Kirjoitukset avainsanalla politiikka

Ebolavirusta tutkitaan BSL4-tason turvallisuuslaboratoriossa. Kuva: Yhdysvaltain armeijan tartuntatautien tutkimuskeskus.

Kongossa yhä leviävä ebolaepidemia on historian toiseksi laajin ebolaviruksen leviämistapahtuma. Sen edellä on vain vuosien 2013-16 ebolaepidemia läntisessä Afrikassa. Kuolonuhreja on toistaiseksi 2 188. Viime kuukausien aikana tartuntanopeus on vähentynyt merkittävästi, mutta uusia tartuntoja tulee vieläkin lähes päivittäin. Kirjoitin epidemiasta edellisen kerran huhtikuussa.

Tartunta-alue on pitkäaikaista konfliktialuetta, jossa on sodittu vaihtelevalla voimakkuudella sisällissotaa viimeisen viidentoista vuoden ajan. Tämä tarkoittaa, että terveydenhuolto on heikoissa kantimissa ja luottamus terveydenhoitohenkilökuntaan on vähäistä. Kymmenet lääkärit ja sairaanhoitajat ovat kuolleet hyökkäyksissä. Ongelmia kasvattaa se, että kansainvälinen yhteisö rahoittaa Maailman terveysjärjestöä liian kitsaasti, jotta epidemia saataisiin kuriin. 

Ebolaa vastaan on käytössä rokote, joka ei ole täysin toimiva, mutta jonka käyttö on suitsinut epidemian leviämistä. Rokotetta käytetään uusien havaittujen tapauksien rajoittamisessa: tartunnan saaneen läheiset rokotetaan. Lisäksi terveydenhoitohenkilökunta rokotetaan leviämisen ennalta ehkäisemiseksi.

Kun ensimmäinen ebolatapaus havaittiin Goman suurkaupungissa heinäkuussa, Maailman terveysjärjestö julisti ebolaepidemian kansainväliseksi kansanterveysuhaksi. Naapurimaissa on kuitenkin ollut tapauksia hämmentävän vähän: ainoastaan Ugandassa on havaittu neljä ebolatapausta. Tämä on yllättävää, koska Kongon epidemia-alue on aivan Ugandan rajalla. Lisäksi Maailman terveysjärjestö epäili, että Tansaniassa on havaittu tautitapauksia, joista ei ole ilmoitettu.

Afrikkalaisten valtioiden perusongelmiin kuuluu se, että maiden rajat ovat monin paikoin valvomattomia. Tämä tarkoittaa, että taudinaiheuttajat voivat liikkua ihmisten kyydissä helpostikin maasta toiseen huomaamatta. Valtioiden väleillä on raja-asemia, joiden kautta rajan voi ylittää virallisesti, mutta yön aikana monet ihmiset kulkevat maasta toiseen. Liikenne voi olla vilkastakin, koska monet suvut elävät kahta puolen rajaa.

Ugandan ebolatapaukset vaikuttavatkin tapahtuneen juuri rajan ylittäjien takia. Ugandan puolella asuvat ihmiset olivat tulleet hoitamaan vanhempaa sukulaistaan Ugandasta Kongon puolelle ja palasivat takaisin kantaen ebolavirusta. Tartunnan etenemisen Ugandan puolella on estänyt Ugandan tehokas terveydenhuolto, joka on pystynyt tarttumaan jokaiseen tapaukseen tehokkaasti. Nähtävästi yhtään ebolan tartuntatapausta ei ole vielä tapahtunut Ugandan puolella. 28 ebolatapausta on saatu kiinni Kongon ja Ugandan välisellä rajalla.Kongon ja Ruandan välillä on Petit Barrièren raja-asema, joka on maailman toiseksi vilkkain rajanylityspaikka: vuodessa ylittäjiä on arviolta noin 64 000. Kansainvälinen siirtolaisuusjärjestö on järjestänyt rajalle kaaosta lähentelevän, mutta tehokkaan tarkkailuaseman, jossa jokaiselta rajan ylittäjältä mitataan ruumiinlämpö. Lisäksi jokaiselta rajanylittäjältä kysytään kulkureitti: mistä on tullut ja minne on menossa. Tämän avulla mahdollisissa tartuntatapauksissa voidaan selvittää tartunnalle altistuneet.

Kongon rajoilla tämä tarkkailu tapahtuu myös monin paikoin epävirallisesti: rajalla sijaitsevien kylien johtajat pitävät kirjaa rajan ylittäjistä. Terveysviranomaiset voivat muun muassa antaa paikallisille nuorille käyttöön mobiiliapplikaatioita, joiden avulla voidaan pitää kirjaa rajan ylittäjistä. Maailman siirtolaisuusjärjestö tukeekin rajakyliä niiden epävirallisessa kirjanpidossa, jonka avulla voidaan mahdollisesti pysäyttää epidemian leviäminen laajemmalle.

Rajan sulkeminen ei estä ebolan leviämistä Kongosta muualle, koska rajaa ei yksinkertaisesti voi sulkea. Rajaa on pitkälti ja jos rajapisteet suljettaisiin, rajan laittomasti ylittävien salakuljettajien määrä todennäköisesti vain lisääntyisi. Epäintuitiivisesti, paras tapa hillitä ebolaa voisi olla rajanylityspaikkojen lisääminen ja rajan ylittämisen helpottaminen.

Kommentit (1)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: andy / Wikimedia Commons

Viimeisen parin vuoden aikana ilmastonmuutoskeskustelu on pyörinyt hyvin paljon yksilön valintojen ympärillä. Uusimpana keskustelun aiheena on tutkijoiden matkustaminen konferensseihin, kenttätöihin ja tutkimusvierailuille ympäri maailman.

Tämä on tietenkin symbolisesti merkittävä asia: jos tutkijat eivät pysty vähentämään ilmastonjalanjälkeään, miten akateeminen maailma pystyy uskottavasti kertomaan, kuinka tärkeää on, että päästöjä pienennetään?

Luonnon monimuotoisuutta tutkivaan biologiin lentomatkustaminen tietenkin kirpaisee erityisen pahasti, mutta silti tässä istun, tätä kirjoitusta näppäilemässä lentokoneessa. Olen palaamassa Varsovasta, jossa järjestettiin Euroopan nisäkästieteellinen konferenssi.

 

Ensimmäiset reaktiot ja toimenpiteet, joihin yliopistot ja rahoittajat ovat lähteneet, ovat kohdistuneet – kuten ilmastonmuutoskeskustelussa niin usein! – yksittäisten tutkijoiden tekoihin. Useat yliopistot ja tutkimuslaitokset kompensoivat lentoliikenteen päästöjä, esimerkiksi rahoittamalla projekteja, joiden tavoitteena on vähentää sitoa hiilidioksidia ilmasta. Muutamat rahoittajat, Maj ja Tor Nesslingin säätiö etunenässä, ovat kirjoittaneet rahoitettavilleen ohjeistuksia, joissa suosittelevat ilmastoystävällisemmän matkustusvaihtoehdon valitsemista.

Pienimuotoiset toimet ovat tietenkin järkeviä, sikäli kun ne vähentävät ilmastopäästöjä tehokkaasti, mutta ongelmaa niillä ei ratkaista. Kuten Nesslingin säätiö kirjoittaakin, työmatkaohjeistus on vasta ensimmäinen askel. Perusongelma on se, että tutkijoiden on pakko matkustaa.

Tutkijat elävät ja etenevät urallaan huomiotaloudessa. Tutkimuksen arvo mitataan nykyään sen mukaan, kuinka paljon muut tutkijat arvostavat tehtyä tutkimusta. Tämä on tietenkin monella tapaa hyvä lähtökohta, mutta ongelmat syntyvät, kun arvostusta mitataan.

Yksi tapa mitata arvostusta on laskea, kuinka usein muut tutkijat viittaavat tutkijan julkaisuihin. Ehtona sille, että tutkimukseen voidaan viitata on tietenkin se, että muut tutkijat tietävät, että tutkimus on julkaistu. Ei ole mitenkään ilmiselvää, että tutkimukset päätyvät näkyviin, sillä nykyään tutkimusta julkaistaan paljon. Vuodessa julkaistaan arviolta noin kaksi ja puoli miljoona tutkimusta ja määrä on jatkuvassa kasvussa. Tutkijan pitää siis mennä konferensseihin ja markkinoida omaa tutkimustaan, jotta muut huomaavat sen.

Toinen tapa mitata tutkimusta on jotenkin arvioida tutkijoiden mainetta, esimerkiksi vertaisarvioinnilla. Jälleen, mainetta kertyy vain, jos ihmiset tuntevat sinut. Paras tapa luoda yhteistyöverkostoja ja tutustua muihin tutkijoihin – saada nimensä näkyviin – on mennä konferensseihin.

Akateemisessa huomiotaloudessa joillakin on etumatkaa. Jos kokeneempi tutkija on jo tunnettu nimi, markkinointiin ei tarvitse käyttää yhtä paljon vaivaa: muut tutkijat jo rutiininomaisesti seuraavat, että mitäs sieltä seuraavaksi tulee ulos. Vastaavasti, jos nuorempi tutkija työskentelee tunnetun tutkijan tutkimusryhmässä markkinoinnin eteen pitää tehdä paljon vähemmän. Tutkijat, jotka työskentelevät tunnetussa ja arvostetussa tutkimuslaitoksessa ovat muutaman askeleen aina edellä huomiossa.

Akateemisen huomiotalouden kipupisteet liittyvätkin juuri epätasa-arvoon: Huomio ei välttämättä kohdistu aina parhaimpaan tutkimukseen. Toisaalta, huomion reuna-alueilta tulevat tutkijat joutuvat tekemään huomattavasti enemmän työtä päästäkseen näkyviin. Tämän takia esimerkiksi uraansa aloittelevilla suomalaisilla tutkijoilla ei ole varaa olla matkustamatta: meitä ei muuten huomata, ja jos meitä ei huomata, emme menesty akateemisella uralla.

Matkustamisen ansa on tietenkin vielä pahempi. Jos huomion huipulla olevat tutkijat – joiden ei oikeastaan enää tarvitse matkustaa konferensseihin – päättävät vähentää matkustamistaan, konferensseissa on vähemmän kokeneempia tutkijoita, joiden huomioon nuorempien tutkijoiden juuri pitää päästä. Jos varttuneemmat tutkijat vierailevat vähemmän muissa tutkimuslaitoksissa, he kohtaavat vähemmän nuorempia tutkijoita, jotka yrittävät päästä näkyviin.

 

Virtuaaliset konferenssit tai erilaiset etäosallistumisen tavat ovat yksi mahdollisuus ratkaista ongelma. Nämä voivat tietenkin vähentää painetta matkustaa, kunhan niitä tietoisesti suunnitellaan sen mukaan, että ne huomioivat syyt, jonka takia pitää matkustaa. Parhaassa mahdollisessa tapauksessa virtuaalikonferenssit säästäisivät ilmaston lisäksi myös ihan oikeaa rahaa ja mahdollistaisi osallistumisen niillekin, joilla ei ole nyt varoja matkustamiseen.

Yleisesti ottaen olen kuitenkin skeptinen siihen, että uudet, teknologiset ratkaisut tasoittavat huomiotalouden pelikenttää.  Monia seminaareja striimataan nykyään internettiin, mutta ainakaan minä en ole niitä siltikään erityisemmin seurannut.

Tutkijoiden lentämiseen liittyvät ilmastopäästöt ovat monin tavoin samanlainen ongelma kuin ilmastopäästöt yleensä. Ne eivät johdu siitä, että suuri joukko ihmisiä tekee tietämättömyyttään huonoja valintoja. Päästöjä ei ratkota syyllistämällä ihmisiä teoista, joihin järjestelmä heidät pakottaa. Ratkaisuna on muuttaa järjestelmää.

Varsinainen ongelma, joka pitää ratkaista, on tietenkin se, että miten tutkijat pääsevät etenemään urallaan tasavertaisesti ja miten huomiota pystytään jakamaan niille, jotka sen ansaitsevat. Tähän on nykyisessä tiedemaailmassa hyvin pitkä matka.

 

Maj ja Tor Nesslingin säätiö rahoittaa tällä hetkellä tutkimustani ja tätä lentoanikin.

Kommentit (1)

Vierailija
3/1 | 

Hyvä kirjoitus. Valitettavasti on vaikea kuvitella tilannetta, jossa jatkossakin oikeassa elämässä verkostoituminen ja ns. oikeisiin henkilöihin tutustuminen ei olisi tärkeätä. En ainakaan itse usko, että mitkään virtuaalitapahtumat tuota voivat korvata - ehkä sitten joskus tulevaisuudessa, jos kunnollisesta virtuaalitodellisuudesta tulee massahupia.

Lyhyellä aikavälillä voisi hyvä askel olla se, konferenssien tapahtumapaikkaa ja saavutettavuutta eri matkustusvälinein pohditaan vielä entistä enemmän.  Vaikka varmasti monelle joku Thessaloniki (https://matkailu.fi/thessaloniki/) olisi ilmaston puolesta mieluisempi tapahtumapaikka kuin vaikka talvinen Berliini, niin ehkä se sisäinen hyvä tunne helpommin saavutettavasta paikasta lämmittäisi kuitenkin lopulta enemmän.

Tänään, viides heinäkuuta, on kansainvälinen LGBTSTEM-päivä. Pitkän lyhenteen takana on kaksi osaa: LGBT viittaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin (suomeksi yleensä HLBTI), kun taas STEM viittaa luonnontieteeseen, tekniikkaan ja matematiikkaan. Päivän tarkoituksena on tuoda esille sitä, kuinka näillä aloilla sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvilla on yhä monenlaisia haasteita työelämässä.

Viides heinäkuuta on valittu päiväksi, koska sateenkaarilipussa luontoa symboloivan vihreän värin aallonpituus on 507 nanometriä, mikä kuulostaa samaan aikaan aika kaukaa haetulta, että myös ihastuttavan nörtiltä.

 

Moniin muihin vähemmistöihin verrattuna homouden etu ja taakka on siinä, että sen voi piilottaa. Ihmisen seksuaalisuutta ei näe ulkopuolelta, joten seksuaalivähemmistöihin kuuluvilla on aina mahdollisuus piilottaa kuulumisensa seksuaalivähemmistöön. Tämä on etu monissa tilanteissa, joissa muuten voisi kohdata syrjintää. Se on myös haitta, koska tällöin on helppo piilottaa jotain olennaista itsestään.

Homoille päivittäinen elämä on toistuvaa kaapista ulos tulemista. Esimerkiksi: Viittaan yleensä aviomieheeni puolisonani, ihan tietoisesti sanalla joka ei paljasta hänen sukupuoltaan. Melko usein myöhemmin keskustelussa sitten viitataan vaimooni, olettaen puolisoni sukupuoleksi naista. Korjaan tämän aina, sillä se toimii näpäytyksenä. Nykyään väärään mennyt puolison sukupuolen olettaminen on nolompaa keskustelukumppanilleni.

Olen sen verran vanha ihminen, että muistan vielä ajan, jolloin homoihin ei suhtauduttu Suomessa yhtä positiivisesti kuin tänä päivänä. Tällöin jokainen yksittäinen kaapista ulos tulo oli asia, jota piti harkita: Onko se turvallista? Pääsenkö tilanteesta tarvittaessa pois? Miten minuun tämän jälkeen suhtaudutaan? Luotanko tähän ihmiseen riittävästi? Vaikuttaako tämä suhteeseemme? Vaikuttaako tämä esimerkiksi työuraani?

Onneksi enää tuota ajatuskulkua ei aina tarvitse käydä läpi. Joskin riskiarvioinnista poisoppiminen kesti myös kauan. Kauan, ihan liian kauan, kävin läpi tuon saman ajatuskelan myös tilanteissa, joissa se ei olisi ollut tarpeen.

Jotain kuitenkin jäi käteen: tunnistan nykyään aika hyvin, kun huomaan muiden ihmisten käyvän läpi tuon ajatuskulun. Eikä kyse ole vain yksittäisten sanojen varomisesta: äänensävyt, eleet, viitteet, kaikki voivat paljastaa, että nyt on ehkä kyseessä homo, joten paljastumistaan varova homo muuttaa koko olemuksensa ja käyttäytymisensä.

Eikä oman homouden piilottamisessa itsessään mitään pahaa ole, eihän se ole muiden ihmisten asia. Ongelmallista on, että piilottelu vie niin paljon energiaa. Eräässä tieteellisessä konferenssissa nuoremman tutkijan esitelmää kuunnellessani ajattelin, että jos raukkaparka ei käyttäisi suurinta osaa voimavaroistaan itsensä piilotteluun, tämä olisi varmasti parhaimpia kuulemiani esitelmiä.

Jonkun muun kuin itsensä esittäminen on varmasti yleistä useista eri syistä: ihmiset esittävät roolia, jonka he kuvittelevat muiden ihmisten odottavan heidän esittävän. Työelämässä pitää vaikuttaa itsevarmalta ja tunteita pitää peitellä, jotta vaikuttaisi ammattimaiselta.

 

Tilanne muuttuu vielä huomattavasti, kun mukaan tulee kansainvälinen ulottuvuus. Ensinnäkin, maailmassa on vielä 69 maata, joissa homous on laitonta. Nämä ovat maita, joihin en yksinkertaisesti halua mennä, on sitten kyse kenttätöistä tai esimerkiksi konferenssimatkasta.

Tämä tietenkin heijastelee mahdollisuuksiini työskennellä muissakin maissa. Kerran hain työpaikkaa, joka olisi vaatinut pitkän työmatkan Iraniin. Muistan istuneeni työhaastattelussa ja päättäneeni, etten kysy mahdolliselta työnantajalta siinä hetkessä, että miten heidän työsuojelunsa on valmistautunut lähettämään homotyöntekijän maahan, jossa homoudesta voi seurata kuolemantuomio.

Lisäksi on maita, joissa on epämääräisempi lainsäädännöllinen asema. Suomen lähimaista esimerkiksi Liettuassa ja Venäjällä on voimassa lait, joiden mukaan homouden esittäminen positiivisessa sävyssä on laitonta. Itsenhän ajattelen, että pelkkä olemassaoloni riittää esittämään homouden positiivisessa sävyssä.

 

Siinä, missä yliopistolla toimistollani homous ei aiheuta ylimääräistä vaivaa, muissa yhteyksissä ongelmia voi syntyä. Yksi esimerkki voi olla kenttätyö, kun lähdetään toimistolta metsään. Kenttätyö on aina intensiivistä. Tällöin työskentelet samojen ihmisten kanssa viikkoja tai kuukausia, joskus hyvin rajatuissa tiloissa ja ilman kosketusta muihin ihmisiin. Tällöin harkinta siitä, että miten olla ja mitä kertoa itsestään voi jälleen olla ajankohtaista.

Oma ongelmansa on vielä kulttuurien välinen vuorovaikutus. Olen tehnyt väitöskirjaani varten kenttätöitä noin vuoden ajan Madagaskarilla. Myönnän, että minulla kävi sikäli hyvä tuuri, että Madagaskar ei ole erityisen homovastainen maa. En edes ajatellut ennen Madagaskarille lähtöä, miten tämä homouteni vaikuttaa työskentelyyn. Minulla oli kuitenkin tutkimusavustajani kanssa hyvin luonteva suhde ja ensimmäisen kuukauden varovaisuuden jälkeen keskustelimme henkilökohtaisistakin asioista.

Madagaskarilaiset ovat hyvin perhekeskeisiä ihmisiä. Loppujen lopuksi tutkimusavustajalleni oli suurempi hämmennys siitä, etten halua lapsia, kuin siitä että olen homo.

Loppujen lopuksi kaikki meni hyvin hienovaraisella tasapainoilulla. Paikalliset työntekijät olivat perillä homoudestani, ja toisen kenttäkauteni loppupuolella puolisonikin tuli käymään kenttäasemalla.

 

Tämä kirjoitus on häpeilemättömän omaa napaa kaiveleva, koska tunnen tietenkin parhaiten oman kokemukseni siitä, minkälaista on olla homo luonnontieteilijä tiedemaailmassa. Sen verran olen kokemuksia jakanut muiden kollegojen kanssa, että uskallan väittää sen olevan myös suhteellisen edustava esimerkki homomiesten kohtaamasta työelämästä. Rankempia kokemuksia varmasti tulee vastaan paikoissa, joissa ei olla yhtä suvaitsevaisia homoja kohtaan, tai ihmisryhmillä, jotka kohtaavat enemmän syrjintää, kuten naisilla ja rodullistetuilla.

Sanomani onkin, että vaikka suoranainen syrjintä on paljon harvinaisempaa kuin aikaisemmin, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt kohtaavat yhä haasteita tiedemaailmassa. Tällä on myös seurauksia: esimerkiksi Yhdysvalloissa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat opiskelijat tiputtautuvat useammin pois luonnontieteellisistä opinnoista.

Mitä sitten kukin voi tehdä helpottaakseen HLBTI-ihmisten arkea tekniikan ja luonnontieteiden aloilla? Tässä muutama idea:

  • Osoita avoimesti tukesi vähemmistöille. Sateenkaarilippu toimii aina.
  • Tuki on muutakin kuin sanoja. Puutu muiden syrjivään käyttäytymiseen tai kielenkäyttöön.
  • Kun järjestät tapahtumaa, työpajaa tai luentoa, pohdi, että ovatko järjestelyt sellaiset, että kaikki voivat osallistua.
  • Tasa-arvo ei ole sitä, että lasketaan miehiä ja naisia ja vähemmistöjen edustajia. Monipuolinen edustus on matalin rima.
  • Selvitä minkälaisia haasteita HLBTI-ihmiset kokevat. Kuuntele heitä.
  • Vähemmistöissä ongelmat kasautuvat. Valkoinen miespuolinen cis-sukupuolinen homo ei voi puhua kaikkien vähemmistöjen puolesta - kuuntele laajasti vähemmistöjen edustajia.
  • Pohdi miltä asiat tuntuvat HLBTI-kollegan näkökulmasta. Tiedätkö mitkä tilanteet omalla alallasi voivat olla ongelmallisia?
  • Sukupuolitetut vessat, sukupuolten mukaan järjestyt yhteismajoitukset, miesten ja naisten joukkueet ynnä muut. Harkitse toisen kerran.
  • Jos alaisissasi on HLBTI-ihmisiä, tue heitä verkostoitumaan.

 

Tämän kirjoituksen osalta minulla on herkkä moderointisormi: poistan kaikki vihamieliset kommentit.

Kommentit (0)

Bengt Holmström voitti tämän vuoden Ruotsin keskuspankin taloustieteen palkinnon. Kuva: Soppakanuuna / Wikimedia Commons

Kieltäydy kunniasta, Bengt Holmström!

Kaksi ja puoli vuotta sitten kirjoitin Nobel-palkintojen yhteydessä vetoomuksen Bengt Holmströmille. Kirjoitin, että ”Bengt Holmström, olet menestynyt ja arvostettu tutkija, joka ei tarvitse Nobelia asemansa pönkittämiseen. Olet näkyvässä asemassa, ja monet nuoremmat tutkijat pitävät sinua esimerkkinä. Pyydän, että käytät saamasi tilaisuuden hyödyksi ja kieltäydyt vastaanottamasta Nobelia, ennen kuin palkintokomitea huomioi naisetkin riittävällä tavalla.”

Tämä kirjoitus tuli mieleen, kun katselin Helsingin yliopiston Filosofisen tiedekunnan tämänvuotisen promootion kunniatohtorien listausta. Bengt Holmström on yksi yhdeksästä kunniatohtorista. Listalla vain kaksi on naisia. 

Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan promootio järjestetään tällä viikolla. Juhlat kestävät torstaista sunnuntaihin ja näkyvät myös Helsingin katukuvassa muun muassa kulkueiden muodossa. Kyseinen promootio on erityisen lähellä omaa sydäntäni, koska se on kotitiedekuntani järjestämä ja olen kahdesti promovoitu, ensin maisteriksi ja sitten tohtoriksi. Lisäksi omien sanojensa mukaan kyseinen promootio on ”Suomen akateemisista juhlista vanhin, suurin ja kaunein”.

Kunniatohtorius on korkeimpia yliopiston antamia tunnustuksia. Usein tunnustus annetaan huippututkijalle, jolla on jonkinlainen yhteys tunnustuksen antavaan yliopistoon. Lisäksi yliopistot kunnioittavat usein esimerkiksi poliittisia päättäjiä: Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan kunniatohtoreita ovat esimerkiksi kaikki Suomen presidentit, Sauli Niinistöä lukuunottamatta. Niinistön vuoro varmasti tulee tulevien promootioiden myötä.

Joskus taas kunniatohtorin arvon antamisella tavoitellaan mediahuomiota. Tänä vuonna filosofinen tiedekunta nimittää kunniatohtorikseen Iron Maidenin Bruce Dickinsonin, mikä toi kieltämättä näkyvyyttä promootiojuhlalle. Kaksi vuotta sitten LUT-yliopisto nimesi kunniatohtorikseen Mythbustersin Jamie Hynemanin, mikä myös toimi tahkoamalla lehtijuttuja.

Koska kunniatohtorius on yliopiston korkein kunnianosoitus, silmään pistää, että tätä kunniaa suodaan naisille vähemmän kuin miehille. Filosofisessa tiedekunnassa tällä vuosikymmenellä on valittu 46 kunniatohtoria, joista vain 12 on ollut naisia. Nopeasti katsottuna muissa promootioissa tilanne on samansuuntainen. Silmiinpistävää on esimerkiksi eläinlääketieteellisen promootion sukupuolijakauma: vaikka lähes kaikki alaa opiskelevat ovat naisia, vain kaksi kymmenestä kunniatohtorista on naisia.

Yliopistojen pitäisi nostaa esille parhaimpia, pätevimpiä, ansiokkaimpia. Nyt kuitenkin palkittujen listalle näyttää pääsevän helpommin jos on mies.

Niinpä, Bengt Holmström, vetoankin sinuun: kieltäydy kunniatohtorin arvosta kunnes Helsingin yliopiston filosofinen tiedekunta huomioi naisetkin riittävällä tavalla!

Kommentit (0)

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
Heinäkuu
2016
2015
2014