Kirjoitukset avainsanalla politiikka

Kolikoita. Kuva: Michael Sander / Wikimedia Commons

 

Apurahatutkijalla on yleensä hyvin ulkopuolinen olo. Yliopistolla työskennellessä tulee selväksi, että on henkilökuntaa, joka saa palkkaa ja jolle on työterveyshuolto. Sitten ovat apurahatutkijat, jotka parhaimmillaan maksavat siitä, että saavat työpöydän. Kahden kastin väki jaetaan selkeästi: en pysty itse projektinhallinnasta seuraamaan projektini rahankäyttöä, koska en ole työsuhteessa. En voi ilmoittautua nettisivujen laatimiskoulutukseen, koska en ole työsuhteessa.

Tutkimuksen tekeminen yliopistoissa apurahoilla on omituista ja minusta yksinkertaisesti jäänne menneestä maailmasta. Työtä pitäisi tehdä työsuhteessa ja työstä pitäisi saada palkka.

Apurahatutkijoiden saaminen palkallisiin sopimuksiin ei olisi erityisen vaikeaa. Säätiöt ja rahastot voisivat maksaa apurahansa yliopistolle, joka sitten palkkaa tutkijat. Tämä ei kuitenkaan tule tapahtumaan, koska palkanmaksu on kallista. Esimerkiksi: saan nyt 2 333 euroa apurahaa kuukaudessa. Käypä palkkani työsuhteessa olisi noin 3 500 euroa. Kun tähän lasketaan vielä päälle kaikenlaiset työntekijämaksut ja työterveyshuollot sun muut, palkkaukseni maksaisi säätiölle kaksi kertaa enemmän kuin apuraha.

Apurahoja siis maksetaan, koska se on halvempaa. Säätiöiden argumentointi menee tietenkin niin, että jos apurahatutkijoiden rahoitus siirtyisi palkkamuotoon, säätiöt voisivat tukea vain puolta nykyisin tukemastaan tutkijamäärästä. Tämän vaikutus suomalaiseen yliopistomaailmaan olisi suunnaton. Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukuntaan kuuluvat rahoittajat rahoittavat tutkimusta yli 200 miljoonalla eurolla vuosittain.

Ilmaisia lounaita ei tietenkään ole, follow the money ja niin edelleen: apurahatutkijoiden heikompi asema ja heidän työnsä halpuus on kätevää tieteen rahoittajille. Epäsuorasti Suomeen tieteen hyvä tila revitään apurahansaajien selkänahasta.

 

Tässä kohtaa on tietenkin hyvä selventää: itse olen osani maailmassa valinnut, kiitollinen olen jokaisesta apurahaeurosta ja nautin työstäni. Jatkuvasti haen lisää apurahoja, koska tätä työtä haluan jatkaakin. Apurahatutkijalla on myös enemmän vapauksia kuin palkkasuhteessa olevalla. Olen oman itseni herra, sillä minulla ei ole esimiestä.

 

Jos jonkun tahon toivoisi edistävän apurahatutkijoiden siirtymää kohti palkkatöitä, niin ammattiyhdistysliikkeen. Tutkijoita edustavan ammattiliiton pitäisi mielestäni yksinkertaisesti vaatia, että kaikki tutkimustyö tehdään palkallisessa työsuhteessa.

Valitettavasti apurahatutkija saa usein pettyä, koska hänen asemaansa ajetaan sangen puolivillaisesti. Tämän näkee esimerkiksi, kun Tieteentekijöiden liitto hyväksyi viime liittokokouksessaan uuden korkeakoulu- ja tiedepoliittisen ohjelmansa (pdf).

Tieteentekijöiden liiton Korkeakoulu- ja tiedepoliittisessa ohjelmassa on monia tavoiteltavia asioita. Oma katseeni kuitenkin tarkentui tavoitteeseen13. ”Verottoman apurahan määrä nostetaan 30.000 euroon.” En ymmärrä yhtään mitä hyötyä tästä muutoksesta olisi ja kenelle sitä hyötyä olisi. Ei ainakaan niille vähiten ansaitseville apurahansaajille.

Apurahojen verotus on aika monimutkainen ilmiö, mutta yksinkertaisesti: apuraha on verovapaata vuotuisen taiteilija-apurahan enimmäismäärään, joka tänä vuonna oli 20 461,72 euroa. Tämän ylittävältä osalta maksetaan ansiotuloveroja.

(Kyllä, tutkijoiden apurahojen verotus perustuu siihen, miten Taiteen edistämiskeskus päättää tukea valtiollisia taiteilija-apurahoja saavia taitelijoita.)

Huomioimisen arvoista on, että tämä ei tarkoita, etteikö apurahasta menisi menoja. Apurahasta menee maatalousyrittäjän eläkeläin mukainen vakuutusmaksu, joka on ei-53-65-vuotiaille 13,014 prosenttia alle 26 821,60 euron tuloista ja liukuvasti suurempi tämän yli. Apurahansaajat maksavat myös työtapaturmavakuutuksen, joka on 1,60 euroa sekä 0,075 prosenttia. Nämä vakuutusmaksut voi vähentää verotuksessa. Lisäksi apurahan saajat maksavat apurahastaan Yle-veroa (2,5% 14 000 € ylittävästä määrästä, max. 163 €) ja sairausvakuutuksen päiväraha- ja sairaanhoitomaksua (1,53 %).

(Kyllä, tutkijoiden apurahojen eläkevakuutusmaksut perustuvat maatalousyrittäjien eläkelakiin.)

Vaikka apurahaa saisi niin paljon, että se menee yli tuon verovapaan osuuden, siitä ei silti välttämättä joudu maksamaan ansiotuloveroja. Tämä johtuu siitä, että yksinkertaisesti pienistä ansiotuloista ei joudu maksamaan ansiotuloveroja. Oman ymmärrykseni mukaan ansiotuloverojen alaraja on noin 15 000 euron vuositulot.

Niinpä: tutkija voi tällä hetkellä saada noin 40 000 euroa työskentelyapurahaa, josta hän ei joudu maksamaan veroja: kun apurahasta ensin vähennetään vakuutusmaksut, päästään noin 34 000 euroon, josta noin 14 000 euroa on veronalaista, josta ei vielä tarvitse maksaa veroja.

En tiedä kuinka moni tutkija saa yli 40 000 euroa apurahaa vuodessa, mutta en usko, että moni. Tyypillinen apuraha liikkuu tällä hetkellä 24 000 euron ja 30 000 euron välillä. Verottoman apurahan rajan nosto ei siis ainakaan paranna suoraan tutkijoiden toimeentuloa. Noston seurauksena olisi vain se, että sitten apurahaa voisi saada yli 50 000 euroa vuodessa maksamatta siitä ansiotuloveroa.

Twitter-keskustelussa Tieteentekijöiden liiton kanssa selvisi, että verottoman apurahan rajan noston tavoitteena on parantaa tutkijoiden toimeentuloa. En vain tiedä millä logiikalla.

Jos apurahatutkijoilla on liian pienet tulot, silloin pitää vaatia korkeampia apurahojen myöntöjä!

Yksittäinen tavoite kahdenkymmenen tavoitteen listassa on tietenkin pieni asia. Tavoitteen hyödyttömyys kuitenkin mielestäni näyttää oireelta suuremmasta ongelmasta. Kenelläkään ei ole oikein hajua siitä, mitä apurahalla tehtävälle tutkimukselle pitäisi tehdä. Edes apurahatutkijoiden asemaa ajavilla ei tunnu olevan kunnianhimoa.

Tieteentekijöiden liiton Hullun hommaa? –kysely nuorille tutkijoille hyvin alleviivasi sitä, miten etenkin tutkijanuran alkutaipaleella tulot ovat sirpaleisia, riittämättömiä ja epävarmoja. Yksi tapa edetä voisi olla esimerkiksi ruotsalainen käytäntö: siellä tohtorikoulutettavaksi pääsevät vain ne, joilla on varmistettu rahoitus neljäksi vuodeksi. Lisäksi rahoituksen on oltava tasapuolinen, eli ulkoisella rahoituksella työskentelevien on saatava samansuuruinen palkka kuin yliopiston varoilla opiskelevienkin.

Apurahajärjestelmä on ajautumassa pisteeseen, joka ei ole tutkijoiden kannalta kestävä. Tämän vuoksi ammattiyhdistysliikkeenkin pitäisi olla mukana muuttamassa järjestelmää, eikä tilkitsemässä satunnaisia vuotoja.

 

Verotukseen liittyvät tiedot oli laskettu vuoden 2018 tietojen pohjalta. Olen verotuksen suhteen vain kokemusasiantuntija, joten tätä kirjoitusta ei kannata pitää vero-ohjeina.

Kommentit (4)

joo

sinä ja muut apurahatutkijat voivat ensin liittyä ammattiyhdistykseen. olette varmaan kaikki maksavia jäseniä vai mitä?

kun teitä on riittävästi ay-liikkeen jäseninä, niin sen jälkeen saatte asianne eteenpäin. vaatii tosin itseltä osallistumista ja aktiivisuutta liikkeessä ja sen ohjelman muokkaamista. parasta olla vielä jäsenenä siinä ay-liikkeessä millä on kyseisen alan neuvotteluoikeudet. ts. kuuluminen ammattiyhdistykseen mikä ei saa neuvotella paikallisesti tai valtakunnallisesti on turhaa.

MAK
Liittynyt6.9.2008
Viestejä2669

Mutta suurin kysymys lienee se, että miksi kenenkään pitäisi myöntää eurokaan tässä esimerkissä Helsingin viemärirottien tai punkkien tutkimiselle? Millaisen takaisinmaksun yhteiskunta saa em. asioiden tutkimisesta?

Kuka oikeastaan päättää mihin tieteenaloihin on ylipäätään syytä panostaa? Pitäisikö esimerkiksi naistutkimukseen uhrata yhtään mitään (ainakaan julkista rahaa)? Onko päätösvalta tähän näillä apurahatutkijoilla itsellään?

Kuvan vietnamilainen vauva ei liity tapaukseen. Kuva: Wikimedia Commons
 

Viime viikolla uutisoitiin ensimmäisistä geenimuokatuista ihmisistä. Kiinalainen tutkija Jiankui He ilmoitti, että hän oli muokannut kahden ihmisalkion perimää tavoitteenaan muuttaa heidän CCR5-geeninsä, niin että sen rakenne vastaisi alleelia Δ32. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun ihmisen perimää muokattiin niin, että muokkaus voi periytyä seuraaville sukupolville.

HI-virus käyttää hyödyksi CCR5-geenin koodaamaa reseptoriproteiinia tunkeutuessaan T-immuunisolujen sisälle. Erityisesti Pohjois-Euroopassa geenin muoto, jota kutsutaan Δ32 nimellä, on yleinen – suomalaisilla geenimuodon yleisyys on 13%. Geenin Δ32-muodosta puutuu 32:n emäsparin mittainen pätkä, jolloin reseptoriproteiini ei ole toiminnallinen. Näin ollen HIV ei pääse tunkeutumaan sellaisten solujen sisälle, joiden ulkokuorella on toimimaton Δ32. Geenimuoto siis käytännössä antaa vastustuskyvyn HI-virusta kohtaan. Tarkoituksena oli siis, että geenimuokatuilla vauvoilla on vastustuskyky HIV:tä vastaan.

Kaksosvauvat, jotka tunnetaan pseudonyymein Lulu ja Nana, syntyivät terveinä, nähtävästi. Nähtävästi, koska heidän henkilöllisyytensä on salattu, eikä kukaan tutkimuksesta ulkopuolinen ole päässyt tarkastamaan heidän terveydentilaansa.

Toimenpiteen onnistuminen tunnetaan heikosti, koska He ei ole julkaissut vielä tutkimustuloksiaan. Sen sijaan viime viikolla hän esitteli osan tuloksistaan Hong Kongissa geenimuokkauskonferenssissa ja kertoi, että kolmas geenimuokattu raskaus on menossa.

Tutkijayhteisö tuomitsi lähes yksimielisesti Hen toimenpiteen. Monet paheksuivat sitä, että ihmisen perimää edes ylipäänsä muokattiin. Toiset kiinnittivät huomionsa siihen, ettei CCH5-geeniä edes tarvitse muokata: HI-viruksen tartunta voidaan estää keinohedelmöityksessä siittiöiden pesulla sekä myöhemmin elämässä estolääkityksellä. Suurempi tuomio kohdistui kuitenkin siihen, kuinka epämääräinen toimenpide oli ja kuinka kevyesti He ohitti kaikki eettiset huolet.

 

Hen alustavat tulokset paljastavat, kuinka satunnainen toimenpide geeninmuokkaus onkaan. CCR5-geeni sijaitsee kromosomissa 3, ja koska ihmisellä on kaksinkertainen kromosomisto, muutoksen pitää tapahtua molemmissa kromosomeissa 3. Lululla ensimmäisessä kromosomissa ei tapahtunut muutosta ja toisesta kromosomista poistui 15 emäsparin pituinen pala. Nanan ensimmäisessä kromosomissa poistui 4 emäsparin pala ja toiseen tuli yksi uusi emäspari. (Tämä Sean Ryderin Twitterissä julkaisema kuva havainnollistaa muutoksia.) Mikään uusista geenimuodoista ei ole aiemmin tunnettu, joten niiden vaikutuksia ei tiedetä.

Lopputuloksena siis toiselle lapsista jäi alkuperäinen geenimuoto, joten hän ei saanut toivottua muutosta, ja toisella on kaksi geenimuutosta, joiden vaikutusta ei tunneta. Kuin kirsikkana kakun päällä, kumpikaan muutoksista ei nähtävästi ole periytynyt kaikkiin vauvojen soluihin. He ovat siis osittain mosaiikkisia, eli heidän soluissa on eri perimät.

Tämän ansaitsee toistaa: kiinalainen tutkija muokkasi tarpeettomasti kahden alkion perimää ja aiheutti muutokset, joiden vaikutusta ei tiedetä.

Paitsi ettemme tiedä suojaavatko muutokset HIV:ltä, emme myöskään tiedä minkälaisia haittoja geenimuokkaus voi näillä vauvoille aiheuttaa. Geenimuokkauksen yleisenä ongelmana on, että se voi aiheuttaa vahingossa muutoksia myös muualla perimässä. Hen alustavien tulosten mukaan näin ei vaikuttaisi olevan, mutta tähän mennessä tutkittujen näytteiden määrä on ollut pieni.

Perustavanlaatuisin ongelma on siinä, että tämä oli kaikkea muuta kuin kontrolloitu tutkimus. Kaksosten mistä tahansa tulevasta sairaudesta voi epäillä geenimuokkausta. On mahdotonta selvittää, oliko geenimuokkauksesta mitään hyötyä kaksosille.  

Riippumatta mikä tahansa onkin mielipide ihmisten geenimuokkaukseen sinänsä, tämä tutkimus rikkoo räikeästi ihmisillä tehtävän tutkimuksen etiikan periaatteita.

Geenimuokkauksen käyttöönottoa kannattavat tutkijat ja kansalaiset laajemmin pelkäävätkin nyt, että tämä kiiruhdettu ja epäeettinen ihmisen geenimuokkaus voi johtaa ympäri maailmaa selkeisiin kieltoihin kokeilla geenimuokkausta. Tämä on ihan uskottava pelko.

 

Geenimuokkausvauvoista voidaan oppia monta asiaa. Ensinnäkin, geenimuokkaustekniikka on vielä niin kehittymätöntä, ettei se ole pitkään aikaan käyttökelpoista ihmisten hoitamisessa. Toiseksi, mahdolliset geenimuokkauksen kohteet ovat rajalliset: yksittäisten geenien määrittämiä ominaisuuksia on vähän. Lähinnä yhden geenin virheet aiheutuvat perinnölliset sairaudet soveltuvat kohteisksi. Kolmanneksi, joku tulee kyllä muokkaamaan alkioiden perimää ja uusia geenimuokattuja lapsia tulee syntymään. Nyt viimeistään pitää pohtia, miten tätä toimintaa säädellään.

Kommentit (3)

Vierailija

Kiinassa juhlittiin tana vuonna Karl Marxin syntyman 200-vuotisjuhlaa. Siksi Kiinassa ajatellaan ja voidaan tehda mita tahansa toisin. Buddhalaisilta juurilta nouseva, silkkitieta myos eurooppalaisten arvojen perustaksi kulkeutunut ateistinen materialismi ei usko sielun olemassaoloon, elaman jatkumiseen vartalon kuoleman jalkeen. Jumalaakaan ei ajatella olevan olemassa - eika siksi myoskaan kuoleman jalkeista vastuuta - sen enempaa omasta kuin toistenkaan elamasta.
Miksi siis paheksua biologiseksi koneeksi ajatellun ihmisen geenimanipulaatiota?

Vierailija

Kiinasta on tosiaan kuulunut viimevuosina aika hurjia. Ilmeisesti tutkimusten valvonta on siellä vielä lasten kengissä. Ei tämä ole ensimmäinen julkistus, jota on ihmetelty, vaikka ehkä ikävin.

Kuva: Jorge Royan / Wikimedia Commons

Helsingin Sanomat dumppasi eilen lastillisen kuraa opetuksen nykytuulien päälle. Nettijutun otsikko oli räväyttävä: ”Tutkimus paljastaa: Koulujen uudet menetelmät heikentävät oppimista merkittävästi

Jutun sisältä paljastui Liisa Keltikangas-Järvisen uusi tutkimus, joka kritisoi vahvasti koulumaailman digitalisaatiota ja ilmiöoppimista. Tämä tematiikka ei tietenkään ole koulukeskustelua seuranneelle mikään yllätys: Keltikangas-Järvinen on aiemminkin kritisoinut näitä opetuksen trendejä, mutta häneltä on puuttunut niin sanotusti kättä pidempää. Tutkimus, jossa oppimistulokset liitetään näihin trendeihin, on ollut suhteellisen vähäistä.

Odotinkin innolla, että mitä uusi tutkimus paljastaa. Mutta:

”Tällaiset johtopäätökset Keltikangas-Järvinen tekee muun muassa tuoreesta mutta vielä julkaisemattomasta tutkimuksesta. HS sai tiedot tutkimustuloksista ennakkoon.”

Omasta mielestäni tutkimus on mitä eniten julkaistu, jos niiden tulokset esitellään Helsingin Sanomien sivulla A12. Ongelmana vain on, että Helsingin Sanomat eivät yleensä esitä tieteellisen tutkimuksen tuloksia ja menetelmiä aivan sillä tavalla kuin mitä tieteellisen yhteisön konventiot toivovat. Tutkimus tietenkin herättää kysymyksiä: mitä oppimistuloksia tutkimuksessa on tarkasteltu, miten digilaitteiden käyttöä on mitattu ja ilmiöoppimisella tarkoitetaan tässä tapauksessa.

Epätyypillisen julkaisutavan ansiosta monet kasvatusalan tutkijat pääsivätkin spekuloimaan, että millä menetelmillä näihin tuloksiin on päästy ja että voiko näillä spekuloiduilla menetelmillä saavuttaa mainittuja tuloksia.

Tämä on tietenkin absurdia monilla tavoin. Kaiken huipuksi tämän aamun Hesariin oli hankittu Opetushallituksen pääjohtaja kommentoimaan kyseistä tutkimusta, jota hän ei ole tietenkään nähnyt.

Tiedemaailmassa tätä toimintatapaa kutsutaan nimellä ”science by press conference”. Se viittaa siihen, että tutkija saattaa tutkimustuloksensa maailmalle ilman, että tutkimuksen vertaisarviointiin on mahdollisuuksia. Tässä tapauksessa tutkimuksen tekijät pääsivät sanelemaan tutkimuksessa tehtävät johtopäätökset ilman että kukaan muu tutkija voi perehtyä tutkimukseen. Kirjoitin itse ilmiöstä jo aiemmin, kun strategisen tutkimuksen Oma linja –hanke ja Lukukeskuksen Suomen uusi lukutaito pari vuotta sitten käyttivät samaa julkaisutaktiikkaa.

 

Tiedotustilaisuustiede ei ole mikään erityisen suuri ongelma. Tutkijat paheksuvat sitä hyvin vahvasti, joten tiedemaailman sisäinen paine pitää sen yleensä kurissa.

Nykyään myös tarve odottaa tutkimuksen julkaisun kanssa on kadonnut. Preprint-julkaiseminen on yleistä ja kätevä tapa saada tutkimuksen tulokset ulos maailmalle heti, kun tutkimus on valmis. Preprintillä tarkoitetaan tutkimusjulkaisun sitä versiota, jota ei ole vielä vertaisarvioitu (mutta joka on yleensä lähetetty vertaisarvioitavaksi). Vertaisarviointi ja varsinainen julkaisu tiedejournaaleissa voi viedä vuosia, joten tutkimustulokset saadaan nopeasti tutkimusyhteisön huomioon.

Suomalaisessa koulutuskeskustelussa tiedotustilaisuustiede sen sijaan vaikuttaa yleiseltä. Tämä on tietenkin sikäli ymmärrettävää, että koulutus on laajalti yleisöä kiinnostava aihe, joten median kannattaa uutisoida siitä. Tutkimustuloksista uutisoiminen kuitenkin niin, ettei kukaan tutkimuksen ulkopuolinen tutkija voi sitä kommentoida on laiskaa.

Tiedotustilaisuustieteen seuraukset ovat kuitenkin ikäviä. Koulukeskustelu on monin paikoin polarisoitunut, etenkin liittyen uusiin peruskoulun opetussuunnitelmien perusteisiin, jotka tulivat voimaan vuonna 2016. Juuri Keltikangas-Järvisen kritisoimiin osa-alueisiin, digitalisaatioon ja ilmiöoppimiseen, on liittynyt hyvin räiskyvä keskustelu, jossa toisaalta näitä osa-alueita pidetään koulutuksen uudistuksen merkkipaaluina ja toisaalta niiden tuonnin tapaa ja hyötyä kyseenalaistetaan oppimistulosten näkökulmasta. Hesarin uutisoima tutkimus osuu siis juuri ristiriitaisimpaan osaan koulukeskustelua.

Kun kukaan ei kuitenkaan tiedä, mitä tutkimus on oikeasti mitannut, kukin näkee tutkimuksessa mitä haluaa. Kyseessä on joko esimerkki siitä, miten sokea digitalisaation ja ilmiöoppimisen ihannointi tuhoaa suomalaisen koulutusihmeen tai esimerkki harhaisesta muutosvastarinnasta. Koulutuskeskustelun kahtiajako vain syvenee.

Suomalainen koulutuskeskustelu ansaitsee parempaa. Tarvitsemme tutkimusta niin opetuksen käytänteiden kuin ylemmän tason päätöksenteonkin tueksi. Tieteellistä tutkimusta ei kuitenkaan ole olemassa ilman tutkijayhteisön keskustelua ja se vaatii avointa julkaisemista.

Kommentit (8)

Käyttäjä16030
Liittynyt24.10.2018
Viestejä2

Onko Suomessa tehty vertaisarvioituja tutkimuksia ilmiöpohjaisuudesta ja digitaalisten oppimisympäristöjen vaikutuksesta?

Pettynyt

Eipä juurikaan taida olla. Se että asioita kokeiltaisiin tieteellisin menetelmin aidossa yhteiskunnallisessa ympäristössä ei tavoita koulutuksen tutkijoiden ajattelumaailmaa. Siksi koulutussektori on täynnä konsultteja ja Himasmaisia filosofeja. Olisi jutun aihetta siitä kuinka opsit syntyy.

Vierailija

Juuri näin. Tämä artikkeli vilisee virheitä. 
Aino Saarisen tutkimus - joka siis julkaistaan vertaisarvioidussa tieteellisessä julkaisussa.

SJ

Jostain syystä emeritus professorit huutelevat peräkammareista ja kertovat kuinka huonosti koululla menee.   Kari Uusikylä ja Liisa Keltinkangas-Järvinen ovat hyvin vakuuttuneita siitä, että lapsi menee pesuveden mukana uusien oppimisympäristöjen ja -menetelmien käyttönoton myötä.  Uusi OPS elää ajassa ja painottaa lapsen aitoa kohtaamista sekä kaikkien toimijoiden välisen yhteistyön löytämistä oppilaan kasvun ja oppimsen tukemiseksi.  Oppiminen nähdään myönteisenä, akviivisena työnä, jota oppilas saa olla mukana suunnittelemassa omista lähtökohdistaan.  Opettajia ohjataan yhteissuunnitteluun ja vastuun jakamiseen, jotta myös itse jaksaisivat paremmin. Jos vauhti koulussa on liian nopeaa, niin hidastakaa sitä.  Opettakaa vähemmän. Oppikkaa ja kasvakaa enemmän.  OPS on kasvatusmyönteinen kirja.  Oppilaat kokevat, että aitoa kohtaamista on liian vähän.   Tälle kohtaamiselle ja oppilaan tukemiselle on lupa. Joka hetki. Joka päivä.   Haetaan koulusta yhdessä kehittämisen kohteita.  On liian yksinkertaista todeta, että OPS aiheuttaa aamupahoinvointia. Kimmo Vepsä, sivsitys- ja hyvinvointijohtaja, Ulvila

Tuomas Aivelo
Liittynyt3.1.2014
Viestejä209

Vierailija kirjoitti:
Juuri näin. Tämä artikkeli vilisee virheitä. 
Aino Saarisen tutkimus - joka siis julkaistaan vertaisarvioidussa tieteellisessä julkaisussa.

Virheet kyllä korjaan, kun ne todetaan.

Tutkimuksen tekijöistähän meillä on yhtä vähän tietoa kuin tutkimuksesta muutenkin, koska julkaisua ei ole näkynyt. Tähän mennessä minulle on selvinnyt, että Hesari poimi kiinnostuksensa aiheeseen Duodecimin tilaisuudesta, jossa Liisa Keltikangas-Järvinen esitteli näitä tuloksia. Tästä (ja siitä että Keltikangas-Järvinen on Saarisen väitöskirjan ohjaaja) päättelin, että Keltikangas-Järvinen on mukana tutkimuksessa. Lisäksi ainakin Jari Lipsanen on mukana tutkimuksen kirjoittajana.

Pelisäännöt selville

Eli tutkimuksesta kertominen mediassa etukäteen ilman sen julkaisemista ei ole hyväksyttävää. Mutta onko preprintin julkaiseminen ja siitä kertominen medialle ok vai ei? Tai voiko siitä kertoa medialle jopa ennen julkaisemista, mutta yksityiskohtaisemmin esim. metodologian suhteen, kuin mitä tehtiin mainitussa HS:n jutussa?

Vai pitäisikö tutkijan (ja median) odottaa aina, että tutkimus on vertaisarvioitu ja julkaistu tieteellisessä lehdessä?

Pine
Liittynyt5.3.2012
Viestejä250

Keskustelussa on todellakin paljon parannettavaa, jos itse aiheen sijaan keskitytään pelkästään siihen miten keskustelua käydään.

Pakolaisia Makedonian ja Kreikan rajalla. Kuva: Dragan Tatic / Itävallan eurooppaministeriö.

Olin kaksi viikkoa sitten Helsingin kirjamessuilla puhumassa Loputtomat loiset –kirjastani. Haastattelija kysyi minulta, että alkaako Suomessa esiintymään paljon lisää tauteja, jos ilmastopakolaisten määrä kasvaa. Tuovatko pakolaiset mukanaan tauteja?

Vastaus on selkeä: kyllä, ihmisten liikkuessa alueelta toiselle tauteja tietenkin leviää, mutta ei, pakolaiset eivät ole erityisen tehokkaita tautien levittäjiä.

Suomi on maa, jossa tartuntatautitilanne on erittäin hyvällä tolalla. Tautien ilmaantumista tarkkaillaan jatkuvasti ja terveysviranomaisilla on hätäsuunnitelmat monille erilaisille tartuntatautiuhille. Jos Suomeen saapuu uusia taudinaiheuttajia, ne osataan ottaa vastaan. Lisäksi Suomessa on korkea rokotuskattavuus monelle tartuntataudille, mikä parantaa suojaamme.

Pakolaiset ovat tietenkin vaarassa saada tartuntatauteja – ja muitakin tauteja – ennen kaikkea sen takia, että he ovat köyhiä, eikä heillä ole välttämättä pääsyä terveydenhuoltoon. Ravinto ja hygienia ennaltaehkäisevät tartuntatautien saamista ja nopea sairaanhoidon puuttuminen tartuntatapauksissa estää tartuntatautien leviämistä. Tilanteissa, joissa yhteiskunnan suoja pettää, tartuntataudit ovat todellinen uhka.

Sen sijaan pakolaisten liikkumisen ja tautien leviämisen välillä ei ole yhteyttä. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että ihmiset liikkuvat joka tapauksessa. Suomalaiset tekivät vuonna 2017 yhteensä yli 10 miljoonaa ulkomaan vapaa-ajan- tai työmatkaa. Suomalaisissa majoitusliikkeissä yöpyi vuonna 2017 yli 3 miljoonaa ulkomaista ihmistä. Pakolaisten määrä on tähän verrattuna olematon.

 

Ulkopuolisten luoma tautiuhka ei ole tietenkään uusi pelko. Läpi ihmiskunnan historian on saastaisia ”muita” pelätty. Mustan surman aikaan 1300-luvulla ruttoepidemioita saatettiin syyttää esimerkiksi juutalaisten magian aiheuttamaksi. 1800-luvun lopussa, kun sosiaalidarwinismi oli nousussa ja taudinaiheuttajien luonne elävinä eliöinä oli tajuttu, Yhdysvaltoihin tulevien maahanmuuttajien lääkärintarkastukset muuttuivat yhä monimutkaisemmiksi. Ei-valkoiset maahanmuuttajat joutuivat useammin pisimmän kaavan tarkastuksen kohteeksi.

Pakolaisten tautitilanne nousi Yhdysvalloissa taas välivaalien edellä otsikoihin. Presidentti Trump oli jo oman ehdokkuutensa aikana varoitellut pakolaisten tuomista taudeista. Viime kuussa Fox-kanavalla entinen maahanmuuttovirkailija David Ward sanoi, että pakolaiset tuovat mukanaan isorokon, taudin jota ei enää esiinny vapaana.

Tautiuhka tuntuu olevan kuitenkin enemmän rasismia kuin aitoa kansanterveydellistä vastuunkantoa. Suomalaiset kun osaavat tuoda ihan itse tauteja maailmalta Suomeen.

Esimerkiksi seksitaudit ovat melko usein ulkomailta hankittuja. Suomessa vuonna 2017 todetuista tippuritartunnoista yli 30 prosenttia ja kuppatartunnoista yli 40 prosenttia oli ulkomailta saatuja. Seksiteitse levinneistä HIV-tartunnoista tautitapauksista yli 70% oli ulkomailla saatuja, THL:n tartuntatautirekisteri kertoo.

Syyskuussa Helsingin Sanomissa oli pelottava artikkeli eteläkarjalaisten miesten seksiseikkailuista: monet paikalliset käyvät Venäjän puolella harrastamassa maksullista suojaamatonta seksiä, eivätkä välttämättä käy tämän jälkeen seksitautitesteissä. Suomen maakunnista Etelä-Karjalassa on viimeisen kahden vuoden aikana ilmennyt eniten uusia HIV-tartuntoja väkilukuun suhteutettuna.

Tämä on monin tavoin tarpeetonta: Lääkityksellä pystytään laskemaan HI-virusten määrä niin matalalle tasolle, ettei se voi enää tarttua eteenpäin. Samaten lääkityksellä pystytään estämään HI-viruksen tartunta. Tärkeintä onkin tietää tilanne: kun testissä on saatu positiivinen tulos, tartuntaa voidaan lähteä hoitamaan.

 

Nykymaailmassa taudit leviävät, ilman pakolaisia tai pakolaisten kanssa. Taudit ilmaantuvat ja leviävät siellä missä terveydenhuolto on heikkoa tai yhteiskunnat sortuvat. Epäsuorasti tämä voi aiheuttaa uusia riskejä meillekin: aiemmin kirjoitin siitä, kuinka Syyrian sisällissota mahdollisti polion uudelleen ilmaantumisen.

Todellinen kansanterveydellinen hätä on kuitenkin pakolaisilla ja heidän lähtömaissaan. Pakolaiset ovat kuitenkin hitaita liikkeissään. Me matkustelevat ja vauraat länsimaalaiset olemme varsinaisia tautien levittäjiä.

Kommentit (1)

Lintukoto

Entä onko tutkittua tietoa/korrelaatiota täiden ja luteiden määrän kasvusta päiväkotien ja koulujen kansainvälistyessä. Lomamatkoilta niitä varmasti tulee mukaan kotimaahan, mutta varmasti maahanmuuttajien mukana myös. Kyllä somessa valitetaan jos jonkin matkanjärjestäjän kohteessa luteet purisivat. Myös abresistentit bakteerit saavuttavat suomen laajasti, jos muissa maissa on käyttö ollut vapaampaa.

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
Heinäkuu
2016
2015
2014