Kirjoitukset avainsanalla tulokaslajit

Kultasakaalipentu Israelissa. Kuva: Artemy Voikhansky

Hallitus ehdotti, että kultasakaali otetaan metsästyslain piiriin, jotta kultasakaalin leviämistä voitaisiin hillitä. Eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunta puolestaan lausui, että kultasakaalia pitäisi säädellä haitallisena vieraslajina. Lopputuloksena syntyi niin sanotusti soppa.

Suomalaiset eläinlajit jakautuvat karkeasti ottaen kolmeen ryhmään: luonnonsuojelulain, metsästyslain ja vieraslajilain perusteella säädeltäviin lajeihin. Kärjistäen nämä lait jakavat eläimet suojeltaviin, metsästettäviin tai rauhoittamattomiin ja luonnosta poistettaviin lajeihin.

Luonnon- ja eläinsuojelun kannalta on olennaista mihin ryhmään laji kuuluu.

 

Olen kirjoittanut aiemminkin kultasakaalista (Canis aureus), joka lähi- tai hieman kauemmassa tulevaisuudessa leviää myös Suomeen. Tämä keskikokoinen koiraeläin esiintyy jo Virossa, ja Länsi-Euroopassa se on levinnyt Tanskaan asti. Koska sakaali Suomeen ennättää, riippuu lähinnä siitä, kuinka helposti kultasakaali pystyy kulkemaan Pietarin ohi (tai jolkottelemaan Ruotsin poikki).

Alun perin kultasakaali kaakkoiseurooppalainen laji, joka kuitenkin ensimmäiseen maailmansotaan mennessä oli hävinnyt suuresta osasta mannerta. Viimeisen muutaman kymmenen vuoden aikana sakaali on nopeasti levinnyt Kaakkois-Euroopasta ympäri Eurooppaa.

Uuden koiraeläimen leviäminen Suomeen tietenkin herättää tunteita. Keskikokoisena koiraeläimenä kultasakaali metsästää samoja eläimiä, joita ihminenkin metsästää. Suomalaiset ekosysteemit todennäköisesti kestävät uuden, luontaisesti saapuvan pedon saapumisen, eikä eurooppalaisen kokemuksen perusteella kultasakaali uhkaa paikallisia lajeja. Saattaakin olla, että kultasakaali kilpailee esimerkiksi supikoiran kanssa.

Kultasakaalin on myös epäilty uhkaavan kotieläimiä sekä mahdollistavan loisten paremman etenemisen. Ruokavirasto on huomauttanut, että kultasakaali on hyvä isäntä myyräekinokokille. Tämä on ehkä vähän liioiteltua pelottelua, koska kettukin on oiva isäntä myyräekinkokille ja ketut pyörivät paljon todennäköisemmin ihmisen nurkissa. Myyräekinokokin esiintymistä Suomessa vaikuttaa rajoittavan enemmän myyräkanta.

On hassua ajatella, että tulokaslaji olisi automaattisesti haitallinen, ilman että sen vaikutuksista vielä tiedetään yhtään mitään. Tiina Raevaara ansiokkaasti blogissaan kritisoi tätä ajattelutapaa.

 

Jos kultasakaali olisi lisätty, kuten hallituksen esitys ehdotti, metsästyslakiin, sitä olisi koskenut kestävän käytön periaate ja laji olisi voinut myös päätyä pyyntiluvan varaiseksi. Oletettavasti valiokunnan enemmistö ei tätä halunnut, vaan halusi siirtää kultasakaalin vieraslajisääntelyn alle ja mahdollistaa lajin vapaamman tuhoamisen.

Ajatus kultasakaalista vieraslajina on sekä tieteellisesti harhainen että suomalaisten lainsäätäjien tavoittamattomissa.

 

Tällä hetkellä kultasakaali tavallaan on vieraslajisääntelyn alla sikäli, että suomalaisen asetuksen liitteen A kohdassa 1.1 mainitaan petoeläimet. Kultasakaali ei kuitenkaan – välttämättä tai edes todennäköisesti – ole Suomessa vieraslaji. Vieraslajilaki viittaa EU:n vieraslajiasetuksen määritelmään vieraslajista: vieraslajiksi kutsutaan lajia, joka leviää uudelle alueelle ihmisen vaikutuksen avulla. Tulokaslaji on puolestaan laji, joka tulee maahan omin avuin. Suomessa tavattu kultasakaali on mitä todennäköisimmin jälkimmäinen. Kultasakaali levittäytyy Euroopassa auttamatta ja omin tassuin jolkotellen.

Nykysääntelyn perusteella siis ihmisen Suomeen tuoma kultasakaali on vieraslajisääntelyn alainen ja luontaisesti levittäytynyt kultasakaali on puolestaan luonnonsuojelulain perusteella rauhoitettu. Mistä sitten tiedetään onko yksittäinen maassa havaittava kultasakaali rauhoitettu vai ei? Hyvä kysymys johon virkamiehet epäilemättä pohtivat vastausta.

Eikä tässä vielä kaikki! Kultasakaali kuuluu Euroopan unionin luontodirektiivin liitteeseen V, jossa luetellaan unionin tärkeinä pitämät lajit, joiden ottaminen luonnosta ja hyväksikäyttö voi vaatia hyödyntämisen sääntelyä. Koska EU-oikeus on ensisijaista, Suomi ei voi estää kultasakaalin leviämistä Suomeen.

Maa- ja metsätalousvaliokunta vaikuttaa siis sekä yrittävän tehdä EU-oikeuden kanssa ristiriitaista lainsäädäntöä että väittävän tieteellisesti epätosia asioita. Kultasakaalia ei ole mitään syytä nimittää vieraslajiksi, koska se ei sellainen ole. Eikä sakaali vieraslajiksi valiokunnan päätöksellä myöskään muutu.

Valiokunnan järjenvastaisuus onneksi törmää Euroopan unionin säädöksiin. Joka tapauksessa mietintö keittää melkoisen sopan. Jos eduskunta sen sellaisenaan hyväksyy, virkamiehillä onkin setvittävää, että mitä lainmuutokset oikeastaan tarkoittavat.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun maa- ja metsätalousvaliokunta on lähtenyt laukalle. Pari viikkoa sitten valiokunta epäili suden osalta säätiörahoitteisten tutkijoiden geneettisia analyysejä. Valiokunnan mietintöön päätyi virke: "Vaikka geneettiset analyysit eivät viittaa merkittävään [susien] tulomuuttoon itärajan takaa, valiokunta pitää todennäköisenä, että tulomuuttoa kuitenkin tapahtuu."

Maa- ja metsätalousvaliokunnalla vaikuttaa olevan siis jonkinlainen pääsy mystiseen tietoon, että sudet vaeltavat rajan yli, vaikkei siitä mitään todistusaineistoa muuten ole, ja että tulokaslajit ovatkin vieraslajeja.

 

Valiokunnan linjauksen vaikutus näyttää olevan täysin päinvastainen kuin tavoiteltu vaikutus: kultasakaalin nimittäminen vieraslajiksi ei tee siitä vieraslajia, vaan käytännössä suojellun lajin. Valiokunnan käsittelyssä maa- ja metsätalousministeriön virkamiehet nimittäin tulkitsivat lakia niin, että tulokaskultasakaalia ei voi pitää vieraslajina, vaan se olisi luonnonsuojelulain perusteella suojeltu laji.

Tieteellisen käsityksen vastainen vieraslajimäärittely osuu lopulta omaan nilkkaan.

 

Kiitokset Suomen luonnonsuojeluliiton erityisasiantuntija Tapani Veistolalle taustatiedoista.

Kommentit (1)

TBO
1/1 | 

Miten ihmeessä kultasakaali voisi tulla Ruotsin kautta Suomeen? Jolkottelisi ensin Juutinrauman lähes 8 km pitkää siltaa pitkin? Ei se Tanskassakaan ole päässyt  edes Sjellantiin saakka.  Lienee selvää, että leviäminen kulkee Suomesta Ruotsin suuntaan.  

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Zürichiläinen rotta. Kuva: Roland Fisher

Väitöstutkimuksessani otin Madagaskarilla kiinni hiirimakeja ansaan, jossa oli syöttinä banaania. Hiirimakit tulivat mieluusti ansaan ja antoivat minun mitata ja ottaa näytteet. Kun seuraavan kerran ansa taas viritettiin, osa hiirimakeista palasi auliisti nappaamaan banaaninsiivun. Osa hiirimakeista oli nisäkästutkimusslangilla trap-happy - ne tulivat aina ansaan, kun se oli viritetty.

Tutkimuskauden edetessä ja sadekauden lähentyessä hiirimakit tulivat kuitenkin yhä vähemmän ansoihin ja marraskuun lopulta vain yksittäisiä makeja tuli joskus ansoihin. Oletimme, että syynä on vuodenkierron eteneminen: kuivan kauden jälkeen hiirimakit syövät lähinnä kasviperäistä ravintoa, kunnes sateiden lisääntyessä hyönteisiä on enemmän ja hiirimakit syövät lähinnä hyönteisiä.

Ajattelimme siis, että loppujen lopuksi ansassa tarjoiltu banaani ei vain ollut niin houkutteleva kuin ulkoa saatavat hyönteiset. Tämä aina hieman epäilytti minua, sillä vaatii aikamoista harkintakykyä, että hiirimaki osaisi punnita banaaninsaantiin vaadittavan vaivan, eli muutaman tunnin ansassa kökkimisen, ja hyönteisten metsästyksen helppouden välillä kumpi on kannattavaa.

Loppujen lopuksi emme tiedä, miten hyvin hiirimakit osaavat punnita eri vaihtoehtoja.

Loisten leviämisen kannalta tämä ruokavalion muutos on tietenkin merkittävä: hyönteiset toimivat loisien väli-isäntänä, joten kun hiirimakit alkavat syödä hyönteisiä, niiden loislajisto luultavasti muuttuu. Ja jos emme saa kiinni hiirimakeja enää tuolloin, emme tiedä miten niiden loislajisto muuttuu.

 

Tammikuussa mieleeni palasivat hiirimakit, kun kävin kiertelemässä Helsingin Harjussa kotini lähellä olevia rottien koloja. Olin koko syksyn seurannut, kuinka koloissa oli tuoreita kaivuujälkiä ja niiden ympärillä näkyi rottien elämän jälkiä.

Kun tammikuun alussa newyorkilainen rottatutkija kävi Helsingissä vierailulla, hän kertoi, että talveksi rottien kolot hiljenevät New Yorkissa. Sitä ei tiedetä kuolevatko rotat pois vai muuttavatko ne jonnekin muualle. Tuolloin sanoin, että Helsingissä rotankolot vaikuttavat aktiivisilta koko talven. Että Suomessa ehkä rotat ovat tottuneempia kylmään.

Seuraavalla viikolla kuitenkin tuli talven kovimmat pakkaset ja luntakin satoi. Samaan aikaan käytännössä kaikki eri puistoissa seuraamani rotankolot hiljenivät, yhtä lukuun ottamatta.

Tuntuu hassulta ajatukselta, että puiston kaikki rotat olisivat kuolleet parissa päivässä rajujen pakkasten alettua. Tuntuu yhtä hassulta ajatukselta, että kaikki rotat olisivat muuttaneet puistosta pois parissa päivässä.

Laitoin viestiä tutulle biologian opettajalle, joka oli aiemmin kertonut tietävänsä rottia kuhisevan paikan Alppiruusupuistossa Helsingissä. Sielläkin on kuulemma hiljaista talvella.

Sinänsä siinä, että jyrsijät tulevat rakennuksiin sisälle ei ole mitään erityistä. Niin käy joka syksy, kun ilmat kylmenevät. Rottien muutto kuitenkin näyttää aika nopealta muutokselta. Se näyttää myös mielenkiintoisesti toistuvalta: jos rotat muuttavat asuinpaikkaansa joka talvi ja sitten taas keväällä palaavat puistoihin.

Helsingin viemäreissä asuu rottia. Se olisikin luonteva paikka lähteä kylmää säätä karkuun. Jotenkin kuitenkin ajatus siitä, että helsinkiläiset rotat muuttavat joukoittain puistoista viemäreihin pakkasten alettua vaikuttaa liian suunnitelmalliselta. Yleisesti ottaen rottia näkyy talvella ulkotiloissa vähemmän kuin kesällä: kyseessä voi olla se, että rottakannat ovat talvella pienempiä, tai sitten rotat hengailevat talvet viemäreissä.

On kyse sitten hiirimakin tai rotan päätöksenteosta, näiden asioiden tutkiminen on villeillä eläimillä vaikeaa. Ajatus rottien säännöllisistä muutoista on kuitenkin hyvin sympaattinen ja kuulostaa tautien leviämisen kannalta hyvin merkittävältä.

Kommentit (1)

Mehiläisiä tulossa ulos ja menossa sisään pesäänsä. Kuva: 0x010C / Wikimedia Commons

Uutisia aktiivisesti seurannut kansalainen ei voi olla huomaamatta, että pölyttäjähyönteiskannat ovat kaikkialla vähentymässä. Samoin uutisia seurannut kansalainen on varmasti huomannut, että parin kuukauden välein löydetään syyllinen, joka joskus on uusi syyllinen, joskus sama kuin aiemmin löydetty syyllinen.

DWV on yksi syyllisistä, joka aiheuttaa mehiläispesien tuhoutumista. DWV on lyhenne sanoista deformed wing virus, tarkoittaen epämuotoisten siipien virusta. Tartunnan saaneet mehiläisen toukat saavat kehityshäiriön siten, että kotelosta kuoriutuessaan niiden siivet ovat epämuodostuneet. Tämä tietenkin on ongelma mehiläisille ja aiheuttaa suurta kuolleisuutta.

DW-virus leviää pääasiassa varroapunkin mukana. Varroapunkit puolestaan elävät ainoastaan tarhamehiläisillä. Tämän takia on ajateltu, että varroapunkkien levittämät taudit eivät niinkään uhkaa villejä pölyttäjähyönteisiä.

Brittitutkijat selvittivätkin DW-viruksen osuutta villeissä pölyttäjähyönteisissä useilla saarilla, joilla ei ollut tarhamehiläisiä, joilla oli tarhamehiläisiä, mutta ei varroapunkkia ja joilla oli sekä tarhamehiläisiä että varroapunkkeja.

Lopputulos oli selkeä: saarilla, joilla oli tarhamehiläisiä ja varroapunkkeja, DW-viruksen osuus villeissä pölyttäjissä oli huomattavasti korkeampi kuin saarilla, joilla ei ollut varroapunkkeja (riippumatta siitä oliko saarilla tarhamehiläisiä vai ei). Jotenkin DW-virus siis päätyy tarhamehiläisistä villeihin hyönteisiin, vaikka varroapunkit eivät päätyisikään.

Kirjoitin muutama kuukausi sitten siitä, kuinka kaupunkien mehiläiskasvatus voi uhata villejä pölyttäjiä. Kaupungeissa on niin vähän mettä ravinnoksi pölyttäjille, että intensiivinen mehiläiskasvatus voi viedä kaiken meden villien pölyttäjien suista.

Tutkimustulosten perusteella näyttää siltä, että tämä ei ole ainoa mehiläisviljelyksen haittapuoli: se voi altistaa villit pölyttäjät myös tarhamehiläisten levittämille taudeille.

Kommentit (0)

Peloton rotta. Kuva: Losch / Wikimedia Commons

 

Lomailin vastikään Costa Ricassa. Huomasin, että uusi tutkimusprojekti muuttaa nopeasti miten havainnoin ympäristöä. Silmiin pisti kaksi asiaa. Ensinnäkään, en nähnyt juuri lainkaan kissoja, mutta keskikokoiset koirat olivat suhteellisen yleisiä. Toiseksi, en nähnyt jälkiäkään rotista, vaikka ruokaa oli saatavilla rutkasti.

Madagaskarilla työskennellessä opin, että mustarotta löytää ruuan nopeasti mistä vaan ja syö tiensä kaiken läpi. Costa Ricassa jouduin vain apinoiden ja supien ryöstöretkien kohteeksi.

Kysyin paikalliselta hotellinpitäjältä koirista, kissoista ja rotista. Hänen käsityksensä oli, että koiria pidetään juuri rottien ja muiden tunkeilijoiden takia ja että koirat olivat tehokkaita vartioimaan elinympäristöään. Lisäksi, paikallinen ympäristö on vaarallisempi laajemmalla alueella seikkaileville kissoille kuin omalla reviirillään pysyville koirille. Koirat myöskin ovat huomattavasti luontoystävällisempiä, sillä ne eivät juuri metsästä kotoperäisiä eläimiä. Kissat puolestaan ovat täystuhoja.

Kissat eivät myöskään ole erityisen hyviä rotan saalistajia, koska rotat ovat yksinkertaisesti liian isoja. Tutkimusten mukaan kissat pystyvät saalistamaan mustarottia tai isorottia, jotka ovat kooltaan alle 200-grammaisia. Suomalaisissa rotissa tämä tarkoittaa yleensä, että aikuiset rotat eivät joudu kissojen saaliiksi. Koirat puolestaan – koosta riippuen – pystyvät metsästämään isompiakin rottia, mutta ne eivät ole erityisen hyviä siinä.

 

Pelkästään saalistukseen keskittyminen antaa kuitenkin hyvin osittaisen, tai jopa väärän, kuvan kissojen ja koirien vaikutuksista. Viime vuosien aika yhä trendikkäämmäksi tutkimuskohteeksi ekologian alalla on noussut landscape of fear, suomeksi käännettynä pelon maisema.

Pelon maiseman käsitteen ajatuksena on, että saaliseläimet pyrkivät välttämään saalistuksen kohteeksi joutumista. Niiden käyttämä elinalue vaihtelee tietenkin sen mukaan kuinka suuri riski missäkin on joutua pedon saaliiksi. Esimerkiksi rotalle tunnelit ja ahtaat käytävät ovat hyvä suoja kissoja ja koiria vastaan, kun taas avoimet alueet altistavat ne saalistajille.

Pelon maisema määrittyy monin tavoin: osa siitä voi olla synnynnäistä käyttäytymistä, jossa saaliseläimet esimerkiksi välttelevät avoimia alueita tai kulkevat vain tiettyinä vuorokauden aikoina. Osa siitä on opittua, kuten muistijäljet missä on havaittu petojen jälkiä tai jätöksiä tai missä peto on napannut lajikumppanin. Saaliseläimet voivat muutella hyvin paljonkin käyttäytymistään: jos niiden peto on päiväaktiivinen, saaliista saattaa tulla hämärä- tai yöaktiivinen. 

Klassinen esimerkki pelon maisemasta on Yellowstonen kansallispuiston sudet ja hirvet. Sudet oli metsästetty sukupuuttoon puistosta 1920-luvulla ja 1990-luvulla ne päätettiin palauttaa siirtoistuttamalla. Susien paluun jälkeen hirvien määrä alkoi laskea. Tutkijoiden selvityksen perusteella syy ei ollut saalistus itsessään, vaan pelon maisema: hirvet alkoivat olla enemmän varuillaan susien takia, ne siirtyivät eri alueille, ne saivat vähemmän ravintoa ja niille syntyi vähemmän vasoja.

Kuten suurin osa hyvistä tarinoista, susien aiheuttama pelon maisema Yellowstonessa ei välttämättä pidä paikkansa, sillä myöhemmät tutkimukset ovat kiistäneet, että susien vaikutus olisi niin merkittävä kuin alun perin ajateltiin. Debatti on käynnissä, enkä uskalla tällä hetkellä asettua kummankaan kannan puolelle.

Sen sijaan parin vuoden takainen supitutkimus Vancouverin läheisellä alueella osoitti kauniisti miten pelon maisema ainakin tuossa ympäristössä toimii: saarilla ei ole lainkaan supia metsästäviä koiria, joten supit keräävät ravintoa pelottomasti mistä parhaiten sitä saavat. Tutkijat soittivat saarten rannoilla kovaäänisistä kuukauden ajan koirien (petojen) ja hylkeiden (ei-petojen) haukuntaa. Alueilla, joissa soitettiin koirien haukuntaa, supit vähensivät suuresti ravinnon etsintää rannoilta. Tästä syntyi uskomaton, oman tarinansa arvoinen, muutos, joka johti rapujen lisääntymisen takia vesiekosysteemin muutokseen.

 

Miten sitten rottien pelon maisema muotoutuu? Vuosi sitten Swazimaassa selvitettiin koirien ja kissojen vaikutusta rottien ravinnonhankintaa nerokkaalla asetelmalla. Tutkijat valitsivat kymmenen maatilaa joissa oli koiria ja kissoja, kymmenen maatilaa joissa oli vain koiria, kymmenen maatilaa joissa oli vain kissoja ja kymmenen maatilaa joissa ei ollut kumpiakaan. Rottien määrä arvioitiin näillä käyttämällä jälkilevyjä ja pyytämällä rottia elävänä ansoihin. Lisäksi kullekin maatilalle asetettiin muovisia eväsastioita, joissa oli hiekkaan piilotettu viisikymmentä maapähkinää.

Eväsastiat mittaavat kätevästi sitä miten peloissaan rotat ovat, sillä rottien pitää nähdä vaivaa löytääkseen hiekasta maapähkinöitä. Ensimmäinen maapähkinä löytyy astiasta helposti, mutta sitä mukaa kuin pähkinät vähenevät, sitä enemmän aikaa rottien pitää käyttää seuraavan löytämiseen. Jossain vaiheessa ennen kuin kaikki pähkinät on löydetty, rotat luovuttavat.

Ei niin yllättäen, rottien määrä oli pienempi maatiloilla joissa oli kissoja tai koiria. Sen sijaan pelkästään kissan tai koiran läsnäolo ei vaikuttanut rottien ruokailuun: rotat etsivät noin kolmekymmentä pähkinää laatikkoa kohden maatiloilla joissa ei ollut kissoja tai koiria tai oli vain toinen pedoista. Maatiloilla, joissa oli sekä kissoja että koiria, rotat etsivät keskimäärin vain kahdeksan pähkinää astiaa kohden.

Kissat tai koirat yksinään eivät siis vaikuta erityisesti pelottavan rottia, mutta niiden yhteisvaikutus pelottaa. Sitä ei tiedetä mistä vaikutus johtuu, mutta tutkijoiden spekulaatio oli, että rotat pystyvät muuttamaan helposti käyttäytymistään niin, että yksi peto voidaan huomioida, mutta kahden erilaisen pedon vältteleminen vaatii jo merkittävämpää käyttäytymisen muutosta.

 

Pelko on selkeästi merkittävä eläinten käyttäytymistä muokkaava tekijä, mutta sen mittaaminen on hyvin vaikeaa. Tiedämme tämän ihmisistäkin: pelko vaikuttaa käytökseen ja muun muassa siihen, missä ja miten ihmiset liikkuvat. Ongelmallisinta onkin tietää, miten todellinen riski ja pelko riippuvat toisistaan.

Ensimmäisen virkaanastujaispuheen kuuluisimassa kohdassa Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt väitti, että ainoa asia, jota tarvitsee pelätä, on pelko itsessään. Toisaalta, suomalainen vanha sananlasku sanoo, että ei vara venettä kaada. Rotalle kumpikaan näistä ei voi olla totta: Pelon maiseman on perustuttava todellisen maailman riskeihin tai se on haitallinen. Liiallinen varovaisuus puolestaan johtaa siihen, että pähkinöitä jää syömättä.   

Kommentit (0)

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
Heinäkuu
2016
2015
2014