Kirjoitukset avainsanalla luonnonsuojelu

Tutkijat selvittivät alueita,joilla hanhikorppikotkat (vasemmalla) ja munkkikorppikotkat (oikealla) liikkuvat Iberian niemimaalla. Kuva: Arrondo ym., CC-lisenssi

Pitkään lausuttu viisaus suojelubiologiassa on, että lajien suojelu vaatii kansainvälistä yhteistyötä, koska valtioiden rajat eivät rajoita eliölajien esiintymistä. Joskus näin kuitenkin käy: Portugalin ja Espanjan rajamaastossa asuvat hanhikorppikotka ja munkkikorppikotka esiintyvät yllättävän tarkasti vain Espanjan puolella. Tutkijat seurasivat kuudenkymmenen hanhikorppikotkan ja yhdentoista munkkikorppikotkan liikkeitä ja huomasivat, että niiden esiintymisalueen raja seurailee tarkasti maita rajaavia joenlaaksoja (kuten ylläolevasta kuvasta voi nähdä).

Maastossa ei ole mitään piirteitä, joka erottaisi espanjalaisen tai portugalilaisen puolen rajaa. Maiden välillä ei ole äkillisiä muutoksia maisemanpiirteissä, ilmastossa tai lajistossa.

Merkittävä ero Portugalin ja Espanjan välillä on lainsäädännössä: espanjalaiset karjatilalliset jättävät kuolleet eläimensä maastoon, kun taas portugalilaisten karjankasvattajien on kerättävä kaikki ruhot pois ja poltettava tai haudattava ne.

Espanjan puolella ruoho on vihreämpää korppikotkille, sillä siellä on saatavilla ravintoa huomattavasti enemmän, koska maastosta löytyy naudan ruhoja. Portugalin puolella kyllä asuu muutamia korppikotkia, mutta nekin lentävät lähes ainoastaan Espanjan puolella.

 

Vaatimus kuolleiden nautojen tuhoamisesta tuli Euroopan unionin säädöksiin vuonna 2002, koska edellisenä vuonna hullun lehmän tauti oli levinnyt useissa Euroopan maissa. Suomessakin ilmeni yksi mysteeritapaus kärsämäkeläisellä tilalla. Tiukka hygieniasäädöstö lopetti hullun lehmän taudin leviämisen, mutta eurooppalaiset korppikotkat ja muut raadonsyöjät joutuivat säännösten uhreiksi.

Eurooppalaiset korppikotkat ovat viimeisten satojen vuosien aikana käyttäneet pääravintonaan ihmisten kasvattamaa karjaa. Jos lehmä on kuollut esimerkiksi tautiin tai muusta syystä, jonka takia sitä ei voida käyttää ihmisten ruuaksi, lehmä on jätetty maastoon. Tästä raadosta on riittänyt ravintoa monille eri eläimille ja viime kädessä tietenkin korppikotkille.

EU:n karjantuhoamissäännöstön jälkeen maanosan jo muutenkin heikoissa kantimissa olleet korppikotkakannat lähtivät laskuun. Muutama vuosi sitten linnunsuojelujärjestöjen lobbauksen jälkeen Euroopan unioni kevensi säätelyään ja nyt yksittäiset jäsenmaat voivat vapaammin päättää miten kuolleiden kotieläinten ruhoja käsitellään. Espanja ensimmäisten joukossa mahdollisti ruhojen jättämisen luontoon, koska Espanjassa asuu noin 95% kaikista Euroopan korppikotkista. Portugali ei seurannut perässä.

Tästä syntyikin kahden valtion välille raja, jota korppikotkatkin kunnioittavat siitä yksinkertaisesta syystä, että Espanjassa niille on ruokaa, Portugalissa ei.

 

Ekosysteemien hajottajista yleensä mieleen tulevat ensin hyönteiset, maaperän eliöt ja sienet. Isommilla raadonsyöjillä on myös merkittävä rooli ravinteiden hajotuksessa. Ne tarjoavatkin ekosysteemipalveluita, joiden arvo voidaan ihan oikeasti laskea.

Espanjalaiset karjankasvattajat esimerkiksi käyttivät vuonna 2012 noin 50 miljoonaa euroa ruhojen kuljettamiseen ja polttamiseen. Ruhojen kuljettaminen vaatii vuodessa noin 50 miljoonaa kilometriä kuorma-auton ajamista, joka puolestaan aiheuttaa merkittäviä määriä kasvihuonekaasupäästöjä. Suurempi korppikotkakanta sekä säästäisi rahaa että vähentäisi kasvihuonekaasupäästöjä.

On paljon kätevämpää, kun villieläimet syövät raadot pois maastosta, eikä maanviljelijän tarvitse nähdä vaivaa ruhojen kuljettamisesta.

 

Korjaus 21.4.2019, klo 10.48: Kuvatekstin lintulajit on korjattu.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lenkko syö Brisbanessa, Australiassa, palmua. Kuva: Andrew Mercer / Wikimedia Commons.

Tämän vuoden virus voisi olla Nipah: kuukausi sitten Intian Keralan osavaltiossa raportoitiin kolmen ihmisen kuolemisesta nipahtartuntaan ja tämän jälkeen nähtävästi 18 ihmistä saanut tartunnan. Heistä 16 on kuollut tartuntaan. Aikaisempina vuosina blogissani on vuoden viruksena esiintynyt niin Länsi-Afrikan ebolaepidemia, Etelä-Amerikan zikaepidemia kuin Arabian niemimaan MERS-virukset.

Nipahin nosti maailmankartalle se, että se esiintyi Intian länsirannikolla Keralassa, jossa sitä aiemmin ei ollut ollut lainkaan. Tautia oli esiintynyt aiemmin Bangladeshissa ja itäisimmässä Intiassa, Bengalissa, noin 2 000 kilometrin päässä.

 

Nipah-virus aiheuttaa aivotulehdusta, joka on usein tappava. Sairaalahoitoon päätyneistä potilaista noin puolet kuolee. Taudin itäminen kestää viikosta kahteen ja taudin alettua kooma voi seurata jopa vuorokaudessa.

Nipah on pitkään ollut pelottavan vaarallinen, mutta lohdullisen pienelle alueelle rajoittunut taudinaiheuttaja. Virus tunnistettiin ensimmäisen kerran vuonna 1998 Malesiassa ja suuri osa tautitapauksista on rajoittunut Malesiaan tai Bangladeshiin. Virusta kuitenkin kantavat lenkot, eli vanhalta nimeltään lentävätkoirat, alueella yleiset hedelmälepakot, jotka asuvat laajalla alueella Australiasta Madagaskarille. Pohjoisessa niiden esiintymisraja menee Intiassa ja Kiinassa.

Tartunta on tultava suoraan toiselta ihmiseltä tai tautia kantavalta eläimeltä. Tartunta-elokuvan maailmanlaajuisen pandemian mallina oli juuri nipah. Tauti lähti elokuvassa kulkemaan, kun hedelmälepakon puoliksi syömä hedelmä tippui maahan. Metsässä laiduntanut sika sitten söi tämän hedelmän ja sika puolestaan päätyi ruuaksi macaolaisen kasinon ravintolaan. Tämä on paitsi kuviteltavissa oleva, myös realistinen tapa viruksen leviämiseen.

Ensimmäisen nipahepidemian aikana Malesiassa ainakin 257 ihmistä sai tartunnan, 105 ihmistä kuoli ja yli miljoona sikaa tapettiin, koska virus oli päässyt leviämään sikatiloilla. Tautia ei ole esiintynyt Malesiassa tuon jälkeen.

Nipahin läheinen sukulainen, Hendra-virus, on vastaavanlainen vaarallinen, mutta samalla tavoin harvinainen. Molemmat virukset kuuluvat heikosti tunnettuun henipavirusten ryhmään. Pitkään ajateltiin, että henipavirukset esiintyvät vain Australiassa ja Aasiassa, mutta afrikkalaisista lepakoistakin on viime aikoina löydetty henipaviruksia.


Hendra-virus tunnistettiin ensimmäisen kerran vuonna 1994 Hendrassa, Brisbanen esikaupungissa Australiassa. Taudin ensimmäiset uhrit olivat 22 ravihevosta, ohjastaja ja hevosten omistaja. Tämän jälkeen hendravirus on aiheuttanut silloin tällöin tartuntoja hevostiloilla Queenslandissa ja New South Walesissa. Vuodesta 2010 lähtien tartunnan hevosissa ovat olleet vuosittaisia.

Hendratartunnan taudinkuva on samanlainen kuin nipahtartunnallakin, joskin keuhkotulehdukset ja –verenvuoto vaikuttaa yleisemmältä.

Hevoset ovat hendran uhreja nähtävästi siksi, että laiduntaessaan ne välillä syövät ruohoa puiden alta. Lenkot elävät yhdyskunnissa usein juuri puissa ja näin lenkkojen ulosteet päätyvät hevosen suuhun. Hevosesta toiseen ja ihmisiin tauti leviää pisaratartuntana.

Kumpikin virus on harvinainen: taudinaiheuttajien tunnistamisen jälkeen nipahtartunnan on saanut noin 700 ihmistä ja hendratartunnan seitsemän ihmistä. Kuolleisuus on kuitenkin huomattava: kummassakin taudissa yli puolet tartunnan saaneista ja diagnosoiduista ihmisistä kuolee.

 

Henipavirukset tulevat valitettavasti olemaan yhä yleisempiä. Kuten ebolan osalta, myös henipavirusten leviämistä edistää lepakkojen elinympäristöjen pirstoutuminen ja tuhoutuminen. Kun lepakot joutuvat yhä useammin tekemisiin ihmisten ja kotieläinten kanssa, mahdollisuuksia tautien leviämiselle on yhä enemmän.

Kommentit (0)

Mehiläisiä tulossa ulos ja menossa sisään pesäänsä. Kuva: 0x010C / Wikimedia Commons

Uutisia aktiivisesti seurannut kansalainen ei voi olla huomaamatta, että pölyttäjähyönteiskannat ovat kaikkialla vähentymässä. Samoin uutisia seurannut kansalainen on varmasti huomannut, että parin kuukauden välein löydetään syyllinen, joka joskus on uusi syyllinen, joskus sama kuin aiemmin löydetty syyllinen.

DWV on yksi syyllisistä, joka aiheuttaa mehiläispesien tuhoutumista. DWV on lyhenne sanoista deformed wing virus, tarkoittaen epämuotoisten siipien virusta. Tartunnan saaneet mehiläisen toukat saavat kehityshäiriön siten, että kotelosta kuoriutuessaan niiden siivet ovat epämuodostuneet. Tämä tietenkin on ongelma mehiläisille ja aiheuttaa suurta kuolleisuutta.

DW-virus leviää pääasiassa varroapunkin mukana. Varroapunkit puolestaan elävät ainoastaan tarhamehiläisillä. Tämän takia on ajateltu, että varroapunkkien levittämät taudit eivät niinkään uhkaa villejä pölyttäjähyönteisiä.

Brittitutkijat selvittivätkin DW-viruksen osuutta villeissä pölyttäjähyönteisissä useilla saarilla, joilla ei ollut tarhamehiläisiä, joilla oli tarhamehiläisiä, mutta ei varroapunkkia ja joilla oli sekä tarhamehiläisiä että varroapunkkeja.

Lopputulos oli selkeä: saarilla, joilla oli tarhamehiläisiä ja varroapunkkeja, DW-viruksen osuus villeissä pölyttäjissä oli huomattavasti korkeampi kuin saarilla, joilla ei ollut varroapunkkeja (riippumatta siitä oliko saarilla tarhamehiläisiä vai ei). Jotenkin DW-virus siis päätyy tarhamehiläisistä villeihin hyönteisiin, vaikka varroapunkit eivät päätyisikään.

Kirjoitin muutama kuukausi sitten siitä, kuinka kaupunkien mehiläiskasvatus voi uhata villejä pölyttäjiä. Kaupungeissa on niin vähän mettä ravinnoksi pölyttäjille, että intensiivinen mehiläiskasvatus voi viedä kaiken meden villien pölyttäjien suista.

Tutkimustulosten perusteella näyttää siltä, että tämä ei ole ainoa mehiläisviljelyksen haittapuoli: se voi altistaa villit pölyttäjät myös tarhamehiläisten levittämille taudeille.

Kommentit (0)

Villejä lupiineja Merikarvia Alakylällä. Kuva: Tuomas Aivelo

 

Harva asia saa minua niin vihaiseksi kuin lupiinit.

Matkasin juuri junalla Helsingistä Poriin ja matkan varrella tuijottelin radan pientareita. Koko pitkän matkan varrella lupiineja oli isompia tai pienempiä kasvustoja.

Lupiini on haitallinen vieraslaji. Vieraslaji, koska se on alunperin kotoisin Pohjois-Amerikasta ja päätynyt Suomeen puutarhan koristekasvina ja viljelylajina. Haitallinen, koska lupiini valtaa alaa kotoperäisiltä lajeilta.

Ongelma ei ole niinkään siinä, että lupiini rehottaa komeana ja peittää suomalaiset kasvit, vaan siinä, että lupiini muokkaa rajusti ympäristöään. Mihin lupiini sitten päätyykään, se rehevöittää maaperää. Kuten muillakin hernekasveilla, lupiinilla on juurissaan typensitojabakteereita: ne käyttävät hyödyksi ilmakehän typpeä ja muokkaavat siitä typpiyhdisteitä, joita lupiini voi käyttää hyödyksi.

Typensitojabakteerit mahdollistavat, että lupiinit pystyvät valtaamaan vähäravinteisia kasvuympäristöjä. Samalla kuin lupiinin yhteistyökumppanit sitovat typpeä maaperään, lupiinin kasvuympäristö muuttuu rajusti. Juuri avoimet vähäravinteiset elinympäristöt ovat Suomessa vähissä. Siinä missä aiemmin maatalous ja laiduntaminen mahdollisti ketojen ja niittyjen olemassaolon, nykyään niitä on huomattavan vähän. Teiden ja ratojen pientareet ovat olleet yksi niittyjä ja ketoja korvanneita elinympäristöjä, mutta lupiini muuttaa näitä vähä vähältä ravintteikkaammaksi.

Noidanlukot, ahosilmäruoho, hietaneilikka, ketonukki, liuskakurjenpolvi, pikkuhanhikki, hirvenkello... Uhanalaisia keto- ja niittykasveja, jotka voivat myös selvitä tienpientareilla, on paljon, ja lupiini uhkaa näiden selviytymistä Suomessa.

Keski-Euroopassa lupiinit ovat jo alkaneet vallata karuja kangasmetsiä. Ilmaston lämmetessä, suomalainenkin tulee yhä useammin törmäämään metsässä lupiiniin. Samaten niittyt ja lehdot tulevat myös olemaan lupiinin valloituslistalla.

Varmemman vakuudeksi lupiini on myrkyllinen, eikä se siis sovellu perhostoukkien tai muiden kasvinsyöjien ravintokasviksi. Välillisesti lupiini uhkaa siis myös keto- ja niittykasveista riippuvaisia muita lajeja.

Lupiinin poistaminen Suomen luonnosta on jo liian myöhäistä, mutta sen leviämistä voi rajoittaa. Niinpä: katkaise lupiinit kukkimisen jälkeen ennen kuin ne ehtivät tuottaa siemeniä. Lupiini on monivuotinen kasvi, joten tämä ei vielä riitä: yksittäiset kasvit voi kaivaa juurakkoineen ylös, mutta isompien esiintymien torjunta vaatii vuosien niittotyön.

 

Vieraslajeista voi lukea lisää Vieraslajiportaalista.

Kommentit (2)

JeremyH
1/2 | 

Tuomakselta jäi mainitsematta että lupiini myös varjostaa, eli pitää kasvupaikkansa kosteampana kuin syrjäyttämänsä kasvit ja täten edistää esim. punkkien leviämistä.

Lupiinin juurastot ovat erinomaista ravinnetta myyrille.  Jos puutarhassasi ei muuten ole myyriä, niin lupiinien avulla niitä saa hankittua koko populaation. Lisäksi myyrien syömien juurastojen paikalle jää maahan koloja, eikä myyrä tarvitse niitä kaikkia itselleen, vaan osa jää pesäpaikaksi hiirille, käärmeille jne eläimille, joita ihmiset yleensä yrittävät häätää pihastaan.

Lupiini on huono ravintokasvi karjalle, vaikka sitä on siihenkin tarkoitukseen kasvatettu. Lupiini on toki ravinnepitoinen, mutta hitaasti sulava. Eli vaikka rehupaalin ravinnepitoisuus olisi lupiinin ansiosta hyvä, niin maidon tuotanto on sen avulla heikko. Runsaasti lupiinia syönyt eläin voi herkästi saada ähkyn tai jopa kuolla suolitukokseen.

Lupiinin varren sisällä oleva maiti, on eräänlaista aurinkorasvan vastakohtaa. Jos esim. hevonen laiduntaa lupiinia, niin sen turpaan voi maiti aiheuttaa aurinkoisena päivänä niin pahan auringon polttaman, ettei hevonen pysty syömään. Toki myös lehmille voi aiheuttaa saman, mutta lehmät viettävät enemmän aikaa varjossa kuin hevoset eivätkä täten ole niin herkkiä saamaan palovammoja lupiinista.

Lupiini houkuttelee kotiloita (ilmeisesti hajullaan), mutta ei ilmeisesti maistu kovin hyvälle, koska kotilot usein siirtyvät lupiinin lähellä kasvavien muiden kasvien kimppuun.

Lupiinista voi päästä eroon niittämällä kasvit juuri ennen kuin siemenet kehittyvät. (täydessä kukinto vaiheessa.) Eroon pääseminen voi kuitenkin kestää vuosia. Vaikka lupiinin niittäisi niin ettei se pääse kukkimaan koko kesänä ollenkaan, niin lupiini voi selviytyä juurensa ansiosta seuraavaan kesään.  Lupiinin siemen voi säilyä itämis kykyisenä jopa 100 vuotta, eli lopullisesti lupiinista on hyvin hankala päästä eroon. Niittäminen ennen siemenien kehittymistä on siis hyvin olennaista.

Tehokkaimmatkaan rikkaruohomyrkyt/kasvinsuojeluaineet (millä nimellä niitä kukakin kutsuu) eivät kunnolla tehoa lupiiniin. Esim. glyfosaatti jättää usein lupiinin juuren itämiskykyiseksi. Kasvin maanpäällinen osa toki glyfosaatilla kuolee, mutta seuraavana kesänä tai jopa saman kesän aikana voi sama lupiini taas kukkia.

Vierailija
2/2 | 

Kiitos tuosta  lupiinien  levinnäisyydestä varsinkin teiden varsille kuuluu valtion yhtiöille TVH (=työtä vieroksuvat henkiöt) ja nyjyinnen Destia(Dementikot stimulantit). Nehän ovat oikein tarkoituksellisesti  kylväneet ja kai kylvävät edelleen  valtateidewn  luiskiin  lupiinia. Halpaa siementä ja näyttävää kukkaa!  ja hurjinta tässä kuviossa on se että  ainakin pari kertaa parturoitavat tien luiskat jätetään leikkaamatta näiden  lupiinien kohdalta (ilmeinen  käsky ylemmältä taholta). Herätys BERNER!

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
Heinäkuu
2016
2015
2014