Kirjoitukset avainsanalla etiikka

Newyorkilaiset häät. Kuva: Karen Patwa / Wikimedia Commons

 

Olen seurannut viikon verran keskustelua, joka syntyi Markus J. Rantalan haastattelusta Helsingin Sanomissa liittyen uuteen tutkimukseen. Lyhyesti muotoillen, jutun pohjalla olleessa tutkimusartikkelissa ehdotettiin, että butch- ja femme-lesbouden taustalla ovat erilaiset hormonaaliset tilanteet sikiönkehityksen aikana ja, että nämä lesbouden tyypit voivat johtua luonnonvalinnasta.

Butch ja femme ovat lesbokulttuuriin liittyviä stereotyyppejä: karkeasti voisi yksinkertaistaa, että butcheihin on liitetty "(yli)maskuliinisia" ominaisuuksia, kun taas femmet on mielletty korostetun "feminiinisiksi". Jotkut epäilemättä identifioituvat näihin stereotyyppeihin ja toiset eivät - tässä tekstissä en lähemmin ota kantaa siihen, onko jako mielekäs.

Helsingin Sanomien jutun luettuani tiesin heti, että jutusta nousee keskustelu. Lähinnä tiesin tämän, koska Helsingin Sanomien artikkeli ei ollut järin hyvä. Tutkimusta ei missään vaiheessa kontekstualisoitu kertomalla, että mitä nämä butch- tai femme-lesbot ovat ja miten tämä jaottelu on merkityksellinen. Rantala yritti jutussa esiintyä seksuaalivähemmistöjen hyväntekijänä toteamalla, että jos heidän tutkimustuloksensa olisi tiedetty aiemmin, homoja olisi syrjitty vähemmän.

Koska syyskuu on tieteentekijälle kiireinen, itsellänikään ei ollut aikaa syvemmin perehtyä aihepiiriin ja kirjoitin Twitteriin, silloin mielestäni aika näpsäkästi: ”Lyhyt kommentti Rantalan haastatteluun ja tiedeuutiseen butch- ja femme-lesboista HS:ssa: Kun norsu on posliinikaupassa, relevantti kysymys ei ole onko se oikeassa.”

Tutkimustulos kuulosti mielestäni mahdolliselta, koska sikiöaikainen hormonialtistus vaikuttaa niin seksuaalisuuteen kuin sukupuolisuuteen (ja olen itsekin aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka erityisesti miesten seksuaalinen suuntautuminen kehittyy jo kohdussa). Norsulla posliinikaupassa puolestaan viittasin siihen, että tämän jutun jälkimainingeissa ei varmastikaan puhuta itse aiheesta. Jutussa lesbot jaettiin melko karkeasti butchein ja femmeihin (mutta kaikki eivät kuitenkaan näihin identifioidu, muistettiin mainita) ja sanottiin, että ”pohjimmiltaan kyse on biologiasta”.

Siihen, miksi butch-femme–jaottelu voi kuulostaa pahalta mies- tai naishomoseksuaalien korviin johtuu yksinkertaisesti siitä, että se vaikuttaa heterosuhteiden toisintamiselta. ”Kumpi teistä on parisuhteessa mies ja kumpi nainen?” on hämmentävän yleinen kysymys homopareille. Tällaisen puheen soisi loppuvan.

Taktiikkani kommentoida lyhyesti ja sitten jatkaa elämääni ei tietenkään toiminut. Ensin Helsingin Sanomien toimittaja haastatteli minua kysyen, että mitä twiitilläni tarkoitan. Rantala tulkitsi myös twiittiäni Huomenta Suomen haastattelussa. Ehkäpä siis on aihetta kirjoittaa aiheesta pidemminkin.

 

Ensinnäkin, oma tuntumani Luodon, Kramsin ja Rantalan tutkimusartikkelista on, että he tekevät rohkeita oletuksia vähäisellä todistusaineistolla. Tutkijat alleviivaavat, että heidän artikkelissaan on 472 lähdeviitettä – joka kyllä aidosti on monta lähdeviitettä, kerta kaikkiaan – mutta itse butch-femme–jaottelu on huomattavasti ohuemmalla maaperällä.

Luodon, Kramsin ja Rantalan mukaan suurin osa lesboista identifioituu butchiksi tai femmeksi. Monien kommentaattoreiden mukaan tämä ei pidä paikkansa. En mene pidemmälle tähän aiheeseen, mutta esimerkiksi Tiina Tuppuraisen kritiikki blogissaan ja Helsingin Sanomien mielipidepalstalla kohdistui juuri tähän.

Artikkelissa käsitellyn butch-femme–jaottelun pohjimmainen biologinen kysymys on siinä, että ovatko nämä lesbojen kaksi ryhmää toisistaan biologisesti eroavaisia. Riippumatta kulttuurista, riippumatta käyttäytymisestä, riippumatta kaikesta, löytyykö näiden ryhmien välillä jotain todennettavissa olevia biologisia eroja.

Keskeinen lähde, Singhin ja kumppaneiden artikkeli vuodelta 1999 kertoo, että butch-lesboilla on enemmän muistoja sukupuoliepätyypillisestä käytöksestä lapsena, korkeampi syljen testosteronitaso, suurempi vyötärön suhde lantioon ja vähemmän halua synnyttää lasta. Nämä eivät ole kehitysbiologisesti informatiivisia: esimerkiksi vyötärön ja lantion suhde ja testosteronitasot vaihtelevat aikuisilla niin paljon, etteivät ne kerro luotettavasti sikiöajan testosteronialtistuksesta.

Ainoa tutkimus joka oikeastaan liittää (kehitys)biologiset piirteet butch- ja femme-lesbouteen on Brownin ja kumppaneiden artikkeli vuodelta 2002. Nämä tutkijat vertasivat Oaklandin Mardi Gras –festivaaleilla 89 femme-identifioituneen lesbon ja 87 butch-identifioituneen lesbon etusormen ja nimettömän pituuden välistä suhdetta. Niin sanottu 2D:4D–suhde kertoo yllättävän luotettavasti siitä, kuinka paljon sikiö on altistunut testosteronille kehityksensä aikana. Butch-lesboilla tämä suhde oli pienempi, eli heidän etusormensa oli suhteessa lyhyempi. Tämä tarkoittaa, että he ovat sikiövaiheessa altistuneet korkeammalle testosteronipitoisuudelle.

Todistusaineiston vähyys on tietenkin ymmärrettävää. Ihmisen yksilönkehitystä on vaikea tutkia. Yleisesti ottaen tiedämme hyvin vähän mitä ihmisen kohdussa tapahtuu hedelmöittymisen ja syntymän välissä.

Vahvinta todistusaineistoa butch- ja femme-lesbouden kehitykseen Luoto ja kumppanit saavat kahdesta esimerkistä: Dietyylistilbestrolia käytettiin lääkkeenä, jonka oli tarkoitus estää keskenmenoja. Lääke paljastui synteettiseksi estrogeeniksi, joka johti sekä korostuneen "feminiinisten" piirteiden kehittymiseen että tavallista yleisempään naisten homoseksuaalisuuteen. Adrenogenitaalinen oireyhtymä puolestaan on tila, jossa testosteronia erittyy huomattavan paljon verenkiertoon. Naisille, joilla on tämä oireyhtymä, saattaa kehittyä "maskuliinisempia" piirteitä ja heilläkin on homoseksuaalisuus yleisempää kuin muulla väestöllä. Sitä ei kuitenkaan tiedetä, identifioituvatko näihin ryhmiin kuuluvat homoseksuaaliset naiset "butcheiksi" tai "femmeiksi".

Jos butch-femme–jaottelu on niin vahvasti biologiaan perustava, olennainen kysymys lieneekin, että miksi se on niin harvinainen. Jako pulpahti esiin ihmisen historian aikana oikeastaan vain länsimaisessa kulttuurissa 1950-luvulla. Jos biologia muka määrittää vahvasti lesbojen jakautumista kahteen joukkoon, miksi jako ennen oli piilossa ja vasta 1950-luvulla nousi esille? Tämän jälkeen jakoa butcheihin ja femmeihin ei ole pidetty erityisen oleellisena. Kysymykseni saattaa vaikuttaa vinoilulta, mutta se on hyvin perustavanlaatuinen asia. Jos kerran kyseessä on universaali evoluution luoma ilmiö, miksi se on ihmisen historian aikana niin harvinainen?

Joskus tutkijoiden tietenkin kannattaa ehdottaa rohkeita ideoita ja uskaliaita teorioita. Näiden kohdalla pitää kuitenkin olla varovainen, koska rohkeat heitot voivat jäädä kiusaamaan tutkimuskohteita. Ihmisiä tutkiessa – ja ennen kaikkea vähemmistöryhmiä tutkiessa – tutkijalla on huomattavasti vastuita ja velvollisuuksia tutkittaviaan kohtaan.

 

Tästä päästäänkin toiseen huomiota herättäneeseen aiheeseen eli tutkijan ja tiedeviestijän etiikkaan. Helsingin Sanomien jutun jälkeen aiheesta jatkunut keskustelu on ollut sangen värikäs.

Rantala kommentoi julkisessa Facebook-päivityksessään Helsingin Sanomien jatkojuttua, johon haastateltiin minua ja Anna Rotkirchia. Rantala totesi, että oli outoa, että HS kysyi, mitä mieltä muutkin tutkijat ovat ja mainitsi myös, kuinka seksuaalivähemmistöt ovat ”herkkiä”.

Luultavasti paljon vähemmällä keskustelulla olisi selvitty, jos jo ensimmäisessä Hesarin jutussa olisi haastateltu myös muita tutkijoita. Mielestäni tiedeuutisissa pitää kuulla myös tutkimuksesta riippumattomia tutkijoita, jotka kommentoivat tulosten merkitystä ja uskottavuutta.

Rantalaa haasteltiin myös Huomenta Suomen lähetyksessä 6.9. Tämä oli omituinen kokonaisuus. Toimittaja kysyi Rantalalta twiitistäni ja että miten hän tulkitsee sen. Rantala vastasi: ”Nää homoseksuaalit – yleensä nämä seksuaalivähemmistöjen henkilöt – saattaa helposti loukkaantua siitä, että pyritään luokittelemaan ja – sen takia pitää olla hyvin tarkka sanamuodoista – jos käyttää hieman väärää sanamuotoa, se voi aiheuttaa tosi voimakkaan raivon.”

En ole ihan varma, missä tutkimuksissa on selvitetty, että seksuaalivähemmistöjen edustajat loukkaantuisivat helposti tai miten erot sanamuotojen välillä aiheuttavat voimakasta raivoa. Veikkaan, että Rantalalla on jo mielessään tälle evolutiivinen selitys.

Tutkijalta, etenkin Rantalan kaltaiselta kokeneemmalta tutkijalta, toivoisi sen verran malttia, että ensimmäisenä selittäjänä tutkimuksen tai tutkimuksesta tehtyjen uutisten kritiikille ei pitäisi ihmisryhmän, esimerkiksi homojen, "herkkyyttä" tai muita luonteenpiirteitä. Tai vaikka pitäisikin, niin suotavaa olisi vetää hetken henkeä ja pohtia kannattaako sitä sanoa ääneen tai kirjoittaa auki.

Huomenta Suomen haastattelun lopuksi toimittaja kysyi, onko Rantalaa joskus pyritty estämään tutkimuksen teossa. Rantala kertoi tarinan, kuinka hänen tutkimusryhmässään oli mitattu ihmisten sormien pituuksia ja kysytty heidän seksuaalisesta suuntautumisestaan. Rantalan mukaan eräs henkilö ”suuttui ihan mielettömästi”, koska vastausvaihtoehdoissa ei ollut aseksuaalisuutta. Mielettömästi suuttunut henkilö otti yhteyttä laitoksen johtajaan, jolle esitti epäilyn, että tutkimus oli epäeettinen. Haastattelun lopuksi Rantala naurahti tälle tarinalle suorassa lähetyksessä.

Itse en vastuuni tuntevana tieteentekijänä naureskelisi televisiohaastattelussa tutkimuskohteitteni nostamille epäilyille tutkimukseni etiikasta.

Tutkimusetiikan tavoitteena on ennen kaikkea suojata tiedettä itseään. Tutkijat ovat luoneet säännöstön sille, miten tutkimus toimii, koska on parempi luoda säännöt itse kuin odottaa, että sanellaan tiedeyhteisön ulkopuolelta. Tutkimuseettisellä säännöstöllä tiedemaailma pyrkii ennen kaikkea varmistamaan sen, että tieteentekijöihin luotetaan ja että ihmiset suostuvat osallistumaan tutkimukseen.

Tutkimuseettisten huolien julkinen vähättely ja niille naureskelu – etenkin kun se kohdistuu vähemmistöihin – tekee tieteenteosta vaikeampaa. Samaten epäonnistunut viestintä on pahaksi tieteelle. Se vaikeuttaa tutkimushenkilöiden rekrytoimista ja saattaa tehdä jotkut tutkimukset jopa mahdottomaksi. Sitä kukaan tieteentekijä ei halua: sellaisia asioita ja ilmiöitä ei pitäisi muodostua, joita tieteessä ei saisi tutkia. Tutkijan ja tutkittavien välillä on oltava ehdoton luottamus, jotta tutkija pääsee tarvittaessa riittävän lähelle keräämään riittävän intiimiä tietoa.

Tiede on vapaata ja kaikkea saa tutkia. Tähän vapauteen kuuluu myös vastuu: tutkimusta pitää tehdä niin, ettei omalla toiminnallaan haittaa muiden tutkijoiden työtä tai vähennä ihmisten halukkuutta osallistua tutkimukseen.

Lisäksi tutkimusetiikkaan liittyy se, että tutkittavat tietävät tieteentekijän ottavan heidän näkemyksensä vakavasti, ja että tutkimuskohteet voivat luottaa siihen, että tutkimuksen tekijän motiivit ovat asialliset. Rantalan tapauksessa nekin voi kyseenalaistaa Facebook-keskustelun perusteella:

Mauttomat ja julkiset kuvaukset siitä, miten tutkimuskohteet ovat valikoituneet, eivät kuulu tieteentekijän viestintään.

 

Kommentit (16)

Unohtakaa koko juttu.

So what. Mielensäpahoittaminen kaiken maailman turhista asioista pitäisi kieltää.
Ja ajan tuhlaaminen tällaisista asioista kirjoittamiseen.

Vierailija

Sanoo mielensäpahoittaja joka itkee että tätä artikkelia ei olisi saanut kirjoittaa kun jäi niin paha mieli. Epäeettistä ”tiedettä” saa ja pitää kritisoida.

Vierailija

Millä perusteella epäeettistä "tiedettä"? Ei ainakaan tämän Aivelon kirjoituksen perusteella, josta paistaa läpi jotain ihan muuta, kuin tieteellisyys.

Aleksis Salusjärvi

Kirkas, selvä, perinpohjainen ja täsmällinen kirjoitus. Tuomas, kiitos tästä. Tällaiset puheenvuorot nostavat sivistystä ja julkisen keskustelun tasoa. Ihailen sinua.

Harmaa aseksuaali

Eikä, uskomatonta tieteentekemistä... Hyvä kirjoitus Tuomas Aivelolta. Kyllä hymyilytti tuo norsu posliinikaupassa -kommentti. Kiitos.

Vierailija

Kiitos Tuomas! Tämä kirjoitus kiteytti paljon sellaista mitä olin itsekin miettinyt, mutta en osannut mitenkään oikein sanoiksi luoda. Ihmisten lokeroiminen, myös tieteen nimissä, on ikävää. Ehkä eniten ärsyttää se millä tavalla tämä tutkimus innoittaa kotisohvientiedemiehet arvioimaan ja lokeroimaan esimerkiksi naapureitaan, työkavereitaan tai lähikaupan kassaa tavalla joka ei kuulu heille millään tavalla.

Minna Laamanen

Tämä pitkä nimetön-teoria eri muodoissaan on kiinnostava ja vähän huvittavakin. Kun ensimmäisiä kertoja luin siitä, ehkä juuri Tiede-lehdestä, mittailimme naispuolisen ystäväni kanssa nimettömiämme, meillä molemmilla on nimetön ihan silmämämääräisestikin selvästi etusormea pidempi. Olemme molemmat ihan tavallisia heteroita, vaikkakin selvästi vähemmän naisellisia kuin naiset keskimäärin, minä vielä epänaisellisempi kuin tämä ystäväni. Kumpikaan meistä ei myöskään ole mikään matematiikkanero, tosin ystäväni on sentään kirjoittanut pitkän matematiikan. Miten tämä sitten muka sopii teoriaan lesboudesta tai matemaattisista lahjoista?

Vierailija

Ymmärrän toki, että tieteen luonteeseen kuuluu todistamistaakka, mutta tällaisenaan Tuomas Aivelon kommentaari vaikuttaa lähinnä kiukkuilulta, eikä hän onnistu perustelemaan tieteellisesti väitettä, etteivät butch ja femme-lesbot ole millään lailla yleinen jaottelu. 

Vierailija

Sellaista mitä ei ole, on hyvin vaikea todistaa olemassa olemattomaksi.

Tässä tapauksessa todistustaakka ei ole sillä, joka kyseenalaistaa B & F -lesbouden universaaliuden, vaan juuri niillä toisilla, jotka sitä yrittävät todistaa.

Vrt. esim. jumalien olemassaolemattomuus.

Jaja

Kyllä Aivelo selvästi kertoo, että butch/femme-jaottelu on tiettävästi ollut aika lyhytaikainen ilmiö historiassa.
Tämänkaltainen itseilmaisu on hyvin kulttuurisidonnaista.

Ja sinällään Aivelo ei suoraan kiistä, etteikö jotain perää tutkimuksissa ole, mutta niitä on tulkittu liian suorasukaisesti. Esitettyihin teorioihin tarvittaisiin tarkempia ja vähemmän tulkinnanvaraisia tutkimuksia.

Näen, että pointti on ennenkaikkea se, että vähemmistöt kärsivät helposti harkitsemattomasti julkisuuteen heitetyistä puolivillaisista väitteistä, koska erilaiset stereotyypit, uskomukset ja homofobiset käsitykset ylipäätään ovat historiallisestikin vahingoittaneet vähemmistöjä paljon.

Tottakai kyse on myös identiteetistä. Tietenkään vähemmistöt eivät halua, että joku valtaväestöstä tai -kulttuurista tulee ja "ylhäältäpäin" määrittelee heidän identiteettinsä. On alhaista halventaa seksuaalivähemmistöjen "herkkyyttä" oman identiteettinsä käsittelyn suhteen - syrjivässä, epätasa-arvoisessa maailmassa vähemmistöjen jäsenten yhteinen vahva identiteetti on usein suuri voimavara ja tuki.

Pandemi

Rantalan heittämät kommentit siellä täällä on kyllä tasoltaan älyttömän iljettäviä, varsinkin siltä kantilta, että tämmöisten ihmisten kuuluisi olo niitä jotka tutkivat meitä vähemmistöjä.
Puistattaa ihan sikana nähdä kenenkään julkisesti kommentoivan heteroudensa olevan syynä siihen että tutkii mieluusti lesboja.
Antakaa meille parempia tutkijoita ja tutkimuksia, eikä pelkästään näitä turhimpia lokerointi kysymyksiä.

Vierailija

No, jos nyt pari kuvakaappausta otetaan tn. pitkästä keskustelusta, niin asia saatetaan saada näyttäytymään hieman alkuperäisestä ja todellisuudesta poikkeavassa valossa. Se on syytä muistaa. Mitä tulee "parempiin" tutkijoihin, niin vertailun voi toki aloitaa tarkastelemalla vaikka Aivelon ja Rantalan tieteellisiä meriittejä esim. kaikille avoimen Google Scholarin kautta.

Jaja

Voi yök :( Olipas ällöttäviä ja syrjiviä nuo Rantalan kommentit. Miten noin stereotyyppisesti ajatteleva ihminen voi olla aiheen tutkija? Tuollainen rankkaakin syrjintää ja suoranaista väkivaltaa ja vääryyttä kokeneen vähemmistöryhmän leimaaminen yliherkiksi "turhastasuuttujiksi" osoittaa aika huikeaa tietämättömyyttä, kykenemättömyyttä havaita omaa etuoikeutettua asemaansa ja suoraansanoen homofobiaa.
Ja tuo kommentti, että heteromiehenä lesbot kiinnostaa - "höhöhö"... Jättää sanattomaksi. Mahtaakohan enää saada yhtäkään lesbonaista enää mukaan tutkimuksiinsa.

Niin ja näin

Jäitä hattuun. Kuten Aiveloikin sanoi, ihmisen sikiökehityksen hormonialtistus on osoitettu vaikuttavan tulevaan seksuaaseen suuntautumiseen. Sikiöaikaiset tapahtumat vaikuttavat myös moniin muihin piirteisiin joita ihmisellä on. Havaittavaa evoluutiota tapahtuu myös ihmisellä, emme ole irrallaan siitä. Rantala olisi kuitenkin voinut kuvata katsauksensa löydökset muulla tavalla kuin käyttämällä kulttuurisia nimityksiä ja ymmärtäen, että käsittelee ihmiselle hyvin herkkiä asioita. Ihminen lienee varsin joustava laji monessa asiassa. Mutta, tuliko Rantalankaan katsauksen tieteellinen näkökulma ymmärretyksi?
Totta lienee myös Rotkirchin näkemys, että meillä evolutiivinen näkökulmaa ei ihmistieteissä osata ymmärtää. Evoluutiopsykologia, sinällään kiinnostava mahdollisuus, näyttää etsivän edelleen tutkimuskohdettaan.

käyttäjä-3779
Liittynyt12.5.2014
Viestejä1632

Minna Laamanen kirjoitti:
Tämä pitkä nimetön-teoria eri muodoissaan on kiinnostava ja vähän huvittavakin. Kun ensimmäisiä kertoja luin siitä, ehkä juuri Tiede-lehdestä, mittailimme naispuolisen ystäväni kanssa nimettömiämme, meillä molemmilla on nimetön ihan silmämämääräisestikin selvästi etusormea pidempi. Olemme molemmat ihan tavallisia heteroita, vaikkakin selvästi vähemmän naisellisia kuin naiset keskimäärin, minä vielä epänaisellisempi kuin tämä ystäväni. Kumpikaan meistä ei myöskään ole mikään matematiikkanero, tosin ystäväni on sentään kirjoittanut pitkän matematiikan. Miten tämä sitten muka sopii teoriaan lesboudesta tai matemaattisista lahjoista?

Kai joku on jo ennättänyt kirjoittaa tämän, mutta kun se tuli mieleen, kirjoitan.  Nythän butch-femme -luokittelu ei välttämättä koske vain lesboja, vaan yleisesti kaikkia naisia, jopa kaikkia ihmisiä. Luulisin sen aiheutuvan joidenkin geenien proteiinintuoton eroista, jonka määrää suunnattoman monimutkainen "roskageeneistä" koostuva säätelyjärjestelmä.

DNA:n emäsjärjestykseen käytetty sekvensointilaite. Kuva: Konrad Förstner

 

Suomessa ollaan valmistelemassa genomilakia, jonka tarkoitus on säädellä sitä, miten ihmisistä kerätään tietoa heidän perimästään ja miten tätä voidaan käyttää hyödyksi. Helsingin Sanomat kirjoitti aiheesta jutun, joka oli paikoitellen harhainen.

Ihmisen perimästä puhuttaessa on tapana  sekä liioitella että vähätellä perimän merkitystä. Keskustelu ihmisten geenitutkimuksesta ei ole kuitenkaan järkevällä pohjalla, jos perimän merkitystä ei hahmoteta oikein.

Lyhyesti: ihmisen perimä koostuu i) alueista, jotka ovat rakennusohjeita proteiineille, ii) alueista, jotka säätelevät näiden proteiinien tuottoa ja iii) roskasta. Ihmisen perimä sisältää siis eräänlaiset rakennusohjeet, ei niinkään tietoa siitä mikä ihmisrakennelman kunto on. Rakennusohje-vertaus kantaa vain osittain: toisin kuin Lego-lelu, ihminen ei ole koskaan valmis. Toisin kuin Ikea-huonekalun, ihmisen pitää olla joka hetki toimintakykyinen. Vauva, murrosikäinen tai keski-ikäinen ovat kaikki toiminnallisia yksilöitä, vaikka ne jatkavat kehitystään. Näin ollen geenit ohjaavat ihmisen kehitystä tietyssä ympäristössä, eivät kerro siitä mikä ihminen kulloinkin on.

 

Genetiikan kykyä ”määrätä” ihmisen ominaisuuksia usein liioitellaan. Esimerkiksi HS:n jutussa kirjoitettiin, että "ihmisen genomi kertoo muun muassa syntyperän, etnisen ryhmän, elimistön rakenteen ja sen, mille sairauksille on altis." Tämä on puhdasta soopaa.

Syntyperällä tarkoitetaan Kielitoimiston sanakirjan mukaan sitä ”millaisesta suvusta, kansasta tms. joku on syntyisin. Aatelinen syntyperä, syntyperältään suomalainen.” Aateliutta ei perimästä pysty selvittämään ja aatelisarvotkin periytyvät tunnustettujen lasten kautta, ei geenien mukana. Se, missä maassa ihminen on syntynyt, ei myöskään riipu geeneistä, vaan siitä, missä äiti on ollut synnytyksensä aikaan. Ihmisryhmät, jotka ovat olleet eristäytyneitä toisistaan, saattavat erota joissain DNA-sekvenssin kohdissa, joten periaattessa voimme laskea perimästä millä todennäköisyydellä ihmisen lähimmät esivanhemmat ovat tietyltä maantieteelliseltä alueelta.

Etniset ryhmät puolestaan määritellään ensisijaisesti kulttuuristen piirteiden perusteella eikä genetiikan. Tietyissä tapauksissa, jos ryhmä on pitkään ollut olemassa ja hyvin vahvasti endogaminen, eli ryhmän jäsenet lisääntyvät saman ryhmän jäsenten kanssa, etnisten ryhmien välillä voi olla geneettisiä eroja. Askenasijuutalaiset ovat esimerkki etnisestä ryhmästä, jonka jäsenyys voidaan melko suurella todennäköisyydellä arvata perimän perusteella. (Kirjoitin taannoin roduista - näistä moni asia pätee etnisiin ryhmiinkin.)

Elimistön rakenne on kieltämättä genetiikan vahvasti määräämä. Se että minulla on viisi sormea, mahalaukku ja perna on geenien ansiota. Tätä tietoa varten tosin ei tarvitse kenenkään perimää selvittää. Jos elimistön rakenteella tarkoitetaan esimerkiksi ruumiinmuotoa tai kasvojen piirteitä, ollaan epävarmemmalla perustella. Sekään, että olen ylipainoinen, ei ole geenien määräämää. Ylipainoa on kertynyt, koska olen ottanut ruuasta talteen enemmän energiaa kuin mitä olen kuluttanut. Geneettiset erot voivat tietenkin osittain selittää, miksi olen ottanut niin paljon energiaa talteen tai miksi olen kuluttanut sitä vähemmän kuin normaalipainoiset ihmiset.

Perimän vaikutus sairausalttiuuteen puolestaan riippuu sairaudesta. Osaan geneettisistä sairauksista ympäristön vaikutus on pientä ja tietyillä geenimuodoilla ne puhkeavat lähes varmasti. Monitekijäisiin tauteihin, joihin kuuluu suuri osa elintasosairauksista, nimensä mukaan vaikuttavat monet tekijät. Näissä eri geenimuodot eivät välttämättä ole se merkittävin tekijä: keuhkosyöpäalttiuteen vaikuttaa eniten tupakoiminen. Ylipaino altistaa moniin eri tauteihin. Huippu-urheilu puolestaan altistaa tuki- ja liikuntaelinvammoihin.

Tiedämme nykyään jo monia eri geenimuotoja, joilla on tilastollinen yhteys eri tautien kanssa, mutta tunnemme suhteellisen heikosti monien näistä toimintatapoja ja todellista merkitystä. Tärkeintä sairausten välttämisen kannalta on olla rikas ja elää terveellistä elämää. Kolme ja puoli vuotta sitten argumentoinkin Helsingin Sanomien mielipidepalstalla, että terveelliset elämäntavat ja tasa-arvoinen yhteiskunta ovat parhaat takeet kansanterveyden vaalimiseen.

Vastalauseeksi perimän merkityksen liioittelulle tutkijat ovat käynnistäneet liikkeen, jossa he avoimesti laittavat internettiin oman perimänsä. Tämän taustalla on, että geneettinen yksityisyys on paljastunut olemattomaksi, koska tietokantojen anonymisoidut sekvenssitiedot voi suhteellisen helposti liittää henkilötietoihin. Perimänsä luovuttaminen mihin tahansa tietokantaan johtaa aina riskiin, että perimä päätyy vääriin käsiin.

Tutkijoiden ajatus on suoraviivainen: tietoturvan korostaminen liioittelee sitä, mitä perimästä voidaan oikeasti päätellä. Koska perimästä voidaan päätellä niin vähän, on ihan sama vaikka se olisi kaikkien nähtävänä. Oman perimänsä avoin julkaiseminen on tietenkin valtakysymys. Tutkimusryhmää johtava vakituisessa virassa oleva professori ei kohdanne ongelmia siitä, että hänen perimänsä on internetissä. Ottaen huomioon avoimen rasismin ja syrjinnän määrä, luultavasti heikommassa asemassa olevienkin ihmisten oikeuksien kannalta mahdollisen työnantajan tekeme Google-haku on suurempi riski.

 

 

Genomitieto on suhteellisen tuore sana, joka on nykyään monipuolisessa käytössä. Uudessa lukiobiologian opetussuunnitelmien perusteissakin se mainitaan kahden kurssin kohdalla. Itse aikanaan vastustin käsitteen ottamista lukion opetussuunnitelman perusteisiin, koska sitä ei ole missään vaiheessa erityisemmin määritelty. Biologian opettaminen on helpompaa, kun tiedetään mitä Opetushallitus toivoo opetettavan.

Itse olen ymmärtänyt, että genomitieto on kaikkea sitä tietoa, mitä genomin emäsjärjestyksen perusteella voidaan päätellä. Itse genomin emäsjärjestys, siis DNA-sekvenssi, ei ole genomitietoa, vaan genomitietoa on kaikki se, mitä sekvenssin analysoinnista syntyy. Vertauksen kautta: jos mittaukset ilmakehästä vastaavat genomin emäsjärjestystä, sääennuste on genomitietoa.

Tähän johtopäätöksen olen päätynyt sen kautta, että tuntemani tutkijat eivät käsitettä käytä – se on biologian puolella käytännössä olematon. Joten, lääketieteellisellä puolella tätä termiä varmaankin käytetään.

Biotekniikan neuvottelukunnan määritelmä kuuluu ”Genomitieto eli DNA- tai RNA-nukleotidisekvenssin selvittämiseen (sekvensointi) ja sen analysointiin (bioinformatiikka) perustuva tieto”, mikä vastannee käsitystäni. BTNK tosin kääntää genomitiedon englanniksi termillä genome data, jonka puolestaan ymmärrän eri tavoilla. Tässä mennään pitkään suomen ja englannin väliseen merkityseroon siitä mitä data ja tieto tarkoittavat. Edeltävää säävertausta jatkaen päädytään samaan merkitysongelmaan: säätiedot kun tarkoittavat puolestaan mittaustuloksia.

Kansallinen genomistrategia puolestaan määrittelee genomitiedon ympäripyöreästi ”ihmisen koko perimästä saatavaksi tiedoksi”. Tämä muotoilu on osittain ympäripyöreämpi kuin BTNK:n määritelmä – mikä on perimästä saataavaa tietoa? – mutta toisaalta huomattavasti rajoittavampi, sillä se määrittelee, että genomitietoa on vain tieto, joka saadaan koko perimän perusteella. Yksittäinen geenitesti ei siis tuota genomitietoa, vaan siihen pitää selvittää koko yksilön perimä. (Kirjoitin aiemmin geenin ja genomin eroista.)

Genomitieto on – kliinisen kiinnostuksen ja kansallisen genomistrategian perusteella – hyvin lääketieteellinen hanke. Samaten genomilaki on suunniteltu rajattavaksi vain terveydenhuoltoon ja tutkimukseen. Tavoitteena on tietoisesti rajata kerätyn genomitiedon käyttöä niin ettei sitä voida käyttää esimerkiksi rikostutkintaan, vakuutuspäätöksiin tai sukututkimukseen. Genomitieto myös perustellaan taloudellisista näkökulmista: syntyvästä uudesta liiketoiminnasta ja tehokkaammasta terveydenhuollosta.

 

Jos perimän merkitystä usein liioitellaan, kuten alussa kirjoitin, sitä myös vastaavasti väheksytään. Keskeinen eettinen ongelma syntyy siitä, että perimämme ei ole pelkästään meidän omaamme. Noin puolet perimästämme on samaa kuin äitimme perimä ja toinen puolisko puolestaan on isältämme. Vastaavasti jokaisen lapsemme perimästä noin puolet on meiltä.

Meidän perimämme ei kerro siis pelkästään omaa tarinaamme, vaan sukulaistemme tarinaa, sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen. Mikä on oikeutemme selvittää perimästämme asioita, joita sukulaisemme eivät ehkä halua tietää?

Toisaalta, kuten mainitsin, DNA-sekvenssien säilytyksen tietoturvaongelmia ei luultavasti koskaan pystytä ratkaisemaan niin, ettei riskiä ihmisten perimän vuotamisesta tietokannoista ole olemassa. Oman genomitietomme leviäminen vaikuttaa siis sukulaisiimmekin.

Lisäksi genomitieton katsomista pelkästään lääketieteellisten linssien kautta on vaarallista. Lääketieteellinen painotus on tietenkin poliittisesti järkevää: ihmiset arvostavat hyvää terveydenhoitoa ja ajatus siitä, että perimän selvittäminen ja luovuttaminen tutkimuskäyttöön parantaa terveydenhuoltoa on vaikeasti vastustettava. Lääketieteeseen luotetaan. Arviomuistio, joka hahmottelee genomilakia, viittaakin terveystietoihin hyvinvointitietoina. Perimä kertoo kuitenkin jotain kaikesta muustakin kuin ihmisen terveydentilasta.

Perimästä voidaan esimerkiksi päätellä ihmisen geneettinen sukupuoli. Tämä voi olla eri kuin sukupuoli, johon ihminen on kasvanut, ja yllättävänä tieto voi olla järkyttävä. Sukupuoleen liittyvän tiedon vuotaminen voi myös paljastaa transihmiset. Toisaalta, geenit voivat vaikuttaa myös seksuaali-identiteetin muotoutumiseen. Esimerkiksi homoseksuaalisuus on hyvin perinnöllistä, joten homospekulaatiotkin ovat mahdollisia genomitiedon perusteella. Käyttäytymisgeneettinen tutkimus paljastaa yhä enemmän geenimuotoja, jotka liittyvät temperamenttiin, älykkyyteen tai eri alojen lahjakkuuteen, kuten musikaalisuuteen. Nämä ovat kaikki geenimuodot voidaan selvittää ihmisen DNA-sekvenssistä.

Nykyisillä tiedoilla ei tietenkään pysty päättelemään perimästä onko sen omistaja homo, musikaalinen tai tyhmä. Ei ole sinänsä väliä, ovatko perimän emäsjärjestyksen perusteella tehdyt päätelmät oikeita, sillä pelkästään spekuloiminenkin voi olla ahdistavaa. En usko, että kovin meistä arvostaisi sitä, että muut ihmiset tekevät päätelmiä älyn lahjoistamme genomimme perusteella.

 

Genomitiedon keräämisen vaaroihin voi tietenkin vastata, että ihmisten internetkäyttäytyminen ja sosiaalinen media kerää jo valtavasti enemmän tietoa siitä, mitä ihmiset oikeasti ovat ja miten he toimivat. Se, mitä perimästä voidaan tähän verrattuna päätellä, on pientä.

Vastaavasti voidaan väittää, että keskittyminen potilaan perimään ja yksilöön hämärtää rakenteellisten terveyserojen hahmottamista. Köyhät voivat huonosti ja rikkaat voivat hyvin, eikä tämä johdu perimästä. Perimän perusteella yksilöity terveydenhoito voi entisestään lisätä Suomessa jo valtavan suureksi kasvaneita terveyseroja.

Genomitieto on vaikea pala, koska sen hyödyntäminen, salaaminen, rajaaminen ja sääntely ovat kiperiä poliittisia kysymyksiä, joita on pohdittu liian vähän.

Kommentit (0)

Geenimuokkaus voisi ehkäistä esimerkiksi perinnöllisen immuunipuutostaudin. Kuvassa David Vetter, kuuluisa kuplalapsi. Kuva: Michelle Goebel / Wikimedia Commons

 

Kansainvälinen tutkijoiden yhteisprojekti muokkasi ihmisalkion perimää. Geenimuoto, joka aiheuttaa sydänlihaksen rappeumaa saatiin muokattua alkioilta pois. Tutkimus julkaistiin keskiviikkona Nature-tiedejulkaisussa.

Hälytysmerkki!, Aamulehti uutisoi. Tutkija Heikki Saxèn sanoo, että nyt "mennään liian lujaa" ja että olisi syytä painaa jarrua. 

Liioittelua, sanon. Uusinkin tutkimus voidaan tietenkin uutisoida läpimurtona - kuten usea edeltävä tutkimus on uutisoitu ja kuinka seuraavat n tutkimusta tullaan uutisoimaan - mutta olemme kaukana siitä, että geenimuokatun ihmisen voitaisiin antaa kehittyä kohdussa ja syntyä.

Silti, tai ehkä juuri siksi, viime aikoina on yleistynyt metakeskustelu: keskustelu siitä, että asioista pitäisi keskustella enemmän. Yleisesti geenitekniikan ympärillä tuntuu häärivän iso lauma ihmisiä, jotka kovasti haluaisivat keskustella, mutta jotka eivät kuitenkaan tunnu saavan keskustelua käyntiin. Saxénkin vaatii keskustelua siitä, mikä on sallittua ja mikä ei, Aamulehden jutussa ilman, että kuitenkaan aloittaisi keskustelua. Kaipaisin tarkempaa ohjausta, että minkälaisesta keskustelusta on puutetta. Mistä pitäisi keskustella? Mikä on keskustelun tavoite? Kenen pitäisi keskustella?

Joka tapauksessa, otan haasteen vastaan ja osaltani osallistun tähän keskusteluun*. Mielipiteeni on tylsä, mutta tässä se on: jos ituradan geenimuokkaus joskus tulee toimimaan, se voi olla hyvä menetelmä perinnöllisten sairauksien ehkäisemisessä.

 

Crispr-Cas9 -geenimuokkausmenetelmällä on paljon mahdollisia lääketieteellisiä sovellutuksia. Sillä voidaan teoriassa korjata ihmisten yksittäisiä geenivirheitä ja siten hankkiutua eroon perinnöllisistä taudeista.

Mitään hätää tai kiirettä Suomessa ei ole reagoida uusiin teknologioihin. Lakimme kieltää yksiselitteisesti geenimuokatun alkion istuttamisen kohtuun. Aikanaan onkin syytä pohtia, pitäisikö lakiin säätää poikkeukset perinnöllisten tautien hoitamisen kannalta. Tämä on kuitenkin vasta pitkällä tulevaisuudessa, emmekä vielä tiedä ovatko kyseiset hoidot mahdollisia tai mielekkäitä. Erään arvion mukaan kliinisiin testeihin kestää vielä 10-15 vuotta.

Suomessa ei ole myöskään mahdollista tehdä samanlaista tutkimusta kuin minkä yhdysvaltalaiset tutkijat tekivät sillä he muokkasivat siittiöiden geenejä ja sitten hedelmöittivät näillä munasolut. Suomessa ei saa tuottaa alkioita tutkimustarkoituksiin, joten tutkijat voivat käyttää vain esimerkiksi hedelmöityshoidossa ylijääneitä hedelmöityneitä munasoluja. Suomen laki vielä erikseen kieltää alkio- ja sukusolututkimuksen periytyvien ominaisuuksien muuttamiseksi, ellei tavoitella vakavien perinnöllisten sairauksien hoito- tai ehkäisymenetelmiä.

 

Geenimuokkausmenetelmistä puhuessa lähdetään nopeasti laukalle. Se, että ensin muokataan yhden geenin yhtä emästä, nähdään porttiteoriana sille, että vauvoista ollaan muokkaamassa pian älykkäämpiä ja kauniimpia. Tämä ei ole edes näköpiirissä.

Ihmisen ”parantelu” on täyttä scifiä. Genetiikkansa opiskellut lukiolainenkin osaa vastata, miksi yhden geenimuutoksen aiheuttama tauti voidaan parantaa, mutta monimutkaisempia ominaisuuksia ei voida: geenejä on paljon, ne toimivat yhdessä ja emme oikeastaan vielä tiedä kovin hyvin miten. Yksinkertaisten geneettisten tautien taustalla olevat toimintamekanismit sen sijaan tiedetään suhteellisen hyvin: tiedämme mikä on taudin aiheuttava muoto ja mikä on toiminnallinen terve muoto.

Kysy keneltä tahansa biologian opettajalta esimerkkiä yhden geenin aiheuttamasta ominaisuudesta ja saat kuulla huokauksen. Kaikki tällaiset ominaisuudet ovat tauteja, koska pienikin virhe geenissä voi saada aikaan toimintavirheen. Ainoa yhden geenin aiheuttama ominaisuus, joka ei ole tauti, on onko korvavaikku märkää vai kuivaa. Tämä geeni vaikuttaa muihinkin ominaisuuksiin, kuten esimerkiksi luontaisen ruumiintuoksun kehittymiseen. 

Yksittäisen geenin aiheuttamien sairauksien hoitamisesta ei ole kaltevaa pintaa muiden ihmisen ominaisuuksien muokkaamiseen. Välissä on vallihauta, jossa uiskentelee nälkäisiä krokotiilejä sekä korkea muuri, jonka päältä kaadetaan kiehuvaa rasvaa. Tämä on pointti, jota ei voi riittävästi alleviivata. Geneettisesti perinöllisen sairauden hoito ja ihmisen muiden ominaisuuksien muuttaminen ovat täysin eri asioita.

Lisäksi uusimman tutkimuksen eteneminen herättää kysymyksen, kuinka mahdollista perimän muokkaus on. Tutkijat olivat siirtäneet munasoluun korjausta ohjaavan DNA-pätkän, mutta munasolu ei käyttänyt tätä, vaan äidin tervettä geeniä mallinaan. Perimän muokkaaminen niin, että syntyy kokonaan uusi perimän pätkä, saattaa siis olla paljon vaikeampaa.

Sen sijaan on mielenkiintoinen kysymys, että onko koko Crispr-Cas9:lle ylipäänsä tarvetta. Keinohedelmöityksessä voidaan jo nyt valikoida kohtuun terveitä alkioita – ja niin tehdäänkin - alkiodiagnostiikan avulla. Esimerkiksi Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin perinnöllisyyslääketieteen osastolla hoidetaan vuosittain joitain kymmeniä pareja, joiden hedelmöitetyt alkiot annetaan kehittyä kuusisoluvaiheeseen. Tämän jälkeen yhdestä tai kahdesta solusta tutkitaan perimä ja selvitetään onko alkiolla riski kehittyä sairaaksi ihmiseksi. Perinnöllistä sairautta kantava tai sairastava pari voi siten varmistua, että tauti ei periydy heidän jälkeläisilleen. Palvelua tarjotaan myös yksityisellä puolella, joten kokonaismäärää ei voida tietää.

Jälleen, alkiodiagnostiikka on Suomessa tarkkaan säädeltyä. Alkioita voi valikoida hedelmöityshoitoon vain vaikean perinnöllisen taudin välttämiseksi. Suomessa hoitoon päätyy vain pareja, joista tiedetään etukäteen, että heillä on riski saada sairas lapsi. Alkiodiagnostiikan suuri etu on, että sairaus saadaan suljettua pois ennen alkion siirtoa kohtuun. Jos tauti selviäisi vasta raskausvaiheessa, raskaudenkeskeytystä pitäisi harkita.

Ilmiselvästi alkiodiagnostiikka ja alkioiden valinta voidaan jo nähdä rodunjalostuksena hyvin konkreettisessa mielessä: laboratoriossa valikoidaan mitkä alkiot sopivat kehittymään ja mitkä eivät. Jos tämä toiminta kohdistuisi tuotantoeläimiin, sitä kutsuttaisiin jalostukseksi. Menetelmää ei kuitenkaan selvästikään pidetä haitallisena, koska se on sallittua, sitä on tehty vuosia ja keskustelu on ollut vähäistä. Päinvastoin, perinnöllisiä tauteja kantavat vanhemmat ovat arvostaneet sitä, ettei heidän perinnöllinen taakkansa periydy eteenpäin.

On vaikea nähdä miksi alkion perimän muokkaus eroaisi substanssiltaan valikoivasta hedelmöityshoidosta. Kummassakin on kyse yksittäisen geenin yksittäisen vian korjaamisesta.

Joka tapauksessa matka nykyisestä tutkimuksesta mihinkään kliinisesti käyttökelpoiseen on pitkä. Crispr-Cas9:n ongelma on rajallinen onnistumisprosentti ja niin sanotut off-target -mutaatiot. Entsyymi nimittäin usein tuottaa muutoksia perimässä muuallakin kuin halutussa kohdassa. Ennen kuin hoitomuotoa voidaan kliinisesti testata, pitää pitää huoli, että se ei muokkaa perimää missään muualla kuin halutussa kohdassa. Tämä voi olla yksinkertaisesti mahdoton vaatimus.

 

Yksi eettisen keskustelun perusongelmista onkin, että olemme vielä kaukana kliinisistä sovelluksista. Emme tiedä mikä on mahdollista. Tämä tekee myös eettisistä linjauksista vaikeita. Harmaa alue on harmaata aluetta, koska yleispäteviä linjauksia ei voi sillä tehdä.

Saxénin kritiikki Aamulehden jutussa kohdistui myös tutkijoihin: tutkimus etenee liikaa tutkijoiden ehdoilla ja liian vähän yhteiskunnan ehdoilla. Mielestäni on luontevaa, että tutkijat vievät tieteenalaa eteenpäin - ja harvasta aiheesta tutkijat käyvät yhtä syvällistä eettistä keskustelua kuin geenimuokkauksen mahdollisuuksista ja uhkakuvista. Kansalaiskeskustelun yleinen piirre tietenkin on, että kansalaisia ei yleensä kiinnosta tai kansalaisilla ei ole mielipidettä. Lisäksi geenimuokkaukseen liittyen maallikoiden on ollut vaikea hahmottaa mitä geenimuokkaus yleensä tarkoittaa. Jos asiaan perehtyneen tutkijankin mukaan olemme lähellä design-vauvojen aikakautta, keskustelu ei pysy järkevissä uomissa.

Kliininen tutkimus on kuitenkin tarkkaan säädeltyä, joten en olisi siitä huolissani. Yhteiskunta voi aikanaan päättää mitä se sallii, kun tutkijat ovat selvittäneet mikä on mahdollista. Lisäsääntely on tarpeen, jos ollaan sitä mieltä, että geenimuokkausta ei missään nimessä pidä käyttää ihmisalkioihin. Tämä ei kuitenkaan vaikuta olevan mikään yleisesti vallitseva mielipide. Yhdysvalloissakin, jossa suurin osa ihmisistä ei halua, että ihmisiä geenimuokataan, ollaan kuitenkin suopeita ihmisalkioiden geenimuokkaukselle tutkimustarkoituksessa.

Oma keskustelunsa on tietenkin onko eettistä yrittää poistaa ihmisiltä kokonaan tiettyjä sairauksia tai mikä ylipäänsä pitää lukea sairaudeksi. Sitä keskustelua tarvitaan, mutta geenimuokkaus ei tämän keskustelun lähtökohtia muuta.

 

Tältä pohjalta voidaankin muotoilla muutamia keskeisiä kysymyksiä:

  • Onko suomalaista tutkimuslainsäädäntöä tarpeen muuttaa? Pitäisikö tutkijoiden voida tuottaa tutkimustarkoituksessa alkioita? Pitäisikö alkiotutkimus lopettaa?
  • Jos geenimuokkaus aikanaan toimii kliinisessä käytössä, pitäisikö tämä laillistaa? Jos myös alkiodiagnostiikalla voitaisiin valikoida terveet alkiot, kumpi on toivottavampi menetelmä?
  • Onko oikein yrittää poistaa ihmisten perinnöllisiä tauteja?   
  • Sekä tietenkin suomalaisen järjestelmän keskeinen kysymys: Kenellä on pääsy näihin hoitoihin? Kuka maksaa hoidot?

 

 

 

* Alkuperäinen tarkoitukseni oli käsitellä tässä kirjoituksessa Crispr- ja vastaavien menetelmien käyttöä muilla aloilla, mutta kirjoitus alkoi venyä liian pitkäksi. Jatketaan keskustelua niistä myöhemmin. Lisäksi on syytä huomata, että genetiikan mahdollisuuksista ja rajoista on tietenkin keskustelu maailman sivu. Tämä ei tietenkään ollut minkään keskustelun alkupiste.

Kiitokset Helsingin yliopiston ja Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin professori Kristiina Aittomäelle lisätiedoista PGD-diagnostiikassa.

Kommentit (5)

Vierailija

Kiitos hyvästä kirjoituksesta. Mutta mikä on alkion kuusisoluvaihe? Eikö ne menekään 1, 2, 4, 8?

Heikki Saxén

Hei,

Haluan vielä tarkentaa, että en siis halua sanoa, että tutkijat ovat tarkalleen ottaen rikkoneet eettistä ohjeistusta, johon kommentissani viittaan -- ollaanhan tässä periaatteessa vielä kauempana kliinisten sovellusten kehittämisestä -- mutta eivät he mielestäni myöskään seuraa ko. ohjeistuksen henkeä, vaan höyryävät vauhdilla eteenpäin. No, tulkinta tästä on katsojan silmässä. Ja sama koskee myös muita vastaavia ohjeistuksia, mistä enemmän viimeisessä linkissä.

Vierailija

Hei, 

Kiitos tärkeästä ja hyvin kirjoitetusta jutusta. Mikäli viittasit minuun kommentillasi:  "Jos asiaan perehtyneen tutkijankin mukaan olemme lähellä design-vauvojen aikakautta", en oikein tiedä kuinka tällainen käsitys on syntynyt. En siis usko, että olemme vielä lähellä "design-vauvojen" aikakautta, joskin voi olla että jonkun taudin parantaminen etukäteen voisi tulla mahdolliseksi vielä minun työurani aikana. Design-vauva on toki aika monitulkintainen asia, jos esimerkiksi siihen laskee vaikka somaattisen kantasolukorjauksen sikiöaikana.

yst terv, Kirmo Wartiovaara

Kasvisruoka2
Liittynyt29.8.2015
Viestejä4398

Salliminen ja ei-salliminen lienee ihan oma lukunsa, mutta entäs sitten laajempi yhteiskunnallinen vaikutus?

Tarkoitan tällä sitä, että varmasti taas osaltaan geenimuuntelu on niiden juttu, joilla on siihen varaa. Ja jos näin on, niin koituuko siitä jonkinlaisia ulkoisvaikutuksia vai ei?

(ja olen lähestulkoon varma, että tätä on jo pitkään ja hartaasti mietitty ja googlekin voisi auttaa, muitta heitetäänpä tännekin kysymys.)

Ruhollah.

Tieteellisiä julkaisusarjoja Baskimaan yliopiston kirjastossa. Kuva: Vmenkov / Wikimedia Commons

 

Helsingin yliopisto panostaa tällä hetkellä näyttävästi bioalan tutkimukseen. Tämä on luontevaa, sillä yliopisto on monella biotieteen osa-alueella maailman ehdotonta tutkimuskärkeä. Osana panostusta yliopisto perusti Helsinki Institute of Life Sciencen jakamaan strategisesti suunnattua tutkimusrahoitusta houkutellakseen kansainvälisen tason tutkijoita.

Harmittavasti HiLIFEn (kyllä, tämä on instituutin lyhenne) rahoitusmekanismit vaikuttavat epäilyttäviltä ja uhkaavat tutkimusinstituutin mainetta.

 

Suomella ei ole mahdollisuuksia kilpailla huippututkijoista rahalla: maailmalla on monia yliopistoja, joiden rahoitustilanne on niin paljon parempi, että ne voivat houkutella parhaat lahjakkuudet lupaamalla kovaa palkkaa ja vakaata tutkimusrahoitusta. Suomessa tähän ei ole varaa, joten paras mahdollisuus kansainvälisesti kovatasoisen tieteen hellimiseen on löytää lahjakkuudet nuorina ja toivoa, että he myös jäävät Suomeen – ehkäpä havaittuaan suomalaisen yhteiskunnan miellyttäväksi ja suomalaiset ystävällisiksi sekä kokiessaan pientä kiitollisuudenvelkaa siitä, että heidän uransa pääsi käyntiin Suomessa.

HiLIFEn malli on tuttu muista maista, esimerkiksi Tukholman alueella SciLifeLab rahoittaa ja yhdistää life science –alan tutkijoita. Life science on vaikeasti suomeen käännettävissä – käytännössä ala kattaa niin bio- kuin ympäristötieteet sekä niihin nojaavat soveltavat tieteet, kuten lääke-, maatalous- ja metsätieteet.

Yksi HiLIFEn rahoitusmuodoista on Fellow-ohjelma, jolla annetaan tutkimusrahoitusta tutkimusryhmän vetäjälle 60 000 euroa vuodessa kolmen vuoden ajan. Ensimmäinen haku ohjelmaan on nyt auki. Rahoitusta voivat hakea Helsingin yliopiston vastuulliset tutkijat, joiden ulkopuolinen rahoitus tälle vuodelle on vähintään 50 000 euroa ja joilla on vähintään yksi vuonna 2012 tai myöhemmin julkaistu tutktimusartikkeli alansa parhaissa lehdissä. Alan paras määritellään tässä yhteydessä Julkaisufoorumin tason 3 lehdeksi tai Journal Impact Factorin (suom. vaikuttavuuskerroin) perusteella alansa parhaimpaan desiiliin kuuluvaksi lehdeksi.

Julkaisukriteeri on täyttä huttua ja naurettava. Tutkimusartikkelin laatua ei voi arvioida sen mukaan missä julkaisusarjassa artikkeli on julkaistu. Tätä asiaa ei voi painottaa liikaa. Se, että HiLIFE arvioi tutkijoita julkaisusarjojen maineen tai viittausmäärien perusteella on yksinkertaisesti noloa.

Nykyisessä työpaikassani Zürichin yliopistossa tällainen rahoituskriteeri ei yksinkertaisesti olisi mahdollinen: Zürichin yliopisto, kuten monet muutkin kansainväliset yliopistot ja tutkimuslaitokset ovat allekirjoittaneet San Francisco Declaration on Research Assessment eli DORA-julistuksen. Julistus on Yhdysvaltain solubiologien yhdistyksen laatima, ja yliopistojen lisäksi sen ovat allekirjoittaneet monet julkaisusarjat ja rahoittajatahot, kuten biotieteiden suuret itsenäiset säätiöt Wellcome Trust ja Howard Hughes Medical Institute tai kansalliset rahoittajat kuten Sveitsin kansallinen tiedesäätiö.

DORA-julistuksen (pdf) ensimmäinen kohta kuuluukin: ”Älä käytä julkaisusarjakohtaisia mittareita (kuten Journal Impact Factoria) yksittäisten tutkijoiden tutkimusjulkaisujen laadun arvioimiseen, tutkijoiden tuotannon arviointiin tai ylipäänsä rekrytoinnissa, tulospalkkauksessa tai rahoituspäätöksissä.”

Syy on selkeä: kussakin julkaisusarjassa julkaistaan laaja kirjo vaihtelevantasoisia tutkimuksia. Se, kuinka hyvin tutkimusartikkelit keskimäärin saavat viittauksia tai lukukertoja, tai kuinka korkealle tutkijat yksittäistä julkaisusarjaa arvostavat, ei kerro mitään yksittäisen julkaisun tasosta. Per Seglenin artikkeli British Medical Journalissa vuonna 1997 on hyvä johdanto keskeisiin ongelmiin.

Suomalaiset yhteisöt eivät ole juuri DORA-julistukseen lähteneet mukaan. Meilläkin on tosin käyty keskustelua siitä, miten tutkijoita voidaan arvioida. Esimerkiksi Julkaisufoorumi alleviivaa omilla nettisivuillaan, että Jufo-luokitusta ei voi käyttää yksittäisten tutkijoiden arvioimiseen. Tämä ei estä HiLIFE tekemästä juuri sitä.

 

Tietenkin tutkijat kiinnittävät huomiota julkaisusarjojen maineeseen: Nature tai Science-julkaisu on aina jalokivi menestyksekkään tutkijan kruunussa. Itsekin olen osallistunut monta kertaa tilaisuuksiin, joissa ”huippulehteen” päässyttä artikkelia on juhlittu samppanjan kera. Tämä on luonnollista, koska tutkija ei voi tietää julkaisuhetkellä kuinka merkittäväksi kukin hänen julkaisunsa loppujen lopuksi muotoutuu, ja yleisesti ottaen tutkijan kannattaa juhlia aina, kun siihen on mahdollisuus.

Rahoittajien ja tutkimuslaitosten ei kuitenkaan pitäisi katsoa julkaisusarjoja. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että silloin tutkijat alkavat käyttää julkaisusarjojen Journal Impact Factoria tai oletettua prestiisiä mittarina päättäessään mihin julkaisusarjaan lähettävät tutkimuksensa. Tutkijan optimoinnilla on haittapuolia: yleensä korkeimman prestiisin lehdet eivät ole avoimia julkaisusarjoja, kilpailu aiheuttaa monenlaisia haittavaikutuksia, ja paradoksaalisesti, tutkimusartikkeli ei välttämättä saavuta suurinta mahdollista hyötyään, jos sen yleisö on väärä.

Yleinen nyrkkisääntö on, että tutkija kyllä tietää mihin julkaisusarjaan hänen kannattaa tutkimuksensa tarjota. Tutkija itse tietää mistä löytyy paras lukijakunta ja miten hänen tutkimuksensa saa tarvitsemansa huomion.

Korkean prestiisin lehdiä, kuten Naturea ja Sciencea, on kritisoitu siitä, että niissä julkaistaan enemmän epäluotettavaa tietoa kuin erikoistuneemmissa sarjoissa. Syytä on vaikea tietää, mutta on epäilty, että prestiisi johtaa useasti siihen, että tutkijat huijaavat saadakseen kokoon riittävän hyvän tarinan, joka kiinnostaisi julkaisusarjaa. Toisaalta, prestiisijulkaisut haluavat saada yhä enemmän viittauksia, jolloin ne hyväksyvät muita lehtiä helpommin näyttäviä", mutta epäluotettavampia tuloksia.

Mitä sitten tehdä? Ensinnäkin, tutkijoiden arviointiin pitäisi käyttää tutkijakohtaisia mittareita, esimerkiksi julkaisujen saamia viittausmääriä, tai altmetriikkaa, joka mittaa tutkimuksen vaikutusta muilla mittareilla. Nämäkin mittarit ovat saaneet osansa kritiikistä, mutta ne eivät ole niin pahasti metsässä. Mahdollisuuksien mukaan pitäisi aina arvioida tutkijan tuotosten tieteellistä laatua ja tämän osaavat yleensä parhaiten muut saman alan tutkijat. Jälleen, vertaisarvioinnissa on omat ongelmansa, kuten rakenteellinen syrjintä naisia, ei-valkoisia ja vähemmän tunnetussa yliopistossa työskennelleitä kohtaan. Kun nämä kipupisteet tunnetaan, arvioijat voivat ottaa ne huomioon.

 

Kun tutkimusrahoitus on tiukassa, kilpailu kovaa ja tutkijat tämän takia stressaantuneita, tutkimusyhteisössä alkaa yleistyä erilaiset epäterveet lieveilmiöt. Näitä vastaan toimii parhaiten se, että tutkijat tuntevat olonsa turvalliseksi. Että tutkijat tietävät millä perustein heitä arvioidaan ja että perusteena on ennen kaikkea korkealaatuinen tutkimus. HiLIFEn tausta-ajatus on hyvä, ja jos oikein ymmärrän, tavoitteina on juuri huippulaatuisen tutkimuksen vakaa tukeminen. Tämän tavoitteen uskottavuus kuitenkin horjuu, jos HiLIFE alentuu arvioimaan tutkijoita epäilyttävin mittarein.

Jos Helsingin yliopisto haluaa olla kansainvälisen tason tutkimusyliopisto, sen on syytä myös jakaa tutkimusrahoitustaan kuten kansainvälisen tason tutkimusyliopistot. Suomessa on myös aika käydä keskustelu tutkijoiden arvioinnista ja sitoutua DORA-vetoomukseen.

 

 

Kirjoittaja on saanut tutkimusrahoitusta Helsingin yliopiston tiedesäätiöltä ja Helsingin yliopiston rahastojen Suoma Loimaranta-Airilan rahastolta.

 

 

Lisäys, torstaina 13.4.2017, klo 15.56:

HiLIFEn johtajan Tomi Mäkelän kommentti blogikirjoitukseeni löytyy ensimmäisenä kommenttina allaolevassa kommenttilistassa (jonka saa esille painamalla mainoksen alta "Lue kaikki kommentit").

Kommentit (4)

tomi mäkelä

Hienoa että Helsingin yliopiston panostus life science alalle on huomattu. Muutama väärinkäsitys on hyvä korjata. Toisin kuin Aivelon kirjoituksessa otsikkoa myöten annetaan ymmärtää, Helsingin yliopiston HiLIFE ei ole jakamassa tutkimusrahaa eikä arvioimassa tutkimusartikkelin laatua sen mukaan, missä julkaisusarjassa artikkeli on julkaistu.

HiLIFE:n käynnissä olevassa Fellows-haussa käytetään kansainvälistä vertaisarviointia, jossa tutkijan tuottama tieto (julkaisujen sisältö) ja suunnitelma ovat kriteereinä arvioinnissa. Koska perusteellinen kansainvälinen vertaisarviointi on vaativaa, arvioitsijat eivät pysty arvioimaan useita satoja hakemuksia ilman, että arvioinnin laatu kärsii. Helsingin yliopistossa on yli 850 life science alan vastuullista tutkijaa, jotka olisivat mahdollisia Fellows rahoituksen hakijoita, jos mitään esikarsintaa ei tehtäisi. Aiemmin vastaavissa tilanteissa on tehty haun jälkeen paikallinen esikarsinta, jota on usein kritisoitu läpinäkymättömänä sekä kotiinpäin vedon osalta. Tätä välttääkseen HiLIFE:n johtokunta päätyi käyttämään esikarsintaa, jossa käytetään kirjoituksessa mainittuja kriteereitä, jotka merkittävistä rajoitteistaan huolimatta ovat laajimmin tiedeyhteisön hyväksymiä. Tärkeä tekijä oli se, että pienet tieteenalat huomioidaan ja se että karsintakriteerit ovat avoimesti esillä jo hakuvaiheessa.

Esikarsinnan arvioidaan johtavan hakemusmäärään, joka on moninkertainen myönnettäviin rahoituksiin verrattuna, mutta kuitenkin sellainen, josta vertaisarviointi pystytään käytettävissä olevin resurssein tekemään DORA-julistuksen mukaisesti julkaisujen laatua niiden sisällön perusteella arvioiden.

HiLIFE muuten on juuri tehnyt ensimmäiset rekrytoinnit lähes 350 hakijan joukosta - DORA-julistuksen mukaisesti vertaisarviointia käyttäen. Lisätietoa http://helsinki.fi/hilife

Leo Lahti

Aivelon kirjoitus kiinnittää huomiota esikarsintakriteereihin. Esikarsinta on hyvin perusteltua. Kysymys onkin siitä löytyykö IF:lle parempia vaihtoehtoja ja jäin tätä pohtimaan. Tämä on yksittäistä arviointiprosessia laajempi kysymys, jonka jutussa esiin nostetun yksikön valitsema ja alalla muutenkin hyvin yleinen käytäntö vain jälleen kerran nostaa esiin. Ongelmia ei tule lakaista maton alle toteamalla, että käytäntö on yleinen. Keskustelu asiasta on tärkeää myös siksi, että kyseessä on tiedeyhteisössä ajankohtainen debatti jossa ratkaisuja on jo esitetty (kiitokset linkeistä ja kommenteista Joona, Janne-Tuomas, Tuomas, Markus ym.). IF:n käyttöä on kritisoitu, eikä käytön yleisyys implikoi, että käytäntö olisi tiedeyhteisön 'laajimmin hyväksymä'.

Keskeiset ongelmat koskevat IF:n kannustinvaikutuksia niin yksittäisten tutkijoitten kuin koko tieteellisen prosessin kannalta. Kannustinvaikutuksista ei päästä eroon, vaikka IF rajattaisiin pelkäksi esikarsintakriteeriksi. Jos esikarsinnan ensisijaisena tarkoituksena on tunnistaa varteenotettavat hakemukset tarkempaan arviointiin, vaihtoehtoja ovat esimerkiksi (1) yhdistelmämetriikka, jossa huomioitu laajemmin tutkijan tuotteliaisuutta ja vaikuttavuutta läpinäkyvillä painotuksilla; tai (2) Relative Citation Ratio, joka mittaa vaikuttavuutta artikkelitasolla ja on normalisoitu tieteenalan suosion ja viittausten suhteen; tai (3) Self-organized fund allocation SOFA-malli. Varmaan muitakin löytyy. On ehdotettu sitäkin, että varsinaisessa arviointivaiheessa lopullisten rahoitettavien hakemusten arvonta voi johtaa yhtä tehokkaaseen mutta vähemmän biasoituun lopputulokseen kuin raskaat asiantuntija-arvioinnit. Ajatus kuulostaa radikaalilta, mutta sen mahdollisuuksista on alustavaa näyttöä ja Uusi-Seelanti on kokeilemassa tätä käytännössäkin. Sattumallahan on muutenkin roolinsa myös asiantuntijoiden arvioimien hakemusten läpipääsyprosessissa; tästä löytyy tutkimusnäyttöäkin.

IF:n käytön perustelu sen yleisyydellä on kehäargumentti. Ajankohtaisessa kirjallisuudessa on esitetty useita toteuttamiskelpoisia vaihtoehtoja. Tiedeyhteisön ja erityisesti tiedepoliittista valtaa käyttävien vastuulla on edelleen kehittää tutkimuksen arviointiprosesseja jotka ovat samanaikaisesti sekä kustannustehokkaita että kannustinvaikutuksiltaan positiivisia.

Vierailija

Huolimatta aiheesta, haluan kommentoida sitä, miten esim. facebookissa otsikko näkyy: ensin on raflaava otsikko (totta kai, tämä on normaalia), mutta sitten tulee blogin nimi "Kaiken takana on loinen", mikä on hämäävää. Otsikko ikään kuin kertoo, että jonkin ilmiön takana on loinen. Blogin aiheista tämä tulkinta harvoin jos koskaan täsmää. Että tällainen huomio. On kuitenkin paljon ihmisiä, jotka lukevat vain otsikon.

Anonyymi

"""
Mitä sitten tehdä? Ensinnäkin, tutkijoiden arviointiin pitäisi käyttää tutkijakohtaisia mittareita, esimerkiksi julkaisujen saamia viittausmääriä, tai altmetriikkaa, joka mittaa tutkimuksen vaikutusta muilla mittareilla.
Nämäkin mittarit ovat saaneet osansa kritiikistä, mutta ne eivät ole niin pahasti metsässä.
"""

Oletko aivan vakavissasi sitä mieltä, että "peukutukset" (a.k.a. altmetrics) sopivat tutkijoiden arviointiin?

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2017
Heinäkuu
2016
2015
2014