Kirjoitukset avainsanalla kirjat

Susi Bardun eläinpuistossa Norjassa. Kuva: Mas3cf / Wikimedia Commons

Syyskuu on tutkijalle rankkaa aikaa, koska merkittävä osa rahoitushakemuksista osuu tuolle kuukaudelle. Itsekin kirjoitin ja olin mukana kirjoittamassa useampaa laajaa hakemusta, jolloin syyskuun päivät kuluivat lähinnä tulevaa suunnitellen, peläten ja toivoen. Hakemusten kirjoittaminen on hienoa ajankulua, koska tulevien tutkimusasetelmien suunnittelu on hauskaa. Hakemusten kirjoittaminen on turhauttavaa ja raskasta, koska rahaa saa suhteellisen harvoin ja paljon kirjotetusta ja suunnitellusta on täysin turhaa.

Syyskuu on nyt hoidettu alta pois ja aivot pitää asettaa uuteen asentoon: nyt tehdään tiedettä, eikä vain suunnitella sen tekemistä. Tällä kertaa kokeilin nollaamistarkoituksessa tietokirjoja, sillä lukulistalleni oli kertynyt jo melkoinen pino kirjoja. Niinpä, luin enemmän tai vähemmän peräkkäin nipun suomalaisia eläinkirjoja: tänä vuonna ilmestyneet Jouni Tikkasen Lauma, Juha Kauppisen Monimuotoisuus, Heikki Helanterän ja Katja Bargumin Suuri suomalainen muurahaiskirja ja viime vuonna ilmestynyt Hannu Ylösen Myyrän salainen elämä. Läpinäkyvyyden nimissä lienee syytä mainita, että kaikki kirjoittajat ovat eri tasoisia tuttuja ja ystäviä, ja muurahaiskirjan tautikappaletta kommentoinkin luonnosvaiheessa.

 

Kirjoista oma suosikkini oli Lauma. Tikkasen kirjoitus on vetävää ja kirjan ensimmäinen kolme neljännestä sujuu vauhdikkaasti, etenkin kun Mynämäen susilauman elämää seurataan kuin Bonnien ja Clyden seikkailuja konsanaan. Siinä missä kirjan pääosaa esittävistä susista tiedetään suhteellisen vähän lehtikirjoitusten ja viranomaisten asiakirjojen perusteella, Tikkanen spekuloi luontevasti sen perusteella, mitä suden elämästä tunnetaan yleisesti.

Varsinaissuomalaiset sudet rakentuvat yksilöiksi, joilla on oma elämänsä, omat haasteensa, mutta samalla ne eivät voi mitään sille, että niiden elämää ohjaa biologia – lisääntyä pitää, kun lisääntymisen aika on – ja ihmisten muokkaama ympäristö. Kirjan vahvuus on sen 1880-luvun kuvauksessa ja tunnelman luomisessa. Kirjassa aukeaa, miten tiedon puute siitä, miten sudet tai luonto laajemmin toimivat, aiheuttaa haasteita ja kömmähdyksiä. Tikkanen ei kaihda ronskiakaan alleviivaamista, kun hän haluaa tuoda ajatuksensa selväksi, ja monesti tämä tapahtuu huumorin keinoin. Tämä keventää lukukokemusta.

Lauma jälkeen kuitenkin jää mieleen ihmetys siitä, että mitä tästä kaikesta pitää sitten ajatella. Kirjan loppupuolella Tikkanen linkittää Turun seudun tapahtumia nykypäivään, mutta tämä yhteys jää ilmaan. Jos kerran Turun sudet olivat yksittäinen tapahtuma historiassa, ajassa jolloin olosuhteet olivat täysin erilaiset kuin nyt, onko tarinassa mitään opetusta? Kertooko 1800-luvun susiviha jotain tästä päivästä?

 

Merkittävin kirjoista on epäilemättä Monimuotoisuus. Juha Kauppinen kartoittaa kirjassa, miten luonnon monimuotoisuus on romahtamassa seuraamalla tutkijoita, jotka tutkijat harvinaistuvia lajeja. Kirjan luvut rakentuvat uhanalaisille lajeille niin, että kussakin luvussa käsitellään suomalaista uhanalaista lajia ja reportaasinomaisesti seurataan tutkijoita. Lajit on valittu taiten, sillä yksi laji kertoo aina runsaan tarinan elinympäristöstään ja ihmisten vaikutuksesta siihen. Tiiviissä tilassa Kauppinen sitoo yhteen evoluution ja ekologian, Suomen luonnon erityispiirteet ja luonnonsuojelubiologian keskeiset sisällöt.

Lajit korostuvat muutenkin kirjan sivuilla. Kauppisen ratkaisu mainita kaikkien lajien tieteellinen nimi painottaa siitä, mistä monimuotoisuudessa yhdellä tasolla on kyse: isosta määrästä lajeja. Siksi myös hieman harmittaa, ettei kirjan lajeista ole hakemistoa.

Kirjan vahvuus on siinä, että monimuotoisuuden kato tuodaan kouriintuntuvaksi menemällä paikan päälle. Tapahtumapaikoilla kuvataan muutosta ja tutkijat pääsevät kertomaan todistajanlausuntonsa muutoksesta. Kirjassa silmiinpistävää on se, että pääosassa ovat miehet: miehiä nimetään lähes sata, ja he pääosin ovatkin Kauppisen oppaina katoavaan luontoon. Naisia on mukana hädin tuskin toistakymmentä. Sama toistuu kirjan taustahaastatteluissa, joissa on nimetty 45 miestä, mutta 9 naista. Kuitenkin merkittävä, ehkäpä suurinkin, osa uhanalaisten lajien kanssa työskentelevistä tutkijoista ja viranomaisista on naisia.

Kauppisen henkilövalinnat ehkä kuvastavat luontoharrastuksen yleistä miehisyyttä: lintu- ja hyönteisaineistot muodostavat merkittävän osan pitkistä seuranta-aineistoista, joita Suomessa on tehty, ja nämä molemmat alat ovat olleet hyvin miehisiä. Kirjan jälkeen jäinkin pohtimaan, miten miesten korostaminen vaikuttaa siihen, mitkä lajit, maisemat, ympäristöongelmat tai ympäristöongelmien ratkaisut nousevat pinnalle.

Vaikka kirjan kappaleet on nimetty yhden lajin mukaan, monesti mukaan sidotaan useita muitakin lajeja. Kauppinen piipahtaa reunahuomautuksen omaisesti myös monissa muissa paikoissa tarkastelemassa luontoa. Lopputuloksena kappaleet vaikuttavat hätäisiltä, sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Vaikka Kauppinen taitavasti ja reportaasitoimittajan varmuudella kuvaa luontoa tilannekuvin, lajien elinpaikoille ei jäädä tunnelmoimaan. Tässä ei olla maalailemassa tunnelmallista luontodokumenttia, vaan kertomassa muutoksesta, joka tuhoaa suomalaista luontoa.

Kirja on raskas, sillä se sisältää paljon tietoa – käytännössä tiivistyksen koko Suomen luonnosta ja sen muutoksesta – ja on myös monin paikoin lohduton. Kauppisen esitystapa ja argumentointi on erinomaisen kirkasta, joten raskaallekin matkalle kannattaa lähteä.

 

Kauppinen ja Tikkanen ovat molemmat toimittajia, mikä erottaa heidän kirjoitustyylinsä selkeästi jälkimmäisestä kahdesta kirjasta, joiden tekijät ovat puolestaan tutkijoita. Nämä ovat perinteisempiä tietokirjoja sikäli, että ne on jaoteltu tyypillisempiin kappaleisiin, joissa käydään läpi lajien biologiaa. Samalla niissä esiintyy molemmissa vahva tutkijan ääni: esimerkkejä siitä, mitä on itse tehty, ja miten tutkimusta tehdään.

Muurahaiset ovat aina kiinnostaneet suomalaisia. Niinpä onkin pitkä aika, että muurahaisista kirjoitetaan kunnollinen suomenkielinen yleisteos. Tämän aukon Helanterän ja Bargumin Suuri suomalainen muurahaiskirja täyttää oivallisesti. Kyseessä on kaunis kirja, jonka yhdeksi kirkkaimmaksi tähdeksi nousevat komeat muurahaiskuvat, joista merkittävän osan on ottanut Lotta Sundström. Kirja on kirjoitettu niin, että siihen on helppo tarttua, ja se on myös helppo laskea alas. Lukuisat nostot ja tietolaatikot vastaavat yleisimpiin kysymyksiin, kertovat hauskoja anekdootteja ja laajentavat kuvaa monipuolisista muurahaisista.

Kirjan nimi saattaa johtaa harhaan, koska kirja on ehdottoman kansainvälinen: esimerkeiksi nousevat monet omituiset muurahaislajit ympäri maailmaa ja tutkimusesimerkeissä esiintyvät huippututkijat ympäri maailmaa. Samalla se alleviivaa muurahaisten valtavaa vaikutusta kaikkialla maapallolla ja suomalaisen muurahaistutkimuksen korkeaa laatua ja laajuutta.

Neljästä kirjasta muurahaiskirjan jälkeen jäi selkein ajatus kirjan opetuksesta: muurahaisia tutkimalla voi suoraan vastata elämän suuriin kysymyksiin.

Metsämyyrä puolestaan on Suomen yleisin nisäkäs, mutta saanut melko vähän tietokirjallista tai tiedeviestinnällistä huomiota osakseen. Tämä on hassua sinänsä, sillä suomalaisella myyrätutkimuksella on pitkä ja kunniakas historia. Harvempi tutkija onkaan parempi esittelemään metsämyyrää kuin Konneveden tutkimusaseman johtaja Hannu Ylönen. Metsämyyrän salainen elämä on hassusti nimetty, koska kirjassa keskitytään vahvasti juuri metsämyyrän tunnettuun elämään, ja koska metsämyyrää on tutkittu niin paljon, sen elämästä tiedetään paljon.

Ylönen aloittaa kappaleet kertomalla tarinan kuvitteellisen myyrän vuodenkierrosta. Lähes faabelimaiset myyrän seikkailut johdattavat kuhunkin lukuun, jotka on rakennettu vuodenkierron päälle, ja jotka käsittelevät eri myyrien elämän osa-aluetta: lisääntymistä, loisia, petoja ja poikastappoja.

Konnevedellä on tutkittu myyriä pitkään ja perusteellisesti ja Ylösen myyrätietämys on perinpohjaista. Kirja on suhteellisen tiivis ja muutama lisäsivu ei olisi ollut haitaksi: monet ajatukset ja pohdinnat tuntuvat loppuvan kuin kesken. Itselleni jäi esimerkiksi epäselväksi, että jos naarasmyyrä on yleensä tiineenä, kun sillä on pesäpoikasia, niin miten pesäpoikasten tappaminen auttaisi koirasmyyrää pääsemään nopeammin parittelemaan naaraan kanssa. Ylönen myös puhuu jatkuvasti myyrien territoriosta, joka tarkoittanee nähtävästi samaa asiaa kuin 'reviiri'. Jäin pohtimaan sitä, että miksi tässä käytettiin juuri territorio-sanaa.

Myyrät heräävät eloon, kun Ylönen kertoo tarinoita siitä, minkälaisia yllätyksiä myyrätutkijat ovat kohdanneet tutkimuksissaan. Nämä tarinat antavat parhaimman kosketuksen esimerkiksi metsä- ja peltomyyrien välisiin eroihin. Oma kosketukseni myyrätutkimukseen on vähäistä, mutta sen olen oppinut, että lajeilla on selvät erot käyttäytymisessä ja hyvinkin vannoutuneita peltomyyrävihaajia tästä porukasta löytyy. Näillekin tarinoille olisi voinut jättää vielä enemmän tilaa.

Metsämyyräkirja kertoo paljon muustakin kuin metsämyyristä. Metsämyyrä on loistava mallieläin pienestä nisäkkäästä, koska se tunnetaan niin hyvin, ja koska se on monin tavoin suomalaisen luonnon merkittävin nisäkäs. Söpöillä nappisilmillään kirjan kannessa tuijottava jyrsijä on oiva opas nisäkäsekologian saloihin.

 

Onnistuiko rentoutumistavoitteeni ja aivojen uudelleenkäynnistys? Ei oikeastaan, koska vastaani tuli uusi rahoitushaku, johon pitää nopeasti kirjoittaa hakemus. Tulipahan ainakin luettua neljä oivallista kirjaa.

Kommentit (1)

Vierailija
4/1 | 

Thank you so much for this. I was into this issue and tired to tinker around to check if its possible but couldnt get it done. Now that i have seen the way you did it, thanks guys
with
regards

https://notepad.software/ 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ernst Haeckelin kuvitus eri merituppilajeista. Kuva: Wikimedia Commons

Kirahvin kaula on keskeinen evoluutiobiologinen arvoitus. Jo Darwin aikanaan nosti esille kysymyksen siitä, miten kirahvin kaula on kehittynyt. Koulukirjoissa Lamarckin ja Darwinin ajatusten erot karrikoidaan yleensä kirahvien avulla. Kirjoitin pari vuotta sitten kirahvin pitkäkaulaisuuden selittämisen vaikeudesta: nykyään ajatellaan, että pitkä kaula on yhdistelmä sukupuolivalintaa ja korkealta ruokailua.

Luen kirjoja suhteellisen harvoin. Vapaa-ajan täyttää paljon helpommin elokuvilla tai sarjoilla. Aina silloin tällöin kuitenkin käteen osuu – yleensä melko vahingossa kirja, joka tekee vaikutuksen. Judith Schalanskyn romaani Kirahvin kaula teki lähtemättömän vaikutuksen.

Tiede-lehden päätoimittaja pyysi suosittelemaan heinäkuun Tiede-lehteen hyvää tiedeaiheista kesäkirjaa. Valintani oli helppo, sillä en olekaan tarpeeksi pitänyt ääntä siitä, kuinka Kirahvin kaula on hieno teos. Merkkimäärä lehdessä on rajallinen, joten lupasin kirjoittaa blogiini hieman pidemmälti siitä.

En tiedä sopiiko Kirahvin kaula juuri kesäisiin tunnelmiin, sillä se on tematiikaltaan sangen raskas. Elämäänsä kyllästynyt ja työhönsä leipääntynyt biologian opettaja elää kuihtuvalla itäsaksalaisella maaseudulla. Nuoret muuttavat pois, kuten Inge Lohmarkin oma tytär. Lohmark vain laskee päiviä eläkkeelle pääsyyn. Oppilaitaan hän ei jää kaipaamaan, laiskoja ja heikkoja kaikki tyynni.

Lohmark löytää iloa elämäänsä luonnon kauneudesta. Hän uskoo evoluution kaikenvoipaan rooliin. Biologian opettajan mielessä evoluutio on vain saanut roolin, jota on vaikea ymmärtää: koulukiusaamiseen ei tarvitse puuttua, koska vahvin selviytyköön voittajana.

Tässä löytyy yksi kirjan paradokseista: ihminen on eittämättä luomakunnan kruunu, evoluution huikea saavutus, mutta Lohmark ei ihmisestä perusta. Mieluiten hän olisi kasvi, jotta ei tarvitsisi tuntea.

Luin aikoinani Helsingin Sanomien arvion, jossa opettajan asenne yhdistettiin mutkitta darwinismiin, luonnonvalinnan periaatteen painottamiseen. Tarkkaavaiselle, ja evoluutioteoriansa tuntevalle, lukijalle kirja tarjoaa kuitenkin paljon enemmän kuin näin naiivin tulkinnan.

Lohmark on valinnut evoluutiokäsityksensä valikoiden niitä palasia, jotka parhaiten sopivat hänen ajatusmaailmaansa. Samalla kun hän kritisoi muita siitä, miten he luovuttavat, että he valitsevat mieluummin elämän Lännessä tai kuinka oppilaat eivät jaksa opiskella, Lohmark on itse palastellut oman maailmankuvansa paljon opportunistisemmin.

Mysteerin avain piilee juuri kirahvin kaulassa. Lohmark selittää oppilailleen, miksi kirahveilla on niin pitkä kaula, eikä lukija voi olla ihmettelemättä, että menikö tämä tarina juuri näin oikein. Lohmark on epäluotettava kertoja ainakin omassa luokkahuoneessaan – hänen biologiset opetuksensa on syytä ottaa hieman epäillen.

Schalansky sukeltaa syvälle evoluutiobiologiaan, mutta myös saksalaisen biologian historiaan. Osansa ihastelusta osuu Haeckelin aikoinaan piirtämiin merieliöihin. Kirjan kuvitus on valloittavaa. Kuinka epämiellyttävä henkilö Lohmark onkaan, hänen estetiikantajunsa on kohdallaan. Biologille aiheuttaa pienen piston sydämessä, kuinka usein nyökytteleekään Lohmarkin huomioille.

Samaten Schalansky ei häpeile liittää teostaan saksalaiseen kirjallisuudenhistoriaan. Kirjan alaotsikko, Kehitysromaani, on monin tasoin leikittelevä. Päälisin puolin kirja kertoo evoluutiosta, kehitysopista. Bildungsroman on saksalaisesta kirjallisuudesta noussut kirjallinen genre, joka kuvaa päähenkilön henkistä kasvua. Lohmark ei kuitenkaan kasva juuri mihinkään suuntaan mitenkään. Kirahvin kaula onkin enemmän kehitysromaanin parodia.

Kokemukseni saksalaisesta kirjallisuudesta on rajallinen, mutta silti Kirahvin kaula asettuu kauniisti Thomas Mannin Taikavuoren rinnalle, joka myös on kehityskertomuksen parodia ja leikittelee Idän ja Lännen eroilla. Naturalistinen luonnon kuvaus yhdistää näitä kahta kirjaa, joita puolestaan erottaa kaksi Maailmansotaa ja yksi Kylmä sota. Inge Lohmark on yllättävän paljon kuin vanhempi elämäänsä kyllästynyt Hans Castorp.

 

Judith Schlansky: Kirahvin kaula, Tammi, 2013. Alkuperäisteoksista Der Hals Der Giraffe, 2011, suomentanut Ilona Nykyri.

Kommentit (0)

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
Heinäkuu
2016
2015
2014