Kirjoitukset avainsanalla hiirimakit

Karhu poistumassa talvipesästään Arkangelin alueella. Kuva: Yhdysvaltain kongressin kirjasto

STT uutisoi viikko sitten Luonto-Liiton Kevätseurannasta kuvailulla: ”Siilit ovat alkaneet heräillä horroksesta. Luonto-Liiton kevätseurannassa siilejä on nähty liikkeellä muun muassa Turussa ja Jyväskylässä. Suomessa on viisi talviunta viettävää luonnonvaraista nisäkäslajia, joista siili on yksi. Muut ovat mäyrä, supikoira, koivuhiiri ja karhu.”

Tämä kuvailu pistää monella tapaa silmään. Ensinnäkin Suomessa talvilepoa viettäviä nisäkkäitä ovat muun tämän lisäksi esimerkiksi kaikki lepakkolajit, joita on ainakin kuusi eri lajia. Toiseksi, talvilepoa viettävät nisäkkäät jaetaan yleensä kahteen ryhmään: talviunta viettäviin karhuun, mäyrään ja supikoiraan ja horrostaviin siiliin, koivuhiireen ja lepakoihin.

Biologian opettajien keskusteluryhmässä pohdittiin, että tässä toimittaja ei selvästikään ollut ymmärtänyt talviunen ja talvihorroksen välistä eroa. Tämähän pitäisi muistaa peruskoulun ympäristöopin ja biologian tunneilta: karhu nukkuu talviunta, mutta siili horrostaa ja nämä ovat kaksi eri asiaa.

 

Pysähdyin kuitenkin miettimään asiaa: onko talviuni ja talvihorros eri vai sama asia. Englanniksihan tätä eroa ei tehdä: molempia kutsutaan nimellä hibernation. Minähän myös tutkin horrostavia eläimiä, hiirimakeja, joilla tämä ero on huomattavan epäselvä.

Hiirimakit voivat vaipua lyhyeen horrokseen tai ne voivat horrostaa kuukausia. Niiden ruumiinlämpö ei tietenkään laske lähellä nollaa, koska niiden elinympäristössä lämpötila laskee alimmillaan noin viiteen asteeseen, mutta ne voivat olla pitkiä aikoja noin kymmenasteisia.

Hiirimakit tuntuvat siis tekevän kumpaakin: pitkiä horroksia, kuten siilit, ja toisaalta matalampia horrostiloja, joissa lämpötila laskee vain muutaman asteen, kuten karhut. Trooppisilla eläimillä lyhyet horrokset eivät ole erityisen harvinaisia, mutta on harvinaista että sama laji sekä horrostaa lyhyitä että pitkiä pätkiä.

 

Ensimmäinen ajatukseni siis olikin, että ehkäpä jako talviuneen ja talvihorrokseen ei kerro niinkään paljon eroista talvihorroksen ja -unen välillä, vaan siitä että Suomen talvessa on kahden eri kokoluokan talvilepääjiä: isokokoiset nisäkkäät, kuten karhu, mäyrä ja supikoira nukkuvat talviunta ja pienikokoiset siilit, koivuhiiret ja lepakot horrostavat. 

Tieteellisessä kirjallisuudessa ei karhujen kohdalla puhuta talviunesta, paitsi yhdessä – merkittävässä – tapauksessa. Oulun yliopiston eläinfysiologian professorina toiminut Raimo Hissa säntillisesti puhui karhujen talviunesta aina winter sleep –nimellä (esimerkiksi tässä). Hissa on jo kuollut, mutta kysyin hänen seuraajaltaan Esa Hohtolalta mielipidettä talviunen ja talvihorroksen välillä.

Hohtola vastasi, ettei usko horroslämpötilan allometriaan (eli siihen että horroslämpötila määräytyy eläimen koon mukaan, toisin sanoen, että talviunen ja talvihorroksen välinen ero johtuisi vain ja ainoastaan lajien erilaisesta koosta). Hänen mukaansa talvihorroksen ja talviunen ero on lähinnä siinä, että talviunessa eläin säilyttää reaktiokykynsä ympäristön ärsykkeisiin, kun taas horroksessa näin ei ole.

Tällöin relevantti kysymys onkin: onko ärsykkeisiin reagointi sivutuote, joka johtuu korkeasta talviunen ruumiinlämmöstä, vai onko talviunen aikana ruumiinlämpö korkea, jotta karhu voi reagoida ympäristön ärsykkeisiin?

Erityistä fysiologista eroa talvihorrostajilla ja talviuinujilla ei vaikuta olevan. Tai oikeammin, eri horrostajilla on niin hyvin erilaisia horrostamistapoja, aina useampien kuukausien keskeytymättömästä syömättömyydestä lyhyisiin hetkellisiin horroksiin. Yhtäläisyyksien etsiminen on siis vaikeaa. Suurempi merkitys vaikuttaa olevan sillä, miten kukin syö ravintoa horrosta ennen, horroksen aikana ja horroksen jälkeen kuin niinkään siinä, miten ruumiinlämpö vaihtelee. Horrostutkimusta on tehty niin vähän suhteessa horrostapojen moninaisuuteen, että hormonitutkimus on monin paikoin sekalaista ja ristiriitaista.

Lopputuloksena vaikuttaa olevan niin, että talviuni ja talvihorros ovat eri tai sama asia vähän riippuen näkökulmasta.

Lohdullinen löytö oli erään karhututkijan haastattelusta tammikuulta. Jim Staples mainitsi, että hän menee horrostutkimuskokouksiin neljän vuoden välein, jonka loppupuolella oluttuopin ääressä väitellään siitä, että horrostavatko karhut vai ei.

Sitten on tietenkin vielä ne tutkijat, jotka voivat olla sitä mieltä, että talviuni ja talvihorros ovat eri asia, mutta niin että talviuni on paljon parempi ja kehittyneempi horroksen muoto kuin talvihorros, ja talviunen kutsuminen uneksi tai sen sanominen, ettei talviuni olisi aitoa talvihorrosta, vasta olisikin ilkeää karhuja kohtaan.

Vaikea minun on siis närkästyä siitä, jos talviuni ja –horros menee sekaisin.

Kommentit (1)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ukrainalainen keväinen misteli. Kuva: Victor Vizu / Wikimedia Commons

 

Misteli on Euroopassa ja Amerikassa tunnettu heteronormatiivinen joulukasvi. Kuten televisiosta on tunnettua, jos mies ja nainen osuvat samaan aikaan mistelin alle, he joutuvat suutelemaan toisiaan.

Mistelin erityinen paikka joulunvietossa on helppo ymmärtää. Ikivihreänä kasvina se on havukasvien lisäksi harvoja joulun aikaan esillä olevia vihreitä kasveja. Lehtensä tiputtaneista puista erottuu helposti vihreä mistelikasvi. Misteli onkin puoliloinen: vihreänä kasvina se yhteyttää itse ja toimii tuottajana, mutta se imee tarvitsemansa kiinteät aineet isäntäkasvinsa aineidenkierrosta.

Suomeen misteliperinteet eivät ole koskaan rantautuneet, koska meitä lähimmät luontaiset esiintymät ovat Tukholman seudulla. Nähtävästi Suomessa on yksi misteli – tai ainakin vielä muutama vuosi sitten oli. Yksinäinen raukka elelee Paraisilla.

Tämä eurooppalainen misteli, Viscum album, ei ole kuitenkaan ryhmänsä ainoa edustaja.

Itse olen törmännyt misteleihin lähinnä Madagaskarin viidakossa. Tai tarkemmin ottaen, olen useasti kuurannut mistelin siemeniä irti hiirimakiansoistani. Tämä johtuu mistelin omalaatuisesta leviämistavasta.

Mistelit tuottavat maukkaita luumarjoja, jotka kelpaavat eläimille. Eurooppalaisen mistelin marjat päätyvät usein lintujen suihin, mutta hiirimakit ovat merkittävimpiä madagaskarilaisten misteleiden nautiskelijoita.

Mistelinsiemen oksan alapuolella. Kuva: Fir0002 / Wikimedia Commons

Hiirimaki on välttämätön osa mistelin elinkiertoa: mistelin marja tuottaa ruuansulatuselimistön läpikäytyään niin limaisen peitteen, että se muistuttaa läheisesti komeaa räkäklimppiä. Kun hiirimaki mistelinmarjoja syötyään ulostaa, se joutuu hinkkaamaan peräpäätään puun oksaan, että saa irroitettua sitkeästi roikkuvan siemenen itsestään. Näin siemen puolestaan kiinnittyy puuhun. (Linnuilla prosessi on hieman kauniimpi - tässä havainnollistava video.)

Jos hiirimaki sen sijaan menee ulostamaan ollessaan ansassa, ansa onkin sitten mistelinsiemenliman peitossa.

Misteli on monin verroin kiero loinen: se lisääntyy aivan kuivan kauden lopussa, siihen aikaan kun ravintoa on kaikkein vähiten saatavilla. Hiirimakit kun luultavasti pitäisivät mehukasta sirkkaa paljon parempana makupalana. Mutta kun misteli lisääntyy niukkuuden aikaan, sen marjat syödään innolla.

Hiirimaki on hyvä valinta, koska se pystyy pienillä käsillään liikkumaan vain melko pienillä oksilla. Näin ollen se ei todennäköisesti pyyhi takamustaan ison oksan päälle, johon misteli jäisi väärälle puolelle oksaa. Sen sijaan misteli pääsee, sitkaan liman ja painovoiman avulla, roikkumaan oksan alapinnalle.

Kun mistelin siemen on päässyt roikkumaan puun oksalle, se kasvattaa imujuurensa kohti isäntäkasvia ja hitaasti mutta varmasti nakertaa tiensä kaarnan läpi. Kun imujuuret ovat päässeet imemään vettä ja ravinteita isännästään, misteli aloittaa nopeamman kasvun. Muutamassa vuodessa se on kasvanut sukukypsäksi ja alkaa tuottaa uusia marjoja.

Misteli on löytänyt voitokkaan evolutiivisen strategian. Tästä kertoo se, että mistelilajeja on parisentuhatta, ja kasvin elämäntapa on kehittynyt santelikasvien heimossa itsenäisesti viisi kertaa. Mistelit eivät siis ole yhtenäinen ryhmä, vaan nimitys viittaa tietynlaiseen elämäntapaan. Ryhmässä on niin omenapuiden, eukalyptusten kuin kaktustenkin loisia.

Työlläkin elää, mutta se on loisiminen joka kannattaa.

Kommentit (1)

käyttäjä-3779
Liittynyt12.5.2014
Viestejä1785
1/1 | 

Monet seuraavassa linkissä luetellut kasvit kuten mustikka, vihreä tee ja fenkoli omaavat todistetusti terveysvaikutuksia. Oletettavasti luettelon ensimmäinenkin kasvi, misteli, omaa terveysvaikutuksen. Otaksuisin kuitenkin, että monen kasvin terveysvaikutus on niin lievä, että skeptinen mieliala voi kumota sen, kun taas usko terveellisyyteen voi aiheuttaa  terveellisyyttä voimistavan lumevaikutuksen.

Eikä aina voi luottaa sokeasti virallisiinkaan hoitoihin. Esimerkiksi erään ystäväni keuhkosyöpää hoidettiin yliopistosairaalassa sydäntautina, kunnes syöpä oli jo levinnyt selkärankaan (jotkut muuten uskovat mistelillä olevan syöpää vastustavia vaikutuksia).

http://askelterveyteen.com/10-juomaa-kehon-puhdistukseen/

Lokakuun 31. päivä on kansainvälinen makipäivä. Päivän tarkoituksena on tuoda huomiota sille, että makit ovat yksi uhanalaisimmista eliöryhmistä: yli 90 prosenttia lajeista on uhanalaisia.

Mutta miksi juuri tämä päivä? Seuraava on spekulaatiota, koska päivän valinnasta en ole nähnyt luotettavaa selostusta,mutta ainakin jonkinlainen yhteys on löydettävissä makien ja pyhäinpäivän välillä.

 

Suomenkielinen nimi maki on tullut suoraan malagassista. Madagaskarilaiset kutsuvat maky nimellä kissamakia ja tämä nimi on - luultavasti saksan kautta - tullut merkitsemään suomeksi kaikkia madagaskarilaisia puoliapinoita.

Carl von Linné antoi kissamakille tieteellisen nimen Lemur catta. Samalla hän nimesi hoikkalorin nimellä Lemur tardigradus ja kaguaanin nimellä Lemur volans. Hoikkalorin hidas öinen kuljeskelu toi Linnélle mieleen Ovidiuksen ja Vergiliuksen runoissa toistuneet harhailevat henget, kuolleiden sielut, jotka eivät olleet päässeet pois tästä maailmasta. Antiikin roomalaiset kutsuivat näitä nimellä lemures.

Linnén sukulaisuussuhteet paljastuivat osittain virheelliseksi: hoikkalorit eivät ole erityisen läheistä sukua makeille ja kaguaani ei ole edes kädellinen, vaan kuuluu omaan kaguaanien lahkoonsa. Tieteellinen Lemur-nimi kuitenkin jäi juuri makeille.

Roomalaiset juhlivat toukokuussa Lemuria-juhlaa, jolloin vaeltelevia henkiä riivattiin pois heittelemällä ilmaan papuja. Perheenjäsenet paukuttivat kuparipannuja ja manasivat henkiä pois. Kuten useille perinteille kuitenkin kävi kristinuskon levittyä, Lemuria muutettiin kristilliseksi juhlaksi, pyhäinpäiväksi. Vuosisata myöhemmin juhlapäivä siirrettiin toukokuulta loka-marraskuun vaihteeseen.

Niinpä, pyhäinpäivällä ja makeilla on yhteys - hieman polveileva - mutta yhteys kuitenkin.

 

Me tutkijat arvostamme sanaleikkejä ja merkityksiä. Makeja tutkiessani tarvitsin apua bioinformaatikoilta loisten DNA:n emäsjärjestysten käsittelyyn. Yhteistyökumppanini rakensivat sarjan apuvälineitä, joille he antoivat nimen Séance, jonka voi suomeksi kääntää spiritismi-istunnoksi. Mikäpä sen soveliaampi väline henkimaailman olentojen tutkimukseen.

Kommentit (0)

Ulostenäytteestä löytyy sukkulamato jos toinen. Kuva: <span class="photographer">Tuomas Aivelo</span>
Ulostenäytteestä löytyy sukkulamato jos toinen. Kuva: Tuomas Aivelo

Perehtyminen vie aikaa, paljon aikaa.

Tutkijan työssä ei irtoa pikavoittoja. Viisi vuotta sitten aloitin väitöskirjatutkimukseni ja ensimmäisen julkaisun ($) saimme ulos kuukausi sitten. 

Lähtökohtamme oli yksinkertainen: kukaan ei ollut tutkinut aiemmin miten vapaasti luonnossa elävän eläimen suolistossa loisyhteisö muuttuu ajan kuluessa. Halusimme selvittää, miten yksittäisen eläimen elämän aikana suolistoloiset tulevat ja menevät.

Tyypillisesti loislajisto selvitetään poikittaisella keruulla: tiettyyn aikaan kerätään kaikki yksilöt tai kerätään yksilöiden ulosteita, ja niistä selvitetään lajisto. Yksilöiden seuraaminen – tai lähinnä uudelleen kiinnisaaminen – on yleensä niin vaikeaa, ettei aineistoa saa kovin helposti kerättyä.

Hiirimakit olivatkin oiva tutkimuskohde. Ohjaajallani oli jo käynnissä tutkimus Madagaskarilla, joten hiirimakipopulaatiota oli tutkittu jo muutamia vuosia. Laji on pieni – joten niitä on paljon pienellä alalla –, pitkäikäinen ja melko hyvin aloillaan pysyvä. Pystyimme siis seuraamaan samoja yksilöitä vuodesta toiseen. Ja hiirimakit tulevat helposti ansaan, kunhan tarjolla on mehevä banaanisiivu.

Kenttätyöni oli suhteellisen helppoa ja suoraviivaista, mutta useamman vuoden aineiston kerääminen valitettavasti kestää useampia vuosia. Tein kolme vuoden ajan kenttätyötä muutaman kuukauden vuodessa. Kenttätutkimuksen kultainen sääntö on, että ensimmäinen vuotena ei aineistoa saa kasaan, koska todellisuus aina yllättää, vaikka olisi tehnyt kuinka hyvät suunnitelmat. Hyvien suunnitelmien etu on lähinnä siinä, että toisena vuotena pääsee jo keräämään hyvälaatuista aineistoa. Minullekin ensimmäinen vuosi oli puolittainen.

Kenttätyötä tekevälle on myös tärkeä tuntea tutkimuksensa kohde. Vietin öitä ja öitä sademetsässä, vain tuijottaen hiirimakeja ja seuraten niitä, ilman että aineistoa juuri kerääntyi. Mittasin ja keräsin dataa paljon enemmän kuin mitä julkaisuihin koskaan päätyy. Kuten minkä tahansa tutkimusaiheen parissa, hiirimakien elämän ymmärtämiseksi pitää yksinkertaisesti käyttää aikaa. Vaikka julkaisuissa käytetään vain kerättyä aineistoa, numeroita ja aiemmin julkaistua tietoa, se on arvotonta, jos ei tiedä mistä on kyse.

Viimeisen aineiston keräämisen jälkeen laboratoriotyö kesti vielä melkein vuoden ja ensimmäisen artikkelin valmistuminen vuoden. Tähän kun lisätään aika, joka artikkeleiden hyväksymiseen ja muokkaamiseen menee, niin viisi vuotta jo onkin täynnä. Jos tavoitteena on valmistua tohtoriksi neljässä vuodessa, kuten tulevaisuudessa luultavasti yhä enemmän pyritään, tämänkaltaiseen tutkimukseen ei kannata ryhtyä.

Mitä sitten selvisi? Jos tutkimme koko hiirimakipopulaatiota ja oletamme ”perinteisen” loisten selvittämisen menetelmän, loislajisto tuntuu pysyvän vakaana yli ajan. Yleisimmät kaksi lajia olivat hyvin yleisiä ja harvinaiset lajit, noh, esiintyvät harvinaisesti.

Sen sijaan kun katsomme yksittäisiä hiirimakeja, todellisuus on erilainen. Yleisemmätkin lajit tulevat ja menevät hiirimakien suolistossa. Peräkkäisissä näytteenotoissa näyttää siltä, että laji joka aiemmin esiintyi suolistossa, ei enää siellä esiinny. Vaihtuvuus onkin yksittäisen hiirimakin kohdalla suurta.

Emme tiedä miksi loislajiston vaihtuvuus on niin suurta. Syynä voi olla lajienvälinen kilpailu, jossa uusi loinen voi ajaa vanhan pois. Seurasimme tässä tutkimuksessa vain sukkulamatoja, mutta hiirimakeissa on muitakin loisia, jotka taistelevat tilasta. Hiirimakien ravinto voi vaikuttaa siihen, mitkä lajit selviävät suolistossa ja tietenkin immuunipuolustus voi karkottaa loisia. 

Tietenkin ulostenäytteiden keruussa on aina epävarmuutensa. Madot saattavat olla hiirimakien suolistossa, mutta syystä tai toisesta ne eivät ole juuri munineet, kun otamme näytteitä. Tämä ilmiö on kuitenkin todennäköisesti melko harvinaista.

Onneksi viidestä vuodesta seuraa muutakin kuin yksi julkaisu: tohtorintutkinto toivottavasti vielä ennen vuoden loppua ja liuta muita julkaisuja. Niistäkin ehkä kirjoitan lisää tuonnempana. Kaikkein tärkeimpänä viidestä vuodesta jää kuitenkin käteen tietotaito, ymmärrys ja tieteellisen prosessin tajuaminen.

Kommentit (13)

sipu250
Liittynyt23.3.2005
Viestejä400
2/13 | 

Kun kokeilee kaikki maailman peräkylien ripulit (7 - 9 erilaista), Pietarin Pamauksesta Montezuman Kostoon, saa sivutuotteena immuniteetin myös kausiflunssia ja muita lastentarhan ilmiöitä vastaan.

Vasta 15 vuotta alan töiden lopettamisen jälkeen niitäkin on alkanut potemaan lähes normaalisti.

Jotain sensuuntaista näkyy nykyään tutkimustuloksissakin olevan.

Tuomas Aivelo
Liittynyt3.1.2014
Viestejä219
3/13 | 
MrKAT

Mitenhän tuo lajimääritys tapahtuu ? Silmin, mikroskoopein, DNA:lla ? Työläs ?

 

 

Erittäin hyvä kysymys! Tästä kirjoitan varmasti myöhemmin lähitulevaisuudessa. Lyhyesti: DNA:n avulla ja onhan se aika työlästä (mutta ei niin työlästä kuin tuhansien matojen tunnistaminen mikroskopoimalla).

käyttäjä-3779
Liittynyt12.5.2014
Viestejä1785
4/13 | 

Tuomas Aivelo kirjoitti: Tutkijan työssä ei irtoa pikavoittoja.

Kirjaston vaihtohyllystä otin viikko sitten kaksi jännäriä ja Paul de Kruifin kirjoittaman "Mikrobien metsästäjiä". Luin ensin jännärit ja avasin sitten "mikrobien metsästäjistä" alkaen Leeuwenhoekista, Pasteurista ja Kochista, heidän elämästään ja ponnistuksistaan kertovan opuksen. Yllättäen se osoittautuikin paljon jännittävämmäksi kuin lukemani jännärit!

De Kruif oli itsekin tutkija, PhD, mikrobiologi, joten kuvaukset ovat varsin luotettavia

http://www.barnesandnoble.com/w/microbe-hunters-paul-de-kruif/1100623487?ean=9780156027779

http://www.antikvaari.fi/naytatuote.asp?id=703038

https://www.google.fi/#q=paul+de+kruif

Jotenkin tuntuu, että Tuomas on nyt omalta osaltaan liittynyt "mikrobien metsästäjien" seuraan, jotka eivät todellakaan ole kuolleet sukupuuttoon uusien, suoliston monimuotoisen sisällön ja sen moninaisten vaikutusten sekä tieteellisten että lääkinnällisten puolten tarjoamien haasteiden edessä.

Yllä mainitussa kirjassa kerrotaan muun muassa syfiliksen parannuskeinon keksineestä omalaatuisesta tutkijasta Metsnikovista, joka viimeisenä "keksintönään" vuoden 1900 tienoilla sai päähänsä, että suolistossa asuvat pahat mikrobit ovat syyllisiä moneen sairauteen. Hänellä oli siis aivan moderni, tosin vajavaisesti perusteltu näkemys, johon hän keksi aivan modernin, pahoja mikrobeja vähentävän hoitokeinonkin, piimän ja Bulgarian jugurtin basillin. Bulgarian jugurtti on hänen markkinoille tuomansa tuote.

Ronron
Liittynyt10.12.2006
Viestejä9265
5/13 | 

Milloin saamme kakkakapseleita kauppaan? Sellaisia jotka on täynnä terveen ihmisen hyviä suolistobakteereja. Vai tulevatko ne jäämään apteekkeihin, reseptilääkkeiksi? Se kuitenkin on ihan varmaa että noilla bakteerihoidoilla tullaan tulevaisuudessa korjailemaan monia sairaustiloja. 

くそっ!

JPI
Liittynyt5.12.2012
Viestejä29628
6/13 | 
aggris aggris

Kirjaston vaihtohyllystä otin viikko sitten kaksi jännäriä ja Paul de Kruifin kirjoittaman "Mikrobien metsästäjiä". Luin ensin jännärit ja avasin sitten "mikrobien metsästäjistä" alkaen Leeuwenhoekista, Pasteurista ja Kochista, heidän elämästään ja ponnistuksistaan kertovan opuksen. Yllättäen se osoittautuikin paljon jännittävämmäksi kuin lukemani jännärit!

Saman olen kokenut minäkuin. Mikrobien Metsästäjiä (1957) oli todellakin jännittävyydessään verrattavissa  huippu dekkareihin tai scifiin. Luin kirjan sen kymmeniä vuosia sitten, pitää lukea uudestaan, onkohan se mulla jossakin vai oliko kirjastosta lainassa?

 

3³+4³+5³=6³

Tuomas Aivelo
Liittynyt3.1.2014
Viestejä219
7/13 | 
Ronron

Milloin saamme kakkakapseleita kauppaan? Sellaisia jotka on täynnä terveen ihmisen hyviä suolistobakteereja. Vai tulevatko ne jäämään apteekkeihin, reseptilääkkeiksi? Se kuitenkin on ihan varmaa että noilla bakteerihoidoilla tullaan tulevaisuudessa korjailemaan monia sairaustiloja. 

Kätevintähän olisi, jos jokainen voisi esimerkiksi pakastekuivaamalla kerätä itseltään talteen suolistobakteereita pahan päivän varalle ja säilöä ne kapseleiksi. Niitä voisi sitten napsia, kun ripuli iskee tai antibioottikuuri tekee tuhojaan. Tämän kaiken säätely onkin sitten oma shownsa.

Pine
Liittynyt5.3.2012
Viestejä258
8/13 | 

Onneksi olkoon Tuomakselle artikkelin läpimenosta.

Hiljattain julkaistiin mielenkiintoinen koe/tutkimus vähän tähän liittyen.

Kun koehenkilö laitettiin mäkkäridieetille 10:ksi päiväksi, niin koehenkilön mikrobifaunasta kuoli yksi kolmannes!

Isä laittoi poikansa mäkkäridieetille kymmeneksi päiväksi – näin siinä sitten kävi

Voisko tuota mäkkäriruokaa siis kutsua "terveysvaikutteiseksi!?

Bakteerien puute sairastuttaa

 

BCK
Liittynyt9.7.2010
Viestejä6960
9/13 | 
Tuomas Aivelo
Ronron

Milloin saamme kakkakapseleita kauppaan? Sellaisia jotka on täynnä terveen ihmisen hyviä suolistobakteereja. Vai tulevatko ne jäämään apteekkeihin, reseptilääkkeiksi? Se kuitenkin on ihan varmaa että noilla bakteerihoidoilla tullaan tulevaisuudessa korjailemaan monia sairaustiloja. 

Kätevintähän olisi, jos jokainen voisi esimerkiksi pakastekuivaamalla kerätä itseltään talteen suolistobakteereita pahan päivän varalle ja säilöä ne kapseleiksi. Niitä voisi sitten napsia, kun ripuli iskee tai antibioottikuuri tekee tuhojaan. Tämän kaiken säätely onkin sitten oma shownsa.

Muistelen, että lihavuuteen on liitetty suoliston vinoutunut bakteerikanta, ja muistelen, että jotain kokeita on tehty siirtämällä normaalipainoisten ihmisten kantoja lihaviin ihmisiin?

BCK
Liittynyt9.7.2010
Viestejä6960
10/13 | 

Artikkeli: "Emme tiedä miksi loislajiston vaihtuvuus on niin suurta. Syynä voi olla lajienvälinen kilpailu, jossa uusi loinen voi ajaa vanhan pois. Seurasimme tässä tutkimuksessa vain sukkulamatoja, mutta hiirimakeissa on muitakin loisia, jotka taistelevat tilasta. Hiirimakien ravinto voi vaikuttaa siihen, mitkä lajit selviävät suolistossa ja tietenkin immuunipuolustus voi karkottaa loisia. "

Miten eläin saa loisia? Ruoan ja veden välityksellakö enimmäkseen? Tarttuvatko loiset eläimeltä toiselle esimerkiksi seksuaalisessa kanssakäymisessä, turkkia sukiessa, toisen eläimen hylättyä yöpesää käyttäessä, pisaratartuntana, ruokaa jakaessa, saaliseläimiltä (lihansyöjillä), tai miten? (Suutelua muut eläimet kuin ihminen eivät ehkä harrasta? Tarttuvatko loiset suutelussa?)

Simpanssien tiedetään syövän kitkeriä lehtiä mm. lihan kanssa "mausteeksi", ja on esitetty, että ne pitäisivät loisia kurissa.

Onko tietoa, "vaativatko" loiset tietynlaista ravintoa, eli aikaansaavatko ne käyttäytymistä, jossa eläin syö tietynlaista ravintoa? Muistelen, että jotkut madot pitävät erityisesti lihasta. Tässä aika hurja video leikkauksesta, jossa poistetaan litrakaupalla suolistoloisia ihmiseltä: https://www.youtube.com/watch?v=m9F1EhfvYpA

Lisäys. Näköjään osa loisista siirtyvät kehoon myös ihon läpi, osa erilaisten ruumiinaukkojen kautta, osa likaisten käsien kautta.

Tuomas Aivelo
Liittynyt3.1.2014
Viestejä219
11/13 | 
BCK
Tuomas Aivelo
Ronron

Milloin saamme kakkakapseleita kauppaan? Sellaisia jotka on täynnä terveen ihmisen hyviä suolistobakteereja. Vai tulevatko ne jäämään apteekkeihin, reseptilääkkeiksi? Se kuitenkin on ihan varmaa että noilla bakteerihoidoilla tullaan tulevaisuudessa korjailemaan monia sairaustiloja. 

Kätevintähän olisi, jos jokainen voisi esimerkiksi pakastekuivaamalla kerätä itseltään talteen suolistobakteereita pahan päivän varalle ja säilöä ne kapseleiksi. Niitä voisi sitten napsia, kun ripuli iskee tai antibioottikuuri tekee tuhojaan. Tämän kaiken säätely onkin sitten oma shownsa.

Muistelen, että lihavuuteen on liitetty suoliston vinoutunut bakteerikanta, ja muistelen, että jotain kokeita on tehty siirtämällä normaalipainoisten ihmisten kantoja lihaviin ihmisiin?

Tämä tutkimus taidettiin tehdä hiirillä! Ihmisillä ei taida olla tehty vielä kovin paljon ulosteensiirtokokeita. Ihmistutkimuksen ongelma on lisäksi että jokaisen mikrobiomi on hyvin yksilöllinen ja suhteellisen vakaa. On siis vaikea löytää eroja normaali- ja ylipainoisten mikrobiomista.

Tuomas Aivelo
Liittynyt3.1.2014
Viestejä219
12/13 | 
BCK

Artikkeli: "Emme tiedä miksi loislajiston vaihtuvuus on niin suurta. Syynä voi olla lajienvälinen kilpailu, jossa uusi loinen voi ajaa vanhan pois. Seurasimme tässä tutkimuksessa vain sukkulamatoja, mutta hiirimakeissa on muitakin loisia, jotka taistelevat tilasta. Hiirimakien ravinto voi vaikuttaa siihen, mitkä lajit selviävät suolistossa ja tietenkin immuunipuolustus voi karkottaa loisia. "

Miten eläin saa loisia? Ruoan ja veden välityksellakö enimmäkseen? Tarttuvatko loiset eläimeltä toiselle esimerkiksi seksuaalisessa kanssakäymisessä, turkkia sukiessa, toisen eläimen hylättyä yöpesää käyttäessä, pisaratartuntana, ruokaa jakaessa, saaliseläimiltä (lihansyöjillä), tai miten? (Suutelua muut eläimet kuin ihminen eivät ehkä harrasta? Tarttuvatko loiset suutelussa?)

Simpanssien tiedetään syövän kitkeriä lehtiä mm. lihan kanssa "mausteeksi", ja on esitetty, että ne pitäisivät loisia kurissa.

Onko tietoa, "vaativatko" loiset tietynlaista ravintoa, eli aikaansaavatko ne käyttäytymistä, jossa eläin syö tietynlaista ravintoa? Muistelen, että jotkut madot pitävät erityisesti lihasta. Tässä aika hurja video leikkauksesta, jossa poistetaan litrakaupalla suolistoloisia ihmiseltä: https://www.youtube.com/watch?v=m9F1EhfvYpA

 

Lisäys. Näköjään osa loisista siirtyvät kehoon myös ihon läpi, osa erilaisten ruumiinaukkojen kautta, osa likaisten käsien kautta.

Loisia voi käytännössä tulla mistä tahansa aukosta tai ihon läpi. Hiirimakien yleisin sukkulamatoloinen (Strongyloides) tulee ihon läpi. Merkittävä osa tullee ruuan mukana - loisen toukka on esimerkiksi hyönteisessä, joita hiirimakit syövät. Nämä lienee kaksi merkittävintä tietä, jolla madot yms. pääsevät isäntään. Sosiaalisessa kanssakäymisesssä sitten leviävät esimerkiksi täit ja muut ulkoloiset sekä mikrobit. Vektorien, eli yleensä pistävien hyönteisten, välityksellä liikkuu esimerkiksi malaria ja muita veriloisia.

Tuo "itselääkityksen" tutkimus on tällä hetkellä hyvin muodissa kädellistutkimuksessa. Ongelma on, että kaikenlaisia anekdootteja on paljon, mutta todistusaineistoa melko vähän.

Kyllähän loiset voivat helpostikin vaikuttaa ravintoon sitä kautta, että ne aiheuttavat puutostilan, jota eläin pyrkii korjaamaan.

BCK
Liittynyt9.7.2010
Viestejä6960
13/13 | 
Tuomas Aivelo
BCK

Artikkeli: "Emme tiedä miksi loislajiston vaihtuvuus on niin suurta. Syynä voi olla lajienvälinen kilpailu, jossa uusi loinen voi ajaa vanhan pois. Seurasimme tässä tutkimuksessa vain sukkulamatoja, mutta hiirimakeissa on muitakin loisia, jotka taistelevat tilasta. Hiirimakien ravinto voi vaikuttaa siihen, mitkä lajit selviävät suolistossa ja tietenkin immuunipuolustus voi karkottaa loisia. "

...

Simpanssien tiedetään syövän kitkeriä lehtiä mm. lihan kanssa "mausteeksi", ja on esitetty, että ne pitäisivät loisia kurissa.

Tuo "itselääkityksen" tutkimus on tällä hetkellä hyvin muodissa kädellistutkimuksessa. Ongelma on, että kaikenlaisia anekdootteja on paljon, mutta todistusaineistoa melko vähän.

Aika paljon anekdootteja taitaa olla kertynyt sitten Jane Goodallin ensimmäisten havantojen:

http://en.wikipedia.org/wiki/Zoopharmacognosy#Mammals

Tuossa mainitaan, että simpanssit oppivat muilta simpansseilta linkissä mainitun kokonaisten lehtien rullaamisen ja nielemisen itselääkintätarkoituksessa. Voisiko tässä kulttuurivälitteisen tiedon leviämisessä olla yksi selitys loislajiston vaihtuvuudelle? Meinaan, että kulttuuritieto on aika muovautuvaa, tietoa unohtuu, ja keksitään uudestaan ja uudestaan, ja on sattuman kauppaa, miten tieto leviää. Afrikassa tiedetään simpansseilla olevan paikallisia kulttuureita, eräässä kolkassa simpanssit ovat keksineet pestä juurekset joessa, ja emot opettavat (passiivisesti?) tavan poikasilleen, tai nämä oppivat sen omia aikojaan tarkkaillessaan emoaan. Eräässä toisessa laumassa tieto hyvästä alasinkivestä ja tavasta avata pähkinöitä siirtyy kulttuurivälitteisesti. 

Mitenhän sitten ihminen? Meillähän on tietty taipumus syödä katkerilta(kin) maistuvia aineita, mm. sipulissa, oluthumalassa, viinissä ja inkiväärissä. Voisiko tässäkin kyseessä olla jonkinlainen itselääkintä?

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
Heinäkuu
2016
2015
2014