Kirjoitukset avainsanalla evoluutio

Suojelevainen ampiainen Kuva: IgorArenz / Wikimedia Commons.

 

Ihmisten suhtautumisessa pistäisiin on hassu kahtiajako: mehiläisiä rakastetaan ja ampiaisia vihataan.

Internet-meemien perusteella mehiläiset ovat rakastettavia karvaisia palleroita, jotka pitävät maailman toimintakykyisenä, ja ampiaiset puolestaan ovat vihonviimeisiä paholaismaisia hyödyttömiä lurjuksia.

Sama jako näkyy tutkijoidenkin keskuudessa. Ampiaisten hyödyistä ihmiselle tiedetään hyvin vähän, koska ampiaisia ei juuri tutkita! Lohdullista on, että Koneen säätiö rahoitti juuri tutkimushanketta, jossa selvitetään ihmisten ja ampiaisten välisiä suhteita.

Mehiläisrakkaus ja ampiaisviha on myös ihan yleinen suomalainen ajattelutapa. Aiheesta on kirjoitettu lehdissä ja Mehiläistuottajien liittokin oli huolissaan, että ampiaisviha voi sokaista ihmiset tappamaan mehiläisiäkin. Toissapäivänä Arman Alizad purkautui Twitterissä siitä, miten hän tappaa sisätiloihin harhautuvat ampiaiset, ja kommenteissa pääsi valloilleen sama kahtiajako söpöistä mehiläisistä ja ilkeistä ampiaisista.

Tässä kahtiajaossa on vain se ongelma, että tarhamehiläiset ovat monella tapaa ongelmallisia ja ampiaiset ovat monella tapaa hyödyllisiä.

Olen kirjoittanut mehiläisten ongelmallisuudesta pariin kertaan: tarhamehiläiset ovat tulokaslajeja, jotka kilpailevat kotoperäisten pölyttäjien kanssa. Niinpä monilla alueilla mehiläisten kasvatus voi johtaa kotoperäisten hyönteisten määrien laskuun. Tarhamehiläiset myös levittävät tauteja niin, että ne altistavat muut pölyttäjäpistiäiset omille taudeilleen.

Epäilyksettä ampiaiset ovat hyödyksi ihmisille ainakin tuholaisten torjunnassa. Ampiaiset metsästävät lähinnä muita hyönteisiä ja niiden toukkia, koska ampiaisten toukat tarvitsevat proteiinipitoista ruokaa. Mehiläiset puolestaan ruokkivat toukkiaan siitepölyllä. Tämän takia mehiläiset ovat yleensä tehokkaampia pölyttäjiä kuin ampiaiset: mehiläisten pitää käydä useammin kukissa hakemassa ravintoa.

Sekä aikuiset ampiaiset että aikuiset mehiläiset syövät ravinnokseen mettä. Ampiaiset saavat mettä toukiltaan, jotka tuottavat makeaa nestettä, sekä kukista. Kukat ovat puolestaan mehiläisten ainut meden lähde. Kukkien tarjoama mesi on ampiaisille tärkeää silloin kun loppukesästä toukkia ei enää kasva. Tämä on yleensä myös se vuoden aika, kun piknik-eväiden makeat tarjoamukset käyvät hyvin kaupaksi ampiaisille.

(Sivuhuomiona voi mainita, että ampiaisten epäillään olevan merkittäviä viininvalmistuksen kannalta, koska ampiaiset levittävät hiivaa viinirypäleiltä toiselle. Samaan aikaan, kun ampiaisten toukat ovat kasvaneet ja ampiaiset etsivät ympäristöstä makeaa ruokaa, viinirypäleet kypsyvät. Ampiaiset käyvät syömässä näitä rypäleitä, rikkovat niiden kuoren ja nähtävästi samalla levittävät niihin hiivaa. Tutkimuksissa on paljastunut, että ampiaisilla on yleisesti hiivaa suolistossaan ja että nämä hiivat selviävät talven yli talvehtivissa ampiaiskuningattarissa. Saattaa siis olla, että viinin käymiseen tarvittava hiiva on päätynyt käymisastiaan juuri ampiaisten takia.)

Elintapojensa takia ampiaiset ovat yleensä vähemmän merkittäviä pölyttäjiä kuin mehiläiset, mutta etenkin loppukesästä ampiaisten merkitys voi korostua. Ampiaiset syövät tuhansia hyönteisten toukkia, mikä vähentää kasvinsyöjähyönteisten määrää ja voi olla puutarhanhoitajalle todellinen pelastus. Kasvitkin houkuttelevat ampiaisia puoleensa: kun kasvia syövä toukka puraisee lehden rikki, lehdestä erittyy haihtuvia aineita, jotka pistiäiset tunnistavat. Erityisesti rikkoutunut lehti houkuttelee parasitoidipistiäisiä, mutta myös ampiaiset tunnistavat nämä aineet ja löytävät ravintoa kasvin avunpyynnön perusteella.

Muiden kuin mehiläisten merkitys pölyttäjinä ei kannata väheksyä. Esimerkiksi keskeisten viljelylajien, jotka vaativat hyönteispölytystä, pölytyksestä vain noin puolet on mehiläisten tekemää. Kärpäset, perhoset ja ampiaiset pölyttävät rutkasti eri lajeja. Kasvilajista riippuen ampiaiset voivat olla merkittäviäkin pölyttäjiä. Mielenkiintoisia ovat esimerkiksi neidonvaipat: ne erittävät kukistaan samanlaisia aineita kuin toukan tuhoamat lehdet. Ampiainen tulee paikalle tarkastamaan tilanteen, eikä löydä muuta kuin kukan. Ne siis huijaavat ampiaisia pölyttämään itseään.

 

Suorien ihmisille tulevien etujen ja ekosysteemipalveluiden laskeminen saattaa kuitenkin johtaa harhaan. Ampiaisten merkitys ekosysteemeille on paljon laajempaa kuin pelkkä pölyttäminen tai saalistus. Ehkäpä suurin merkitys ampiaisista kuitenkin on juuri siksi, että ne ovat äkäisiä pistäjiä.

Ampiainen on näkyvä ja sillä on selkeä mustakeltainen raidoitus. Tämän varoitusvärin viesti on selkeä: kimppuuni ei kannata käydä, koska pistän kivuliaasti. Varoitusraidoitus suojaa ampiaista, eikä sen tarvitse useinkaan turvautua pistimeensä.

Myös muut hyönteiset turvautuvat ampiaiseen. Niin kukkakärpäset kuin kukkajäärätkin käyttävät samaa suojaväriä kuin ampiaiset, vaikka niistä itsestä ei olekaan aiheuttamaan kipua hyökkääjiään kohtaan. Kyse on (Batesin) mimikrystä, jossa vaarattomien hyönteisten ulkonäkö on kehittynyt vastaamaan vaarallista lajia.

Vaarattomat hyönteiset näyttävät vaaralliselta ampiaiselta, joten saalistajat luulevat kukkakärpästenkin olevan vaarallisia. Nähtävästi suojaus on tehokas niin lintuja kuin esimerkiksi sudenkorentojakin kohtaan. Lopputuloksena riski joutua saalistuksen kohteeksi pienenee myös ampiaista matkivilla lajeilla.

Nämä ampiaista matkivat hyönteiset ovat puolestaan hyvin merkittäviä pölyttäjiä. Epäsuorasti ampiainen siis on pölyttäjähyönteisille hyvinkin tärkeä laji.

Ampiaisten äkäisyyteen perustuva suojelurinki suojaa laajaa joukkoa pölyttäjiä.

 

Ampiaisystävälliseen torjuntaan soveltuvat vaikkapa ampiaisten valepesät, joita esitellään tässä Helsingin Sanomien uutisessa.

Korjaus 4.1.2019, klo 10.39: Tarkennettu kappaleeseen, jossa puhutaan mehiläisten ongelmallisuudesta, että kyse on tarhamehiläisistä. Kuten kommenteissa mainittu, mehiläisiä on luonnossa montaa muutakin lajia.

Kommentit (6)

Vierailija

Tutustuin ampiaisiin ensimmäisen kerran lähemmin muutama vuosi sitten kun terassimme alle muutti maa-ampiais kuningatar. Pesä laajeni nopeasti ja pelko hiipi. Tilasin myrkyttäjän. 5 kertaa hän kävi ja joka kerralla kertoi ampiaisen, mehiläisten ja kimalaisten eroista ja loppu kerrat vain ampiaisista. Neuvoi laittamaan käytettyjä vaatteita vuorokaudeksi terassille pesän kohdalle, näin tein. Sanoi että kun tottuvat, eivät tee teille mitään. Neljännellä kerralla hiipi syyllisyys jo pahasti, nämä kaverit eivät tosiaan olleet käyneet meidän päälle kertaakaan, päin vastoin, jos kävelin terassilla ajatuksissani kohdassa missä pesä sijaitsi ja sieltä nousi sattumalta samaan aikaan kaveri, teki se nopean väistö liikkeen toiseen suuntaan. Kerran seisoin terassin vieressä kun naapuri tuli juttelemaan, ja pesästä nousi nopeasti tiedustelija, joka kiersi kolme kertaa naapurin ympäri. Onneksi hän ei pelkää ampiaisia, ja antoi rauhassa kiertää. Sitten tiedustelija tuli suoraa minua kohti, pysähtyi rintakehän kohdalle sekunniksi ja sukelsi takaisin maan alle. Viimeisellä kerralla kun kaivoimme myrkyttäjän kanssa maa-ampiaisen pesää, sanoin että nää jätkät ihmettelee mitä teen, mihin myrkyttäjän vastasi että ei ne ole poikia vaan tyttöjä. Se riitti, jätin pesän rauhaan lopullisesti. Loppu kesästä kun ampiaiset "sekoaa", tajusin totaalisesti tilanteen. Mihin tahansa menin, sain väistellä ampiaisia, mutta aina kun tulin omalle terassille, väisti nämä tytöt edelleen minua.. Todella omituinen ja herättävä tapahtuma ketju tiivistettynä, yrittäkää hyvät ihmiset tätä konstia, hikiset sukat ampiais pesän viereen/kiinni/päälle vuorokaudeksi niin saattaa olla koko kesän sopu..

Tiede on voimaa
Liittynyt22.7.2014
Viestejä2

Todella hyvä tietää tämä ampiaisista, kokeilen ensi kesänä !  Mahtaisiko päteä myös ampiaisiin jotka rakentavat pesän ylemmäs - jos ripustaisi hikisukat pesän läheisyyeen?

bzzz

Pitää myös muistaa että Suomessa on  n. 200 villimehiläislajia. Siksi olisi hyvä selkeyttää, että puhutaan tarhamehiläisestä. 

Seepialaji joka johdatti quorum sensingin jäljille. Kuva: Narrissa Spies / Wikimedia Commons

Viime viikolla käsitykseni maailmasta muuttui.

Tutkijana olemisen hienoimpia puolia on, että pitää jatkuvasti seurata uusinta tutkimusta.  Suurin osa julkaisuista on luonteelta sellaisia, että ne asettavat yhden tiedonjyvän lisää monimutkaiseen rakennelmaan. Arkistoin julkaisut omaan arkistooni, lisään lyhyen kommentin ja muutaman asiaviitteen, jotta löydän ne, kun pitää myöhemmin tarkistaa, että miten joku asia menikään.

Silloin tällöin tulee julkaisu, jonka tulokset eivät ole niinkään niin kiinnostavia, vaan menetelmät, jolla tulos on saatu. Tutkijat ovat keksineet jonkun oivaltavan tavan selvittää vastaus tutkimuskysymykseensä. Näistä puhumme kollegoiden kesken ja pohdin pitäisikö itse tehdä jotain samankaltaista.

Antoisimpia ovat ne julkaisut, jotka ovat niin omituisia, että ne laajentavat maailmankuvaa kertaheitolla. Yksi sellainen oli tutkimus, jossa paljastettiin, miten virukset salakuuntelevat bakteereita.

 

Bakteerit keskustelevat keskenään päästämällä ympäristöönsä molekyylejä. Muut bakteerit sitten tunnistavat nämä molekyylit, ja ne pystyvät siten arvioimaan bakteerien määrän ympäristössä. Englanniksi tästä ilmiöstä käytetään nimitystä quorum sensing. Tämä kommunikointitapa mahdollistaa bakteerien toiminnan koordinoinnin.

Ensimmäisenä quorum sensing havaittiin valoa tuottavassa Aliivibrio fischeri –bakteerissa. Tämä bakteeri elää symbioosissa monien eläinten kanssa. Parhaiten tunnettu on bakteerin yhteiselo Tyynessämeressä asuvan Euprymna scolopes –seepian kanssa. Bakteeri asuu seepian valoelimissä ja tuottaa öisin valoa, niin ettei seepiasta muodostu vedessä varjoa.

Aliivibrio fischeri elää myös vapaana vedessä, mutta se ei tällöin tuota valoa. Vasta kun bakteerien tiheys kasvaa riittävän suureksi – kuten seepian valoelimessä – bakteerit alkavat tuottaa valoa. Bakteerin valon tuotantoon liittyvät geenit aktivoituvat vasta, kun bakteerien tuottamien molekyylien määrä nousee tarpeeksi korkeaksi.

 

Virusten sekaantuminen quorum sensing –järjestelmään selvisi geneettisin menetelmin. Tutkijat selvittivät kolerabakteerin viestinnän toimintaa ja siinä keskeisenä toimivan VqmA-proteiinin kehityshistoriaa. Vertailu tietokantoihin paljasti, että monilla lähisukuisilla lajeilla oli samankaltaista proteiinia tuottava geeni. Yllättäen myöskin eräällä viruksella oli samankaltainen vastaanottajaproteiini.

Tutkijat etsivät virusnäytteet ja aloittivat selvittämään aistivatko viruksetkin bakteerien viestejä. Tulos oli selkeä kyllä: kun virus aistii riittävän paljon bakteereita ympäristössään, se siirtyy lepotilasta pois ja alkaa lisääntyä. Virus käyttää siis hyödykseen bakteerien viestintäjärjestelmää.

Tämä on huikea asia, sillä virukset ovat niin yksinkertaisia, ettei niitä edes luokitella eläviksi.

Virusten elämässä on kaksi vaihtoehtoa: odottaa tai lisääntyä. Virusten lisääntymisen ongelma on, että yleensä ne lopuksi tappavat isäntäsolunsa. Viruksilla on siis oltava lähistöllä uusi isäntä tartuttavaksi, että ne selviytyvät hengissä. Bakteerien viestinnän kuunteleminen ratkaisee juuri jatkuvuuden ongelman. Tällöin virukset voivat lisääntyä ja tuhota isäntäsolunsa, kun ne ovat varmoja, että lähistöllä on uusia bakteereita tartutettavaksi.

Samalla virukset voivat myös tarjota uuden mahdollisuuden taistella bakteereja vastaan. Tutkitun viruksen rakennetta voidaan muuttaa ja virus ohjelmoida uudestaan niin, että ne saadaan hyökkäämään muitakin bakteereita vastaan, kun niiden ympäristössä on oikeita molekyylejä.

Bakteeritaudinaiheuttajiemme viholliset ovat todellisia ystäviämme ja tutkimus tutkimukselta tiedämme paremmin, miten niiden kanssa voi kommunikoida.

 

Lisäys 20.12.2018, klo 14.41: Viimeisen virkkeen tarkennus että kyseessä ovat tautia aiheuttavat bakteerit.  

Kommentit (1)

Käyttäjä4499
Liittynyt21.7.2017
Viestejä5718

Näin se muuten on:

"Silloin tällöin tulee julkaisu, jonka tulokset eivät ole niinkään niin kiinnostavia, vaan menetelmät, jolla tulos on saatu. Tutkijat ovat keksineet jonkun oivaltavan tavan selvittää vastaus tutkimuskysymykseensä."

Enemmän keskustelua voisi olla tutkimustavoista!

Ja tuo seepian poikanen on niin suloinen, et "mä en kestä"...

VVM = varhainen vuorovaikutusmalli

Koiraslaakasittiäinen. Kuva: Eduardo Zattara / USDA.
 

Blogini alkuaikoina kirjoitin tekstin siitä, kuinka emme koskaan ole olleet yksilöitä: ihmiset muodostuvat isosta määrästä muita lajeja, kuten bakteereista, suolistomadoista ja ulkoloisista, jotka kaikki vaikuttavat toimintaamme ja kehitykseemme. Nyt yhdysvaltalaisen Indianan yliopiston tutkijat ovat todistaneet lantakuoriaisilla, miten eläinlajit eivät ole saaria ja miten menestyäkseen kuoriaiset tarvitsevat yllättäviä ystäviä.

Lantakuoriaisen, tässä tapauksessa Onthophagus tauruksen (joka kuuluu laakasittiäisten sukuun, mutta joka ei esiinny Suomessa, ja jolla ei ole suomenkielistä nimeä), sukuelimissä asuu sukkulamatoja, jotka voivat siirtyä kuoriaiselta toiselle parittelun aikana. Kun naaraslantakuoriaiset munivat, toukat siirtyvät munien mukana lantapalleroon.

Sukkulamatolaji, Diplogastrellus monhysteroides, vaikuttaa sopeutuneen oivasti lantakuoriaisen elinkiertoon. Ne odottavat lepomuodossaan dauer-toukkana lantakuoriaisen munimista, kunnes lantaan päästyään ne etenevät seuraavaan toukkavaiheeseen ja lopulta jatkavat lisääntymistä. Kun lantakuoriaisen toukka koteloituu ja aikuistuu, sukkulamadot siirtyvät taas lepovaiheeseen ja lähtevät vastakuoriutuneen lantakuoriaisen mukana maailmalle.

Laakasittiäinen ei ole tässä yhteiselossa pelkkä hyväksikäytettävä, sillä se hyötyy huomattavasti sukkulamadoista. Kun tutkijat vertailivat lantapalleroita, joissa oli kyseistä sukkulamatolajia, lantapalleroihin ilman sukkulamatolajia, he huomasivat, että sukkulamatojen läsnäolo johtaa isommaksi kasvaviin lantakuoriaisiin. Etu oli merkittävä, jopa 20 prosentin luokkaa.

Tämä on yllättävää, koska yleensä sukkulamatojen ja hyönteisten välillä on melko yksipuolinen vuorovaikutus: sukkulamadot ovat usein eri lajien loisia tai yleensä korkeintaan ei-haitallisia, kun ne matkaavat hyönteisten mukana paikasta toiseen.

Tutkijat vertailivat sukkulamadottomien ja sukkulamatoisten lantapalleroiden lajistoa ja huomasivat, että sukkulamadot vaikuttavat sekä palleroiden lajistoon että sienten ja bakteerien suhteellisen osuuteen. Tutkijat eivät tiedä miten tämä tapahtuu. Sukkulamadot syövät sieniä ja bakteereita, joten ne ovat voineet muokata lajistoa syömällä, mutta ne voivat myös esimerkiksi erittää aineita, jotka vaikuttavat lantapalleron mikrobiyhteisön muutokseen, tai sitten kantaa omassa suolistossaan bakteereita lantapalleroihin.

Tutkijat eivät myöskään vielä tiedä miksi sukkulamatojen muokkaama mikrobiyhteisö on parempi lantakuoriaisen toukalle. Vaihtoehtoja on monia: muokattu yhteisö voi olla parempaa ravintoa toukalle tai sitten muokatussa yhteisössä on enemmän lajeja, jotka hajottavat lannan ainesosia niin, että toukan helpompi käyttää niitä hyödyksi. Muokattu yhteisö voi myös olla vähemmän vaarallinen toukille esimerkiksi myrkyllisten aineiden tuotannon tai tartuntatautien suhteen.

Lyhyesti muotoiltuna: lantakuoriaiset levittävät sukuelimissään sukkulamatoja, jotka muokkaavat lantapalleroiden mikrobiyhteisöä niin, että lantakuoriaisten toukat kasvavat paremmin.

Lantakuoriaiset eivät ole eläinkunnan ainoita vanhempia, jotka varustavat jälkikasvunsa hyödyllisillä kanssaeläjillä. Nähtävästi monet pistiäislajit kuljettavat mukanaan sukkulamatoja, jotka auttavat tuhoamaan kasvisolukkoa, jossa pistiäisten toukat kasvavat. Sukkulamadot puolestaan usein käyttävät omia symbionttisia bakteereitaan isäntäeläintensä tappamiseen. Ihmisilläkin vauvat saavat ensimmäiset tärkeät bakteerinsa äidiltään synnytyksen aikana ja heti sen jälkeen.

Lantakuoriaiset sukkulamatoineen alleviivaavat sitä, miten eliölajit toimivat yhdessä, eikä yksikään yksilö oikeastaan ole yksilö, vaan kokoelma erilaisia lajeja. Biologit käyttävät nykyään käsitettä holobiontti alleviivaamaan eri lajien kokonaisuutta, joka muovaa yhden yksilön. 

Aiemmin olen myös kirjoittanut siitä, kuinka loisintaa on vaikea määritellä. Lantapallo ja sitä hyödyntävä sukkulamato ja lantakuoriainen kuulostaa ympäristöltä, jossa yhteistyö ei ole välttämättä erityisen pysyvää. Mitä jos sukkulamadolle olisikin hyödyllisempää syödä jotain sellaisia lajeja, jotka olisivat myös lantakuoriaiselle hyödyllisiä? Mitä jos sukkulamadolle oliskin hyödyllisempää alkaa hyödyntämään itse lantakuoriaista? Molemminpuolinen hyöty voi helposti kiepsahtaa loisimiseksi.

Kommentit (0)

Australialaisäidit jonottavat vuonna 1947 hinkuyskärokotetta Brisbanessa. Kuva: John Oxley -kirjasto / Wikimedia Commons

Hinkuyskä on epämiellyttävä tauti. Siihen kuuluu useita viikkoja kestävä puuskittainen yskä. Tauti on erityisen vaarallinen alle puolivuotiailla vauvoilla, joilla se ei aiheuta yskää, vaan jopa pitkäaikaisia hengityskatkoksia. Tämän takia hinkuyskärokote annetaan mahdollisimman aikaisin.

Tätä aiemmin rokotteita ei oikeastaan voi antaa, koska nuorilla vauvoilla ei synny vielä kunnollista immuunivastetta. Hinkuyskän tapauksessa on pohdittu äitien rokottamista, jolloin äidin vasta-aineet voivat suojata vastasyntyneitä.

 

Kun hinkuyskää vastaan kehitettiin rokote 1920-luvulla, tauti alkoi vähitellen harvinaistua. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana se on kuitenkin alkanut uudestaan yleistyä. Hinkuyskän rokotuskattavuus ei ole juuri laskenut, joten syyt hinkuyskän yleistymiseen löytyvät muualta. (Joskin joillain alueilla, kuten Pohjanmaalla, rokotuskattavuudellakin on väliä.)

Lisäksi hinkuyskä on ollut aiemmin lapsuuden tauti, mutta se on muuttunut nykyään kaikkia ikäluokkia koskevaksi. Tästä on debattia – onko kyseessä taudinaiheuttajan dynamiikan muutoksesta vai vain vaillinnaisesta diagnosoinnista aikuisilla.

Sen sijaan itse hinkuyskän yleistymiselle ei ole selkeää syytä. Kyseessä voi olla hinkuyskää aiheuttavan Bordetella pertussis –bakteeri nopea evoluutio, rokotteen heikko toimintakyky, rokotusten puutteellinen kyky estää tartunnan leviäminen, se että rokotussarja otetaan kokonaan entistä harvemmin, rokotteen vaikutuskyvyn heikentyminen ihmisen eliniän aikana tai historiallisen rokottamattajättämisen seurauksena kasvanut tartunta-alttiiden ihmisten määrän kasvu.

Tämä on komea lista erilaisista ekologisista ja evolutiivisista ongelmista, joita rokottaja voi kohdata.

Hinkuyskäbakteeri nähtävästi kehittyy nopeasti: kuten influenssa mutta paljon hitaammin, hinkuyskäbakteeri muuttuu vuodesta toiseen, niin että vanha rokote tuottaa enää osittaisen suojan sitä vastaan uusilla rokotettavilla. Toisaalta, samalla siitä seuraa se, että rokotteen aiemmin ottaneiden suoja heikentyy samaa vauhtia. Jos tämä on syynä, hinkuyskää vastaan voidaan kisata vain kehittämällä jatkuvasti uusia rokotteita. Bordetella vaikuttaa evolvoituvan sitä nopeammin, mitä korkeampi rokotekattavuus on.

Hinkuyskärokotteessa siirryttiin viimeisten parinkymmenen vuoden aikana rokotteesta, joka sisältää kokonaisia soluja, rokotteeseen, joka sisältää vain osia bordetella-bakteerista. Tämän rokotteen on epäilty pystyvän estämään taudin kehittymisen, mutta ei bordetellan tarttumista ihmiseen ja ihmisestä eteenpäin. Tällöin taudin määrä voi lisääntyä, koska laumasuoja ei suojaa yhtä hyvin tartuttamattomia. Tällöin rokote suojaa tehokkaasti ihmisiä, mutta taudinaiheuttajasta itsestä ei päästä koskaan eroon.

Mielenkiintoisin, näin ekologin näkökulmasta, on teoria siitä, että hinkuyskän lisääntyminen on luonnollinen reaktio siihen, että rokotuskattavuus on pitkän aikaa ollut hieman liian matala. Koska rokotus ei toimi täydellisesti, nykypäivänä elää suhteellisesti paljon enemmän taudinaiheuttajalle altiita teinejä ja aikuisia kuin aiemmin. Yleisen rokotuksen aloittaessa suurin osa aikuisista ja teineistä oli sairastanut taudin ja heillä oli vähintään osittainen suoja uutta tartuntaa kohden. Sitä mukaa kun nuoremmista ikäluokista lähtien yleistyi rokotuksen antama suoja, taudin sairastaminen antama suoja väheni.

Kuten biologiassa yleensäkin käy, kun monet teoriat kilpailevat keskenään, kaikki niistä ovat todennäköisesti jossain määrin oikeassa. Lisätutkimusta tosin tarvitaan siihen, kuinka merkittävä kukin syy on. Kansanterveyden edistäminen vaatii sitä, että tiedämme, miten taudinaiheuttajien ekologia ja evoluutio vaikuttaa rokotusten toimintatehoon. 

Kommentit (0)

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
Heinäkuu
2016
2015
2014