Kirjoitukset avainsanalla ympäristö

Suojelevainen ampiainen Kuva: IgorArenz / Wikimedia Commons.

 

Ihmisten suhtautumisessa pistäisiin on hassu kahtiajako: mehiläisiä rakastetaan ja ampiaisia vihataan.

Internet-meemien perusteella mehiläiset ovat rakastettavia karvaisia palleroita, jotka pitävät maailman toimintakykyisenä, ja ampiaiset puolestaan ovat vihonviimeisiä paholaismaisia hyödyttömiä lurjuksia.

Sama jako näkyy tutkijoidenkin keskuudessa. Ampiaisten hyödyistä ihmiselle tiedetään hyvin vähän, koska ampiaisia ei juuri tutkita! Lohdullista on, että Koneen säätiö rahoitti juuri tutkimushanketta, jossa selvitetään ihmisten ja ampiaisten välisiä suhteita.

Mehiläisrakkaus ja ampiaisviha on myös ihan yleinen suomalainen ajattelutapa. Aiheesta on kirjoitettu lehdissä ja Mehiläistuottajien liittokin oli huolissaan, että ampiaisviha voi sokaista ihmiset tappamaan mehiläisiäkin. Toissapäivänä Arman Alizad purkautui Twitterissä siitä, miten hän tappaa sisätiloihin harhautuvat ampiaiset, ja kommenteissa pääsi valloilleen sama kahtiajako söpöistä mehiläisistä ja ilkeistä ampiaisista.

Tässä kahtiajaossa on vain se ongelma, että tarhamehiläiset ovat monella tapaa ongelmallisia ja ampiaiset ovat monella tapaa hyödyllisiä.

Olen kirjoittanut mehiläisten ongelmallisuudesta pariin kertaan: tarhamehiläiset ovat tulokaslajeja, jotka kilpailevat kotoperäisten pölyttäjien kanssa. Niinpä monilla alueilla mehiläisten kasvatus voi johtaa kotoperäisten hyönteisten määrien laskuun. Tarhamehiläiset myös levittävät tauteja niin, että ne altistavat muut pölyttäjäpistiäiset omille taudeilleen.

Epäilyksettä ampiaiset ovat hyödyksi ihmisille ainakin tuholaisten torjunnassa. Ampiaiset metsästävät lähinnä muita hyönteisiä ja niiden toukkia, koska ampiaisten toukat tarvitsevat proteiinipitoista ruokaa. Mehiläiset puolestaan ruokkivat toukkiaan siitepölyllä. Tämän takia mehiläiset ovat yleensä tehokkaampia pölyttäjiä kuin ampiaiset: mehiläisten pitää käydä useammin kukissa hakemassa ravintoa.

Sekä aikuiset ampiaiset että aikuiset mehiläiset syövät ravinnokseen mettä. Ampiaiset saavat mettä toukiltaan, jotka tuottavat makeaa nestettä, sekä kukista. Kukat ovat puolestaan mehiläisten ainut meden lähde. Kukkien tarjoama mesi on ampiaisille tärkeää silloin kun loppukesästä toukkia ei enää kasva. Tämä on yleensä myös se vuoden aika, kun piknik-eväiden makeat tarjoamukset käyvät hyvin kaupaksi ampiaisille.

(Sivuhuomiona voi mainita, että ampiaisten epäillään olevan merkittäviä viininvalmistuksen kannalta, koska ampiaiset levittävät hiivaa viinirypäleiltä toiselle. Samaan aikaan, kun ampiaisten toukat ovat kasvaneet ja ampiaiset etsivät ympäristöstä makeaa ruokaa, viinirypäleet kypsyvät. Ampiaiset käyvät syömässä näitä rypäleitä, rikkovat niiden kuoren ja nähtävästi samalla levittävät niihin hiivaa. Tutkimuksissa on paljastunut, että ampiaisilla on yleisesti hiivaa suolistossaan ja että nämä hiivat selviävät talven yli talvehtivissa ampiaiskuningattarissa. Saattaa siis olla, että viinin käymiseen tarvittava hiiva on päätynyt käymisastiaan juuri ampiaisten takia.)

Elintapojensa takia ampiaiset ovat yleensä vähemmän merkittäviä pölyttäjiä kuin mehiläiset, mutta etenkin loppukesästä ampiaisten merkitys voi korostua. Ampiaiset syövät tuhansia hyönteisten toukkia, mikä vähentää kasvinsyöjähyönteisten määrää ja voi olla puutarhanhoitajalle todellinen pelastus. Kasvitkin houkuttelevat ampiaisia puoleensa: kun kasvia syövä toukka puraisee lehden rikki, lehdestä erittyy haihtuvia aineita, jotka pistiäiset tunnistavat. Erityisesti rikkoutunut lehti houkuttelee parasitoidipistiäisiä, mutta myös ampiaiset tunnistavat nämä aineet ja löytävät ravintoa kasvin avunpyynnön perusteella.

Muiden kuin mehiläisten merkitys pölyttäjinä ei kannata väheksyä. Esimerkiksi keskeisten viljelylajien, jotka vaativat hyönteispölytystä, pölytyksestä vain noin puolet on mehiläisten tekemää. Kärpäset, perhoset ja ampiaiset pölyttävät rutkasti eri lajeja. Kasvilajista riippuen ampiaiset voivat olla merkittäviäkin pölyttäjiä. Mielenkiintoisia ovat esimerkiksi neidonvaipat: ne erittävät kukistaan samanlaisia aineita kuin toukan tuhoamat lehdet. Ampiainen tulee paikalle tarkastamaan tilanteen, eikä löydä muuta kuin kukan. Ne siis huijaavat ampiaisia pölyttämään itseään.

 

Suorien ihmisille tulevien etujen ja ekosysteemipalveluiden laskeminen saattaa kuitenkin johtaa harhaan. Ampiaisten merkitys ekosysteemeille on paljon laajempaa kuin pelkkä pölyttäminen tai saalistus. Ehkäpä suurin merkitys ampiaisista kuitenkin on juuri siksi, että ne ovat äkäisiä pistäjiä.

Ampiainen on näkyvä ja sillä on selkeä mustakeltainen raidoitus. Tämän varoitusvärin viesti on selkeä: kimppuuni ei kannata käydä, koska pistän kivuliaasti. Varoitusraidoitus suojaa ampiaista, eikä sen tarvitse useinkaan turvautua pistimeensä.

Myös muut hyönteiset turvautuvat ampiaiseen. Niin kukkakärpäset kuin kukkajäärätkin käyttävät samaa suojaväriä kuin ampiaiset, vaikka niistä itsestä ei olekaan aiheuttamaan kipua hyökkääjiään kohtaan. Kyse on (Batesin) mimikrystä, jossa vaarattomien hyönteisten ulkonäkö on kehittynyt vastaamaan vaarallista lajia.

Vaarattomat hyönteiset näyttävät vaaralliselta ampiaiselta, joten saalistajat luulevat kukkakärpästenkin olevan vaarallisia. Nähtävästi suojaus on tehokas niin lintuja kuin esimerkiksi sudenkorentojakin kohtaan. Lopputuloksena riski joutua saalistuksen kohteeksi pienenee myös ampiaista matkivilla lajeilla.

Nämä ampiaista matkivat hyönteiset ovat puolestaan hyvin merkittäviä pölyttäjiä. Epäsuorasti ampiainen siis on pölyttäjähyönteisille hyvinkin tärkeä laji.

Ampiaisten äkäisyyteen perustuva suojelurinki suojaa laajaa joukkoa pölyttäjiä.

 

Ampiaisystävälliseen torjuntaan soveltuvat vaikkapa ampiaisten valepesät, joita esitellään tässä Helsingin Sanomien uutisessa.

Korjaus 4.1.2019, klo 10.39: Tarkennettu kappaleeseen, jossa puhutaan mehiläisten ongelmallisuudesta, että kyse on tarhamehiläisistä. Kuten kommenteissa mainittu, mehiläisiä on luonnossa montaa muutakin lajia.

Kommentit (6)

Vierailija

Tutustuin ampiaisiin ensimmäisen kerran lähemmin muutama vuosi sitten kun terassimme alle muutti maa-ampiais kuningatar. Pesä laajeni nopeasti ja pelko hiipi. Tilasin myrkyttäjän. 5 kertaa hän kävi ja joka kerralla kertoi ampiaisen, mehiläisten ja kimalaisten eroista ja loppu kerrat vain ampiaisista. Neuvoi laittamaan käytettyjä vaatteita vuorokaudeksi terassille pesän kohdalle, näin tein. Sanoi että kun tottuvat, eivät tee teille mitään. Neljännellä kerralla hiipi syyllisyys jo pahasti, nämä kaverit eivät tosiaan olleet käyneet meidän päälle kertaakaan, päin vastoin, jos kävelin terassilla ajatuksissani kohdassa missä pesä sijaitsi ja sieltä nousi sattumalta samaan aikaan kaveri, teki se nopean väistö liikkeen toiseen suuntaan. Kerran seisoin terassin vieressä kun naapuri tuli juttelemaan, ja pesästä nousi nopeasti tiedustelija, joka kiersi kolme kertaa naapurin ympäri. Onneksi hän ei pelkää ampiaisia, ja antoi rauhassa kiertää. Sitten tiedustelija tuli suoraa minua kohti, pysähtyi rintakehän kohdalle sekunniksi ja sukelsi takaisin maan alle. Viimeisellä kerralla kun kaivoimme myrkyttäjän kanssa maa-ampiaisen pesää, sanoin että nää jätkät ihmettelee mitä teen, mihin myrkyttäjän vastasi että ei ne ole poikia vaan tyttöjä. Se riitti, jätin pesän rauhaan lopullisesti. Loppu kesästä kun ampiaiset "sekoaa", tajusin totaalisesti tilanteen. Mihin tahansa menin, sain väistellä ampiaisia, mutta aina kun tulin omalle terassille, väisti nämä tytöt edelleen minua.. Todella omituinen ja herättävä tapahtuma ketju tiivistettynä, yrittäkää hyvät ihmiset tätä konstia, hikiset sukat ampiais pesän viereen/kiinni/päälle vuorokaudeksi niin saattaa olla koko kesän sopu..

Tiede on voimaa
Liittynyt22.7.2014
Viestejä2

Todella hyvä tietää tämä ampiaisista, kokeilen ensi kesänä !  Mahtaisiko päteä myös ampiaisiin jotka rakentavat pesän ylemmäs - jos ripustaisi hikisukat pesän läheisyyeen?

bzzz

Pitää myös muistaa että Suomessa on  n. 200 villimehiläislajia. Siksi olisi hyvä selkeyttää, että puhutaan tarhamehiläisestä. 

Cas9-proteiinin rakenne. Cas9 sitoutuu nukleiinihappoon ja voi leikata sitä. Kuva: David Goodsell / RCSB

Heinäkuu ei ollut onnellinen kuukausi genomimuokkaukselle, eli eliöiden genomin tarkalle ja tavoitteelliselle muuttamiselle.

Ensin brittiläinen tutkimusryhmä julkaisi artikkelin Crispr-Cas9 -menetelmän toimintakyvystä: kun alkion perimää yritetään muokata hyvin tarkasti tietystä kohtaa, muokkausmenetelmä aiheuttaa muutoksia myös muualla perimässä. Osa muutoksista oli isoja merkittäviä: muun muassa laajojen geenialueiden poistumia.

Sanomattakin lienee selvää, että tämä on ongelma kliinisille sovellutuksille, eli sille että ihmisen perimää voitaisiin helposti muokata. Ihmisten perimää ei voida lähteä korjaamaan, jos sillä on mahdollisia haittavaikutuksia.

Ei tämä tietenkään mikään kuolinisku ole, sillä vastoinkäymiset on tehty voitettaviksi. Lähinnä tämä tarkoittaa, että matka kliinisiin sovelluksiin on vielä pitkä, ainakin jos vertaa uutisotsikoiden viime vuosina esittämään optimismiin. Muutama vuosi sitten arvioitiin, että sikiön genomimuokkauksen kliiniset testit voisivat alkaa vasta 10-15 vuoden päästä. Tämä oli ehkä optimistinen arvio.

Crispr-Cas9 -genomimuokkausta ollaan jo kohta käyttämässä ihmisen somaattisiin soluihin, eli niihin soluihin, jotka eivät periydy seuraaville sukupolville. Huhujen mukaan Kiinassa on käynnissä useampia tutkimusprojekteja. Yhdysvalloissa ja Euroopassa nähtävästi yksikään kliininen koe ei ole vielä päässyt koehenkilöiden rekrytointia pidemmälle. Somaattisten solujen hoidolla pyritään vaikuttamaan syöpäsoluihin ja verisolujen kantasoluihin sirppisoluanemian hoidossa.

 

Viikkoa myöhemmin EU:n tuomioistuin otti kantaa pitkäaikaiseen kiistaan: pitäisikö EU:n alueella geenimuokattuja lajikkeita säädellä samoin kuten sellaisia lajeja, joihin on siirretty geneettistä materiaalia muilta lajeilta?

Lopputulos oli selkeä kyllä. Päätös oli suuri pettymys tutkijayhteisölle ja elintarviketuottajille.

Tuomioistuimen päätös ei sinänsä ollut yllätys.

EU:n GMO-lainsäädännössä periaatteena on (tuomion mukaan) hyvin tiukka sääntely, paitsi jos menetelmä on pitkään käytetty ja turvalliseksi todettu. Tämä johtaa omituiseen lopputulokseen: esimerkiksi säteilyttämällä tuotetut lajikkeet on vapautettuja tiukasta sääntelystä, koska säteilytystä on tehty 50-luvulta lähtien. Sen sijaan huomattavasti tarkemmat perimänmuokkausmenetelmät on tiukasti säädeltyjä, koska ne ovat uusia, vaikka ne olisivatkin sinänsä turvallisempia.

Jännä lisä on tietenkin se, että GMO-lajikkeet, jotka on luotu siirtämällä geenejä lajilta toiselle pystytään tunnistamaan, mutta geenimuokkauksen kautta luotuja lajikkeita ei välttämättä pysty erottamaan muilla jalostustavoilla syntyneistä lajikkeista. Tämä tekee elintarvikkeiden tuonnista ja viennistä entistä vaikeampaa.

Tuomiosta on mielestäni turha syyttää tuomioistuinta. Tuomioistuimet kun toimivat "roskaa sisään - roskaa ulos" -periaatteella. Ongelmat piilevät EU:n lainsäädännössä, joka on vuodelta 2001. Tämän jälkeen on paljon vettä virrannut Vantaajoesta. Käsityksemme kasvinjalostuksesta on nykyään aivan toinen.

Uusien genominmuokkausmenetelmiä sääntelyn pitäisikin olla poliittinen päätös. EU:n jalostussääntely kaipaa selkeyttämistä ja uudistamista, mikä tahansa sitten tulevaisuuden sääntelyn muodoksi halutaankin.

 

Kolmas, ja yhä jatkuva haaste, genomimuokkauksen käytölle on jatkuva patenttitaistelu. Crispr-Cas9 -menetelmästä on jo pitkään jatkunut oikeustaistelu MIT:n ja Harvardin yliopiston Broad-instituutin ja Kalifornian yliopiston Berkeleyn yksikön välillä.

Genomimuokkausmenetelmälle on vaikea kehittää kaupallisia sovelluksia niin kauan kuin ei ole selvää, kuka omistaa peruspatentit.

Patenttikiista on tällä hetkellä yhdysvaltalaisessa vetoomustuomioistuimessa, joka kuunteli suulliset argumentit huhtikuun lopussa. Tuomio on odotettavissa lähiaikoina, ja kommentaattorit pitävät epätodennäköisenä, että kiista etenisi enää korkeimpaan oikeuteen asti.

Asiasta tekee tietenkin mielenkiintoisemman sen, että siinä missä yhdysvaltalaiset patenttiviranomaiset ovat suosineet Broad-instituutin patenttia, eurooppalaiset ovat myöntäneet Berkeleyn ryhmälle laajemman patenttioikeuden. On siis todennäköistä, että eri yritykset myyvät Crispr-Cas9 -patenttia Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

 

Patenttikiistan hyvä puoli on siinä, että se ainakin näyttää hitaasti mutta varmasti kulkevan kohti päätöstä. Samaten perustutkimus epäilemättä tehostaa jatkuvasti menetelmän varmuutta ja toimivuutta. Euroopan unionin poliittiset päättäjät ovat sen sijaan olleet hitaita parantamaan tai kokonaan uudistamaan GMO-lajien sääntelyä.

Kommentit (0)

Lenkko syö Brisbanessa, Australiassa, palmua. Kuva: Andrew Mercer / Wikimedia Commons.

Tämän vuoden virus voisi olla Nipah: kuukausi sitten Intian Keralan osavaltiossa raportoitiin kolmen ihmisen kuolemisesta nipahtartuntaan ja tämän jälkeen nähtävästi 18 ihmistä saanut tartunnan. Heistä 16 on kuollut tartuntaan. Aikaisempina vuosina blogissani on vuoden viruksena esiintynyt niin Länsi-Afrikan ebolaepidemia, Etelä-Amerikan zikaepidemia kuin Arabian niemimaan MERS-virukset.

Nipahin nosti maailmankartalle se, että se esiintyi Intian länsirannikolla Keralassa, jossa sitä aiemmin ei ollut ollut lainkaan. Tautia oli esiintynyt aiemmin Bangladeshissa ja itäisimmässä Intiassa, Bengalissa, noin 2 000 kilometrin päässä.

 

Nipah-virus aiheuttaa aivotulehdusta, joka on usein tappava. Sairaalahoitoon päätyneistä potilaista noin puolet kuolee. Taudin itäminen kestää viikosta kahteen ja taudin alettua kooma voi seurata jopa vuorokaudessa.

Nipah on pitkään ollut pelottavan vaarallinen, mutta lohdullisen pienelle alueelle rajoittunut taudinaiheuttaja. Virus tunnistettiin ensimmäisen kerran vuonna 1998 Malesiassa ja suuri osa tautitapauksista on rajoittunut Malesiaan tai Bangladeshiin. Virusta kuitenkin kantavat lenkot, eli vanhalta nimeltään lentävätkoirat, alueella yleiset hedelmälepakot, jotka asuvat laajalla alueella Australiasta Madagaskarille. Pohjoisessa niiden esiintymisraja menee Intiassa ja Kiinassa.

Tartunta on tultava suoraan toiselta ihmiseltä tai tautia kantavalta eläimeltä. Tartunta-elokuvan maailmanlaajuisen pandemian mallina oli juuri nipah. Tauti lähti elokuvassa kulkemaan, kun hedelmälepakon puoliksi syömä hedelmä tippui maahan. Metsässä laiduntanut sika sitten söi tämän hedelmän ja sika puolestaan päätyi ruuaksi macaolaisen kasinon ravintolaan. Tämä on paitsi kuviteltavissa oleva, myös realistinen tapa viruksen leviämiseen.

Ensimmäisen nipahepidemian aikana Malesiassa ainakin 257 ihmistä sai tartunnan, 105 ihmistä kuoli ja yli miljoona sikaa tapettiin, koska virus oli päässyt leviämään sikatiloilla. Tautia ei ole esiintynyt Malesiassa tuon jälkeen.

Nipahin läheinen sukulainen, Hendra-virus, on vastaavanlainen vaarallinen, mutta samalla tavoin harvinainen. Molemmat virukset kuuluvat heikosti tunnettuun henipavirusten ryhmään. Pitkään ajateltiin, että henipavirukset esiintyvät vain Australiassa ja Aasiassa, mutta afrikkalaisista lepakoistakin on viime aikoina löydetty henipaviruksia.


Hendra-virus tunnistettiin ensimmäisen kerran vuonna 1994 Hendrassa, Brisbanen esikaupungissa Australiassa. Taudin ensimmäiset uhrit olivat 22 ravihevosta, ohjastaja ja hevosten omistaja. Tämän jälkeen hendravirus on aiheuttanut silloin tällöin tartuntoja hevostiloilla Queenslandissa ja New South Walesissa. Vuodesta 2010 lähtien tartunnan hevosissa ovat olleet vuosittaisia.

Hendratartunnan taudinkuva on samanlainen kuin nipahtartunnallakin, joskin keuhkotulehdukset ja –verenvuoto vaikuttaa yleisemmältä.

Hevoset ovat hendran uhreja nähtävästi siksi, että laiduntaessaan ne välillä syövät ruohoa puiden alta. Lenkot elävät yhdyskunnissa usein juuri puissa ja näin lenkkojen ulosteet päätyvät hevosen suuhun. Hevosesta toiseen ja ihmisiin tauti leviää pisaratartuntana.

Kumpikin virus on harvinainen: taudinaiheuttajien tunnistamisen jälkeen nipahtartunnan on saanut noin 700 ihmistä ja hendratartunnan seitsemän ihmistä. Kuolleisuus on kuitenkin huomattava: kummassakin taudissa yli puolet tartunnan saaneista ja diagnosoiduista ihmisistä kuolee.

 

Henipavirukset tulevat valitettavasti olemaan yhä yleisempiä. Kuten ebolan osalta, myös henipavirusten leviämistä edistää lepakkojen elinympäristöjen pirstoutuminen ja tuhoutuminen. Kun lepakot joutuvat yhä useammin tekemisiin ihmisten ja kotieläinten kanssa, mahdollisuuksia tautien leviämiselle on yhä enemmän.

Kommentit (0)

Naaraspuolinen guineamato poistetaan ihmisestä kierittämällä sitä päivien tai viikkojen ajan pienen tikun ympärille. Kuva: National Museum of Health & Medicine / Wikimedia Commons

 

Ihmiset ovat olleet taitavia rajoittamaan loisten elämää ja vähentämään ihmiskunnan loistaakkaa. Olemme sen sijaan olleet surkeita tuhoamaan loislajeja kokonaan. Isorokko on ainut ihmisen tauti, jonka olemme onnistuneet tuhoamaan sukupuuttoon (joskin laboratorioissa on vielä jäljellä näytteitä). Karjarutto, märehtijöiden vaarallinen tartuntatauti, on toinen virus, jonka olemme onnistuneet tuhoamaan.

Olen aiemminkin kirjoittanut ja puhunut guineamadosta (muun muassa Suomen Luonto -lehden numeroon 9/2013 tai tässä haastattelussa Helsingin Sanomien Tiede-sivuilla pari vuotta sitten). Guineamato vaikuttaa seuraavalta loiselta, josta pääsemme eroon. Siinä missä 1980-luvulla vielä reilu kolme miljoonaa ihmistä kärsi vuosittain guineamadosta, viime vuosina on tapauksia havaittu vain kymmeniä.

Guineamadon sukupuuttoon ajaminen vaikutti suoraviivaiselta toimenpiteeltä: madon toukat tulevat ihmisiin hankajalkaisäyriäisten sisällä, joten juomaveden suodattaminen pystyy estämään guineamatotartunnan. Guineamadot pystyvät elämään toukka-asteessaan vain muutaman kuukauden, joten ihmistartunnan estäminen tappaa ne nopeasti pois. Lisäksi guineamato tartuttaa vain ihmisiä, joten tartunnan estäminen on helppoa.

Tšadissa guineamato ei ollut esiintynyt kymmeneen vuoteen, kun vuonna 2011 guineamatotapauksia alkoi taas ilmaantua. Ne olivat kuitenkin epätyypillisen yksittäisiä: yleensä tapaukset ovat keskittyneet tietylle alueelle, koska tartunnan saanut tartuttaa loista eteenpäin. Yksittäiset tapaukset ovat mahdottomia, koska loisen on tultava jostakin ja jollakulla on pitänyt olla tartunta aiemmin.

Samaan aikaan alettiin kuitenkin havaita koiria, joilla oli guineamatotartuntoja. Nopeiden tutkimusten jälkeen selvisi, että koirilla oli tismalleen sama guineamato, joka tartuttaa ihmisiäkin. Guineamatojen tarttuminen koirilta ihmisille myös selittää hyvin Tšadin guineamatotartuntojen omintakeisen epidemiologian.

Koirien guineamatotartuntojen aiheuttama suurin huoli tietenkin on, että ne tekevät guineamatojen sukupuuttoon ajamisen paljon vaikeammaksi. Afrikkalaiset koirat ovat usein puolivillejä, ihmisasutuksen ympärillä eläviä vapaasti liikkuvia ja lisääntyviä eläimiä. Ihmiset pitävät niitä suojanaan ja vartijoina, jolloin ne ovat juuri sopivan läheisesti tekemisissä ihmisten kanssa, että tartunnat ovat helppoja, mutta kuitenkin niin vapaita, että koirien hoitaminen tai matotartuntojen estäminen on mahdotonta.

 

Koirien guineamadot herättävät myös monia tieteellisesti merkittäviä kysymyksiä. Mistä koirat ovat saaneet tartunnan? Miksi guineamato pystyy tartuttamaan koiria? Ovatko koirat aina kantaneet guineamatoja ja se huomattiin vasta nyt?

Tämänhetkinen teoria esittää, että koirat ovat saaneet guineamadot kalanperkeistä tai sammakoista, joihin on jäänyt matoa kantavia hankajalkaisia. Koirien tapa juoda vettä joesta nähtävästi säikyttää hankajalkaiset tiehensä niin, että ne eivät päädy suoraan koiriin. Mitään vankkaa todistusaineistoa leviämisreiteistä ei kuitenkaan ole.

Guineamadolla ei vaikuta olevan ongelmia elää koirassa. Yhdestä koirasta laskettiin 79 guineamatoa (pdf). Tämä on suurin yksittäisessä yksilössä koskaan havaittu matomäärä - ihmisessä on harvoin enemmän kuin yksi tai kaksi matoa. Guineamadon pituus voi olla toista metriä, joten tämä on ollut myös kooltaan iso kasa matoja.

Koirahavaintoja guineamadosta on kuitenkin havaittu vain Tsadissa, Etiopiassa ja Malissa. Ne eivät vaikuta siis levinneen erityisen laajalle. Jos guineamato yleisesti tartuttaisi koiria missä vain, madon hävittäminen olisi ollut tähän mennessä todennäköisesti vaikeampaa. Geneettisestä tutkimuksesta tiedetään, että maantieteellinen geneettinen vaihtelu on guineamadolla melko suurta. On siis mahdollista – ja todennäköistä – että tiettyjen alueiden madot ovat sopeutuneet tarttumaan koiriinkin.

Kokonaiskuva näyttää vielä hämärältä, mutta todennäköinen kehitys vaikuttaa siltä, että koirat ovat aina saaneet guineamatotartuntoja, mutta vasta ihmistapausten vähentyminen on tehnyt koirista epidemiologisesti merkittäviä isäntiä guineamadolle. Samalla guineamato on erityisesti tietyillä alueilla sopeutunut leviämään ja elämään paremmin koirissa. Onneksi guineamadon sopeutuminen vaikuttaa hitaalta, koska erityisen tehokas leviäjä koirissa se ei ole vieläkään – verrattuna siihen kuinka tehokkaasti loiset voivat levitä puolivilleissä koirissa.

Joka tapauksessa koirat ja guineamato tarjoavat kaksi oivaa opetusta. Ensinnäkin: loisten evoluutio kannattaa ottaa vakavasti, sillä se vaikuttaa keinoihimme ja kykyymme pitää loisia kurissa. Toiseksi: yleisesti tiedetty totuus ei aina pidä paikkansa, joten silmät kannattaa pitää avoinna ja etsiä loisia sieltä, mistä niitä ei olettaisi löytävän.

Kommentit (1)

Tieteellistä tarkkuutta?

"Koirahavaintoja guineamadosta on kuitenkin havaittu vain Tsadissa." Miten tämä on mahdollista - havaittujen koirien on pakko olla tosi pieniä, jotta ne mahtuvat matoihin.

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
Heinäkuu
2016
2015
2014