Kirjoitukset avainsanalla politiikka

Ilmaiseja kondomeja kulhossa. Kuva: Rob Maccoll/AusAID/Wikimedia Commons

Tämän syksyn suuri tasapainottelu on siinä, miten estämme koronaviruksen leviämistä ja pystymme kuitenkin elämään mahdollisimman normaalia elämää.

Koronavirus leviää ihmisten kohtaamisten välillä. Kuten muutkin taudinaiheuttajat ja loiset, se vaatii kohtaamisen, jotta se voi levitä isännästä seuraavaan. Koronavirus voidaan nujertaa, kun noita kohtaamisia ei sille suoda.

Ihminen on kuitenkin sosiaalinen laji ja elämme kosketuksesta ja läheisyydestä. Ihmiskunnan historian kehitys on samalla tarina siitä, miten rakennamme yhä suurempia yhteiskuntia ja kaupunkeja. Tämä kehitys on tuonut meille jatkuvasti uusia tautiuhkia ja altistaa meitä yhä enemmän taudinaiheuttajille. Parisataa vuotta sitten koronaviruksen kaltainen uusi tauti ei olisi välttämättä pystynyt leviämään ympäri koko maailman, koska ihmiset elivät niin erillään toisistaan. Kohtaamisia ei olisi ollut riittävästi.

Espanjantauti eteni hitaasti ympäri maailmaa, koska influenssan leviämiseen vaikuttaa matkustaminen ympäri maailmaa. Espanjantaudin aikana käynnissä oli vielä ensimmäinen maailmansota, joka tarkoitti valtavien ihmismassojen – olivat ne sitten sotilaita tai siviilejä – liikkeitä ympäri maanosia ja maailmaa. Siltikin espanjantaudin leviäminen kesti vuosia ja useita epidemia-aaltoja.

Nyt elämme maailmassa, jossa taudit leviävät vauhdilla maailman toiselta laidalta asti. Vaikka kerran jo saisimme koronaepidemian kuriin, uusia tartuntaketjuja voi aina saapua ulkomailta. Niinpä koronaepidemian hillintä vaatii uudenlaisia keinoja. 

Vaikka maailma on erilainen kuin aiemmin, tautien leviämisen estämisestä tiedämme paljon. Kannattaa toimia kohdennetusti, että panoksemme menee sinne, mistä siitä on eniten hyötyä. Samat opit pätevät pandemiaan kuin muihinkin tartuntatauteihin.

Tämän takia homobaarin tiskillä on kulho, josta saa ilmaisia kondomeja: tiedämme, että tuon kulhon ympärillä liikkuu ihmisiä, jotka ovat riskiryhmää. Tämän takia seksitautitestit ovat julkisessa terveydenhuollossa ilmaisia: tiedämme, että testaamisella saadaan estettyä tartuntojen leviäminen eteenpäin. Tämän takia tuberkuloosiviestintämateriaaleja julkaistaan Suomessa monilla eri kielillä: tiedämme, että monet maahanmuuttajaryhmät ovat riskiryhmää, koska he ovat voineet saada tartunnan ulkomailta. 

Tämän takia on hienoa, että Suomen somaliyhteisö tuottaa kohdennettuja saippuasarjajaksoja ja keskusteluohjelmia, joilla tietoa saadaan yhteisölle, joka keväällä kärsi pahasti koronaviruksesta.

 

Toimien kohdennus kuitenkin vaatii tietoa. Alkusyksystä on väitelty - tai ravintoloitsijat ja terveysviranomaiset ovat väitelleet - kuinka merkittäviä ravintolat, baarit ja yökerhot ovat koronavirustartuntojen kannalta.

Suomen Kuvalehti on toistuvasti tehnyt hyviä selvityksiä siitä, kuinka Suomessa tämä tartunnanjäljityksen tuottamaa tietoa ei ole kerätty valtakunnallisesti yhteen. Tämä vaikeuttaa tiedon hyödyntämistä. Vaikka paikallisilla toimijoilla saattaisi ollakin hyvä käsitys leviämisreiteistä, niitä on vaikea osoittaa laajemmin päteväksi, koska laajemmat aineistot puuttuvat.

Niinpä olemme jonkin verran anekdotaalisen todistusaineiston armoilla. THL:n mukaan esimerkiksi erääseen helsinkiläiseen anniskeluliikkeeseen on yhdistetty yli 40 tartuntaa ja elo-syyskuun tartunnoista "ainakin 200" on peräisin ravintoloista. Tällä välillä tartuntoja tapahtui noin 3 000, joten vähän alle kymmenen prosenttia tartunnoista on "suurella todennäköisyydellä" peräisin ravintoloista. Todellinen määrä voi olla huomattavasti enemmänkin, koska suurin osa tapauksien tartuntareiteistä ei ole tiedossa.

Lisäksi tartuntatautiviranomaisten pitää tasapainotella: millä edellytyksin milloinkin voidaan julkistaa minkä verran eri paikoissa on tapahtunut tartuntoja tai altistuksia. Kansalaisten varovaisuuden kannalta mahdollisimman avoin viestintä on hyvä, mutta ajan mittaan yhä yleistyvät altistukset menettävät uutisarvoaan. Lisäksi tällä voi olla liiallisesti elinkeinonharjoittajia stigmatisoiva vaikutus.

Valtakunnallisen aineiston puute ei kuitenkaan tarkoita, etteikö esimerkiksi yökerhot ja ravintolat olisivat merkittäviä tartunnanlähteitä. Monet tartuntataudeista vastuussa olevien lääkäreiden kommentit ovat painottaneet näitä riskejä. Näiden riskien takia aluehallintovirastot ovat julkaisseet hyvinkin seikkaperäiset ohjeet, miten koronavirustartuntoja voidaan ehkäistä.

Paremman kuvan tartuntakohteista saamme kansainvälisistä selvityksistä. Pidemmän aikaa hyvää työtä ovat tehneet esimerkiksi Zürichin, Louisianan ja Itävallan viranomaiset, jotka kaikki julkistavat tartunnanjäljitystietojaan. Suurin osa tartunnoista tapahtuu kotitalouksissa, mikä ei ole ihme: ihmiset saavat tartunnan jossain kodin ulkopuolella ja tartuttavat sitten samassa taloudessa asuvia. Kotitaloudet eivät välttämättä kuitenkaan aja eteenpäin tätä epidemiaa vaan joukkotartunnat kodin ulkopuolella. (Tosin: kotitalouksissakin voi tapahtua joukkotartuntoja, jos on järjestetty isot juhlat.) Aineistojen perusteella joukkotartuntoja tapahtuu työpaikoilla, harrastuksissa ja baareissa. Ravintoloiden, baarien ja yökerhojen rooli on selkeästi merkittävä.

Superleviämistapahtumista on vielä heikommin tietoa kuin tartunnoista yleensä, mutta baarien ja yökerhojen rooli näissä on ollut selkeä. Tämä ei myöskään yllätä: tiedämme, että koronavirus tarttuu erityisesti paikoissa, joissa paljon ihmisiä tiiviisti sisätiloissa pidemmän aikaa. 

 

Lopulta ongelmaksi kuitenkin muodostuu ohjeistuksen hienosäätö. Kun ravintoloiden osalta pitää pohtia, että lopetetaanko alkoholitarjoilu klo 22 vai 23 vai 24, meillä ei yksinkertaisesti ole riittävän tarkkaa tietoa siitä, mikä on sopiva ajankohta. Kun urheiluharrastuksen osalta pitää pohtia, että kuinka vaarallista on muodostelmaluistelu suhteessa jääkiekkoon tai vaikkapa curlingiin, sitä tietoa ei vain yksinkertaisesti ole saatavilla.

Ongelma tietenkin on, että mikä tahansa rajoitus on poliittinen toimi, joten niistä pitää käydä läpi poliittinen keskustelu. Guardianissa brittien hallituksen neuvonantaja pohtikin, että onko todistusaineistoa ravintoloiden sulkemisajan suhteen ylipäänsä todistusaineistoa. Lopputulos: ei oikein.

Päätöksiä kuitenkin pitää tehdä: eurooppalainen koronatilanne osoittaa, että uusi vakava aalto vaanii jatkuvasti kulman takana. Tällöin on järkevämpää olla enemmän kuin vähemmän varovainen: jos virus leviää liian paljon, pitää ravintolat sulkea kokonaan.

Yksinkertaisesti voi olla mahdotonta edes pystyä selvittämään mitään optimaalista koronarajoitusten tasoa. Täydellisessä maailmassa voisimme kokeilla ja löytää oikeat vastaukset . Kokeilisimme lopettaa alkoholitarjoilun puoleltayöltä ja sitten arvioisimme, että miten se vaikuttaa tartuntojen leviämisiin. Sitten kokeilisimme siirtää rajaa esimerkiksi kello 23:een ja vertaisimme tämän vaikutusta. Ongelmamme vain on, että kun tartuntoja on vähän, sattuman vaikutus on suuri, eikä tartuntojen määrän muutoksesta pysty juurikaan päättelemään mitään. Kun tartuntoja on paljon, niiden määrää pitää joka tapauksessa rajoittaa.

Meiltä puuttuu ihan perustavanlaatuistakin tietoa siitä, kuinka paljon ravintoloiden koronavirusohjeistuksen noudattaminen vähentää tartuntoja. Voi ihan hyvin olla, että käsien pesusta muistuttaminen ei auta vähimmässäkään määrin koronaviruksen leviämisen estämisessä. Voi olla se on hyvin merkittävä tekijä. Joka tapauksessa siitä ei ole juurikaan haittaa, joten ihmisiä kannattaa muistuttaa käsien pesusta. Samasta syystä kannattaa jakaa ilmaisia kondomeja homobaarin baaritiskillä: jokainen estetty tartunta säästää huomattavasti enemmän rahaa kuin mitä kondomeihin kuluu, vaikka estettyjä tartuntoja olisi vielä suhteessa vähän.

Henri Alénin Ultima-ravintolassa tehdään käytännön tutkimusta siitä, että miten virukset leviävät ravintolatiloissa. Tämä on olennaista ja tärkeää, sillä tulosten perusteella pystytään arviomaan sitä, kuinka merkityksellisiä eri tartunnan ehkäisytavat auttavat. Tuloksista ei varmaankaan ole ravintola-alan pelastajiksi, mutta korona-aikana pelataan pienillä vaikutuksilla: mitkä tahansa helpot tavat vähentää vähänkin tartuntojen määrää ovat hyödyksi. Pienistä puroista voi tulla riittävän iso virta.

Kommentit (3)

Ulpu
1/3 | 

"Voi ihan hyvin olla, että käsien pesusta muistuttaminen ei auta vähimmässäkään määrin koronaviruksen leviämisen estämisessä." Eikö nimenomaan käsienpesusta ole olemassa kaikkein vahvin näyttö? Maskeista huomattavasti hatarampi...

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kasvomaskia käyttäviä matkustajia Hartsfield-Jacksonin lentokentällä. Kuva: Chad Davis

Viimeisten kuukausien slogan on ollut, että pitää oppia elämään koronaviruksen kanssa. Jos vaihtoehto on, että kuollaan koronaviruksen kanssa, niin epäilemättä se on ihan järkevä tavoite. 

Monissa maissa on opittu elämään viruksen kanssa, ja monia maita, joissa se ei ole onnistunut niin hyvin. Yhdysvallat ja Brasilia ovat epäonnistuneet poliittisen johdon puutteen vuoksi. Britannian ja Espanjan epäonnistuminen vaikuttaa johtuvan jatkuvasta tempoilusta. 

Ruotsi oppi sangen brutaalilla tavalla: vaikuttaa siltä, että Ruotsin rajoitukset koronaviruksen leviämisen estämiselle olivat täysin toimivat ja sopivat, ne olisi pitänyt vain aloittaa kuukautta aiemmin. Kuukauden myöhästyminen johti kuolleisuuteen ja sairastavuuteen, jota voisi kuvailla verilöylyksi. Saksassa, Singaporessa ja Etelä-Koreassa on opittu toimimaan testauksen ja jäljityksen yhteispelillä, Uudessa-Seelannissa ja Vietnamissa on opittu elämään ilman virusta.

”Nyanssi kuoli joskus maaliskuussa”, kansanterveystutkija Julia Marcus kuvaili ensimmäisiä reaktioita, kun koronaviruksen leviämistä estettiin keväällä. Marcus tarkoitti tällä, että yhteiskuntien sulut olivat laajoja – joillain alueilla oli käytännössä käytössä ulkonaliikkumiskielto. Rajoitusten laajuus oli ymmärrettävää ja pääsääntöisesti tarpeenkin, koska ei tiedetty kuinka hyvin virus leviää ja kuinka laajalle se oli levinnyt.

Nyt tiedämme paljon enemmän ympäristöistä, joissa virus leviää. Koska virusta on tarkemman tiedon avulla helpompi hallita, viranomaiset ympäri maailman ovat säätämässä rajoitteitaan tarkemmiksi. 

Koronaviruksen osalta on sekä suuria eroja siinä miten tartuntariskit jakautuvat että kenelle tartunta on vaarallinen. Ulkotiloissa tarttumisriskit ovat hyvin pieniä, mutta ahtaissa sisätiloissa joissa huudetaan tai hengitetään raskaasti taas suuria. Vakavan taudin ja kuolleisuuden riskin nousee tiukasti vanhemmissa ikäryhmissä.

Rajoituksista on paljolti luovuttu ja jäljellä olevat rajoituksetkin ovat tällä hetkellä melko pehmeitä: suosituksia säilyttää etäisyyksiä ja tapahtumanjärjestäjille kohdistuvia velvoitteita. Käytännössä viruksen torjunnassa vastuuta siis siirretään yksilölle: viruksen torjunnassa on nyt kyse yksilöiden käytöksestä. Merkittävä tekijä on kattava testaus ja tartunnanjäljitys, joka pyrkii määräämään altistuneet karanteeniin ennen kuin virus mahdollisesti leviää eteen - kunhan ihmiset käyvät testeissä ja muistavat kontaktinsa.

    
Vastuun siirtäminen kansalaisille tietenkin vaatii sitä, että kansalaiset osaavat toimia järkevästi. Onneksi tartuntatauteihin liittyvästä kansanterveysviestinnästä tiedetään hyvin paljon! Maailma on täynnä tartuntatauteja ja niiden leviämistä on rajoitettu monenlaisin kampanjoin. Etenkin seksitaudit tarjoavat hyvän vertailukohdan kansanterveystyöhön. Muutamia yleisiä sääntöjä voikin muotoilla.

Ensinnäkin, pidättyväisyys ei toimi. Ihmiset haluavat säilyttää elämänsä niin normaalina kuin mahdollista, tavata tuttuja, laulaa karaokessa ja niin edelleen. Oikea ratkaisu on tarjota ihmisille tietoa, miten elämää voidaan elää turvallisesti ja toisaalta arvioida eri valintojen riskejä. Tähän ajatukseen perustuu esimerkiksi erilaiset listaukset siitä, mikä toiminta on vaarallista ja mikä turvallisempaa.

Pidättyväisyyden sijaan pyritään minimoimaan haittoja. Oikea ratkaisu ei ole opiskelijatapahtumien peruminen, vaan niiden järjestäminen uudella tavoin: ulkona, etäisyyksin, pienemmissä ryhmissä tai muuten turvallisemmin. Jos karaoke on ihmiselle tärkeintä mitä maailmasta löytyy, karaokebaarissa käymistä ei voi jättää pois elämästä. Tällöin on tärkeää huomioida tämän aiheuttamat riskit muussa elämässä: karaokea ei kannata käydä Helsingin yössä laulamassa muutamaa päivää ennen kuin käy tapaamassa iäkkäitä sukulaisia.

Toiseksi, häpeä ei ole toimiva viestintäkeino. Jos ihmiset valittavat, että eivät halua käyttää kasvomaskeja, koska silmälasit huurtuvat, oikea ratkaisu ei ole kutsua näitä ihmisiä vastuuttomiksi. Tällöin kannattaa kertoa, miten kasvomaskia pitää käyttää lasien kanssa (kuten esimerkiksi tässä loistavassa Ilta-Sanomien jutussa).

Suomalaiset eivät yleisestikään ottaen ole erityisen innokkaita kasvomaskien käyttäjiä. Tällöin pitää kuunnella ihmisten kasvomaskien käyttöön liittyviä huolia ja reagoida niihin. Ihmiset kuitenkin ovat yhteisvastuullisia, joten kasvomaskien käytössä olennaisin viesti on, että ne eivät vain suojaa käyttäjäänsä, vaan ne suojaavat kaikkia. 

Kolmanneksi, pakko on huono työkalu. On kyse sitten kasvomaskeista tai rokotteista, pakko on yleensä äärimmäinen toimenpide, joka nostaa paljon vastustusta. Pääsääntöisesti ihmiset toimivat järkevästi, jos heillä on siihen tarvittavat tiedot ja mahdollisuudet.

Neljänneksi, olennaista on matalan kynnyksen virustestaaminen. Virustestauksen keskeisyys on tuotava aina esiin viestinnässä. Testauksen on oltava ilmaista ja helposti lähestyttävää siten, että ihmiset voivat hyvin helposti käydä testissä. Helppo käväisy tarkoittaa, että testin ottamiseen ei kestä kauan ja että näytteenottopiste on helposti saavutettavissa. Elokuun testaussuman keskeinen riski ei niinkään liittynyt siihen, että pääseekö epidemia karkaamaan käsistä - koska tapauksia oli kuitenkin melko vähän - vaan siihen, että jaksavatko ihmiset yhä hakeutua testeihin.

Viidenneksi, viesti pitää kohdistaa keskeisille yleisöille. Koronavirustartunnan suhteen suuremmassa vaarassa ovat ikäihmiset, maahanmuuttajayhteisöt ja esimerkiksi asunnottomat. Nämä ovat myös samoja yhteisöjä, joiden elämään pandemian seuraukset, kuten kiireettömien hoitojen perumiset ja majoitusten sulkemiset, vaikuttavat eniten. Toisaalta tällä hetkellä Suomen koronavirustartunnat leviävät lähinnä nuorten ikäluokkien keskuudessa. Nämä puolestaan taas vaativat kohdennettua viestintään.

 

Sävelet ovat selkeät: hallituksen päätöksillä on siirrytty laajoista rajoituksista kohdennetumpiin ja yksilöiden vastuulla on entistä enemmän viruksen leviämisen estäminen. Tällöin pitäisi olla tarjolla riittävästi tietoa ihmisille, että miten tuota henkilökohtaista valtaa voidaan käyttää vastuullisesti.

Paikallinen tartuntatautitilanne on nykyään hyvin viestitty. Kansalaisten on suhteellisen helppo hahmottaa, että minkälainen riski kullakin alueella on. Helsingissä, Jyväskylässä ja Mikkelissä tartuntoja on paljon, Porissa, Turussa ja Oulussa taas vähemmän.

Leviämisympäristöihin liittyvä viestintä on sen sijaan lähes olematonta. Suomalaisista tartunnoista ei ole julkaistu aineistoja, jotka kertoisivat missä riskit ovat suurempia kuin muualla. Näissä joudumme turvautumaan muissa maissa tehtyihin arvioihin. Anekdotaalisista tarinoista tiedämme, että jääkiekkoharjoitukset ja –ottelut, baarit ja mökkibileet ovat levittäneet virusta. Nämä osuvat yhteen muiden maiden havaintojen kanssa, että ahtaat sisätilat ovat suurimpia riskejä. Ihmiset kuitenkin kaipaisivat selkeämpi ja suorempia ohjeita - jos mittarina käyttää esimerkiksi kuinka monta toimittajaa on minulta kysynyt erilaisten paikkojen riskeistä.

Paikallinen viestintä on toiminut jollain paikoin hyvin: Kuhmossa alkaneet tartuntaketjut saatiin pysäytettyä nopean ja päättäväisen sekä selkeän viestinnän ansiosta. 

Huonona esimerkkinä puolestaan toimii tämänhetkiset maskisuositukset, jotka ovat sekavia: THL antaa neljä eriasteista maskisuositusta, mutta kertoo ainoastaan millä alueilla on voimassa joku kolmesta suosituksesta. Paikallisten viranomaisten pitäisi puolestaan viestiä siitä, että mikä suositus on voimassa missäkin. Paikalliset viranomaiset puolestaan kertovat, että toimitaan THL:n ohjeiden mukaan. Kun yritin selvittää, että mikä on tämänhetkinen suositus Helsingissä, en voi sanoa löytäväni selkeää ohjeistusta, että mikä suositus tällä hetkellä on. 

Keskeinen ongelma koronavirusviestinnässä on, että korkeimman riskin tartuntapaikat ovat myös taloudellisesti merkittäviä. Poliitikon tai virkamiehen on vaikea sanoa, että tartuntariski on suuri yökerhossa, koska se johtaa suoraan siihen, että yökerhoyrittäjälle tulee vähemmän asiakkaita. Toisaalta terveysviranomaiset ovat asettaneet toimijoille paljon erilaisia velvoitteita vähentää tartuntariskejä: jos yrittäjät toimivat näiden mukaan, onko reilua silti alleviivata sitä, että nämä ovat korkean riskin paikkoja. Lopputuloksena virkamiesten viestintä vaikuttaa epäreilulta: niin THL, HUS kuin Jan Vapaavuorikin ovat syyllistäneet opiskelijoita tai nuoria. Mutta voiko heitä syyttää, jos he toimivat ohjeiden mukaan ja menevät yökerhoihin?
Jos haluamme, että ihmiset kantavat vastuunsa viruksen leviämisen estämisessä, tarvitsisimme selkeämpää viestintää siitä, että miten tätä vastuuta kannetaan: kuinka suuria tartuntariski ovat eri yhteyksissä, miten riskiä voidaan eri yhteyksissä vähentää ja minkälaisia seurauksia erilaisista riskeistä syntyy.

 

Vastuu on vaikea asia. Lähtökohtaisesti tartuntataudit ovat epätasa-arvoisia: Joillain on parempi mahdollisuus suojautua niiltä kuin toisilla. Jotkut saavat vakavamman taudin kuin toiset. Joidenkin on helpompi hakeutua hoitoon kuin toisten. Jollei tätä huomioida, vastuun siirtäminen kansalaisille on samalla terveydellisen epätasa-arvon kasvattamista.

Valtiovallalla ja viranomaisilla on tartuntatautien torjunnasta vastuu, koska tartuntatautilaki niin määrittelee. Kun tartuntatautien torjuntaa suunnitellaan, päätöksenteko tarvitsee sekä tietopohjaa että arvojen pohtimista. Huomioon pitää ottaa niin eri toimien toimivuus kuin sekin kuinka paljon haluamme painottaa yksilön tai yritysten vastuuta.

Pandemia vaatii nopeaa punnintaa ja päätöksentekoa. Lähtökohtamme ovat maailman huipulla: suomalainen valmius- ja tartuntatautijärjestelmä on lähtökohtaisesti oivallinen. Esimerkiksi tartuntatautipäiväraha eristykseen tai karanteeniin määrätyille on tärkeä ase, jota monella ei ole. Monessa maassa tartunnanjäljitys on huomattavasti vaikeampaa, kun eristys tai karanteeni on merkittävästi kalliimpaa yksilöille kuin Suomessa. 

Meidän pitäisi enää keksiä miten selviämme niin, että kansalaiset, yritykset ja muutkin toimijat selviämme tästä suomalaisen arvojärjestelmän vahvuuksilla.
 

Kommentit (5)

Vierailija
1/5 | 

Täyttä roskaa alusta loppuun. 'loinen' on vain eräs influenssaviruksen variaatio. Normaalit käsien pesut riittävät.

Yhdysvaltain kansalliskaartin sotilaat käyttävät kasvomaskeja. Kuva: John Schoebel / Wikimedia Commons

Onko kasvomaskeilla merkitystä? Mitä pitää ajatella jos selvitys kertoo jotakin ja vertaisarvioimaton tutkimusta puolestaan toista? Pandemia asettaa tavallisen kansallisen tieteen ymmärryksen koville.

Pandemian aikana tietoa pitää levittää nopeammin ja tiedon perusteella tehtäviä päätöksiä pitää saada aikaan rivakasti. Tieteellinen julkaisuprosessi on kuitenkin pitkällinen ja epävarma. Kun tutkija saa tutkimuksen valmiiksi, aineiston analysoitua ja artikkelin kirjoitettua, hän lähettää käsikirjoituksen tieteelliseen julkaisusarjaan. Tämän jälkeen sarjan toimittaja pohtii, että onko käsikirjoitus riittävän hyvä ja kiinnostava kyseiseen sarjaan. Jos käsikirjoitus vaikuttaa lupaavalta, se lähetetään arvioijille. Nämä kommentoivat tutkimusta ja tutkija vastaa osaltaan heidän kritiikkiinsä. Tässä kestää kauan.

Tutkijoiden vertaisarviointikommenteilla on oma rakenteensa: niissä pyritään asettamaan tutkimus laajempaan kontekstiin ja hahmottamaan tutkimuksen merkitystä ja sen kohdennusta, arvioimaan tutkimuksen luotettavuutta ja ennen kaikkea antamaan parannusehdotuksia. Jos tutkimuksesta löytyy virheitä tai muita ongelmia, näiden merkitystä on hyvä arvioida. Monesti vertaisarvioija ei välttämättä ihan edes ymmärrä, mitä tutkimuksessa on tehty. Suurin osa vertaisarviointityöstä on ennen kaikkea selkeyden työstämistä.

Koska julkaisusarjalla on väliä – joitain sarjoja arvostetaan enemmän kuin toisia – tutkijat pyrkivät lähettämään tutkimuksensa mahdollisimman korkeatasoiseen sarjaan. Niinpä usein ensimmäisessä, toiseessa ja ehkä kolmannessakin kohteessa käsikirjoitus hylätään. Koska julkaisu- ja arviointiprosessi on melko satunnainen, joskus käsikirjoitus kiertää useammankin julkaisusarjan, kunnes se löytää kodin.

Tämä on hidasta ja vaivalloista, sillä aikaa käsikirjoituksen valmistumisesta varsinaiseen julkaisuun mitataan kuukausissa tai vuosissa. Viime aikoina tutkimusta on yhä enemmän julkaistu niin sanottuina preprintteinä: samalla kun tutkija lähettää käsikirjoituksen julkaisusarjaan, se laitetaan myös sellaisenaan preprint-palvelimelle. Tämä on kätevää: lupaavat tutkimukset pääsevät nopeammin näkyviin. Se myös vähentää painetta tutkijalle kiiruhtaa ja jännittää julkaisuprosessissa.

Preprintit ovat erityisen hyödyllisiä kriisitilanteessa, kuten pandemian aikana. Viimeisen puolen vuoden aikana tietomme koronaviruksesta on edennyt vauhdilla, koska tutkijat saavat tutkimuksensa saman tien julki. En jaksa uskoa, että preprintit erityisesti lisäävät riskiä huonosta tai paikkansapitämättömästä tutkimuksesta. Julkaisuprosesseihin liittyvän vertaisarvioinninkin läpi saa aikamoista huuhaata.

 

Tieteessä keskeisin vertaisarvioinnin tapa on tutkijoiden välinen julkinen keskustelu. Yleensä tämä keskustelu tapahtuu tieteen omissa kanavissa ja laajan yleisön näkymättömissä. Parin viime vuosikymmenen aikana internet on nopeuttanut keskustelua ensin blogeissa ja nykyään sosiaalisessa mediassa. Tämä on hienoa kehitystä, koska nykyään maallikotkin pääsevät helposti seuraamaan keskustelua.

Pandemiassa panokset ovat korkealla. Tietomme edistyy jatkuvasti ja tiedon perusteella joudutaan tekemään nopeitakin päätöksiä. Pandemian leviämiseen liittyvät kysymykset osuvat keskeisesti omiin vapauksiimme, kansantalouteen ja ihmisten terveyteen. Niinpä ei ole ihme, että ihmiset laajemmin sekä perinteiset mediat ovat kiinnostuneet tutkijoiden keskustelusta. Twitter on minullekin keskeinen tiedonhankinnan kanava, sillä pystyn siellä seuraamaan isoa määrää tutkijoita ja heidän kommentaarejaan kehittyvästä tiedosta.

Tutkijoiden väliset keskustelut ovat tällä hetkellä nopeatempoisia, näkyvillä ja ne ovat välillä aika kovasävyisiäkin. Yleensä tutkijoiden välisen kritiikin äänensävyä ei ole kovin paljon suitsittu: tieteelliset kiistat voivat olla aika äkäisiäkin. Nykymaailmassa on hieman enemmän painotettu paitsi yleistä kohteliaisuutta ja muiden tutkijoiden kunnioittamista, myös tutkimusmaailman rakenteellisia huomioita, kuten että miten vanhemmat tieteenharjoittajat suhtautuvat nuorempiin kollegoihinsa.

Ehkäpä tämä blogikirjoitukseni on ennen kaikkea kahtalainen toive julkiseen keskusteluun osallistuville tutkijoille: muistakaa vastuullinen asemanne tutkijana ja auttakaa yleisöä hahmottamaan laajempaa kontekstia.

 

Hyvä esimerkki keskustelun koventumisesta on reaktio THL:n taannoiseen preprinttinä julkaistuun tutkimukseen. THL:n tutkimuksessa vertailtiin yhtä koulussa muita altistanutta lasta sekä yhtä koulussa muita altistanutta aikuista. Kun lapsi oli indeksitapaus, eli ensimmäinen tunnistettu tartunnansaaja, tartuntoja ei koulussa tapahtunut, mutta aikuisindeksitapauksesta niitä oli 16% altistuneista.

Tämä tutkimus oli näytekooltaan pieni, tietenkin, ja sikäli siitä on vaikea vetää syvempiä päätelmiä. Silti se on mielenkiintoinen tapaustutkimus. Lisäksi THL:n on oikeastaan pakko siitä tiedottaa, koska olisi hassua, jos viranomaisrooliakin tekevä tutkimuslaitos ei tiedottaisi aiheesta, johon kohdistuu suuri kiinnostus. THL:n tiedotekin on hyvin varovaisesti muotoiltu.

Koska kyseessä on koronaviruksen leviäminen lapsissa ja kouluissa, tutkimus menee helposti tunteisiin. Reaktio tutkimukseen oli hyvin aggressiivinen ja tutkimuksen taustalla nähtiin pahantahtoista linkittymistä THL:n viranomaisroolissa annettuihin lausuntoihin. Tutkijoista ainakin Mikael Niku yrittikin rauhoitella ihmisiä ja tarjota laajempaa kontekstia.

 

Toinen esimerkki liittyy toiseen tunteikkaaseen kokonaisuuteen eli kasvomaskeihin. Sosiaali- ja terveysministeriö tilasi selvityksen kasvosuojainten käytöstä Summaryx Oy:ltä ja selvitys (pdf) tuli siihen tulokseen, että ”tutkimusnäytön perusteella kasvosuojusten käytön vaikutus hengitystieinfektioiden leviämiseen on vähäinen tai olematon”. Selvityksen merkitys oli huomattava, koska sen perusteella hallitus päätti, ettei tällä hetkellä kasvosuojaimia suositellam vaan ihmiset voivat käyttää niitä "halutessaan".

Tilattua selvitystä ei oltu vertaisarvioitu, kuten ei ole tämänkaltaisilla selvityksillä tapanakaan. Tutkijat kommentoivatkin selvitystä erilaisista kriittisistä näkökulmista heti julkaisun jälkeen. Myöhemmin elokuussa tutkijaryhmä oli analysoinut saman aineiston kuin Summaryxin selvityksessä oli, mutta laskennallisin menetelmin. Laskennallinen yhdistäminen osoitti, että maskeista on selvä ja merkittävä hyöty.

(Tässä lienee syytä mainita, että kannustin tutkijaryhmää kirjoittamaan tutkimuksensa tieteellisen artikkelin muotoon ja julkaisemaan sen avoimesti preprinttinä. Perusteellinen kritiikki on tieteen moottori ja toisaalta kunnollinen perusteltu artikkelimuotoinen tutkimus on myös alkuperäistä selvitystä kunniottavasti täydentävä muoto.)

Tutkijaryhmä tuli ulos tuloksensa kanssa Helsingin Sanomien vieraskynässä. Tämä vaikuttaa mielestäni aivan sopivalta formaatilta, ottaen huomioon että alkuperäisen Summaryxin selvityksen aiheuttama keskustelu oli niin laajaa ja julkista ja vaikutti merkittävään hallituksen päätökseenkin. Lisäksi tutkimuksen preprintti oli saatavilla internetistä.

Kritiikkikin tietenkin altistetaan kritiikille. Kun tämä tutkijaryhmän artikkeli joskus julkaistaan julkaisusarjasta, siitä tulee varmaan Suomen parhaiten vertaisarvioitu tuotos, koska kriittisiä silmäyksiä tuli useampia.

Omituisin kritiikki tuli Helsingin Sanomien mielipidepalstalla. Kirjoituksessaan emeritusprofessori Pertti Töttö tiuski viitaten tutkijoihin ”riippumattomaksi itseään kutsuva tutkijaryhmä” -nimityksellä. Naljailu ei tietenkään ole tieteellisessä kritiikissä ennenkuulumatonta. Sen sijaan silmiinpistävämpää oli, että kirjoituksessa esitettiin tutkijoiden valikoineen tuloksiaan. Töttö oli myös nähtävästi analysoinut tutkijoiden aineiston uudestaan, sillä hän kirjoitti, että ”Jos -- olisi otettu suojaa käyttäneitä ja suojattomia vertaava luku, olisi tulos muuttunut huomattavasti, --”.

Vastineessaan tutkijaryhmä ajoi aineistonsa myös samalla tavoin kuin Töttö ehdotti ja totesi, että ”Päätelmämme pysyy samana myös, kun laskelmat tehdään niin kuin Töttö ehdotti.” Tämä asettaa Tötön kritiikin outoon valoon ja onkin kiinnostavaa, että millä menetelmin hän on saanut ”huomattavan” erilaisen tuloksen. Näkyvästi julkisuudessa vertaisarvioiva tutkija tietenkin kantaa vastuun myös omista lausunnoistaan. Se, että julkisesti sanoo, että tutkimuksessa on virhe, vaatii aika kovaa varmuutta johtopäätöksistään. Muiden tutkimuksia ei voi ampua alas mutu-tuntumalta.

Osuvampi vertaisarviointi puolestaan oli Jesper Kivelän twiittiketju, jossa hän oli perannut tutkijaryhmän käyttämää koodia ja havainnut, että tutkimuksessa oli keskivirhe laskettu väärin. Tämä on syy, miksi nykyään analyyseihin käytetty koodi on tapana jakaa julkisesti: tutkijat voivat tietenkin aina kirjoittaa menetelmäosioissa toimineensa jollain tavalla, mutta varsinaisen arkan kuvan analyyseistä saa, kun käy läpi toistettavan analyysikoodin.

Virheitä tietenkin tapahtuu useinkin ja varmasti mistä tahansa tutkimuksesta joitain virheitä löytyy. Keskeinen kysymys onkin vaikuttavatko ne johtopäätöksiin. Tutkijaryhmän Hanna Ollilla kertoi minulle, että keskivirhelaskujen korjaamisen jälkeen heidän pääanalyysinsä tuottavat yhä merkitsevän tuloksen, eli virheen korjaus ei vaikuta tutkimuksen johtopäätöksiin. Preprintistä tullee lähitulevaisuudessa uusi versio, jossa virheet on korjattu.

Kolmas julkinen vertaisarviointi oli Markku Peltosen twiittiketju (ja englanniksi), jossa hän kommentoi tutkijaryhmän käyttämiä termejä. Perusajatus hänen kritiikkinsä taustalla oli, että kun tutkijat korjaavat meta-analyysissä eri tutkittujen ryhmien välisiä eroja, tämä pitää huomioida tulosten tarkastelussa ja siinä kuinka vahvoja johtopäätöksiä näiden pohjalta voi esittää - erityisesti siitä kuinka suurin hyöty oikean maailman tilanteessa maskeista on. Käsittääkseni tässä siis ei kritisoitu niinkään menetelmiä, vaan niistä vedettäviä johtopäätöksiä. (Kun itse kirjoitan vertaisarviointilausuntoja, kaikkein yleisin sisältö taitaakin olla, että nyt ovat johtopäätökset hieman pitkälle vietyjä.)

 

Julkisen vertaisarvioinnin hyvänä puolena on se, että arviointi tapahtuu mahdollisimman avoimesti. Kun tutkimuksen tulokset ovat merkittäviä ja kun tutkimusten tulosten perusteella tehdään kansalaisten elämään vaikuttavia päätöksiä, on hyvä myös nähdä tutkijoiden keskustelua aiheesta.

Julkisuuden huonona puolena on, että maallikon on vaikea hahmottaa sitä, kuinka merkittäviä kritiikit ovat. On vaikea tietää mikä kritiikki on kohtalokasta tuloksille ja mikä taas on hienovaraisempaa kritiikkiä. Lisäksi sosiaalisessa mediassa valitaan herkästi puolia: yleisesti ottaen eteenpäin jaetaan kritiikkejä, jotka vahvistavat omaa käsitystä, muttei jaeta kritiikkejä, jotka ovat omaa käsitystä vastaan. Laajempi konteksti katoaa tällöin helposti.

Lisäksi haastetta tuottaa vertaisarvioinnin lähtökohtainen hitaus. Monesti tutkimuksen tekijän ja vertaisarvioijan välillä kestää aikansa, että molemmin puolin ymmärretään, mitä toiset tarkoittavat. Esimerkiksi Peltosen twiiteistä lähti käyntiin paikoin hyvinkin omituinen keskustelu, jossa kesti aikansa, että osapuolet ymmärsivät mitä kukakin tarkoittaa.

Vastaavasti kritiikkiin vaaditaan vastausta saman tien. Hyvä esimerkki on alkuperäisen Summaryxin maskiselvityksen johtaneen Marjukka Mäkelän haastattelu Helsingin Sanomissa, kun tutkijaryhmän laskennallinen tutkimus oli juuri julkaistu. Tutkijaryhmän työ kesti pari kuukautta Summaryxin selvityksen julkistamisen jälkeen, mutta tämän jälkeen Mäkelää pyydettiin reagoimaan uuteen tutkimukseen muutamassa tunnissa. Mäkelän kommenteissa ei Helsingin Sanomien jutussa oikein ollut päätä eikä häntää, mikä ei yllätä, koska kommentteja vaadittiin niin nopeasti.

 

Mikä sitten avuksi? Miten julkinen tieteen vertaisarviointi voisi edistää yleistä ymmärrystä tieteestä ja tieteen prosesseista sekä tuottaa parempaa tietoa?

Ensinnäkin, tutkijoilta toivoisin laajempaa perspektiiviä tieteelliseen viestintään ja huomioimaan myös miten maallikot tulkitsevat vertaisarvioinnin. Maallikot ovat tässä hyvin laaja ryhmä, johon lasken myös keskeisiä päätöksentekijöitä, kuten lääkäreitä, viranomaisia tai poliitikkoja, jotka eivät tutkimuksen nyansseihin ehdi tai osaa paneutua. Tyypillisessä julkaisuprosessissa tapahtuvan vertaisarvioinnin rakenne toimii tähän oikeastaan hyvin: virheiden, puutteiden ja epäselvyyksien asettaminen kontekstiin on järkevää.

Jos tutkimuksesta löytää virheen, hyviin tapoihin kuuluu lisäksi sähköpostin lähettäminen itse tutkijoille. Tutkijat ovat kiireisiä ja harva heistä ehtii partioimaan Twitteristä omaan tutkimukseen kohdistuvaa kritiikkiä. Tällainen keskinäinen viestintä auttaa myös sulkemaan pois väärinymmärrykset. Tämä ei tietenkään sulje pois, etteikö epäilyksistään kerro myös julkisestikin: parasta julkisen keskustelun kannalta on, jos tutkijoiden välinen jäsennelty erimielisyys on helposti hahmotettavissa.

Toiseksi, yleisön kannattaa pitää tutkijoiden välistä keskustelua seuratessa pää kylmänä. Keskustelu tutkimuksista ei ole pikasprintti vaan maraton. Tutkimuksen kritiikin muotoilu, ymmärtäminen ja vastaaminen on rauhallista puuhaa, jossa ei kannata hätäillä. Se, ettei kritiikkiin heti vastata, ei välttämättä kerro mistään muusta mitään kuin, että tutkijat ottavat vakavasti kritiikin ja harkitsevat sitä tarkkaan.

Hyvä julkinen kritiikki on myös sellaista, että maallikotkin ymmärtävät kuin merkittävää kritiikki on. Jos et ihan ymmärrä, mikä kritiikin sisältö on, sitä ei välttämättä kannata jakaa eteenpäin. Tällaisissa tapauksissa voi esimerkiksi kysyä, että mitä kritiikki käytännössä tarkoittaa.

Kolmanneksi, medialla on hyvä asema luoda järkevää kokonaiskuvaa tutkimuksesta. Tähän liiittyy niin asianosaisten haastattelu kuin täysin tutkimuksen ulkopuolisten asiantuntijoidenkin haastattelu. He voivat luoda kontekstia siitä, mihin tutkimus asettuu tieteen kokonaisuudessa.

Kätevintä näissä ohjeissa on, että ne toimivat niin preprintteinä julkaistuihin tutkimuksiin, selvityksiin kuin jo julkaisusarjoihin vertaisarvioituihin julkaisuihinkin! 

 

Kommentit (0)

Rajoituksia. Kuva: Cynthia Griggs / Wikimedia Commons

Viime perjantaina kävin ostoksilla lähi-Alkossani. Muutos kuukauden takaiseen tunnelmaan oli merkittävä: turvavälimuistutuskyltti oli kaikonnut sisäänkäynniltä, kaupassa oli paljon ihmisiä ja äänimaailman täytti iloinen ja tasainen puheensorina.

Kun kalusin läpi itävaltalaisia pölyn peittämiä valkoviinejä, aivastin. Kaupassa tuli aivan hiljaista ja useat päät kääntyivät katsomaan kohti.

Koronaviruksen pelko ei ole vielä kaikonnut mihinkään, vaikka siltä voi välillä tuntua.

 

Kevään epidemiatarina on melko samansuuntainen kaikissa maissa. Vain kourallinen maailman maista (kuten Taiwan tai Vietnam) onnistui lähes kokonaan välttämään koronavirusepidemian. Suuri osa maista sai epidemian kuriin pienen piikin jälkeen nopeasti (kuten Norja ja Tanska) tai hitaasti (kuten Ruotsi ja Englanti). Nämä maat eroavat tilastoissa nyt maina, joissa virukseen on kuollut suhteellisen pieni tai suhteellisen suuri määrä ihmisiä. Jotkut maat, kuten Brasilia, päästi viruksen saman tien laukalle, ja osa epäröi hetken ja päästi sitten, kuten Yhdysvallat.

Maailmassa on tietenkin yhtä monta erilaista tapaa hillitä koronaepidemiaa kuin on toimivaltaista alueellista viranomaista. Suomessa on koko maassa toimittu hyvin samanlaisin rajoituksin, kun taas Saksassa tai Yhdysvalloissa toimenpiteet ovat eronneet osavaltioiden välillä. Jokaisessa maassa erilaisia rajoituksia on aloitettu eri aikoina ja nämä on otettu käyttöön eri vaiheissa epidemian kehitystä, kun eri maissa on ollut erilaisia tartuntamääriä.

Tämä tietenkin johtaa siihen, että on vaikeaa on selvittää, miten eri rajoitukset ovat vaikuttaneet. Esimerkiksi eurooppalaiseen vertailuun tarvittaisiin aluksi jonkinlainen nollamalli siitä, miten Pohjois-Italiasta leviämään lähtevä epidemia oikein leviäisi ympäri Eurooppaa, jos rajoituksia ei olisi lainkaan, ja sitten tämän pohjalle hahmotella sitä, miten eri maat eroavat.

Oma näppituntumani on, että Suomi selvisi kevään rytäkässä vähällä lähinnä hyvän tuurin ansiosta: meille tuli suhteellisen vähän tartunnan saaneita Keski-Euroopasta, joten kun tehokkaat rajoitukset melko samaan aikaan asetettiin ympäri Eurooppaa, olimme melko matalalla lähtötasolla tartuntojen määrässä. Loppujen lopuksi vaikuttaa, että rajoitusten vaikutukset taudin leviämiselle ovat melko samanlaisia kussakin maassa.

Joukosta ehkäpä erottuu ei-edukseen Ruotsi, joka on keikkunut korkealla kuolleisuustilastoissa. Heidänkään osaltaan korkea sijoitus ei niinkään johdu siitä, että kuolleiden määrä olisi missään vaiheessa noussut erityisen korkeaksi, vaan lähinnä siitä, että kuolleisuus on laskenut niin kovin hitaasti. 

 

Mielenkiintoinen piirre tuntuu olevan, että joissain maissa epidemia lähti pienenemään jo muutaman päivän ennen rajoitustoimien käyttöönottoa (joskin esimerkiksi brittiläisessä tutkimuksessa rajoituspäivämäärä mahtuu virherajoihin). Tämä kertonee siitä, että ihmisten käyttäytymiseen eivät vaikuta pelkästään rajoitukset, vaan jo tieto leviävästä viruksesta vaikuttaa.

Olisi kuitenkin hassua päätellä, että tämän takia rajoitustoimenpiteillä ei olisi mitään merkitystä. Tärkeintä on, että ne ohjaavat ihmisten käyttäytymistä oikeaan suuntaan. Tieto ajaa meitä tekemään järkevämpää ja osuvampaa riskinarviointia. Ihmiset ovat sikäli jännällä tavalla sopeutuvaisia uuteen uhkaan, että osaamme toimia järkevästi. Jos tappava virus leviää, muutamme käyttäytymistämme niin, ettei tappava virus leviä yhtä hyvin. 

Pandemian alkupuolella puhuttiin ”paniikista” tai ”hysteriasta”, johon ihmiset joutuvat, kun virus leviää. Tätä reaktiota ei tainnut oikeastaan näkyä lainkaan – jollei sitten vessapaperin hamstrausta siksi lasketa. Siitäkin on vain kolme kuukautta aikaa, kun vessapaperin hamstraus vaikutti merkittävältä ongelmalta.

WHO:n pääjohtaja puolestaan sanoi helmikuussa, että pelko on suurempi uhka kuin itse virus. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että virus on 6-0 johdossa pelon suhteen. Viruksen tappamia ihmisiä on paljon, mutta pelko puolestaan alkaa jo lievittää. Pelosta puhuminen kuitenkin herättää olennaisen kysymyksen: eikö viruksen pelko ole ihan hyvä asia? Jos Keski-Euroopassa hiihtolomaa viettäneet ihmiset olisivat olleet vähän enemmän peloissaan viruksesta, olisiko tämä kaikki jäänyt pienemmäksi?

Oikeastaan mielenkiintoisempi puoli onkin rajoitusten purun puoli: miten rajoitusten purkaminen muuttaa  ihmisten käyttäytymistä? Jos hallitus selkeästi purkaa rajoituksia, lisääkö se ihmisten turvallisuuden tunnetta enemmän kuin jos he joutuisivat luottamaan pelkkään omaan arvioonsa?

 

Tässä yhteydessä pitää tietenkin kirjoittaa myös taloudesta. Elämme valitettavasti talousjärjestelmässä, joka ei varsinaisesti edesauta kriisitilanteiden hallinnassa. Päinvastoin: talous tunkee taustapiruksi jokaiseen keskusteluun.

Pandemia romahdutti talouden, koska ihmiset eivät voineet tai halunneet kuluttaa. Taloudellisen toimeliaisuuden kannalta on hyvä, jos pystymme estämään viruksen leviämistä, mutta tekemään sen niin, että kulutus kärsii mahdollisimman vähän. Tällöin olennainen kysymys onkin, että kuinka vahvasti ihmisten pelko viruksen suhteen, taloudellinen toimeliaisuus, rajoitustoimenpiteet ja viruksen leviäminen ovat kietoutuneet yhteen. Onko jonkinlainen decoupling mahdollinen, jossa viruksen leviämistä rajoitetaan, mutta ihmisten vapauksia ei? Onnistuuko viruksen leviäminen ilman pelkoa viruksesta?

Haluamme tietenkin valita sellaisia rajoitustoimenpiteitä, joilla terveys pysyy mahdollisimman hyvänä, ne ovat kansan näkökulmasta hyväksyttäviä ja niiden taloudellinen hinta on mahdollisimman pieni. Ongelmana kuitenkin on, ettemme tiedä miten eri rajoitustoimenpiteet vähentävät viruksen leviämistä puhumattakaan siitä, miten nämä yhdessä vaikuttavat talouteen. 

Asiaa voi lähestyä naivistisesti, kuten THL:n kansantuotemallissa, jossa nähtävästi ajatellaan, että talouteen vaikuttaa vain ja ainoastaan hallinnon aiheuttamat rajoitukset, ihmisten käyttäytyminen ei niinkään. Suomen Pankin Euro ja talous -julkaisussa puolestaan vertailtiin Suomen, Ruotsin ja Saksan talouden mittareita, eikä siinä oikein havaittu eroja maiden välillä, vaikka rajoitteet ja kuolinluvut suuresti eroavatkin.

Ruotsin omalaatuisen lähestymistavan kommentointihan lähti maaliskuussa liikkeelle ajatuksesta, että terveys ja talous asetetaan vastakkain. Tämä todellisuuspakoinen lähestymistapa lienee viimeistään nyt heittää syrjään, kun näyttää siltä, että toista ei ole ilman toista. Alustavat tiedot näyttävät siltä, että taloudelliset menetykset ovat suurimpia siellä missä kuolleisuus on ollut korkeinta, eivätkä ne juuri riipu rajoitustoimista. 

 

Ihan niin lohduton ei päätöksenteon tilanne on kuin miltä se vaikuttaa. Yksinkertaisuudessaan vähemmän tartuntoja vaikuttaa olevan parempi asia kuin paljon tartuntoja. Epidemian laantuminen helpottaa ihmisten pelkoja, vähentää riskejä ja tekee rajoituksetkin tarpeettomiksi. Jos ja kun epidemia taas kiihtyy tai paikallisesti roihahtaa, olemme ainakin valmiina toimimaan. Nopea testaus ja jäljitys tuottaa tietoa, joka auttaa niin viranomaisia toimissaan kuin kansalaisia riskinarviossaan. Ehkäpä tehokas tiedontuotanto onkin parasta ja tärkeintä, jota viranomaiset voivat tässä tilanteessa tehdä.

Koronaviruksesta tulee jatkuvasti uutta tietoa ja tiedämme jatkuvasti paremmin missä riskipaikat oikein sijaitsevat. Ahtaat sisätilat ovat monin tavoin paljastumassa suurimman riskin paikoiksi ja tämän avulla niin kansalaiset, päättäjät kuin yrittäjätkin voivat pyrkiä vähentämään tartuntariskiä mahdollisimman paljon.

Yhteiskunnasta yhä suurempi osa palaa vanhaan normaaliin, kun osaamme paremmin toimia tartuntatautiturvallisesti. Uutta normaalia pystymme puolestaan suunnittelemaan, kun tiedämme mistä pitää luopua tai mitä pitää vähentää.

Mielenkiintoista on, että koronavirus on oikeastaan taipunut samanlaiseen kansanterveydelliseen tilanteeseen kuin seksitaudit. Koronaviruksen leviäminen riippuu henkilökohtaisesta riskinarviosta. Superleviäminen voi johtaa nopeaan paikalliseen leviämiseen. Suojaustoimin voi omaa riskiään vähentää. Ennen kaikkea: tärkein tapa estää leviämistä on matalan kynnyksen testaaminen, joka kannattaa suunnata etenkin korkean riskin yksilöille.

Tärkeintä epidemian hallinnan tulevaisuuden kannalta on, että oireilevat ihmiset käyvät mahdollisimman nopeasti testissä.

Kommentit (1)

John Melan
1/1 | 

Great Work

She Asked Me If I Do This Everyday I Said Often Lyrics
She Asked Me If I Do This Everyday I Said Often Lyrics

Lied To Stabbed In The Back Lyrics
Lied To Stabbed In The Back Lyrics

City Girls Make Em Wish Like Ray J Lyrics
City Girls Make Em Wish Like Ray J Lyrics

She Said Its Her First Time Lyrics
She Said Its Her First Time Lyrics

Im So Pretty And He Like That Lyrics
Im So Pretty And He Like That Lyrics

You Said Forever Now I Drive Alone Past Your Street Lyrics
You Said Forever Now I Drive Alone Past Your Street Lyrics

Sza Going Back On My Word Lyrics
Sza Going Back On My Word Lyrics

Hold On You Got Stars In Your Eyes Lyrics
Hold On You Got Stars In Your Eyes Lyrics

And Since We All Came From A Woman Lyrics
And Since We All Came From A Woman Lyrics

Take Your Last Relationship Look How Good You Treated Him Lyrics
Take Your Last Relationship Look How Good You Treated Him Lyrics

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
Heinäkuu
2016
2015
2014