Kirjoitukset avainsanalla yhteiskunta

Susi Bardun eläinpuistossa Norjassa. Kuva: Mas3cf / Wikimedia Commons

Syyskuu on tutkijalle rankkaa aikaa, koska merkittävä osa rahoitushakemuksista osuu tuolle kuukaudelle. Itsekin kirjoitin ja olin mukana kirjoittamassa useampaa laajaa hakemusta, jolloin syyskuun päivät kuluivat lähinnä tulevaa suunnitellen, peläten ja toivoen. Hakemusten kirjoittaminen on hienoa ajankulua, koska tulevien tutkimusasetelmien suunnittelu on hauskaa. Hakemusten kirjoittaminen on turhauttavaa ja raskasta, koska rahaa saa suhteellisen harvoin ja paljon kirjotetusta ja suunnitellusta on täysin turhaa.

Syyskuu on nyt hoidettu alta pois ja aivot pitää asettaa uuteen asentoon: nyt tehdään tiedettä, eikä vain suunnitella sen tekemistä. Tällä kertaa kokeilin nollaamistarkoituksessa tietokirjoja, sillä lukulistalleni oli kertynyt jo melkoinen pino kirjoja. Niinpä, luin enemmän tai vähemmän peräkkäin nipun suomalaisia eläinkirjoja: tänä vuonna ilmestyneet Jouni Tikkasen Lauma, Juha Kauppisen Monimuotoisuus, Heikki Helanterän ja Katja Bargumin Suuri suomalainen muurahaiskirja ja viime vuonna ilmestynyt Hannu Ylösen Myyrän salainen elämä. Läpinäkyvyyden nimissä lienee syytä mainita, että kaikki kirjoittajat ovat eri tasoisia tuttuja ja ystäviä, ja muurahaiskirjan tautikappaletta kommentoinkin luonnosvaiheessa.

 

Kirjoista oma suosikkini oli Lauma. Tikkasen kirjoitus on vetävää ja kirjan ensimmäinen kolme neljännestä sujuu vauhdikkaasti, etenkin kun Mynämäen susilauman elämää seurataan kuin Bonnien ja Clyden seikkailuja konsanaan. Siinä missä kirjan pääosaa esittävistä susista tiedetään suhteellisen vähän lehtikirjoitusten ja viranomaisten asiakirjojen perusteella, Tikkanen spekuloi luontevasti sen perusteella, mitä suden elämästä tunnetaan yleisesti.

Varsinaissuomalaiset sudet rakentuvat yksilöiksi, joilla on oma elämänsä, omat haasteensa, mutta samalla ne eivät voi mitään sille, että niiden elämää ohjaa biologia – lisääntyä pitää, kun lisääntymisen aika on – ja ihmisten muokkaama ympäristö. Kirjan vahvuus on sen 1880-luvun kuvauksessa ja tunnelman luomisessa. Kirjassa aukeaa, miten tiedon puute siitä, miten sudet tai luonto laajemmin toimivat, aiheuttaa haasteita ja kömmähdyksiä. Tikkanen ei kaihda ronskiakaan alleviivaamista, kun hän haluaa tuoda ajatuksensa selväksi, ja monesti tämä tapahtuu huumorin keinoin. Tämä keventää lukukokemusta.

Lauma jälkeen kuitenkin jää mieleen ihmetys siitä, että mitä tästä kaikesta pitää sitten ajatella. Kirjan loppupuolella Tikkanen linkittää Turun seudun tapahtumia nykypäivään, mutta tämä yhteys jää ilmaan. Jos kerran Turun sudet olivat yksittäinen tapahtuma historiassa, ajassa jolloin olosuhteet olivat täysin erilaiset kuin nyt, onko tarinassa mitään opetusta? Kertooko 1800-luvun susiviha jotain tästä päivästä?

 

Merkittävin kirjoista on epäilemättä Monimuotoisuus. Juha Kauppinen kartoittaa kirjassa, miten luonnon monimuotoisuus on romahtamassa seuraamalla tutkijoita, jotka tutkijat harvinaistuvia lajeja. Kirjan luvut rakentuvat uhanalaisille lajeille niin, että kussakin luvussa käsitellään suomalaista uhanalaista lajia ja reportaasinomaisesti seurataan tutkijoita. Lajit on valittu taiten, sillä yksi laji kertoo aina runsaan tarinan elinympäristöstään ja ihmisten vaikutuksesta siihen. Tiiviissä tilassa Kauppinen sitoo yhteen evoluution ja ekologian, Suomen luonnon erityispiirteet ja luonnonsuojelubiologian keskeiset sisällöt.

Lajit korostuvat muutenkin kirjan sivuilla. Kauppisen ratkaisu mainita kaikkien lajien tieteellinen nimi painottaa siitä, mistä monimuotoisuudessa yhdellä tasolla on kyse: isosta määrästä lajeja. Siksi myös hieman harmittaa, ettei kirjan lajeista ole hakemistoa.

Kirjan vahvuus on siinä, että monimuotoisuuden kato tuodaan kouriintuntuvaksi menemällä paikan päälle. Tapahtumapaikoilla kuvataan muutosta ja tutkijat pääsevät kertomaan todistajanlausuntonsa muutoksesta. Kirjassa silmiinpistävää on se, että pääosassa ovat miehet: miehiä nimetään lähes sata, ja he pääosin ovatkin Kauppisen oppaina katoavaan luontoon. Naisia on mukana hädin tuskin toistakymmentä. Sama toistuu kirjan taustahaastatteluissa, joissa on nimetty 45 miestä, mutta 9 naista. Kuitenkin merkittävä, ehkäpä suurinkin, osa uhanalaisten lajien kanssa työskentelevistä tutkijoista ja viranomaisista on naisia.

Kauppisen henkilövalinnat ehkä kuvastavat luontoharrastuksen yleistä miehisyyttä: lintu- ja hyönteisaineistot muodostavat merkittävän osan pitkistä seuranta-aineistoista, joita Suomessa on tehty, ja nämä molemmat alat ovat olleet hyvin miehisiä. Kirjan jälkeen jäinkin pohtimaan, miten miesten korostaminen vaikuttaa siihen, mitkä lajit, maisemat, ympäristöongelmat tai ympäristöongelmien ratkaisut nousevat pinnalle.

Vaikka kirjan kappaleet on nimetty yhden lajin mukaan, monesti mukaan sidotaan useita muitakin lajeja. Kauppinen piipahtaa reunahuomautuksen omaisesti myös monissa muissa paikoissa tarkastelemassa luontoa. Lopputuloksena kappaleet vaikuttavat hätäisiltä, sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Vaikka Kauppinen taitavasti ja reportaasitoimittajan varmuudella kuvaa luontoa tilannekuvin, lajien elinpaikoille ei jäädä tunnelmoimaan. Tässä ei olla maalailemassa tunnelmallista luontodokumenttia, vaan kertomassa muutoksesta, joka tuhoaa suomalaista luontoa.

Kirja on raskas, sillä se sisältää paljon tietoa – käytännössä tiivistyksen koko Suomen luonnosta ja sen muutoksesta – ja on myös monin paikoin lohduton. Kauppisen esitystapa ja argumentointi on erinomaisen kirkasta, joten raskaallekin matkalle kannattaa lähteä.

 

Kauppinen ja Tikkanen ovat molemmat toimittajia, mikä erottaa heidän kirjoitustyylinsä selkeästi jälkimmäisestä kahdesta kirjasta, joiden tekijät ovat puolestaan tutkijoita. Nämä ovat perinteisempiä tietokirjoja sikäli, että ne on jaoteltu tyypillisempiin kappaleisiin, joissa käydään läpi lajien biologiaa. Samalla niissä esiintyy molemmissa vahva tutkijan ääni: esimerkkejä siitä, mitä on itse tehty, ja miten tutkimusta tehdään.

Muurahaiset ovat aina kiinnostaneet suomalaisia. Niinpä onkin pitkä aika, että muurahaisista kirjoitetaan kunnollinen suomenkielinen yleisteos. Tämän aukon Helanterän ja Bargumin Suuri suomalainen muurahaiskirja täyttää oivallisesti. Kyseessä on kaunis kirja, jonka yhdeksi kirkkaimmaksi tähdeksi nousevat komeat muurahaiskuvat, joista merkittävän osan on ottanut Lotta Sundström. Kirja on kirjoitettu niin, että siihen on helppo tarttua, ja se on myös helppo laskea alas. Lukuisat nostot ja tietolaatikot vastaavat yleisimpiin kysymyksiin, kertovat hauskoja anekdootteja ja laajentavat kuvaa monipuolisista muurahaisista.

Kirjan nimi saattaa johtaa harhaan, koska kirja on ehdottoman kansainvälinen: esimerkeiksi nousevat monet omituiset muurahaislajit ympäri maailmaa ja tutkimusesimerkeissä esiintyvät huippututkijat ympäri maailmaa. Samalla se alleviivaa muurahaisten valtavaa vaikutusta kaikkialla maapallolla ja suomalaisen muurahaistutkimuksen korkeaa laatua ja laajuutta.

Neljästä kirjasta muurahaiskirjan jälkeen jäi selkein ajatus kirjan opetuksesta: muurahaisia tutkimalla voi suoraan vastata elämän suuriin kysymyksiin.

Metsämyyrä puolestaan on Suomen yleisin nisäkäs, mutta saanut melko vähän tietokirjallista tai tiedeviestinnällistä huomiota osakseen. Tämä on hassua sinänsä, sillä suomalaisella myyrätutkimuksella on pitkä ja kunniakas historia. Harvempi tutkija onkaan parempi esittelemään metsämyyrää kuin Konneveden tutkimusaseman johtaja Hannu Ylönen. Metsämyyrän salainen elämä on hassusti nimetty, koska kirjassa keskitytään vahvasti juuri metsämyyrän tunnettuun elämään, ja koska metsämyyrää on tutkittu niin paljon, sen elämästä tiedetään paljon.

Ylönen aloittaa kappaleet kertomalla tarinan kuvitteellisen myyrän vuodenkierrosta. Lähes faabelimaiset myyrän seikkailut johdattavat kuhunkin lukuun, jotka on rakennettu vuodenkierron päälle, ja jotka käsittelevät eri myyrien elämän osa-aluetta: lisääntymistä, loisia, petoja ja poikastappoja.

Konnevedellä on tutkittu myyriä pitkään ja perusteellisesti ja Ylösen myyrätietämys on perinpohjaista. Kirja on suhteellisen tiivis ja muutama lisäsivu ei olisi ollut haitaksi: monet ajatukset ja pohdinnat tuntuvat loppuvan kuin kesken. Itselleni jäi esimerkiksi epäselväksi, että jos naarasmyyrä on yleensä tiineenä, kun sillä on pesäpoikasia, niin miten pesäpoikasten tappaminen auttaisi koirasmyyrää pääsemään nopeammin parittelemaan naaraan kanssa. Ylönen myös puhuu jatkuvasti myyrien territoriosta, joka tarkoittanee nähtävästi samaa asiaa kuin 'reviiri'. Jäin pohtimaan sitä, että miksi tässä käytettiin juuri territorio-sanaa.

Myyrät heräävät eloon, kun Ylönen kertoo tarinoita siitä, minkälaisia yllätyksiä myyrätutkijat ovat kohdanneet tutkimuksissaan. Nämä tarinat antavat parhaimman kosketuksen esimerkiksi metsä- ja peltomyyrien välisiin eroihin. Oma kosketukseni myyrätutkimukseen on vähäistä, mutta sen olen oppinut, että lajeilla on selvät erot käyttäytymisessä ja hyvinkin vannoutuneita peltomyyrävihaajia tästä porukasta löytyy. Näillekin tarinoille olisi voinut jättää vielä enemmän tilaa.

Metsämyyräkirja kertoo paljon muustakin kuin metsämyyristä. Metsämyyrä on loistava mallieläin pienestä nisäkkäästä, koska se tunnetaan niin hyvin, ja koska se on monin tavoin suomalaisen luonnon merkittävin nisäkäs. Söpöillä nappisilmillään kirjan kannessa tuijottava jyrsijä on oiva opas nisäkäsekologian saloihin.

 

Onnistuiko rentoutumistavoitteeni ja aivojen uudelleenkäynnistys? Ei oikeastaan, koska vastaani tuli uusi rahoitushaku, johon pitää nopeasti kirjoittaa hakemus. Tulipahan ainakin luettua neljä oivallista kirjaa.

Kommentit (1)

Vierailija
4/1 | 

Thank you so much for this. I was into this issue and tired to tinker around to check if its possible but couldnt get it done. Now that i have seen the way you did it, thanks guys
with
regards

https://notepad.software/ 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Bengt Holmström voitti tämän vuoden Ruotsin keskuspankin taloustieteen palkinnon. Kuva: Soppakanuuna / Wikimedia Commons

Kieltäydy kunniasta, Bengt Holmström!

Kaksi ja puoli vuotta sitten kirjoitin Nobel-palkintojen yhteydessä vetoomuksen Bengt Holmströmille. Kirjoitin, että ”Bengt Holmström, olet menestynyt ja arvostettu tutkija, joka ei tarvitse Nobelia asemansa pönkittämiseen. Olet näkyvässä asemassa, ja monet nuoremmat tutkijat pitävät sinua esimerkkinä. Pyydän, että käytät saamasi tilaisuuden hyödyksi ja kieltäydyt vastaanottamasta Nobelia, ennen kuin palkintokomitea huomioi naisetkin riittävällä tavalla.”

Tämä kirjoitus tuli mieleen, kun katselin Helsingin yliopiston Filosofisen tiedekunnan tämänvuotisen promootion kunniatohtorien listausta. Bengt Holmström on yksi yhdeksästä kunniatohtorista. Listalla vain kaksi on naisia. 

Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan promootio järjestetään tällä viikolla. Juhlat kestävät torstaista sunnuntaihin ja näkyvät myös Helsingin katukuvassa muun muassa kulkueiden muodossa. Kyseinen promootio on erityisen lähellä omaa sydäntäni, koska se on kotitiedekuntani järjestämä ja olen kahdesti promovoitu, ensin maisteriksi ja sitten tohtoriksi. Lisäksi omien sanojensa mukaan kyseinen promootio on ”Suomen akateemisista juhlista vanhin, suurin ja kaunein”.

Kunniatohtorius on korkeimpia yliopiston antamia tunnustuksia. Usein tunnustus annetaan huippututkijalle, jolla on jonkinlainen yhteys tunnustuksen antavaan yliopistoon. Lisäksi yliopistot kunnioittavat usein esimerkiksi poliittisia päättäjiä: Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan kunniatohtoreita ovat esimerkiksi kaikki Suomen presidentit, Sauli Niinistöä lukuunottamatta. Niinistön vuoro varmasti tulee tulevien promootioiden myötä.

Joskus taas kunniatohtorin arvon antamisella tavoitellaan mediahuomiota. Tänä vuonna filosofinen tiedekunta nimittää kunniatohtorikseen Iron Maidenin Bruce Dickinsonin, mikä toi kieltämättä näkyvyyttä promootiojuhlalle. Kaksi vuotta sitten LUT-yliopisto nimesi kunniatohtorikseen Mythbustersin Jamie Hynemanin, mikä myös toimi tahkoamalla lehtijuttuja.

Koska kunniatohtorius on yliopiston korkein kunnianosoitus, silmään pistää, että tätä kunniaa suodaan naisille vähemmän kuin miehille. Filosofisessa tiedekunnassa tällä vuosikymmenellä on valittu 46 kunniatohtoria, joista vain 12 on ollut naisia. Nopeasti katsottuna muissa promootioissa tilanne on samansuuntainen. Silmiinpistävää on esimerkiksi eläinlääketieteellisen promootion sukupuolijakauma: vaikka lähes kaikki alaa opiskelevat ovat naisia, vain kaksi kymmenestä kunniatohtorista on naisia.

Yliopistojen pitäisi nostaa esille parhaimpia, pätevimpiä, ansiokkaimpia. Nyt kuitenkin palkittujen listalle näyttää pääsevän helpommin jos on mies.

Niinpä, Bengt Holmström, vetoankin sinuun: kieltäydy kunniatohtorin arvosta kunnes Helsingin yliopiston filosofinen tiedekunta huomioi naisetkin riittävällä tavalla!

Kommentit (0)

Lapsia. Kuva: daveparker / Wikimedia Commons
 

Omituisin argumentti sille, ettei kouluissa pitäisi puhua sukupuolen moninaisuudesta, on hämmentymisargumentti. Sen mukaan sukupuolen moninaisuudesta puhuminen sekoittaa lasten päät, eivätkä lapset enää tiedä mitä sukupuolta ovat! Tämän logiikan mukaan transsukupuolisuudesta puhuminen houkuttelee viattomat pojat ja tytöt sukupuolettomaan limboon, jossa lapsen psyykkinen kasvu häirintyy ja ties mitä ongelmia ratkotaan terapiassa pitkälle aikuisuuteen.

Tämä on tietenkin puhdasta soopaa.

Harmillista on, että asiasta on kuitenkin hyvin vähän tutkimusta. Lasten sukupuoli-identiteetin kehityksen pitkäaikainen seuraaminen on vaikeaa, etenkin koska transsukupuolisuuden tai edes sukupuoliepätyypillisyyden hyväksyminen lapsissa on ollut viime vuosikymmeninä melko vähäistä.

Sanaston selvityksenä: Transsukupuolinen tarkoittaa sitä, että yksilö identifioituu kokonaan tai osittain eri sukupuoleen kuin mihin hänet on syntymässä määritelty. Cissukupuolinen on tämän vastakohta: syntymässä määritelty sukupuoli vastaa yksilön identiteettiä. Muunsukupuolinen on henkilö, jonka sukupuoli-identiteetti on jotain muuta kuin yksiselitteisesti mies tai nainen. Sukupuoliepätyyllinen puolestaan tarkoittaa käyttäytymistä tai sukupuolen ilmaisua tavalla, jota ei pidetä syntymässä määritellylle sukupuolelle tyypillisenä. Jos henkilön käytös tai sukupuolen ilmaisu on sukupuoliepätyypilllinen, tämä ei kuitenkaan tarkoita, että henkilö olisi välttämättä trans- tai muunsukupuolinen.

Washingtonin yliopisto professori Kristina Olson on kuitenkin viisi vuotta sitten käynnistänyt pitkittäisen tutkimuksen, jossa on tarkoitus seurata yli 350 sukupuoliepätyypillistä lasta jopa kahdenkymmenen vuoden ajan aikuisuuteen.

Tutkimushanke on jo viiden vuoden aikana tuottanut paljon tietoa, joka on tarkemmin ajateltuna melko itsestään selvää, mutta silti hyvinkin tarpeellista. Tutkimusryhmä on selvittänyt 5-12-vuotiaiden translasten sukupuoli-identiteettiä erilaisten testien kautta, ja lopputuloksena translapset eivät eronneet mitenkään cislapsista. He identifioituivat aivan yhtä selkeästi sukupuoleensa kuin cislapsetkin. Transsukupuolisuus ei siis johdu ”hämmennyksestä”, vaan selkeästä ja melko pysyvästä identifikaatiosta.

Ryhmä on myös selvittänyt, että translapset eivät ole sen masentuneempia kuin cislapset, mutta kärsivät hieman enemmän ahdistuneisuudesta.

 

Uusimmassa tutkimuksessaan ryhmä on vertaillut sukupuoliepätyypillisesti käyttäytyviä tai sukupuoltaan ilmaisevia lapsia ja tarkastellut kuinka monet heistä ovat sosiaalisesti korjannut sukupuoltaan eli tehnyt sosiaalisen transition. (Suomeksi käytetään molempia termejä, valitsin tässä tekstissä transition.)

Lapset eivät voi korjata sukupuoltaan juridisesti saati kirurgisesti, mutta he voivat siirtyä elämään kokemaansa sukupuolta ulkoisin merkein, kuten muuttamalla nimeään, ulkonäköään tai esimerkiksi vaatetusta. Tutkimuksessa tutkijat käyttivät kriteerinä sosiaalisesta transitiosta sitä, että lapset olivat vaihtaneet pronominia, joilla heihin viitataan. Englannin kielessä tämä tietenkin on merkittävä muutos, kun esimerkiksi aiemmin maskuliinilla he-pronominilla viitattu lapsi toivoo itsestään käytettävän ennemmin feminiiniä, she-pronominia.

Tutkimuksen tulokset olivat suhteellisen selviä: mitä sukupuoliepätyypillisemmät tulokset testeistä lapsi sai, sitä todennäköisemmin hän kävi läpi sosiaalisen transition. Transition läpi käyneet eivät eronneet cissukupuolisista, eivätkä jo tutkimuksen alussa transsukupuolisina eläneistä transsukupuolisista sukupuolensa edustajista. Vaikuttaa siltä, että mitä nuorempana transitio tehdään, sitä todennäköisemmin lapsi tulee aikuisenakin identifioitumaan transsukupuoliseksi.

Mielenkiintoinen havainto oli myös, että sosiaalisen korjauksen läpi käyneet olivat yhtä sukupuoliepätyypillisiä ennen ja jälkeen transition. Nimen, sukupuolipronominin, vaatetyylin tai hiusten leikkauksen muuttaminen ei siis vaikuta lapsen sukupuoli-identiteettiin.

Transsukupuoliset lapset eivät siis ole hämmentyneitä, vaan heidän päätöksensä vaikuttaa olevan vakaan, pitkäaikaisen harkinnan tulos, joka ei muuta heidän sukupuoli-identiteettiään. Aikaisemmasta tutkimuksesta tiedetään, että jo 3-5 –vuotiailla voi olla johdonmukainen transsukupuolisuuden suuntaan kehittyvä identiteetti. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö sukupuoli-identiteetti voi muuttua myöhemminkin, mutta merkittävä osa transsukupuolisista tuntuu olevan transsukupuolisia koko elämänsä.

Vanhemmat ovat tietenkin keskeisiä portinvartijoita ja toisaalta lapsen sosiaalisen transition mahdollistajia. Yhteiskunnassamme on helpompaa olla cissukupuolinen kuin transsukupuolinen ja lasten pitää usein ensimmäisenä vakuuttaa omat vanhempansa transsukupuolisuudestaan. Joskus tämä on helpompaa ja joskus vaikeampaa.  

Tutkimus kuitenkin viittaa siihen, että vanhempien huoli voi olla turhaa: koska lapsen sosiaalinen transitio ei muuta lasta, sitä ei ole myöskään syytä pelätä. Se ei aseta lasta millekään tietylle kehityskululle. Se ei hämmennä lasta. Se ei sanele lapsen tulevaisuutta. Sosiaalinen transitio vaikuttaa olevan vahvasti lapsen oma päätös.

Kannattaa huomata, että tutkimukseen mukaan tulleet perheet ovat tulleet mukaan omasta aloitteestaan. Voinee siis olettaa, että näissä perheissä lapsen transsukupuolisuuteen ei todennäköisesti suhtauduta negatiivisesti, vaikkakin kokemus voi tietenkin olla joissain perheissä hämmentävä. Perheissä on siis annettu lasten ilmaista sukupuoltaan suhteellisesti vapaammin kuin keskimäärin kaikissa perheissä.

Tutkimus myös mittaa sukupuolisuutta janalla maskuliinisesta feminiiniseen, mikä tietenkin herättää kysymyksen, että miten muunsukupuoliset lapset sopivat tähän joukkoon. Osa heistä varmasti istuu janan keskivaiheille, mutta kaksiulotteinen tarkastelu tapa varmasti menettää osan sukupuolisesta moninaisuudesta. Tässä tutkimuksen pitkäaikaisuus on varmasti hyöydyksi: aikuiset osaavat varmasti sanoittaa omaa sukupuolisuuttaan monipuolisemmin kuin lapset ja muunsukupuolisuus saadaan helpommin näkyviin tutkimusaineistossa.

 

Kokonaisuutena tulokset vaikuttavat vihjaavan hyvin vahvasti, että sukupuolisuuden tunne on synnynnäinen samassa mielessä kuin seksuaalinen suuntautuminenkin on. Lapsi ei opi sukupuoltaan siinä mielessä, että lapsi katsoo jalkojensa välissä olevaa elintä ja totea sen perusteella olevan poika tai tyttö, vaan sukupuoli-identiteetti on tästä erillinen kehittyvä kokonaisuus. Se mikä vaikuttaa sukupuoli-identiteettiin on vielä heikosti tunnettu, mutta ainakin monimutkaiset geneettiset ja kehitysbiologiset mekanismit ovat mukana.

Jari Sinkkonen on haastatteluissaan sanonut, että kasvatus ei pysty tekemään ihmeitä: "Ylipäätään puhe siitä, että kasvatus olisi jokin kaikkivoipa keino ohjata lasta haluttuun suuntaan ei ole totta. Ei edes kaikkein hyvää tarkoittavinkaan kasvatus voi hallita lasta, sillä lapsi kasvaa niin kuin kasvaa."

Sinkkonen on tässä oikeassa: kasvatuksella tuskin pystytään vaikuttamaan lapsen sukupuoleen, ja tutkimuksen perusteella näyttää, että lapsi kasvaa niin kuin kasvaa. Aikuisilla on kuitenkin mahdollisuus antaa lapselle rauha kasvaa siinä sukupuolessa, jossa lapsi kokee olevansa. Se vaikuttaa olevan lasten mielenterveyden kannaltakin paras vaihtoehto.

Kommentit (13)

Ida
2/13 | 

Anteeksi pari kohtaa jäi epäselväksi.

"Vaikuttaa siltä, että mitä nuorempana transitio tehdään, sitä todennäköisemmin lapsi tulee aikuisenakin identifioitumaan transsukupuoliseksi" -> tarkoitatko tällä sukupuoliepätyuppilliseksi vai muuttuvatko sukupuoliepätyypilliset lapset transukupuolisiksi aikuisuudessa?

Toinen kohta: "Mielenkiintoinen havainto oli myös, että sosiaalisen korjauksen läpi käyneet olivat yhtä sukupuoliepätyypillisiä ennen ja jälkeen transition. Nimen, sukupuolipronominin, vaatetyylin tai hiusten leikkauksen muuttaminen ei siis vaikuta lapsen sukupuoli-identiteettiin." -> tarkoittaako tämä sitä että jos syntymässä pojaksi määritelty lapsi käyttäytyy kuin tyttö ja käyttää itsestään tyttö sanaa hän silti käyttäytyy epätyypillisesti tytöksi vai sitä että hän edelleen itse määrittää itsensä sukupuoliepätyypilliseksi? Vai mitä?

Tuomas Aivelo
Liittynyt3.1.2014
Viestejä211
3/13 | 

Ida kirjoitti:

"Vaikuttaa siltä, että mitä nuorempana transitio tehdään, sitä todennäköisemmin lapsi tulee aikuisenakin identifioitumaan transsukupuoliseksi" -> tarkoitatko tällä sukupuoliepätyuppilliseksi vai muuttuvatko sukupuoliepätyypilliset lapset transukupuolisiksi aikuisuudessa?

Mitä sukupuoliepätyypillisempi lapsi, sitä todennäköisemmin tulee identifioitumaan transsukupuoliseksi. Samaten mitä sukupuoliepätyypillisempi, niin sitä aiemmin sosiaalinen transitio vaikuttaa tapahtuvan. Sukupuoliepätyypillisyys ei sinänsä ole identiteetti.

Ida kirjoitti:
Toinen kohta: "Mielenkiintoinen havainto oli myös, että sosiaalisen korjauksen läpi käyneet olivat yhtä sukupuoliepätyypillisiä ennen ja jälkeen transition. Nimen, sukupuolipronominin, vaatetyylin tai hiusten leikkauksen muuttaminen ei siis vaikuta lapsen sukupuoli-identiteettiin." -> tarkoittaako tämä sitä että jos syntymässä pojaksi määritelty lapsi käyttäytyy kuin tyttö ja käyttää itsestään tyttö sanaa hän silti käyttäytyy epätyypillisesti tytöksi vai sitä että hän edelleen itse määrittää itsensä sukupuoliepätyypilliseksi? Vai mitä?

Aah, tästä suunnittelin lauseen lisäämistä, mutta epäilin, että se olisi vielä sotkenut enemmän: transtytöt ja cistytöt eivät tilastollisesti eroa toisistaan sukupuoliepätyypillisyyden suhteen (- siis ovat yhtä tyypillisiä), eivätkä transition läpi käyneet ennen transitiotakaan eronneet näistä.

Pertti_S
4/13 | 

Tuskin ne lapset mitään seksuaalisuussukupuolia miettii. Kattovat vaan että toisilla on pippelit ja toisilla pimpit. Pippelityyppejä kutsutaan pojiksi ja pimppityyppejä tytöiksi. Jos on jotai muuta ni sit kutsutaan muuksi. Seksuaalisuus opitaan sitten myöhemmin ja tuskin edes olisi outoa, että Pekka tykkää Penasta, jos ei sitä lapselle erikseen kerrottaisi.

nikokristiina
5/13 | 

Älyttömän mukavaa transihmisenä lukea kerrankin asiallisesti ja positiivisesti transsukupuolisuutta käsittelevä kirjoitus.

Jussi 23
6/13 | 

350 seurattavan otanta ei riitä lähellekään tieteelluseksi titkinutkimukseksi. Siis tehtyjen johtopäätösten lähteeksi. Kolminkertaisen tulisi olla

Vierailija
7/13 | 

Kiitos asiallisesta ja hyvästä artikkelista. Oma lapseni on alkuaikojen päättäväisestä vastustuksestamme) huolimatta ollut aina päättäväisesti trans.

hämmentynyt
8/13 | 

Hei,

tämä hämmentymisargumentti on kyllä köykäinen, mutta ei se täysin hakoteillä ole. Nähdäkseni ongelma kun on siinä, että aina ei ole selvää, mitä sukupuolella oikeastaan tarkoitetaan. Nyt menee iloisesti sekaisin biologinen sukupuoli, sosiaaliset sukupuoliroolit ja sukupuoli-identiteetti. Sukupuoli-identiteetti toki liittyy sekä biologiaan (suhde kehoon) että siihen, miten näkee ja kokee nuo sosiaaliset roolit.

Jos sitten lapsille aletaan puhua sukupuolen moninaisuudesta, niin mistä oikeastaan puhutaan?

Puhutaanko intersukupuolisista, eli siitä, että biologisessakin sukupuolessa on variaatioita? Tämä lienee kaikille ok? Ei se uhkaa tai muuta sitä, että ihminen on suvullisesti lisääntyvä eläin, eli siinä mielessä binaarinen. Mutta tämä on vain biologiaa, ja sillä pitäisi olla sosiaalisesti vain tietyissä asioissa merkitystä! (Kuukautiset ym, lisääntymiseen liittyvät asiat, kehojen erilaisuus: urheilussa jako miehiin ja naisiin biologian perusteella on järkevää, vaikka intersukupuolisten asema onkin hankala.)

Tai puhutaanko siitä, että tytöille tyypilliset tai pojille tyypilliset jutut ovat sosiaalisia rooleja, niitä ei tarvitse noudattaa, niitä voi rikkoa ja tehdä toisin, eikä niiden perusteella saa kiusata, niin tässä ei liene kenellekään ongelmaa?

Mutta jos sen perusteella, kuinka tyypillinen suhteessa sukupuolirooleihin on, aletaan puhua niin, että "Mikko kun tykkää tyttöjen jutuista, niin Mikko voikin itse asiassa olla tyttö" - niin tämähän on hämmentävää. Miksi leikit, vaatteet ym. täytyy yleensäkään sukupuolittaa? Miksi Mikko ei vain voi tehdä tyypillisesti ns. tyttöjen juttuja?

Tällainen ajattelu (että Mikko onkin ehkä tyttö) ylläpitää ajatusta biologisesta essentialismista (että biologia määrää persoonan/kiinnostuksen kohteet ja tässä Mikon kohdalla on vain joku ikään kuin biologinen variaatio..). 

Miksi emme voisi vain vähentää asioiden kategorisointia tyttöjen ja poikien jutuiksi? Miten puhut lapselle sukupuoli-identiteetistä ilman, että samalla tulet vahvistaneeksi sukupuolirooleja? Eikö sukupuoliroolit tulisi purkaa?

Mitä yleensäkin tarkoittaa "ilmaista sukupuoltaan"?

Kyllähän tässä on hämmentävää puhetapaa kerrakseen..

Nainen joka tekee mitä haluaa

Samaa mieltä: biologinen sukupuoli, sosiaaliset sukupuoliroolit ja sukupuoli-identiteetti ovat osin eri asioita. Miksi niin kovasti pitää sukupuolistaa asioita?Biologisesti nainen joka tykkää rassata autoja ja käydä metsästämässä, pukeutua miesten(kin) vaatteisiin tai tekee jotain muuta maskuliiniseksi määriteltyä asiaa, voi olla sukupuoli-ideniteetiltään täysin nainen, joka on tehnyt elämänsä valinnat omista intresseistään käsin. Sukupuoliroolin rikkominen on vapautta ja voi olla täysin tietoista, jos ahtaat kulttuuriset ja yhteiskunnalliset roolit ärsyttävät. Ja tämä on hyvin tavallista että näin käy.
Lapselle samaa sukupuolta oleva kaveri on tärkeä, ja hän hämmentyy jos aikuinen tulee saarnaamaan että on ok että Matti tykkää Pekasta.
On ehdottoman tärkeää että lapsi ja aikuinen saa itse määritellä oman identiteettinsä oman kehittymisen sä mukaan.ilman että joka asiaa, harrastusta ja väriä sukupuolistetaan.
Transitio? Kuulostaa siltä että jollekulle tehdään " transitio". Mitäs jos annettaisiin kunkin yksilön kasvaa omaksi itsekseen omaa polkuaan. Jokainen itse tuntee mitä on, ja tämäkin saattaa vaihdella.

Tieto on taitoa
9/13 | 

Soopaa koko juttu. Geneettinen perimä ja perimätieto pohjautuu ainoastaan selvinneiltä ihmisiltä. Viisaus on opittua ja sen pitäminen on selviytymisen edellytys. Sairaudet pyrkivät myös leviämään sillä se on sairauden edellytys. Tästä syystä sairaat pitää eristää silloin kun he yrittävät levittää sairautta tavalla tai toisella. Jos yhteiskunta alkaa sairastelemaan se tuhoutuu sisältäpäin.

Vierailija
13/13 | 

"Soopaa koko juttu. Geneettinen perimä ja perimätieto pohjautuu ainoastaan selvinneiltä ihmisiltä. Viisaus on opittua ja sen pitäminen on selviytymisen edellytys. Sairaudet pyrkivät myös leviämään sillä se on sairauden edellytys. Tästä syystä sairaat pitää eristää silloin kun he yrittävät levittää sairautta tavalla tai toisella. Jos yhteiskunta alkaa sairastelemaan se tuhoutuu sisältäpäin."

Jos nyt viertaat trans-ihmisiä sairauteen, niin huomioippa, että suuttin osa ihmiskunnan historiasta on täysin erilaista olosuhteiltaan, kuin viimeiset 40 vuotta. Argumenttisi ei riitä oikein mihinkään.

Toisekseen trans-sukupuolisia on ollut pitkin historiaa heimoissa ja joka mantereella, eli argumenttisi on jopa todella heikko.

Suojelevainen ampiainen Kuva: IgorArenz / Wikimedia Commons.

 

Ihmisten suhtautumisessa pistäisiin on hassu kahtiajako: mehiläisiä rakastetaan ja ampiaisia vihataan.

Internet-meemien perusteella mehiläiset ovat rakastettavia karvaisia palleroita, jotka pitävät maailman toimintakykyisenä, ja ampiaiset puolestaan ovat vihonviimeisiä paholaismaisia hyödyttömiä lurjuksia.

Sama jako näkyy tutkijoidenkin keskuudessa. Ampiaisten hyödyistä ihmiselle tiedetään hyvin vähän, koska ampiaisia ei juuri tutkita! Lohdullista on, että Koneen säätiö rahoitti juuri tutkimushanketta, jossa selvitetään ihmisten ja ampiaisten välisiä suhteita.

Mehiläisrakkaus ja ampiaisviha on myös ihan yleinen suomalainen ajattelutapa. Aiheesta on kirjoitettu lehdissä ja Mehiläistuottajien liittokin oli huolissaan, että ampiaisviha voi sokaista ihmiset tappamaan mehiläisiäkin. Toissapäivänä Arman Alizad purkautui Twitterissä siitä, miten hän tappaa sisätiloihin harhautuvat ampiaiset, ja kommenteissa pääsi valloilleen sama kahtiajako söpöistä mehiläisistä ja ilkeistä ampiaisista.

Tässä kahtiajaossa on vain se ongelma, että tarhamehiläiset ovat monella tapaa ongelmallisia ja ampiaiset ovat monella tapaa hyödyllisiä.

Olen kirjoittanut mehiläisten ongelmallisuudesta pariin kertaan: tarhamehiläiset ovat tulokaslajeja, jotka kilpailevat kotoperäisten pölyttäjien kanssa. Niinpä monilla alueilla mehiläisten kasvatus voi johtaa kotoperäisten hyönteisten määrien laskuun. Tarhamehiläiset myös levittävät tauteja niin, että ne altistavat muut pölyttäjäpistiäiset omille taudeilleen.

Epäilyksettä ampiaiset ovat hyödyksi ihmisille ainakin tuholaisten torjunnassa. Ampiaiset metsästävät lähinnä muita hyönteisiä ja niiden toukkia, koska ampiaisten toukat tarvitsevat proteiinipitoista ruokaa. Mehiläiset puolestaan ruokkivat toukkiaan siitepölyllä. Tämän takia mehiläiset ovat yleensä tehokkaampia pölyttäjiä kuin ampiaiset: mehiläisten pitää käydä useammin kukissa hakemassa ravintoa.

Sekä aikuiset ampiaiset että aikuiset mehiläiset syövät ravinnokseen mettä. Ampiaiset saavat mettä toukiltaan, jotka tuottavat makeaa nestettä, sekä kukista. Kukat ovat puolestaan mehiläisten ainut meden lähde. Kukkien tarjoama mesi on ampiaisille tärkeää silloin kun loppukesästä toukkia ei enää kasva. Tämä on yleensä myös se vuoden aika, kun piknik-eväiden makeat tarjoamukset käyvät hyvin kaupaksi ampiaisille.

(Sivuhuomiona voi mainita, että ampiaisten epäillään olevan merkittäviä viininvalmistuksen kannalta, koska ampiaiset levittävät hiivaa viinirypäleiltä toiselle. Samaan aikaan, kun ampiaisten toukat ovat kasvaneet ja ampiaiset etsivät ympäristöstä makeaa ruokaa, viinirypäleet kypsyvät. Ampiaiset käyvät syömässä näitä rypäleitä, rikkovat niiden kuoren ja nähtävästi samalla levittävät niihin hiivaa. Tutkimuksissa on paljastunut, että ampiaisilla on yleisesti hiivaa suolistossaan ja että nämä hiivat selviävät talven yli talvehtivissa ampiaiskuningattarissa. Saattaa siis olla, että viinin käymiseen tarvittava hiiva on päätynyt käymisastiaan juuri ampiaisten takia.)

Elintapojensa takia ampiaiset ovat yleensä vähemmän merkittäviä pölyttäjiä kuin mehiläiset, mutta etenkin loppukesästä ampiaisten merkitys voi korostua. Ampiaiset syövät tuhansia hyönteisten toukkia, mikä vähentää kasvinsyöjähyönteisten määrää ja voi olla puutarhanhoitajalle todellinen pelastus. Kasvitkin houkuttelevat ampiaisia puoleensa: kun kasvia syövä toukka puraisee lehden rikki, lehdestä erittyy haihtuvia aineita, jotka pistiäiset tunnistavat. Erityisesti rikkoutunut lehti houkuttelee parasitoidipistiäisiä, mutta myös ampiaiset tunnistavat nämä aineet ja löytävät ravintoa kasvin avunpyynnön perusteella.

Muiden kuin mehiläisten merkitys pölyttäjinä ei kannata väheksyä. Esimerkiksi keskeisten viljelylajien, jotka vaativat hyönteispölytystä, pölytyksestä vain noin puolet on mehiläisten tekemää. Kärpäset, perhoset ja ampiaiset pölyttävät rutkasti eri lajeja. Kasvilajista riippuen ampiaiset voivat olla merkittäviäkin pölyttäjiä. Mielenkiintoisia ovat esimerkiksi neidonvaipat: ne erittävät kukistaan samanlaisia aineita kuin toukan tuhoamat lehdet. Ampiainen tulee paikalle tarkastamaan tilanteen, eikä löydä muuta kuin kukan. Ne siis huijaavat ampiaisia pölyttämään itseään.

 

Suorien ihmisille tulevien etujen ja ekosysteemipalveluiden laskeminen saattaa kuitenkin johtaa harhaan. Ampiaisten merkitys ekosysteemeille on paljon laajempaa kuin pelkkä pölyttäminen tai saalistus. Ehkäpä suurin merkitys ampiaisista kuitenkin on juuri siksi, että ne ovat äkäisiä pistäjiä.

Ampiainen on näkyvä ja sillä on selkeä mustakeltainen raidoitus. Tämän varoitusvärin viesti on selkeä: kimppuuni ei kannata käydä, koska pistän kivuliaasti. Varoitusraidoitus suojaa ampiaista, eikä sen tarvitse useinkaan turvautua pistimeensä.

Myös muut hyönteiset turvautuvat ampiaiseen. Niin kukkakärpäset kuin kukkajäärätkin käyttävät samaa suojaväriä kuin ampiaiset, vaikka niistä itsestä ei olekaan aiheuttamaan kipua hyökkääjiään kohtaan. Kyse on (Batesin) mimikrystä, jossa vaarattomien hyönteisten ulkonäkö on kehittynyt vastaamaan vaarallista lajia.

Vaarattomat hyönteiset näyttävät vaaralliselta ampiaiselta, joten saalistajat luulevat kukkakärpästenkin olevan vaarallisia. Nähtävästi suojaus on tehokas niin lintuja kuin esimerkiksi sudenkorentojakin kohtaan. Lopputuloksena riski joutua saalistuksen kohteeksi pienenee myös ampiaista matkivilla lajeilla.

Nämä ampiaista matkivat hyönteiset ovat puolestaan hyvin merkittäviä pölyttäjiä. Epäsuorasti ampiainen siis on pölyttäjähyönteisille hyvinkin tärkeä laji.

Ampiaisten äkäisyyteen perustuva suojelurinki suojaa laajaa joukkoa pölyttäjiä.

 

Ampiaisystävälliseen torjuntaan soveltuvat vaikkapa ampiaisten valepesät, joita esitellään tässä Helsingin Sanomien uutisessa.

Korjaus 4.1.2019, klo 10.39: Tarkennettu kappaleeseen, jossa puhutaan mehiläisten ongelmallisuudesta, että kyse on tarhamehiläisistä. Kuten kommenteissa mainittu, mehiläisiä on luonnossa montaa muutakin lajia.

Kommentit (9)

Vierailija
2/9 | 

Tutustuin ampiaisiin ensimmäisen kerran lähemmin muutama vuosi sitten kun terassimme alle muutti maa-ampiais kuningatar. Pesä laajeni nopeasti ja pelko hiipi. Tilasin myrkyttäjän. 5 kertaa hän kävi ja joka kerralla kertoi ampiaisen, mehiläisten ja kimalaisten eroista ja loppu kerrat vain ampiaisista. Neuvoi laittamaan käytettyjä vaatteita vuorokaudeksi terassille pesän kohdalle, näin tein. Sanoi että kun tottuvat, eivät tee teille mitään. Neljännellä kerralla hiipi syyllisyys jo pahasti, nämä kaverit eivät tosiaan olleet käyneet meidän päälle kertaakaan, päin vastoin, jos kävelin terassilla ajatuksissani kohdassa missä pesä sijaitsi ja sieltä nousi sattumalta samaan aikaan kaveri, teki se nopean väistö liikkeen toiseen suuntaan. Kerran seisoin terassin vieressä kun naapuri tuli juttelemaan, ja pesästä nousi nopeasti tiedustelija, joka kiersi kolme kertaa naapurin ympäri. Onneksi hän ei pelkää ampiaisia, ja antoi rauhassa kiertää. Sitten tiedustelija tuli suoraa minua kohti, pysähtyi rintakehän kohdalle sekunniksi ja sukelsi takaisin maan alle. Viimeisellä kerralla kun kaivoimme myrkyttäjän kanssa maa-ampiaisen pesää, sanoin että nää jätkät ihmettelee mitä teen, mihin myrkyttäjän vastasi että ei ne ole poikia vaan tyttöjä. Se riitti, jätin pesän rauhaan lopullisesti. Loppu kesästä kun ampiaiset "sekoaa", tajusin totaalisesti tilanteen. Mihin tahansa menin, sain väistellä ampiaisia, mutta aina kun tulin omalle terassille, väisti nämä tytöt edelleen minua.. Todella omituinen ja herättävä tapahtuma ketju tiivistettynä, yrittäkää hyvät ihmiset tätä konstia, hikiset sukat ampiais pesän viereen/kiinni/päälle vuorokaudeksi niin saattaa olla koko kesän sopu..

Tiede on voimaa
Liittynyt22.7.2014
Viestejä2

Todella hyvä tietää tämä ampiaisista, kokeilen ensi kesänä !  Mahtaisiko päteä myös ampiaisiin jotka rakentavat pesän ylemmäs - jos ripustaisi hikisukat pesän läheisyyeen?

Kamalaa

Mikä lie mutta oikea myrkyttäjä hoitaa homman kerralla ja kunnolla. Tarinasi kuulostaa hupiukon hommilta.

bzzz
3/9 | 

Pitää myös muistaa että Suomessa on  n. 200 villimehiläislajia. Siksi olisi hyvä selkeyttää, että puhutaan tarhamehiläisestä. 

Ampparit pois
6/9 | 

Ampiaiset eivät ole pölyttämisen kannalta kovinkaan tärkeitä. Suomeen on rantautunut mehiläislajikkeita jotka ovat 50 x tehokkaampia pölytyksessä.

Vierailija
7/9 | 

Valepesät eivät kyllä paljoa auta ampiaisten torjunnassa. Ne saattavat hyvin rakentaa oman pesänsä valepesän viereen tai jopa siihen kiinni. Olisihan se mukavaa, jos valepesä karkottaisi ampiaiset, mutta sen toiminta taitaa perustua paremminkin sattumaan kuin tieteeseen.

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
Heinäkuu
2016
2015
2014