Kirjoitukset avainsanalla yhteiskunta

Varhaiskasvatusta Montessori-koulussa. Kuva: Natalie Choi / Wikimedia Commons

Viime viikon näyttävin tiedekeskustelu liittyi Aino Saarisen väitöskirjaan. Keskustelu laukaistiin käyntiin Helsingin Sanomien pitkällä pääkirjoituksella ja se jatkui läpi viikon Twitterissä, blogeissa ja iltapäivälehdissä Saarisen torstaisen väitöstilaisuudenkin yli.

Keskustelun sävy oli voittopuolisesti kriittinen. Ryöpytys vaikuttaa kohtuuttomalta aloittelevalle tutkijalle, mutta toisaalta Saarinen ei ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä – kyseinen väitöskirja on hänelle kolmas.

Julkisesta keskustelusta haastaa, että väitöskirjaan liittyvä kritiikki kohdistuu moniin erilaisiin asioihin: esimerkiksi väitöskirjan johdannon johtopäätöksiin, väitöskirjan osa-artikkeleiden tieteelliseen laatuun, väitöskirjan tarkastusprosessiin ja väittelijän ulostuloihin mediassa. Lisäksi väitöskirjan sisällössä nousee esille kolme melko erilaista oppimistutkimuksen kohdetta: varhaiskasvatuksen, digitaalisten oppimistapojen ja avoimen opetuksen vaikutus oppimistuloksiin.

Tieteellinen prosessi tuntuu kuitenkin toimivan nykyaikana turboahdetulla vauhdilla. Tutkimustulokset on julkaistu ja julkaisun jälkeistä vertaisarviointia on tehty näyttävästi niin Twitterissä kuin lehtien palstoilla.

Haluan kuitenkin kiinnittää huomion mielestäni yhteen julkisessa keskustelussa vähemmälle huomiolle jääneeseen olennaiseen seikkaan: väitöskirjan tarkastusprosessiin. Väitöskirjan hyväksymisprosessissa Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa on ollut niin monia omituisuuksia, että se herättää aitoja kysymyksiä siitä, kuinka luotettava tämä prosessi on. (Tässä vaiheessa lienee hyvä kertoa omat sidonnaisuuteni: olen opiskellut, opettanut ja toiminut vierailevana tutkijana HY:n kasvatustieteellisessä tiedekunnassa. En myöskään päässyt seuraamaan väitöstilaisuutta, koska olin opettamassa tohtorikoulutettaville tiedeviestintää, joten käsitykseni väitöstilaisuudesta pohjautuvat toisen käden havaintoihin.)

Alleviivaan: Aino Saarisen väitös keräsi paljon huomiota ja sitä oli kuuntelemassa merkittävä määrä vanhempia tutkijoita, joilla on rutkasti kasvatustieteellistä osaamista, eikä vastalauseita väitöksen suhteen esitetty. Tämä tarkoittaa, että vaikka väitöskirjan laadusta olisi mitä mieltä, se eittämättä on hyväksyttävä väitöskirja.

 

Helsingin yliopiston kasvatustieteellinen tiedekunta on omien sanojensa mukaan ”Suomen johtava ja kansainvälisesti arvostettu kasvatustieteiden ja opettajankoulutuksen tutkimus- ja koulutusyksikkö”. Tiedekunnan missio kuuluu puolestaan: ”Teemme vahvaa ja vaikuttavaa kasvatusalan tutkimusta ja koulutamme parhaita opettajia ja asiantuntijoita”. Kasvatustieteellinen tiedekunta selvästikin tähtää kansainväliselle "huipulle".

Kasvatustieteellisen tiedekunnan tavoitteena silloin lienee, että tiedekunnassa suoritetut väitöskirjat ovat korkealaatuisia ja tiedekunnan nimi tutkintotodistuksessa on laadun tae. Väitöskirjaa ei tietenkään kannata arvottaa suorituspaikan mukaan vaan omilla ansioillaan. Tiedekunnan valta on tietenkin rajallinen: Välttävilläkin väitöskirjoilla voi tietenkin väitellä ja hankkia hyväksyttävästi tohtorin tutkinnon. Vastaavasti tutkijat voivat painella pitkin mediaa sanomassa lähes mitä vain ilman, että tiedekunta voi siihen vaikuttaa.

Väitöskirjan tarkastusprosessissa on kuitenkin monia seikkoja, jotka herättävät epäilystä siitä, kuinka hyvin tarkastus toimii laadunvarmistuksena.

Ensimmäinen varoittava merkki nousee esille, kun katsoo Saarisen väitöskirjan julkaisulistaa. Saarisen väitöskirja koostui kolmesta artikkelista, joista yksi oli julkaistu niin sanotussa saalistajajulkaisussa (predatory journal). Saalistajajulkaisut ovat tieteellisiä julkaisuja, jotka perivät tutkijoilta julkaisumaksun, mutta laiminlyövät laaduntarkkailun. Ne ovat käytännössä rahastusautomaatteja, joissa julkaisija hyväksyy kaikki tai suurimman osan lähetetyistä julkaisuista niiden laadusta välittämättä. Yksi Saarisen artikkeleista on julkaistu Psychology-lehdessä, joka SCIRP-kustantantamon huonomaineinen lehti.

Eikö tällaiset epäilyttävät julkaisut jää sitten kiinni väitöskirjan esitarkastusprosessissa? No, eivät välttämättä. Väitöskirjan kriteereissä ei erikseen mainita epäilyttäviä julkaisukanavia. Lisäksi kasvatustieteellisen tiedekunnan ohjeissa lukee, että ”Artikkeliväitöskirjakäsikirjoitusta arvioitaessa tulee huomioida, että artikkelit ovat jo julkaistuja tutkimuksia. Arviointi keskittyy tällöin tutkimuksen koontiosaan sekä eheään kokonaisuuteen.”

Tätä ohjetta hämmästelen painokkaasti: väittelijä voi julkaista mitä tahansa kuraa missä tahansa epämääräisessä julkaisusarjassa ja esitarkastajat eivät saa keskittyä arvioimaan sitä. Vaikka tutkimuksen julkaisu saalistajajulkaisussa ei tarkoita, että julkaisu on välttämättä huonolaatuinen, se herättää kysymyksiä.

Noh, eivät Saarisen väitöskirjan esitarkastajat kuivin jaloin tehtävästään selviäkään. Eettiseen tutkimuksen arviointiin kuuluu, ettei arvioida julkaisusarjan laatua, vaan tutkimuksen laatua. Se, missä tutkimus on julkaistu, ei ole merkittävä asia. ”Artikkelit on julkaistu kansainvälisissä (kasvatus)psykologian alan lehdissä, joiden tieteellistä tasoa ei kuitenkaan kaikilta osin voi pitää kovin korkeana, kun kriteerinä käytetään suomalaisen tiedeyhteisön toteuttamaa, tutkimuksen laadunarviointia tukevaa julkaisukanavien tasoluokitusta (JUFO)”, esitarkastajat kuitenkin kirjoittavat.

Helsingin yliopisto on sitoutunut DORA-julistukseen, jonka yleinen ohje kuuluu: ”Älä käytä lehtiperustaista metriikkaa, kuten lehtien vaikuttavuuskertoimia, yksittäisen tutkimusartikkelin laadun mittaamisen korvikkeena arvioidaksesi yksittäisen tutkijan tieteellisiä ansioita, tai rekrytointi-, ylennys- ja rahoituspäätöksissä.” Väitöskirjan esitarkastajat siis rikkovat heti alkuun Helsingin yliopiston omia sitoumuksia vastuulliseen tutkimuksen arviointiin ottamalla JUFO-luokitukset esille.

Esitarkastuslausunto on pitkä. Esitarkastajat esittivät lausunnossaan useita kriittisiä kommentteja sekä huomion, että jos väitöskirjan tekijä ottaa kommentit huomioon väitöskirjassaan, väitöskirjan tieteellinen taso nousee huomattavasti. Tässä tapauksessa kuitenkin tieteellisen tason ja kiirehtimisen välillä valittiin kiirehtiminen. (Huomionarvoista on, että Saarinen mainitsi väitöstilaisuudessa tehneensä väitöskirjan noin kahdessa vuodessa. Tavoiteaika väitöskirjan tekemiselle on neljä vuotta kokopäiväistä työtä.)

Esitarkastuksen loppusilaus oli Helsingin Sanomien mielipidepalstalla julkaistu esitarkastajien kirjoitus, jossa he kritisoivat Helsingin Sanomien väitöskirjasta julkaisemaa pääkirjoitusta sekä epäsuoremmin Saarisen väitöskirjaa päivää ennen väitöstä. Ennen muista aiemmin tapausta, jossa esitarkastajat olisivat julkisesti kritisoineet väitöstä ennen väitöstilaisuutta. Tämä on erityisen omituinen veto sikäli, että esitarkastuslausunnossa ei puututa esimerkiksi itseohjautuvuuden määrittelyn problematiikkaan. Lisäksi esitarkastajat olivat lausunnossaan kirjoittaneet, että Saarisen väitöskirjan konkreettiset ja yksityiskohtaiset suositukset ovat "ilahduttava poikkeus" tyypillisiin kasvatustieteen väitöskirjoihin.

 

Väitösprosessiin omituisuudet eivät jää tähän: vastaväittäjän valinta myös nosti tiedeyhteisössä kulmakarvoja. Vastaväittäjänä toimi Emden/Leerin ammattikorkeakoulun informatiikan professori Juho Mäkiö. Mäkiön kasvatustieteelliset tutkimustuotokset ovat vähäisiä ja koostuvat lähinnä informatiikan konferenssiesityksistä. Tätä ansiolistan ohuutta heijastelee se, että väitöstilaisuudesta saamien tietojeni mukaan vastaväittäjä ei erityisemmin kasvatustieteellisiin teemoihin ollut perehtynyt.

Let's face it - kyllähän tämän väitöskirjan vaikuttavuudesta voi olla kateellinen. Tämänhetkisen tiedon mukaan väitöskirjaa on ladattu 4 516 kertaa, joka enemmän kuin yhtäkään minun julkaisuani. Jos jokin väitöstilaisuus olisi ansainnut kunnollisen tieteellisen keskustelun, niin tälle väitöskirjalle sen olisi toivonut. Väitöskirjan tuloksista on jo puhuttu parin vuoden ajan toistuvasti julkisuudessa ja Saarinen on painottanut useassa yhteydessä omien tulostensa eroavaisuutta suomalaisesta tutkimuksesta mutta toisaalta yhteneväisyyttä kansainvälisen tutkimuksen suhteen. Tämä keskustelu olisi ollut hyvä saada luontevasti käytyä, jotta paremmin saadaan käsitys siitä, mistä on yksimielisyyttä ja missä aihepiireissä konsensus taas on kauempana. Helsingin yliopiston kasvatustieteellinen tiedekunta olisi tälle keskustelulle ollut looginen paikka, mutta nyt tilaisuus missattiin.

Yhtä väitöskirjaa tärkeämmäksi nousee Helsingin yliopiston väitöskirjaprosessin uskottavuus. Tässä tapauksessa uhkaa ei sinänsä ollut, koska laaja julkinen keskustelu ennen väitöstilaisuutta varmasti lisäsi kiinnostusta väitöstä kohtaan. Jos väitöskirja olisi ollut ala-arvoinen, se olisi herättänyt virallisiakin vastalauseita.

Väitöskirjan tarkastusprosessia on syytä kasvatustieteellisessä tutkailla kriittisesti. Nykyisellä prosessilla pystyttäisiin ajamaan läpi ala-arvoisiakin väitöskirjoja, kunhan ne eivät vain herätä julkista huomiota.

Kommentit (5)

Mielenkiinnolla asiaa seuraava
1/5 | 

Sekä väitöskirja että siihen (ja mediaan) kohdistuva kritiikki herättävät valtavasti kysymyksiä. Yksi kiistanalaisuus näyttää liittyvän mm. siihen, kenen mielestä tutkimuksen kohteena olivat avoimen opetuksen yhteydet (vai vaikutukset?) ja kenen mielestä puolestaan avoimen opetuksen sijaan puheena ovat erityyppiset menetelmät/työskentelytavat, joita väitöskirjailija tutkimuksessaan ryhmittelee itseohjautuvuutta edellyttäviksi. Koulukontekstissa itseohjautuvuuden yhteydessä tosiaan ilmeisesti käytetään käsitettä avoin opetus. Kuinkahan kauan tämä käsite tietyssä merkityksessään on ollut vakiintuneena suomenkielisessä tutkimuskirjallisuudessa? Toisen tieteenalan perspektiivistä taas voinee tuntua luontevalta ryhmitellä tiettyjä menetelmiä itseohjautuvuutta edellyttäviksi, eivätkä nämä menetelmät ole välttämättä samoja, joita avoin opetus hyödyntää. Tämä käsitteellinen sekaannus vaikuttaa osaltaan siihen, miten loogisina erilaiset viime päivinä vastaan tulleet tekstit näyttäytyvät.

Onerva73
2/5 | 

Jälleen kerran yksi osoitus siitä, miten arvovallan oikeuttamaan viedään väitösprosessi hyväksyen läpi, vaikka siihen ei ole aihetta. HY on ennenkin näin toiminut, esimerkiksi ohittamalla väärässä olleen esitarkastajan lausunnot.

Eniten tällaiset riman alitukset tuntuvat vääriltä niiden puolesta, joiden väitöskirjan esitarkastuslausunnoissa on esitetty työn hylkäämistä. Työn tekijän useiden vuosien työ on voitu pyyhkäistä olemattomiin pikemminkin raportoinnin kuin aidosti tutkimusmenetelmien tai -tulosten takia. Näin yksi väittelee huonolla väitöskirjalla ja toinen ei. Tieteen arvioinnin subjektiivisuus konkretisoituu näissä tapauksissa karuilla tavoilla, joissa yksilö kärsii.

Vierailija
3/5 | 

Jos väitöskirja ei täytä sille asetettuja kriteerejä, niin esitarkastuksen ei missään tapauksessa saa hyväksyä sitä. Tällöin tekijä ehkä voi korjata työtään palautteen perusteella ja yrittää uudelleen. Asia on siis esitarkastuksen, niin yksinkertaista se on. Esitarkastus ei voi myöskään edellyttää mahdottomia korjauksia , jos niitä ei voi enää tehdä. Jos esitarkastus on myöntänyt väittelyluvan, niin sitten se on sen myöntänyt: väitöskirja täyttää vaatimukset. Väitöskirjoja on monen tasoisia. Miksi siis tämä väitöskirja on nyt suuren huomion kohteena? Sitä paitsi, onko se edes tasoltaan niin huono... Miten se että tekee nopeasti väitöskirjan , useita, on sinällään dismeriitti? Keskustelu väitöskirjasta on erikoisempaa kuin väitöskirja konsanaan. Onko väittelijä nyt ylipäätään mennyt sanomaan jotain, mistä ei pidetä? Ja kuka saa tutkia PISA aineistoja?

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kasvomaskia käyttäviä matkustajia Hartsfield-Jacksonin lentokentällä. Kuva: Chad Davis

Viimeisten kuukausien slogan on ollut, että pitää oppia elämään koronaviruksen kanssa. Jos vaihtoehto on, että kuollaan koronaviruksen kanssa, niin epäilemättä se on ihan järkevä tavoite. 

Monissa maissa on opittu elämään viruksen kanssa, ja monia maita, joissa se ei ole onnistunut niin hyvin. Yhdysvallat ja Brasilia ovat epäonnistuneet poliittisen johdon puutteen vuoksi. Britannian ja Espanjan epäonnistuminen vaikuttaa johtuvan jatkuvasta tempoilusta. 

Ruotsi oppi sangen brutaalilla tavalla: vaikuttaa siltä, että Ruotsin rajoitukset koronaviruksen leviämisen estämiselle olivat täysin toimivat ja sopivat, ne olisi pitänyt vain aloittaa kuukautta aiemmin. Kuukauden myöhästyminen johti kuolleisuuteen ja sairastavuuteen, jota voisi kuvailla verilöylyksi. Saksassa, Singaporessa ja Etelä-Koreassa on opittu toimimaan testauksen ja jäljityksen yhteispelillä, Uudessa-Seelannissa ja Vietnamissa on opittu elämään ilman virusta.

”Nyanssi kuoli joskus maaliskuussa”, kansanterveystutkija Julia Marcus kuvaili ensimmäisiä reaktioita, kun koronaviruksen leviämistä estettiin keväällä. Marcus tarkoitti tällä, että yhteiskuntien sulut olivat laajoja – joillain alueilla oli käytännössä käytössä ulkonaliikkumiskielto. Rajoitusten laajuus oli ymmärrettävää ja pääsääntöisesti tarpeenkin, koska ei tiedetty kuinka hyvin virus leviää ja kuinka laajalle se oli levinnyt.

Nyt tiedämme paljon enemmän ympäristöistä, joissa virus leviää. Koska virusta on tarkemman tiedon avulla helpompi hallita, viranomaiset ympäri maailman ovat säätämässä rajoitteitaan tarkemmiksi. 

Koronaviruksen osalta on sekä suuria eroja siinä miten tartuntariskit jakautuvat että kenelle tartunta on vaarallinen. Ulkotiloissa tarttumisriskit ovat hyvin pieniä, mutta ahtaissa sisätiloissa joissa huudetaan tai hengitetään raskaasti taas suuria. Vakavan taudin ja kuolleisuuden riskin nousee tiukasti vanhemmissa ikäryhmissä.

Rajoituksista on paljolti luovuttu ja jäljellä olevat rajoituksetkin ovat tällä hetkellä melko pehmeitä: suosituksia säilyttää etäisyyksiä ja tapahtumanjärjestäjille kohdistuvia velvoitteita. Käytännössä viruksen torjunnassa vastuuta siis siirretään yksilölle: viruksen torjunnassa on nyt kyse yksilöiden käytöksestä. Merkittävä tekijä on kattava testaus ja tartunnanjäljitys, joka pyrkii määräämään altistuneet karanteeniin ennen kuin virus mahdollisesti leviää eteen - kunhan ihmiset käyvät testeissä ja muistavat kontaktinsa.

    
Vastuun siirtäminen kansalaisille tietenkin vaatii sitä, että kansalaiset osaavat toimia järkevästi. Onneksi tartuntatauteihin liittyvästä kansanterveysviestinnästä tiedetään hyvin paljon! Maailma on täynnä tartuntatauteja ja niiden leviämistä on rajoitettu monenlaisin kampanjoin. Etenkin seksitaudit tarjoavat hyvän vertailukohdan kansanterveystyöhön. Muutamia yleisiä sääntöjä voikin muotoilla.

Ensinnäkin, pidättyväisyys ei toimi. Ihmiset haluavat säilyttää elämänsä niin normaalina kuin mahdollista, tavata tuttuja, laulaa karaokessa ja niin edelleen. Oikea ratkaisu on tarjota ihmisille tietoa, miten elämää voidaan elää turvallisesti ja toisaalta arvioida eri valintojen riskejä. Tähän ajatukseen perustuu esimerkiksi erilaiset listaukset siitä, mikä toiminta on vaarallista ja mikä turvallisempaa.

Pidättyväisyyden sijaan pyritään minimoimaan haittoja. Oikea ratkaisu ei ole opiskelijatapahtumien peruminen, vaan niiden järjestäminen uudella tavoin: ulkona, etäisyyksin, pienemmissä ryhmissä tai muuten turvallisemmin. Jos karaoke on ihmiselle tärkeintä mitä maailmasta löytyy, karaokebaarissa käymistä ei voi jättää pois elämästä. Tällöin on tärkeää huomioida tämän aiheuttamat riskit muussa elämässä: karaokea ei kannata käydä Helsingin yössä laulamassa muutamaa päivää ennen kuin käy tapaamassa iäkkäitä sukulaisia.

Toiseksi, häpeä ei ole toimiva viestintäkeino. Jos ihmiset valittavat, että eivät halua käyttää kasvomaskeja, koska silmälasit huurtuvat, oikea ratkaisu ei ole kutsua näitä ihmisiä vastuuttomiksi. Tällöin kannattaa kertoa, miten kasvomaskia pitää käyttää lasien kanssa (kuten esimerkiksi tässä loistavassa Ilta-Sanomien jutussa).

Suomalaiset eivät yleisestikään ottaen ole erityisen innokkaita kasvomaskien käyttäjiä. Tällöin pitää kuunnella ihmisten kasvomaskien käyttöön liittyviä huolia ja reagoida niihin. Ihmiset kuitenkin ovat yhteisvastuullisia, joten kasvomaskien käytössä olennaisin viesti on, että ne eivät vain suojaa käyttäjäänsä, vaan ne suojaavat kaikkia. 

Kolmanneksi, pakko on huono työkalu. On kyse sitten kasvomaskeista tai rokotteista, pakko on yleensä äärimmäinen toimenpide, joka nostaa paljon vastustusta. Pääsääntöisesti ihmiset toimivat järkevästi, jos heillä on siihen tarvittavat tiedot ja mahdollisuudet.

Neljänneksi, olennaista on matalan kynnyksen virustestaaminen. Virustestauksen keskeisyys on tuotava aina esiin viestinnässä. Testauksen on oltava ilmaista ja helposti lähestyttävää siten, että ihmiset voivat hyvin helposti käydä testissä. Helppo käväisy tarkoittaa, että testin ottamiseen ei kestä kauan ja että näytteenottopiste on helposti saavutettavissa. Elokuun testaussuman keskeinen riski ei niinkään liittynyt siihen, että pääseekö epidemia karkaamaan käsistä - koska tapauksia oli kuitenkin melko vähän - vaan siihen, että jaksavatko ihmiset yhä hakeutua testeihin.

Viidenneksi, viesti pitää kohdistaa keskeisille yleisöille. Koronavirustartunnan suhteen suuremmassa vaarassa ovat ikäihmiset, maahanmuuttajayhteisöt ja esimerkiksi asunnottomat. Nämä ovat myös samoja yhteisöjä, joiden elämään pandemian seuraukset, kuten kiireettömien hoitojen perumiset ja majoitusten sulkemiset, vaikuttavat eniten. Toisaalta tällä hetkellä Suomen koronavirustartunnat leviävät lähinnä nuorten ikäluokkien keskuudessa. Nämä puolestaan taas vaativat kohdennettua viestintään.

 

Sävelet ovat selkeät: hallituksen päätöksillä on siirrytty laajoista rajoituksista kohdennetumpiin ja yksilöiden vastuulla on entistä enemmän viruksen leviämisen estäminen. Tällöin pitäisi olla tarjolla riittävästi tietoa ihmisille, että miten tuota henkilökohtaista valtaa voidaan käyttää vastuullisesti.

Paikallinen tartuntatautitilanne on nykyään hyvin viestitty. Kansalaisten on suhteellisen helppo hahmottaa, että minkälainen riski kullakin alueella on. Helsingissä, Jyväskylässä ja Mikkelissä tartuntoja on paljon, Porissa, Turussa ja Oulussa taas vähemmän.

Leviämisympäristöihin liittyvä viestintä on sen sijaan lähes olematonta. Suomalaisista tartunnoista ei ole julkaistu aineistoja, jotka kertoisivat missä riskit ovat suurempia kuin muualla. Näissä joudumme turvautumaan muissa maissa tehtyihin arvioihin. Anekdotaalisista tarinoista tiedämme, että jääkiekkoharjoitukset ja –ottelut, baarit ja mökkibileet ovat levittäneet virusta. Nämä osuvat yhteen muiden maiden havaintojen kanssa, että ahtaat sisätilat ovat suurimpia riskejä. Ihmiset kuitenkin kaipaisivat selkeämpi ja suorempia ohjeita - jos mittarina käyttää esimerkiksi kuinka monta toimittajaa on minulta kysynyt erilaisten paikkojen riskeistä.

Paikallinen viestintä on toiminut jollain paikoin hyvin: Kuhmossa alkaneet tartuntaketjut saatiin pysäytettyä nopean ja päättäväisen sekä selkeän viestinnän ansiosta. 

Huonona esimerkkinä puolestaan toimii tämänhetkiset maskisuositukset, jotka ovat sekavia: THL antaa neljä eriasteista maskisuositusta, mutta kertoo ainoastaan millä alueilla on voimassa joku kolmesta suosituksesta. Paikallisten viranomaisten pitäisi puolestaan viestiä siitä, että mikä suositus on voimassa missäkin. Paikalliset viranomaiset puolestaan kertovat, että toimitaan THL:n ohjeiden mukaan. Kun yritin selvittää, että mikä on tämänhetkinen suositus Helsingissä, en voi sanoa löytäväni selkeää ohjeistusta, että mikä suositus tällä hetkellä on. 

Keskeinen ongelma koronavirusviestinnässä on, että korkeimman riskin tartuntapaikat ovat myös taloudellisesti merkittäviä. Poliitikon tai virkamiehen on vaikea sanoa, että tartuntariski on suuri yökerhossa, koska se johtaa suoraan siihen, että yökerhoyrittäjälle tulee vähemmän asiakkaita. Toisaalta terveysviranomaiset ovat asettaneet toimijoille paljon erilaisia velvoitteita vähentää tartuntariskejä: jos yrittäjät toimivat näiden mukaan, onko reilua silti alleviivata sitä, että nämä ovat korkean riskin paikkoja. Lopputuloksena virkamiesten viestintä vaikuttaa epäreilulta: niin THL, HUS kuin Jan Vapaavuorikin ovat syyllistäneet opiskelijoita tai nuoria. Mutta voiko heitä syyttää, jos he toimivat ohjeiden mukaan ja menevät yökerhoihin?
Jos haluamme, että ihmiset kantavat vastuunsa viruksen leviämisen estämisessä, tarvitsisimme selkeämpää viestintää siitä, että miten tätä vastuuta kannetaan: kuinka suuria tartuntariski ovat eri yhteyksissä, miten riskiä voidaan eri yhteyksissä vähentää ja minkälaisia seurauksia erilaisista riskeistä syntyy.

 

Vastuu on vaikea asia. Lähtökohtaisesti tartuntataudit ovat epätasa-arvoisia: Joillain on parempi mahdollisuus suojautua niiltä kuin toisilla. Jotkut saavat vakavamman taudin kuin toiset. Joidenkin on helpompi hakeutua hoitoon kuin toisten. Jollei tätä huomioida, vastuun siirtäminen kansalaisille on samalla terveydellisen epätasa-arvon kasvattamista.

Valtiovallalla ja viranomaisilla on tartuntatautien torjunnasta vastuu, koska tartuntatautilaki niin määrittelee. Kun tartuntatautien torjuntaa suunnitellaan, päätöksenteko tarvitsee sekä tietopohjaa että arvojen pohtimista. Huomioon pitää ottaa niin eri toimien toimivuus kuin sekin kuinka paljon haluamme painottaa yksilön tai yritysten vastuuta.

Pandemia vaatii nopeaa punnintaa ja päätöksentekoa. Lähtökohtamme ovat maailman huipulla: suomalainen valmius- ja tartuntatautijärjestelmä on lähtökohtaisesti oivallinen. Esimerkiksi tartuntatautipäiväraha eristykseen tai karanteeniin määrätyille on tärkeä ase, jota monella ei ole. Monessa maassa tartunnanjäljitys on huomattavasti vaikeampaa, kun eristys tai karanteeni on merkittävästi kalliimpaa yksilöille kuin Suomessa. 

Meidän pitäisi enää keksiä miten selviämme niin, että kansalaiset, yritykset ja muutkin toimijat selviämme tästä suomalaisen arvojärjestelmän vahvuuksilla.
 

Kommentit (5)

Vierailija
1/5 | 

Täyttä roskaa alusta loppuun. 'loinen' on vain eräs influenssaviruksen variaatio. Normaalit käsien pesut riittävät.

Sars2-koronavirus elektronimikroskopiakuvassa . Kuva: NIAID / Wikimedia Commons

Kaksi viikkoa sitten eräs alani merkittävimmistä tutkijoista kuoli. Lordi May, Oxfordin paroni, tai tuttavallisemmin Bob May, kuoli 84 vuoden iässä. Bob May oli yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä ekologeista, joka tunki lusikkansa useaan soppaan: hän oli mukana niin luomassa sukupuuttovelan käsitettä kuin tiettävästi ensimmäinen tieteellinen neuvonantaja, joka on tokaissut bullshit Iso-Britannian kabinetin kanslian kokouksessa. May oli koulutukseltaan fyysikko ja lopulta tiedeneuvonannon asiantuntija, ja siinä välissä loi vankan perustan tautiekologialle ja loisten evoluution tutkimukselle yhdessä Roy Andersonin kanssa.

Osaan ulkomuististani valita tautiekologin tarvitsemat perusviitteet vaikka Anderson & May tai May & Anderson -yhdistelmillä on useita julkaisuja 70-luvulta 90-luvulle. Andersonin ja Mayn vuonna 1991 kirjoittama Infectious Diseases of Humans on yhä ajankohtainen, sillä se käsitteli muun muassa tartuntaverkostojen vaikutusta taudin leviämiseen.

 

 

Koronaviruksen leviämistä mallinnetaan monin tavoin. Merkittävä osa malleista, kuten THL:n käyttämät mallit, ovat osastoituja malleja, kuten SIR-malleja, tai näiden johdannaisia. Epidemiologiset mallit ovat aina yksinkertaistuksia todellisuudesta, joten niiden rakentamisessa pitää osata valita mallin tavoitteiden suhteen olennaiset piirteet.

SIR-mallit yksinkertaisimmillaan perustuvat ajatukselle, että populaatiossa, eli tutkittavassa yksilöryhmässä, jokainen yksilö kohtaa yhtä suurella todennäköisyydellä kunkin toisen yksilön. Tämä ei tietenkään ole realistinen oletus esimerkiksi maanlaajuisissa malleissa: esimerkiksi minä kohtaan suuremmalla todennäköisyydellä puolisoni kuin kotkalaisen merimiehen.

Parilla tavalla voidaan helposti lisätä mallien realistisuutta: maantieteellisellä rajauksella ja eri ikäryhmien kohtaamisilla. Esimerkiksi norjalaiset terveysviranomaiset mallintavat koronavirusepidemiaa siten, että jokainen kunta on oma mallinsa ja näistä rakennetaan yhteismalli, johon otetaan huomio kännyköiden sijaintitietoon perustuva liike Norjan kuntien välillä. Lähes joka maassa mallinnuksessa otetaan huomioon kunkin maan ikäjakauma ja eri ikäryhmien kohtaamiset toisiinsa. Tämä on olennaista, sillä ihmiset kohtaavat eniten itsensä ikäisiä ihmisiä, ja tällä on merkittävä vaikutus miten tauti leviää eri ikäryhmissä.

Vaikka mallintaisimme kuntatasolla ja yleiset ikäryhmien kontaktit huomioon, olemme kaukana todellisuudesta. Erityisesti jätämme huomioimatta erään merkittävän tekijän: ihmisten kontaktimäärät muiden ihmisten kanssa vaihtelevat merkittävästi. Toiset kohtaavat päivittäin useita ihmisiä, toiset taas harvempia ja nekin niitä samoja vanhoja naamoja. Kohtaamisten määrät tietenkin vaikuttavat yksilöllisiin tartuntatodennäköisyyksiin. Äärimmäinen esimerkki kohtaamisten merkityksestä voisi olla superleviäminen, josta kirjoitin aikaisemmin. Tällöin yksi ihminen tartuttaa taudin hyvin monelle ihmiselle.

Viime päivinä on käyty tieteellistä keskustelua suhteellisen paljon siitä, miten sosiaaliset verkostot vaikuttavat koronaviruksen leviämiseen. Populaarikeskusteluun tämä vaikuttaa siivilöityvän väitteenä siitä, että koska sosiaaliset verkostot vaihtelevat, laumasuoja koronavirusta kohtaan voi syntyä jo kun 10 prosenttia ihmisistä on sairastanut taudin - eikä siis aiemmin mainittu 70 prosenttia.

Tilanne ei ole kuitenkaan niin yksinkertainen.

 

Teoreettinen tausta sosiaalisten verkostojen vaikutuksesta tautien leviämiseen on selkeä. Tässä on keskeisessä roolissa kontaktien määrän heterogeenisuus. Jos kontaktien määrä on homogeeninen, kaikki yksilöt kohtaavat saman verran muita yksilöitä. Jos kontaktien määrä on taas hyvin heterogeeninen, jotkut kohtaavat huomattavan paljon enemmän muita yksilöitä kuin toiset. Esimerkki: jos työpaikalla jaan työhuoneeni kuuden kollegan kanssa ja käymme vielä yhdessä lounaalla ja sitten palaamme kukin kotiimme, jossa on puoliso ja yksi lapsi, sosiaalinen verkostomme on homogeeninen. Jos työpaikalla kukin istuu omissa huoneissaan ja kohtaa vain yksi tai kaksi työkaveria päivittäin kahviautomaatilla, paitsi tiimien päällikköt, jotka palaveeraavat noin joka toisen tiiminsä henkilön kanssa päivittäin ja Tero, joka käy juoruamassa päivittäin jokaisen kanssa, kontaktiverkosto on heterogeeninen. Heterogeenisissa kontaktiverkostoissa osa yksilöistä levittää taudinaiheuttajaa eteenpäin usealle ihmiselle, kun taas suuri osa yksilöistä on umpikujia, joista tauti ei leviä eteenpäin, tai leviää hyvin harvalle.

Viime päivinä useampi tutkimus on nostanut esille sosiaalisten verkostojen merkityksen. Lyhyesti: mitä heterogeenisempi kontaktiverkosto on, sitä harvemman pitää saada tartunta, jotta taudin leviäminen pysähtyy. Tämä johtuu siitä, että yksilöt, joilla on paljon kontakteja saavat todennäköisesti taudin aiemmin kuin yksilöt, joilla on vähän kontakteja. Kun he ovat saaneet taudin ja kehittäneet vastustuskyvyn, he eivät enää leviä tautia eteenpäin. Käänteinen ilmiö on, että hyvin homogeenisissa tartuntaverkostoissa tartuntojen aiheuttama laumasuoja on huomattavasti korkeammalla tasolla kuin rokotuskattavuuden aiheuttama laumasuoja.

Viruksen luonnollinen leviäminen heterogeenisessä verkostossa kohdistaa immuniteetin paremmin kuin rokottaminen. Rokotukset ovat useimmiten satunnaisia, koska emme voi tietää ketkä ovat keskeisiä tartunnan saajia ja levittäjiä. Tartunnan kautta syntynyt immuniteetti puolestaan on paremmin kohdistunut, koska tartunnan saaneet ovat keskeisimpiä tartunnan levittäjiä. Homogeenisessä ympäristössä puolestaan syntyy päinvastainen ilmiö, koska tartunnan leviäminen hidastuu huomattavasti myöhemmässä vaiheessa.

Heterogeeniset verkostot puhuvat tartunnan voimakkaan rajoittamisen puolesta: kun ensimmäisten joukossa koronavirustartunnan saavat "keskeiset" yksilöt, viruksen seuraavan leviämisen aikana he ovat pois pelistä. Tämä tarkoittaa, että kun rajoituksia puretaan, vain harva tulee saamaan tartunnan. "Toinen aalto" on siis pienempi, koska ensimmäinen aalto painettiin alas, kun vain "keskeiset" yksilöt saivat tartunnan.

 

Näin malli sanoo - mutta miltä todellisuus näyttää?

Käytännön havaintoja sosiaalisten verkostojen vaikutuksesta ihmisten tautien leviämisestä on toistaiseksi vähänlaisesti. Pääosa empiirisestä tiedosta tulee kahdesta eri ryhmästä: rokottamattomuudesta ja seksitaudeista.

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka rokottamattomat ihmiset nimittäin usein hakeutuvat toistensa seuraan tai rokottamattomuus on yleistä tietyillä alueilla tai sosiaalisissa ryhmissä. Esimerkkeinä tästä toimii esimerkiksi antroposofiset yhteisöt, amishit tai Pietarsaari. Kontaktiverkostot ovat näissä tapauksissa hyvin heterogeenisiä, koska rokotetuilla ihmisillä ei käytännössä merkittäviä kontakteja ole, kun taas rokottamattomilla niitä on erityisen paljon. Tämä tarkoittaa, että yksittäisen tautitapauksen aiheuttama riski epidemian syntymiselle on huomattavasti normaalia suurempi.

Seksitaudeissa sosiaalisten verkostojen merkitys korostuu, koska monilla tartuttavien kontaktien, eli seksikumppanien, määrä on vähäinen, ehkäpä noin yksi, kun taas toisilla se voi olla paljon isompi. Seksitautien leviämisen suhteen kontaktiverkosto on hyvin heterogeeninen. Tämä myös tarkoittaa, että testausta ja valistusta turvallisesta seksin harjoittamisesta kannattaa kohdistaa etenkin niihin, jotka harrastavat usein seksiä eri ihmisten kanssa.

Olennainen kysymys onkin: onko hengitystievirusten leviämisen kannalta kontaktiverkosto homogeeninen vai heterogeeninen? Harmillista kyllä, tunnemme heikosti miten hengitystiesairauksia aiheuttavat virukset leviävät. Se minkä pystymme jotenkin arvioimaan on, että kuinka paljon ihmiset kohtaavat toisiaan, mutta on vaikea tietää mitkä näistä kohtaamisista ovat tartunnan kannalta merkityksellisiä kohtaamisia. Kahteen edeltävään esimerkkiin, seksitauteihin ja rokottamattomuuteen, verrattuna hengitystievirusten tartuntaverkosto ovat todennäköisesti huomattavasti homogeenisempiä.

Lisäksi kohtaamiset ovat vain yksi osa tartuntaverkostojen heterogeenisuutta: ihmisten biologiset ominaisuudet, kuten viruksen erittäminen tautia sairastaessa tai riski saada tartunta vaihtelevat. Emme osaa vielä oikeastaan arvioida kuinka suuren osa pelkästään kohtaamisten määrä oikeastaan pystyy selittämään koronaviruksen tartunnoista tai kuinka paljon tartunnoista riippuu biologisesta vaihtelusta. Erityisesti emme tiedä ovatko he, jotka ovat herkkiä saamaan taudin, myös parempi tartuttamaan tautia eteenpäin.

Suoremmin sanottuna: meillä ei ole todistusaineistoa siitä, että koronaviruksen tartunnan kannalta olennaiset sosiaaliset verkostot olisivat heterogeenisia.

Kunkin indeksitapauksen, eli tunnettujen tartuntaketjujen ensimmäisten tartuttajien, aiheuttamat tartuntojen määrät ovat suhteellisen epätasaisesti jakautuneita. Toisaalta tartuntaketjujen jäljityksestä ei ole niinkään paljastunut superlevittäjäyksilöitä, vaan superleviämisympäristöjä, kuten häitä, hautajaisia ja syntymäpäiväjuhlia, ja paikkoja, kuten työpaikkoja, vankiloita, sairaaloita tai risteilyitä. Näissä kohtaamiset ovat varmaankin melko homogeenisia - esimerkiksi sosiaalisista verkostoista kouluympäristössä aiemmin kerätty aineisto viittaa, että kohtaamiset ovat jopa hyvin homogeenisia. Jos leviäminen liittyy paikkaan, eikä yksilöön, leviäminen voi olla hyvinkin homogeenistä. Edelleen: jos yksilöiden kontaktiverkostot muuttuvat ajassa paljon niin tämä vähentää heterogeenisuutta.

 

Mitä tästä pitäisi päätellä? Vaikuttavatko sosiaaliset verkostot oletuksiimme koronaviruksen leviämisestä?

Selvää mielestäni on, että joissain ympäristöissä, kuten palvelutaloissa, hoitokodeissa, kouluissa ja ahtailla työpaikoilla, koronavirus leviää suhteellisesti laajemmalle kuin laumaimmuniteetin raja-arvo voisi olla, jos koronavirus näissä pääsee leviämään.

Siitä, miten heterogeenisillä kontaktiverkostoilla tartunnan leviämistä voi rajata, on vähän esimerkkejä. Oikeastaan missään, jossa virus on päässyt leviämään suhteellisen laajalti, ei ole pystytty suojaamaan riskiryhmiä. Taudin leviäminen nuorten keskuudessa ei siis myös vaikuta suojaavan riskiryhmiä. Heterogeenisuuden kannalta ongelmallista on myös, että riskiryhmään kuuluminen - etenkin iän kannalta - tarkoittaa, että riskiryhmäläiset lähinnä kohtaavat toisia riskiryhmäläisiä. Tämä tarkoittaa, ettei tässä joukossa niin todennäköisesti pääse syntymään laumasuojaa.

Rajoitustoimet puolestaan luultavasti osuvat epätasaisesti kaikkiin yksilöihin. Jos "ihmiset joilla on paljon kontakteja muiden ihmisten kanssa" ovat koronavirusta erityisesti levittäviä, heistä osaan rajoitustoimet varmaankin vaikuttavat, osaan taas ei. Lääkärit, sairaanhoitajat, kaupankassat, opettajat ja taksikuskit kohtaavat paljon ihmisiä, koska heillä ei ole vaihtoehtoja. Toisaalta rajoitusten purku - kuten esimerkiksi etätöiden lopettaminen - muuttaa monien ihmisten kontaktien määrää hyvin korkeaksi.

Tässä vaiheessa meidän on vaikea kohdistaa rajoitustoimia tehokkaasti, koska emme tiedä riittävästi. Tavoitteena on ylipäänsä vähentää kohtaamisia, joten tartuntoja on mahdollisimman vähän. Käytännön seurauksena voi olla, että jonkun rajoitustoimen vaikutus voi olla paljon odotettua suurempi, koska se vaikuttaa suureen määrään kontakteja. Tämä vaikutus voi olla tietenkin molempiin suuntiin: rajoitustoimi vähentää leviämistä yllättävän paljon, kun se otetaan käyttöön, mutta kun se poistetaan, virus voi alkaa levitä taas nopeasti.

Toistaiseksi siis: sosiaalisten kontaktiverkostojen vaihtelu on hyvä pitää mielessä, mutta emme vielä oikeastaan tiedä miten se vaikuttaa koronavirusepidemiaan.

Kommentit (1)

Enoleluotettavalähde
1/1 | 

Kiitos harhaluulojen kumoamisesta. Me emme tiedä tulevaa kehitystä eikä arveluihin voida luottaa.

Laumasuojan hakeminen sairastamalla (Giesecke, THL) on arpapeliä kuoleman kanssa ja se pitää lopettaa nyt.

Maskit kaikille heti. Ei maksa paljoa mutta tutkitusti(!) alentaa tartuntojen määrää verrattuna samaan populaatioon ilman maskia. Virus pitää pysäyttää.

Kyllä, olen riskiryhmää enkä halua, en ansaitse kuolla väärän ja harhaisen "tieteen" takia. Eivät myöskään vaimoni, äitini, veljeni, ...

Sars2-koronavirus elektronimikroskopiakuvassa tunkeutumassa ulos solusta. Kuva: NIAID / Wikimedia Commons

Kollegani ehdotti jo kuukausi sitten, että minun pitäisi kirjoittaa koronaviruksesta ja superlevittäjistä. ”Ne voisi olla aika ajankohtaisia”, hän kirjoitti. Tuolloin ajattelin, että tämän viruksen kanssa superlevittäjistä tiedetään hyvin vähän ja että tästä aiheesta on vaikea päästä puusta pitkään.

No, hän oli oikeassa. Korealainen uskonnollinen yhteisö, tukholmalaiset syntymäpäivät, italialainen jalkapallo-ottelu, eteläsuomalaiset häät, yhdysvaltalaiset koulutuspäivät, intialainen saarnaaja… Koronavirukseen liittyvien superleviämistapausten lista jatkuu pitkänä. Suomessakin merkittävä osa tapauksista liittyy massatapahtumiin.

Massatapahtumat eivät tosin ole nyt ajankohtaisia, sillä Suomessa yli 10 hengen tapahtumat ovat kiellettyjä. Saattaa myös olla, että ne ovat kiellettyjä pitkän aikaa, sillä ihmisjoukot ovat selvästi hyviä leviämismahdollisuuksia. Esimerkiksi Euroopan komission listauksessa siitä, miten rajoitustoimia pitäisi purkaa, massatapahtumat ovat vasta viimeisenä joukkokokoontumisten listassa.

Massatapahtumiin liittyvät tartuntaketjut ovat vaikeita sikäli, että tartuntojen määrä voi nopeasti karata käsistä. Tartuntaketjujen jäljittämisestä tulee tuskallista, jos kymmenet ihmiset ovat saaneet yhdessä tilaisuudessa tartunnan. Korea eteni päättäväisesti uskonnollisen yhteisön tapauksessa ja päätti mahdollisimman nopeasti testata mahdollisimman suuren osan jäsenistä ja sai rajattua tartuntaketjut. Suomessa yhdellä pienellä paikkakunnalla järjestetyt suuremmat juhlat voivat nopeasti aiheuttaa hallitsemattoman ruuhkan tautietsivien työpöydällä.

 

Superleviäminen on tunnettu ilmiö, joka toistuu taudinaiheuttajasta toiseen. Tyypillisesti taudin edelleen tarttuminen seuraa Pareto-jakaumaa - noin 20% tartunnan saaneista aiheuttaa 80% seuraavista tartunnoista.

Superleviäminen voi johtua monista asioista ja se, mitkä tekijät aiheuttavat superleviämistä, riippuvat taudinaiheuttajista. Sinänsä ei ole välttämättä järkevää puhua superlevittäjistä, sillä yksilöiden väliset biologiset erot ovat vain yksi syy, miksi jotkut ovat superlevittäjiä. Lähinnä kyse on kontekstista: minkälaisissa tilanteissa superleviäminen on mahdollista.

Yksilökohtaisia syitä hyvälle levittämiskyvylle voi olla monia. Jotkut erittävät hengitysteissään enemmän virusta kuin toiset esimerkiksi immunologisista tai fysiologisista syistä. Jotkut yskivät enemmän ilmaan viruksia. Jotkut pystyvät säilymään terveempinä, vaikka erittävät paljon virusta. Geneettiset tekijät voivat tehdä joistakin parempia levittämään virusta eteenpäin.

Yksi syy, miksi jotkut ovat superlevittäjiä, on oireettomuus. Oireilevat ihmiset tietävät olevansa mahdollisia virusten levittäjiä, joten he pysyvät kotonaan. Oireettomat ihmiset eivät puolestaan tiedä ja siksi onnistuvat levittämään tartuntaa eteenpäin. Klassinen esimerkki on esimerkiksi Lavantauti-Mary, joka oli oireeton lavantaudin kantaja ja tartutti tautia eteenpäin toimiessaan useiden eri perheiden kokkina. Koronaviruksen osalta tartunnan saaneet voivat levittää virusta päivää tai kahta ennen oireiden ilmenemistä.

Koronaviruksen leviämistä onkin verrattu seksitautien leviämiseen ja seksitautien torjumisstrategia voi mahdollisesti pitää koronaviruksenkin kurissa. Esimerkiksi hi-viruksen leviämisen rajoittaminen perustuu osaltaan laajaan testaamiseen: viruksen leviäminen pystytään estämään, jos ihmiset tietävät oman tilansa. Siksi Suomessakin kannustetaan säännöllisesti seksitautitesteihin, jos harrastaa seksiä uuden kumppanin kanssa. Seksitauteihin verrattuna koronaviruksen kanssa aikajänne on vain täysin eri ja paljon haastavampi. Koronaviruksen kanssa seuraavien tartuntojen tapahtumissa puhutaan päivistä, ei viikoista tai kuukausista.

Toisaalta superleviäminen liittyy vahvasti tilanteisiin, jossa leviäminen tapahtuu. Sars- ja mers-virukset levisivät tehokkaasti sairaaloissa. Mers esimerkiksi ei leviä helposti ihmisestä toiseen, mutta kun sairaalassa intuboidaan mers-potilas, mahdollisuuksia viruksen leviämiselle syntyy lisää, kun virus pääsee tehokkaammin leviämään keuhkoista.

Sosiaaliset tapahtuvat ovat merkittäviä superleviämisen mahdollisuuksia. Esimerkiksi Länsi-Afrikan ebolaepidemia levisi usein hautajaisissa. Länsiafrikkalaisessa elämänmenossa hautajaiset ovat osa jatkumoa, johon sairaasta huolehtiminen päättyy, ja tähän yleensä liittyy fyysinen läheisyys. Koronavirus peilaa samaa hoidon ja huolehtimisen muuttumista riskiksi: oireeton, mutta tartuntaa kantava, kotihoidon työntekijä voi kuljettaa virusta kodista kotiin. 

Kuten tartuntataudeissa yleensä, suojautuminen on etuoikeus ja köyhyys altistaa myös superleviämiselle. Ahtaasti asuvat ihmiset, joilla ei ole mahdollisuuksia välttää tartuntaa ovat useimmiten alttiina. Siksi on hyvä, että Suomessa tartuntatautilaki takaa eristetyille ja karanteeniin asetetuille ihmisille päivärahan, koska mahdolliset tartunnan kantajat halutaan pitää poissa esimerkiksi työpaikoilta. Singaporen koronavirusepidemia leviää tällä hetkellä ennen kaikkea ulkomaisten rakennustyömiesten keskuudessa, sillä heidän on majoitettu kehnoihin oloihin isoihin asuntoloihin. Vauraan kaupunkivaltion loistava pandemiavalmius koki kolauksen juuri yhteiskunnan heikoimpien kohtelun kautta.

 

Kuinka yleisiä koronaviruksen superleviämistapahtumat sitten ovat? Nämä tapahtumat nousevat esiin uutisissa, mutta onko tämä myös totuus?

Mallinnuksen perusteella vaikuttaa siltä että kyllä: vain 10% tartunnan saaneista vastaa 80% eteenpäin menevistä tartunnoista. Eli superleviäminen on hyvin yleistä koronaviruksen kanssa. Lohdullisesti tämä myös tarkoittaa, että merkittävä osa tartunnan saaneista ei juuri levitä virusta eteenpäin. 

Mitä tämä sitten tarkoittaa? Voidaanko koronavirusta torjua tehokkaasti ottamalla huomioon superleviämistapahtumat? 

Periaatteessa kyllä - nyt meidän pitää vain pystyä tunnistamaan, että mitkä ovat niitä tilanteita, joissa koronavirus voi superlevitä. Selkeää on, että sairaalassa tapahtuvat leviämistapahtumat eivät ole tälle pandemialle yhtä merkittäviä kuin esimeriksi sars-epidemialle oli. Leviämistapahtumat kertovat siitä, että kyseessä ovat aivan tavalliset sosiaaliset tapahtumat: häät, syntymäpäivät, laskettelukeskusten after ski, uskonnolliset kokoontumiset ja kotona järjestettävät illalliskutsut. Terveysviranomaisilla on parempi kuva siitä, minkälaiset tapahtumat ennen kaikkea ovat riski.

Superleviämisen kannalta oireettomat tartunnat ovat riski. Arviolta noin puolet kaikista koronavirustartunnoista tapahtuu ennen kuin tartuttava osapuoli saa oireita. Jos kansalaisten valistus onnistuu hyvin ja oirehtivat ihmiset eristävät itsensä, tämä osuus tulee vain nousemaan. Koronavirus luultavasti muistuttaa leviämisketjuiltaan ebolaa. Ebolan todennäköisimpiä levittäjiä ovat ne tartunnankantajat, joiden tartuntaketjuja ei pystytä tunnistamaan. Tähän on vissi syy: tunnetuissa tartuntaketjuissa altistuneet saadaan karanteeniin ja testattua ennen kuin he ovat ehtineet tartuttaa tautia eteenpäin.

Tämän pandemian aikana aivan normaali sosiaalinen elämä on epämiellyttävän suuri tartuntariski.

Kommentit (1)

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
Heinäkuu
2016
2015
2014