Kirjoitukset avainsanalla evoluutio

Australialaisäidit jonottavat vuonna 1947 hinkuyskärokotetta Brisbanessa. Kuva: John Oxley -kirjasto / Wikimedia Commons

Hinkuyskä on epämiellyttävä tauti. Siihen kuuluu useita viikkoja kestävä puuskittainen yskä. Tauti on erityisen vaarallinen alle puolivuotiailla vauvoilla, joilla se ei aiheuta yskää, vaan jopa pitkäaikaisia hengityskatkoksia. Tämän takia hinkuyskärokote annetaan mahdollisimman aikaisin.

Tätä aiemmin rokotteita ei oikeastaan voi antaa, koska nuorilla vauvoilla ei synny vielä kunnollista immuunivastetta. Hinkuyskän tapauksessa on pohdittu äitien rokottamista, jolloin äidin vasta-aineet voivat suojata vastasyntyneitä.

 

Kun hinkuyskää vastaan kehitettiin rokote 1920-luvulla, tauti alkoi vähitellen harvinaistua. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana se on kuitenkin alkanut uudestaan yleistyä. Hinkuyskän rokotuskattavuus ei ole juuri laskenut, joten syyt hinkuyskän yleistymiseen löytyvät muualta. (Joskin joillain alueilla, kuten Pohjanmaalla, rokotuskattavuudellakin on väliä.)

Lisäksi hinkuyskä on ollut aiemmin lapsuuden tauti, mutta se on muuttunut nykyään kaikkia ikäluokkia koskevaksi. Tästä on debattia – onko kyseessä taudinaiheuttajan dynamiikan muutoksesta vai vain vaillinnaisesta diagnosoinnista aikuisilla.

Sen sijaan itse hinkuyskän yleistymiselle ei ole selkeää syytä. Kyseessä voi olla hinkuyskää aiheuttavan Bordetella pertussis –bakteeri nopea evoluutio, rokotteen heikko toimintakyky, rokotusten puutteellinen kyky estää tartunnan leviäminen, se että rokotussarja otetaan kokonaan entistä harvemmin, rokotteen vaikutuskyvyn heikentyminen ihmisen eliniän aikana tai historiallisen rokottamattajättämisen seurauksena kasvanut tartunta-alttiiden ihmisten määrän kasvu.

Tämä on komea lista erilaisista ekologisista ja evolutiivisista ongelmista, joita rokottaja voi kohdata.

Hinkuyskäbakteeri nähtävästi kehittyy nopeasti: kuten influenssa mutta paljon hitaammin, hinkuyskäbakteeri muuttuu vuodesta toiseen, niin että vanha rokote tuottaa enää osittaisen suojan sitä vastaan uusilla rokotettavilla. Toisaalta, samalla siitä seuraa se, että rokotteen aiemmin ottaneiden suoja heikentyy samaa vauhtia. Jos tämä on syynä, hinkuyskää vastaan voidaan kisata vain kehittämällä jatkuvasti uusia rokotteita. Bordetella vaikuttaa evolvoituvan sitä nopeammin, mitä korkeampi rokotekattavuus on.

Hinkuyskärokotteessa siirryttiin viimeisten parinkymmenen vuoden aikana rokotteesta, joka sisältää kokonaisia soluja, rokotteeseen, joka sisältää vain osia bordetella-bakteerista. Tämän rokotteen on epäilty pystyvän estämään taudin kehittymisen, mutta ei bordetellan tarttumista ihmiseen ja ihmisestä eteenpäin. Tällöin taudin määrä voi lisääntyä, koska laumasuoja ei suojaa yhtä hyvin tartuttamattomia. Tällöin rokote suojaa tehokkaasti ihmisiä, mutta taudinaiheuttajasta itsestä ei päästä koskaan eroon.

Mielenkiintoisin, näin ekologin näkökulmasta, on teoria siitä, että hinkuyskän lisääntyminen on luonnollinen reaktio siihen, että rokotuskattavuus on pitkän aikaa ollut hieman liian matala. Koska rokotus ei toimi täydellisesti, nykypäivänä elää suhteellisesti paljon enemmän taudinaiheuttajalle altiita teinejä ja aikuisia kuin aiemmin. Yleisen rokotuksen aloittaessa suurin osa aikuisista ja teineistä oli sairastanut taudin ja heillä oli vähintään osittainen suoja uutta tartuntaa kohden. Sitä mukaa kun nuoremmista ikäluokista lähtien yleistyi rokotuksen antama suoja, taudin sairastaminen antama suoja väheni.

Kuten biologiassa yleensäkin käy, kun monet teoriat kilpailevat keskenään, kaikki niistä ovat todennäköisesti jossain määrin oikeassa. Lisätutkimusta tosin tarvitaan siihen, kuinka merkittävä kukin syy on. Kansanterveyden edistäminen vaatii sitä, että tiedämme, miten taudinaiheuttajien ekologia ja evoluutio vaikuttaa rokotusten toimintatehoon. 

Kommentit (0)

Vasemmalla olevalla pihapunavarpusella on Mycoplasma gallisepticum -tartunnan oireita. Kuva: Paul Hurtado / Flickr.

Pihapunavarpuset ovat Pohjois-Amerikan yleisimpiä pikkulintuja. 1900-luvun aikana ne levisiviät Meksikosta ja Lounais-Yhdysvalloista yli koko maan aina Kanadaan asti. 90-luvulla itäisten populaatioiden kannat kuitenkin romahtivat tartuntataudin takia.  

Pihapunavarpusille tarttui Mycoplasma gallisepticum, kanalintujen yleinen taudinaiheuttaja, joka aiheuttaa tartuntoja myös kanaloissa ja kalkkunatiloilla. M. gallisepticum on suomalaisessa siipikarjassa harvinainen, mutta Euroopassa yleisempi.

Tauti ei tapa suoraan pihapunavarpusia: jos laboratoriossa lintuja tartutetaan viruksella, ne saavat sidekalvontulehduksen, joka kuitenkin paranee. Luonnossa tilanne on toisin: sidekalvontulehduksen saaneilta linnuilta käytännössä katoaa näkökyky, jolloin ne joutuvat helposti saalistajien uhreiksi tai eivät pysty löytämään ruokaa.

Taudista kiertää erilaisia kantoja, jotka ovat eri tavoin vaarallisia. Jos suhteellisen lievä kanta aiheuttaa taudin, linnut selviävät siitä hengissä. Tauti voi kuitenkin aina tarttua uudestaan linnuille. Moniin tauteihin syntyy pysyvä vastustuskyky – kuten ihmisillä tuhkarokkoon. Mycoplasma gallisepticumin tapauksessa vastustuskyky on osittainen: taudit kyllä tarttuvat, mutta niiden oireet ovat vähemmän vahingollisia. Linnut pystyvät siis selviämään lievän kannan sairastamisen jälkeen vahvemmistakin kannoista.

Lopputuloksena on, että evoluution ansiosta taudinaiheuttajasta tulee jatkuvasti virulentimpi, eli vakavamman taudin aiheuttava. Lievät kannat kiertävät, koska populaatiossa syntyy aina uusia yksilöitä. Samalla kuitenkin kehittyy yhä pahempia kantoja. Koska osittainen vastutuskyky mahdollistaa sen, että linnut pystyvät kärsimään virulentimman kannan, taudinaiheuttaja myös kehittyy tähän suuntaan.

Mutta entä sitten? Miten pihapunavarpusen tauti olisi kiinnostava? Koska pihapunavarpunen antaa tärkeän oppitunnin lääketieteelle.

2000-luvun alussa matemaattiset biologit pohtivat kysymystä, että mitä käy, jos ihmisille annettava rokote antaa epätäydellisen suojan taudilta. Epätäydellinen rokote on rokote, joka ei täysin estä tautia, mutta tekee siitä vähemmän haitallisen ja mahdollistaa taudin leviämisen eteenpäin – se siis toimii kuten heikko Mycoplasma–kanta pihapunavarpusilla. Tällöin simulaatiot osoittivat, että epätäydellinen rokote johtaisi ihmisen taudinaiheuttajan virulenssin kasvuun.

Tämä tulos oli aikanaan hyvin kiistelty. Käytännössä tulos tarkoittaisi, että joissain tapauksissa ihmisten rokotteet voivat johtaa entistä vaarallisempien tautien kehittymiseen.

Pelko tällä hetkellä lienee turha: Ihmisille annettavat rokotteet käytännössä aina estävät taudin leviämisen eteenpäin. Näin ollen ne eivät johda taudinaiheuttajien evoluutioon kohti voimakkaampaa tautia. Sen sijaan eläimille annetaan joskus epätäydellisiä rokotteita. Marekin tauti on broileritilojen tauti, jota aiheuttaa herpesvirus, joka on kehittynyt jatkuvasti tuhoisammaksi. On ehkä mahdodonta selvittää, onko tautikantojen ärhäköityminen rokotteiden syytä, mutta tutkimuksen perusteella rokote ainakin mahdollistaa taudin pidemmän leviämisajan. Kahden muunkin eläinten taudinaiheuttajan, kissan kalikiviruksen ja gumborotautia aiheuttavan birnaviruksen, uskotaan tulleen virulentimmiksi epätäydellisen rokotteen takia.

Luonnossa lisäksi kanien myksoomavirus on esimerkki samantyyppisestä evoluutiosta. Taudin epäillään tulleen yhä vaarallisemmaksi, koska kaniinit ovat omasta puolestaan kehittyneet paremmin vastustuskykyisiksi tautia kohtaan. Koska kaniinien parempi vastustuskyky mahdollistaa taudin kehittymisen vaarallisemmaksi, tämä myös tekee niin.

Mitä epätäydellinen suoja sitten tarkoittaa käytännössä? Pitäisikö rokotteet lopettaa, jos ne aiheuttavat taudinaiheuttajien kehittymistä vaarallisemmiksi?

Ei tietenkään. Marekin tautia vastaan rokottaminen on vähentänyt rutkasti kanankasvattajien tappioita ja taudin esiintyminen on vähentynyt huomattavasti. Kun lasketaan hyödyt ja haitat yhteen, Marekin tautia vastaan rokottaminen kannattaa.

Tautien ärhäköityminen muistuttaa, että evoluutio pitää ottaa huomioon aina, kun suunnitellaan ihmisten tai eläinten terveyteen liittyviä ehkäisy- ja hoitotoimenpiteitä.

Kommentit (1)

Pine
Liittynyt5.3.2012
Viestejä248

Kun puhutaan mikrobitaudinaiheuttajien evoluutiosta, olisi hyvä muistaa, että ei ole ollenkaan itsestäänselvää mihin suuntaan kulloinkin mikrobin virulenssi kehittyy. Korkea virulenssi ei ole välttämättä edullista mikrobille itselleen. Vakavan taudin heikentämä isäntä tai jopa isännän kuolema estävät tehokkaasti mikrobin leviämistä ja ohjaavat mikrobin evoluutiota kohti lievempää virulenssia. Jos ympäröivät kuitenkin olosuhteet muuttuvat sellaisiksi, että esimerkiksi saman lajin yksilöitä on pakkautuneena paljon pieneen tilaan, missä taudinaiheuttajan tarttuminen on huomattavasti todennäköisempää eikä taudin ärhäköityminen enää estä taudinaiheuttajan leviämistä, on korkeamman virulenssin kehittyminen mahdollista.   

Isännän tehostunut immuunipuolustus pakottaa taudinaiheuttajan muuttumaan, mutta se ei ohjaa sitä mihin suuntaan taudinaiheuttajan virulenssi kehittyy.

Isorotta etsimässä jyviä ja siemeniä. Kuva: tobí / Wikimedia Commons.
 

Pari viikkoa sitten kirjoitin pelon maisemasta: siitä miten saalistajien pelko vaikuttaa siihen, miten saaliseläimet käyttäytyvät ja liikkuvat luonnossa.

Pelon maisemalle (landscape of fear) on muotoutumassa sisarkäsite, ällötyksen maisema (landscape of disgust). Ajatus on jälleen yksinkertainen: eläimet yrittävät välttää sellaisia alueita, joissa niillä on riski saada loistartunta. Niinpä eläinten kokemukset riskialttiista alueista muokkaa siten, miten ne keräävät ravintoa tai muuten käyttävät hyödyksi elinalueitaan.

Ällöttävän alueen käsite jos mikä on helposti ymmärrettävissä. Ihmisillä on hyvin vahvat ällötyksen maisemat, joihin kuuluvat niin likaiset julkiset vessat kuin sotkuiset roskakatokset.

Mitä merkitystä sitten sillä on, että jotkut alueet ällöttävät eläimiä ja toiset eivät? Aivan kuten saalistajien pelko rajoittaa saaliseläinten toimintaa ja aktiivisuutta, samoin loisten pelko voi rajoittaa eläinten toimintaa. Evoluutiobiologisin termein sanottuna loisten pelko siis aiheuttaa eläimille kustannuksia: ne eivät voi aina valita helpointa ravintoa, pesäpaikkaa tai lepopaikkaa, koska ne voivat altistaa loisille.

Eläinten pitää tasapainottaa riskejä. Ravinnonhankinnan ja loistartunnan välillä voi olla ristiriesa (trade-off): mitä suurempi loisriski, sitä enemmän sitä pitää välttää. Tai: mitä enemmän ruokaa on helposti saatavilla, sitä suuremman loisriskin voi sietää.

Jos tätä haluaa soveltaa ihmisen elämään, vessa on jälleen hyvä esimerkki. Joskus likaisenoloisessakin vessassa on käytävä, jos vessassa on juuri silloin käytävä.

 

Yhdysvaltalaiset tutkijat tutkivat ällötyksen maisemaa Santa Barbaran lähellä. He etsivät supien, eli pesukarhujen, käymälät. Supien ulosteissa löytyy sulamattomia siemeniä ja jyviä, joita muut eläimet voivat syödä. Toisaalta, supien ulosteessa on myöskin supisuolinkaisen, supien yleisen suolistoloisen, munia, jotka voivat tarttua jyviä syöviin eläimiin. Tutkijat kuvasivat riistakameralla supikoirien käymälöitä ja sitä mitkä eläimet käyvät syömässä jyviä.

Tutkijoiden ennuste oli, että lajit, joille loistartunta on mahdollisesti tappava, välttävät käymälöitä. Rotat eivät yleensä kuole supisuolinkaisen tartuntaan, mutta syövät paljon jyviä, joten ne voivat puolestaan hakeutua käymälöihin.

Lopputulos: tismalleen ennusteen mukainen. Eniten käymälöitä välttivät kaniinit, joille supisuolinkainen on tappava, ja jotka eivät edes syö jyviä. Rotat sen sijaan suorastaan viihtyivät supien käymälöissä.

Ällötyksen maiseman vaikutus tietenkin jatkuu edemmäs: jos paikalliset siemenensyöjät eivät halua syödä supien ulosteiden pilaamia siemeniä, kasveilla on kissanpäivät. Niiden siemenet päätyvät lannoitteen kanssa sopiviin paikkoihin.

 

Ulosteisiin liittyvä ällötys on helppo ymmärtää. Muut tutkitut ällötyksen kohteet ovat myös yhtä loogisia: esimerkiksi petoeläimet välttävät petoeläinten raatoja. Kannibalismi on harvinaista petoeläimillä, koska tartuntariski on niin korkea.

Mandrillit, eli afrikkalaiset häntäapinat, varovat lajikumppaneitaan, jotka ovat loisittuja. Nähtävästi ulosteet, joissa on loisia, tuoksuvat erilaiselta ja tämä varoittaa muita ryhmän apinoita varomaan näitä yksilöitä. Jos mandrilli saa tutkijoilta matokuurin, loisten häädön jälkeen muut mandrillit sukivat parantunutta yksilöä huomattavasti innokkaammin. Ällötys voi siis vaikuttaa sosiaalisiin verkostoihinkin.

 

Ällötyksen maisemasta nousee omaan mieleeni kaksi keskeistä seurausta.

Ensinnäkin, ällötyksen maisema toimii luultavasti jotenkin yhdessä elinympäristöjen pirstoutumisen kanssa. Kun elinympäristöt pirstoutuvat ja lajien liikkumatila vähenee sopivan elinympäristön tuhoutuessa, ällötyksen maisema tulee muuttumaan. Tällöin on mahdollista, että eläimet joutuvat yhä enemmän liikkumaan alueilla, joilla ne eivät normaalisti liikkuisi, koska niiden tautiriski on liian korkea.  Elinympäristöjen pirstoutuminen voi siis nostaa lajien loismääriä, koska ne eivät voi yhtä tehokkaasti välttää loisia.

Toiseksi, ällötys on sopeutuma. Se parantaa eläinten kelpoisuutta, koska ne osaavat paremmin välttää loisia. Toisaalta, loisten ja loisten isäntien välillä on jatkuva kilpajuoksu. Jos ällötys on yksi tapa välttää loisia, loisten pitäisi puolestaan pyrkiä muuntumaan mahdollisimman vähän ällöttäviksi.

Supikäymälöiden tutkijat ehdottivat, että ällötyksen pitäisi johtaa siihen, että ulosteiden välityksellä leviävien loisten pitäisi sopeutua kestämään ympäristössä kauemmin kuin ällötyksen aiheuttajien. Käytännössä loisen pitäisi siis pysyä maassa tartuttamiskykyisenä pidempään kuin ulosteen säilyä maassa.

Paras loinen on sellainen, jota ei tunnista, koska sitä ei voi välttää.

Kommentit (1)

Arvorealisti

Nopsaan toimi pohjoisessa se lehtikin joka tarvitsi päätoimittajaa. Kuinkas siinä kävikään? Aika lailla Porissa sama tilanne. Kukin eläköön tavallaan, mutta mielipiteen vapaus on perustuslaissa turvattu. Sananvapauden kanssa on jo bähän niin ja näin.

Peloton rotta. Kuva: Losch / Wikimedia Commons

 

Lomailin vastikään Costa Ricassa. Huomasin, että uusi tutkimusprojekti muuttaa nopeasti miten havainnoin ympäristöä. Silmiin pisti kaksi asiaa. Ensinnäkään, en nähnyt juuri lainkaan kissoja, mutta keskikokoiset koirat olivat suhteellisen yleisiä. Toiseksi, en nähnyt jälkiäkään rotista, vaikka ruokaa oli saatavilla rutkasti.

Madagaskarilla työskennellessä opin, että mustarotta löytää ruuan nopeasti mistä vaan ja syö tiensä kaiken läpi. Costa Ricassa jouduin vain apinoiden ja supien ryöstöretkien kohteeksi.

Kysyin paikalliselta hotellinpitäjältä koirista, kissoista ja rotista. Hänen käsityksensä oli, että koiria pidetään juuri rottien ja muiden tunkeilijoiden takia ja että koirat olivat tehokkaita vartioimaan elinympäristöään. Lisäksi, paikallinen ympäristö on vaarallisempi laajemmalla alueella seikkaileville kissoille kuin omalla reviirillään pysyville koirille. Koirat myöskin ovat huomattavasti luontoystävällisempiä, sillä ne eivät juuri metsästä kotoperäisiä eläimiä. Kissat puolestaan ovat täystuhoja.

Kissat eivät myöskään ole erityisen hyviä rotan saalistajia, koska rotat ovat yksinkertaisesti liian isoja. Tutkimusten mukaan kissat pystyvät saalistamaan mustarottia tai isorottia, jotka ovat kooltaan alle 200-grammaisia. Suomalaisissa rotissa tämä tarkoittaa yleensä, että aikuiset rotat eivät joudu kissojen saaliiksi. Koirat puolestaan – koosta riippuen – pystyvät metsästämään isompiakin rottia, mutta ne eivät ole erityisen hyviä siinä.

 

Pelkästään saalistukseen keskittyminen antaa kuitenkin hyvin osittaisen, tai jopa väärän, kuvan kissojen ja koirien vaikutuksista. Viime vuosien aika yhä trendikkäämmäksi tutkimuskohteeksi ekologian alalla on noussut landscape of fear, suomeksi käännettynä pelon maisema.

Pelon maiseman käsitteen ajatuksena on, että saaliseläimet pyrkivät välttämään saalistuksen kohteeksi joutumista. Niiden käyttämä elinalue vaihtelee tietenkin sen mukaan kuinka suuri riski missäkin on joutua pedon saaliiksi. Esimerkiksi rotalle tunnelit ja ahtaat käytävät ovat hyvä suoja kissoja ja koiria vastaan, kun taas avoimet alueet altistavat ne saalistajille.

Pelon maisema määrittyy monin tavoin: osa siitä voi olla synnynnäistä käyttäytymistä, jossa saaliseläimet esimerkiksi välttelevät avoimia alueita tai kulkevat vain tiettyinä vuorokauden aikoina. Osa siitä on opittua, kuten muistijäljet missä on havaittu petojen jälkiä tai jätöksiä tai missä peto on napannut lajikumppanin. Saaliseläimet voivat muutella hyvin paljonkin käyttäytymistään: jos niiden peto on päiväaktiivinen, saaliista saattaa tulla hämärä- tai yöaktiivinen. 

Klassinen esimerkki pelon maisemasta on Yellowstonen kansallispuiston sudet ja hirvet. Sudet oli metsästetty sukupuuttoon puistosta 1920-luvulla ja 1990-luvulla ne päätettiin palauttaa siirtoistuttamalla. Susien paluun jälkeen hirvien määrä alkoi laskea. Tutkijoiden selvityksen perusteella syy ei ollut saalistus itsessään, vaan pelon maisema: hirvet alkoivat olla enemmän varuillaan susien takia, ne siirtyivät eri alueille, ne saivat vähemmän ravintoa ja niille syntyi vähemmän vasoja.

Kuten suurin osa hyvistä tarinoista, susien aiheuttama pelon maisema Yellowstonessa ei välttämättä pidä paikkansa, sillä myöhemmät tutkimukset ovat kiistäneet, että susien vaikutus olisi niin merkittävä kuin alun perin ajateltiin. Debatti on käynnissä, enkä uskalla tällä hetkellä asettua kummankaan kannan puolelle.

Sen sijaan parin vuoden takainen supitutkimus Vancouverin läheisellä alueella osoitti kauniisti miten pelon maisema ainakin tuossa ympäristössä toimii: saarilla ei ole lainkaan supia metsästäviä koiria, joten supit keräävät ravintoa pelottomasti mistä parhaiten sitä saavat. Tutkijat soittivat saarten rannoilla kovaäänisistä kuukauden ajan koirien (petojen) ja hylkeiden (ei-petojen) haukuntaa. Alueilla, joissa soitettiin koirien haukuntaa, supit vähensivät suuresti ravinnon etsintää rannoilta. Tästä syntyi uskomaton, oman tarinansa arvoinen, muutos, joka johti rapujen lisääntymisen takia vesiekosysteemin muutokseen.

 

Miten sitten rottien pelon maisema muotoutuu? Vuosi sitten Swazimaassa selvitettiin koirien ja kissojen vaikutusta rottien ravinnonhankintaa nerokkaalla asetelmalla. Tutkijat valitsivat kymmenen maatilaa joissa oli koiria ja kissoja, kymmenen maatilaa joissa oli vain koiria, kymmenen maatilaa joissa oli vain kissoja ja kymmenen maatilaa joissa ei ollut kumpiakaan. Rottien määrä arvioitiin näillä käyttämällä jälkilevyjä ja pyytämällä rottia elävänä ansoihin. Lisäksi kullekin maatilalle asetettiin muovisia eväsastioita, joissa oli hiekkaan piilotettu viisikymmentä maapähkinää.

Eväsastiat mittaavat kätevästi sitä miten peloissaan rotat ovat, sillä rottien pitää nähdä vaivaa löytääkseen hiekasta maapähkinöitä. Ensimmäinen maapähkinä löytyy astiasta helposti, mutta sitä mukaa kuin pähkinät vähenevät, sitä enemmän aikaa rottien pitää käyttää seuraavan löytämiseen. Jossain vaiheessa ennen kuin kaikki pähkinät on löydetty, rotat luovuttavat.

Ei niin yllättäen, rottien määrä oli pienempi maatiloilla joissa oli kissoja tai koiria. Sen sijaan pelkästään kissan tai koiran läsnäolo ei vaikuttanut rottien ruokailuun: rotat etsivät noin kolmekymmentä pähkinää laatikkoa kohden maatiloilla joissa ei ollut kissoja tai koiria tai oli vain toinen pedoista. Maatiloilla, joissa oli sekä kissoja että koiria, rotat etsivät keskimäärin vain kahdeksan pähkinää astiaa kohden.

Kissat tai koirat yksinään eivät siis vaikuta erityisesti pelottavan rottia, mutta niiden yhteisvaikutus pelottaa. Sitä ei tiedetä mistä vaikutus johtuu, mutta tutkijoiden spekulaatio oli, että rotat pystyvät muuttamaan helposti käyttäytymistään niin, että yksi peto voidaan huomioida, mutta kahden erilaisen pedon vältteleminen vaatii jo merkittävämpää käyttäytymisen muutosta.

 

Pelko on selkeästi merkittävä eläinten käyttäytymistä muokkaava tekijä, mutta sen mittaaminen on hyvin vaikeaa. Tiedämme tämän ihmisistäkin: pelko vaikuttaa käytökseen ja muun muassa siihen, missä ja miten ihmiset liikkuvat. Ongelmallisinta onkin tietää, miten todellinen riski ja pelko riippuvat toisistaan.

Ensimmäisen virkaanastujaispuheen kuuluisimassa kohdassa Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt väitti, että ainoa asia, jota tarvitsee pelätä, on pelko itsessään. Toisaalta, suomalainen vanha sananlasku sanoo, että ei vara venettä kaada. Rotalle kumpikaan näistä ei voi olla totta: Pelon maiseman on perustuttava todellisen maailman riskeihin tai se on haitallinen. Liiallinen varovaisuus puolestaan johtaa siihen, että pähkinöitä jää syömättä.   

Kommentit (0)

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2017
Heinäkuu
2016
2015
2014