Isorotta etsimässä jyviä ja siemeniä. Kuva: tobí / Wikimedia Commons.
 

Pari viikkoa sitten kirjoitin pelon maisemasta: siitä miten saalistajien pelko vaikuttaa siihen, miten saaliseläimet käyttäytyvät ja liikkuvat luonnossa.

Pelon maisemalle (landscape of fear) on muotoutumassa sisarkäsite, ällötyksen maisema (landscape of disgust). Ajatus on jälleen yksinkertainen: eläimet yrittävät välttää sellaisia alueita, joissa niillä on riski saada loistartunta. Niinpä eläinten kokemukset riskialttiista alueista muokkaa siten, miten ne keräävät ravintoa tai muuten käyttävät hyödyksi elinalueitaan.

Ällöttävän alueen käsite jos mikä on helposti ymmärrettävissä. Ihmisillä on hyvin vahvat ällötyksen maisemat, joihin kuuluvat niin likaiset julkiset vessat kuin sotkuiset roskakatokset.

Mitä merkitystä sitten sillä on, että jotkut alueet ällöttävät eläimiä ja toiset eivät? Aivan kuten saalistajien pelko rajoittaa saaliseläinten toimintaa ja aktiivisuutta, samoin loisten pelko voi rajoittaa eläinten toimintaa. Evoluutiobiologisin termein sanottuna loisten pelko siis aiheuttaa eläimille kustannuksia: ne eivät voi aina valita helpointa ravintoa, pesäpaikkaa tai lepopaikkaa, koska ne voivat altistaa loisille.

Eläinten pitää tasapainottaa riskejä. Ravinnonhankinnan ja loistartunnan välillä voi olla ristiriesa (trade-off): mitä suurempi loisriski, sitä enemmän sitä pitää välttää. Tai: mitä enemmän ruokaa on helposti saatavilla, sitä suuremman loisriskin voi sietää.

Jos tätä haluaa soveltaa ihmisen elämään, vessa on jälleen hyvä esimerkki. Joskus likaisenoloisessakin vessassa on käytävä, jos vessassa on juuri silloin käytävä.

 

Yhdysvaltalaiset tutkijat tutkivat ällötyksen maisemaa Santa Barbaran lähellä. He etsivät supien, eli pesukarhujen, käymälät. Supien ulosteissa löytyy sulamattomia siemeniä ja jyviä, joita muut eläimet voivat syödä. Toisaalta, supien ulosteessa on myöskin supisuolinkaisen, supien yleisen suolistoloisen, munia, jotka voivat tarttua jyviä syöviin eläimiin. Tutkijat kuvasivat riistakameralla supikoirien käymälöitä ja sitä mitkä eläimet käyvät syömässä jyviä.

Tutkijoiden ennuste oli, että lajit, joille loistartunta on mahdollisesti tappava, välttävät käymälöitä. Rotat eivät yleensä kuole supisuolinkaisen tartuntaan, mutta syövät paljon jyviä, joten ne voivat puolestaan hakeutua käymälöihin.

Lopputulos: tismalleen ennusteen mukainen. Eniten käymälöitä välttivät kaniinit, joille supisuolinkainen on tappava, ja jotka eivät edes syö jyviä. Rotat sen sijaan suorastaan viihtyivät supien käymälöissä.

Ällötyksen maiseman vaikutus tietenkin jatkuu edemmäs: jos paikalliset siemenensyöjät eivät halua syödä supien ulosteiden pilaamia siemeniä, kasveilla on kissanpäivät. Niiden siemenet päätyvät lannoitteen kanssa sopiviin paikkoihin.

 

Ulosteisiin liittyvä ällötys on helppo ymmärtää. Muut tutkitut ällötyksen kohteet ovat myös yhtä loogisia: esimerkiksi petoeläimet välttävät petoeläinten raatoja. Kannibalismi on harvinaista petoeläimillä, koska tartuntariski on niin korkea.

Mandrillit, eli afrikkalaiset häntäapinat, varovat lajikumppaneitaan, jotka ovat loisittuja. Nähtävästi ulosteet, joissa on loisia, tuoksuvat erilaiselta ja tämä varoittaa muita ryhmän apinoita varomaan näitä yksilöitä. Jos mandrilli saa tutkijoilta matokuurin, loisten häädön jälkeen muut mandrillit sukivat parantunutta yksilöä huomattavasti innokkaammin. Ällötys voi siis vaikuttaa sosiaalisiin verkostoihinkin.

 

Ällötyksen maisemasta nousee omaan mieleeni kaksi keskeistä seurausta.

Ensinnäkin, ällötyksen maisema toimii luultavasti jotenkin yhdessä elinympäristöjen pirstoutumisen kanssa. Kun elinympäristöt pirstoutuvat ja lajien liikkumatila vähenee sopivan elinympäristön tuhoutuessa, ällötyksen maisema tulee muuttumaan. Tällöin on mahdollista, että eläimet joutuvat yhä enemmän liikkumaan alueilla, joilla ne eivät normaalisti liikkuisi, koska niiden tautiriski on liian korkea.  Elinympäristöjen pirstoutuminen voi siis nostaa lajien loismääriä, koska ne eivät voi yhtä tehokkaasti välttää loisia.

Toiseksi, ällötys on sopeutuma. Se parantaa eläinten kelpoisuutta, koska ne osaavat paremmin välttää loisia. Toisaalta, loisten ja loisten isäntien välillä on jatkuva kilpajuoksu. Jos ällötys on yksi tapa välttää loisia, loisten pitäisi puolestaan pyrkiä muuntumaan mahdollisimman vähän ällöttäviksi.

Supikäymälöiden tutkijat ehdottivat, että ällötyksen pitäisi johtaa siihen, että ulosteiden välityksellä leviävien loisten pitäisi sopeutua kestämään ympäristössä kauemmin kuin ällötyksen aiheuttajien. Käytännössä loisen pitäisi siis pysyä maassa tartuttamiskykyisenä pidempään kuin ulosteen säilyä maassa.

Paras loinen on sellainen, jota ei tunnista, koska sitä ei voi välttää.

Kommentit (1)

Arvorealisti

Nopsaan toimi pohjoisessa se lehtikin joka tarvitsi päätoimittajaa. Kuinkas siinä kävikään? Aika lailla Porissa sama tilanne. Kukin eläköön tavallaan, mutta mielipiteen vapaus on perustuslaissa turvattu. Sananvapauden kanssa on jo bähän niin ja näin.

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkija Helsingin ja Zürichin yliopistoissa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2017
Heinäkuu
2016
2015
2014