Kirjoitukset avainsanalla historia

Guineamato poistetaan jalasta kiertämällä sitä varovasti puutikun ympärille. Kuva: National Museum of Health and Medicine / Wikimedia Commons

Angolassa saa noin 400 euron palkkion, jos löytää koiran tai ihmisen, jolla on guineamatotartunta. Etelä-Sudanissa guineamato on jo paljon yleisempi, joten palkkiot ovat 80 euroa ihmistartunnasta ja 15 euroa koiran tartunnasta.

Palkkioiden tarkoitus on selkeä: guineamadosta pitää päästä eroon. Se yritetään tappaa sukupuuttoon.

Guineamato on mielikuvitusta kutkuttavan kauhea mato. Se pääsee ihmisen sisään, kun ihminen juo vettä, jossa on hankajalkaisäyriäisiä, joiden sisälle guineamadon toukka on pesiytynyt. Suolistossa toukat tunkeutuvat suolenseinämän läpi ruumiinonteloon, jossa ne löytävät parittelukumppanin. Tämän jälkeen koirasmadot kuolevat ja naarasmaadot etsityvät ihonalaiskudokseen valmistautumaan lisääntymiseen.

Noin vuoden kuluttua mato on valmis munimaan ja alkaa työntymään ulos ihosta. Kohta, josta mato yrittää ulos, muodostaa usein kutiavan ja kuumottavan patin. Tavoite on simppeli: kipua lievittävä ihminen toivottavasti laittaa kivuliaan kohdan veden alle, jolloin naaraan munat pääsevät suoraan veteen.

Madosta pääsee eroon vain kerimällä se hitaasti tikun ympäri, kun se on tulossa ulos ihosta.

Muutama vuosi näytti jo siltä, että guineamadosta päästään ihan pian eroon. Tapausmäärät ovat laskeneet miljoonista kymmeniin. Viime vuosina kuitenkin matkaan tuli uusi ongelma: myös koirissa alettiin havaita yhä suurempia matoja määriä. Koirien merkitystä madon levittäjänä ei vieläkään tarkkaan tunneta.

Viime vuonna guineamatotapauksia havaittiin ihmisillä 27 tapausta – lähes kaikki Tsadissa ja Etiopiassa – ja koirissa tapauksia oli reilu 1600 – näistä lähes kaikki Tsadissa. Tilanne siis vaikuttaa siis toistaiseksi paranevan vastoinkäymisistä huolimatta.

 

Aiemmin tässä kuussa julkaistussa tieteellisessä artikkelissa kuvattiin pelottava tilanne: ”In July 2020, the Vietnamese public health surveillance system detected a hanging worm in a 23-year-old male patient”. Eli viime heinäkuussa vietnamilaiseen sairaalaan päätyi potilas, josta roikkui mato.

”Potilas josta roikkuu mato” on tietenkin sangen selkeä merkki guineamadosta. Tilanteesta teki omituisen, että Vietnamissa ei ole koskaan havaittu ihmisillä guineamatojen tai sen lähisukulaisten tartuntoja. Potilas ei ollut matkustanut ulkomailla. Merkit ovat niin sanotusti pelottavia.

Kun matoa alettiin tutkia tarkemmin, sen selvästi havaittiin kuuluvan Dracunculus -sukuun, mutta se ei näyttänyt guineamadolta. Sen ensi vaiheen toukat esimerkiksi olivat huomattavasti pienempiä kuin guineamadolla. Madosta lähetettiin näytteet Atlantaan Yhdysvaltoihin tartuntatautiviraston tutkittavaksi. Lopputulos: ei guineamato, mutta joku sen lähisukulainen, aiemmin tuntematon Dracunculus-laji.

Vietnamissa ei guineamadon löytäjä saa rahapalkkiota. Varmaankin madon löytäjä olisi voinut iloita uuden lajin löytämisestä ja maailman lajikirjon tuntemuksen täydentämisestä, mutta haittapuolena tietenkin oli vuoden kestävä kipu.

 

Ei hätää siis, että guineamato olisi lähtenyt leviämään ympäri maailmaa - mutta mikä mato vietnamilaisesta nuorukaisesta roikkui?

Dracunculus-sukuun kuuluu yhteensä 14 lajia. Niistä neljä tarttuu nisäkkäisiin. D. medinensis on ihmisten guineamato vanhasta maailmasta, kun taas muut lajit ovat pohjoisamerikkalaisten näätäeläinten ja opossumien loisia - näistä ei tunneta ihmistartuntoja. Loput kymmenen Dracunculus-lajit ovat käärmeiden ja kilpikonnien loisia ja niistä on muutamia veikkauksia, että ehkä osa vanhoista aasialaisista guineamatotartunnoista on ollut näitä tapauksia.

Satunnaiset guineamatotartunnat eivät ole uusi tuttavuus. Vaikka niitä ei ole Vietnamissa aiemmin ollut, 80-luvulla Japanissa löytyi yksittäinen guineamatotartunta ja 20-luvulla sellainen oli Koreassa. Näiden tartuntojen syyksi epäiltiin raakojen imukarppien syömistä.

Tutkimusartikkeliin liittyvässä kommentaarissa spekuloidaan sillä, mistä tuo yksittäinen tartunta vietnamilaiseen potilaaseen olisi voinut päätyä. Yksi vaihtoehto on niin sanotut parateeniset isännät: isännät, joiden sisälle loinen voi päätyä, jossa ne eivät lisäänny, mutta jonka syötyä voi toinen eläin saada loistartunnan. Raaka imukarppi, esimerkiksi. "Unfortunately, the case report does not delve into the patient’s dietary habits" - valitettavasti tapauskuvaus ei tongi tarkemmin mitä potilaalla on ollut tapana syödä.

Havaitun madon lähimmät sukulaiset ovat käärmeissä - mutta käärme on niiden pääisäntä. Käärmettä syömällä ei siis voi saada Dracunculus-tartuntaa. Sen sijaan todennäköisin tapahtuman kulku on ollut se, että käärme, jolla on ollut Dracunculus-tartunta, on uiskennellut vedessä. Tällöin aikuinen mato on muninut veteen, toukat ovat hakeutuneet hankajalkaisäyriäiseen ja vietnamilainen mies on tullut juomaan tätä vettä.

Ehkä kyseessä on siis omituinen kuriositeetti loisen luonnonhistoriassa, eikä merkki uudesta uhasta. Kun yhä enemmän ja paremmin diagnosoimme vaivojamme, samalla myös löydämme yhä enemmän tuntemattomien muiden eläinten loisten aiheuttamia yksittäistapauksia. 

 

Kommentit (1)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Musta surma oli 1300-luvulla Euraasiaa koetellut ruttopandemia, jonka aiheutti Yersinia pestis -bakteeri. Tämä tiedetään. Rutto levisi Eurooppaan ja Euroopassa mustarotan ja rotan kirppujen mukana. Tämä on puolestaan puhdas arvaus.

Rottien rooli ruton levittäjänä on pitkään tunnettu ja kerrottu tarina. Rotat nykyäänkin, esimerkiksi Madagaskarilla, kantavat kirppuja, jotka silloin tällöin käynnistävät ruttoepidemian ihmisissä. Maailmanlaajuisesti 1800-luvun ruttoepidemioiden yhteydessä huomattiin, että niihin liittyi aina rottien joukkokuolema – kuten ihmiset, myös rotatkin kuolivat nopeasti ruttoon.

Hienon tarinan ainoa ongelma on se, että ajalta ennen 1800-lukua on olemassa hyvin vähän todistusaineistoa siitä, että rotat olisivat olleet tehokkaita ruton levittäjiä. Uusien geenitutkimusmenetelmien ja perinteisen arkeologian ansiosta kertynyt tieto päinvastoin tuntuu vihjaavan, etteivät rotat olleet merkittäviä Mustan surman kannalta.

 

Viime vuonna norjalaiset tutkijat mallinsivat laskennallisesti Mustan surman leviämistä kolmessa eri tapauksessa: rotan ja rotan kirppujen avulla, ihmisten kirppujen avulla ja pisaratartuntana ihmisten välillä. Musta surma on sikäli kätevä mallinnuksen kohde, että Musta surman leviäminen yli Euroopan tunnetaan suhteellisen tarkkaan historiallisista asiakirjoista.

Ruttobakteeri voi aiheuttaa erilaisia tautimuotoja: tyypillisin ruttotartunta on paiserutto, joka näkyy imusolmukkeissa syntyvinä paiseina. Paiserutto syntyy yleensä ruttobakteeria kantavan kirpun pureman seurauksena. Joskus paiserutto voi kuitenkin kehittyä keuhkorutoksi, jolloin ruttobakteeri pääsee lisääntymään keuhkoihin. Tällöin ihminen alkaa uloshengitysilmassaan levittää ruttobakteeria, jolloin rutto alkaa leviämään huomattavasti tehokkaammin ihmisten välillä. Pisaratartuntana leviävä rutto nimittäin aiheuttaa tartunnan saajassakin keuhkoruton.

Laskennallisen mallintamisen perusteella keuhkoruttona ihmisten välillä tarttuva rutto leviää hyvin nopeasti, nopeammin ja tehokkaammin kuin Musta surma levisi. Keuhkorutto tarttuu niin tehokkaasti ihmisten välillä, että se oikeastaan heikentää ruton leviämistä suuremmilla etäisyyksillä. Jos ihminen kuolee aiemmin kuin ehtii kävelemään viereiseen kaupunkiin, niin rutto ei pääse leviämään kaupungista toiseen, karkeasti muotoiltuna.

Rottien ja rottien kirppujen kautta tarttuva rutto puolestaan leviää hitaammin kuin Musta surma aikanaan levisi. Tässä tartuntatavassa ruton pitää levitä ensin rottapopulaatioiden välillä ennen kuin se voi laajemmin levitä ihmiseen. Taudit leviävät rottien välillä hitaasti, sillä rotat ovat kuuluisan huonoja leviämään alueille, joissa rottia jo aiemmin asustaa.

Malli ihmisten kirppujen levittämästä rutosta oli paras: se leviää suhteellisen nopeasti, mutta säilyy tyypillisesti hitaammin leviävänä paiseruttona. Laskennallisesti näyttää siis siltä, että rotat eivät olleet olennaisia Mustan surman kannalta.

 

Toissapäivänä puolestaan julkaistiin tutkimus, jossa oltiin selvitty ensimmäisen ruttopandemian aiheuttaneiden bakteereiden perimää. (Rutto on levinnyt ympäri maailmaa pandemioina, joista ensimmäinen, jota kutsutaan myös Justinianuksen rutoksi, käynnistyi vuonna 541 ja jatkui lähes kaksisataa vuotta. Toinen ruttopandemia käynnistyi Mustasta surmasta vuonna 1346 ja jatkui aina 1800-luvulle asti. Kolmas pandemia käynnistyi vuonna 1855 Yunnanin paiseruttoepidemiana ja loppui vuonna 1960. Suomi oli niin syrjässä, että Musta surmakaan ei levinnyt tänne. Ensimmäinen oletettu ruttoepidemia Suomessa oli vuonna 1504 ja ensimmäinen varma epidemia vuonna 1710.)

Tutkimus oli ensimmäinen varsinainen todiste, että Länsi-Euroopassa, mukaan lukien Brittein saarilla, oli 500- ja 600-luvuilla ruttoa. Se voi olla samalla viimeinen naula rotta-kirppu-rutto -tarinalle, sillä rotilla on alibi: ne eivät olleet paikalla. Eläinarkeologi David Orton Yorkin yliopistosta sanookin, että juuri tähän aikaan Pohjois- ja Länsi-Euroopan alueelta on vähiten todistusaineistoa rottien läsnäolosta.

Rotat ovat olleet ihmisten riesa jo pitkään. Mustarotta saapui Eurooppaan viimeistään Rooman valtakunnan aikaan ja nykyinen valtalaji, isorotta, saapui 1700-luvulla. Rotat ovat kuitenkin mitä suurimmissa määrin ihmisistä riippuvaisia. Rottakannan ylläpitoon vaaditaan paljon ravintoa ja vaikuttaa siltä, että keskiaikaisessa Pohjois-Euroopassa ei sitä juurikaan ollut tarjolla.

Monet eurooppalaiset kaupungit ja kylät olivat liian pieniä ylläpitämään rottakantoja ja saattaakin olla, että Rooman valtakunnan kaatumisen jälkeen pysyvä rottakanta oli ainoastaan Välimeren rannikkoalueilla, ja muutamissa riittävän isoissa kaupungeissa, kuten Pariisissa.

Näyttää yhä vahvemmin siis siltä, että keskiajan ruttopandemioista on turha syyttää rotta – ihmiset itse kirppuineen ovat pitäneet huolen tautien leviämisestä. Tietenkin rotat ovat voineet myös levittää tautia kaupungeissa ja kylissä, joissa ne olivat läsnä. Silloin kysymys onkin, että saivatko eurooppalaiset rotat ruttotartuntansa ihmiseltä ja ihmisen kirpuilta.

 

Korjaus 7.6.2019, klo 8.30: Korjattu kirjoitusvirhe.

Kommentit (0)

Piirroskuva kaksoiseläimestä. Kuva: Ernst Haeckel / Wikimedia Commons

Maailmassa on tiettävästi yksi eläinryhmä, jonka jäsenet pariutuvat kerran elämässään pysyvästi, eivätkä lisäänny kenenkään muun kuin oman parinsa kanssa. Ne ovat vieneet sitoutumisen kokonaan omalle tasolleen, joka heijastuu niiden nimessäkin.

Kaksoiseläimet (Diplozoidae) yhtyvät aikuistuessaan toiseen lajinsa edustajaan, kasvattavat sukuelimensä yhteen ja loisivat kalojen kiduksissa. Madot ovat kaksineuvoisia, eli kummallakin yksilöllä on koiras- ja naarassukuelimet.

Parhaiten tunnettu kaksoiseläinlaji on kaksoiseläin (Diplozoon paradoxum). Tämä hieman alle sentin kokoinen mato elää eurooppalaisten särkilajien kiduksissa, jossa ne imevät verta. Kevään ja kesän aikana kaksoiseläin munii, ja munista kuoriutuu toukkia, jotka jäävät elämään kalojen kiduksiin. Toukan kehitys pysähtyy diporpa-vaiheeseen, kunnes se kohtaa toisen diporpan. Diporpa voi elää useita kuukausia seuralaistaan odotellen. Jos seuralainen löytyy, toukat aikuistuvat yhdessä ja kasvavat toisiinsa kiinni. Jos seuralaista ei löydy, diporpa kuolee.

Aikuistumisen yhteydessä niiden sukujohtimet kasvavat yhteen siten, että alkuperäisistä yksilöistä toinen voi hedelmöittää toisen munasolut omilla siittiöillään ja päinvastoin.

Aikuisena kaksoiseläin toimii siis kuin kaksineuvoinen eläin, joka pystyy hedelmöittämään itsensä. Samalla kuitenkin kaksoiseläin on keksinyt miten pystyy lisääntymään suvullisesti. Yksineuvoisista lajeista syvännekrottien elämä on samansuuntainen: naaraskala on suurikokoinen syvänmerenkala, mutta koiraat ovat vain muutaman millin pituisia. Näiden lajien koiraat tarttuvat kiinni naaraisiin ja yhtyvät näihin kiinni muuttuen käytännössä kivespussiksi. Kaksineuvoisuuden ansiosta kaksoiseläimen lopullinen kohtalo vaikuttaa tasa-arvoisemmalta.

 

Hurmaavan elämäntapansa lisäksi kaksoiseläimellä on läheinen tieteellinen yhteys Suomeen, sillä lajin on tieteelle kuvannut Ruotsinsalmella syntynyt biologi Alexander von Nordmann vuonna 1832. Von Nordmann oli valmistunut Turun Akatemiasta ja hän jatkoi tutkimuksiaan Berliinissä Karl Rudolphin johdolla, koska Turun palo oli tuhonnut mahdollisuudet jatkaa tutkimusta Suomessa. Berliinissä Von Nordmann erikoistui loisiin, erityisesti kalojen silmien ja kidusten loisiin. Tänä aikana Von Nordmann myös tarkasteli kaksoiseläimien elämänkiertoa.

Berliinistä Von Nordmann siirtyi Odessaan, jonka ranskalaisessa lukiossa hän toimi opettajana toistakymmentä vuotta. Näinä vuosian hän teki useita näytteidenkeruu- ja tutkimusmatkoja Itä-Euroopassa, Venäjällä ja Keski-Aasiassa. Von Nordmannin keräämät kokoelmat ovat nykyään Odessan yliopiston luonnontieteellisten kokoelmien pohja.

Lopulta Von Nordmann päätyi Helsingin yliopistoon, josta hänelle tarjottiin eläin- ja kasvitieteen professorin virkaa. Virka jaettiin myöhemmin kahtia niin, että Von Nordmann jatkoi Suomen ensimmäisenä eläintieteen professorina. Von Nordmann oli samaan aikaan kansainvälinen tutkija ja suhtautui penseästi ajan kansallisradikalismiin, mutta myös tutkimustavoiltaan kuvaileva ja havaitseva. Von Nordmann ei muun muassa puuttunut Darwinin evoluutioteoriasta vellovaan keskusteluun.

Von Nordmann palkittiin työstään todellisen valtioneuvoksen arvonimellä, joka venäläisessä rankijärjestelmässä vastasi kenraalimajurin sotilasarvoa ja joka oikeutti puhutteluun "teidän ylhäisyytenne".

 

Loistutkijalta kysytään yllättävän usein, että mikä on lempiloisesi. Pitkällisen pohdinnan jälkeen olen valmis nimeämään kaksoiseläimen lempiloisekseni.

Kohtasin ensimmäisen kaksoiseläimeni ensimmäisellä biologian kurssillani yliopistossa. Eläintieteen kurssin laakamato-kerralla tutkailimme mikroskoopilla vanhoja - merkinnöistä päätellen jossain 1900-luvun alkupuolella tehtyjä - kaksoiseläinpreparaatteja.

Kaksoiseläimet ovat kiehtovia. Kaksoiseläindiporpien yhdistyminen johtaa hyvin intiimiin aikuismuotoon, jossa yksilöitä ei voi erottaa toisistaan. Se näyttää aidosti kahden eläimen saumattomalta yhdistymiseltä.

Kaksoiseläin kietoutuu myös viime vuonna julkaistun Loputtomat loiset -kirjani tarinaan. Kirjani kannessa on Ernst Haeckel luoma kuvataulu erilaisista loisista. Tästä kuvataulusta on kuitenkin poistettu yksi loinen, jotta kanteen saadaan kirjan nimi ja oma nimeni. Tämä loinen oli sattumoisin juuri kaksoiseläin. Kirjani kannesta kadonnut kaksoiseläinkuva onkin tämän blogin kuvituksena. Kaksoiseläimen katoaminen jäi harmittamaan sen verran, että tammikuun Suomen luontoon kirjoittamassa jutussani Suomen luonnon loisista kaksoiseläin on merkittävässä roolissa.

Mitä minun ja kaksoiseläimen välisessä suhteessa on vielä saavuttamatta? Ainakin elävän yksilön kohtaaminen, koska en ole koskaan nähnyt luonnossa kaksoiseläintä.

Kommentit (2)

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
Heinäkuu
2016
2015
2014