Kirjoitukset avainsanalla tiedeviestintä

Newyorkilaiset häät. Kuva: Karen Patwa / Wikimedia Commons

 

Olen seurannut viikon verran keskustelua, joka syntyi Markus J. Rantalan haastattelusta Helsingin Sanomissa liittyen uuteen tutkimukseen. Lyhyesti muotoillen, jutun pohjalla olleessa tutkimusartikkelissa ehdotettiin, että butch- ja femme-lesbouden taustalla ovat erilaiset hormonaaliset tilanteet sikiönkehityksen aikana ja, että nämä lesbouden tyypit voivat johtua luonnonvalinnasta.

Butch ja femme ovat lesbokulttuuriin liittyviä stereotyyppejä: karkeasti voisi yksinkertaistaa, että butcheihin on liitetty "(yli)maskuliinisia" ominaisuuksia, kun taas femmet on mielletty korostetun "feminiinisiksi". Jotkut epäilemättä identifioituvat näihin stereotyyppeihin ja toiset eivät - tässä tekstissä en lähemmin ota kantaa siihen, onko jako mielekäs.

Helsingin Sanomien jutun luettuani tiesin heti, että jutusta nousee keskustelu. Lähinnä tiesin tämän, koska Helsingin Sanomien artikkeli ei ollut järin hyvä. Tutkimusta ei missään vaiheessa kontekstualisoitu kertomalla, että mitä nämä butch- tai femme-lesbot ovat ja miten tämä jaottelu on merkityksellinen. Rantala yritti jutussa esiintyä seksuaalivähemmistöjen hyväntekijänä toteamalla, että jos heidän tutkimustuloksensa olisi tiedetty aiemmin, homoja olisi syrjitty vähemmän.

Koska syyskuu on tieteentekijälle kiireinen, itsellänikään ei ollut aikaa syvemmin perehtyä aihepiiriin ja kirjoitin Twitteriin, silloin mielestäni aika näpsäkästi: ”Lyhyt kommentti Rantalan haastatteluun ja tiedeuutiseen butch- ja femme-lesboista HS:ssa: Kun norsu on posliinikaupassa, relevantti kysymys ei ole onko se oikeassa.”

Tutkimustulos kuulosti mielestäni mahdolliselta, koska sikiöaikainen hormonialtistus vaikuttaa niin seksuaalisuuteen kuin sukupuolisuuteen (ja olen itsekin aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka erityisesti miesten seksuaalinen suuntautuminen kehittyy jo kohdussa). Norsulla posliinikaupassa puolestaan viittasin siihen, että tämän jutun jälkimainingeissa ei varmastikaan puhuta itse aiheesta. Jutussa lesbot jaettiin melko karkeasti butchein ja femmeihin (mutta kaikki eivät kuitenkaan näihin identifioidu, muistettiin mainita) ja sanottiin, että ”pohjimmiltaan kyse on biologiasta”.

Siihen, miksi butch-femme–jaottelu voi kuulostaa pahalta mies- tai naishomoseksuaalien korviin johtuu yksinkertaisesti siitä, että se vaikuttaa heterosuhteiden toisintamiselta. ”Kumpi teistä on parisuhteessa mies ja kumpi nainen?” on hämmentävän yleinen kysymys homopareille. Tällaisen puheen soisi loppuvan.

Taktiikkani kommentoida lyhyesti ja sitten jatkaa elämääni ei tietenkään toiminut. Ensin Helsingin Sanomien toimittaja haastatteli minua kysyen, että mitä twiitilläni tarkoitan. Rantala tulkitsi myös twiittiäni Huomenta Suomen haastattelussa. Ehkäpä siis on aihetta kirjoittaa aiheesta pidemminkin.

 

Ensinnäkin, oma tuntumani Luodon, Kramsin ja Rantalan tutkimusartikkelista on, että he tekevät rohkeita oletuksia vähäisellä todistusaineistolla. Tutkijat alleviivaavat, että heidän artikkelissaan on 472 lähdeviitettä – joka kyllä aidosti on monta lähdeviitettä, kerta kaikkiaan – mutta itse butch-femme–jaottelu on huomattavasti ohuemmalla maaperällä.

Luodon, Kramsin ja Rantalan mukaan suurin osa lesboista identifioituu butchiksi tai femmeksi. Monien kommentaattoreiden mukaan tämä ei pidä paikkansa. En mene pidemmälle tähän aiheeseen, mutta esimerkiksi Tiina Tuppuraisen kritiikki blogissaan ja Helsingin Sanomien mielipidepalstalla kohdistui juuri tähän.

Artikkelissa käsitellyn butch-femme–jaottelun pohjimmainen biologinen kysymys on siinä, että ovatko nämä lesbojen kaksi ryhmää toisistaan biologisesti eroavaisia. Riippumatta kulttuurista, riippumatta käyttäytymisestä, riippumatta kaikesta, löytyykö näiden ryhmien välillä jotain todennettavissa olevia biologisia eroja.

Keskeinen lähde, Singhin ja kumppaneiden artikkeli vuodelta 1999 kertoo, että butch-lesboilla on enemmän muistoja sukupuoliepätyypillisestä käytöksestä lapsena, korkeampi syljen testosteronitaso, suurempi vyötärön suhde lantioon ja vähemmän halua synnyttää lasta. Nämä eivät ole kehitysbiologisesti informatiivisia: esimerkiksi vyötärön ja lantion suhde ja testosteronitasot vaihtelevat aikuisilla niin paljon, etteivät ne kerro luotettavasti sikiöajan testosteronialtistuksesta.

Ainoa tutkimus joka oikeastaan liittää (kehitys)biologiset piirteet butch- ja femme-lesbouteen on Brownin ja kumppaneiden artikkeli vuodelta 2002. Nämä tutkijat vertasivat Oaklandin Mardi Gras –festivaaleilla 89 femme-identifioituneen lesbon ja 87 butch-identifioituneen lesbon etusormen ja nimettömän pituuden välistä suhdetta. Niin sanottu 2D:4D–suhde kertoo yllättävän luotettavasti siitä, kuinka paljon sikiö on altistunut testosteronille kehityksensä aikana. Butch-lesboilla tämä suhde oli pienempi, eli heidän etusormensa oli suhteessa lyhyempi. Tämä tarkoittaa, että he ovat sikiövaiheessa altistuneet korkeammalle testosteronipitoisuudelle.

Todistusaineiston vähyys on tietenkin ymmärrettävää. Ihmisen yksilönkehitystä on vaikea tutkia. Yleisesti ottaen tiedämme hyvin vähän mitä ihmisen kohdussa tapahtuu hedelmöittymisen ja syntymän välissä.

Vahvinta todistusaineistoa butch- ja femme-lesbouden kehitykseen Luoto ja kumppanit saavat kahdesta esimerkistä: Dietyylistilbestrolia käytettiin lääkkeenä, jonka oli tarkoitus estää keskenmenoja. Lääke paljastui synteettiseksi estrogeeniksi, joka johti sekä korostuneen "feminiinisten" piirteiden kehittymiseen että tavallista yleisempään naisten homoseksuaalisuuteen. Adrenogenitaalinen oireyhtymä puolestaan on tila, jossa testosteronia erittyy huomattavan paljon verenkiertoon. Naisille, joilla on tämä oireyhtymä, saattaa kehittyä "maskuliinisempia" piirteitä ja heilläkin on homoseksuaalisuus yleisempää kuin muulla väestöllä. Sitä ei kuitenkaan tiedetä, identifioituvatko näihin ryhmiin kuuluvat homoseksuaaliset naiset "butcheiksi" tai "femmeiksi".

Jos butch-femme–jaottelu on niin vahvasti biologiaan perustava, olennainen kysymys lieneekin, että miksi se on niin harvinainen. Jako pulpahti esiin ihmisen historian aikana oikeastaan vain länsimaisessa kulttuurissa 1950-luvulla. Jos biologia muka määrittää vahvasti lesbojen jakautumista kahteen joukkoon, miksi jako ennen oli piilossa ja vasta 1950-luvulla nousi esille? Tämän jälkeen jakoa butcheihin ja femmeihin ei ole pidetty erityisen oleellisena. Kysymykseni saattaa vaikuttaa vinoilulta, mutta se on hyvin perustavanlaatuinen asia. Jos kerran kyseessä on universaali evoluution luoma ilmiö, miksi se on ihmisen historian aikana niin harvinainen?

Joskus tutkijoiden tietenkin kannattaa ehdottaa rohkeita ideoita ja uskaliaita teorioita. Näiden kohdalla pitää kuitenkin olla varovainen, koska rohkeat heitot voivat jäädä kiusaamaan tutkimuskohteita. Ihmisiä tutkiessa – ja ennen kaikkea vähemmistöryhmiä tutkiessa – tutkijalla on huomattavasti vastuita ja velvollisuuksia tutkittaviaan kohtaan.

 

Tästä päästäänkin toiseen huomiota herättäneeseen aiheeseen eli tutkijan ja tiedeviestijän etiikkaan. Helsingin Sanomien jutun jälkeen aiheesta jatkunut keskustelu on ollut sangen värikäs.

Rantala kommentoi julkisessa Facebook-päivityksessään Helsingin Sanomien jatkojuttua, johon haastateltiin minua ja Anna Rotkirchia. Rantala totesi, että oli outoa, että HS kysyi, mitä mieltä muutkin tutkijat ovat ja mainitsi myös, kuinka seksuaalivähemmistöt ovat ”herkkiä”.

Luultavasti paljon vähemmällä keskustelulla olisi selvitty, jos jo ensimmäisessä Hesarin jutussa olisi haastateltu myös muita tutkijoita. Mielestäni tiedeuutisissa pitää kuulla myös tutkimuksesta riippumattomia tutkijoita, jotka kommentoivat tulosten merkitystä ja uskottavuutta.

Rantalaa haasteltiin myös Huomenta Suomen lähetyksessä 6.9. Tämä oli omituinen kokonaisuus. Toimittaja kysyi Rantalalta twiitistäni ja että miten hän tulkitsee sen. Rantala vastasi: ”Nää homoseksuaalit – yleensä nämä seksuaalivähemmistöjen henkilöt – saattaa helposti loukkaantua siitä, että pyritään luokittelemaan ja – sen takia pitää olla hyvin tarkka sanamuodoista – jos käyttää hieman väärää sanamuotoa, se voi aiheuttaa tosi voimakkaan raivon.”

En ole ihan varma, missä tutkimuksissa on selvitetty, että seksuaalivähemmistöjen edustajat loukkaantuisivat helposti tai miten erot sanamuotojen välillä aiheuttavat voimakasta raivoa. Veikkaan, että Rantalalla on jo mielessään tälle evolutiivinen selitys.

Tutkijalta, etenkin Rantalan kaltaiselta kokeneemmalta tutkijalta, toivoisi sen verran malttia, että ensimmäisenä selittäjänä tutkimuksen tai tutkimuksesta tehtyjen uutisten kritiikille ei pitäisi ihmisryhmän, esimerkiksi homojen, "herkkyyttä" tai muita luonteenpiirteitä. Tai vaikka pitäisikin, niin suotavaa olisi vetää hetken henkeä ja pohtia kannattaako sitä sanoa ääneen tai kirjoittaa auki.

Huomenta Suomen haastattelun lopuksi toimittaja kysyi, onko Rantalaa joskus pyritty estämään tutkimuksen teossa. Rantala kertoi tarinan, kuinka hänen tutkimusryhmässään oli mitattu ihmisten sormien pituuksia ja kysytty heidän seksuaalisesta suuntautumisestaan. Rantalan mukaan eräs henkilö ”suuttui ihan mielettömästi”, koska vastausvaihtoehdoissa ei ollut aseksuaalisuutta. Mielettömästi suuttunut henkilö otti yhteyttä laitoksen johtajaan, jolle esitti epäilyn, että tutkimus oli epäeettinen. Haastattelun lopuksi Rantala naurahti tälle tarinalle suorassa lähetyksessä.

Itse en vastuuni tuntevana tieteentekijänä naureskelisi televisiohaastattelussa tutkimuskohteitteni nostamille epäilyille tutkimukseni etiikasta.

Tutkimusetiikan tavoitteena on ennen kaikkea suojata tiedettä itseään. Tutkijat ovat luoneet säännöstön sille, miten tutkimus toimii, koska on parempi luoda säännöt itse kuin odottaa, että sanellaan tiedeyhteisön ulkopuolelta. Tutkimuseettisellä säännöstöllä tiedemaailma pyrkii ennen kaikkea varmistamaan sen, että tieteentekijöihin luotetaan ja että ihmiset suostuvat osallistumaan tutkimukseen.

Tutkimuseettisten huolien julkinen vähättely ja niille naureskelu – etenkin kun se kohdistuu vähemmistöihin – tekee tieteenteosta vaikeampaa. Samaten epäonnistunut viestintä on pahaksi tieteelle. Se vaikeuttaa tutkimushenkilöiden rekrytoimista ja saattaa tehdä jotkut tutkimukset jopa mahdottomaksi. Sitä kukaan tieteentekijä ei halua: sellaisia asioita ja ilmiöitä ei pitäisi muodostua, joita tieteessä ei saisi tutkia. Tutkijan ja tutkittavien välillä on oltava ehdoton luottamus, jotta tutkija pääsee tarvittaessa riittävän lähelle keräämään riittävän intiimiä tietoa.

Tiede on vapaata ja kaikkea saa tutkia. Tähän vapauteen kuuluu myös vastuu: tutkimusta pitää tehdä niin, ettei omalla toiminnallaan haittaa muiden tutkijoiden työtä tai vähennä ihmisten halukkuutta osallistua tutkimukseen.

Lisäksi tutkimusetiikkaan liittyy se, että tutkittavat tietävät tieteentekijän ottavan heidän näkemyksensä vakavasti, ja että tutkimuskohteet voivat luottaa siihen, että tutkimuksen tekijän motiivit ovat asialliset. Rantalan tapauksessa nekin voi kyseenalaistaa Facebook-keskustelun perusteella:

Mauttomat ja julkiset kuvaukset siitä, miten tutkimuskohteet ovat valikoituneet, eivät kuulu tieteentekijän viestintään.

 

Kommentit (20)

Unohtakaa koko juttu.

So what. Mielensäpahoittaminen kaiken maailman turhista asioista pitäisi kieltää.
Ja ajan tuhlaaminen tällaisista asioista kirjoittamiseen.

Vierailija

Sanoo mielensäpahoittaja joka itkee että tätä artikkelia ei olisi saanut kirjoittaa kun jäi niin paha mieli. Epäeettistä ”tiedettä” saa ja pitää kritisoida.

Vierailija

Millä perusteella epäeettistä "tiedettä"? Ei ainakaan tämän Aivelon kirjoituksen perusteella, josta paistaa läpi jotain ihan muuta, kuin tieteellisyys.

Aleksis Salusjärvi

Kirkas, selvä, perinpohjainen ja täsmällinen kirjoitus. Tuomas, kiitos tästä. Tällaiset puheenvuorot nostavat sivistystä ja julkisen keskustelun tasoa. Ihailen sinua.

Harmaa aseksuaali

Eikä, uskomatonta tieteentekemistä... Hyvä kirjoitus Tuomas Aivelolta. Kyllä hymyilytti tuo norsu posliinikaupassa -kommentti. Kiitos.

Vierailija

Kiitos Tuomas! Tämä kirjoitus kiteytti paljon sellaista mitä olin itsekin miettinyt, mutta en osannut mitenkään oikein sanoiksi luoda. Ihmisten lokeroiminen, myös tieteen nimissä, on ikävää. Ehkä eniten ärsyttää se millä tavalla tämä tutkimus innoittaa kotisohvientiedemiehet arvioimaan ja lokeroimaan esimerkiksi naapureitaan, työkavereitaan tai lähikaupan kassaa tavalla joka ei kuulu heille millään tavalla.

Minna Laamanen

Tämä pitkä nimetön-teoria eri muodoissaan on kiinnostava ja vähän huvittavakin. Kun ensimmäisiä kertoja luin siitä, ehkä juuri Tiede-lehdestä, mittailimme naispuolisen ystäväni kanssa nimettömiämme, meillä molemmilla on nimetön ihan silmämämääräisestikin selvästi etusormea pidempi. Olemme molemmat ihan tavallisia heteroita, vaikkakin selvästi vähemmän naisellisia kuin naiset keskimäärin, minä vielä epänaisellisempi kuin tämä ystäväni. Kumpikaan meistä ei myöskään ole mikään matematiikkanero, tosin ystäväni on sentään kirjoittanut pitkän matematiikan. Miten tämä sitten muka sopii teoriaan lesboudesta tai matemaattisista lahjoista?

Vierailija

Ymmärrän toki, että tieteen luonteeseen kuuluu todistamistaakka, mutta tällaisenaan Tuomas Aivelon kommentaari vaikuttaa lähinnä kiukkuilulta, eikä hän onnistu perustelemaan tieteellisesti väitettä, etteivät butch ja femme-lesbot ole millään lailla yleinen jaottelu. 

Vierailija

Sellaista mitä ei ole, on hyvin vaikea todistaa olemassa olemattomaksi.

Tässä tapauksessa todistustaakka ei ole sillä, joka kyseenalaistaa B & F -lesbouden universaaliuden, vaan juuri niillä toisilla, jotka sitä yrittävät todistaa.

Vrt. esim. jumalien olemassaolemattomuus.

Jaja

Kyllä Aivelo selvästi kertoo, että butch/femme-jaottelu on tiettävästi ollut aika lyhytaikainen ilmiö historiassa.
Tämänkaltainen itseilmaisu on hyvin kulttuurisidonnaista.

Ja sinällään Aivelo ei suoraan kiistä, etteikö jotain perää tutkimuksissa ole, mutta niitä on tulkittu liian suorasukaisesti. Esitettyihin teorioihin tarvittaisiin tarkempia ja vähemmän tulkinnanvaraisia tutkimuksia.

Näen, että pointti on ennenkaikkea se, että vähemmistöt kärsivät helposti harkitsemattomasti julkisuuteen heitetyistä puolivillaisista väitteistä, koska erilaiset stereotyypit, uskomukset ja homofobiset käsitykset ylipäätään ovat historiallisestikin vahingoittaneet vähemmistöjä paljon.

Tottakai kyse on myös identiteetistä. Tietenkään vähemmistöt eivät halua, että joku valtaväestöstä tai -kulttuurista tulee ja "ylhäältäpäin" määrittelee heidän identiteettinsä. On alhaista halventaa seksuaalivähemmistöjen "herkkyyttä" oman identiteettinsä käsittelyn suhteen - syrjivässä, epätasa-arvoisessa maailmassa vähemmistöjen jäsenten yhteinen vahva identiteetti on usein suuri voimavara ja tuki.

Pandemi

Rantalan heittämät kommentit siellä täällä on kyllä tasoltaan älyttömän iljettäviä, varsinkin siltä kantilta, että tämmöisten ihmisten kuuluisi olo niitä jotka tutkivat meitä vähemmistöjä.
Puistattaa ihan sikana nähdä kenenkään julkisesti kommentoivan heteroudensa olevan syynä siihen että tutkii mieluusti lesboja.
Antakaa meille parempia tutkijoita ja tutkimuksia, eikä pelkästään näitä turhimpia lokerointi kysymyksiä.

Vierailija

No, jos nyt pari kuvakaappausta otetaan tn. pitkästä keskustelusta, niin asia saatetaan saada näyttäytymään hieman alkuperäisestä ja todellisuudesta poikkeavassa valossa. Se on syytä muistaa. Mitä tulee "parempiin" tutkijoihin, niin vertailun voi toki aloitaa tarkastelemalla vaikka Aivelon ja Rantalan tieteellisiä meriittejä esim. kaikille avoimen Google Scholarin kautta.

Voiko mitä tahansa mutua julk...

Niinpä. Olihan tuo tutkimus jo alun perin Hesarissa naurettava, kun siinä tehtiin hirveitä yleistyksiä ja olettamuksia eikä mitään omaa tutkimusta juuri ollut, miekkosethan vain summasivat vanhoja aiempia tutkimuksia.
Vaan eipä silti tullut mieleen, millainen "tiede"mies tämä Rantala todellisuudessa on. Uuteen perspektiiviin asettuu Rantalan Facebook-kommenttien jälkeen moni seikka. Tutkimuksessa harhaisesti väitettiin ilman kunnon tutkimusnäyttöä, että femme-lesbot olisivat pääosin biseksuaaleja. Pornofilmeissäkö tämän "tiede"mies Rantalan lähdeaineisto on? Toistamalla tätä heteromiesten harhaista fantasiaa "tutkimuksena", Rantala tuli entisestään vaikeuttaneeksi vähemmistöjen asemaa. Heterouttaan vakuuttavana hän ehkä pystyy kuvittelemaan, miten epämiellyttävää olisi tulla koko ajan toisten miesten häiritsemäksi ja olla vihjailujen, ei-toivottujen lähestymisten ym. kohteena. Niinpä. Lesbonaisesta heteromiehen iskuyritykset ovat vähintään yhtä iljettäviä kuin heteromiehestä homomiehen lähentely.

Kiitos Aivelolle, että toit asiallisesti ja perustellusti päivänvaloon tämän Rantalan tutkimusmotiivit ja -käytännöt. Ja tosiaan tuo, että nollatutkimuksen jälkeen aletaan parjata tutkimuskohdetta julkisesti. Kertoo Rantalasta paljon ja siitä, miten heikolla pohjalla tuo nollatutkimus on.

Hyvin ikävää, etttä silloin harvoin, kun lesboista jotakin tutkimusta julkaistaan, sen tekee tällainen miestenlehdistä tutkimusaineistoa ja -aiheita ammentava tyyppi. Asiallisen homoja käsittelevän oikean tutkimuksen tarve on ilmeinen.

Jaja

Voi yök :( Olipas ällöttäviä ja syrjiviä nuo Rantalan kommentit. Miten noin stereotyyppisesti ajatteleva ihminen voi olla aiheen tutkija? Tuollainen rankkaakin syrjintää ja suoranaista väkivaltaa ja vääryyttä kokeneen vähemmistöryhmän leimaaminen yliherkiksi "turhastasuuttujiksi" osoittaa aika huikeaa tietämättömyyttä, kykenemättömyyttä havaita omaa etuoikeutettua asemaansa ja suoraansanoen homofobiaa.
Ja tuo kommentti, että heteromiehenä lesbot kiinnostaa - "höhöhö"... Jättää sanattomaksi. Mahtaakohan enää saada yhtäkään lesbonaista enää mukaan tutkimuksiinsa.

Niin ja näin

Jäitä hattuun. Kuten Aiveloikin sanoi, ihmisen sikiökehityksen hormonialtistus on osoitettu vaikuttavan tulevaan seksuaaseen suuntautumiseen. Sikiöaikaiset tapahtumat vaikuttavat myös moniin muihin piirteisiin joita ihmisellä on. Havaittavaa evoluutiota tapahtuu myös ihmisellä, emme ole irrallaan siitä. Rantala olisi kuitenkin voinut kuvata katsauksensa löydökset muulla tavalla kuin käyttämällä kulttuurisia nimityksiä ja ymmärtäen, että käsittelee ihmiselle hyvin herkkiä asioita. Ihminen lienee varsin joustava laji monessa asiassa. Mutta, tuliko Rantalankaan katsauksen tieteellinen näkökulma ymmärretyksi?
Totta lienee myös Rotkirchin näkemys, että meillä evolutiivinen näkökulmaa ei ihmistieteissä osata ymmärtää. Evoluutiopsykologia, sinällään kiinnostava mahdollisuus, näyttää etsivän edelleen tutkimuskohdettaan.

käyttäjä-3779
Liittynyt12.5.2014
Viestejä1716

Minna Laamanen kirjoitti:
Tämä pitkä nimetön-teoria eri muodoissaan on kiinnostava ja vähän huvittavakin. Kun ensimmäisiä kertoja luin siitä, ehkä juuri Tiede-lehdestä, mittailimme naispuolisen ystäväni kanssa nimettömiämme, meillä molemmilla on nimetön ihan silmämämääräisestikin selvästi etusormea pidempi. Olemme molemmat ihan tavallisia heteroita, vaikkakin selvästi vähemmän naisellisia kuin naiset keskimäärin, minä vielä epänaisellisempi kuin tämä ystäväni. Kumpikaan meistä ei myöskään ole mikään matematiikkanero, tosin ystäväni on sentään kirjoittanut pitkän matematiikan. Miten tämä sitten muka sopii teoriaan lesboudesta tai matemaattisista lahjoista?

Kai joku on jo ennättänyt kirjoittaa tämän, mutta kun se tuli mieleen, kirjoitan.  Nythän butch-femme -luokittelu ei välttämättä koske vain lesboja, vaan yleisesti kaikkia naisia, jopa kaikkia ihmisiä. Luulisin sen aiheutuvan joidenkin geenien proteiinintuoton eroista, jonka määrää suunnattoman monimutkainen "roskageeneistä" koostuva säätelyjärjestelmä.

Vierailija

Nämä erikoisseksuaalit on hyvin hyvin tarkkoja tarkasta lokeroinnistaan. Nousevat välittämästi takajaloilleen jos valitset väärän pronominin, joita on jo satoja ja lisää tulee kokoajan.

Vierailija

itse naisena, joka on yhdessä naisen kanssa tämä hesarin ja Rantalan artikkeli oli ILJETTÄVÄ. Nuo butch/femme vertaukset eivät todellakaan pidä paikkaansa.  Saisiko tähän tutkijaksi esimerkiksi IHAN KOHDERYHMÄÄn kuuluvan henkilön?  

Puutiaisen suuosat. Kuva: Josef Reischig / Wikimedia Commons
 

Elämä on niin uskomattoman hienoa ja hämmentävää, että käytän mieluusti elämäni sen tutkimiseen.

Välillä kuitenkin motivaatio on hieman hukassa. Viimeisen kuukauden ajan olen työstänyt Sveitsissä tekemäni tutkimusprojektin ensimmäistä julkaisua: puutiaisten mikrobiotan rakenteeseen vaikuttavien tekijöiden vertailua. Kirjoittaminen on takkuillut. Tuloksia on paljon, mutta ne eivät ole mitenkään selkeitä. En ole ihan varma, mikä käsikirjoituksen tarkoitus on.

Motivaatio kuitenkin aina löytyy jostain. Jotenkin muistan, kuinka mielenkiintoisia asioita tutkinkaan. Tällä kertaa se nousi Helsingin Sanomien artikkelista.

”Tauteja levittävä puutiainen on luonnon kiertokulussa turha otus – ’Vaikea niille on keksiä mitään tarkoitusta’, sanoo tutkija”, otsikko sanoi. Kuin varmemman vakuudeksi ingressi jatkoi että ” Yhä laajemmalle alueelle levittäytyvä punkki lisääntyy Suomessa, mutta hyötyykö siitä kukaan?”

 

Artikkelin ajatus tuntui olevan se, että koska punkit eivät ole minkään eläinlajin tunnettu pääasiallinen ruoka, ne ovat turhia.

”Itse olet turha”, huusin ääneen Helsingin Sanomien nettisivulle.

 

Punkit ovat huikea eläinryhmä. Ne ovat kuin luotu levittämään tauteja: sama punkkiyksilö imee verta useasta eläinyksilöstä ja usein myös lajista. Siinä missä hyttyskoiras ei tarvitse verta lainkaan ja hyttysnaaraalle saattaa riittää yksittäinen veriateria, esimerkiksi puutiaiskoiras vaatii kaksi ja naaras kolme veriateriaa.

Punkkien levittämiä tauteja tunnetaankin paljon. Pari vuotta sitten löytämäni luku oli reilu kaksikymmentä eri ihmisten tautia. Tauteja aiheuttaa vielä laajempi bakteerijoukko, koska kutakin tautia voi aiheuttaa useampi lähisukuinen laji. Kun riviin laitetaan kaikki punkkilajit, joita on noin tuhat, puhutaan varmasti sadoista ellei tuhansista virus-, bakteeri- ja protistilajeista. Harvasta lajiryhmästä on riippuvainen näin suuri määrä tarttuvia taudinaiheuttajia ja loisia.

Punkkien mikrobiotasta, eli niiden kantamasta bakteeriyhteisöstä, on käynnissä tieteellinen debatti. Osa tutkijoista on sitä mieltä, että punkeilla on laaja oma suolistobakteeriyhteisö, toisten mielestä tällaista ei ole olemassakaan. Joka tapauksessa punkeilla on monia endosymbiontteja, eli bakteereita, jotka elävät niiden kehon tai solujen sisällä. Punkit eivät ole siis mitenkään olematon osa luontoa.

Punkkien tarpeellisuus luonnon kiertokululle on hyvin samanlainen kuin ihmisenkin: olemme molemmat hyvin merkittäviä seuralaisbakteerien ja loisten elinympäristöjä.

Kommentit (4)

käyttäjä-3779
Liittynyt12.5.2014
Viestejä1716

Kasvibiologi (yliopisto-opettaja) Mikko Tikkanen kirjoittaa tiistain 22.5. Helsingin Sanomissa vastakirjoituksen 20.5. olleelle punkkien merkitystä väheksyvälle  kirjoitukselle.  Hän toteaa, että jo ammoisina aikoina puutiaiset imivät verta nisäkkäistä, linnuista ja matelijoista. Veren mukana kulkeutui mikrobeja (viruksia ja bakteereja) eliöstä toiseen. Punkkien imiessään siirtämät virukset ja monet bakteeritkin ovat alusta alkaen siirtäneet geneettistä materiaalia eliöryhmien välillä ja aiheuttaneet geenimutaatioita. Punkkien ja vastaavien toimintaan perustuu siis paljolti eliökunnan biodiversiteetti, geneettinen monimuotoisuus. Myös immuunijärjestelmä on kehittynyt vastaamaan mikrobi-isäntävuorovaikutuksiin. Lopuksi Tikkanen toteaa, että jos puutiaisia ei olisi ollut, niin tuskin olisi ihmistäkään.

Pine
Liittynyt5.3.2012
Viestejä249

On vaikea ymmärtää, miksi kyseinen tutkija on noin turhautunut omaan tutkimuskohteeseensa, että antaa tuollaisia lausuntoja. Sen sijaan ymmärrän hyvinkin, että punkkien välittämien taudinaiheuttajien merkitys eläinkantojen säätelijänä  täytyy olla erityisen suuri. Jos todella halutaan katsoa asiaa hyvin kapeakatseisesti ja väittää kaikkea turhaksi, josta ei ole ihmisille mitään hyötyä, niin kannattaa miettiä mitä ihminen silloin viljelisi ruoaksi, jos pikkujyrsijäkannat räjähtäisivät punkkien mukana kadonneiden taudinaiheuttajien puuttumisen vuoksi.

Minusta punkkien pitäminen pitäminen yhtä tarpeellisena kuin luonnon kiertokululle kuin ihminenkin, on suuri vääryys punkkeja kohtaan. Uskon, että moni eläinlaji häviäisi kilpailussa joidenkin, nyt punkkien ansiosta aisoissa pysyvien eläinlajien dominoinnin takia. Sen sijaan jos ihminen häviäisi, niin silloin luonnosta tuskin hävittäisi, kuin muutama ihmisspecifinen loislaji.

Vierailija

Eikö virukset ja bakteerit ole eläviä? Onko elämä arvokasta vain jos se hyödyttää suorasti tai epäsuorasti ihmistä ja ihmisen tarpeita? Mikään elämä ei ole tarpeettomasti olemassa

Joukkohaudasta Haltern-am-Seen läheltä löydettyjä luita. Kuva: Arnoldius / Wikimedia Commons

 

Viime perjantaina Helsingin Sanomissa uutisoitiin näyttävästi ensimmäisistä tuloksista suomalaisten muinais-dna:sta. Tutkijat olivat eristäneet kolmesta Levänluhdasta löytyneestä yksilöstä, jotka olivat eläneet noin 400-800 jälkeen ajanlaskun alun sekä kahdeksasta Kuolan niemimaalta löytyneestä yksilöstä jotka olivat kuolleet 1600-1400 ennen ajanlaskun alkua tai 1700-1800-luvuilla. He olivat julkaisseet tuloksensa biorxiv-julkaisuarkistossa.

Lyhyesti: leväluhtalaiset sekä tuoreimmat kuolalaiset vaikuttavat samankaltaisilta nykytsuvassien tai –saamelaisten kanssa, kun taas vanhemmat kuolalaiset puolestaan ovat samankaltaisimpia nykymansien kanssa. Yksi leväluhtalaisista oli kuitenkin samankaltaisin nykyliettulaisten, -norjalaisten tai islantilaisten kanssa.

Tulokset ovat mielenkiintoisia, joten olisikin mukava kuulla työryhmän jäsenten vähän selittävän tuloksia ja että mitä niistä voi päätellä. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista.

Helsingin Sanomien jutussa tätä selitettiin näin: ”ryhmän jäsenet eivät voi kommentoida tuloksia, ennen kuin ne on vertaisarvioitu ja julkaistu kokonaisuudessaan.”

Tiedeviestinnän ja -julkaisemisen hömelöys törmäsi tässä näyttävästi nykyaikaan.

 

Ikiaikaisten sääntöjen mukaan Merkittävissä Lehdissä julkaistavista tutkimuksesta ei saa hiiskua ennen jutun julkaisua. Tämän syynä on perinteisesti ollut, että tutkijoiden on rumaa ja epäeettistä puhua julkaisemattomista tuloksista. Ilkeämielisempi tulkinta tästä on ollut, että Merkittävät Lehdet haluavat ottaa kaiken julkisuuden irti, kun ne saavat julkaistavakseen tutkimuksen, joka kiinnostaa laajalti. Tiedelehdelle on hyödyksi, että kaikki mediat saavat tietoonsa uudet tutkimustulokset samaan aikaan. Uutisarvo vanhenee nopeasti ja jos joku media on ollut asialla aiemmin kuin muut, tutkimuksen uutisarvo on matalampi.

Tiedejulkaiseminen on kuitenkin viime vuosina siirtynyt pois vanhasta julkaisumallista, jossa tutkija lähetti tutkimuksensa johonkin lehteen ja odotti sen jälkeen kuukausia vertaisarvioita, julkaisupäätöstä ja lopulta itse julkaisua.

Fyysikkojen ja tietojenkäsittelytieteen tutkijoiden johdolla on viime aikoina siirrytty yhä enemmän malliin, jossa tutkijat laittavat julkaisunsa verkkoon avoimesti näytille ennen kuin sitä on vertaisarvioitu. Niin sanottuja preprinttejä käytetään jo yleisesti biologiankin puolella ja malli on suhteellisen nopeasti valumassa muillekin aloille.

Preprinteissä on monia etuja, joista päällimmäinen on tietenkin se, että tutkimustulokset saadaan mahdollisimman nopeasti julkisuuteen.

Itsekin olen laittanut yhden artikkeleistani julki preprinttinä ja lähitulevaisuudessa niitä tulee muutama lisää. Tutkimuksen teossa on arvokasta olla ensimmäinen, joka on julkaissut uuden ajatuksen, joten preprint kannattaa, jos kilpailu on kovaa. Lisäksi laajemmissa tutkimushankkeissa, joissa on monia tutkimuksia valmisteilla samaan aikaan, voi olla kätevää julkaista preprintejä, jotta muissa artikkeleissa voidaan viitata jo saatavilla olevaan tietoon. Preprintit ovat myös avoimia, joten näin mahdollisesti maksullisessa lehdessä oleva tutkimukseni pääsee ainakin jossain muodossaan julki koko maailmalle.

 

Preprintit tietenkin syövät varsinaisten tiedelehtien uutuusarvoa. Monen vuoden ajan lehtien suhtautuminen preprintteihin oli nihkeää, mutta niiden oli pakko nöyrtyä ja hyväksyä julkaistavaksi tutkimuksia, jotka aikaisemmin ovat olleet jo julki ennen vertaisarviointia.

Jäänteenä vanhasta julkaisupolitiikasta on vielä kuitenkin Merkittävien Lehtien julkisuudenhallinnan keinot. Esimerkiksi Naturessa julkaistavan artikkelin on saanut julkaista preprinttinä, mutta tutkijan pitää kieltäytyä puhumasta siitä toimittajille. Kollegoille preprinteistä saa puhua ja jopa lähettää linkin näihin, mutta toimittajalle linkkiä ei saa lähettää! Jos toimittaja on sattunut olemaan paikalla tieteellisessä kokouksessa ja kirjoittanut sen pohjalta jutun, Merkittävä Lehti arvioi onko tutkija ja toimittajan välillä tapahtunut yhteistyötä ja voivatko he enää huolia tutkimusta omille sivuilleen.

Niinpä tutkija, toimittaja ja tiedeuutisista kiinnostunut yleisö on tilanteessa, että tutkimus on julkaistu ja saatavilla kaikille internetissä, mutta tutkijat eivät saa puhua siitä toimittajille. Helsingin Sanomat ratkaisi muinais-dna-tilanteen elegantisti kysymällä mielipidettä alan tutkijoilta, jotka eivät olleet osallisina julkaisussa.

Kenen etu on, että tutkijat eivät voi puhua julkisesti tutkimuksestaan? On vaikea nähdä miten se olisi kenenkään muun etu kuin Merkittävän Lehden, joka voi kontrolloida ja käyttää hyödykseen julkisuutta, kun tutkimus on vertaisarvioitu ja julkaista Merkittävässä Lehdessä.

Tutkijat seuraavat lampaina hömelöä julkaisupolitiikkaa, sillä he saavat etua omalleen uralleen, on se sitten tutkimusrahoitusta tai työpaikan, koska Merkittävissä Lehdissä julkaisemisesta palkitaan.

Kommentit (0)

Camp Funstonin hätäsotilassairaala Kansaissa, Yhdysvalloissa 1918 tai 1919. Kuva: National Museum of Health and Medicine.

 

Sata vuotta sitten maailma oli mullistusten kourissa. Vanha maatalouteen ja maaseutuun perustuva elämäntapa oli muuttumassa, kun koneellinen apu muutti perustavalla tavalla työn luonnetta. Tämän ansiosta yhteiskunnat muuttuivat: maaseudulla vaadittiin vähemmän työvoimaa, ihmiset muuttivat kaupunkeihin ja yhteiskuntajärjestys järkkyi.

Kuten millä tahansa yhteiskunnallisella muutoksella, tälläkin oli tietenkin yllättävät sivuvaikutuksensa, joiden ansiosta 1918 jäi historiaan merkittävänä vuotena. Jälkiviisaana voimme tietenkin helposti selittää miten näin pääsi käymään, mutta osallisille se oli varmasti pelottava kokemus.

Tänä vuonna on kulunut sata vuotta espanjantaudista, historian tappavimmasta tautiepidemiasta.

Espanjantaudin merkityksestä kertoo sekin, että isoäitini kertoi tarinaa siitä, kuinka hänen isosiskonsa kuoli espanjantautiin. Isoäitini muisteli, kuinka oli käynyt hoivaamassa taudin kourissa riutuvaa siskoaan.

Isovanhemmillani oli tapana olla muistelematta menneisyyttä, ja muistellessaankin keskittyä enemmän niihin asioihin, jotka eivät minua niin kiinnostaneet. Tämä tarina kuitenkin osui lähelle, etenkin kun olin juuri kirjoittanut kirjaani espanjantaudista. Isoäitini on jo aikaa sitten kuollut, joten tarinan todenperäisyyden selvittäminen vaati hieman salapoliisityötä.

Turun kirkkoherranvirastosta tiedettiin kuitenkin kertoa, että isotätini kuolinvuosi oli 1925, joten kyseessä ei voinut olla espanjantauti – tauti kun riehui Suomessa 1918-20. Tuohon aikaan ihmiset kuolivat moniin muihinkin hengityselinsairauksiin, esimerkiksi tuberkuloosi on yksi mahdollisuus.

Espanjantauti oli selvästi jäänyt isoäitini mieleen, vaikka yksityiskohdissa oli pientä haparoimista. Eikä ihme, Suomessa kuoli arviolta 25 000 ihmistä espanjantautiin. Senhetkinen tilanne entisestään pahensi tautitilannetta; pelkästään vankileireillä kuoli noin 8 000 punaista espanjantautiin.

 

Espanjantauti ei ole loiskirjani pääosassa, mutta sillä on merkittävä sivuosa. Nostan espanjantaudin tässä esille, ei pelkästään koska sen aiheuttamasta tuhosta on nyt kulunut sata vuotta, vaan koska se on myös oiva esimerkki, miten ihmisen historia vaikuttaa tauteihimme.

Espanjantaudin alkuperää ei tiedetä. Sen tiedämme, että se ei ole peräisin ainakaan Espanjasta. Tauti sai nimensä, koska Espanja ei ollut osallisena ensimmäiseen maailmansotaan ja espanjalaiset tiedotusvälineet pystyivät suhteellisen vapaasti uutisoimaan taudista. Lisäksi Espanjan kuningas Alfonso XIII:n tauti oli laajalti uutisoitu.

Ensimmäiset varmat tautitapaukset ovat peräisin Kansasista, Yhdysvalloista, armeijan koulutusleiriltä. Taudin alkuperäksi on myös epäilty läntistä rintamaa, esimerkiksi Étaples’n leiri on ollut oivallinen kohde. Leirin läpi kulki päivittäin 100 000 sotilasta ja sen sairaaloissa oli tuhansia kaasuiskujen uhreja. Leirin ruokkimiseksi kasvatettiin vastaavasti kymmeniä tuhansia sikoja ja kanoja.

Espanjantaudin aiheuttaa influenssavirus, tarkemmin ottaen A-viruksen alatyyppi H1N1. Kuten muutkin influenssa A-kannat, se on zoonoosi, eli eläimistä ihmiseen tarttunut virus. Emme tiedä mistä eläimestä espanjantaudin aiheuttanut virus päätyi ihmiseen, mutta nykyisistä H1N1-kannoista osa kiertää sioissa ja osa linnuissa. Sotaleirin heikkokuntoiset ihmiset, valtava ihmisrunsaus ja sikojen ja kanojen läsnäolo oli oivallinen paikka käynnistää maailman tuhoisin pandemia.

Espanjantauti tappoi arviolta 50 miljoonaa ihmistä noin kahden vuoden aikana. Se ei ole tuhovoimaltaan omaa luokkaansa – HI-virus on arviolta tappanut 39 miljoonaa ihmistä – mutta se oli nopea pandemia, jolle ei voitu juuri mitään.

 

Miten espanjantauti sitten liittyy yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin muutoksiin? Millä tavoin se oli uuden maailman airut?

Influenssat ovat moderni tauti. Metsästäjä-keräilijät eivät sairastaneet vuosittain influenssaa, koska tauti leviää nopeasti ja ihmiselle muodostuu sitä vastaan vastustuskyky. Ihmisryhmien koot olivat aivan liian pieniä, että influenssat olisivat voineet kiertää ihmisissä.

Influenssa on kuin luotu kaupunkiympäristöön: pärskivät ihmiset levittävät virusta tiheissä ihmispopulaatioissa eteenpäin. Kaupunkien kasvu lopulta mahdollisti kausi-influenssan synnyn. Nopeat liikenneyhteydet tehostivat influenssan leviämistä. Influenssat muuttuivat pandemioiksi vasta 1800-luvun lopulla.

Ihmiset osaavat jo melko hyvin hoitaa ja ehkäistä tartuntatauteja ja loisia, jotka kiertävät vain ihmisissä. Influenssat ovat kuitenkin zoonooseja, muista eläimistä meihin tarttuvia tauteja. Zoonoosit ovat 1900-luvun ja 2000-luvun tauteja: teollisen mittakaavan eläinten tuotanto ravinnoksi ja villieläinten kontaktit ihmisten kanssa elinympäristöjen tuhoutuessa ovat aikamme tautitehtaita. Espanjantauti oli ensimmäinen todellinen varoitus uuden, modernin yhteiskunnan haavoittuvuudesta.

Sadan vuoden aikana Aurajoessa on virrannut paljon vettä, mutta maailma on vielä yllättävän samanlainen. Monet tartuntataudit ovat kurissa ja olemme onnistuneet tuhoamaan isorokon. Silti, kausi-influenssa tappaa noin puoli miljoonaa ihmistä vuosittain ja uusi pandeminen influenssa on suurimpia tartuntatautipelkojamme.

 

Tämä kirjoitus on muokattu versio kolme viikkoa sitten Loputtomat loiset –kirjani julkistustilaisuudessa pitämästäni esipuheesta. Lisää puhetta tulevaisuuden pandemiauhista on julkistustilaisuudesta nauhoitetussa podcastissa.

Kommentit (2)

Tapani

DNA-testi ei ole luotettava. Siksi sitä ei hyväksytä todisteeksi oikeudessa Suomessa.

Tobi

Ei ole väliä, lääke saa paljon paremmin joka päivä. Emme olisi koskaan voineet kuvitella, että taistelemme syöpään esimerkiksi. Tämä on vain yksi tapa parantaa lääketieteen parissa. Toki se ei ole täydellinen. Se on kaukana täydellisestä. Mutta se on liikkeellä ja kuka tietää, ehkä jonain päivänä pääsemme siihen pisteeseen, jossa voimme parannella hetken. Lääketiede ei ole vain kapea, joka pyrkii parannuksiin. Uhkapeleillä on parannuksia ja kasvava suosio näiden parannusten pohjalta. Tutustu esimerkiksi casinoscroll.com - hauska ja rentouttava!

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2017
Heinäkuu
2016
2015
2014