Musta surma oli 1300-luvulla Euraasiaa koetellut ruttopandemia, jonka aiheutti Yersinia pestis -bakteeri. Tämä tiedetään. Rutto levisi Eurooppaan ja Euroopassa mustarotan ja rotan kirppujen mukana. Tämä on puolestaan puhdas arvaus.

Rottien rooli ruton levittäjänä on pitkään tunnettu ja kerrottu tarina. Rotat nykyäänkin, esimerkiksi Madagaskarilla, kantavat kirppuja, jotka silloin tällöin käynnistävät ruttoepidemian ihmisissä. Maailmanlaajuisesti 1800-luvun ruttoepidemioiden yhteydessä huomattiin, että niihin liittyi aina rottien joukkokuolema – kuten ihmiset, myös rotatkin kuolivat nopeasti ruttoon.

Hienon tarinan ainoa ongelma on se, että ajalta ennen 1800-lukua on olemassa hyvin vähän todistusaineistoa siitä, että rotat olisivat olleet tehokkaita ruton levittäjiä. Uusien geenitutkimusmenetelmien ja perinteisen arkeologian ansiosta kertynyt tieto päinvastoin tuntuu vihjaavan, etteivät rotat olleet merkittäviä Mustan surman kannalta.

Viime vuonna norjalaiset tutkijat mallinsivat laskennallisesti Mustan surman leviämistä kolmessa eri tapauksessa: rotan ja rotan kirppujen avulla, ihmisten kirppujen avulla ja pisaratartuntana ihmisten välillä. Musta surma on sikäli kätevä mallinnuksen kohde, että Musta surman leviäminen yli Euroopan tunnetaan suhteellisen tarkkaan historiallisista asiakirjoista.

Ruttobakteeri voi aiheuttaa erilaisia tautimuotoja: tyypillisin ruttotartunta on paiserutto, joka näkyy imusolmukkeissa syntyvinä paiseina. Paiserutto syntyy yleensä ruttobakteeria kantavan kirpun pureman seurauksena. Joskus paiserutto voi kuitenkin kehittyä keuhkorutoksi, jolloin ruttobakteeri pääsee lisääntymään keuhkoihin. Tällöin ihminen alkaa uloshengitysilmassaan levittää ruttobakteeria, jolloin rutto alkaa leviämään huomattavasti tehokkaammin ihmisten välillä. Pisaratartuntana leviävä rutto nimittäin aiheuttaa tartunnan saajassakin keuhkoruton.

Laskennallisen mallintamisen perusteella keuhkoruttona ihmisten välillä tarttuva rutto leviää hyvin nopeasti, nopeammin ja tehokkaammin kuin Musta surma levisi. Keuhkorutto tarttuu niin tehokkaasti ihmisten välillä, että se oikeastaan heikentää ruton leviämistä suuremmilla etäisyyksillä. Jos ihminen kuolee aiemmin kuin ehtii kävelemään viereiseen kaupunkiin, niin rutto ei pääse leviämään kaupungista toiseen, karkeasti muotoiltuna.

Rottien ja rottien kirppujen kautta tarttuva rutto puolestaan leviää hitaammin kuin Musta surma aikanaan levisi. Tässä tartuntatavassa ruton pitää levitä ensin rottapopulaatioiden välillä ennen kuin se voi laajemmin levitä ihmiseen. Taudit leviävät rottien välillä hitaasti, sillä rotat ovat kuuluisan huonoja leviämään alueille, joissa rottia jo aiemmin asustaa.

Malli ihmisten kirppujen levittämästä rutosta oli paras: se leviää suhteellisen nopeasti, mutta säilyy tyypillisesti hitaammin leviävänä paiseruttona. Laskennallisesti näyttää siis siltä, että rotat eivät olleet olennaisia Mustan surman kannalta.

Toissapäivänä puolestaan julkaistiin tutkimus, jossa oltiin selvitty ensimmäisen ruttopandemian aiheuttaneiden bakteereiden perimää. (Rutto on levinnyt ympäri maailmaa pandemioina, joista ensimmäinen, jota kutsutaan myös Justinianuksen rutoksi, käynnistyi vuonna 541 ja jatkui lähes kaksisataa vuotta. Toinen ruttopandemia käynnistyi Mustasta surmasta vuonna 1346 ja jatkui aina 1800-luvulle asti. Kolmas pandemia käynnistyi vuonna 1855 Yunnanin paiseruttoepidemiana ja loppui vuonna 1960. Suomi oli niin syrjässä, että Musta surmakaan ei levinnyt tänne. Ensimmäinen oletettu ruttoepidemia Suomessa oli vuonna 1504 ja ensimmäinen varma epidemia vuonna 1710.)

Tutkimus oli ensimmäinen varsinainen todiste, että Länsi-Euroopassa, mukaan lukien Brittein saarilla, oli 500- ja 600-luvuilla ruttoa. Se voi olla samalla viimeinen naula rotta-kirppu-rutto -tarinalle, sillä rotilla on alibi: ne eivät olleet paikalla. Eläinarkeologi David Orton Yorkin yliopistosta sanookin, että juuri tähän aikaan Pohjois- ja Länsi-Euroopan alueelta on vähiten todistusaineistoa rottien läsnäolosta.

Rotat ovat olleet ihmisten riesa jo pitkään. Mustarotta saapui Eurooppaan viimeistään Rooman valtakunnan aikaan ja nykyinen valtalaji, isorotta, saapui 1700-luvulla. Rotat ovat kuitenkin mitä suurimmissa määrin ihmisistä riippuvaisia. Rottakannan ylläpitoon vaaditaan paljon ravintoa ja vaikuttaa siltä, että keskiaikaisessa Pohjois-Euroopassa ei sitä juurikaan ollut tarjolla.

Monet eurooppalaiset kaupungit ja kylät olivat liian pieniä ylläpitämään rottakantoja ja saattaakin olla, että Rooman valtakunnan kaatumisen jälkeen pysyvä rottakanta oli ainoastaan Välimeren rannikkoalueilla, ja muutamissa riittävän isoissa kaupungeissa, kuten Pariisissa.

Näyttää yhä vahvemmin siis siltä, että keskiajan ruttopandemioista on turha syyttää rotta – ihmiset itse kirppuineen ovat pitäneet huolen tautien leviämisestä. Tietenkin rotat ovat voineet myös levittää tautia kaupungeissa ja kylissä, joissa ne olivat läsnä. Silloin kysymys onkin, että saivatko eurooppalaiset rotat ruttotartuntansa ihmiseltä ja ihmisen kirpuilta.

Korjaus 7.6.2019, klo 8.30: Korjattu kirjoitusvirhe.