Kirjoitukset avainsanalla etiikka

Muistiinpanovälineitä. Kuva Kari Shea / Wikimedia Commons

 

Kolme amerikkalaista tutkijaa ja toimittajaa, Helen Pluckrose, Peter Boghossian ja James Lindsay paljastivat viime viikolla pitkäaikaisen huijauksensa. He kirjoittivat puolentoista vuoden ajan tekaistuja tutkimusartikkeleita, joita he lähettivät useisiin ihmistieteiden julkaisusarjoihin. Loppujen lopuksi kahdestakymmenestäyhdestä jutusta seitsemän julkaistiin. Suomessa muun muassa Tekniikan Maailma, Iltalehti ja Helsingin Sanomat (joka muuten nimitti huijausta "ratkiriemukkaaksi") uutisoivat tapauksesta.

Huijauksen tekijät ilmoittivat motiivikseen paljastaa kuinka merkittävä osa tieteenaloista on epäkohtatieteitä (grievance studies), joita leimaa poliittinen ja tieteeseen kuulumaton motivaatio. Esimerkeiksi he mainitsevat esimerkiksi sukupuolentutkimuksen, sosiologian ja kasvatusfilosofian.

Reaktiot paljastukseen ovat vaihdelleet laidasta laitaan: huijausta on pidetty äärioikeistolaisena hyökkäyksenä tiedettä kohtaan, osana amerikkalaista kulttuurisotaa, esimerkkinä siitä miten tieteentekijöiden julkaisupaineet johtavat hätäisiin vertaisarviointeihin, todisteena että vasemmistolaiset voimat ovat vallanneet yhdysvaltalaisen yliopistomaailman, osoituksena tieteellisen julkaisumallin toimimattomuudesta, postmodernismin tuomiona, näytteenä akateemisen maailman siiloutumisesta, osoituksena julkaisutoiminnan taloudellisen mallin haasteista tai esimerkkinä kaikista yliopistojen perusongelmista.  Lyhyesti ottaen: huijaus oli todellinen Roschach-testi, jossa kukin voi nähdä juuri sen minkä haluaakin.

Itse en ole varma voiko huijauksesta päätellä juuri mitään. Oma päätelmäni on tämä: jos kirjoittaa muodikkaasta aiheesta samoin kuin muut ihmiset ajattelevat ja tekaisee mielenkiintoista tutkimusaineistoa, tieteellinen artikkeli julkaistaan.

 

En ole erityisen vakuuttunut huijauksen lähtökohdista. Boghossian ja Lindsay kirjoittivat viime vuonna Conceptual Penis -huijauspaperin (pdf), jossa he analysoivat, että miehisyys on pahasta ja kaiken syynä on penis. He eivät onnistuneet saamaan paperiaan kovatasoiseen lehteen. Tämänkertainen huijaus vaikuttaa uudelta, laajemmalta yritykseltä.

Tällä kertaa Pluckrose, Boghossian ja Lindsay syyttivät tiettyjä tieteenaloja epäkohtien nostamisesta toimintansa keskiöön. Oma ironinen lisänsä tietenkin on, että loppujen lopuksi heidän oma selvityksensä oli samankaltaisten poliittisten intohimojen ajamaa. Huijauksen vakavastiotettavuutta vähentää myös, että he tekevät selväksi, että he ovat liikkeellä marttyyreinä: Areon jutussa he mainitsivat, että tämän huijauksen takia heillä ei todennäköisesti ole tulevaisuutta tiedemaailmassa.

Huijauksen tekijöiden tulevaisuuden näkymät tiedemaailmassa ovat epäilemättä kehnot. Se johtuu muutamasta seikasta, jotka vaivaavat huijauksessa. Ensinnäkin, osassa julkaisuista tutkijat sepittivät tutkimusaineistoja. He siis keksivät valtavat määrät aineistoja, joita väittävät keränneensä. Tämä tarkoittaa, että he yksinkertaisesti syyllistyivät tutkimusvilppiin. Toiseksi, huijauksen tekijät kuvaavat huijaustaan tieteelliseksi tutkimukseksi ja ovat rakentaneet lehtijutustaan tutkimusartikkelinkaltaisen. He esimerkiksi kuvaavat tutkimusmenetelmäänsä reflektiiviseksi etnografiaksi. Tämä on liioittelua, koska tutkimukseksi tämä ei taivu: menetelmät ovat liian epämääräisiä ja johtopäätöksiä yliampuvia. Kolmanneksi, nähtävästi huijaukselle ei ollut minkään yliopiston eettisen toimikunnan hyväksyntää. Jos kyseessä siis oli tutkimus, se oli epäeettinen.

 

Huijauksen perusteella on vaikea sanoa mitään yleistä vertaisarvioinnista.

Vertaisarvioinnin tarkoitus ei ole karsia joukosta huijareita. (Janne Korhonen kirjoittaa tästä hyvin blogissaan.) Tutkimusartikkeleita arvioidaan siltä pohjalta, että niitä pidetään aitoina. Vertaisarvioijilla on harvoin aikaa, resursseja tai taitoa lähteä arvioimaan sitä, onko tutkimusartikkelin lehteen lähettäneellä tutkijalla puhtaita jauhoja pussissa. Etenkin jos tutkija väittää keränneensä aineistoa, se otetaan tosissaan.

Tutkimusaineiston tekaiseminen saakin tämän huijauksen maistumaan happamalta. Koirien parittelua koskevassa huijausartikkelissa on mukana tuhansien havaintokertojen aineisto. Riippumatta siitä, minkälaisen teoreettisen viitekehyksen kautta tutkijat tätä tarkastelevat, tämä on mielenkiintoinen aineisto.  Sosiaalipsykologian professori Olivier Klein muun muassa kommentoi Sex Roles -lehdessä julkaistua artikkelia miesten tavasta puhua naisista ravintolassa, että se on ihan järkevän oloinen artikkeli.

Vertaisarvioinnin tarkoitus on parantaa tutkimusartikkeleiden laatua. Tarkoitus on kirkastaa ja selkeyttää tulosten esittämistä ja julkaisun ulkoasua. Kun itse vertaisarvioin artikkeleita, pääsääntöisesti suurin osa kommenteistani koskee artikkeleiden johtopäätöksiä: voiko tällä aineistolla ja analyysillä vetää niitä johtopäätöksiä, joita artikkelien kirjoittajat ovat kirjoittaneet. Tutkijat yleensä pyrkivät tekevät hieman liian rohkeita johtopäätöksiä ja niitä sitten vertaisarvioijana ammun alas.

Loppujen lopuksi, 21 artikkelia lähetettiin 48 kertaa eri lehtiin ja 7 niistä hyväksyttiin. Tämä ei ole erityisen huono lopputulema: suurin osa huijauksista ei päässyt läpi. Huijausartikkeleiden päätyminen lehtiin tietenkin on itse lehdille noloa. Huijauksen on syytä johtaa lehden toimittajien tutkiskeluun siitä, miksi näin kävi.

 

Huijauksen perusteella on vaikea sanoa mitään yleistä tieteenaloista.

Huijarit lähettivät artikkeleitaan vain tiettyjen alojen lehtiin. Näistä osa selvisi oivasti – esimerkiksi sosiologian alan lehdistä kukaan ei hyväksynyt huijausartikkeleita. Huijarijoukko ei kuitenkaan testannut esimerkiksi luonnontieteellisiä, lääketieteellisiä tai ympäristötieteellisiä lehtiä, joten emme voi sanoa, ovatko humanistisen alan lehdet erityisen huonoja karsimaan epäkelpoja artikkelikandidaatteja.

Todistettavasti kullakin tieteenalalla on omat ongelmansa, eikä ongelmat ole pelkästään humanististen alojen ongelma. Omia lempivilppejä on huijausalkuaine: Physical Review Lettersissä muun muassa julkaistiin artikkeli uudesta alkuaine 116:sta, josta pari vuotta myöhemmin selvisi, että sitä ei ollut olemassakaan.

Psykologiassa on jo pitkään vellonut niin sanottu replikaatiokriisi: monia klassisia psykologian tutkimustuloksia on kyseenalaistettu, kun tutkimuksia ei ole pystytty toistamaan. Tämä mielestäni osoittaa ennen kaikkea sen, että tiedejulkaisemisen suhteen ei ole syytä menettää toivoaan: tiede on alalla kuin alalla itseään korjaava prosessi.

 

Hyväksi vertailukohdaksi huijaukselle voisi nostaa Diederik Stapelin tapaus. Stapel toimi sosiaalipsykologian professorina Groningenin ja Tilburgin yliopistoissa, kunnes hän jäi kiinni vilpistä vuonna 2011. Stapel oli väärentänyt tutkimusaineistojaan ainakin 13 vuoden ajan, ja hänen tutkimusartikkeleistaan ainakin 58 on vedetty pois julkaisusarjoista.

Stapel ei jäänyt huijauksistaan kiinni vertaisarvioinnin takia, vaan koska hänen alaisensa alkoivat epäillä tutkimusmenetelmiä.

Stapelilla oli suhteellisen pitkä ura, jonka aikana hän tekaisi useita tutkimusaineistoja. Hänkin tiesi, että jos kirjoittaa muodikkaasta aiheesta samoin kuin muut ihmiset ajattelevat ja tekaisee mielenkiintoista tutkimusaineistoa, tieteellinen artikkeli julkaistaan.

Kommentit (5)

Matias Slavov

Eikö tapauksesta voi päätellä, että arvijoitsijoiden moraalis-poliittiset kannat vinouttavat julkaisupäätöksien tekemistä? Sokalin huijauksessa oli kyse samasta: liehitellään lehden ideologiaa.

Huomio

Olipas kova puolustuspuhe. Aika monta asiaa meni myös metsään. Mites tämän tiede-etiikan osalta tilanne nyt olikaan? Lupia pitää kysellä, mutta se on ihan OK, että eettisiä ja moraalittomia johtopäätöksiä esitetään tieteen kaavussa?

Vierailija

Tuo on kylläkin ongelma erityisesti sosiaalitieteissä. Kun on valmiit arvot ja aatteet, kuten erityisesti sukupuolen tutkimuksessa, niin on mahdotonta voida tehdä objetiivista tutkimusta, jossa otetaan kaikki tekijät huomioon.

Korrelaatio ei implikoi kausaliteettia ei tunnu merkitsevän mitään näille "tieteilijöille".

Atomisti
Liittynyt11.10.2018
Viestejä4

Ehkä kirjoittajat eivät olleet tarpeeksi taitavia. On kai selvää, että - esimerkiksi - sukupuolentutkimuksessa "penis on paha" on lukuisien artikkelien lähtökohta ja lopputulema. Jos tohon perustuvaa artikkelia ei saa julkaistua, ei ehkä vain ole omaksunut feminististä diskurssia tarpeeksi hyvin.

Grievance, muuten, ei oikein käänny epäkohdaksi eikä grievance studies siten epäkohtatieteeksi. Valittelututkimus? No, ei toikaan ole kyllä täsmälleen sama asia.

Vierailija

Eikös joissakin maksullisissa tiedesarjoissa ole julkaistu jo tekoälyn tuottamiakin artikkeleita? Eli siis aivan puutaheinää olevia juttuja on julkaistu mukamas tieteellisinä tuotoksina. Toki kaikki tieteentekijät ymärtävät mistä siinä on kyse eivätkä haksahda uskomaan sellaisiin satuihin mutta lehdistö ei ehkä tajua lukevansa ns. predaattorijulkaisua.

BGI:n, eli Pekingin genomiikkainstituutin, geenitestien ja GM-ruoan myyntiautomaatti. Kuva: Scotted400 / Wikimedia Commons
 

Sukututkijoiden käyttämät tietokannat ovat paljastuneet rikostutkijoille todellisiksi aarreaitoiksi: uusilla tutkimusmenetelmillä on tunnistettu Yhdysvalloissa jo useita ratkaisemattomia murhatapauksia. Käytännössä uudet tutkintatavat tarkoittavat, että sukututkimustarkoituksiin internetiin ladattu perimätieto, voi paljastaa lähisukulaisen syyllisyyden esimerkiksi murhaan.

Perinteisesti poliisin käyttämä - ja tarkkaan tutkittu sekä varmistettu - DNA-tunnistusmenetelmä on toistojaksojen (STR, short tandem repeat) selvittäminen ja näiden vertailu eri näytteistä. Toistojaksoja käytetään vain 15-30 kappaletta, joten niiden kyky tunnistaa lähisukulaisia on kehno: näytteistä pystyy ehkä päättelemään ensimmäisen tai toisen asteen sukulaiset ja nekin epävarmasti. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että poliisin keräämistä tietokannoista pystytään tunnistamaan vain vastaako näyte tietokannassa jo olevaa tietoa, eli onko kyseessä saman yksilön perimä.

Sukututkijat sen sijaan käyttävät DNA:ta tunnistamaan läheisiä ja kaukaisempiakin sukulaisia. Tähän tarkoitukseen DNA-näytteistä selvitetään satoja tuhansia markkereita (SNP, single nucleotide polymorphism), jolloin tutkimuksesta tulee paljon tarkempaa. Sukulaisuuksia voidaan selvittää tällä tavalla huomattavasti pidemmälle, esimerkiksi pikkuserkkuihin useamman polven taakse.

Kaupalliset geenitestit tuottavat sukututkimukseen soveltuvaa aineistoa. Yritykset eivät kuitenkaan anna keräämäänsä perimäaineistoa viranomaisten käyttöön ilman oikeuden päätöstä, joten tästä ei ole vielä iloa viranomaisille. Sen sijaan näytteen lähettäneet käyttäjät saavat koko aineiston haltuunsa ja he usein lataavat aineiston johonkin julkiseen tietokantaan, jossa he voivat analysoida omaa perimäaineistoaan eteenpäin. Nämä julkiset tietokannat ovat viranomaisille hyödyllisiä, koska sieltä he saavat kaiken aineiston käyttöönsä.

Tilanne on poliisille kuin jättivoitto. Siinä missä perinteinen DNA-näytteiden tunnistaminen on halpaa, sukututkimukseen vaadittava kattavampi sekvenointi maksaa enemmän. Kansalaiset ovat kuitenkin itse maksaneet nämä testit, joten poliisilla on käytössään ilmainen aineisto.

Kaikki Yhdysvalloissa toistaiseksi ratkaistut tapaukset ovat toimineet samalla logiikalla: poliisit ovat tuottaneet ratkaisemattomista tapauksista, joista on epäillyn tappajan DNA:ta, aineiston, joka on voitu ladata julkisiin tietokantoihin. Tämän jälkeen poliisit ovat hakeneet vastaavuuksia tietokannassa jo olleilta ihmisiltä omaan näytteeseensä ja saavat näin selville, onko tietokannassa näytteelle läheisiä sukulaisia. Muun väestötiedon, kuten iän, sukupuolen ja sijainnin avulla, näistä sukulaisista voidaan sitten rajata epäiltyjen joukkoa.

Kun poliisilla on rajattuna vain muutama epäilty, näiden tutkintaa on jatkettu perinteisin keinoin. Viimeistään DNA-näytteen avulla on pystytty varmistamaan todennäköinen epäilty.

Lupia poliisi ei kysele. Yleisesti käytetty GEDmatch-tietokanta ei tiennyt, että poliisi käytti tietokantaa tapausten setvimiseen. Helsingin Sanomien haastattelemien asiantuntijoiden mukaan Suomessa poliisin julkisista tietokannoista keräämä DNA-aineisto olisi lain kannalta harmaata vyöhykettä, eikä sitä ole vielä tehty.

Selvittämättömiä tapauksia on Yhdysvalloissa ratkottu tänä vuonna joukolla, koska julkiset perimätietokannat ovat vihdoinkin riittävän isoja. Tähän mennessä tapauksia on 17 ja vuoden loppuun mennessä niitä saattaa olla jo sata kappaletta.

 

Jotta epäillyn sukulainen löytyy tietokannasta, yhden tai useamman sukulaisen on oltava ladannut tietonsa tietokantaan. Mitä kaukaisempia sukulaisia on kyseessä, sitä useampia näytteitä tarvitaan.

Yaniv Ehrlich tutkimusryhmineen selvitti, kuinka laaja tietokanta on oltava, että sieltä voidaan rajata riittävän pieni epäiltyjen joukko. Jos kaksi prosenttia populaatiosta lataa perimätietonsa tietokantaan, käytännössä jokainen ihminen voidaan tunnistaa tietokannan avulla. Tämä raja ylittyy esimerkiksi yhdysvaltalaisten eurooppalaistaustaisten keskuudessa tänä tai ensi vuonna.

Julkiset perimätietokannat tuottavat merkittävän eettisen ongelman. Ongelma ei ole välttämättä siinä, että poliisi käyttää niitä tunnistamaan murhaajia. (Joskin ei tämäkään ole ongelmatonta, epäilyt kun monesti osuvat harhaan.) Ongelma on siinä, että kuka tahansa voi käyttää julkisia tietokantoja. 

Julkinen sukututkimustietokanta voi esimerkiksi romuttaa kokonaan tutkimuskäyttöön käytettyjen perimätietojen yksityisyyden. Julkisesti saatavilla olevasta anonymisoidusta DNA-sekvensisstä voidaa tuottaa tietokantaan sopiva muoto, ladata tämä tietokantaan ja etsiä sitten lähisukulaisia. Perimätiedon perusteella voidaan nykyisten tietokantojen aikakaudella tunnistaa kenestä on kyse.

Ehrlich tutkimusryhmineen ehdotti suhteellisen yksinkertaista tapaa, jolla perimätiedon yksityisyyttä voidaan parantaa: kaupalliset yhtiöt, jotka tuottavat aineistoja, voivat lisätä tiedostoihinsa salausavaimen. Julkisiin tietokantoihin otettaisiin tämän jälkeen vain näytteitä, jotka on tuottanut luotettava taho. 

 

Monin tavoin perimätietojen julkisuudessa ollaan menty jo niin pitkälle, että paluuta aikaan, jolloin perimätieto oli yksityistä, ei enää ole. Julkisissa tietokannoissa on jo niin paljon tietoa, että se koskettaa meitä kaikkia - enemmän tietenkin niitä ryhmiä, joista tietokannoissa on enemmän tietoa. 

Julkisista tietokannoista paljastuvat tiedot tulevat tuottamaan monia sekä iloisia että ikäviä yllätyksiä. Rikollisia tulee löytymään, lapset ja vanhemmat voivat kohdata toisensa ja monien ihmisten perimätieto tulee päätymään nimen kera julkisuuteen.

Kommentit (0)

Newyorkilaiset häät. Kuva: Karen Patwa / Wikimedia Commons

 

Olen seurannut viikon verran keskustelua, joka syntyi Markus J. Rantalan haastattelusta Helsingin Sanomissa liittyen uuteen tutkimukseen. Lyhyesti muotoillen, jutun pohjalla olleessa tutkimusartikkelissa ehdotettiin, että butch- ja femme-lesbouden taustalla ovat erilaiset hormonaaliset tilanteet sikiönkehityksen aikana ja, että nämä lesbouden tyypit voivat johtua luonnonvalinnasta.

Butch ja femme ovat lesbokulttuuriin liittyviä stereotyyppejä: karkeasti voisi yksinkertaistaa, että butcheihin on liitetty "(yli)maskuliinisia" ominaisuuksia, kun taas femmet on mielletty korostetun "feminiinisiksi". Jotkut epäilemättä identifioituvat näihin stereotyyppeihin ja toiset eivät - tässä tekstissä en lähemmin ota kantaa siihen, onko jako mielekäs.

Helsingin Sanomien jutun luettuani tiesin heti, että jutusta nousee keskustelu. Lähinnä tiesin tämän, koska Helsingin Sanomien artikkeli ei ollut järin hyvä. Tutkimusta ei missään vaiheessa kontekstualisoitu kertomalla, että mitä nämä butch- tai femme-lesbot ovat ja miten tämä jaottelu on merkityksellinen. Rantala yritti jutussa esiintyä seksuaalivähemmistöjen hyväntekijänä toteamalla, että jos heidän tutkimustuloksensa olisi tiedetty aiemmin, homoja olisi syrjitty vähemmän.

Koska syyskuu on tieteentekijälle kiireinen, itsellänikään ei ollut aikaa syvemmin perehtyä aihepiiriin ja kirjoitin Twitteriin, silloin mielestäni aika näpsäkästi: ”Lyhyt kommentti Rantalan haastatteluun ja tiedeuutiseen butch- ja femme-lesboista HS:ssa: Kun norsu on posliinikaupassa, relevantti kysymys ei ole onko se oikeassa.”

Tutkimustulos kuulosti mielestäni mahdolliselta, koska sikiöaikainen hormonialtistus vaikuttaa niin seksuaalisuuteen kuin sukupuolisuuteen (ja olen itsekin aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka erityisesti miesten seksuaalinen suuntautuminen kehittyy jo kohdussa). Norsulla posliinikaupassa puolestaan viittasin siihen, että tämän jutun jälkimainingeissa ei varmastikaan puhuta itse aiheesta. Jutussa lesbot jaettiin melko karkeasti butchein ja femmeihin (mutta kaikki eivät kuitenkaan näihin identifioidu, muistettiin mainita) ja sanottiin, että ”pohjimmiltaan kyse on biologiasta”.

Siihen, miksi butch-femme–jaottelu voi kuulostaa pahalta mies- tai naishomoseksuaalien korviin johtuu yksinkertaisesti siitä, että se vaikuttaa heterosuhteiden toisintamiselta. ”Kumpi teistä on parisuhteessa mies ja kumpi nainen?” on hämmentävän yleinen kysymys homopareille. Tällaisen puheen soisi loppuvan.

Taktiikkani kommentoida lyhyesti ja sitten jatkaa elämääni ei tietenkään toiminut. Ensin Helsingin Sanomien toimittaja haastatteli minua kysyen, että mitä twiitilläni tarkoitan. Rantala tulkitsi myös twiittiäni Huomenta Suomen haastattelussa. Ehkäpä siis on aihetta kirjoittaa aiheesta pidemminkin.

 

Ensinnäkin, oma tuntumani Luodon, Kramsin ja Rantalan tutkimusartikkelista on, että he tekevät rohkeita oletuksia vähäisellä todistusaineistolla. Tutkijat alleviivaavat, että heidän artikkelissaan on 472 lähdeviitettä – joka kyllä aidosti on monta lähdeviitettä, kerta kaikkiaan – mutta itse butch-femme–jaottelu on huomattavasti ohuemmalla maaperällä.

Luodon, Kramsin ja Rantalan mukaan suurin osa lesboista identifioituu butchiksi tai femmeksi. Monien kommentaattoreiden mukaan tämä ei pidä paikkansa. En mene pidemmälle tähän aiheeseen, mutta esimerkiksi Tiina Tuppuraisen kritiikki blogissaan ja Helsingin Sanomien mielipidepalstalla kohdistui juuri tähän.

Artikkelissa käsitellyn butch-femme–jaottelun pohjimmainen biologinen kysymys on siinä, että ovatko nämä lesbojen kaksi ryhmää toisistaan biologisesti eroavaisia. Riippumatta kulttuurista, riippumatta käyttäytymisestä, riippumatta kaikesta, löytyykö näiden ryhmien välillä jotain todennettavissa olevia biologisia eroja.

Keskeinen lähde, Singhin ja kumppaneiden artikkeli vuodelta 1999 kertoo, että butch-lesboilla on enemmän muistoja sukupuoliepätyypillisestä käytöksestä lapsena, korkeampi syljen testosteronitaso, suurempi vyötärön suhde lantioon ja vähemmän halua synnyttää lasta. Nämä eivät ole kehitysbiologisesti informatiivisia: esimerkiksi vyötärön ja lantion suhde ja testosteronitasot vaihtelevat aikuisilla niin paljon, etteivät ne kerro luotettavasti sikiöajan testosteronialtistuksesta.

Ainoa tutkimus joka oikeastaan liittää (kehitys)biologiset piirteet butch- ja femme-lesbouteen on Brownin ja kumppaneiden artikkeli vuodelta 2002. Nämä tutkijat vertasivat Oaklandin Mardi Gras –festivaaleilla 89 femme-identifioituneen lesbon ja 87 butch-identifioituneen lesbon etusormen ja nimettömän pituuden välistä suhdetta. Niin sanottu 2D:4D–suhde kertoo yllättävän luotettavasti siitä, kuinka paljon sikiö on altistunut testosteronille kehityksensä aikana. Butch-lesboilla tämä suhde oli pienempi, eli heidän etusormensa oli suhteessa lyhyempi. Tämä tarkoittaa, että he ovat sikiövaiheessa altistuneet korkeammalle testosteronipitoisuudelle.

Todistusaineiston vähyys on tietenkin ymmärrettävää. Ihmisen yksilönkehitystä on vaikea tutkia. Yleisesti ottaen tiedämme hyvin vähän mitä ihmisen kohdussa tapahtuu hedelmöittymisen ja syntymän välissä.

Vahvinta todistusaineistoa butch- ja femme-lesbouden kehitykseen Luoto ja kumppanit saavat kahdesta esimerkistä: Dietyylistilbestrolia käytettiin lääkkeenä, jonka oli tarkoitus estää keskenmenoja. Lääke paljastui synteettiseksi estrogeeniksi, joka johti sekä korostuneen "feminiinisten" piirteiden kehittymiseen että tavallista yleisempään naisten homoseksuaalisuuteen. Adrenogenitaalinen oireyhtymä puolestaan on tila, jossa testosteronia erittyy huomattavan paljon verenkiertoon. Naisille, joilla on tämä oireyhtymä, saattaa kehittyä "maskuliinisempia" piirteitä ja heilläkin on homoseksuaalisuus yleisempää kuin muulla väestöllä. Sitä ei kuitenkaan tiedetä, identifioituvatko näihin ryhmiin kuuluvat homoseksuaaliset naiset "butcheiksi" tai "femmeiksi".

Jos butch-femme–jaottelu on niin vahvasti biologiaan perustava, olennainen kysymys lieneekin, että miksi se on niin harvinainen. Jako pulpahti esiin ihmisen historian aikana oikeastaan vain länsimaisessa kulttuurissa 1950-luvulla. Jos biologia muka määrittää vahvasti lesbojen jakautumista kahteen joukkoon, miksi jako ennen oli piilossa ja vasta 1950-luvulla nousi esille? Tämän jälkeen jakoa butcheihin ja femmeihin ei ole pidetty erityisen oleellisena. Kysymykseni saattaa vaikuttaa vinoilulta, mutta se on hyvin perustavanlaatuinen asia. Jos kerran kyseessä on universaali evoluution luoma ilmiö, miksi se on ihmisen historian aikana niin harvinainen?

Joskus tutkijoiden tietenkin kannattaa ehdottaa rohkeita ideoita ja uskaliaita teorioita. Näiden kohdalla pitää kuitenkin olla varovainen, koska rohkeat heitot voivat jäädä kiusaamaan tutkimuskohteita. Ihmisiä tutkiessa – ja ennen kaikkea vähemmistöryhmiä tutkiessa – tutkijalla on huomattavasti vastuita ja velvollisuuksia tutkittaviaan kohtaan.

 

Tästä päästäänkin toiseen huomiota herättäneeseen aiheeseen eli tutkijan ja tiedeviestijän etiikkaan. Helsingin Sanomien jutun jälkeen aiheesta jatkunut keskustelu on ollut sangen värikäs.

Rantala kommentoi julkisessa Facebook-päivityksessään Helsingin Sanomien jatkojuttua, johon haastateltiin minua ja Anna Rotkirchia. Rantala totesi, että oli outoa, että HS kysyi, mitä mieltä muutkin tutkijat ovat ja mainitsi myös, kuinka seksuaalivähemmistöt ovat ”herkkiä”.

Luultavasti paljon vähemmällä keskustelulla olisi selvitty, jos jo ensimmäisessä Hesarin jutussa olisi haastateltu myös muita tutkijoita. Mielestäni tiedeuutisissa pitää kuulla myös tutkimuksesta riippumattomia tutkijoita, jotka kommentoivat tulosten merkitystä ja uskottavuutta.

Rantalaa haasteltiin myös Huomenta Suomen lähetyksessä 6.9. Tämä oli omituinen kokonaisuus. Toimittaja kysyi Rantalalta twiitistäni ja että miten hän tulkitsee sen. Rantala vastasi: ”Nää homoseksuaalit – yleensä nämä seksuaalivähemmistöjen henkilöt – saattaa helposti loukkaantua siitä, että pyritään luokittelemaan ja – sen takia pitää olla hyvin tarkka sanamuodoista – jos käyttää hieman väärää sanamuotoa, se voi aiheuttaa tosi voimakkaan raivon.”

En ole ihan varma, missä tutkimuksissa on selvitetty, että seksuaalivähemmistöjen edustajat loukkaantuisivat helposti tai miten erot sanamuotojen välillä aiheuttavat voimakasta raivoa. Veikkaan, että Rantalalla on jo mielessään tälle evolutiivinen selitys.

Tutkijalta, etenkin Rantalan kaltaiselta kokeneemmalta tutkijalta, toivoisi sen verran malttia, että ensimmäisenä selittäjänä tutkimuksen tai tutkimuksesta tehtyjen uutisten kritiikille ei pitäisi ihmisryhmän, esimerkiksi homojen, "herkkyyttä" tai muita luonteenpiirteitä. Tai vaikka pitäisikin, niin suotavaa olisi vetää hetken henkeä ja pohtia kannattaako sitä sanoa ääneen tai kirjoittaa auki.

Huomenta Suomen haastattelun lopuksi toimittaja kysyi, onko Rantalaa joskus pyritty estämään tutkimuksen teossa. Rantala kertoi tarinan, kuinka hänen tutkimusryhmässään oli mitattu ihmisten sormien pituuksia ja kysytty heidän seksuaalisesta suuntautumisestaan. Rantalan mukaan eräs henkilö ”suuttui ihan mielettömästi”, koska vastausvaihtoehdoissa ei ollut aseksuaalisuutta. Mielettömästi suuttunut henkilö otti yhteyttä laitoksen johtajaan, jolle esitti epäilyn, että tutkimus oli epäeettinen. Haastattelun lopuksi Rantala naurahti tälle tarinalle suorassa lähetyksessä.

Itse en vastuuni tuntevana tieteentekijänä naureskelisi televisiohaastattelussa tutkimuskohteitteni nostamille epäilyille tutkimukseni etiikasta.

Tutkimusetiikan tavoitteena on ennen kaikkea suojata tiedettä itseään. Tutkijat ovat luoneet säännöstön sille, miten tutkimus toimii, koska on parempi luoda säännöt itse kuin odottaa, että sanellaan tiedeyhteisön ulkopuolelta. Tutkimuseettisellä säännöstöllä tiedemaailma pyrkii ennen kaikkea varmistamaan sen, että tieteentekijöihin luotetaan ja että ihmiset suostuvat osallistumaan tutkimukseen.

Tutkimuseettisten huolien julkinen vähättely ja niille naureskelu – etenkin kun se kohdistuu vähemmistöihin – tekee tieteenteosta vaikeampaa. Samaten epäonnistunut viestintä on pahaksi tieteelle. Se vaikeuttaa tutkimushenkilöiden rekrytoimista ja saattaa tehdä jotkut tutkimukset jopa mahdottomaksi. Sitä kukaan tieteentekijä ei halua: sellaisia asioita ja ilmiöitä ei pitäisi muodostua, joita tieteessä ei saisi tutkia. Tutkijan ja tutkittavien välillä on oltava ehdoton luottamus, jotta tutkija pääsee tarvittaessa riittävän lähelle keräämään riittävän intiimiä tietoa.

Tiede on vapaata ja kaikkea saa tutkia. Tähän vapauteen kuuluu myös vastuu: tutkimusta pitää tehdä niin, ettei omalla toiminnallaan haittaa muiden tutkijoiden työtä tai vähennä ihmisten halukkuutta osallistua tutkimukseen.

Lisäksi tutkimusetiikkaan liittyy se, että tutkittavat tietävät tieteentekijän ottavan heidän näkemyksensä vakavasti, ja että tutkimuskohteet voivat luottaa siihen, että tutkimuksen tekijän motiivit ovat asialliset. Rantalan tapauksessa nekin voi kyseenalaistaa Facebook-keskustelun perusteella:

Mauttomat ja julkiset kuvaukset siitä, miten tutkimuskohteet ovat valikoituneet, eivät kuulu tieteentekijän viestintään.

 

Kommentit (20)

Unohtakaa koko juttu.

So what. Mielensäpahoittaminen kaiken maailman turhista asioista pitäisi kieltää.
Ja ajan tuhlaaminen tällaisista asioista kirjoittamiseen.

Vierailija

Sanoo mielensäpahoittaja joka itkee että tätä artikkelia ei olisi saanut kirjoittaa kun jäi niin paha mieli. Epäeettistä ”tiedettä” saa ja pitää kritisoida.

Vierailija

Millä perusteella epäeettistä "tiedettä"? Ei ainakaan tämän Aivelon kirjoituksen perusteella, josta paistaa läpi jotain ihan muuta, kuin tieteellisyys.

Aleksis Salusjärvi

Kirkas, selvä, perinpohjainen ja täsmällinen kirjoitus. Tuomas, kiitos tästä. Tällaiset puheenvuorot nostavat sivistystä ja julkisen keskustelun tasoa. Ihailen sinua.

Harmaa aseksuaali

Eikä, uskomatonta tieteentekemistä... Hyvä kirjoitus Tuomas Aivelolta. Kyllä hymyilytti tuo norsu posliinikaupassa -kommentti. Kiitos.

Vierailija

Kiitos Tuomas! Tämä kirjoitus kiteytti paljon sellaista mitä olin itsekin miettinyt, mutta en osannut mitenkään oikein sanoiksi luoda. Ihmisten lokeroiminen, myös tieteen nimissä, on ikävää. Ehkä eniten ärsyttää se millä tavalla tämä tutkimus innoittaa kotisohvientiedemiehet arvioimaan ja lokeroimaan esimerkiksi naapureitaan, työkavereitaan tai lähikaupan kassaa tavalla joka ei kuulu heille millään tavalla.

Minna Laamanen

Tämä pitkä nimetön-teoria eri muodoissaan on kiinnostava ja vähän huvittavakin. Kun ensimmäisiä kertoja luin siitä, ehkä juuri Tiede-lehdestä, mittailimme naispuolisen ystäväni kanssa nimettömiämme, meillä molemmilla on nimetön ihan silmämämääräisestikin selvästi etusormea pidempi. Olemme molemmat ihan tavallisia heteroita, vaikkakin selvästi vähemmän naisellisia kuin naiset keskimäärin, minä vielä epänaisellisempi kuin tämä ystäväni. Kumpikaan meistä ei myöskään ole mikään matematiikkanero, tosin ystäväni on sentään kirjoittanut pitkän matematiikan. Miten tämä sitten muka sopii teoriaan lesboudesta tai matemaattisista lahjoista?

Vierailija

Ymmärrän toki, että tieteen luonteeseen kuuluu todistamistaakka, mutta tällaisenaan Tuomas Aivelon kommentaari vaikuttaa lähinnä kiukkuilulta, eikä hän onnistu perustelemaan tieteellisesti väitettä, etteivät butch ja femme-lesbot ole millään lailla yleinen jaottelu. 

Vierailija

Sellaista mitä ei ole, on hyvin vaikea todistaa olemassa olemattomaksi.

Tässä tapauksessa todistustaakka ei ole sillä, joka kyseenalaistaa B & F -lesbouden universaaliuden, vaan juuri niillä toisilla, jotka sitä yrittävät todistaa.

Vrt. esim. jumalien olemassaolemattomuus.

Jaja

Kyllä Aivelo selvästi kertoo, että butch/femme-jaottelu on tiettävästi ollut aika lyhytaikainen ilmiö historiassa.
Tämänkaltainen itseilmaisu on hyvin kulttuurisidonnaista.

Ja sinällään Aivelo ei suoraan kiistä, etteikö jotain perää tutkimuksissa ole, mutta niitä on tulkittu liian suorasukaisesti. Esitettyihin teorioihin tarvittaisiin tarkempia ja vähemmän tulkinnanvaraisia tutkimuksia.

Näen, että pointti on ennenkaikkea se, että vähemmistöt kärsivät helposti harkitsemattomasti julkisuuteen heitetyistä puolivillaisista väitteistä, koska erilaiset stereotyypit, uskomukset ja homofobiset käsitykset ylipäätään ovat historiallisestikin vahingoittaneet vähemmistöjä paljon.

Tottakai kyse on myös identiteetistä. Tietenkään vähemmistöt eivät halua, että joku valtaväestöstä tai -kulttuurista tulee ja "ylhäältäpäin" määrittelee heidän identiteettinsä. On alhaista halventaa seksuaalivähemmistöjen "herkkyyttä" oman identiteettinsä käsittelyn suhteen - syrjivässä, epätasa-arvoisessa maailmassa vähemmistöjen jäsenten yhteinen vahva identiteetti on usein suuri voimavara ja tuki.

Pandemi

Rantalan heittämät kommentit siellä täällä on kyllä tasoltaan älyttömän iljettäviä, varsinkin siltä kantilta, että tämmöisten ihmisten kuuluisi olo niitä jotka tutkivat meitä vähemmistöjä.
Puistattaa ihan sikana nähdä kenenkään julkisesti kommentoivan heteroudensa olevan syynä siihen että tutkii mieluusti lesboja.
Antakaa meille parempia tutkijoita ja tutkimuksia, eikä pelkästään näitä turhimpia lokerointi kysymyksiä.

Vierailija

No, jos nyt pari kuvakaappausta otetaan tn. pitkästä keskustelusta, niin asia saatetaan saada näyttäytymään hieman alkuperäisestä ja todellisuudesta poikkeavassa valossa. Se on syytä muistaa. Mitä tulee "parempiin" tutkijoihin, niin vertailun voi toki aloitaa tarkastelemalla vaikka Aivelon ja Rantalan tieteellisiä meriittejä esim. kaikille avoimen Google Scholarin kautta.

Voiko mitä tahansa mutua julk...

Niinpä. Olihan tuo tutkimus jo alun perin Hesarissa naurettava, kun siinä tehtiin hirveitä yleistyksiä ja olettamuksia eikä mitään omaa tutkimusta juuri ollut, miekkosethan vain summasivat vanhoja aiempia tutkimuksia.
Vaan eipä silti tullut mieleen, millainen "tiede"mies tämä Rantala todellisuudessa on. Uuteen perspektiiviin asettuu Rantalan Facebook-kommenttien jälkeen moni seikka. Tutkimuksessa harhaisesti väitettiin ilman kunnon tutkimusnäyttöä, että femme-lesbot olisivat pääosin biseksuaaleja. Pornofilmeissäkö tämän "tiede"mies Rantalan lähdeaineisto on? Toistamalla tätä heteromiesten harhaista fantasiaa "tutkimuksena", Rantala tuli entisestään vaikeuttaneeksi vähemmistöjen asemaa. Heterouttaan vakuuttavana hän ehkä pystyy kuvittelemaan, miten epämiellyttävää olisi tulla koko ajan toisten miesten häiritsemäksi ja olla vihjailujen, ei-toivottujen lähestymisten ym. kohteena. Niinpä. Lesbonaisesta heteromiehen iskuyritykset ovat vähintään yhtä iljettäviä kuin heteromiehestä homomiehen lähentely.

Kiitos Aivelolle, että toit asiallisesti ja perustellusti päivänvaloon tämän Rantalan tutkimusmotiivit ja -käytännöt. Ja tosiaan tuo, että nollatutkimuksen jälkeen aletaan parjata tutkimuskohdetta julkisesti. Kertoo Rantalasta paljon ja siitä, miten heikolla pohjalla tuo nollatutkimus on.

Hyvin ikävää, etttä silloin harvoin, kun lesboista jotakin tutkimusta julkaistaan, sen tekee tällainen miestenlehdistä tutkimusaineistoa ja -aiheita ammentava tyyppi. Asiallisen homoja käsittelevän oikean tutkimuksen tarve on ilmeinen.

Jaja

Voi yök :( Olipas ällöttäviä ja syrjiviä nuo Rantalan kommentit. Miten noin stereotyyppisesti ajatteleva ihminen voi olla aiheen tutkija? Tuollainen rankkaakin syrjintää ja suoranaista väkivaltaa ja vääryyttä kokeneen vähemmistöryhmän leimaaminen yliherkiksi "turhastasuuttujiksi" osoittaa aika huikeaa tietämättömyyttä, kykenemättömyyttä havaita omaa etuoikeutettua asemaansa ja suoraansanoen homofobiaa.
Ja tuo kommentti, että heteromiehenä lesbot kiinnostaa - "höhöhö"... Jättää sanattomaksi. Mahtaakohan enää saada yhtäkään lesbonaista enää mukaan tutkimuksiinsa.

Niin ja näin

Jäitä hattuun. Kuten Aiveloikin sanoi, ihmisen sikiökehityksen hormonialtistus on osoitettu vaikuttavan tulevaan seksuaaseen suuntautumiseen. Sikiöaikaiset tapahtumat vaikuttavat myös moniin muihin piirteisiin joita ihmisellä on. Havaittavaa evoluutiota tapahtuu myös ihmisellä, emme ole irrallaan siitä. Rantala olisi kuitenkin voinut kuvata katsauksensa löydökset muulla tavalla kuin käyttämällä kulttuurisia nimityksiä ja ymmärtäen, että käsittelee ihmiselle hyvin herkkiä asioita. Ihminen lienee varsin joustava laji monessa asiassa. Mutta, tuliko Rantalankaan katsauksen tieteellinen näkökulma ymmärretyksi?
Totta lienee myös Rotkirchin näkemys, että meillä evolutiivinen näkökulmaa ei ihmistieteissä osata ymmärtää. Evoluutiopsykologia, sinällään kiinnostava mahdollisuus, näyttää etsivän edelleen tutkimuskohdettaan.

käyttäjä-3779
Liittynyt12.5.2014
Viestejä1716

Minna Laamanen kirjoitti:
Tämä pitkä nimetön-teoria eri muodoissaan on kiinnostava ja vähän huvittavakin. Kun ensimmäisiä kertoja luin siitä, ehkä juuri Tiede-lehdestä, mittailimme naispuolisen ystäväni kanssa nimettömiämme, meillä molemmilla on nimetön ihan silmämämääräisestikin selvästi etusormea pidempi. Olemme molemmat ihan tavallisia heteroita, vaikkakin selvästi vähemmän naisellisia kuin naiset keskimäärin, minä vielä epänaisellisempi kuin tämä ystäväni. Kumpikaan meistä ei myöskään ole mikään matematiikkanero, tosin ystäväni on sentään kirjoittanut pitkän matematiikan. Miten tämä sitten muka sopii teoriaan lesboudesta tai matemaattisista lahjoista?

Kai joku on jo ennättänyt kirjoittaa tämän, mutta kun se tuli mieleen, kirjoitan.  Nythän butch-femme -luokittelu ei välttämättä koske vain lesboja, vaan yleisesti kaikkia naisia, jopa kaikkia ihmisiä. Luulisin sen aiheutuvan joidenkin geenien proteiinintuoton eroista, jonka määrää suunnattoman monimutkainen "roskageeneistä" koostuva säätelyjärjestelmä.

Vierailija

Nämä erikoisseksuaalit on hyvin hyvin tarkkoja tarkasta lokeroinnistaan. Nousevat välittämästi takajaloilleen jos valitset väärän pronominin, joita on jo satoja ja lisää tulee kokoajan.

Vierailija

itse naisena, joka on yhdessä naisen kanssa tämä hesarin ja Rantalan artikkeli oli ILJETTÄVÄ. Nuo butch/femme vertaukset eivät todellakaan pidä paikkaansa.  Saisiko tähän tutkijaksi esimerkiksi IHAN KOHDERYHMÄÄn kuuluvan henkilön?  

DNA:n emäsjärjestykseen käytetty sekvensointilaite. Kuva: Konrad Förstner

 

Suomessa ollaan valmistelemassa genomilakia, jonka tarkoitus on säädellä sitä, miten ihmisistä kerätään tietoa heidän perimästään ja miten tätä voidaan käyttää hyödyksi. Helsingin Sanomat kirjoitti aiheesta jutun, joka oli paikoitellen harhainen.

Ihmisen perimästä puhuttaessa on tapana  sekä liioitella että vähätellä perimän merkitystä. Keskustelu ihmisten geenitutkimuksesta ei ole kuitenkaan järkevällä pohjalla, jos perimän merkitystä ei hahmoteta oikein.

Lyhyesti: ihmisen perimä koostuu i) alueista, jotka ovat rakennusohjeita proteiineille, ii) alueista, jotka säätelevät näiden proteiinien tuottoa ja iii) roskasta. Ihmisen perimä sisältää siis eräänlaiset rakennusohjeet, ei niinkään tietoa siitä mikä ihmisrakennelman kunto on. Rakennusohje-vertaus kantaa vain osittain: toisin kuin Lego-lelu, ihminen ei ole koskaan valmis. Toisin kuin Ikea-huonekalun, ihmisen pitää olla joka hetki toimintakykyinen. Vauva, murrosikäinen tai keski-ikäinen ovat kaikki toiminnallisia yksilöitä, vaikka ne jatkavat kehitystään. Näin ollen geenit ohjaavat ihmisen kehitystä tietyssä ympäristössä, eivät kerro siitä mikä ihminen kulloinkin on.

 

Genetiikan kykyä ”määrätä” ihmisen ominaisuuksia usein liioitellaan. Esimerkiksi HS:n jutussa kirjoitettiin, että "ihmisen genomi kertoo muun muassa syntyperän, etnisen ryhmän, elimistön rakenteen ja sen, mille sairauksille on altis." Tämä on puhdasta soopaa.

Syntyperällä tarkoitetaan Kielitoimiston sanakirjan mukaan sitä ”millaisesta suvusta, kansasta tms. joku on syntyisin. Aatelinen syntyperä, syntyperältään suomalainen.” Aateliutta ei perimästä pysty selvittämään ja aatelisarvotkin periytyvät tunnustettujen lasten kautta, ei geenien mukana. Se, missä maassa ihminen on syntynyt, ei myöskään riipu geeneistä, vaan siitä, missä äiti on ollut synnytyksensä aikaan. Ihmisryhmät, jotka ovat olleet eristäytyneitä toisistaan, saattavat erota joissain DNA-sekvenssin kohdissa, joten periaattessa voimme laskea perimästä millä todennäköisyydellä ihmisen lähimmät esivanhemmat ovat tietyltä maantieteelliseltä alueelta.

Etniset ryhmät puolestaan määritellään ensisijaisesti kulttuuristen piirteiden perusteella eikä genetiikan. Tietyissä tapauksissa, jos ryhmä on pitkään ollut olemassa ja hyvin vahvasti endogaminen, eli ryhmän jäsenet lisääntyvät saman ryhmän jäsenten kanssa, etnisten ryhmien välillä voi olla geneettisiä eroja. Askenasijuutalaiset ovat esimerkki etnisestä ryhmästä, jonka jäsenyys voidaan melko suurella todennäköisyydellä arvata perimän perusteella. (Kirjoitin taannoin roduista - näistä moni asia pätee etnisiin ryhmiinkin.)

Elimistön rakenne on kieltämättä genetiikan vahvasti määräämä. Se että minulla on viisi sormea, mahalaukku ja perna on geenien ansiota. Tätä tietoa varten tosin ei tarvitse kenenkään perimää selvittää. Jos elimistön rakenteella tarkoitetaan esimerkiksi ruumiinmuotoa tai kasvojen piirteitä, ollaan epävarmemmalla perustella. Sekään, että olen ylipainoinen, ei ole geenien määräämää. Ylipainoa on kertynyt, koska olen ottanut ruuasta talteen enemmän energiaa kuin mitä olen kuluttanut. Geneettiset erot voivat tietenkin osittain selittää, miksi olen ottanut niin paljon energiaa talteen tai miksi olen kuluttanut sitä vähemmän kuin normaalipainoiset ihmiset.

Perimän vaikutus sairausalttiuuteen puolestaan riippuu sairaudesta. Osaan geneettisistä sairauksista ympäristön vaikutus on pientä ja tietyillä geenimuodoilla ne puhkeavat lähes varmasti. Monitekijäisiin tauteihin, joihin kuuluu suuri osa elintasosairauksista, nimensä mukaan vaikuttavat monet tekijät. Näissä eri geenimuodot eivät välttämättä ole se merkittävin tekijä: keuhkosyöpäalttiuteen vaikuttaa eniten tupakoiminen. Ylipaino altistaa moniin eri tauteihin. Huippu-urheilu puolestaan altistaa tuki- ja liikuntaelinvammoihin.

Tiedämme nykyään jo monia eri geenimuotoja, joilla on tilastollinen yhteys eri tautien kanssa, mutta tunnemme suhteellisen heikosti monien näistä toimintatapoja ja todellista merkitystä. Tärkeintä sairausten välttämisen kannalta on olla rikas ja elää terveellistä elämää. Kolme ja puoli vuotta sitten argumentoinkin Helsingin Sanomien mielipidepalstalla, että terveelliset elämäntavat ja tasa-arvoinen yhteiskunta ovat parhaat takeet kansanterveyden vaalimiseen.

Vastalauseeksi perimän merkityksen liioittelulle tutkijat ovat käynnistäneet liikkeen, jossa he avoimesti laittavat internettiin oman perimänsä. Tämän taustalla on, että geneettinen yksityisyys on paljastunut olemattomaksi, koska tietokantojen anonymisoidut sekvenssitiedot voi suhteellisen helposti liittää henkilötietoihin. Perimänsä luovuttaminen mihin tahansa tietokantaan johtaa aina riskiin, että perimä päätyy vääriin käsiin.

Tutkijoiden ajatus on suoraviivainen: tietoturvan korostaminen liioittelee sitä, mitä perimästä voidaan oikeasti päätellä. Koska perimästä voidaan päätellä niin vähän, on ihan sama vaikka se olisi kaikkien nähtävänä. Oman perimänsä avoin julkaiseminen on tietenkin valtakysymys. Tutkimusryhmää johtava vakituisessa virassa oleva professori ei kohdanne ongelmia siitä, että hänen perimänsä on internetissä. Ottaen huomioon avoimen rasismin ja syrjinnän määrä, luultavasti heikommassa asemassa olevienkin ihmisten oikeuksien kannalta mahdollisen työnantajan tekeme Google-haku on suurempi riski.

 

 

Genomitieto on suhteellisen tuore sana, joka on nykyään monipuolisessa käytössä. Uudessa lukiobiologian opetussuunnitelmien perusteissakin se mainitaan kahden kurssin kohdalla. Itse aikanaan vastustin käsitteen ottamista lukion opetussuunnitelman perusteisiin, koska sitä ei ole missään vaiheessa erityisemmin määritelty. Biologian opettaminen on helpompaa, kun tiedetään mitä Opetushallitus toivoo opetettavan.

Itse olen ymmärtänyt, että genomitieto on kaikkea sitä tietoa, mitä genomin emäsjärjestyksen perusteella voidaan päätellä. Itse genomin emäsjärjestys, siis DNA-sekvenssi, ei ole genomitietoa, vaan genomitietoa on kaikki se, mitä sekvenssin analysoinnista syntyy. Vertauksen kautta: jos mittaukset ilmakehästä vastaavat genomin emäsjärjestystä, sääennuste on genomitietoa.

Tähän johtopäätöksen olen päätynyt sen kautta, että tuntemani tutkijat eivät käsitettä käytä – se on biologian puolella käytännössä olematon. Joten, lääketieteellisellä puolella tätä termiä varmaankin käytetään.

Biotekniikan neuvottelukunnan määritelmä kuuluu ”Genomitieto eli DNA- tai RNA-nukleotidisekvenssin selvittämiseen (sekvensointi) ja sen analysointiin (bioinformatiikka) perustuva tieto”, mikä vastannee käsitystäni. BTNK tosin kääntää genomitiedon englanniksi termillä genome data, jonka puolestaan ymmärrän eri tavoilla. Tässä mennään pitkään suomen ja englannin väliseen merkityseroon siitä mitä data ja tieto tarkoittavat. Edeltävää säävertausta jatkaen päädytään samaan merkitysongelmaan: säätiedot kun tarkoittavat puolestaan mittaustuloksia.

Kansallinen genomistrategia puolestaan määrittelee genomitiedon ympäripyöreästi ”ihmisen koko perimästä saatavaksi tiedoksi”. Tämä muotoilu on osittain ympäripyöreämpi kuin BTNK:n määritelmä – mikä on perimästä saataavaa tietoa? – mutta toisaalta huomattavasti rajoittavampi, sillä se määrittelee, että genomitietoa on vain tieto, joka saadaan koko perimän perusteella. Yksittäinen geenitesti ei siis tuota genomitietoa, vaan siihen pitää selvittää koko yksilön perimä. (Kirjoitin aiemmin geenin ja genomin eroista.)

Genomitieto on – kliinisen kiinnostuksen ja kansallisen genomistrategian perusteella – hyvin lääketieteellinen hanke. Samaten genomilaki on suunniteltu rajattavaksi vain terveydenhuoltoon ja tutkimukseen. Tavoitteena on tietoisesti rajata kerätyn genomitiedon käyttöä niin ettei sitä voida käyttää esimerkiksi rikostutkintaan, vakuutuspäätöksiin tai sukututkimukseen. Genomitieto myös perustellaan taloudellisista näkökulmista: syntyvästä uudesta liiketoiminnasta ja tehokkaammasta terveydenhuollosta.

 

Jos perimän merkitystä usein liioitellaan, kuten alussa kirjoitin, sitä myös vastaavasti väheksytään. Keskeinen eettinen ongelma syntyy siitä, että perimämme ei ole pelkästään meidän omaamme. Noin puolet perimästämme on samaa kuin äitimme perimä ja toinen puolisko puolestaan on isältämme. Vastaavasti jokaisen lapsemme perimästä noin puolet on meiltä.

Meidän perimämme ei kerro siis pelkästään omaa tarinaamme, vaan sukulaistemme tarinaa, sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen. Mikä on oikeutemme selvittää perimästämme asioita, joita sukulaisemme eivät ehkä halua tietää?

Toisaalta, kuten mainitsin, DNA-sekvenssien säilytyksen tietoturvaongelmia ei luultavasti koskaan pystytä ratkaisemaan niin, ettei riskiä ihmisten perimän vuotamisesta tietokannoista ole olemassa. Oman genomitietomme leviäminen vaikuttaa siis sukulaisiimmekin.

Lisäksi genomitieton katsomista pelkästään lääketieteellisten linssien kautta on vaarallista. Lääketieteellinen painotus on tietenkin poliittisesti järkevää: ihmiset arvostavat hyvää terveydenhoitoa ja ajatus siitä, että perimän selvittäminen ja luovuttaminen tutkimuskäyttöön parantaa terveydenhuoltoa on vaikeasti vastustettava. Lääketieteeseen luotetaan. Arviomuistio, joka hahmottelee genomilakia, viittaakin terveystietoihin hyvinvointitietoina. Perimä kertoo kuitenkin jotain kaikesta muustakin kuin ihmisen terveydentilasta.

Perimästä voidaan esimerkiksi päätellä ihmisen geneettinen sukupuoli. Tämä voi olla eri kuin sukupuoli, johon ihminen on kasvanut, ja yllättävänä tieto voi olla järkyttävä. Sukupuoleen liittyvän tiedon vuotaminen voi myös paljastaa transihmiset. Toisaalta, geenit voivat vaikuttaa myös seksuaali-identiteetin muotoutumiseen. Esimerkiksi homoseksuaalisuus on hyvin perinnöllistä, joten homospekulaatiotkin ovat mahdollisia genomitiedon perusteella. Käyttäytymisgeneettinen tutkimus paljastaa yhä enemmän geenimuotoja, jotka liittyvät temperamenttiin, älykkyyteen tai eri alojen lahjakkuuteen, kuten musikaalisuuteen. Nämä ovat kaikki geenimuodot voidaan selvittää ihmisen DNA-sekvenssistä.

Nykyisillä tiedoilla ei tietenkään pysty päättelemään perimästä onko sen omistaja homo, musikaalinen tai tyhmä. Ei ole sinänsä väliä, ovatko perimän emäsjärjestyksen perusteella tehdyt päätelmät oikeita, sillä pelkästään spekuloiminenkin voi olla ahdistavaa. En usko, että kovin meistä arvostaisi sitä, että muut ihmiset tekevät päätelmiä älyn lahjoistamme genomimme perusteella.

 

Genomitiedon keräämisen vaaroihin voi tietenkin vastata, että ihmisten internetkäyttäytyminen ja sosiaalinen media kerää jo valtavasti enemmän tietoa siitä, mitä ihmiset oikeasti ovat ja miten he toimivat. Se, mitä perimästä voidaan tähän verrattuna päätellä, on pientä.

Vastaavasti voidaan väittää, että keskittyminen potilaan perimään ja yksilöön hämärtää rakenteellisten terveyserojen hahmottamista. Köyhät voivat huonosti ja rikkaat voivat hyvin, eikä tämä johdu perimästä. Perimän perusteella yksilöity terveydenhoito voi entisestään lisätä Suomessa jo valtavan suureksi kasvaneita terveyseroja.

Genomitieto on vaikea pala, koska sen hyödyntäminen, salaaminen, rajaaminen ja sääntely ovat kiperiä poliittisia kysymyksiä, joita on pohdittu liian vähän.

Kommentit (0)

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2017
Heinäkuu
2016
2015
2014