Kirjoitukset avainsanalla etiikka

Kivun alueella YK:n ylläpitämän radioaseman ebola-aiheisen ohjelman taltiointi. Kuva: MONUSCO / Wikimedia Commons

Kongon demokraattisessa tasavallassa riehuu ihmiskunnan historian toiseksi pahin ebola-epidemia. Maailman terveysjärjestö WHO on jo varoittanut, että koska tauti ei ole hallinnassa, se voi levitä myös naapurimaihin.

Toistaiseksi pahin Ebola-epidemia tappoi yli 11 310 ihmistä Länsi-Afrikan maissa vuosina 2013-2016. Tuo epidemia yllätti viranomaiset täysin, sillä ebola ei ollut aikaisemmin esiintynyt tuolla alueella. Nykyinen Kongon epidemia on käynnistynyt elokuussa 2018 ja on eiliseen mennessä vaatinut 931 ihmisen hengen. Tällä kertaa ebolan esiintymisalue ei yllättänyt, sillä moni aikaisemmista ebola-epidemioista on käynnistynyt juuri Kongon alueella.

Tämänkertainen epidemia on kuitenkin vaikeammin hillittävissä. Epidemia-alueella Kivun maakunnassa lähellä Ugandan ja Ruandan rajaa on käynnissä sekava aseellinen konflikti, johon on sotkeunut ainakin 70 eri aseellista ryhmittymää, terveydenhuolto on siellä heikoissa kantimissa ja pakolaisuus on yleistä.

Epidemia käynnistyi todennäköisesti 65-vuotiaasta naisesta, joka haudattiin viime vuonna 27. heinäkuuta. Hautajaisten jälkeen seitsemän hänen perheensä jäsentä kuoli ebolaan. Sitä, miten ensimmäinen uhri sai ebolatartunnan, ei tiedetä. Syrjäisillä alueilla tauti leviää suhteellisen hitaasti – ebola on loppujen lopuksi heikosti tarttuva tauti – mutta leviäminen on ollut tasaista, sillä sairaiden hoitaminen ja hautajaisten järjestäminen luovat mahdollisuuksia taudin tarttumiselle eteenpäin.

Viime kuukausina tartuntojen määrä on kuitenkin alkanut toista: kolme viikkoa sitten ensimmäisen kerran havaittiin yli 100 uutta tartuntaa viikossa.  Suurimpana pelkona on, että ebola leviää epidemia-alueen lähellä sijaitsevaan Goman miljoonakaupunkiiin.

Ebola on tähän asti ollut leimallisesti maaseutualueiden tauti, sillä taudin leviäminen on hidasta, ja kaupungissa sen ehkäisy on suhteellisen helppoa parempien kulkuyhteyksien ja terveydenhoidon takia. Lisäksi kaupungeissa ihmiset hakeutuvat helpommin itse hoitoon. Konfliktin uuvuttamassa köyhässä kaupungissa tilanne kuitenkin voi olla aivan toinen.

 

Käynnissä oleva ebolaepidemia on ensimmäinen sota-alueella tapahtuva ebolaepidemia, joten mahdollisuuksia taudin leviämiseen on paljon. Ebolan eteneminen pysäytetään selvittämällä, ketkä kaikki ovat olleet epäillyn ebolan kantajan kanssa tekemisissä ja selvittämällä onko ebola tarttunut heille. Sotatilassa tällaisen selvitystyön tekeminen on hyvin vaikeaa. Lisäksi muutamia kertoja ebolaa torjuva lääkintöhenkilökunta on jouduttu vetämään pois tautialueelta väkivaltaisuuksien takia.

Viime viikolla sairaanhoitohenkilökunta uhkasi mennä lakkoon, jos heidän turvallisuudestaan ei huolehdita paremmin. 

Lohdullista on, että ebolaa vastaan on nyt olemassa suhteellisen hyvin toimiva rokote. Rokotetta ei ole tarpeeksi, jotta kaikkia voitaisiin rokottaa, joten rokotuksia jaetaan riskiryhmiin kuuluville, kuten terveydenhuoltohenkilökunnalle ja toisaalta rokotteilla yritetään pysäyttää ebolan leviäminen antamalla rokotteita ebolaan sairastuneiden lähipiirille. Ongelmina on jälleen sotatilan luoma vaikeus rokottamiseen ja rokotteiden loppuminen, jos ebola leviää laajalle.

Yleisesti ottaen kongolaiset luottavat ebolarokotteeseen ja myös hoitohenkilökuntaan. Sotatilanne tuottaa kuitenkin ongelmia sikäli, että ihmiset eivät halua lähteä hoidettavaksi sairaaloihin tai terveyskeskuksiin. Etenkin naisille liikkuminen alueella on vaarallista, joten ebolan hoitoon lähteminen altistaa heidät väkivallalle. Monet mahdollisesti taudin saaneet eivät lähde hoitoon, terveydenhoitohenkilökunta ei saa tietoa heidän tartunnasta ja tauti voi jatkaa leviämistä.

Toisaalta, epidemia-alueen asukkailla on heikosti tietoa ebolasta ja miten ebolaa torjutaan. Kyselyssä 25% paikallisista sanoi epäilevänsä, että ebolaepidemia ei ole oikeasti olemassa, vaan esimerkiksi jonkun sisällissodan osapuolen salajuoni. Hyökkäykset sairaaloita kohtaan johtuvat syvästä epäluulosta, jota sisällissota synnyttää.

Ebolan leviäminen on helppo estää ja hillitä, jos ja kun ihmiset luottaisivat terveydenhoitohenkilökuntaan ja olisivat tietoisia taudista ja sen leviämisen estämisestä.

 

Ilmiö ei tietenkään ole pelkästään afrikkalainen tai rajautunut sota-alueille. Vauraammissa valtioissa on viime vuosina esimerkiksi pullahtanut esiin tuhkarokkoepidemioita. Tuhkarokkoa pidettiin jo suurimmaksi osaksi länsimaissa voitettuna tautina, sillä tuhkarokkorokote on hyvin tehokas ja rokotekattavuus on niin korkea, ettei tauti pääse leviämään.

New Yorkissa julistettiin hätätila, kun tuhkarokko lähti leviämään kaupungin ortodoksijuutalaisessa populaatiossa. Vähemmistöryhmät vaikuttavat olevan erityisen alttiita rokottamattomuudelle. Yhdysvalloissa tuhkarokkoepidemioita on esiintynyt ortodoksijuutalaisten lisäksi Ohion amish-yhteisössä, Minnesotan somalialais-amerikkalaisessa yhteisössä ja venäjänamerikkalaisyhteisössä Washingtonin osavaltiossa. Suomessakaan tämä ei ole vierasta: tuhkarokkotapauksia on ollut esimerkiksi Pohjanmaan suomenruotsalaisyhteisössä ja Lohjalla Steiner-koulussa.

Tuhkarokko on yksi tehokkaimmin tarttuvia tauteja - jollei tehokkain -, joten rokotuskattavuuden pitää olla korkea, jottei tauti pääse leviämään. Vähemmistöryhmissä kuitenkin rokotuskattavuudet saattavat paikallisesti laskea suhteellisen mataliksi, mikä mahdollistaa tautien leviämisen rokottamattomien ja yhdessä aikaa viettävien ihmisten kesken.

Tautien erilainen esiintyminen eri väestöryhmissä ei tietenkään ole mikään uusi ilmiö. Siltikin vähemmistöryhmien saavuttaminen, erityistarpeiden selvittäminen, tiedon jakaminen ja luottamuksen luominen on aihepiirejä, joihin terveydenhuolto on havahtunut vasta viime aikoina.

On hyvä muistaa kuitenkin, että tuhkarokko on länsimaissa vielä harvinainen ja että tautia osataan hoitaa hyvin. Madagaskarin tuhkarokkoepidemiassa, joka alkoi viime vuoden lokakuussa, on kuollut jo yli 1 200 ihmistä. Kuten länsimaissa, Madagaskarilla on tarjolla ilmaisia tuhkarokkorokotteita, mutta kaikki vanhemmat eivät tiedä tästä tai eivät pidä tuhkarokkoa vaarallisena tautina.

Tieto tautien torjumisesta on olennaista, mutta siitäkään ei ole iloa, jos terveydenhuoltojärjestelmään ei luoteta.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Avij / Wikimedia Commons

Suomen Kuvalehden tänään julkaistussa artikkelissa Veroprofessorien vaietut sidokset Salla Vuorikoski kirjoittaa yliopiston tutkijoiden sivubisneksistä.

Vuorikoski kirjoittaa siitä, kuinka yliopistojen verotutkijat voivat saada jopa kymmenientuhansien eurojen palkkioita yrityksiltä, joille ne laativat asiantuntijalausuntoja esimerkiksi oikeuskäsittelyihin.

 

Suomen Kuvalehden artikkelista saattaa saada käsityksen, että tutkijat saavat piilotella sidonnaisuuksiaan tai että tutkijat eivät joutuisi kertomaan eri yhteyksissä esimerkiksi sivutoimistaan tai yrityksiltä saamistaan palkkioista. Lisäksi artikkelista voi saada käsityksen, että yrityksellä olisi oikeus kieltää tutkijaa kertomasta sidonnaisuuksistaan.

Kaikki nämä käsitykset ovat vääriä, sillä tutkijan on pakko kertoa sidonnaisuuksistaan.

Suomalaista tutkimusetiikkaa säätelevä Hyvä tieteellinen käytäntö, johon kaikki yliopistot ja monet muut tutkimuslaitokset ovat sitoutuneet, sanoo yksiselitteisesti: ”Rahoituslähteet ja tutkimuksen suorittamisen kannalta merkitykselliset muut sidonnaisuudet ilmoitetaan asianosaisille ja tutkimukseen osallistuville ja raportoidaan tutkimuksen tuloksia julkaistaessa.”

Eli: Jos tutkija on saanut palkkion yritykseltä, ja tutkija tämän jälkeen julkaisee tai muuten viestii samasta aihepiiristä, tutkijan on pakko kertoa sidonnaisuudestaan.

Se, minkälainen suhde muodostaa sidonnaisuuden ja milloin se on ilmoittettava, on veteen piirretty viiva. Artikkelissa mainittu esimerkki (tutkija kirjoittaa tieteellisen artikkelin oikeustapauksesta, johon on myös myynyt lausunnon) on joka tapauksessa selvä tilanne: sidonnaisuus on pakko ilmoittaa.

Oma periaatteeni on olla sidonnaisuuksissa varovainen ja mainita pienenkin epäilyksen herätessä sidonnaisuuksistani. Esimerkiksi: tutkin biologian oppikirjojen sisältöä ja olen myös ollut mukana kirjoittamassa biologian oppikirjoja. Vaikka en tietenkään ole tutkinut itse kirjoittamiani oppikirjoja, on silti selvää, että mainitsen tästä. Mainitsen tässä myös missä tahansa tutkimuksessani, jossa en ole tutkinut oppikirjoja sinänsä, mutta jos ne esimerkiksi ohimennen mainitaan.

Lisäksi tutkijan CV:stä pitäisi pystyä tarkistamaan keskeiset sidonnaisuudet. (Josta tuleekin mieleeni, että pitää päivittää omani.)

Jos tekisin sivutöitä yritykselle, joka kieltäisi minua mainitsemasta näistä sivutöistä, en yksinkertaisesti voisi julkaista tai ylipäänsä muuten viestiä mistään tähän työhön läheisesti liittyvästä aihepiiristä. Käytännössä salaiset sivubisnekset ovat siis mahdottomia tutkijoille.

 

Sidonnaisuudet voivat tietenkin horjuttaa tieteenteon uskottavuutta ja on hyvä, että tutkijoiden sivutöistä puhutaan avoimesti. Minulla itselläni ei ole – sivubisneksiä tekevänä tutkijanakaan – mitään erityisen vankkaa mielipidettä tutkijoiden yliopiston ulkopuolelta saamista palkkioista.

Nykymaailmassa tutkijoiden toimeentulo on pirstaloitunutta ja epäsäännöllistä. Professoreilla on tietenkin turvatuin asema, joka tekee – tai ainakin pitäisi tehdä - heistä kaikkein riippumattomimpia tutkijoita. Yliopistojen kuitenkin pitäisi näkyä ja kuulua yhteiskunnassa ja tehdä yhteistyötä muiden toimijoiden kanssa. Tämä tietenkin herkästi synnyttää sidonnaisuuksia.

Sidonnaisuuden olemassaolo on eri asia kuin se, että sidonnaisuus vaikuttaisi tutkijoiden toimintaan. On kokonaan oma keskustelunsa, miten tutkijoiden sivutyöt vaikuttavat tutkimuksen uskottavuuteen. Vastuullinen tiede –sivustolla dosentti Pekka Louhiala argumentoi, että läpinäkyvyys on lähtökohtaisesti tärkeää, jotta kansalaisilla säilyy luottamus tieteeseen. Tästä olen samaa mieltä.

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Suurella yleisöllä on tosiaan monesti ihan vääriä käsityksiä, että rahoittaja pystyisi päättämään tutkimuksen tuloksia. Mutta mista ei ole keskusteltu vielä juuri lainkaan, ovat tutkijan ideologiset sidonnaisuudet eli jäsenyydet erilaisissa poliittisissa ja aatteellis-poliittisissa järjestöissä. Näistä ei ole mitään eettistä koodistoa, vaikka kaikki politiikka-aiheita tutkineet tietävät, että ideologia vaikuttaa kovasti ainakin aiheen valintaan ja tulosten tulkintaan, usein jopa metodien käyttöön ja tuloksiin. Tulosten viestin mediassa on vielä toinen kysymys, usein poliittisesti orientoituneet pyrkivät aktiivisesti maksimoimaan julkisuutta. Ideologisten sidonnaisuuksien ja fiksaatioiden  esiintyminen toki vaihtelee tutkijoiden joukossa kovasti eikä suurin osa liene ongelma, mutta kiistatta joukkoon mahtuu hyvin vomakkaasti ideologisesti orientoituneita tutkijoita ja joissan aineissa on myös hyvin sitova sosiaalinen kulttuuri, mitä saa ja ei saa sanoa, ettei "likaa omaa pesää". 

Kuvan vietnamilainen vauva ei liity tapaukseen. Kuva: Wikimedia Commons
 

Viime viikolla uutisoitiin ensimmäisistä geenimuokatuista ihmisistä. Kiinalainen tutkija Jiankui He ilmoitti, että hän oli muokannut kahden ihmisalkion perimää tavoitteenaan muuttaa heidän CCR5-geeninsä, niin että sen rakenne vastaisi alleelia Δ32. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun ihmisen perimää muokattiin niin, että muokkaus voi periytyä seuraaville sukupolville.

HI-virus käyttää hyödyksi CCR5-geenin koodaamaa reseptoriproteiinia tunkeutuessaan T-immuunisolujen sisälle. Erityisesti Pohjois-Euroopassa geenin muoto, jota kutsutaan Δ32 nimellä, on yleinen – suomalaisilla geenimuodon yleisyys on 13%. Geenin Δ32-muodosta puutuu 32:n emäsparin mittainen pätkä, jolloin reseptoriproteiini ei ole toiminnallinen. Näin ollen HIV ei pääse tunkeutumaan sellaisten solujen sisälle, joiden ulkokuorella on toimimaton Δ32. Geenimuoto siis käytännössä antaa vastustuskyvyn HI-virusta kohtaan. Tarkoituksena oli siis, että geenimuokatuilla vauvoilla on vastustuskyky HIV:tä vastaan.

Kaksosvauvat, jotka tunnetaan pseudonyymein Lulu ja Nana, syntyivät terveinä, nähtävästi. Nähtävästi, koska heidän henkilöllisyytensä on salattu, eikä kukaan tutkimuksesta ulkopuolinen ole päässyt tarkastamaan heidän terveydentilaansa.

Toimenpiteen onnistuminen tunnetaan heikosti, koska He ei ole julkaissut vielä tutkimustuloksiaan. Sen sijaan viime viikolla hän esitteli osan tuloksistaan Hong Kongissa geenimuokkauskonferenssissa ja kertoi, että kolmas geenimuokattu raskaus on menossa.

Tutkijayhteisö tuomitsi lähes yksimielisesti Hen toimenpiteen. Monet paheksuivat sitä, että ihmisen perimää edes ylipäänsä muokattiin. Toiset kiinnittivät huomionsa siihen, ettei CCH5-geeniä edes tarvitse muokata: HI-viruksen tartunta voidaan estää keinohedelmöityksessä siittiöiden pesulla sekä myöhemmin elämässä estolääkityksellä. Suurempi tuomio kohdistui kuitenkin siihen, kuinka epämääräinen toimenpide oli ja kuinka kevyesti He ohitti kaikki eettiset huolet.

 

Hen alustavat tulokset paljastavat, kuinka satunnainen toimenpide geeninmuokkaus onkaan. CCR5-geeni sijaitsee kromosomissa 3, ja koska ihmisellä on kaksinkertainen kromosomisto, muutoksen pitää tapahtua molemmissa kromosomeissa 3. Lululla ensimmäisessä kromosomissa ei tapahtunut muutosta ja toisesta kromosomista poistui 15 emäsparin pituinen pala. Nanan ensimmäisessä kromosomissa poistui 4 emäsparin pala ja toiseen tuli yksi uusi emäspari. (Tämä Sean Ryderin Twitterissä julkaisema kuva havainnollistaa muutoksia.) Mikään uusista geenimuodoista ei ole aiemmin tunnettu, joten niiden vaikutuksia ei tiedetä.

Lopputuloksena siis toiselle lapsista jäi alkuperäinen geenimuoto, joten hän ei saanut toivottua muutosta, ja toisella on kaksi geenimuutosta, joiden vaikutusta ei tunneta. Kuin kirsikkana kakun päällä, kumpikaan muutoksista ei nähtävästi ole periytynyt kaikkiin vauvojen soluihin. He ovat siis osittain mosaiikkisia, eli heidän soluissa on eri perimät.

Tämän ansaitsee toistaa: kiinalainen tutkija muokkasi tarpeettomasti kahden alkion perimää ja aiheutti muutokset, joiden vaikutusta ei tiedetä.

Paitsi ettemme tiedä suojaavatko muutokset HIV:ltä, emme myöskään tiedä minkälaisia haittoja geenimuokkaus voi näillä vauvoille aiheuttaa. Geenimuokkauksen yleisenä ongelmana on, että se voi aiheuttaa vahingossa muutoksia myös muualla perimässä. Hen alustavien tulosten mukaan näin ei vaikuttaisi olevan, mutta tähän mennessä tutkittujen näytteiden määrä on ollut pieni.

Perustavanlaatuisin ongelma on siinä, että tämä oli kaikkea muuta kuin kontrolloitu tutkimus. Kaksosten mistä tahansa tulevasta sairaudesta voi epäillä geenimuokkausta. On mahdotonta selvittää, oliko geenimuokkauksesta mitään hyötyä kaksosille.  

Riippumatta mikä tahansa onkin mielipide ihmisten geenimuokkaukseen sinänsä, tämä tutkimus rikkoo räikeästi ihmisillä tehtävän tutkimuksen etiikan periaatteita.

Geenimuokkauksen käyttöönottoa kannattavat tutkijat ja kansalaiset laajemmin pelkäävätkin nyt, että tämä kiiruhdettu ja epäeettinen ihmisen geenimuokkaus voi johtaa ympäri maailmaa selkeisiin kieltoihin kokeilla geenimuokkausta. Tämä on ihan uskottava pelko.

 

Geenimuokkausvauvoista voidaan oppia monta asiaa. Ensinnäkin, geenimuokkaustekniikka on vielä niin kehittymätöntä, ettei se ole pitkään aikaan käyttökelpoista ihmisten hoitamisessa. Toiseksi, mahdolliset geenimuokkauksen kohteet ovat rajalliset: yksittäisten geenien määrittämiä ominaisuuksia on vähän. Lähinnä yhden geenin virheet aiheutuvat perinnölliset sairaudet soveltuvat kohteisksi. Kolmanneksi, joku tulee kyllä muokkaamaan alkioiden perimää ja uusia geenimuokattuja lapsia tulee syntymään. Nyt viimeistään pitää pohtia, miten tätä toimintaa säädellään.

Kommentit (3)

Vierailija
1/3 | 

Kiinassa juhlittiin tana vuonna Karl Marxin syntyman 200-vuotisjuhlaa. Siksi Kiinassa ajatellaan ja voidaan tehda mita tahansa toisin. Buddhalaisilta juurilta nouseva, silkkitieta myos eurooppalaisten arvojen perustaksi kulkeutunut ateistinen materialismi ei usko sielun olemassaoloon, elaman jatkumiseen vartalon kuoleman jalkeen. Jumalaakaan ei ajatella olevan olemassa - eika siksi myoskaan kuoleman jalkeista vastuuta - sen enempaa omasta kuin toistenkaan elamasta.
Miksi siis paheksua biologiseksi koneeksi ajatellun ihmisen geenimanipulaatiota?

Vierailija
2/3 | 

Kiinasta on tosiaan kuulunut viimevuosina aika hurjia. Ilmeisesti tutkimusten valvonta on siellä vielä lasten kengissä. Ei tämä ole ensimmäinen julkistus, jota on ihmetelty, vaikka ehkä ikävin.

Muistiinpanovälineitä. Kuva Kari Shea / Wikimedia Commons

 

Kolme amerikkalaista tutkijaa ja toimittajaa, Helen Pluckrose, Peter Boghossian ja James Lindsay paljastivat viime viikolla pitkäaikaisen huijauksensa. He kirjoittivat puolentoista vuoden ajan tekaistuja tutkimusartikkeleita, joita he lähettivät useisiin ihmistieteiden julkaisusarjoihin. Loppujen lopuksi kahdestakymmenestäyhdestä jutusta seitsemän julkaistiin. Suomessa muun muassa Tekniikan Maailma, Iltalehti ja Helsingin Sanomat (joka muuten nimitti huijausta "ratkiriemukkaaksi") uutisoivat tapauksesta.

Huijauksen tekijät ilmoittivat motiivikseen paljastaa kuinka merkittävä osa tieteenaloista on epäkohtatieteitä (grievance studies), joita leimaa poliittinen ja tieteeseen kuulumaton motivaatio. Esimerkeiksi he mainitsevat esimerkiksi sukupuolentutkimuksen, sosiologian ja kasvatusfilosofian.

Reaktiot paljastukseen ovat vaihdelleet laidasta laitaan: huijausta on pidetty äärioikeistolaisena hyökkäyksenä tiedettä kohtaan, osana amerikkalaista kulttuurisotaa, esimerkkinä siitä miten tieteentekijöiden julkaisupaineet johtavat hätäisiin vertaisarviointeihin, todisteena että vasemmistolaiset voimat ovat vallanneet yhdysvaltalaisen yliopistomaailman, osoituksena tieteellisen julkaisumallin toimimattomuudesta, postmodernismin tuomiona, näytteenä akateemisen maailman siiloutumisesta, osoituksena julkaisutoiminnan taloudellisen mallin haasteista tai esimerkkinä kaikista yliopistojen perusongelmista.  Lyhyesti ottaen: huijaus oli todellinen Roschach-testi, jossa kukin voi nähdä juuri sen minkä haluaakin.

Itse en ole varma voiko huijauksesta päätellä juuri mitään. Oma päätelmäni on tämä: jos kirjoittaa muodikkaasta aiheesta samoin kuin muut ihmiset ajattelevat ja tekaisee mielenkiintoista tutkimusaineistoa, tieteellinen artikkeli julkaistaan.

 

En ole erityisen vakuuttunut huijauksen lähtökohdista. Boghossian ja Lindsay kirjoittivat viime vuonna Conceptual Penis -huijauspaperin (pdf), jossa he analysoivat, että miehisyys on pahasta ja kaiken syynä on penis. He eivät onnistuneet saamaan paperiaan kovatasoiseen lehteen. Tämänkertainen huijaus vaikuttaa uudelta, laajemmalta yritykseltä.

Tällä kertaa Pluckrose, Boghossian ja Lindsay syyttivät tiettyjä tieteenaloja epäkohtien nostamisesta toimintansa keskiöön. Oma ironinen lisänsä tietenkin on, että loppujen lopuksi heidän oma selvityksensä oli samankaltaisten poliittisten intohimojen ajamaa. Huijauksen vakavastiotettavuutta vähentää myös, että he tekevät selväksi, että he ovat liikkeellä marttyyreinä: Areon jutussa he mainitsivat, että tämän huijauksen takia heillä ei todennäköisesti ole tulevaisuutta tiedemaailmassa.

Huijauksen tekijöiden tulevaisuuden näkymät tiedemaailmassa ovat epäilemättä kehnot. Se johtuu muutamasta seikasta, jotka vaivaavat huijauksessa. Ensinnäkin, osassa julkaisuista tutkijat sepittivät tutkimusaineistoja. He siis keksivät valtavat määrät aineistoja, joita väittävät keränneensä. Tämä tarkoittaa, että he yksinkertaisesti syyllistyivät tutkimusvilppiin. Toiseksi, huijauksen tekijät kuvaavat huijaustaan tieteelliseksi tutkimukseksi ja ovat rakentaneet lehtijutustaan tutkimusartikkelinkaltaisen. He esimerkiksi kuvaavat tutkimusmenetelmäänsä reflektiiviseksi etnografiaksi. Tämä on liioittelua, koska tutkimukseksi tämä ei taivu: menetelmät ovat liian epämääräisiä ja johtopäätöksiä yliampuvia. Kolmanneksi, nähtävästi huijaukselle ei ollut minkään yliopiston eettisen toimikunnan hyväksyntää. Jos kyseessä siis oli tutkimus, se oli epäeettinen.

 

Huijauksen perusteella on vaikea sanoa mitään yleistä vertaisarvioinnista.

Vertaisarvioinnin tarkoitus ei ole karsia joukosta huijareita. (Janne Korhonen kirjoittaa tästä hyvin blogissaan.) Tutkimusartikkeleita arvioidaan siltä pohjalta, että niitä pidetään aitoina. Vertaisarvioijilla on harvoin aikaa, resursseja tai taitoa lähteä arvioimaan sitä, onko tutkimusartikkelin lehteen lähettäneellä tutkijalla puhtaita jauhoja pussissa. Etenkin jos tutkija väittää keränneensä aineistoa, se otetaan tosissaan.

Tutkimusaineiston tekaiseminen saakin tämän huijauksen maistumaan happamalta. Koirien parittelua koskevassa huijausartikkelissa on mukana tuhansien havaintokertojen aineisto. Riippumatta siitä, minkälaisen teoreettisen viitekehyksen kautta tutkijat tätä tarkastelevat, tämä on mielenkiintoinen aineisto.  Sosiaalipsykologian professori Olivier Klein muun muassa kommentoi Sex Roles -lehdessä julkaistua artikkelia miesten tavasta puhua naisista ravintolassa, että se on ihan järkevän oloinen artikkeli.

Vertaisarvioinnin tarkoitus on parantaa tutkimusartikkeleiden laatua. Tarkoitus on kirkastaa ja selkeyttää tulosten esittämistä ja julkaisun ulkoasua. Kun itse vertaisarvioin artikkeleita, pääsääntöisesti suurin osa kommenteistani koskee artikkeleiden johtopäätöksiä: voiko tällä aineistolla ja analyysillä vetää niitä johtopäätöksiä, joita artikkelien kirjoittajat ovat kirjoittaneet. Tutkijat yleensä pyrkivät tekevät hieman liian rohkeita johtopäätöksiä ja niitä sitten vertaisarvioijana ammun alas.

Loppujen lopuksi, 21 artikkelia lähetettiin 48 kertaa eri lehtiin ja 7 niistä hyväksyttiin. Tämä ei ole erityisen huono lopputulema: suurin osa huijauksista ei päässyt läpi. Huijausartikkeleiden päätyminen lehtiin tietenkin on itse lehdille noloa. Huijauksen on syytä johtaa lehden toimittajien tutkiskeluun siitä, miksi näin kävi.

 

Huijauksen perusteella on vaikea sanoa mitään yleistä tieteenaloista.

Huijarit lähettivät artikkeleitaan vain tiettyjen alojen lehtiin. Näistä osa selvisi oivasti – esimerkiksi sosiologian alan lehdistä kukaan ei hyväksynyt huijausartikkeleita. Huijarijoukko ei kuitenkaan testannut esimerkiksi luonnontieteellisiä, lääketieteellisiä tai ympäristötieteellisiä lehtiä, joten emme voi sanoa, ovatko humanistisen alan lehdet erityisen huonoja karsimaan epäkelpoja artikkelikandidaatteja.

Todistettavasti kullakin tieteenalalla on omat ongelmansa, eikä ongelmat ole pelkästään humanististen alojen ongelma. Omia lempivilppejä on huijausalkuaine: Physical Review Lettersissä muun muassa julkaistiin artikkeli uudesta alkuaine 116:sta, josta pari vuotta myöhemmin selvisi, että sitä ei ollut olemassakaan.

Psykologiassa on jo pitkään vellonut niin sanottu replikaatiokriisi: monia klassisia psykologian tutkimustuloksia on kyseenalaistettu, kun tutkimuksia ei ole pystytty toistamaan. Tämä mielestäni osoittaa ennen kaikkea sen, että tiedejulkaisemisen suhteen ei ole syytä menettää toivoaan: tiede on alalla kuin alalla itseään korjaava prosessi.

 

Hyväksi vertailukohdaksi huijaukselle voisi nostaa Diederik Stapelin tapaus. Stapel toimi sosiaalipsykologian professorina Groningenin ja Tilburgin yliopistoissa, kunnes hän jäi kiinni vilpistä vuonna 2011. Stapel oli väärentänyt tutkimusaineistojaan ainakin 13 vuoden ajan, ja hänen tutkimusartikkeleistaan ainakin 58 on vedetty pois julkaisusarjoista.

Stapel ei jäänyt huijauksistaan kiinni vertaisarvioinnin takia, vaan koska hänen alaisensa alkoivat epäillä tutkimusmenetelmiä.

Stapelilla oli suhteellisen pitkä ura, jonka aikana hän tekaisi useita tutkimusaineistoja. Hänkin tiesi, että jos kirjoittaa muodikkaasta aiheesta samoin kuin muut ihmiset ajattelevat ja tekaisee mielenkiintoista tutkimusaineistoa, tieteellinen artikkeli julkaistaan.

Kommentit (5)

Matias Slavov
1/5 | 

Eikö tapauksesta voi päätellä, että arvijoitsijoiden moraalis-poliittiset kannat vinouttavat julkaisupäätöksien tekemistä? Sokalin huijauksessa oli kyse samasta: liehitellään lehden ideologiaa.

Huomio
2/5 | 

Olipas kova puolustuspuhe. Aika monta asiaa meni myös metsään. Mites tämän tiede-etiikan osalta tilanne nyt olikaan? Lupia pitää kysellä, mutta se on ihan OK, että eettisiä ja moraalittomia johtopäätöksiä esitetään tieteen kaavussa?

Vierailija
3/5 | 

Tuo on kylläkin ongelma erityisesti sosiaalitieteissä. Kun on valmiit arvot ja aatteet, kuten erityisesti sukupuolen tutkimuksessa, niin on mahdotonta voida tehdä objetiivista tutkimusta, jossa otetaan kaikki tekijät huomioon.

Korrelaatio ei implikoi kausaliteettia ei tunnu merkitsevän mitään näille "tieteilijöille".

Atomisti
Liittynyt11.10.2018
Viestejä4
4/5 | 

Ehkä kirjoittajat eivät olleet tarpeeksi taitavia. On kai selvää, että - esimerkiksi - sukupuolentutkimuksessa "penis on paha" on lukuisien artikkelien lähtökohta ja lopputulema. Jos tohon perustuvaa artikkelia ei saa julkaistua, ei ehkä vain ole omaksunut feminististä diskurssia tarpeeksi hyvin.

Grievance, muuten, ei oikein käänny epäkohdaksi eikä grievance studies siten epäkohtatieteeksi. Valittelututkimus? No, ei toikaan ole kyllä täsmälleen sama asia.

Vierailija
5/5 | 

Eikös joissakin maksullisissa tiedesarjoissa ole julkaistu jo tekoälyn tuottamiakin artikkeleita? Eli siis aivan puutaheinää olevia juttuja on julkaistu mukamas tieteellisinä tuotoksina. Toki kaikki tieteentekijät ymärtävät mistä siinä on kyse eivätkä haksahda uskomaan sellaisiin satuihin mutta lehdistö ei ehkä tajua lukevansa ns. predaattorijulkaisua.

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
Heinäkuu
2016
2015
2014