Kirjoitukset avainsanalla kaupungit

Sinitiaisia talviruokinnalla. Kuva Darren Bradnick / Wikimedia Commons.

 

Lintujen talviruokinta on yleinen tapa niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Nähtävästi talviruokinta auttaa lintukantoja paremmin selviytymään yli talven sekä ruokinta myös mahdollistaa ihmisille helpon ikkunan lintujen elämään. (Jännää onkin, että tutkimus sekä siitä miten ruokinta vaikuttaa lintukantoihin että miksi ihmiset mielellään ruokkivat lintuja, on yllättävän vähäistä.)

Tiedämme hyvin vähän siitä, miten talviruokinta vaikuttaa lintujen tautitaakkaan. Ennuste on suoraviivainen: runsaat ravintolähteet houkuttelevat luokseen paljon yksilöitä, jolloin näiden välillä taudit leviävät helpommin. Talviruokinta voisi näin ollen lisätä lintujen loistaakkaa.

Toisaalta ruokinta parantaa lintujen kuntoa ja paremmassa kunnossa olevat linnut selviytyvät paremmin taudeista ja loisista. Parempi ruumiinkunto voi puolestaan joko vähentää loistaakkaa, koska lintujen immuunipuolustus on tehokkaampi, tai kasvattaa loistaakkaa, koska parempikuntoisesta eläimestä riittää elinympäristöksi useammalle loiselle.

Järkevänä odotuksena voisi siis pitää sitä, että talviruokinta lisää tautien leviämistä, mutta saattaa samalla parantaa lintukantojen selviytymistä talvesta ja parantaa yksittäisten lintujen ruumiinkuntoa.

 

Linturuokintapaikkojen tiedetään levittävän erityisesti salmonellaa ja lintutrikomonaasia. Molemmat ovat ulosteiden kautta leviäviä tauteja, joten ruokintapaikan hygieniasta huolehtimalla näiden leviämistä voi estää. Linnuilla on tietenkin muitakin tauteja, kuten kosketus- tai pisaratartunnalla leviävät lintuinfluenssa, mykoplasman aiheuttama sidekalvotulehdus tai linturokko. Näiden leviämistä ei pystytä ruokintapaikan hygienialla hoitamaan.

Tutkimuksen mukaan käytännössä kaikki taudit yleistyvät ruokintojen ansiosta, joskin vaihtelua on riippuen loisesta ja isännästä. Kannattaa tosin huomioida, että nämä tutkimukset on yleensä tehty vertailemalla lintuja, jotka on otettu kiinni ruokintapaikoilta ja lintuja, jotka on otettu kiinni alueilta, joilla ei ole ruokintapaikkoja. Nämä eivät välttämättä ole suoraan verrattavissa.

Ruokintapaikan rakenne tietenkin vaikuttaa siihen, minkälaiset taudit leviävät parhaiten. Ulosteen tai oksennuksen kautta leviävät taudit leviävät parhaiten tasaisilla ruokinta-alustoilla tai maassa, jossa ruoka ja ulosteet voivat sotkeentua. Ruokinta-automaatit taas saattavat johtaa lähempiin kontakteihin lintujen välillä, jolloin pisaratartuntana leviävät taudit voivat yleistyä.

Erityisen vaarallisen talviruokinnasta tekee sen, että monet eri lajit ovat siinä vuorovaikutuksessa tavalla, jota ei luonnossa tyypillisesti tapahtuisi. Tämä mahdollistaa tautien ja loisten siirtymisen lajilta toiselle. Erityisenä riskinä voidaan pitää lisäksi, että lintujen loiset voivat tarttua vielä talviruokintaa ylläpitävään ihmiseen. Tätä näyttää tapahtuvan, mutta suhteellisen harvoin: Iso-Britanniassa villilintusalmonellat ovat noin prosentin verran kaikista salmonelloista. Suomessa on tiettyinä vuosina ihmisissä suhteellisen yleisesti villilinnuissa ja siileissä esiintyviä salmonellakantoja, mutta on vaikea tietää kuinka suuri osa tartunnoista tapahtuu linturuokinnoilla.

Mielenkiintoinen lisäongelma muodostuu siitä, jos talviruokinta vähentää lintujen muuttoa. Isäntälajien muutto yleisesti ottaen levittää loisia, mutta se voi helpottaa yksilöiden loistaakkaa, jos se vie isäntäyksilöt alueille, joissa loisia ei ole niin paljon. Muutto voi siis toimia tavallaan pakona loisista. Jos ruokinta kuitenkin saa linnut jättämään muuton väliin, se voi johtaa loistaakan kasvuun populaatiossa.

 

Tutkimukset tuntuvatkin viittaavan siihen, että alkuperäiset odotukset olivat oikeassa: talviruokinta lisää lintujen tautitaakkaa ja helpottaa loisten leviämistä, mutta ruokinnan hyödyt ovat suuremmat kuin tautien aiheuttamat haitat.

Joka tapauksessa talviruokkijan kannattaa pyrkiä vähentämään tautien leviämistä. Bird Life Suomen ohjeet linturuokinnan hygienasta ovat hyvät ja suositeltavat: on tärkeä pitää ruokintapaikka puhtaana ja muistaa pestä omat kädet aina ruokintapaikalla käytyä. Lisäksi ruokinta pitää lopettaa, jossa sillä käy sairaan näköisiä lintuja.

Kommentit (0)

Influenssa A -viruksia elektronimikroskopiassa. Kuva CDC/ Dr. Erskine Palmer / Wikimedia Commons

 

Kannattaako multaa syödä? Onko suomalaisilla enää loisia? Miltä tautien tulevaisuus näyttää? Pelastaako koira allergioilta? Mitä tiedämme, mitä emme tiedä ja mitä tutkitaan juuri nyt lois- ja mikrobiotamaailmassa?

Viime viikolla Loputtomat loiset -kirjani keskustelutilaisuudessa sain ilon keskustella muiden tutkijoiden kanssa loisten ja muiden ihmisten läheisten seuralaisten merkityksestä nykypäivän ihmiselle ja teidän iloksenne tämä nauhoitettiin ja tuotettiin podcastiksi. Näkökulmamme on vankasti suomalaisen ihmisen arkipäivässä: mitä vartalomme mikrobit merkitsevät kadun tallaajalle juuri nyt?

Mukanani keskustelemassa olivat virustutkija Tarja Sironen ja mikrobiotatutkija Jenni Lehtimäki. Keskustelumme veti Tiede-lehden päätoimittaja Jukka Ruukki.

Jos alla oleva upotus ei toimi, podcast löytyy myös Soundcloud-palvelusta tästä linkistä: https://soundcloud.com/tuomas-aivelo/loputtomat-loiset

Kommentit (0)

Slovenialainen tarhamehiläinen. Kuva: Richard Bartz / Wikimedia Commons

 

Viime vuosien aikana on puhuttu paljon pölyttäjähyönteisten vähenemisestä. Mehiläiskannat ovat romahtaneet, mehiläisiä uhkaavat erilaiset taudit sekä loiset eivätkä villit pölyttäjähyönteiset voi yhtään sen paremmin.

Pölytyksestä on tullut miljardibisnes. Pölytyksestä riippuvaisille viljelylajeille, kuten rypsille ja hedelmäviljelmille, kuljetetaan mehiläispesiä, jotta kasvit tuottaisivat satoa. Yhdysvalloissa liikkuu vuosittain 1,8 miljoonaa mehiläispesää ympäri maata aina sinne, missä juuri sillä hetkellä tarvitaan pölytysapua. Pelkästään Kalifornian mantelisato sato vaatii lähes kaksi miljoonaa mehiläispesää pölyttyäkseen.

Maanviljelys onkin muuttanut pölyttäjien ja kasvien välisiä vuorovaikutuksia. Tarhamehiläiset kilpailevat villien pölyttäjien kanssa medestä ja niiden tuominen uudelle alueelle usein heikentää villien pölyttäjien hyönteisten mahdollisuuksia kerätä mettä. Yhdessä tarhamehiläispesässä on työläisiä yhtä paljon tai enemmän kuin ympäröivässä luonnossa on villejä pistiäispölyttäjiä. Toisaalta pellot, joissa kasvatetaan hyönteispölytteisiä kasveja, voivat houkutella pölyttäjähyönteisiä niin paljon, ettei paikallisille kasveille, jotka elävät lähellä peltoja, löydy pölyttäjiä.

Miltä todellisuus sitten näyttää? Tutkimuksia aiheesta on suhteellisen vähän, mutta uhkat ovat täysin mahdollisia. Saksassa rapsipeltojen läheisyys vähentää kevätesikkojen siemenmäärää noin viidenneksellä, koska esikkoja pölyttävät kimalaiset viihtyvät paremmin rapsipellolla. Peltoviljely voi siis uhata kukkia metsissä ja niityillä. Vastaavasti tarhamehiläisten läsnäollessa villit pölyttäjät voivat huonommin: esimerkiksi villit kimalaisyhteiskunnat keräävät vähemmän mettä, lisääntyvät heikommin ja jäävät pienemmiksi, jos ne joutuvat kilpailemaan tarhamehiläisten kanssa.

Oman vaikeutensa asiaan tuovat tietenkin loiset ja taudinaiheuttajat. Tarhamehiläiset ovat taudeille oivallinen kohde, koska niitä on yhdessä yhteiskunnassa paljon – jolloin tautien on helppo levitä – ja lisäksi kaupallisen kasvatuksen takia yhteiskunnat ovat usein tekemisissä keskenään. Tarhamehiläiset ovat tietenkin sopeutuneet elintapojensa aiheuttamaan loistaakkaan siten, että niillä on monia tehokkaita keinoja rajoittaa loisten riehaantumista aina käyttäytymisestä geneettisiin sopeutumiin.

Mehiläisten kasvatus tietenkin on omiaan luomaan mehiläisten loisille hyvät oltavat. Vaikka tarhamehiläiset itse selviäisivät tästä, tarhamehiläisten ja villimehiläisten kohtaamisesta syntyy ongelmia. Loiset ja taudit voivat nimittäin siirtyä lajilta toiselle, eivätkä villimehiläiset yhtä tehokkaita vastustamaan loisia kuin tarhatut serkkunsa. Tässä kohtaa voi vaikka ajatella vaikkapa mitä tapahtui taudeille tottuneiden eurooppalaisten ja samanlaiseen tautitaakkaan heikosti sopeutuneiden Amerikan alkuperäisasukkaiden välillä.

 

Tilanne ei näytä hyvältä villien pölyttäjien tai pölytyksestä riippuvaisten kasvien kannalta. Ne saattavat hävitä kilpailussa peltojen kasveille ja mehiläisille. On kuitenkin alueita, joissa mehiläisten vaikutuksia on helpompi kontrolloida: kaupungit. Kaupungeissa pölyttäjille on tarjolla usein monipuolinen kukkalajisto ja hyönteismyrkkyjen käyttö on vähäisempää kuin maatalousympäristössä.

Kuten monessa muussakin länsimaisessa kaupungissa, Pariisissa on urbaanin mehiläiskasvatuksen buumi. Kaupungin alueella on 653 tarhamehiläispesää, jotka tahkoavat urbaanihunajaa. Tutkijat arvioivat kaupungin kukkien tuottaman meden määrään ja näin monen mehiläispesän tarvitseman meden määrän. Tulos oli, että tarhamehiläiset käyttävät vuoden aikana suurin piirtein saman verran mettä kuin kaikki Pariisin kukat tuottavat.

Meden tuotto ja kulutus olisi kauniisti tasapainossa, jos kyse olisikin pelkästään tarhamehiläisistä. Pariisissa on kuitenkin rutkasti villimehiläisiä, itse asiassa 67 eri lajia. Kun tutkijat selvittivät miten villimehiläisten käy, he huomasivat, että tarhamehiläiset pystyvät dominoimaan kukkia ja estämään paitsi villimehiläisten, myös muiden pölyttäjien pääsyn kukille. Mitä lähempänä tarhamehiläispesä sijaitsi, sitä vähemmän villit pölyttäjät kävivät kukissa.

Tutkimus vihjaa, että tarhamehiläiset ovat merkittävä kilpailija villien pölyttäjien kanssa kaupunkiolosuhteissakin, mutta se ei vielä kerro kuinka suuri ongelma oikeastaan on. On vielä tarpeen arvioida kuinka paljon villipölyttäjien määrät oikeasti laskevat tarhamehiläisten takia. Joka tapauksessa lienee selvää, että urbaani mehiläiskasvatus ei aina ole ekoteko.

Miten kaupunkilainen voi sitten kantaa kortensa kekoon pölyttäjien hyvinvoinnin puolesta? Keväällä voi pihalleen virittää pölyttäjille tehdyn keinopesän tai hyönteishotellin. Ohjeet löytyvät esimerkiksi Suomen Luonnon nettisivuilta. Pihojen kukkina kannattaa puolestaan suosia muutenkin uhanalaisia niitty- ja ketolajeja; esimerkiksi mykerökukkaiset ovat pölyttäjien suosikkeja.

Kommentit (1)

Sanoma

Hieno artikkeli! Tosin se mistä en pidä, on viimeisen linkin sisältö koska kyseinen HS:n artikkeli on tarkoitettu vain tilaajille. Näin oikeasti tärkeä ja hyödyllinen informaatio on rajattu maksumuurin taakse.

Aikuinen myyräekinokokki ja heisimadoille tyypillinen jaokkeinen vartalo. Kuva: Alan Walker / Wikimedia Commons. 

 

Mediassa vaikuttaa olevan tasan yksi näkökulma ekinokokkeihin ja se on, että kohta ei enää uskalla syödä marjoja metsästä. Eilisen Helsingin Sanomien otsikko ”Tuontikoira voi levittää loista, joka estää marjastuksen ja sienestyksen” oli jälleen yksi esimerkki tästä.

On harhaista lietsoa pelkoa marjastusta kohtaan, ekinokokki ei sitä uhkaa. Ei nyt, eikä tulevaisuudessakaan.

 

Ekinokokit ovat heisimatoihin kuuluvia loisia ja niiden aiheuttamaa tautia ihmisessä kutsutaan ekinokokkoosiksi. Ekinokokkien elinkiertoon kuuluu väli-isäntänisäkäs ja pääisäntänä tätä syövä petoeläin, yleensä koiraeläin. Suomalainen ekinokokkilaji on Echinococcus canadensis, jota kutsutaan väli-isäntänsä mukaan hirviekinokokiksi. Muita väli-isäntiä voivat olla metsäpeura tai poro. Pääisäntä on yleensä susi tai koira. Suomessa hirviekinokokkia elää lähinnä Itä-Suomessa ja se aiheuttaa harvoin tartuntoja ihmiselle. Euroopassa yleinen, mutta Suomesta puuttuva myyräekinokokki Echinococcus multilocularis puolestaaan käyttää väli-isäntänään piennisäkkäitä, kuten myyriä ja hiiriä, ja pääisäntänä pääosin kettua, joskin koira ja supikoirakin voivat saada tartunnan.

Ekinokokin munat kulkeutuvat väli-isäntänsä suun kautta suolistoon, jossa niistä kuoriutuu toukkia, jotka puolestaan matkaavat eri sisäelimiin ja muodostavat niissä nestetäyteisiä rakkuloita. Ajatuksena on, että kun pääisäntä syö väli-isännän, ekinokokin toukat päätyvät pääisäntänsä suolistoon, jossa ne aikuistuvat ja lisääntyvät. Pääisännässään ekinokokit asustelevat vain suolistossa ja munivat munia, jotka päätyvät ulosteiden mukana maastoon ja edelleen väli-isäntiin. Ekinokokin munat ovat kestäviä, ja ne kestävät kylmyyttä ja lämpöä. Kuivuminen on munien suurin riski.

Ihminen voi saada ekinokokkoosin pääisännän levittämistä munista. Koska ekinokokki silloin luulee ihmistä väli-isännäksi, tautiin kuuluu toukkarakkuloiden muodostumista sisäelimiin. Myyräekinokokki on vaarallisempi kuin hirviekinokokki, koska sen muodostamat rakkulat ovat monilokeroisia, suurempia ja vaikeampia hoitaa. Kummankin taudin itämisaika on useita vuosia.

 

Myyräekinokokki tulee leviämään Suomeen. Se on levittäytynyt viime aikoina Euroopassa ja ensimmäinen havainto Ruotsissa tehtiin vuonna 2011. Ekinokokki voi tulla Suomeen joko tartuntaa kantavan koiran mukana tai maarajojen yli kettujen kyydillä. Leviämistä voidaan hidastaa pitämällä huolen, että maahantuodut koirat on madotettu. Kun loinen on saapunut Suomeen, siitä ei todennäköisesti päästä eroon.

Ekinokokin yleisyyteen vaikuttaa nähtävästi lähinnä riittävän tiheä kettu- ja jyrsijäkanta. Suomessa on onneksi harva kettukanta ja jyrsijöiden kannanvaihtelut vaikeuttavat ekinokokin leviämistä. Ilmastonmuutos oletettavasti lisää ekinokokin leviämisen riskiä, koska se voi lisätä kettukantoja ja vähentää myyrien kannanvaihteluita. Kylmyys sinänsä ei haittaa myyräekinokokkia: esimerkiksi Huippuvuorilla se menestyy rajatulla alueella, jolla myyräpopulaatio pysyy riittävän korkeana.

Marjastajat eivät kuitenkaan ole vaarassa yksinkertaisesta syystä: ekinokokin ei tiedetä leviävän marjojen kautta.

Ekinokokkoosin eteneminen on hidasta, joten on mahdotonta liittää ihmistapauksia tiettyihin marjansyöntitapahtumiin. Sen sijaan ekinokokkoosin riskiä kartoittavissa tutkimuksissa villien saati viljeltyjen marjojen syönnin ei ole osoitettu lisäävän riskiä saada tartunta. (”Ruohon syöminen” on riskitekijä. En ole aivan vakuuttunut onko kyseessä, että tartunta saadaan ruohon kautta, vai että ihmiset, jotka syövät ruohoa myös muuten tekevät hygienisesti epäilyttäviä valintoja elämässään.)

Sen sijaan koiran omistaminen ja etenkin koiran käyttö metsästyksessä tai koiran päästäminen vapaasti möyrimään myyrien ja kettujen suosimilla alueilla on riskitekijä. Jos ja kun, myyräekinokokki saapuu Suomeen, riskiryhmässä ovat ennen kaikkea koirien omistajat.

Ruotsissa myyräekinokokki vaikuttaa olevan levinnyt laajalle alueelle, mutta on suhteellisen harvinainen: yhtään ekinokokkoositapausta ei ole vielä ilmennyt ihmisillä. Nykyisillä ekinokokkimäärillä ruotsalaiset epäilivät, että ekinokokkoositapauksia ihmisissä esiintyy yksi viittä vuotta kohden. Ruotsalaiset eivät antaneet erityisiä ohjeita ravinnon käsittelyyn, paitsi muistuttivat, että normaali hygiena pätee ekinokokinkin tapauksessa. Vaikuttaa myös siltä, että myyräekinokokin esiintymät keskittyvät tietyille alueille. Nämä selvittämällä pystytään myös suunnittelemaan ehkäisymenetelmiä, esimerkiksi säännöllisesti madottamalla alueella kulkeneet metsästyskoirat.

 

Ekinokokin vaaroja ei ole syytä vähätellä: ekinokokkoosi voi olla pahimmillaan tappava tauti, joskaan se ei enää ole yhtä vaarallinen kuin aiemmin. Täällä Sveitsissä ihmistartuntoja on vuosittain parisenkymmentä, eli ekinokokkoosin ilmaantuvuus on noin 0,2 tapausta 100 000 ihmistä kohden vuodessa.

Sveitsin esimerkki osoittaa, että ekinokokin kissanpäivät ovat lähinnä ihmisten ansiota. Tutkimusten perusteella noin puolella Zürichin ketuista on myyräekinokokkitartunta. Erityisen yleinen ekinokokki on kaupungin ulkopuolisilla virkistysalueilla ja metsissä. Maaseudulle mennessä määrä kuitenkin vähenee ja monin paikoin ihmisympäristön ulkopuolella tautia ei esiinny lainkaan. Kaupungit ja ihmisen muokkaavat ympäristöt ovat luoneet loistavan ympäristön, jossa sekä ketut että myyrät viihtyvät hyvin.

Kettujen määrä Zürichin alueella on myös häkellyttävä. Näen kaupunkikettuja, jollen päivittäin, niin ainakin viikottain.

Lisäksi kettujen suuri nykyinen määrä Sveitsissä on toistakin kautta ihmisten syytä. Aiemmin merkittävin kettujen kuolinsyy oli täällä rabies, mutta vuodesta 1977 sveitsiläiset ketut rokotettiin rabiesta vastaan, kunnes viimeinen tapaus havaittiin 1996. Tämä aiheutti kettujen kuolleisuuden romahduksen,  kettukantojen räjähdysmäisen kasvun ja ekinokokkoositapausten lisääntymisen.

Sveitsissä kaikkein tehokkain keino ihmisen tartuntariskin pienentämiseksi vaikuttaa olevan riskiryhmän koirien kuukausittainen madottaminen. On epätodennäköistä, että myyräekinokokki koskaan lisääntyisi Suomessa niin yleiseksi, että tämä olisi tarpeen. Sen sijaan on mahdollista, että alueellisesti Suomeenkin voi syntyä myyrä- ja kettupopulaatioita, joissa ekinokokki pysyy yleisenä. 

Ekinokokki onkin oiva esimerkki siitä, miten ihmisen muokkaama ympäristö muuttaa myös tartuntatautien esiintyvyyttä. Taajama-alueet estävät toisten tautien esiintymistä, kuten monien hyttys- ja punkkilevitteisten tautien leviämistä, mutta uusina riskeinä esille nousee esimerkiksi myyräekinokokki.

Siinä missä kaupunkisuunnittelussa on jo pitkään  huomioitu ihmisten ulostevälitteisten tautien leviäminen, emme varsinaisesti vielä ota huomioon eläimiltä ihmisille tarttuvia tauteja.

Kommentit (7)

Mustatorvi

Päteekö sieniin sama kuin marjoihin, eli ei leviäisi sienten kautta niin helposti?

Vierailija

En todellakaan sanoisi, että myyräekinokokki ei aiheuttaisi tautiriskiä marjastajille. Tiedämme kuitenkin, että tartunnan voi saada pääisäntien ulosteen kautta eli tässä tapauksessa myyrien, hiirien, kettujen ja koirien uloste on potentiaalinen tartunnanlähde. Jos infektiivinen uloste pääsee kontaminoimaan marjoja metsässä, on riski, että kuumentamattomana nautitut marjat aiheuttavat tartunnan. Tarvitaan vielä lisää tietoa siitä, kykenevätkö marjat todella toimimaan loistartunnan välittäjänä. Puolassa kuitenkin julkaistiin vuonna 2015 artikkeli, jonka tutkimustulokset viittaavat siihen, että Ecinococcus multilocularis -loisen DNA:ta löydetään muun muassa metsissä kasvatetuista sienistä (https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC4577536/). Älä siis mene sanomaan, että tartunta ei ole mahdollinen eikä aiheuta vaaraa marjastajille. Tarvitaan vielä lisää tutkimusta asian selvittämiseksi, ja on hyvin mahdollista, että tartuntariski on olemassa.

Tuomas Aivelo
Liittynyt3.1.2014
Viestejä206

Mustatorvi kirjoitti:
Päteekö sieniin sama kuin marjoihin, eli ei leviäisi sienten kautta niin helposti?

Ranskalaistutkimuksessa sienestäjien riski saada ekinokokki oli pienempi kuin ei-sienestäjien.

Tuomas Aivelo
Liittynyt3.1.2014
Viestejä206

Vierailija kirjoitti:
En todellakaan sanoisi, että myyräekinokokki ei aiheuttaisi tautiriskiä marjastajille. Tiedämme kuitenkin, että tartunnan voi saada pääisäntien ulosteen kautta eli tässä tapauksessa myyrien, hiirien, kettujen ja koirien uloste on potentiaalinen tartunnanlähde. Jos infektiivinen uloste pääsee kontaminoimaan marjoja metsässä, on riski, että kuumentamattomana nautitut marjat aiheuttavat tartunnan. Tarvitaan vielä lisää tietoa siitä, kykenevätkö marjat todella toimimaan loistartunnan välittäjänä. Puolassa kuitenkin julkaistiin vuonna 2015 artikkeli, jonka tutkimustulokset viittaavat siihen, että Ecinococcus multilocularis -loisen DNA:ta löydetään muun muassa metsissä kasvatetuista sienistä (https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC4577536/). Älä siis mene sanomaan, että tartunta ei ole mahdollinen eikä aiheuta vaaraa marjastajille. Tarvitaan vielä lisää tutkimusta asian selvittämiseksi, ja on hyvin mahdollista, että tartuntariski on olemassa.

En minäkään sanoisi niin. Sanon vain, että tuo riski on korkeintaan hyvin pieni, eikä millään muodolla se keskeisin uhka, jonka myyräekinokokki tuo.

Puolalaistutkimukseen suhtaudun skeptisesti  ja sitä onkin kritisoitu, esim. https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC4863902/. Nuo tulokset eivät vain yksinkertaisesti näytä järkeviltä.

Toinen vierailija

Vierailija kirjoitti, että tartunnan voi saada pääisäntien ulosteen kautta eli tässä tapauksessa myyrien, hiirien, kettujen ja koirien uloste on potentiaalinen tartunnanlähde. Tähän vierailijan pääisäntäluetteloon oli jostakin syystä eksynyt myyrä ja hiiri, jotka ovat väli-isäntiä. Myyrien ja hiirien ulosteet ovat myyräekinokokkimielessä täysin turvallisia.

Sanna Malkamäki

Heisimadon munien tarttumisesta marjojen pintaan ei tosiaan vielä ole julkaistua tietoa. Mainitsemassasi keskieurooppalaisessa tutkimuksessa on todettu yhteys alveolaarisen ekinokokkoosin ja pesemättömien mansikoiden syömisen (ja heinän pureskelun) välille, kun taas raakojen metsämarjojen syönnin ja ekinokokkoosin välillä tilastollisesti merkitsevää yhteyttä ei todettu. Ekinokokkoosin epidemiologisia tutkimuksia vaikeuttaa pitkä, vuosien mittainen, inkubaatioaika, jonka vuoksi tartuntalähteen osoittaminen on vaikeaa, tiettyihin marjansyöntitapahtumiin liittäminen mahdotonta. Väitöskirjatutkimukseeni liittyvässä hankkeessa selvitetään kokeellisen mallin avulla, voivatko ekinokokin lähisukulaisen, Taenia laticollis -heisimadon, munat ylipäätään kiinnittyä marjojen pintaan ja levitä tätä reittiä ihmisiin. Tutkimuksen kohteina ovat puolukat ja mustikat. Nämä marjat kasvavat matalissa varvuissa, jolloin munat voivat mahdollisesti päätyä niihin esimerkiksi kettujen ja koirien ulosteesta. Tutkimusnäytteiden analysointi on parhaillaan käynnissä. Tulosten valmistuttua olemme valmiimpia ottamaan oikeasti kantaa siihen, millaisen riskin myyräekinokokki Suomeen rantauduttuaan marjastajalle aiheuttaisi tai kuinka todennäköistä on, että kotoperäisenä harvinaisena esiintyvän hirviekinokokin munat tarttuisivat marjojen pintaan.

Eläinlääketieen lisensiaatti, tohtorikoulutettava Sanna Malkamäki, Helsingin yliopisto, Eläinlääketieteellisten biotieteiden osasto, Eläinlääketieteellinen patologia ja parasitologia (FINPAR)

Kiinnostunut

Loiskantojen esiintyvyyttä tutkitaan ilmeisesti lähinnä ulostetutkimuksen avulla. Kiinnostaisi tietää onko tutkittu sitä, että antaako suolistossa muhiva kanta merkkejä itsestään lainkaan munimissyklin ulkopuolella. Olen jostakin lukenut, että nisäkkäiden lisääntyminen tapahtuu lähinnä täyden kuun aikaan: Eli tiedetäänkö minkälainen prosentuaalinen mahdollisuus on löytää munia ulosteesta silloin, kun ei ole muninnan aika ja miten tämä vaikuttaa arvioihin kantojen esiintyvyyksistä?

Entä onko ulostetesti aukoton? Jos etsii vaikka suuren lapamadon munia, tulevatko echinokokkus multilocularis, tai  tai vaikkapa hakamato munineen esiin? Vai löytyykö kerralla kaikki? 

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2017
Heinäkuu
2016
2015
2014