, että heidän mielestään tästä suhteellisen pienestä erosta tutkimuksen ja tiedotteen välillä tekee HTK-loukkauksen se, että viestintä ja harhaanjohtaminen kohdistuu haavoittuvassa asemassa oleviin ihmisiin. Yliopiston esiselvitys ei ottanut kantaa, että onko haavoittuvassa asemassa oleva potilasjoukko raskauttava tekijä.

Rantala ei itse vaikuta lähtevän mukaan näihin sanapeleihin. Vastineessaan hän sanoo, että artikkelin kirjoittajat voivat "hyvällä syyllä väittää [ratkaisseensa] kaksisuuntaisen mielialahäiriön syntymekanismin" ja "selitysmallin pääarkkitehtinä minulla on vankempi luottamus siihen, että selitysmallimme on oikeassa" . Vastineessa ei sen kummemmin tartuta eroon mediatiedotteen ja artikkelin muotoilujen välillä, vaan perustellaan, että selitysmalli on oikea ja "tulee aiheuttamaan paradigman muutoksen psykiatriassa".

Kantelun tekijät myös vastauksessaan Rantalan vastineeseen huomauttavat, että Rantalan toiminta on piittaamatonta muuta tutkimusryhmää kohtaan. Tiedotteessa väitettä "ratkaisusta" ei esitetä Rantalan nimissä, vaan koko tutkimusryhmän nimissä, vaikka muut jäsenet eivät nähtävästi olleet valmiita näin suoraan tulkintaan.

Long Playn mukaan Rantala sanoo lopullisesta päätöksestä, ettei "jaksa lähteä riitauttamaan. Mulle sillä ei ole mitään merkitystä. Mä olen itse sitä mieltä, että olen oikeassa.”

Tämän ymmärrän. Tieteellisesti kyseessä on tietenkin isommat asiat kuin se, miten muutama sana mediatiedotteessa menevät. Debattia kaksisuuntaisen mielialahäiriön syntymekanismeista jatketaan tieteen parissa.

 

Itse Rantalan tapaus on aika suoraviivainen – siinä on suhteellisen vähän kiinnostavaa sisältöä. Tiedotteessa on selkeä harhaanjohdattamisen aspekti, tutkija on syyllinen, piste.

Kun luin esiselvitysraportteja, katseeni kohdistui ehkä enemmän Turun yliopiston prosesseihin ja viestintäosastoon.

Tutkijat eivät pääsääntöisesti ole kovin hyviä viestijöitä: nekin, jotka ovat innokkaita, ovat yleensä hieman toistaitoisia viestinnän jaloissa taidoissa. Siksi yliopistoilla on viestintäosastoja, joissa on töissä ammattilaisia, jotka auttavat tutkijoita viestimään.

Yksi mahdollisuus tietenkin merkkimäärällä mitattuna suhteellisen pieneen virheeseen voisi olla, että yliopiston tiedottaja on muokannut tiedotteesta harhaanjohtavan.

Mikä on siis Turun yliopiston viestintäosaston rooli tässä tapauksessa? Todistettavasti olematon.

Kantelussa epäillään, että Rantala on yksin vastuussa tiedotteen sisällöstä (pohjautuen Turun yliopiston viestintäjohtajan ja vararehtorin mielipidekirjoitukseen) Esiselvityksessä käydään läpi yliopiston viestinnän roolia. Valitettavasti rooli on selvitetty suullisesti, eikä siitä ole jäljellä enää muuta dokumentaatiota kuin kahden kappaleen pituinen tiivistelmä keskusteluista. Tiivistelmässä Turun yliopiston viestintä korostaa tutkijan vastuuta tutkimuksensa tiedotteen sisällöstä.

Tämä kuvaus on lohduton näkymä makkaratehtaalle, että minkälaisesta putkesta yliopistojen mediatiedotteet tulevat ulos.

Tutkija kirjoittaa luonnostekstin, tiedottaja toimittaa siitä tekstin, joka on ”yleistajuista ja selkeää” ja tutkijaa hyväksyy muokatun version. ”Tiedottajat eivät lue tutkimusten alkuperäisartikkeleita”, viestintäjohtaja korostaa. Liukuhihnalta tulee siis nätisti paketoitua pötköä, mutta makkaran sisältö on kysymysmerkki.

Ymmärrän, että yliopistojen tiedotuksessa on töissä yleensä vähänlaisesti väkeä. Yliopistojen tiedeviestinnän painopiste on siinä, että tutkijat saadaan itse tekemään mahdollisimman paljon viestintää. On myös ongelmallista, jos maailmassa, jossa tieteellä ja tiedolla on yhä enemmän merkitystä, yliopistojen viestinnästä tulee ulos hieman mitä sattuu.

Viestintä on niin paljon muutakin kuin selkeää ja yleistajuista tekstiä. Tieteelliselle yhteisölle tarkoitetun tutkimusjulkaisun sisällön viestiminen suomalaiselle yleisölle on kaikkea muuta kuin helppoa. Tutkija on tietenkin ammattietiikkansa asiantuntija, mutta ansaitsisi viestimisensä eettisyyden pohdintaan myös tukea ammattilaisviestijöiltä.

Esiselvityksen perusteella viestintäosaston tuki on siis lähinnä oikolukemista, eikä siinä tartuta tiedotteiden sisältöihin. ”Esiselvityksen perusteella vastuu tiedotteen sisällöstä kuuluu yksin tutkijalle.”

Tämän mediatiedotteiden kuvauksen jälkeen jää kahtalainen olo: joko yliopisto tässä nyt pesee käsiään urakalla institutionaalisen tason ongelmasta, jonka ansiosta viestinnästä tuli ulos hyvää tieteellistä käytäntöä loukannut mediatiedote tai sitten yliopisto ihan aidosti kuvasi institutionaalisen tason ongelman, jonka ansiosta viestinnästä tuli ulos hyvä tieteellistä käytäntöä loukannut mediatiedote.

Tiedottaja, joka päästää eteenpäin mediatiedotteen, jossa Rantala väittää ratkaisseensa kaksisuuntaisen mielialahäiriön, on vähän kuten se Huoltovarmuuskeskuksen työntekijä, jonka mielestä oli hyvä idea tilata maskeja Tiina Jylhältä.

Tieteelliseen menetelmään kuuluu tietenkin epäilys. Kaikkiin tutkimustuloksiin pitää suhtautua enemmän tai vähemmän epäillen. Tilanne alkaa kuitenkin muotoutua raskaaksi, jos kansalaisten ja esimerkiksi journalistien pitää myös erikseen epäillä sitä, että kuinka hyvin mediatiedote ylipäänsä vastaa alkuperäistä tutkimusta.

 

Rehellisesti pitänee kuitenkin huomauttaa, ettei aikaisemmin ole ollut suurta riskiä – tai ainakaan riski ei ole koskaan realisoitunut – että mediatiedote todetaan virallisesti epäeettiseksi. Ehkä ajatus tieteen etiikan ja yliopiston virallisen viestinnän välisestä suhteesta ei ole kovin syvällisesti käyty läpi suomalaisissa yliopistoissa. On ihan mahdollista, ettei tarvetta tälle olekaan ja että järkevä tulkinta on, että tutkija on mediatiedotteesta yksin ja ainoastaan vastuussa.

Oskari Onninen pohtii Long Play –juttunsa Sivuäänessä, että taustalla ovat myös rakenteet: ”Median toimintalogiikka ja yliopistojen rimpuilu vaikuttavuusmittareiden ja näkyvyyden kanssa vääristävät tutkijoiden insentiivejä puhua tuloksistaan, mikä voi johtaa ylilyönteihin.”

Tutkijat ja viestintäosastot tietenkin toimivat näissä rakenteissa. Viestintäosastot mittaavat miten yliopisto ja yliopiston tutkijat näkyvät mediassa, tutkijat listaavat CV:ensa mediakokemuksiaan. Se, että Helsingin Sanomat kirjoittaa, on hyvä yliopistolle ja tutkijalle. Se ei välttämättä ole hyvä tieteelle tai kansalaisten ymmärrykselle tieteestä.

Onninen tarjoaa yhtenä ratkaisuna, että ”ehkä tutkijat miettivät, mihin sävyyn tutkimuksistaan puhuvat”. Oma kokemukseni on, että tutkijat kyllä miettivät tätä: joskus melkein liikaakin. Sinänsä on hyvä, että tutkijan vastuu on sangen ehdoton: hän kantaa eettisen vastuunsa siitä, mitä on tehnyt ja miten on viestinyt tutkimuksestaan tiedeyhteisölle ja toisaalta laajalle yleisölle. Kolikon kääntöpuolena on, että tämä vastuu pelottaa monia tutkijoita.

En tiedä, kuinka paljon Rantalan-tapauksesta kannattaa päätellä sitä, että miten toimittajien, yliopiston tiedottajien tai tutkijoiden kannattaa toimia. Joskus varmasti virhe on puhtaasti tutkijan tai toimittajan. Isoin ongelma tutkijan näkökulmasta on kuitenkin tuessa: kuinka paljon viestinnässä autetaan, tuetaan, prepataan, suunnitellaan ja sparrataan.

Viestintäihmisten palkkaaminen yliopistoihin on sitä paljon parjattua hallinnon paisumista. Tutkija ansaitsee paneutuvan ja asiantuntevan tuen, kun kerrankin saa selville jotain, mikä pitää jakaa koko maailman kanssa.

Kommentit (5)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
Heinäkuu
2016
2015
2014
Sisältö jatkuu mainoksen alla