Kirjoitukset avainsanalla luonnonsuojelu

Lenkko syö Brisbanessa, Australiassa, palmua. Kuva: Andrew Mercer / Wikimedia Commons.

Tämän vuoden virus voisi olla Nipah: kuukausi sitten Intian Keralan osavaltiossa raportoitiin kolmen ihmisen kuolemisesta nipahtartuntaan ja tämän jälkeen nähtävästi 18 ihmistä saanut tartunnan. Heistä 16 on kuollut tartuntaan. Aikaisempina vuosina blogissani on vuoden viruksena esiintynyt niin Länsi-Afrikan ebolaepidemia, Etelä-Amerikan zikaepidemia kuin Arabian niemimaan MERS-virukset.

Nipahin nosti maailmankartalle se, että se esiintyi Intian länsirannikolla Keralassa, jossa sitä aiemmin ei ollut ollut lainkaan. Tautia oli esiintynyt aiemmin Bangladeshissa ja itäisimmässä Intiassa, Bengalissa, noin 2 000 kilometrin päässä.

 

Nipah-virus aiheuttaa aivotulehdusta, joka on usein tappava. Sairaalahoitoon päätyneistä potilaista noin puolet kuolee. Taudin itäminen kestää viikosta kahteen ja taudin alettua kooma voi seurata jopa vuorokaudessa.

Nipah on pitkään ollut pelottavan vaarallinen, mutta lohdullisen pienelle alueelle rajoittunut taudinaiheuttaja. Virus tunnistettiin ensimmäisen kerran vuonna 1998 Malesiassa ja suuri osa tautitapauksista on rajoittunut Malesiaan tai Bangladeshiin. Virusta kuitenkin kantavat lenkot, eli vanhalta nimeltään lentävätkoirat, alueella yleiset hedelmälepakot, jotka asuvat laajalla alueella Australiasta Madagaskarille. Pohjoisessa niiden esiintymisraja menee Intiassa ja Kiinassa.

Tartunta on tultava suoraan toiselta ihmiseltä tai tautia kantavalta eläimeltä. Tartunta-elokuvan maailmanlaajuisen pandemian mallina oli juuri nipah. Tauti lähti elokuvassa kulkemaan, kun hedelmälepakon puoliksi syömä hedelmä tippui maahan. Metsässä laiduntanut sika sitten söi tämän hedelmän ja sika puolestaan päätyi ruuaksi macaolaisen kasinon ravintolaan. Tämä on paitsi kuviteltavissa oleva, myös realistinen tapa viruksen leviämiseen.

Ensimmäisen nipahepidemian aikana Malesiassa ainakin 257 ihmistä sai tartunnan, 105 ihmistä kuoli ja yli miljoona sikaa tapettiin, koska virus oli päässyt leviämään sikatiloilla. Tautia ei ole esiintynyt Malesiassa tuon jälkeen.

Nipahin läheinen sukulainen, Hendra-virus, on vastaavanlainen vaarallinen, mutta samalla tavoin harvinainen. Molemmat virukset kuuluvat heikosti tunnettuun henipavirusten ryhmään. Pitkään ajateltiin, että henipavirukset esiintyvät vain Australiassa ja Aasiassa, mutta afrikkalaisista lepakoistakin on viime aikoina löydetty henipaviruksia.


Hendra-virus tunnistettiin ensimmäisen kerran vuonna 1994 Hendrassa, Brisbanen esikaupungissa Australiassa. Taudin ensimmäiset uhrit olivat 22 ravihevosta, ohjastaja ja hevosten omistaja. Tämän jälkeen hendravirus on aiheuttanut silloin tällöin tartuntoja hevostiloilla Queenslandissa ja New South Walesissa. Vuodesta 2010 lähtien tartunnan hevosissa ovat olleet vuosittaisia.

Hendratartunnan taudinkuva on samanlainen kuin nipahtartunnallakin, joskin keuhkotulehdukset ja –verenvuoto vaikuttaa yleisemmältä.

Hevoset ovat hendran uhreja nähtävästi siksi, että laiduntaessaan ne välillä syövät ruohoa puiden alta. Lenkot elävät yhdyskunnissa usein juuri puissa ja näin lenkkojen ulosteet päätyvät hevosen suuhun. Hevosesta toiseen ja ihmisiin tauti leviää pisaratartuntana.

Kumpikin virus on harvinainen: taudinaiheuttajien tunnistamisen jälkeen nipahtartunnan on saanut noin 700 ihmistä ja hendratartunnan seitsemän ihmistä. Kuolleisuus on kuitenkin huomattava: kummassakin taudissa yli puolet tartunnan saaneista ja diagnosoiduista ihmisistä kuolee.

 

Henipavirukset tulevat valitettavasti olemaan yhä yleisempiä. Kuten ebolan osalta, myös henipavirusten leviämistä edistää lepakkojen elinympäristöjen pirstoutuminen ja tuhoutuminen. Kun lepakot joutuvat yhä useammin tekemisiin ihmisten ja kotieläinten kanssa, mahdollisuuksia tautien leviämiselle on yhä enemmän.

Kommentit (0)

Mehiläisiä tulossa ulos ja menossa sisään pesäänsä. Kuva: 0x010C / Wikimedia Commons

Uutisia aktiivisesti seurannut kansalainen ei voi olla huomaamatta, että pölyttäjähyönteiskannat ovat kaikkialla vähentymässä. Samoin uutisia seurannut kansalainen on varmasti huomannut, että parin kuukauden välein löydetään syyllinen, joka joskus on uusi syyllinen, joskus sama kuin aiemmin löydetty syyllinen.

DWV on yksi syyllisistä, joka aiheuttaa mehiläispesien tuhoutumista. DWV on lyhenne sanoista deformed wing virus, tarkoittaen epämuotoisten siipien virusta. Tartunnan saaneet mehiläisen toukat saavat kehityshäiriön siten, että kotelosta kuoriutuessaan niiden siivet ovat epämuodostuneet. Tämä tietenkin on ongelma mehiläisille ja aiheuttaa suurta kuolleisuutta.

DW-virus leviää pääasiassa varroapunkin mukana. Varroapunkit puolestaan elävät ainoastaan tarhamehiläisillä. Tämän takia on ajateltu, että varroapunkkien levittämät taudit eivät niinkään uhkaa villejä pölyttäjähyönteisiä.

Brittitutkijat selvittivätkin DW-viruksen osuutta villeissä pölyttäjähyönteisissä useilla saarilla, joilla ei ollut tarhamehiläisiä, joilla oli tarhamehiläisiä, mutta ei varroapunkkia ja joilla oli sekä tarhamehiläisiä että varroapunkkeja.

Lopputulos oli selkeä: saarilla, joilla oli tarhamehiläisiä ja varroapunkkeja, DW-viruksen osuus villeissä pölyttäjissä oli huomattavasti korkeampi kuin saarilla, joilla ei ollut varroapunkkeja (riippumatta siitä oliko saarilla tarhamehiläisiä vai ei). Jotenkin DW-virus siis päätyy tarhamehiläisistä villeihin hyönteisiin, vaikka varroapunkit eivät päätyisikään.

Kirjoitin muutama kuukausi sitten siitä, kuinka kaupunkien mehiläiskasvatus voi uhata villejä pölyttäjiä. Kaupungeissa on niin vähän mettä ravinnoksi pölyttäjille, että intensiivinen mehiläiskasvatus voi viedä kaiken meden villien pölyttäjien suista.

Tutkimustulosten perusteella näyttää siltä, että tämä ei ole ainoa mehiläisviljelyksen haittapuoli: se voi altistaa villit pölyttäjät myös tarhamehiläisten levittämille taudeille.

Kommentit (0)

Villejä lupiineja Merikarvia Alakylällä. Kuva: Tuomas Aivelo

 

Harva asia saa minua niin vihaiseksi kuin lupiinit.

Matkasin juuri junalla Helsingistä Poriin ja matkan varrella tuijottelin radan pientareita. Koko pitkän matkan varrella lupiineja oli isompia tai pienempiä kasvustoja.

Lupiini on haitallinen vieraslaji. Vieraslaji, koska se on alunperin kotoisin Pohjois-Amerikasta ja päätynyt Suomeen puutarhan koristekasvina ja viljelylajina. Haitallinen, koska lupiini valtaa alaa kotoperäisiltä lajeilta.

Ongelma ei ole niinkään siinä, että lupiini rehottaa komeana ja peittää suomalaiset kasvit, vaan siinä, että lupiini muokkaa rajusti ympäristöään. Mihin lupiini sitten päätyykään, se rehevöittää maaperää. Kuten muillakin hernekasveilla, lupiinilla on juurissaan typensitojabakteereita: ne käyttävät hyödyksi ilmakehän typpeä ja muokkaavat siitä typpiyhdisteitä, joita lupiini voi käyttää hyödyksi.

Typensitojabakteerit mahdollistavat, että lupiinit pystyvät valtaamaan vähäravinteisia kasvuympäristöjä. Samalla kuin lupiinin yhteistyökumppanit sitovat typpeä maaperään, lupiinin kasvuympäristö muuttuu rajusti. Juuri avoimet vähäravinteiset elinympäristöt ovat Suomessa vähissä. Siinä missä aiemmin maatalous ja laiduntaminen mahdollisti ketojen ja niittyjen olemassaolon, nykyään niitä on huomattavan vähän. Teiden ja ratojen pientareet ovat olleet yksi niittyjä ja ketoja korvanneita elinympäristöjä, mutta lupiini muuttaa näitä vähä vähältä ravintteikkaammaksi.

Noidanlukot, ahosilmäruoho, hietaneilikka, ketonukki, liuskakurjenpolvi, pikkuhanhikki, hirvenkello... Uhanalaisia keto- ja niittykasveja, jotka voivat myös selvitä tienpientareilla, on paljon, ja lupiini uhkaa näiden selviytymistä Suomessa.

Keski-Euroopassa lupiinit ovat jo alkaneet vallata karuja kangasmetsiä. Ilmaston lämmetessä, suomalainenkin tulee yhä useammin törmäämään metsässä lupiiniin. Samaten niittyt ja lehdot tulevat myös olemaan lupiinin valloituslistalla.

Varmemman vakuudeksi lupiini on myrkyllinen, eikä se siis sovellu perhostoukkien tai muiden kasvinsyöjien ravintokasviksi. Välillisesti lupiini uhkaa siis myös keto- ja niittykasveista riippuvaisia muita lajeja.

Lupiinin poistaminen Suomen luonnosta on jo liian myöhäistä, mutta sen leviämistä voi rajoittaa. Niinpä: katkaise lupiinit kukkimisen jälkeen ennen kuin ne ehtivät tuottaa siemeniä. Lupiini on monivuotinen kasvi, joten tämä ei vielä riitä: yksittäiset kasvit voi kaivaa juurakkoineen ylös, mutta isompien esiintymien torjunta vaatii vuosien niittotyön.

 

Vieraslajeista voi lukea lisää Vieraslajiportaalista.

Kommentit (2)

JeremyH

Tuomakselta jäi mainitsematta että lupiini myös varjostaa, eli pitää kasvupaikkansa kosteampana kuin syrjäyttämänsä kasvit ja täten edistää esim. punkkien leviämistä.

Lupiinin juurastot ovat erinomaista ravinnetta myyrille.  Jos puutarhassasi ei muuten ole myyriä, niin lupiinien avulla niitä saa hankittua koko populaation. Lisäksi myyrien syömien juurastojen paikalle jää maahan koloja, eikä myyrä tarvitse niitä kaikkia itselleen, vaan osa jää pesäpaikaksi hiirille, käärmeille jne eläimille, joita ihmiset yleensä yrittävät häätää pihastaan.

Lupiini on huono ravintokasvi karjalle, vaikka sitä on siihenkin tarkoitukseen kasvatettu. Lupiini on toki ravinnepitoinen, mutta hitaasti sulava. Eli vaikka rehupaalin ravinnepitoisuus olisi lupiinin ansiosta hyvä, niin maidon tuotanto on sen avulla heikko. Runsaasti lupiinia syönyt eläin voi herkästi saada ähkyn tai jopa kuolla suolitukokseen.

Lupiinin varren sisällä oleva maiti, on eräänlaista aurinkorasvan vastakohtaa. Jos esim. hevonen laiduntaa lupiinia, niin sen turpaan voi maiti aiheuttaa aurinkoisena päivänä niin pahan auringon polttaman, ettei hevonen pysty syömään. Toki myös lehmille voi aiheuttaa saman, mutta lehmät viettävät enemmän aikaa varjossa kuin hevoset eivätkä täten ole niin herkkiä saamaan palovammoja lupiinista.

Lupiini houkuttelee kotiloita (ilmeisesti hajullaan), mutta ei ilmeisesti maistu kovin hyvälle, koska kotilot usein siirtyvät lupiinin lähellä kasvavien muiden kasvien kimppuun.

Lupiinista voi päästä eroon niittämällä kasvit juuri ennen kuin siemenet kehittyvät. (täydessä kukinto vaiheessa.) Eroon pääseminen voi kuitenkin kestää vuosia. Vaikka lupiinin niittäisi niin ettei se pääse kukkimaan koko kesänä ollenkaan, niin lupiini voi selviytyä juurensa ansiosta seuraavaan kesään.  Lupiinin siemen voi säilyä itämis kykyisenä jopa 100 vuotta, eli lopullisesti lupiinista on hyvin hankala päästä eroon. Niittäminen ennen siemenien kehittymistä on siis hyvin olennaista.

Tehokkaimmatkaan rikkaruohomyrkyt/kasvinsuojeluaineet (millä nimellä niitä kukakin kutsuu) eivät kunnolla tehoa lupiiniin. Esim. glyfosaatti jättää usein lupiinin juuren itämiskykyiseksi. Kasvin maanpäällinen osa toki glyfosaatilla kuolee, mutta seuraavana kesänä tai jopa saman kesän aikana voi sama lupiini taas kukkia.

Vierailija

Kiitos tuosta  lupiinien  levinnäisyydestä varsinkin teiden varsille kuuluu valtion yhtiöille TVH (=työtä vieroksuvat henkiöt) ja nyjyinnen Destia(Dementikot stimulantit). Nehän ovat oikein tarkoituksellisesti  kylväneet ja kai kylvävät edelleen  valtateidewn  luiskiin  lupiinia. Halpaa siementä ja näyttävää kukkaa!  ja hurjinta tässä kuviossa on se että  ainakin pari kertaa parturoitavat tien luiskat jätetään leikkaamatta näiden  lupiinien kohdalta (ilmeinen  käsky ylemmältä taholta). Herätys BERNER!

Rana cascadae on silmälläpidettävä sammakkolaji. Kuva: Walter Siegmund / Wikimedia Commons

 

Ihminen muokkaa maapallon elinympäristöjä rutkasti. Erityisesti ihminen on kunnostautunut tuhoamalla paikallisia eliöyhteisöjä tuomalla niihin lajeja, jotka niissä eivät alun perin olleet. Näitä kutsutaan tulokaslajeiksi. Tulokaslajit tuovat mukanaan paitsi itsensä, myös omat loisensa, kuten viime blogikirjoituksessa kirjoitin.

Pyrimme nykyään enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi suojelemaan ympäristöä ihmisen haitallisilta vaikutuksilta. Samalla on alettu suunnitella ennallistamistoimia, joiden tavoitteena on palauttaa ihmisen muokaamat elinympäristöt lähemmäs luonnontilaa. Keskeinen kysymys kuitenkin on, onko ennallistaminen ylipäänsä mahdollista. Voiko ihminen kunnostaa eliöyhteisön niin, että se palautuu ennalleen?

Kuten biologiassa yleensä, vastaus vaikuttaa olevan, että ennallistaminen on joskus mahdollista, usein ei, mutta joka tapauksessa se on vaikeaa.

Kalliovuorten vuoristolammikot voivat esimerkinomaisesti valaista mahdollisia ongelma. Kaliforniassa korkealla vuoristossa olevissa lammissa eli alun perin paikallinen sammakkolaji ja sitä syönyt käärmelaji. Kun siirtolaiset saapuivat alueelle 1800-luvun lopulla, he näkivät lähinnä kalattoman järven – mitä hyvän järven tuhlausta! – ja istuttivat lampiin taimenia.

Aluksi taimenia istutettiin kuljettamalla niitä hevosilla ylös vuoristoon, mutta uudet lentokoneet 1940-luvulla tekivät kalojen istuttamisesta helppoa. Kalastusbiologit tarttuivat haasteeseen ja tekivät tiputuskokeita, jotta optimaalinen istutuskoko löytyi.(Suurin taimen, joka voidaan pudottaa lentokoneesta elossa on noin seitsemän senttimetriä pitkä.)

Taimenet menestyivät lammissa ja kuten yleensäkin, tulokaslajin menestys on paikallisten lajien haitta. Taimenet aiheuttivat sammakoiden populaatiokoon pienenemisen kolmella eri tavalla. Ensinnäkin, taimenet syövät sammakoita, sekä aikuisia että nuijapäitä. Tämä johtaa suoraviivaisesti sammakkojen määrän laskuun. Toiseksi, taimenet syövät myös sammakoiden saaliseläimiä, eli järvien selkärangattomia lajeja. Kun sammakoille on vähemmän ruokaa tarjolla, niiden lisääntyminen ja kasvu on hitaampaa. Kolmanneksi, kasvava taimenpopulaatio houkutti paikalle uuden käärmelajin, joka syö paitsi taimenia myös sammakoita. Sammakot saivat siis kiusakseen vielä uuden saalistajan, joka ennaltaan vauhditti sammakkojen kuolemaa.

Sammakoiden populaatiokoot romahtivat, biologit huolestuivat ja asiaa päätettiin selvittää. Onneksi pienessä suljetussa ekosysteemissä on suhteellisen helppoa tehdä ekologinen koe ja selvittää mitä tapahtuu kun lammesta poistetaan kaikki taimenet. Kun vertailuryhmänä käytetään lampia, joissa ei koskaan taimenia ollutkaan, ja järviä, joissa taimenia vielä on, voidaan selvittää, voiko lampi palata ennalleen.

Tulos oli selkeä: kun taimenet poistettiin lammista, sammakoiden populaatiokoko kasvoi. Muutamassa vuodessa lammet, joista taimenet postettiin, alkoivat muistuttaa suuresti järviä, joissa taimenia ei koskaan ollut.

 

Eliöyhteisöihin vaikuttaa aina historia: minkälainen eliöyhteisö on olemassa riippuu siitä, missä järjestyksessä ja mitkä lajit ovat alueelle saapuneet. Ekologiassa samoista aineksista ei tule aina sama keitto: uusien lajien saapuminen ja menestys riippuu siitä, mitkä lajit ovat jo paikalla. Tämä saattaa johtua kilpailusta, jolloin ekosysteemissä ollut laji tekee uuden lajin saapumisesta mahdottoman. Tai sitten kyse voi olla saapumisen helpottamisesta: jos yksi laji muokkaa ympäristöä niin, että seuraavat lajit pääsevät helpommin paikalle. 

Ihminen on hyvä esimerkki tämänkaltaisesta ekosysteemistä: HI-virus aiheuttaa immuunikadon, joka mahdollistaa muiden tartuntatautien menestyksen. Suolistomadot muokkaavat suolistobakteeriyhteisöä siten, että ne menestyvät paremmin. Heisimadot estävät tehokkaasti uusien heisimatojen asettumisen suoleen.

Ekologit puhuvat vakaista tiloista: eliöyhteisö on saavuttanut "tasapainon", joka pyrkii vastustamaan muutosta. Laajemmin ekosysteemin kohdalla puhutaan resilienssistä, ekosysteemin puskurivaikutuksen voimakkuudesta. Mitä resilientimpi ekosysteemi, sitä enemmän se kestää kaltoin kohtelua ennen kuin siinä tapahtuu muutos. Toisaalta vakaita tiloja voi olla useita: pieni muutos ei vielä muuta eliöyhteisö, mutta riittävän suuri tönäys saa aikaan uuteen vakaaseen tilaan siirtymisen. Alkuperäinen sammakko ja käärme olivat yksi vakaa tila, mutta taimenen saapuminen taivaan lahjana johti uuteen vakaaseen tilaan, johon kuului taimen ja uusi käärme, sekä vanhat käärme ja sammakko, mutta huomattavasti pienempinä lukumäärinä. 

 

Sammakon tarinalla ei kuitenkaan ollut täysin onnellinen loppu. Kun tutkijat seurasivat "ennallistettuja" lampia, he huomasivat muutamaa vuotta myöhemmin, että yhden lammen sammakkopopulaatio romahti. Lähes kaikki sammakot kuolivat. Joukkotuho johtui sieniloisesta, Batrachochytrium dendrobatidiksesta. Sieni on laajalti levinnyt maailmalla ja aiheuttanut populaatioromahduksia edetessään. Sienitauti on yksi merkittävämpiä syitä sammakkoeläinten uhanalaisuudelle maailmanlaajuisesti.

Mielenkiintoisen romahduksesta teki se, että tutkijat löysivät sientä kaikista muistakin lammista, mutta yleisesti ottaen sieni ei tuntunut olevan erityisen vaarallinen sammakoile. Tutkijat tekivät tartutuskokeita ja tartuttivat muiden lampien sienen romahtaneen kannan edustajille ja toisaalta romahtaneen lammen sienikannan muiden lampien sammakoille. Tulokset kertoivat, että romahtaneen kannan lammessa sieni oli erityisen tappava. Jostain syystä sienestä oli yhdessä lammessa kehittynyt huomattavasti muita vaarallisempi muoto.

Johtuiko erityisen vaarallisen kannan synty sitten muutoksista lammessa? Periaatteessa suuri isäntäpopulaatiokoko mahdollistaa entistä vaarallisempien tautikantojen synnyn. Pienessä populaatiossa nimittäin vaaralliset taudit eivät pysty leviämään tarpeeksi tehokkaasti ja ne kuolevat sukupuuttoon.

Mahdollinen tapahtumaketju voi siis olla seuraava: sammakkojen sienitauti saapui alueelle, kun sammakkokannat olivat pieniä. Tällöin kaikkein ärhäkimmät taudinaiheuttajat kuolivat pois, koska ne eivät pystyneet syystä tai toisesta löytämään uutta isäntälajia. Järviin jäi suhteellisen vaaraton sienikanta. Kun taimenet sitten poistettiin, sammakkopopulaatiot kasvoivat. Yhdessä järvessä syntyi mutaatioiden kautta tai ulkopuolelta tulleena kuitenkin tuhoisampi sienitautikanta. Koska populaatio oli kasvanut jo isommaksi, tämä tauti ei heti kuollut pois, vaan pääsi leviämään koko yli koko järven. Sammakkokanta romahti.

Tutkijat eivät ole havainneet vaarallisen kannan syntyä missään muussa lammessa, joten kyseessä voi olla vain hassu yksittäistapaus. Toisaalta, mikään ei estä vastaavaa tapahtumasta missä tahansa vaiheessa tulevaisuudessa lopuissakin järvissä. Yleisesti ottaen onkin syytä muistaa, että ennallistaminen on monin paikoin vaikea toimenpide, jonka mukana saattaa tapahtua odottamattomiakin muutoksia.

Herakleitosta mukaillen: sammakko ei voi hypätä kahta kertaa samaan virtaan.

Kommentit (1)

Pine
Liittynyt5.3.2012
Viestejä249

Minulle jäi vähän epäselväksi, miksi taudinaiheuttajana toimineen sienen kannattaisi kehittyä isäntälajilleen tässä tapauksessa sammakolle haitallisemmaksi. Isäntälajin kannan romahdus yleensä tietää käsittääkseni vielä suurempaa romahdusta taudinaiheuttajille ellei sillä satu olemaan ympäristössä muita sopivia isäntiä. Tässä tapauksessa tuskin niin oli, sillä  muuten sammakkokanta ei varmaakaan olisi koskaan palautunut ennen uutta romahdusta.

Minusta todennäköisemmältä selitykseltä tälle toiselle romahdukselle oli sammakoiden heikentynyt vastustuskyky tälle taudille. Taimenten poistamisen jälkeen koko kasvanut sammakkokanta oli vain muutamien sammakkoyksilöiden jälkeläisten synnyttämä. Hyvin alhaisen sammakkokannan aikana, mahdollisesti taudinaiheuttaja oli kadonnut väliaikaisesti kokonaan, jolloin sammakot, jolloin heikomman vastustuskyvyn omaavien sammakoiden osuus pienessä populaatiossa saattoi kasvaa. Kun sammakkokanta sitten myöhemmin kasvoin taimenten poiston seurauksena oli niiden vastustuskyky heikko ja kun tauti myöhemmin palasi aiheutti sen vaikutus tuhoisa.

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2017
Heinäkuu
2016
2015
2014