Syyskuun ensimmäinen päivä on keskellä tutkijan tärkeintä aikaa vuodesta. Kyseessä ei ole aineiston keruu, tulosten analysointi tai edes uusien opiskelijoiden toivottaminen tervetulleeksi yliopistolle. Tutkimusrahoituskausi on nyt huipussaan, kun useammat isot säätiöt, Suomen Akatemia ja EU ottavat vastaan hakemuksia.

Raha on tutkijan ilo ja kirous. Tampereen yliopiston professori Piia Jallinoja kirjoitti elokuun alussa blogiinsa, kuinka häntä turhauttaa tutkimusrahoituksen hakemiseen hukkaan mennyt työaika. ”Koko homma on alkanut epäilyttää.”

Täälläkin hakemuksia kirjoittaessa epäilyttää. Jallinoja kirjoittaa tosin eri kontekstista kuin kaltaiseni tutkijanuran alkuvaiheessa oleva tutkija. Jallinoja hakee rahaa kunnianhimonsa tai miellyttämisen halun takia. Itse haen rahaa jatkuvasti kaikkialta, koska elantoni riippuu siitä, että saan apurahoja.

Ei sikäli, että eteneminen tutkijan uralla auttaisi yhtään. Biotieteissä, jossa on vahva tutkimusryhmäperinne, tutkimusryhmien johtajia painaa se, että heidän hakemastaan rahoituksesta riippuu monien nuorempien tutkijoiden toimeentulo.  Nature-lehti muotoilikin tämän ongelmaksi, että kun rahaa ei ole, ahdistaa ja kun saa tutkimusrahaa, sitten vasta ahdistaakin.

Tilanteen kun yhdistää suomalaisen tiedepolitiikan tilanteeseen, lopputulos on lohduton. Suomessa tutkijoiden urapolku on pirstaleinen eikä kovinkaan houkutteleva. Kilpailu rahoituksesta lisääntyy jatkuvasti ja yhä pienempi osuus hakemuksista rahoitetaan. Monet hyvät tutkimussuunnitelmat jäävät rahoittamatta. Tohtoreiden työttömyys kasvaa.

Lyhyesti sanottuna: tutkimusrahoituksen hakeminen kyynistää.

 

Huomaan helposti itsestäni kyynistymisen.  Jos en ole saanut rahoitusta, apurahan saajien listaa selatessani pohdin, että miten tuokin tuossa on muka minua ennemmin ansainnut rahoituksen. Jos saan kilpaillun rahoituksen, ajattelen, että olen jotenkin onnistunut huijaamaan itselleni rahoituksen  monien paljon parempien tutkijoiden nenän edestä.  Kun teen tutkimusta, pelkään, että saanko tuloksia, jotka ovat saamani tutkimusrahoituksen arvoisia.

Tietenkään tutkijan työ ei ole pelkkää kärsimystä. Suurimman osan ajasta nautin työstä: saan rahaa sille, että voin tutkia asioita, jotka koen kaikkein tärkeimmiksi. Teen yhteistyötä ympäri maapallon ja jaan tietoa muiden tutkijoiden kanssa. Olen pienellä erikoisalallani maailman huippuja.

Kyynisyyden ja motivaation välisessä rajankäynnissä on juuri kyse tutkimusrahoituksesta. Oloni on rauhallisempi, kun tulevaisuus on turvattu. Kollegat ja yhteistyökumppanit muuttuvat kilpakumppaneiksi, kun seuraavan vuoden rahoitus on katkolla. Kun saa itsensä ajattelemasta, että tuo ainakaan ei olisi ansainnut tutkimusrahaa, vaan minä, jaan Jallinojan tunteen. Koko homma alkaa epäilyttää.

Surullisinta on, että tutkimussuunnitelman tekeminen on hauskaa. Rakastan hetkeä, kun paperi on tyhjä ja alan kirjoittaa uutta projektisuunnitelmaa. Hetken aikaa koko maailma on avoin ja kaikki on mahdollista. Tekemällä suunnitelmasta kerta toisensa jälkeen uuden version on todellista timanttien hiomista. Tieteessä hyvin suunniteltu on puoliksi tehty.

 

Mikä sitten ratkaisuksi? Tilanteen parantaminen vaatii ainakin kolmenlaisia toimenpiteitä: tutkijan urapolun vahvistamista, tutkimusarvioinnin kehittämistä ja työhyvinvoinnin vakavasti ottamista.

Ensinnäkin, tutkijan urapolku. Tutkimusrahoituksen myöntäjien määrä on kasvanut, mikä on tavallaan hyvä asia, mutta kääntöpuolena rahoituskenttä on pirstaloitunut. Tutkija hakee rahaa jatkuvasti ja käyttää merkittävän osan ajastaan siihen, että muokkaa hakemuksensa kunkin säätiön haluamaan formaattiin ja muuttelee avainsanoja sen perusteella mitä olettaa säätiön rahoittavan. Rahoitusta saa usein vuodeksi tai lyhyemmäksi ajaksi. Tämä jatkuu vuosikausia, ilman että tutkija etenee mihinkään. Tilannetta auttaisi esimerkiksi pidemmät rahoituskaudet.  

Toinen uusi ratkaisu on tenure track –professuurit: tutkijoita rekrytoidaan professoreiksi enemmän jo tutkijan uran alku- tai keskivaiheissa, jolloin lupaavimmat tutkijat saavat keskittyä paremmin tutkimukseen ja uraansa. Tämä on tietenkin hyvä tenure track –putkeen päässeille, mutta entisestään korostaa eroja apurahoilla työksentelevien itsenäisten tutkijoiden ja professorien välillä. Joka tapauksessa se, että vakituista paikkaa jonotetaan viidenkympin tuolle puolen kituuttamalla apurahoilla ei ole järkevää. Etenkään, jos tällöin paikan saa se, joka on vain jaksanut kituuttaa pisimpään.  

Toiseksi, tutkimusarvioinnin kehittäminen, josta olenkin kirjoittanut aiemmin. Tutkijoita arvioidaan monesti kestämättömin kriteerein, kuten muun muassa sen mukaan missä tieteellisissä sarjoissa he ovat julkaisseet tutkimuksiaan. Tutkimusrahoittajat haluavat yhä enemmän yhteiskunnallista vuorovaikutusta ja vaikuttavuutta. Tämä johtaa helposti tutkimusprojektin pirstoutumiseen.

Kun nyt olen kirjoittanut hakemusta Suomen Akatemialle, en voi olla ajattelematta, että norminpurkutalkoisiin olisi hieman varaa. Hakemuksen liitteenä pitää olla ”tutkimusaineiston hallintasuunnitelma”, jonka ohjeissa puolestaan neuvotaan, että tähän kannattaa liittää lyhyt ”tutkimusaineiston turvallisuussuunnitelma”. On harvinaisen epämotivoivaa visioida käyttämiäni tiedostomuotoja, jos rahoituksen myöntöprosentti on alle kymmenen.

Tämä on myös yksinkertaista aritmetiikkaa: tutkijoiden aikaa kuluu vähemmän hukkaan hakuvaiheessa, jos hakemus on nopeampi kirjoittaa.

Uusia innovaatioita on esimerkiksi rahoituksen jakaminen arpomalla: hakemuksista valitaan parhaimmisto ja sitten näiden kesken rahoituksen saavat valitaan arvalla. Monissa hauissa käytetään kahta vaihetta, jossa ensimmäisessä on kevyt hakemus ja vasta jatkoon päässeiltä pyydetään täydellinen hakemus.

Kolmanneksi, työhyvinvointi on yliopistoissakin otettava vakavasti. Jo tutkijakoulutuksessa pitäisi puhua enemmän jaksamisesta, odotuksista, pettymysten kanssa selviämisestä ja stressin hallinnasta. On suorastaan omituista, että tätä aihetta käsitellään niin vähän.

Vertaus urheilumaailmaan ei ole kovin kaukaa haettu: Aivan samoin kuin huippututkijoiden kouluttaminen vaatii harjoitusta, panostamista ja aikaa, se vaatii myös psyykkisten tekijöiden huomioonottamista. Miten tutkija suhtautuu kilpailuun? Miten stressin kanssa toimitaan? Mistä löytää oikea tasapaino työn ja muun elämän välillä?

Miten välttää kyynistyminen?

 

 

Kuva: Europa credit urgente / Wikimedia Commons

Kommentit (2)

Kyynistynyt

"Joka tapauksessa se, että vakituista paikkaa jonotetaan viidenkympin tuolle puolen kituuttamalla apurahoilla ei ole järkevää. Etenkään, jos tällöin paikan saa se, joka on vain jaksanut kituuttaa pisimpään."

Tässähän se on suurin ongelma, korostuneimpana biotieteissä. Töitä ei juuri ole yliopiston ulkopuolella ja yliopistoilla kaikki tehtävät on täytetty 10-15 vuodeksi. Odottele siinä sitten 1500 euroa kuussa "palkalla" vapautuvaa tehtävää, johon yliopisto kuitenkin mieluummin ottaisi jonkun ulkomailta OKM:n pisteitä kerätäkseen. Ei kovin houkuttelevaa mutta silti halukkaita riittää yli äyräiden. Pahinta on vielä se, että uskallan väittää monien nyt pysyvissä tehtävissä olevien lehtoreiden ja professorienkin saaneen virkansa aikanaan melko nuorena ja kevyillä meriiteillä. Monilla into ja työhalu onkin kadonnut sen myötä. Tehtävänsä menettämistä ei yliopistolla silti tarvitse pelätä, vaikka tekisikin töitä vain 60% teholla. YT:t kohdistuu lähes poikkeuksetta avustavaan henkilökuntaan.

Vierailija

"Tutkija hakee rahaa jatkuvasti ja käyttää merkittävän osan ajastaan siihen, että muokkaa hakemuksensa kunkin säätiön haluamaan formaattiin ja muuttelee avainsanoja sen perusteella mitä olettaa säätiön rahoittavan."

Tuttua hommaa normaalin työn haun puolelta. Vähän tuntuu, että joka toinen lafka haluaa CV:n eri näköisenä ja omalla tavallaan muotoiltuna. Onneksi on jo työ ja kyse on vain firman vaihdosta, joten ei ole elanto tuosta kiinni ja liian lennokkaita pyytäville voi viitata kintaalla.

Kyse on siitä, että hakua järjestävät pyrkivät optimoimaan omaa työtään ja ulkoistaa sen hakijoille. Vaikka se olisi taas yksi "turha" pykälä, niin tuokin vaatisi jotain virallista pakottamista tiettyyn formaattiin, jotta jokaisen ei tarvitsisi ns. keksiä pyörää uudelleen. Erityisesti tieteellisissä hauissa tuollainen on harvinaisen ironista.

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkija Helsingin ja Zürichin yliopistoissa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2017
Heinäkuu
2016
2015
2014