Kirjoitukset avainsanalla tulokaslajit

Mehiläisiä tulossa ulos ja menossa sisään pesäänsä. Kuva: 0x010C / Wikimedia Commons

Uutisia aktiivisesti seurannut kansalainen ei voi olla huomaamatta, että pölyttäjähyönteiskannat ovat kaikkialla vähentymässä. Samoin uutisia seurannut kansalainen on varmasti huomannut, että parin kuukauden välein löydetään syyllinen, joka joskus on uusi syyllinen, joskus sama kuin aiemmin löydetty syyllinen.

DWV on yksi syyllisistä, joka aiheuttaa mehiläispesien tuhoutumista. DWV on lyhenne sanoista deformed wing virus, tarkoittaen epämuotoisten siipien virusta. Tartunnan saaneet mehiläisen toukat saavat kehityshäiriön siten, että kotelosta kuoriutuessaan niiden siivet ovat epämuodostuneet. Tämä tietenkin on ongelma mehiläisille ja aiheuttaa suurta kuolleisuutta.

DW-virus leviää pääasiassa varroapunkin mukana. Varroapunkit puolestaan elävät ainoastaan tarhamehiläisillä. Tämän takia on ajateltu, että varroapunkkien levittämät taudit eivät niinkään uhkaa villejä pölyttäjähyönteisiä.

Brittitutkijat selvittivätkin DW-viruksen osuutta villeissä pölyttäjähyönteisissä useilla saarilla, joilla ei ollut tarhamehiläisiä, joilla oli tarhamehiläisiä, mutta ei varroapunkkia ja joilla oli sekä tarhamehiläisiä että varroapunkkeja.

Lopputulos oli selkeä: saarilla, joilla oli tarhamehiläisiä ja varroapunkkeja, DW-viruksen osuus villeissä pölyttäjissä oli huomattavasti korkeampi kuin saarilla, joilla ei ollut varroapunkkeja (riippumatta siitä oliko saarilla tarhamehiläisiä vai ei). Jotenkin DW-virus siis päätyy tarhamehiläisistä villeihin hyönteisiin, vaikka varroapunkit eivät päätyisikään.

Kirjoitin muutama kuukausi sitten siitä, kuinka kaupunkien mehiläiskasvatus voi uhata villejä pölyttäjiä. Kaupungeissa on niin vähän mettä ravinnoksi pölyttäjille, että intensiivinen mehiläiskasvatus voi viedä kaiken meden villien pölyttäjien suista.

Tutkimustulosten perusteella näyttää siltä, että tämä ei ole ainoa mehiläisviljelyksen haittapuoli: se voi altistaa villit pölyttäjät myös tarhamehiläisten levittämille taudeille.

Kommentit (0)

Peloton rotta. Kuva: Losch / Wikimedia Commons

 

Lomailin vastikään Costa Ricassa. Huomasin, että uusi tutkimusprojekti muuttaa nopeasti miten havainnoin ympäristöä. Silmiin pisti kaksi asiaa. Ensinnäkään, en nähnyt juuri lainkaan kissoja, mutta keskikokoiset koirat olivat suhteellisen yleisiä. Toiseksi, en nähnyt jälkiäkään rotista, vaikka ruokaa oli saatavilla rutkasti.

Madagaskarilla työskennellessä opin, että mustarotta löytää ruuan nopeasti mistä vaan ja syö tiensä kaiken läpi. Costa Ricassa jouduin vain apinoiden ja supien ryöstöretkien kohteeksi.

Kysyin paikalliselta hotellinpitäjältä koirista, kissoista ja rotista. Hänen käsityksensä oli, että koiria pidetään juuri rottien ja muiden tunkeilijoiden takia ja että koirat olivat tehokkaita vartioimaan elinympäristöään. Lisäksi, paikallinen ympäristö on vaarallisempi laajemmalla alueella seikkaileville kissoille kuin omalla reviirillään pysyville koirille. Koirat myöskin ovat huomattavasti luontoystävällisempiä, sillä ne eivät juuri metsästä kotoperäisiä eläimiä. Kissat puolestaan ovat täystuhoja.

Kissat eivät myöskään ole erityisen hyviä rotan saalistajia, koska rotat ovat yksinkertaisesti liian isoja. Tutkimusten mukaan kissat pystyvät saalistamaan mustarottia tai isorottia, jotka ovat kooltaan alle 200-grammaisia. Suomalaisissa rotissa tämä tarkoittaa yleensä, että aikuiset rotat eivät joudu kissojen saaliiksi. Koirat puolestaan – koosta riippuen – pystyvät metsästämään isompiakin rottia, mutta ne eivät ole erityisen hyviä siinä.

 

Pelkästään saalistukseen keskittyminen antaa kuitenkin hyvin osittaisen, tai jopa väärän, kuvan kissojen ja koirien vaikutuksista. Viime vuosien aika yhä trendikkäämmäksi tutkimuskohteeksi ekologian alalla on noussut landscape of fear, suomeksi käännettynä pelon maisema.

Pelon maiseman käsitteen ajatuksena on, että saaliseläimet pyrkivät välttämään saalistuksen kohteeksi joutumista. Niiden käyttämä elinalue vaihtelee tietenkin sen mukaan kuinka suuri riski missäkin on joutua pedon saaliiksi. Esimerkiksi rotalle tunnelit ja ahtaat käytävät ovat hyvä suoja kissoja ja koiria vastaan, kun taas avoimet alueet altistavat ne saalistajille.

Pelon maisema määrittyy monin tavoin: osa siitä voi olla synnynnäistä käyttäytymistä, jossa saaliseläimet esimerkiksi välttelevät avoimia alueita tai kulkevat vain tiettyinä vuorokauden aikoina. Osa siitä on opittua, kuten muistijäljet missä on havaittu petojen jälkiä tai jätöksiä tai missä peto on napannut lajikumppanin. Saaliseläimet voivat muutella hyvin paljonkin käyttäytymistään: jos niiden peto on päiväaktiivinen, saaliista saattaa tulla hämärä- tai yöaktiivinen. 

Klassinen esimerkki pelon maisemasta on Yellowstonen kansallispuiston sudet ja hirvet. Sudet oli metsästetty sukupuuttoon puistosta 1920-luvulla ja 1990-luvulla ne päätettiin palauttaa siirtoistuttamalla. Susien paluun jälkeen hirvien määrä alkoi laskea. Tutkijoiden selvityksen perusteella syy ei ollut saalistus itsessään, vaan pelon maisema: hirvet alkoivat olla enemmän varuillaan susien takia, ne siirtyivät eri alueille, ne saivat vähemmän ravintoa ja niille syntyi vähemmän vasoja.

Kuten suurin osa hyvistä tarinoista, susien aiheuttama pelon maisema Yellowstonessa ei välttämättä pidä paikkansa, sillä myöhemmät tutkimukset ovat kiistäneet, että susien vaikutus olisi niin merkittävä kuin alun perin ajateltiin. Debatti on käynnissä, enkä uskalla tällä hetkellä asettua kummankaan kannan puolelle.

Sen sijaan parin vuoden takainen supitutkimus Vancouverin läheisellä alueella osoitti kauniisti miten pelon maisema ainakin tuossa ympäristössä toimii: saarilla ei ole lainkaan supia metsästäviä koiria, joten supit keräävät ravintoa pelottomasti mistä parhaiten sitä saavat. Tutkijat soittivat saarten rannoilla kovaäänisistä kuukauden ajan koirien (petojen) ja hylkeiden (ei-petojen) haukuntaa. Alueilla, joissa soitettiin koirien haukuntaa, supit vähensivät suuresti ravinnon etsintää rannoilta. Tästä syntyi uskomaton, oman tarinansa arvoinen, muutos, joka johti rapujen lisääntymisen takia vesiekosysteemin muutokseen.

 

Miten sitten rottien pelon maisema muotoutuu? Vuosi sitten Swazimaassa selvitettiin koirien ja kissojen vaikutusta rottien ravinnonhankintaa nerokkaalla asetelmalla. Tutkijat valitsivat kymmenen maatilaa joissa oli koiria ja kissoja, kymmenen maatilaa joissa oli vain koiria, kymmenen maatilaa joissa oli vain kissoja ja kymmenen maatilaa joissa ei ollut kumpiakaan. Rottien määrä arvioitiin näillä käyttämällä jälkilevyjä ja pyytämällä rottia elävänä ansoihin. Lisäksi kullekin maatilalle asetettiin muovisia eväsastioita, joissa oli hiekkaan piilotettu viisikymmentä maapähkinää.

Eväsastiat mittaavat kätevästi sitä miten peloissaan rotat ovat, sillä rottien pitää nähdä vaivaa löytääkseen hiekasta maapähkinöitä. Ensimmäinen maapähkinä löytyy astiasta helposti, mutta sitä mukaa kuin pähkinät vähenevät, sitä enemmän aikaa rottien pitää käyttää seuraavan löytämiseen. Jossain vaiheessa ennen kuin kaikki pähkinät on löydetty, rotat luovuttavat.

Ei niin yllättäen, rottien määrä oli pienempi maatiloilla joissa oli kissoja tai koiria. Sen sijaan pelkästään kissan tai koiran läsnäolo ei vaikuttanut rottien ruokailuun: rotat etsivät noin kolmekymmentä pähkinää laatikkoa kohden maatiloilla joissa ei ollut kissoja tai koiria tai oli vain toinen pedoista. Maatiloilla, joissa oli sekä kissoja että koiria, rotat etsivät keskimäärin vain kahdeksan pähkinää astiaa kohden.

Kissat tai koirat yksinään eivät siis vaikuta erityisesti pelottavan rottia, mutta niiden yhteisvaikutus pelottaa. Sitä ei tiedetä mistä vaikutus johtuu, mutta tutkijoiden spekulaatio oli, että rotat pystyvät muuttamaan helposti käyttäytymistään niin, että yksi peto voidaan huomioida, mutta kahden erilaisen pedon vältteleminen vaatii jo merkittävämpää käyttäytymisen muutosta.

 

Pelko on selkeästi merkittävä eläinten käyttäytymistä muokkaava tekijä, mutta sen mittaaminen on hyvin vaikeaa. Tiedämme tämän ihmisistäkin: pelko vaikuttaa käytökseen ja muun muassa siihen, missä ja miten ihmiset liikkuvat. Ongelmallisinta onkin tietää, miten todellinen riski ja pelko riippuvat toisistaan.

Ensimmäisen virkaanastujaispuheen kuuluisimassa kohdassa Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt väitti, että ainoa asia, jota tarvitsee pelätä, on pelko itsessään. Toisaalta, suomalainen vanha sananlasku sanoo, että ei vara venettä kaada. Rotalle kumpikaan näistä ei voi olla totta: Pelon maiseman on perustuttava todellisen maailman riskeihin tai se on haitallinen. Liiallinen varovaisuus puolestaan johtaa siihen, että pähkinöitä jää syömättä.   

Kommentit (0)

Aikuinen myyräekinokokki ja heisimadoille tyypillinen jaokkeinen vartalo. Kuva: Alan Walker / Wikimedia Commons. 

 

Mediassa vaikuttaa olevan tasan yksi näkökulma ekinokokkeihin ja se on, että kohta ei enää uskalla syödä marjoja metsästä. Eilisen Helsingin Sanomien otsikko ”Tuontikoira voi levittää loista, joka estää marjastuksen ja sienestyksen” oli jälleen yksi esimerkki tästä.

On harhaista lietsoa pelkoa marjastusta kohtaan, ekinokokki ei sitä uhkaa. Ei nyt, eikä tulevaisuudessakaan.

 

Ekinokokit ovat heisimatoihin kuuluvia loisia ja niiden aiheuttamaa tautia ihmisessä kutsutaan ekinokokkoosiksi. Ekinokokkien elinkiertoon kuuluu väli-isäntänisäkäs ja pääisäntänä tätä syövä petoeläin, yleensä koiraeläin. Suomalainen ekinokokkilaji on Echinococcus canadensis, jota kutsutaan väli-isäntänsä mukaan hirviekinokokiksi. Muita väli-isäntiä voivat olla metsäpeura tai poro. Pääisäntä on yleensä susi tai koira. Suomessa hirviekinokokkia elää lähinnä Itä-Suomessa ja se aiheuttaa harvoin tartuntoja ihmiselle. Euroopassa yleinen, mutta Suomesta puuttuva myyräekinokokki Echinococcus multilocularis puolestaaan käyttää väli-isäntänään piennisäkkäitä, kuten myyriä ja hiiriä, ja pääisäntänä pääosin kettua, joskin koira ja supikoirakin voivat saada tartunnan.

Ekinokokin munat kulkeutuvat väli-isäntänsä suun kautta suolistoon, jossa niistä kuoriutuu toukkia, jotka puolestaan matkaavat eri sisäelimiin ja muodostavat niissä nestetäyteisiä rakkuloita. Ajatuksena on, että kun pääisäntä syö väli-isännän, ekinokokin toukat päätyvät pääisäntänsä suolistoon, jossa ne aikuistuvat ja lisääntyvät. Pääisännässään ekinokokit asustelevat vain suolistossa ja munivat munia, jotka päätyvät ulosteiden mukana maastoon ja edelleen väli-isäntiin. Ekinokokin munat ovat kestäviä, ja ne kestävät kylmyyttä ja lämpöä. Kuivuminen on munien suurin riski.

Ihminen voi saada ekinokokkoosin pääisännän levittämistä munista. Koska ekinokokki silloin luulee ihmistä väli-isännäksi, tautiin kuuluu toukkarakkuloiden muodostumista sisäelimiin. Myyräekinokokki on vaarallisempi kuin hirviekinokokki, koska sen muodostamat rakkulat ovat monilokeroisia, suurempia ja vaikeampia hoitaa. Kummankin taudin itämisaika on useita vuosia.

 

Myyräekinokokki tulee leviämään Suomeen. Se on levittäytynyt viime aikoina Euroopassa ja ensimmäinen havainto Ruotsissa tehtiin vuonna 2011. Ekinokokki voi tulla Suomeen joko tartuntaa kantavan koiran mukana tai maarajojen yli kettujen kyydillä. Leviämistä voidaan hidastaa pitämällä huolen, että maahantuodut koirat on madotettu. Kun loinen on saapunut Suomeen, siitä ei todennäköisesti päästä eroon.

Ekinokokin yleisyyteen vaikuttaa nähtävästi lähinnä riittävän tiheä kettu- ja jyrsijäkanta. Suomessa on onneksi harva kettukanta ja jyrsijöiden kannanvaihtelut vaikeuttavat ekinokokin leviämistä. Ilmastonmuutos oletettavasti lisää ekinokokin leviämisen riskiä, koska se voi lisätä kettukantoja ja vähentää myyrien kannanvaihteluita. Kylmyys sinänsä ei haittaa myyräekinokokkia: esimerkiksi Huippuvuorilla se menestyy rajatulla alueella, jolla myyräpopulaatio pysyy riittävän korkeana.

Marjastajat eivät kuitenkaan ole vaarassa yksinkertaisesta syystä: ekinokokin ei tiedetä leviävän marjojen kautta.

Ekinokokkoosin eteneminen on hidasta, joten on mahdotonta liittää ihmistapauksia tiettyihin marjansyöntitapahtumiin. Sen sijaan ekinokokkoosin riskiä kartoittavissa tutkimuksissa villien saati viljeltyjen marjojen syönnin ei ole osoitettu lisäävän riskiä saada tartunta. (”Ruohon syöminen” on riskitekijä. En ole aivan vakuuttunut onko kyseessä, että tartunta saadaan ruohon kautta, vai että ihmiset, jotka syövät ruohoa myös muuten tekevät hygienisesti epäilyttäviä valintoja elämässään.)

Sen sijaan koiran omistaminen ja etenkin koiran käyttö metsästyksessä tai koiran päästäminen vapaasti möyrimään myyrien ja kettujen suosimilla alueilla on riskitekijä. Jos ja kun, myyräekinokokki saapuu Suomeen, riskiryhmässä ovat ennen kaikkea koirien omistajat.

Ruotsissa myyräekinokokki vaikuttaa olevan levinnyt laajalle alueelle, mutta on suhteellisen harvinainen: yhtään ekinokokkoositapausta ei ole vielä ilmennyt ihmisillä. Nykyisillä ekinokokkimäärillä ruotsalaiset epäilivät, että ekinokokkoositapauksia ihmisissä esiintyy yksi viittä vuotta kohden. Ruotsalaiset eivät antaneet erityisiä ohjeita ravinnon käsittelyyn, paitsi muistuttivat, että normaali hygiena pätee ekinokokinkin tapauksessa. Vaikuttaa myös siltä, että myyräekinokokin esiintymät keskittyvät tietyille alueille. Nämä selvittämällä pystytään myös suunnittelemaan ehkäisymenetelmiä, esimerkiksi säännöllisesti madottamalla alueella kulkeneet metsästyskoirat.

 

Ekinokokin vaaroja ei ole syytä vähätellä: ekinokokkoosi voi olla pahimmillaan tappava tauti, joskaan se ei enää ole yhtä vaarallinen kuin aiemmin. Täällä Sveitsissä ihmistartuntoja on vuosittain parisenkymmentä, eli ekinokokkoosin ilmaantuvuus on noin 0,2 tapausta 100 000 ihmistä kohden vuodessa.

Sveitsin esimerkki osoittaa, että ekinokokin kissanpäivät ovat lähinnä ihmisten ansiota. Tutkimusten perusteella noin puolella Zürichin ketuista on myyräekinokokkitartunta. Erityisen yleinen ekinokokki on kaupungin ulkopuolisilla virkistysalueilla ja metsissä. Maaseudulle mennessä määrä kuitenkin vähenee ja monin paikoin ihmisympäristön ulkopuolella tautia ei esiinny lainkaan. Kaupungit ja ihmisen muokkaavat ympäristöt ovat luoneet loistavan ympäristön, jossa sekä ketut että myyrät viihtyvät hyvin.

Kettujen määrä Zürichin alueella on myös häkellyttävä. Näen kaupunkikettuja, jollen päivittäin, niin ainakin viikottain.

Lisäksi kettujen suuri nykyinen määrä Sveitsissä on toistakin kautta ihmisten syytä. Aiemmin merkittävin kettujen kuolinsyy oli täällä rabies, mutta vuodesta 1977 sveitsiläiset ketut rokotettiin rabiesta vastaan, kunnes viimeinen tapaus havaittiin 1996. Tämä aiheutti kettujen kuolleisuuden romahduksen,  kettukantojen räjähdysmäisen kasvun ja ekinokokkoositapausten lisääntymisen.

Sveitsissä kaikkein tehokkain keino ihmisen tartuntariskin pienentämiseksi vaikuttaa olevan riskiryhmän koirien kuukausittainen madottaminen. On epätodennäköistä, että myyräekinokokki koskaan lisääntyisi Suomessa niin yleiseksi, että tämä olisi tarpeen. Sen sijaan on mahdollista, että alueellisesti Suomeenkin voi syntyä myyrä- ja kettupopulaatioita, joissa ekinokokki pysyy yleisenä. 

Ekinokokki onkin oiva esimerkki siitä, miten ihmisen muokkaama ympäristö muuttaa myös tartuntatautien esiintyvyyttä. Taajama-alueet estävät toisten tautien esiintymistä, kuten monien hyttys- ja punkkilevitteisten tautien leviämistä, mutta uusina riskeinä esille nousee esimerkiksi myyräekinokokki.

Siinä missä kaupunkisuunnittelussa on jo pitkään  huomioitu ihmisten ulostevälitteisten tautien leviäminen, emme varsinaisesti vielä ota huomioon eläimiltä ihmisille tarttuvia tauteja.

Kommentit (7)

Mustatorvi

Päteekö sieniin sama kuin marjoihin, eli ei leviäisi sienten kautta niin helposti?

Vierailija

En todellakaan sanoisi, että myyräekinokokki ei aiheuttaisi tautiriskiä marjastajille. Tiedämme kuitenkin, että tartunnan voi saada pääisäntien ulosteen kautta eli tässä tapauksessa myyrien, hiirien, kettujen ja koirien uloste on potentiaalinen tartunnanlähde. Jos infektiivinen uloste pääsee kontaminoimaan marjoja metsässä, on riski, että kuumentamattomana nautitut marjat aiheuttavat tartunnan. Tarvitaan vielä lisää tietoa siitä, kykenevätkö marjat todella toimimaan loistartunnan välittäjänä. Puolassa kuitenkin julkaistiin vuonna 2015 artikkeli, jonka tutkimustulokset viittaavat siihen, että Ecinococcus multilocularis -loisen DNA:ta löydetään muun muassa metsissä kasvatetuista sienistä (https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC4577536/). Älä siis mene sanomaan, että tartunta ei ole mahdollinen eikä aiheuta vaaraa marjastajille. Tarvitaan vielä lisää tutkimusta asian selvittämiseksi, ja on hyvin mahdollista, että tartuntariski on olemassa.

Tuomas Aivelo
Liittynyt3.1.2014
Viestejä206

Mustatorvi kirjoitti:
Päteekö sieniin sama kuin marjoihin, eli ei leviäisi sienten kautta niin helposti?

Ranskalaistutkimuksessa sienestäjien riski saada ekinokokki oli pienempi kuin ei-sienestäjien.

Tuomas Aivelo
Liittynyt3.1.2014
Viestejä206

Vierailija kirjoitti:
En todellakaan sanoisi, että myyräekinokokki ei aiheuttaisi tautiriskiä marjastajille. Tiedämme kuitenkin, että tartunnan voi saada pääisäntien ulosteen kautta eli tässä tapauksessa myyrien, hiirien, kettujen ja koirien uloste on potentiaalinen tartunnanlähde. Jos infektiivinen uloste pääsee kontaminoimaan marjoja metsässä, on riski, että kuumentamattomana nautitut marjat aiheuttavat tartunnan. Tarvitaan vielä lisää tietoa siitä, kykenevätkö marjat todella toimimaan loistartunnan välittäjänä. Puolassa kuitenkin julkaistiin vuonna 2015 artikkeli, jonka tutkimustulokset viittaavat siihen, että Ecinococcus multilocularis -loisen DNA:ta löydetään muun muassa metsissä kasvatetuista sienistä (https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC4577536/). Älä siis mene sanomaan, että tartunta ei ole mahdollinen eikä aiheuta vaaraa marjastajille. Tarvitaan vielä lisää tutkimusta asian selvittämiseksi, ja on hyvin mahdollista, että tartuntariski on olemassa.

En minäkään sanoisi niin. Sanon vain, että tuo riski on korkeintaan hyvin pieni, eikä millään muodolla se keskeisin uhka, jonka myyräekinokokki tuo.

Puolalaistutkimukseen suhtaudun skeptisesti  ja sitä onkin kritisoitu, esim. https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC4863902/. Nuo tulokset eivät vain yksinkertaisesti näytä järkeviltä.

Toinen vierailija

Vierailija kirjoitti, että tartunnan voi saada pääisäntien ulosteen kautta eli tässä tapauksessa myyrien, hiirien, kettujen ja koirien uloste on potentiaalinen tartunnanlähde. Tähän vierailijan pääisäntäluetteloon oli jostakin syystä eksynyt myyrä ja hiiri, jotka ovat väli-isäntiä. Myyrien ja hiirien ulosteet ovat myyräekinokokkimielessä täysin turvallisia.

Sanna Malkamäki

Heisimadon munien tarttumisesta marjojen pintaan ei tosiaan vielä ole julkaistua tietoa. Mainitsemassasi keskieurooppalaisessa tutkimuksessa on todettu yhteys alveolaarisen ekinokokkoosin ja pesemättömien mansikoiden syömisen (ja heinän pureskelun) välille, kun taas raakojen metsämarjojen syönnin ja ekinokokkoosin välillä tilastollisesti merkitsevää yhteyttä ei todettu. Ekinokokkoosin epidemiologisia tutkimuksia vaikeuttaa pitkä, vuosien mittainen, inkubaatioaika, jonka vuoksi tartuntalähteen osoittaminen on vaikeaa, tiettyihin marjansyöntitapahtumiin liittäminen mahdotonta. Väitöskirjatutkimukseeni liittyvässä hankkeessa selvitetään kokeellisen mallin avulla, voivatko ekinokokin lähisukulaisen, Taenia laticollis -heisimadon, munat ylipäätään kiinnittyä marjojen pintaan ja levitä tätä reittiä ihmisiin. Tutkimuksen kohteina ovat puolukat ja mustikat. Nämä marjat kasvavat matalissa varvuissa, jolloin munat voivat mahdollisesti päätyä niihin esimerkiksi kettujen ja koirien ulosteesta. Tutkimusnäytteiden analysointi on parhaillaan käynnissä. Tulosten valmistuttua olemme valmiimpia ottamaan oikeasti kantaa siihen, millaisen riskin myyräekinokokki Suomeen rantauduttuaan marjastajalle aiheuttaisi tai kuinka todennäköistä on, että kotoperäisenä harvinaisena esiintyvän hirviekinokokin munat tarttuisivat marjojen pintaan.

Eläinlääketieen lisensiaatti, tohtorikoulutettava Sanna Malkamäki, Helsingin yliopisto, Eläinlääketieteellisten biotieteiden osasto, Eläinlääketieteellinen patologia ja parasitologia (FINPAR)

Kiinnostunut

Loiskantojen esiintyvyyttä tutkitaan ilmeisesti lähinnä ulostetutkimuksen avulla. Kiinnostaisi tietää onko tutkittu sitä, että antaako suolistossa muhiva kanta merkkejä itsestään lainkaan munimissyklin ulkopuolella. Olen jostakin lukenut, että nisäkkäiden lisääntyminen tapahtuu lähinnä täyden kuun aikaan: Eli tiedetäänkö minkälainen prosentuaalinen mahdollisuus on löytää munia ulosteesta silloin, kun ei ole muninnan aika ja miten tämä vaikuttaa arvioihin kantojen esiintyvyyksistä?

Entä onko ulostetesti aukoton? Jos etsii vaikka suuren lapamadon munia, tulevatko echinokokkus multilocularis, tai  tai vaikkapa hakamato munineen esiin? Vai löytyykö kerralla kaikki? 

Villikaniini. Kuva: Masteruk / Wikimedia Commons

 

Tautien ja loisten merkityksestä puhutaan paljon, mutta kokeneemmankin loistutkijan on vaikea antaa esimerkkejä, joissa tauti olisi tuhonnut kokonaisen populaation. Nyt on tarjolla hyvä ja läheinen esimerkki: Helsingin citykanit vuonna 2016.

Muistatteko vielä viimekesäiset villikaniinien joukkokuolemat Helsingissä? Kirjoitinkin niistä blogiini viime vuoden toukokuussa. Eviran tunnistuksen jälkeen selvisi, että kyseessä on RHD-virus, eli kaniinien verenvuototautivirus (rabbit hemorrhaghic disease virus). Tauti tappaa nopeasti, jo muutaman päivän kuluessa, sisäiseen verenvuotoon ja leviää tehokkaasti. Helsingin kaniinikanta olikin viime vuonna jo aiempia vuosia matalampi, koska kovat talvet olivat verottaneet kantaa. Tautiin kuolleita kaniineja löytyi viime vuonna pitkin Helsingin keskustaa aina heinäkuulle asti, jonka jälkeen tautihavaintoja ei enää tullut. Tauti vaikuttaakin antaneen kohtalokkaan iskun Helsingin keskustan kaniinikannoille, koska Helsingin keskustassa ei ole tämän vuoden kesäkuun puoliväliin mennessä havaittu lainkaan kaniineja. 

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö kaneja olisi ollut Helsingin keskustassa. Niitä saattaa hyvinkin olla, mutta niin vähän, ettei havaintoja tule.

Pääkaupunkiseudulla jyllännyt RHD-viruskanta oli uudempaa tyypiä 2, joka pystyy tartuttamaan ja tappamaan entistä nuorempia poikasia, jopa 15-20 päivän ikäisiä. Tämän ansiosta tuho lieneekin ollut niin täydellinen. RHDV-2 on myös sikäli epämiellyttävämpi kuin klassinen RHD-viruksen kanta, että se pystynee leviämään kotoperäisiin metsäjänikseen ja rusakkoonkin: Australiassa tartunnat rusakoihin ovat yleisiä ja Ruotsissa havaittiin tammikuussa ensimmäinen tautitapaus metsäjäniksessä. Onneksi näiden lajien tiheydet ovat niin matalia, että joukkokuolema on epätodennäköinen.

Ei hätää, kaniinit tulevat kuitenkin palaamaan luultavasti suhteellisen nopeasti takaisin. Kaupungin laitamilla, jossa kaniinikannat ovat olleet harvempia, kaniinit selvisivät oivasti taudista. Viime talvelta on havaintoja muun muassa Espoon Tapiolasta ja nyt kesällä Kirkkonummen Luomassa on todistettavasti ollut runsaasti kaniineja. Onpa Hatikka-palveluun tullut jo ilmoitus kaniineista tämä kesän aikana Taka-Töölössäkin.

RHD-virusta ei enää tämän vuoden puolella ole havaittu pääkaupunkiseudulla, joten virus puolestaan joutui oman tappavuutensa uhriksi. Todennäköisesti kanikanta palaa normaaliksi ja jossain vaiheessa virus palaa aiheuttamaan uuden joukkokuoleman. Pari viikkoa sitten tauti havaittiin oululaiselta lemmikkikanilta - sitä ei tiedetä miten RHD oli päätynyt sille.

 

Kiitokset Eviran Marja Isomursulle tiedoista tämän vuoden tartunnoista ja Helsingin yliopiston Heidi Kinnuselle kaniinihavaintotiedoista! Kaniinihavainnoista voi ilmoittaa Luonnontieteellisen keskusmuseon havaintopalveluun. Metsäjäniksissä ja rusakoissa kiertää myös EBHS-virusta, jonka levinneisyys on tuntematon, joten EVIRA pyytää, että kuolleena löydetyt jänikset ja rusakot lähetetään EVIRAan tutkittavaksi.

Kommentit (1)

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2017
Heinäkuu
2016
2015
2014