Kirjoitukset avainsanalla tiedeviestintä

Koronaviruksia. Kuva: Fred Murphy & Sylvia Whitfield/CDC

Ihmisiin on taas iskenyt uusi, tuntematon virus. Kiinan Wuhanista liikkeelle lähtenyt virus on tartuttanut jo satoja ihmisiä, tappanut muutaman ja levinnyt naapurimaihinkin. Mediassa virukseen on viitattu mysteeriviruksena.

Nykymaailmassa eivät mysteerit kauan säily. Ensimmäisistä näytteistä eristettiin virus, se sekvensoitiin ja viruksen perimä laitettiin julki internetiin. Kun näytteitä tuli lisää, sekvenssejä kertyi ja nyt on jo melko hyvä käsitys siitä mikä mysteerivirus on: vanha kunnon sars se näyttää olevan. 

Tähän mennessä määritetyt virusperimät näyttävät kertovan, että mysteerivirus asettuu aiemmin tunnettujen sars-näytteiden keskelle. Se eroaa sen verran aiemmasta sars-epidemiasta, että sitä ei samoilla testeillä kuitenkaan tunnisteta. Vaihtelu virusnäytteiden perimässä on pientä, joten kaikki virukset ovat peräisin samasta alkuperästä vain muutaman kuukauden takaa.


Sars-epidemia ilmaantui marraskuussa 2002 ja velloi Itä-Aasiassa heinäkuuhun 2003. Tautiin sairastui yli 8 000 ihmistä ja kuolleisuus oli lähes 10%. Tämän jälkeen sarsia ei havaittu ihmisissä, mutta villieläimistä sitä on havaittu. Mysteeriviruksen lähimmät sukulaiset ovatkin lepakoista eristettyjä sars-viruksia.

Sars oli alun perin peräisin lepakoista, joista se oli tarttunut sivettieläimiin, joita myytiin kiinalaisella torilla. Mysteeriviruksen ensimmäiset tapaukset on samoin yhdistetty eläimiä myyvään toriin.

 

Mysteerivirus on siis epäilemättä vaarallinen, mutta se tuntuu olevan leviämiskyvyltään rajallinen. Kaikkein tärkeintä on se, ettei mysteerivirus ole mysteeri, se on hyvinkin tuttu taudinaiheuttaja.

Mysteerivirukseksi kutsuminen johtaa harhaan sikäli, että se antaa ymmärtää, että vastassa on tuntematon uhka. Nykyinen epidemia kuitenkin menee hyvin samalla tavoin kuin aiemmatkin. Vastassa on tunnettu vihollinen: Ensimmäiset epidemiatapaukset havaittiin 31. joulukuuta. Tartuntalähteeksi epäilty tori suljettiin seuraavana päivänä. Viruksen perimä oli kartoitettu 10. tammikuuta ja diagnostinen testi oli kehitetty 16. tammikuuta. 

Kansainvälinen yhteisö on varautunut tämänkaltaiseen epidemiaan. Tilanteen vakavuuden ratkaisee nyt lähinnä paikallisten viranomaisten toiminta ja kyky tunnistaa tautitapaukset ja toisaalta taudin leviämistehokkuus. Viimeisimmissä uutisissa on kerrottu virusten leviämisestä ihmiseltä toiselle ja lääkintähenkilökunnan tartunnoista. Nämä eivät ole hyviä merkkejä.

Ihmisen uudet taudit tulevat usein muilta eläimiltä: keskimäärin kaksi uutta virusta havaitaan ihmisissä vuosittain. Tämä ei kuitenkaan ole mikään mysteerivirusten joukko, vaan melko rajallinen viruslauma. Eräs arvio on että nisäkkäissä kiertää noin 40 000 virusta, joista ehkä 10 000 voi tarttua ihmisiin. Tämä on yllättävän hyvin tunnettu joukko.

Vaikka riski uusien tautien ilmaantumiseen on olemassa, tämä ei ole ennustamaton tapahtuma. Tiedämme, miten virukset leviävät. Tiedämme suurin piirtein mitä viruksia on olemassa ja mitkä voivat tarttua ihmisille. Tiedämme, mitkä ovat suurimpia riskitekijöitä eläimiltä ihmisiin tarttuvien tautien kannalta.

Mysteerit ratkeavat nopeasti.


 

Jos eläimistä ihmisiin tarttuvat taudit kiinnostavat, olen mukana keskustelemassa Helsingin yliopiston Tiedekulman Zoonoosi-illassa keskiviikkona 29.1. klo 17 alkaen. Mukana on myös aiheen oikea asiantuntija, zoonoosivirologian professori Olli Vapalahti. Meidän lisäksi mukana on myös immunologian professori Seppo Meri ja zoonoottisen antibioottiresistenssin apulaisprofessori Annamari Heikinheimo.

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Tuderna / Wikimedia Commons

Vuoden alku on lupausten aikaa. Yleensä en kovin paljon lupauksia anna. Viime vuodelle päätin, että teen vähemmän töitä, ja tämän onnistuin aika hyvin pitämään. 

Tälle vuodelle teen lupauksen: harkitsen tarkemmin mitä julkisuuteen kirjoitan tai sanon. Syy on yksinkertainen: olen yhä enemmän sitä mieltä, että maailma on parempi paikka, jos useampi ihminen vain jättäisi kirjoittamatta mitä heidän korvien välissään liikkuu. 

 

Ensimmäinen esimerkki: brittiläinen asianajana Jolyon Maugham. Maughan on tunteita herättävä henkilö, sillä hän on ollut mukana useissa Brexitiin liittyvissä oikeustapauksissa, joissa hän on käräjöinyt (ja myös voittanut) brittihallituksen useamman kerran.  

Jolyon Maughnan päätti eräänä joulukuisena aamuna kertoa twitterissä, että hän oli omakotitalonsa pihalla vaimonsa aamukimonossa tappanut ketun pesäpallomailalla. Kettu oli yrittänyt tunkeutua hänen kanatarhaansa ja jäänyt kiinni kanatarhan verkkoaitaan. 

Twiitin taustatarinastaa tiedetään vähän, joten avoimia kysymyksiä on monta. Miksei Maugham vain vapauttanut kettua? Miksi hän valitsi aseekseen pesäpallomailan? Kuinka paljon kettu kärsi?

Ennen kaikkea kuitenkin: Miksi Maugham päätti kertoa tästä tapahtumasta koko maailmalle Twitterissä?

Omiin twitter-sääntöihini kuuluu, etten twiittaa humalassa, vihaisena tai villieläimen tappamisen jälkeisessä adrenaliinipuuskassa. Suosittelen muillekin.  

Tarve villieläimen tappamiseen tietenkin voi tulla koska vain. Muistan itse erään kerran, kun olin kavereiden kanssa liikkeellä autolla maaseudun pikkutiellä. Pysähdyimme tarkastamaan tilanteen, kun tien reunassa näkyi kituva hilleri. Hilleri oli jäänyt nähtävästi osittain auton alle, niin että sen takaraajat ja takaruumis muutenkin oli pahasti ruhjoutunut. Hilleri oli vielä elossa, mutta sen kuolema oli vain ajan kysymys. 

Tuossa tilanteessa oikea ratkaisu on lopettaa hillerin kärsimykset mahdollisimman nopeasti. Hilleriekspertti en tuolloinkaan ollut, mutta suoraviivaisemmaksi ja varmimmaksi lopetustavaksi päätin, että etsin riittävän ison kiven ja murskaan sillä hillerin pään. Näin tapahtuikin ja hilleri pääsi kivuistaan. 

Tämä tapahtui aikana jolloin ei ollut vielä yleinen tapa kantaa jatkuvasti mukana kameraa, joten internettiin ei jäänyt ikuista jälkeä tästä tapahtumasta. Eipä murskattu hilleri erityisesti olisi soveltunutkaan IRC-galleriaan sisällöksi.

 

Toinen esimerkki: Ilta-Sanomien toimittaja Timo Haapala. Haapala on tunteita herättävä henkilö, koska hän kirjoittaa (tai omien sanojensa mukaan, tempaisee) usein Ilta-Sanomiin kärkkäitä kommentteja päivänpolitiikasta.  

Timo Haapala päätti itsenäisyyspäivän viikonloppuna kirjoittaa Twitteriin että ”koska tämä on vain huhu, en tee juttua, mutta jaettakoon täällä: Pekka Haaviston vaihtoa kuulemma pohditaan”. Tarina ei kerro kuka pohti ja missä, epäilemättä Haapala itse sitä ainakin pohti. Haapala sai tästä huhun jakamisesta kritiikiä niin toimittajilta kuin journalismin tutkijoiltakin. Toimittajan pitäisi - kai ainakin periaatteessa - olla luotettavan tiedon lähde ja taustoittamattomien juorujen levittäminen sopii siihen kovin heikosti.

Brittien viimekertaisten parlamenttivaalien yhteydessä analysoitiin, miten kansalaiset jakavat tietoa sosiaalisessa mediassa. Viime vuosina venäläisten bottien roolia on pohdittu ja arvioitu: tapahtuuko sosiaalisessa mediassa informaatiosodankäyntiä, jossa venäläisten twittertilien avulla pyritään levittämällä harhaanjohtavaa tietoa kansalaisten keskuudessa. Lopputuloksena oli, että venäläisten vaikuttaminen vaaleissa oli pientä. Suurin osa jaetusta harhatiedosta johtuu huomattavasti arkisemmasta syystä: medialukutaidottomat ihmiset jakavat huhuja ja harhatietoja.

Vanha kunnon juoruilu ja epävarmojen tietojen levittäminen on aina kuulunut ihmisen sosiaaliseen käyttäytymiseen. Ongelma syntyy siinä, kun kaikkia internetissä lukevia tietoja pidetään totuutena. Älä ole osa ongelmaa - pyri varmistamaan tiedot ennen kuin levität niitä eteenpäin.

Erityisen vaikeaa tietenkin on, jos arvovaltaisen median palkittu toimittaja lähtee levittämään juoruja. Tämä on epäilemättä myös journalistien sisäinen ongelma, sillä journalisteilla ei varsinaisesti ole mitään aseita tällaista toimintaa vastaan. 

Journalistin ohjeethan on hieman harhaanjohtavasti nimetty, koska journalistihan saa touhuilla Twitterissä ihan mitä rikkomatta journalistin ohjeita. Journalistin ohjeet velvoittavat tiedotusvälineitä, ei yksittäisiä journalisteja. Ne koskevat vain sisältöjä, jotka tiedotusvälineet julkaisevat, eivät toimittajien yksityisiä töräyksiä sosiaalisessa mediassa.

Mieti siis kahteen kertaan ennen kuin luotat journalistiin muualla kuin lehtensä sivuilla.

 

Kolmas esimerkki: Maailman ilmatieteen järjestön pääsihteeri Petteri Taalas. Taalas on tunteita herättävä henkilö, koska hän on viime aikoina esiintynyt suomalaisessa mediassa olemassa huolissaan ilmastokeskustelusta. Osittain Taalaksella on järkeviä pointteja - esimerkiksi ilmastotoimilla pitää olla laaja poliittinen hyväksyntä, että ne voivat onnistua. Toisaalta, Taalas on puolustanut erityisesti suomalaista metsäteollisuutta ja metsien hakkuuta. Tässä Petteri Taalas tuntuu kuitenkin astuneen omituisesti osaamisensa ulkopuolelle: Yle haastatteli laajasti metsien ja ilmastonmuutoksen asiantuntijoita viime vuonna ja totesi, että Taalaksen väitteet ovat epäilyttäviä.

Tutkijalla on tiukempi eettinen koodisto kuin journalisteilla: tylsästi nimetty Hyvä tieteellinen käytäntö koskee kaikkea tutkijan toimintaa tieteentekijänä, mukaan lukien ne aamuyön sumuisimmatkin twiitit. Eikä tutkijan tarvitse edes olla yliopiston palkkalistoilla, riittää mikä tahansa suhde yliopistoon tai Hyvään tieteellisen käytäntöön sitoutuneeseen tutkimuslaitokseen.

Tutkija ei saa valehdella, mutta hän voi käydä tieteellistä debattia: "Aidot tieteelliset tulkinta- ja arviointierimielisyydet -- ovat osa tieteellistä keskustelua eivätkä loukkaa hyvää tieteellistä käytäntöä." Tämä antaa melko laajan mahdollisuuden arvioida ja tulkita omista lähtökohdista. Esimerkiksi en voisi väittää, että tiedeyhteisön mielestä evoluutio on huuhaata, koska tästä tosiseikasta ei ole olemassa aitoa erimielisyyttä, mutta voin sanoa, että evoluutio on huuhaata, koska se on henkilökohtainen tulkintani.

Jos siis kohtaat tutkijan, joka on töissä suomalaisessa yliopistossa, voit luottaa siihen, että hän toimii Hyvän tieteellisen käytännön mukaan. Sen sijaan hänen yksittäiset väitteet maailmasta voivat hyvinkin olla tieteellistä debattia, josta toisella tutkijalla voi olla toisenlainen käsitys.

 

Neljäntenä annan vastaesimerkin: viime viikkoina perussuomalaiset poliitikot ovat hyökänneet historiantutkija Oula Silvennoista kohtaan ja ovat todenneet, että hänen Suomen Akatemialta saamansa rahoitus on "pelleilyä" ja "tuhlaamista". Akatemiarahoitus on kilpailluimpia suomalaisia tutkimusrahoituksia ja sen saamiseksi on läpikäytävä tiukka vertaisarviointi. 

Tämä sanottakoon selvästi: olen valmis puolustamaan tiedettä, kun sen kimppuun hyökätään poliittisin perustein. Perinteisesti tutkijat eivät ole erityisen hyviä keskinäisessä solidaarisuudessa tai kollegiaalisuudessa, mutta näissä tapauksissa tutkijat ansaitsevat laajan tuen. Silvennoinen itse kirjoittaa oivasti, kuinka tämänkaltaiset hyökkäykset on tarkoitettu pelästyttämään ja hiljentamaan tutkijoita. 

Kun kiista henkilöityy yksittäisiin tutkijoihin tai hyökkäykset kohdistuvat yksittäisiin hahmoihin, tieteen on vaikea puolustaa itseään. Yksittäinen tutkimusprojekti ei tuota objektiivista totuutta maailmasta, mutta tiede laajemmin tuottaa luotettavaa tietoa. Samaten tiederahoitus ei ole mikään objektiivisesti parhaille tutkijoille ja tutkimukselle lankeava rahasuihku, vaan päätöksiä tehdään erilaisista lähtökohdista. Rahoituksen saantiin vaikuttaa niin arvioitsijoiden kiinnostuksen kohteet ja fiilis, poliittinen ohjaus, aluepolitiikka ja kunkin alan sisäinen kilpailu.

Tiede ei ole luotettava yksittäisissä asioissa, vaan laajempana prosessina. Tutkimushankkeita ei voi objektiivisesti arvioida, joten tiedeyhteisön perustoimintamalli on nykyään, että se on luotettavinta tiedettä, joka saa muiden tieteentekijöiden hyväksynnän. Tiedettä kuitenkin tekevät yksilöt, joten yksilöitä pitää puolustaa.

 

Olen nyt kirjoittanut blogiani kuuden vuoden ajan ja tämä on ollut antoisa kokemus! Mielestäni on tärkeää, että tutkijat bloggaavat ja muuten viestivät tutkimuksestaan, joten blogini tulee jatkumaan toivottavasti kauas tulevaisuuteen. Blogini sijainti Tiede-lehden nettisivuilla on oivallinen ja kaiken lisäksi se tarkoittaa, että blogini on tuplaeettinen: blogikirjoituksiani koskevat journalistin ohjeet, ja koska esiinnyn tutkijana, myös Hyvä tieteellinen käytäntö pitää näissä täyttyä. 

Tutkijan kiireet eivät uran etenemisen mukana vähene, joten kirjoitusteni määrä tulee ehkä vakiintumaan nykyiseen kahteen tai kolmeen kirjoitukseen kuukaudessa. Mutta mistä minun kannattaisi kirjoittaa? 

Olen muutaman kerran menneisyydessä kysynyt lukijoiltani, että ketä he ovat ja mitä haluavat lukea. Nyt voisi olla taas aika uudelle kysymykselle.

Niinpä: Kuka olet? Miksi luet blogiani? Oletko täällä sattumalta vai tarkoituksella, satunnaisesti vai säännöllisesti? Mistä pidät, mistä et pidä blogissani? Mitä haluaisit enemmän?

Sana on vapaa.

Kommentit (6)

Vierailija
1/6 | 

Hei, luen blogiasi ensimmäistä kertaa. Tänne linkitettiin sosiaalisessa mediassa, Facebookissa jos tarkkoja ollaan. En yhden kirjoituksen perusteella osaa sanoa mitä haluaisin lukjana.

Vierailija
2/6 | 

Vähemmän politiikkaa ja enemmän tieteeseen ja sinun erikoisalaan liittyviä postauksia, eli eläinten käyttäytymistä ja evoluutiota. Ärsyttää, kun politiikkaa pakotetaan foorumeissa, joihin se ei suoraa liity.

Vierailija
4/6 | 

Keski-ikäinen pikkukaupungin asukas täällä. Luen usein blogiasi. Luonnontieteet laidasta laitaan kiinnostavat. Blogissasi on parasta aiheiden monipuolisuus, selkeys, piilohuumori ja monitieteellisyys.

Vierailija
5/6 | 

Luen mielenkiinnolla blogiasi, luonto kiinnostaa eniten, politiikka vähiten. Aiemmat kommentoijat jo toivat esille positiiviset puolet. Tuntuu, että harva tutkija osaa kirjoittaa asioista sinun tavallasi.

Vierailija
6/6 | 

Ensimmäistä kertaa tulin. Yhytin blogisi sattumalta facebook-streamissani. Oli mukava kokemus. Tieteentekijällä on täysi lupa olla oma mielipide, kun media on some ja netti; toinen tänne sopiva tekstiformaatti on tieteen popularisointi. 

Luonnontieteilijät saisivat laajemminkin kommentoida yhteiskuntaa, koska täällä on nyt pelkille humanisteille pikkuisen turhan isoja kysymyksiä ratkaistavana. Nuo Taalaksen metsäteollisuutta myötäilevät mielipiteet jäivät erikseen kiinnostamaan. Täytynee googlailla sitä lisää. 
 

Kivun alueella YK:n ylläpitämän radioaseman ebola-aiheisen ohjelman taltiointi. Kuva: MONUSCO / Wikimedia Commons

Kongon demokraattisessa tasavallassa riehuu ihmiskunnan historian toiseksi pahin ebola-epidemia. Maailman terveysjärjestö WHO on jo varoittanut, että koska tauti ei ole hallinnassa, se voi levitä myös naapurimaihin.

Toistaiseksi pahin Ebola-epidemia tappoi yli 11 310 ihmistä Länsi-Afrikan maissa vuosina 2013-2016. Tuo epidemia yllätti viranomaiset täysin, sillä ebola ei ollut aikaisemmin esiintynyt tuolla alueella. Nykyinen Kongon epidemia on käynnistynyt elokuussa 2018 ja on eiliseen mennessä vaatinut 931 ihmisen hengen. Tällä kertaa ebolan esiintymisalue ei yllättänyt, sillä moni aikaisemmista ebola-epidemioista on käynnistynyt juuri Kongon alueella.

Tämänkertainen epidemia on kuitenkin vaikeammin hillittävissä. Epidemia-alueella Kivun maakunnassa lähellä Ugandan ja Ruandan rajaa on käynnissä sekava aseellinen konflikti, johon on sotkeunut ainakin 70 eri aseellista ryhmittymää, terveydenhuolto on siellä heikoissa kantimissa ja pakolaisuus on yleistä.

Epidemia käynnistyi todennäköisesti 65-vuotiaasta naisesta, joka haudattiin viime vuonna 27. heinäkuuta. Hautajaisten jälkeen seitsemän hänen perheensä jäsentä kuoli ebolaan. Sitä, miten ensimmäinen uhri sai ebolatartunnan, ei tiedetä. Syrjäisillä alueilla tauti leviää suhteellisen hitaasti – ebola on loppujen lopuksi heikosti tarttuva tauti – mutta leviäminen on ollut tasaista, sillä sairaiden hoitaminen ja hautajaisten järjestäminen luovat mahdollisuuksia taudin tarttumiselle eteenpäin.

Viime kuukausina tartuntojen määrä on kuitenkin alkanut toista: kolme viikkoa sitten ensimmäisen kerran havaittiin yli 100 uutta tartuntaa viikossa.  Suurimpana pelkona on, että ebola leviää epidemia-alueen lähellä sijaitsevaan Goman miljoonakaupunkiiin.

Ebola on tähän asti ollut leimallisesti maaseutualueiden tauti, sillä taudin leviäminen on hidasta, ja kaupungissa sen ehkäisy on suhteellisen helppoa parempien kulkuyhteyksien ja terveydenhoidon takia. Lisäksi kaupungeissa ihmiset hakeutuvat helpommin itse hoitoon. Konfliktin uuvuttamassa köyhässä kaupungissa tilanne kuitenkin voi olla aivan toinen.

 

Käynnissä oleva ebolaepidemia on ensimmäinen sota-alueella tapahtuva ebolaepidemia, joten mahdollisuuksia taudin leviämiseen on paljon. Ebolan eteneminen pysäytetään selvittämällä, ketkä kaikki ovat olleet epäillyn ebolan kantajan kanssa tekemisissä ja selvittämällä onko ebola tarttunut heille. Sotatilassa tällaisen selvitystyön tekeminen on hyvin vaikeaa. Lisäksi muutamia kertoja ebolaa torjuva lääkintöhenkilökunta on jouduttu vetämään pois tautialueelta väkivaltaisuuksien takia.

Viime viikolla sairaanhoitohenkilökunta uhkasi mennä lakkoon, jos heidän turvallisuudestaan ei huolehdita paremmin. 

Lohdullista on, että ebolaa vastaan on nyt olemassa suhteellisen hyvin toimiva rokote. Rokotetta ei ole tarpeeksi, jotta kaikkia voitaisiin rokottaa, joten rokotuksia jaetaan riskiryhmiin kuuluville, kuten terveydenhuoltohenkilökunnalle ja toisaalta rokotteilla yritetään pysäyttää ebolan leviäminen antamalla rokotteita ebolaan sairastuneiden lähipiirille. Ongelmina on jälleen sotatilan luoma vaikeus rokottamiseen ja rokotteiden loppuminen, jos ebola leviää laajalle.

Yleisesti ottaen kongolaiset luottavat ebolarokotteeseen ja myös hoitohenkilökuntaan. Sotatilanne tuottaa kuitenkin ongelmia sikäli, että ihmiset eivät halua lähteä hoidettavaksi sairaaloihin tai terveyskeskuksiin. Etenkin naisille liikkuminen alueella on vaarallista, joten ebolan hoitoon lähteminen altistaa heidät väkivallalle. Monet mahdollisesti taudin saaneet eivät lähde hoitoon, terveydenhoitohenkilökunta ei saa tietoa heidän tartunnasta ja tauti voi jatkaa leviämistä.

Toisaalta, epidemia-alueen asukkailla on heikosti tietoa ebolasta ja miten ebolaa torjutaan. Kyselyssä 25% paikallisista sanoi epäilevänsä, että ebolaepidemia ei ole oikeasti olemassa, vaan esimerkiksi jonkun sisällissodan osapuolen salajuoni. Hyökkäykset sairaaloita kohtaan johtuvat syvästä epäluulosta, jota sisällissota synnyttää.

Ebolan leviäminen on helppo estää ja hillitä, jos ja kun ihmiset luottaisivat terveydenhoitohenkilökuntaan ja olisivat tietoisia taudista ja sen leviämisen estämisestä.

 

Ilmiö ei tietenkään ole pelkästään afrikkalainen tai rajautunut sota-alueille. Vauraammissa valtioissa on viime vuosina esimerkiksi pullahtanut esiin tuhkarokkoepidemioita. Tuhkarokkoa pidettiin jo suurimmaksi osaksi länsimaissa voitettuna tautina, sillä tuhkarokkorokote on hyvin tehokas ja rokotekattavuus on niin korkea, ettei tauti pääse leviämään.

New Yorkissa julistettiin hätätila, kun tuhkarokko lähti leviämään kaupungin ortodoksijuutalaisessa populaatiossa. Vähemmistöryhmät vaikuttavat olevan erityisen alttiita rokottamattomuudelle. Yhdysvalloissa tuhkarokkoepidemioita on esiintynyt ortodoksijuutalaisten lisäksi Ohion amish-yhteisössä, Minnesotan somalialais-amerikkalaisessa yhteisössä ja venäjänamerikkalaisyhteisössä Washingtonin osavaltiossa. Suomessakaan tämä ei ole vierasta: tuhkarokkotapauksia on ollut esimerkiksi Pohjanmaan suomenruotsalaisyhteisössä ja Lohjalla Steiner-koulussa.

Tuhkarokko on yksi tehokkaimmin tarttuvia tauteja - jollei tehokkain -, joten rokotuskattavuuden pitää olla korkea, jottei tauti pääse leviämään. Vähemmistöryhmissä kuitenkin rokotuskattavuudet saattavat paikallisesti laskea suhteellisen mataliksi, mikä mahdollistaa tautien leviämisen rokottamattomien ja yhdessä aikaa viettävien ihmisten kesken.

Tautien erilainen esiintyminen eri väestöryhmissä ei tietenkään ole mikään uusi ilmiö. Siltikin vähemmistöryhmien saavuttaminen, erityistarpeiden selvittäminen, tiedon jakaminen ja luottamuksen luominen on aihepiirejä, joihin terveydenhuolto on havahtunut vasta viime aikoina.

On hyvä muistaa kuitenkin, että tuhkarokko on länsimaissa vielä harvinainen ja että tautia osataan hoitaa hyvin. Madagaskarin tuhkarokkoepidemiassa, joka alkoi viime vuoden lokakuussa, on kuollut jo yli 1 200 ihmistä. Kuten länsimaissa, Madagaskarilla on tarjolla ilmaisia tuhkarokkorokotteita, mutta kaikki vanhemmat eivät tiedä tästä tai eivät pidä tuhkarokkoa vaarallisena tautina.

Tieto tautien torjumisesta on olennaista, mutta siitäkään ei ole iloa, jos terveydenhuoltojärjestelmään ei luoteta.

Kommentit (0)

Newyorkilaiset häät. Kuva: Karen Patwa / Wikimedia Commons

 

Olen seurannut viikon verran keskustelua, joka syntyi Markus J. Rantalan haastattelusta Helsingin Sanomissa liittyen uuteen tutkimukseen. Lyhyesti muotoillen, jutun pohjalla olleessa tutkimusartikkelissa ehdotettiin, että butch- ja femme-lesbouden taustalla ovat erilaiset hormonaaliset tilanteet sikiönkehityksen aikana ja, että nämä lesbouden tyypit voivat johtua luonnonvalinnasta.

Butch ja femme ovat lesbokulttuuriin liittyviä stereotyyppejä: karkeasti voisi yksinkertaistaa, että butcheihin on liitetty "(yli)maskuliinisia" ominaisuuksia, kun taas femmet on mielletty korostetun "feminiinisiksi". Jotkut epäilemättä identifioituvat näihin stereotyyppeihin ja toiset eivät - tässä tekstissä en lähemmin ota kantaa siihen, onko jako mielekäs.

Helsingin Sanomien jutun luettuani tiesin heti, että jutusta nousee keskustelu. Lähinnä tiesin tämän, koska Helsingin Sanomien artikkeli ei ollut järin hyvä. Tutkimusta ei missään vaiheessa kontekstualisoitu kertomalla, että mitä nämä butch- tai femme-lesbot ovat ja miten tämä jaottelu on merkityksellinen. Rantala yritti jutussa esiintyä seksuaalivähemmistöjen hyväntekijänä toteamalla, että jos heidän tutkimustuloksensa olisi tiedetty aiemmin, homoja olisi syrjitty vähemmän.

Koska syyskuu on tieteentekijälle kiireinen, itsellänikään ei ollut aikaa syvemmin perehtyä aihepiiriin ja kirjoitin Twitteriin, silloin mielestäni aika näpsäkästi: ”Lyhyt kommentti Rantalan haastatteluun ja tiedeuutiseen butch- ja femme-lesboista HS:ssa: Kun norsu on posliinikaupassa, relevantti kysymys ei ole onko se oikeassa.”

Tutkimustulos kuulosti mielestäni mahdolliselta, koska sikiöaikainen hormonialtistus vaikuttaa niin seksuaalisuuteen kuin sukupuolisuuteen (ja olen itsekin aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka erityisesti miesten seksuaalinen suuntautuminen kehittyy jo kohdussa). Norsulla posliinikaupassa puolestaan viittasin siihen, että tämän jutun jälkimainingeissa ei varmastikaan puhuta itse aiheesta. Jutussa lesbot jaettiin melko karkeasti butchein ja femmeihin (mutta kaikki eivät kuitenkaan näihin identifioidu, muistettiin mainita) ja sanottiin, että ”pohjimmiltaan kyse on biologiasta”.

Siihen, miksi butch-femme–jaottelu voi kuulostaa pahalta mies- tai naishomoseksuaalien korviin johtuu yksinkertaisesti siitä, että se vaikuttaa heterosuhteiden toisintamiselta. ”Kumpi teistä on parisuhteessa mies ja kumpi nainen?” on hämmentävän yleinen kysymys homopareille. Tällaisen puheen soisi loppuvan.

Taktiikkani kommentoida lyhyesti ja sitten jatkaa elämääni ei tietenkään toiminut. Ensin Helsingin Sanomien toimittaja haastatteli minua kysyen, että mitä twiitilläni tarkoitan. Rantala tulkitsi myös twiittiäni Huomenta Suomen haastattelussa. Ehkäpä siis on aihetta kirjoittaa aiheesta pidemminkin.

 

Ensinnäkin, oma tuntumani Luodon, Kramsin ja Rantalan tutkimusartikkelista on, että he tekevät rohkeita oletuksia vähäisellä todistusaineistolla. Tutkijat alleviivaavat, että heidän artikkelissaan on 472 lähdeviitettä – joka kyllä aidosti on monta lähdeviitettä, kerta kaikkiaan – mutta itse butch-femme–jaottelu on huomattavasti ohuemmalla maaperällä.

Luodon, Kramsin ja Rantalan mukaan suurin osa lesboista identifioituu butchiksi tai femmeksi. Monien kommentaattoreiden mukaan tämä ei pidä paikkansa. En mene pidemmälle tähän aiheeseen, mutta esimerkiksi Tiina Tuppuraisen kritiikki blogissaan ja Helsingin Sanomien mielipidepalstalla kohdistui juuri tähän.

Artikkelissa käsitellyn butch-femme–jaottelun pohjimmainen biologinen kysymys on siinä, että ovatko nämä lesbojen kaksi ryhmää toisistaan biologisesti eroavaisia. Riippumatta kulttuurista, riippumatta käyttäytymisestä, riippumatta kaikesta, löytyykö näiden ryhmien välillä jotain todennettavissa olevia biologisia eroja.

Keskeinen lähde, Singhin ja kumppaneiden artikkeli vuodelta 1999 kertoo, että butch-lesboilla on enemmän muistoja sukupuoliepätyypillisestä käytöksestä lapsena, korkeampi syljen testosteronitaso, suurempi vyötärön suhde lantioon ja vähemmän halua synnyttää lasta. Nämä eivät ole kehitysbiologisesti informatiivisia: esimerkiksi vyötärön ja lantion suhde ja testosteronitasot vaihtelevat aikuisilla niin paljon, etteivät ne kerro luotettavasti sikiöajan testosteronialtistuksesta.

Ainoa tutkimus joka oikeastaan liittää (kehitys)biologiset piirteet butch- ja femme-lesbouteen on Brownin ja kumppaneiden artikkeli vuodelta 2002. Nämä tutkijat vertasivat Oaklandin Mardi Gras –festivaaleilla 89 femme-identifioituneen lesbon ja 87 butch-identifioituneen lesbon etusormen ja nimettömän pituuden välistä suhdetta. Niin sanottu 2D:4D–suhde kertoo yllättävän luotettavasti siitä, kuinka paljon sikiö on altistunut testosteronille kehityksensä aikana. Butch-lesboilla tämä suhde oli pienempi, eli heidän etusormensa oli suhteessa lyhyempi. Tämä tarkoittaa, että he ovat sikiövaiheessa altistuneet korkeammalle testosteronipitoisuudelle.

Todistusaineiston vähyys on tietenkin ymmärrettävää. Ihmisen yksilönkehitystä on vaikea tutkia. Yleisesti ottaen tiedämme hyvin vähän mitä ihmisen kohdussa tapahtuu hedelmöittymisen ja syntymän välissä.

Vahvinta todistusaineistoa butch- ja femme-lesbouden kehitykseen Luoto ja kumppanit saavat kahdesta esimerkistä: Dietyylistilbestrolia käytettiin lääkkeenä, jonka oli tarkoitus estää keskenmenoja. Lääke paljastui synteettiseksi estrogeeniksi, joka johti sekä korostuneen "feminiinisten" piirteiden kehittymiseen että tavallista yleisempään naisten homoseksuaalisuuteen. Adrenogenitaalinen oireyhtymä puolestaan on tila, jossa testosteronia erittyy huomattavan paljon verenkiertoon. Naisille, joilla on tämä oireyhtymä, saattaa kehittyä "maskuliinisempia" piirteitä ja heilläkin on homoseksuaalisuus yleisempää kuin muulla väestöllä. Sitä ei kuitenkaan tiedetä, identifioituvatko näihin ryhmiin kuuluvat homoseksuaaliset naiset "butcheiksi" tai "femmeiksi".

Jos butch-femme–jaottelu on niin vahvasti biologiaan perustava, olennainen kysymys lieneekin, että miksi se on niin harvinainen. Jako pulpahti esiin ihmisen historian aikana oikeastaan vain länsimaisessa kulttuurissa 1950-luvulla. Jos biologia muka määrittää vahvasti lesbojen jakautumista kahteen joukkoon, miksi jako ennen oli piilossa ja vasta 1950-luvulla nousi esille? Tämän jälkeen jakoa butcheihin ja femmeihin ei ole pidetty erityisen oleellisena. Kysymykseni saattaa vaikuttaa vinoilulta, mutta se on hyvin perustavanlaatuinen asia. Jos kerran kyseessä on universaali evoluution luoma ilmiö, miksi se on ihmisen historian aikana niin harvinainen?

Joskus tutkijoiden tietenkin kannattaa ehdottaa rohkeita ideoita ja uskaliaita teorioita. Näiden kohdalla pitää kuitenkin olla varovainen, koska rohkeat heitot voivat jäädä kiusaamaan tutkimuskohteita. Ihmisiä tutkiessa – ja ennen kaikkea vähemmistöryhmiä tutkiessa – tutkijalla on huomattavasti vastuita ja velvollisuuksia tutkittaviaan kohtaan.

 

Tästä päästäänkin toiseen huomiota herättäneeseen aiheeseen eli tutkijan ja tiedeviestijän etiikkaan. Helsingin Sanomien jutun jälkeen aiheesta jatkunut keskustelu on ollut sangen värikäs.

Rantala kommentoi julkisessa Facebook-päivityksessään Helsingin Sanomien jatkojuttua, johon haastateltiin minua ja Anna Rotkirchia. Rantala totesi, että oli outoa, että HS kysyi, mitä mieltä muutkin tutkijat ovat ja mainitsi myös, kuinka seksuaalivähemmistöt ovat ”herkkiä”.

Luultavasti paljon vähemmällä keskustelulla olisi selvitty, jos jo ensimmäisessä Hesarin jutussa olisi haastateltu myös muita tutkijoita. Mielestäni tiedeuutisissa pitää kuulla myös tutkimuksesta riippumattomia tutkijoita, jotka kommentoivat tulosten merkitystä ja uskottavuutta.

Rantalaa haasteltiin myös Huomenta Suomen lähetyksessä 6.9. Tämä oli omituinen kokonaisuus. Toimittaja kysyi Rantalalta twiitistäni ja että miten hän tulkitsee sen. Rantala vastasi: ”Nää homoseksuaalit – yleensä nämä seksuaalivähemmistöjen henkilöt – saattaa helposti loukkaantua siitä, että pyritään luokittelemaan ja – sen takia pitää olla hyvin tarkka sanamuodoista – jos käyttää hieman väärää sanamuotoa, se voi aiheuttaa tosi voimakkaan raivon.”

En ole ihan varma, missä tutkimuksissa on selvitetty, että seksuaalivähemmistöjen edustajat loukkaantuisivat helposti tai miten erot sanamuotojen välillä aiheuttavat voimakasta raivoa. Veikkaan, että Rantalalla on jo mielessään tälle evolutiivinen selitys.

Tutkijalta, etenkin Rantalan kaltaiselta kokeneemmalta tutkijalta, toivoisi sen verran malttia, että ensimmäisenä selittäjänä tutkimuksen tai tutkimuksesta tehtyjen uutisten kritiikille ei pitäisi ihmisryhmän, esimerkiksi homojen, "herkkyyttä" tai muita luonteenpiirteitä. Tai vaikka pitäisikin, niin suotavaa olisi vetää hetken henkeä ja pohtia kannattaako sitä sanoa ääneen tai kirjoittaa auki.

Huomenta Suomen haastattelun lopuksi toimittaja kysyi, onko Rantalaa joskus pyritty estämään tutkimuksen teossa. Rantala kertoi tarinan, kuinka hänen tutkimusryhmässään oli mitattu ihmisten sormien pituuksia ja kysytty heidän seksuaalisesta suuntautumisestaan. Rantalan mukaan eräs henkilö ”suuttui ihan mielettömästi”, koska vastausvaihtoehdoissa ei ollut aseksuaalisuutta. Mielettömästi suuttunut henkilö otti yhteyttä laitoksen johtajaan, jolle esitti epäilyn, että tutkimus oli epäeettinen. Haastattelun lopuksi Rantala naurahti tälle tarinalle suorassa lähetyksessä.

Itse en vastuuni tuntevana tieteentekijänä naureskelisi televisiohaastattelussa tutkimuskohteitteni nostamille epäilyille tutkimukseni etiikasta.

Tutkimusetiikan tavoitteena on ennen kaikkea suojata tiedettä itseään. Tutkijat ovat luoneet säännöstön sille, miten tutkimus toimii, koska on parempi luoda säännöt itse kuin odottaa, että sanellaan tiedeyhteisön ulkopuolelta. Tutkimuseettisellä säännöstöllä tiedemaailma pyrkii ennen kaikkea varmistamaan sen, että tieteentekijöihin luotetaan ja että ihmiset suostuvat osallistumaan tutkimukseen.

Tutkimuseettisten huolien julkinen vähättely ja niille naureskelu – etenkin kun se kohdistuu vähemmistöihin – tekee tieteenteosta vaikeampaa. Samaten epäonnistunut viestintä on pahaksi tieteelle. Se vaikeuttaa tutkimushenkilöiden rekrytoimista ja saattaa tehdä jotkut tutkimukset jopa mahdottomaksi. Sitä kukaan tieteentekijä ei halua: sellaisia asioita ja ilmiöitä ei pitäisi muodostua, joita tieteessä ei saisi tutkia. Tutkijan ja tutkittavien välillä on oltava ehdoton luottamus, jotta tutkija pääsee tarvittaessa riittävän lähelle keräämään riittävän intiimiä tietoa.

Tiede on vapaata ja kaikkea saa tutkia. Tähän vapauteen kuuluu myös vastuu: tutkimusta pitää tehdä niin, ettei omalla toiminnallaan haittaa muiden tutkijoiden työtä tai vähennä ihmisten halukkuutta osallistua tutkimukseen.

Lisäksi tutkimusetiikkaan liittyy se, että tutkittavat tietävät tieteentekijän ottavan heidän näkemyksensä vakavasti, ja että tutkimuskohteet voivat luottaa siihen, että tutkimuksen tekijän motiivit ovat asialliset. Rantalan tapauksessa nekin voi kyseenalaistaa Facebook-keskustelun perusteella:

Mauttomat ja julkiset kuvaukset siitä, miten tutkimuskohteet ovat valikoituneet, eivät kuulu tieteentekijän viestintään.

 

Kommentit (21)

Unohtakaa koko juttu.
1/21 | 

So what. Mielensäpahoittaminen kaiken maailman turhista asioista pitäisi kieltää.
Ja ajan tuhlaaminen tällaisista asioista kirjoittamiseen.

Vierailija

Sanoo mielensäpahoittaja joka itkee että tätä artikkelia ei olisi saanut kirjoittaa kun jäi niin paha mieli. Epäeettistä ”tiedettä” saa ja pitää kritisoida.

Vierailija

Millä perusteella epäeettistä "tiedettä"? Ei ainakaan tämän Aivelon kirjoituksen perusteella, josta paistaa läpi jotain ihan muuta, kuin tieteellisyys.

Aleksis Salusjärvi
2/21 | 

Kirkas, selvä, perinpohjainen ja täsmällinen kirjoitus. Tuomas, kiitos tästä. Tällaiset puheenvuorot nostavat sivistystä ja julkisen keskustelun tasoa. Ihailen sinua.

Harmaa aseksuaali
3/21 | 

Eikä, uskomatonta tieteentekemistä... Hyvä kirjoitus Tuomas Aivelolta. Kyllä hymyilytti tuo norsu posliinikaupassa -kommentti. Kiitos.

Vierailija
4/21 | 

Kiitos Tuomas! Tämä kirjoitus kiteytti paljon sellaista mitä olin itsekin miettinyt, mutta en osannut mitenkään oikein sanoiksi luoda. Ihmisten lokeroiminen, myös tieteen nimissä, on ikävää. Ehkä eniten ärsyttää se millä tavalla tämä tutkimus innoittaa kotisohvientiedemiehet arvioimaan ja lokeroimaan esimerkiksi naapureitaan, työkavereitaan tai lähikaupan kassaa tavalla joka ei kuulu heille millään tavalla.

Minna Laamanen
5/21 | 

Tämä pitkä nimetön-teoria eri muodoissaan on kiinnostava ja vähän huvittavakin. Kun ensimmäisiä kertoja luin siitä, ehkä juuri Tiede-lehdestä, mittailimme naispuolisen ystäväni kanssa nimettömiämme, meillä molemmilla on nimetön ihan silmämämääräisestikin selvästi etusormea pidempi. Olemme molemmat ihan tavallisia heteroita, vaikkakin selvästi vähemmän naisellisia kuin naiset keskimäärin, minä vielä epänaisellisempi kuin tämä ystäväni. Kumpikaan meistä ei myöskään ole mikään matematiikkanero, tosin ystäväni on sentään kirjoittanut pitkän matematiikan. Miten tämä sitten muka sopii teoriaan lesboudesta tai matemaattisista lahjoista?

Vierailija
6/21 | 

Ymmärrän toki, että tieteen luonteeseen kuuluu todistamistaakka, mutta tällaisenaan Tuomas Aivelon kommentaari vaikuttaa lähinnä kiukkuilulta, eikä hän onnistu perustelemaan tieteellisesti väitettä, etteivät butch ja femme-lesbot ole millään lailla yleinen jaottelu. 

Vierailija

Sellaista mitä ei ole, on hyvin vaikea todistaa olemassa olemattomaksi.

Tässä tapauksessa todistustaakka ei ole sillä, joka kyseenalaistaa B & F -lesbouden universaaliuden, vaan juuri niillä toisilla, jotka sitä yrittävät todistaa.

Vrt. esim. jumalien olemassaolemattomuus.

Jaja

Kyllä Aivelo selvästi kertoo, että butch/femme-jaottelu on tiettävästi ollut aika lyhytaikainen ilmiö historiassa.
Tämänkaltainen itseilmaisu on hyvin kulttuurisidonnaista.

Ja sinällään Aivelo ei suoraan kiistä, etteikö jotain perää tutkimuksissa ole, mutta niitä on tulkittu liian suorasukaisesti. Esitettyihin teorioihin tarvittaisiin tarkempia ja vähemmän tulkinnanvaraisia tutkimuksia.

Näen, että pointti on ennenkaikkea se, että vähemmistöt kärsivät helposti harkitsemattomasti julkisuuteen heitetyistä puolivillaisista väitteistä, koska erilaiset stereotyypit, uskomukset ja homofobiset käsitykset ylipäätään ovat historiallisestikin vahingoittaneet vähemmistöjä paljon.

Tottakai kyse on myös identiteetistä. Tietenkään vähemmistöt eivät halua, että joku valtaväestöstä tai -kulttuurista tulee ja "ylhäältäpäin" määrittelee heidän identiteettinsä. On alhaista halventaa seksuaalivähemmistöjen "herkkyyttä" oman identiteettinsä käsittelyn suhteen - syrjivässä, epätasa-arvoisessa maailmassa vähemmistöjen jäsenten yhteinen vahva identiteetti on usein suuri voimavara ja tuki.

Pandemi
7/21 | 

Rantalan heittämät kommentit siellä täällä on kyllä tasoltaan älyttömän iljettäviä, varsinkin siltä kantilta, että tämmöisten ihmisten kuuluisi olo niitä jotka tutkivat meitä vähemmistöjä.
Puistattaa ihan sikana nähdä kenenkään julkisesti kommentoivan heteroudensa olevan syynä siihen että tutkii mieluusti lesboja.
Antakaa meille parempia tutkijoita ja tutkimuksia, eikä pelkästään näitä turhimpia lokerointi kysymyksiä.

Vierailija

No, jos nyt pari kuvakaappausta otetaan tn. pitkästä keskustelusta, niin asia saatetaan saada näyttäytymään hieman alkuperäisestä ja todellisuudesta poikkeavassa valossa. Se on syytä muistaa. Mitä tulee "parempiin" tutkijoihin, niin vertailun voi toki aloitaa tarkastelemalla vaikka Aivelon ja Rantalan tieteellisiä meriittejä esim. kaikille avoimen Google Scholarin kautta.

Voiko mitä tahansa mutua julk...

Niinpä. Olihan tuo tutkimus jo alun perin Hesarissa naurettava, kun siinä tehtiin hirveitä yleistyksiä ja olettamuksia eikä mitään omaa tutkimusta juuri ollut, miekkosethan vain summasivat vanhoja aiempia tutkimuksia.
Vaan eipä silti tullut mieleen, millainen "tiede"mies tämä Rantala todellisuudessa on. Uuteen perspektiiviin asettuu Rantalan Facebook-kommenttien jälkeen moni seikka. Tutkimuksessa harhaisesti väitettiin ilman kunnon tutkimusnäyttöä, että femme-lesbot olisivat pääosin biseksuaaleja. Pornofilmeissäkö tämän "tiede"mies Rantalan lähdeaineisto on? Toistamalla tätä heteromiesten harhaista fantasiaa "tutkimuksena", Rantala tuli entisestään vaikeuttaneeksi vähemmistöjen asemaa. Heterouttaan vakuuttavana hän ehkä pystyy kuvittelemaan, miten epämiellyttävää olisi tulla koko ajan toisten miesten häiritsemäksi ja olla vihjailujen, ei-toivottujen lähestymisten ym. kohteena. Niinpä. Lesbonaisesta heteromiehen iskuyritykset ovat vähintään yhtä iljettäviä kuin heteromiehestä homomiehen lähentely.

Kiitos Aivelolle, että toit asiallisesti ja perustellusti päivänvaloon tämän Rantalan tutkimusmotiivit ja -käytännöt. Ja tosiaan tuo, että nollatutkimuksen jälkeen aletaan parjata tutkimuskohdetta julkisesti. Kertoo Rantalasta paljon ja siitä, miten heikolla pohjalla tuo nollatutkimus on.

Hyvin ikävää, etttä silloin harvoin, kun lesboista jotakin tutkimusta julkaistaan, sen tekee tällainen miestenlehdistä tutkimusaineistoa ja -aiheita ammentava tyyppi. Asiallisen homoja käsittelevän oikean tutkimuksen tarve on ilmeinen.

Jaja
8/21 | 

Voi yök :( Olipas ällöttäviä ja syrjiviä nuo Rantalan kommentit. Miten noin stereotyyppisesti ajatteleva ihminen voi olla aiheen tutkija? Tuollainen rankkaakin syrjintää ja suoranaista väkivaltaa ja vääryyttä kokeneen vähemmistöryhmän leimaaminen yliherkiksi "turhastasuuttujiksi" osoittaa aika huikeaa tietämättömyyttä, kykenemättömyyttä havaita omaa etuoikeutettua asemaansa ja suoraansanoen homofobiaa.
Ja tuo kommentti, että heteromiehenä lesbot kiinnostaa - "höhöhö"... Jättää sanattomaksi. Mahtaakohan enää saada yhtäkään lesbonaista enää mukaan tutkimuksiinsa.

Niin ja näin
9/21 | 

Jäitä hattuun. Kuten Aiveloikin sanoi, ihmisen sikiökehityksen hormonialtistus on osoitettu vaikuttavan tulevaan seksuaaseen suuntautumiseen. Sikiöaikaiset tapahtumat vaikuttavat myös moniin muihin piirteisiin joita ihmisellä on. Havaittavaa evoluutiota tapahtuu myös ihmisellä, emme ole irrallaan siitä. Rantala olisi kuitenkin voinut kuvata katsauksensa löydökset muulla tavalla kuin käyttämällä kulttuurisia nimityksiä ja ymmärtäen, että käsittelee ihmiselle hyvin herkkiä asioita. Ihminen lienee varsin joustava laji monessa asiassa. Mutta, tuliko Rantalankaan katsauksen tieteellinen näkökulma ymmärretyksi?
Totta lienee myös Rotkirchin näkemys, että meillä evolutiivinen näkökulmaa ei ihmistieteissä osata ymmärtää. Evoluutiopsykologia, sinällään kiinnostava mahdollisuus, näyttää etsivän edelleen tutkimuskohdettaan.

käyttäjä-3779
Liittynyt12.5.2014
Viestejä1784
10/21 | 

Minna Laamanen kirjoitti:
Tämä pitkä nimetön-teoria eri muodoissaan on kiinnostava ja vähän huvittavakin. Kun ensimmäisiä kertoja luin siitä, ehkä juuri Tiede-lehdestä, mittailimme naispuolisen ystäväni kanssa nimettömiämme, meillä molemmilla on nimetön ihan silmämämääräisestikin selvästi etusormea pidempi. Olemme molemmat ihan tavallisia heteroita, vaikkakin selvästi vähemmän naisellisia kuin naiset keskimäärin, minä vielä epänaisellisempi kuin tämä ystäväni. Kumpikaan meistä ei myöskään ole mikään matematiikkanero, tosin ystäväni on sentään kirjoittanut pitkän matematiikan. Miten tämä sitten muka sopii teoriaan lesboudesta tai matemaattisista lahjoista?

Kai joku on jo ennättänyt kirjoittaa tämän, mutta kun se tuli mieleen, kirjoitan.  Nythän butch-femme -luokittelu ei välttämättä koske vain lesboja, vaan yleisesti kaikkia naisia, jopa kaikkia ihmisiä. Luulisin sen aiheutuvan joidenkin geenien proteiinintuoton eroista, jonka määrää suunnattoman monimutkainen "roskageeneistä" koostuva säätelyjärjestelmä.

Vierailija
14/21 | 

Nämä erikoisseksuaalit on hyvin hyvin tarkkoja tarkasta lokeroinnistaan. Nousevat välittämästi takajaloilleen jos valitset väärän pronominin, joita on jo satoja ja lisää tulee kokoajan.

Vierailija
15/21 | 

itse naisena, joka on yhdessä naisen kanssa tämä hesarin ja Rantalan artikkeli oli ILJETTÄVÄ. Nuo butch/femme vertaukset eivät todellakaan pidä paikkaansa.  Saisiko tähän tutkijaksi esimerkiksi IHAN KOHDERYHMÄÄn kuuluvan henkilön?  

Jussi Rytkönen
16/21 | 

Karkeintahan olisi niputtaa kaikki lesbo- tai homo-käsitteiden alle, kun syvällisempääkin näyttöä on tarjolla. Kaikki olemme vaihtelevan hormonialtistuksen tulosta. Keskiarvosta poikkeaminen ei mitätöi keskiarvoa. Itse en tunne minkäänlaista vetoa omaan sukupuoleeni - toistaiseksi - vaikka yrittäisin, joten en hyväksy ympäripyöreitä ajatuksia, kuten että "jokainen tuntee vetoa siihen, mihin huvittaa". Merkittävä näyttö ilmiöiden taustalta on oleellista toistemme ymmärtämiseen. 

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
Heinäkuu
2016
2015
2014