Kirjoitukset avainsanalla loiset

Massospora-tartuntaan kuollut, takaruumiiton, kaskas. Kuva: TelosCricket / Wikimedia Commons

 

Hyönteismaailman omituisimpia lisääntymiskiertoja on Magicicada –kaskailla: suvun lajit elävät toukkavaiheessa 13 tai 17 vuotta, ja kaikki yhdellä alueella elävät lajin aikuiset kuoriutuvat runsaslukuisina saman aikaan samana vuonna. Tämä omituinen lisääntymiskierto on nähtävästi kehittynyt, jotta eri kaskaskannat eivät risteytyisi keskenään.

Alkulukuelinkierron mielenkiintoinen seuraus on, että näillä kaskailla on hyvin vähän erikoistuneita saalistajia tai loisia. Eräs sienilaji, Massospora cicadina, kuitenkin on erikoistunut lisääntymään juuri pitkän sukupolven välin kaskaissa. Sienen itiöt voivat olla lepotilassa 13 tai 17 vuotta ennen lisääntymistään. Massospora on samalla sieni, jolla on pisin sukupolvenväli.

Sienen elämä on sangen jännittävä, joten käydäänpä se tarkkaan läpi.

Sienen itiöt tartuttavat kaskaan, kun kaskaan nymfit kaivautuvat ylös maasta ja pintaa kohden. Itiöt tunkeutuvat kaskaan sisään ja muodostavat kampamaisen rakenteen kaskaan pehmeisiin sisäosiin. Kun sieni on kasvanut riittävän isoksi, se alkaa tiputtaa kaskaan takaruumiin jaokkeita irti yksi kerrallaan, siten että sienikasvusto on avoimesti näkyvillä. Tämä helpottaa sienen itiöiden leviämistä huomattavasti. Tutkijat ovat kutsuneet tätä elintapaa muotoilulla salt shakers of the death, kuoleman suolasirottimet.

Sieni siis ensin räjäyttää kaskaan sukuelimet tiehensä. Seuraavaksi se innostaa kaskaat parittelemaan.

Sieni tekee kaikkensa houkutellakseen yhä useampia kaskaita altistumaan itiöille. Tartunnan saaneet kaskaat liikkuvat enemmän kuin lajikumppaninsa, jotta itiöt leviäisivät laajalle alueelle. Sekä tartunnan saaneet naaraat ja koiraat alkavat reagoida sekä koiraiden että naaraiden parittelukutsuihin. Koiraskaskaat alkavat värisytellä siipiään kuin naaraskaskaat, jolloin ne onnistuvat houkuttelemaan lajikumppanikoiraitaan parittelemaan sienimassan kanssa.

Miten sieni sitten pitää huolen, että kaskaat jaksavat paritella vaikka ruumiista tippuu osia? Tietenkin huumeilla. M. cicadina tuottaa katinonia, joka on khat-kasvista tuttu efedriinin kaltainen piriste. Lähisukuinen M. levispora tuottaa psilosybiiniä, madonlakeista tuttua psykedeelistä alkaloidia.

Sitä, miten sienet muuttavat kaskaan huumeluolaksi, ei tiedetä. Sienten tartuttamista kaskaista tai sienistä ei ole löydetty entsyymejä, joita psilosybiinin tai katinonin tuotantoon tarvitaan.

Kun sienet sitten pääsevät tartuttamaan toisen uhrinsa, ne vaihtavat taktiikkaa. Sieni muodostaa seuraavan kaskaan sisällä kestoitiöitä, jotka kestävät odotella seuraavan 13 tai 17 vuotta seuraavaa kaskassukupolvea. Kestoitiöiden tuotannon tehostaakseen sieni steriloi kaskasuhrinsa, jottei se kuluta liikaa energiaa omaan lisääntymiseensä.

Massospora-sienet ovat siis sangen groteskilla tavallaan onnistuneet turvaamaan oman selviytymisensä. Nyt ne kiinnostavat ihmisiäkin: jos evolutiivisesti kekseliäät sienet ovat kehittäneet uusia yhdisteitä isäntiensä kontrolloimiseksi, niistä voi olla lääketieteellistä hyötyä.

Kommentit (4)

Pume
1/4 | 

Osataanko sanoa, ovatko sellaiset  loiset (ja taudinaiheuttajat kuten virukset) jotka tappavat isäntänsä, loisimisessa varhaisemmalla kehitysasteella kuin lajit, joiden isännät jatkavat elämäänsä? Tarkoitan tällä sitä, että eikö vaikkapa kihomadon strategia,  jossa isäntä elää ja jatkaa sukuaan tuottaen lisää kasvuympäristöjä kihomatojen jälkeläisille, ole pitkällä tähtäimellä tehokkaampi? Jos näin on, voidaanko olettaa että kaskaiden loissieni muuntuisi ajan myötä vaarattomammaksi jolloin se voisi esiintyä käytännöllisesti katsoen koko kaskaspopulaatiossa? 

Deimos
Liittynyt7.1.2019
Viestejä11193
3/4 | 

Hitto, sieni joka tekee zombieksi ja seksihulluksi. Want.

BW kirjoitti: "The mad man from Tikkurila, who eats (drinks) more than he earns!
Einstein:Only two things are infinite, the universe and human stupidity, and I'm not sure about the former.
Einstein:The most beautiful experience we can have is the mysterious.It is the fundamental emotion that stands at the cradle of true art and true science.
Reifengas: Saattaa säilyäkin pimeä markkina jonkin aikaa, mutta ...tuoni vie.Valtion on otettava omansa, huolehdittava omistaan, ja valtio olemme me.

Tuomas Aivelo
Liittynyt3.1.2014
Viestejä211
4/4 | 

Pume kirjoitti:
Osataanko sanoa, ovatko sellaiset  loiset (ja taudinaiheuttajat kuten virukset) jotka tappavat isäntänsä, loisimisessa varhaisemmalla kehitysasteella kuin lajit, joiden isännät jatkavat elämäänsä? Tarkoitan tällä sitä, että eikö vaikkapa kihomadon strategia,  jossa isäntä elää ja jatkaa sukuaan tuottaen lisää kasvuympäristöjä kihomatojen jälkeläisille, ole pitkällä tähtäimellä tehokkaampi? Jos näin on, voidaanko olettaa että kaskaiden loissieni muuntuisi ajan myötä vaarattomammaksi jolloin se voisi esiintyä käytännöllisesti katsoen koko kaskaspopulaatiossa? 

Yleensä se kuinka suurta haittaa loinen aiheuttaa isännälleen on verrannollinen siihen kuinka paljon loinen saa itse hyötyä isännästään. Mitä enemmän loinen haluaa kasvaa ja levitä, sitä haitallisempi se on isännälleen. Ja kääntäen: jos loinen haluaa olla vain vähän haitallinen, se ei voi ottaa kovinkaan paljon resursseja isäntäyksilöltään.

Evoluutio ei varsinaisesti optimoi pitkää tähtäintä, vaan lyhyttä. Valinta ei myöskään loisissa kohdistu ryhmään, vaan yksilöön. Kannattaa muistaa, että loiset kisaavat toistensa kanssa. Jos yksi loisyksilö päättäisi, että nyt ryhdytään himmailemaan, ei käytetäkään tätä isäntää loppuun, muut loisyksilöt, jotka saavat paremmin käytettyä hyödyksi isännän resursseja, lisääntyisivät paremmin kuin pitkän aikavälin strategiaa optimoiva loisemme. 

Eli: ei voida olettaa. Sieni kehittyy siihen suuntaan, mikä optimoi sen lisääntymistä. Se voi loisesta ja tilanteesta riippuen tarkoittaa joko suurempaa tai pienempää virulenssia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Naaraspuolinen guineamato poistetaan ihmisestä kierittämällä sitä päivien tai viikkojen ajan pienen tikun ympärille. Kuva: National Museum of Health & Medicine / Wikimedia Commons

 

Ihmiset ovat olleet taitavia rajoittamaan loisten elämää ja vähentämään ihmiskunnan loistaakkaa. Olemme sen sijaan olleet surkeita tuhoamaan loislajeja kokonaan. Isorokko on ainut ihmisen tauti, jonka olemme onnistuneet tuhoamaan sukupuuttoon (joskin laboratorioissa on vielä jäljellä näytteitä). Karjarutto, märehtijöiden vaarallinen tartuntatauti, on toinen virus, jonka olemme onnistuneet tuhoamaan.

Olen aiemminkin kirjoittanut ja puhunut guineamadosta (muun muassa Suomen Luonto -lehden numeroon 9/2013 tai tässä haastattelussa Helsingin Sanomien Tiede-sivuilla pari vuotta sitten). Guineamato vaikuttaa seuraavalta loiselta, josta pääsemme eroon. Siinä missä 1980-luvulla vielä reilu kolme miljoonaa ihmistä kärsi vuosittain guineamadosta, viime vuosina on tapauksia havaittu vain kymmeniä.

Guineamadon sukupuuttoon ajaminen vaikutti suoraviivaiselta toimenpiteeltä: madon toukat tulevat ihmisiin hankajalkaisäyriäisten sisällä, joten juomaveden suodattaminen pystyy estämään guineamatotartunnan. Guineamadot pystyvät elämään toukka-asteessaan vain muutaman kuukauden, joten ihmistartunnan estäminen tappaa ne nopeasti pois. Lisäksi guineamato tartuttaa vain ihmisiä, joten tartunnan estäminen on helppoa.

Tšadissa guineamato ei ollut esiintynyt kymmeneen vuoteen, kun vuonna 2011 guineamatotapauksia alkoi taas ilmaantua. Ne olivat kuitenkin epätyypillisen yksittäisiä: yleensä tapaukset ovat keskittyneet tietylle alueelle, koska tartunnan saanut tartuttaa loista eteenpäin. Yksittäiset tapaukset ovat mahdottomia, koska loisen on tultava jostakin ja jollakulla on pitänyt olla tartunta aiemmin.

Samaan aikaan alettiin kuitenkin havaita koiria, joilla oli guineamatotartuntoja. Nopeiden tutkimusten jälkeen selvisi, että koirilla oli tismalleen sama guineamato, joka tartuttaa ihmisiäkin. Guineamatojen tarttuminen koirilta ihmisille myös selittää hyvin Tšadin guineamatotartuntojen omintakeisen epidemiologian.

Koirien guineamatotartuntojen aiheuttama suurin huoli tietenkin on, että ne tekevät guineamatojen sukupuuttoon ajamisen paljon vaikeammaksi. Afrikkalaiset koirat ovat usein puolivillejä, ihmisasutuksen ympärillä eläviä vapaasti liikkuvia ja lisääntyviä eläimiä. Ihmiset pitävät niitä suojanaan ja vartijoina, jolloin ne ovat juuri sopivan läheisesti tekemisissä ihmisten kanssa, että tartunnat ovat helppoja, mutta kuitenkin niin vapaita, että koirien hoitaminen tai matotartuntojen estäminen on mahdotonta.

 

Koirien guineamadot herättävät myös monia tieteellisesti merkittäviä kysymyksiä. Mistä koirat ovat saaneet tartunnan? Miksi guineamato pystyy tartuttamaan koiria? Ovatko koirat aina kantaneet guineamatoja ja se huomattiin vasta nyt?

Tämänhetkinen teoria esittää, että koirat ovat saaneet guineamadot kalanperkeistä tai sammakoista, joihin on jäänyt matoa kantavia hankajalkaisia. Koirien tapa juoda vettä joesta nähtävästi säikyttää hankajalkaiset tiehensä niin, että ne eivät päädy suoraan koiriin. Mitään vankkaa todistusaineistoa leviämisreiteistä ei kuitenkaan ole.

Guineamadolla ei vaikuta olevan ongelmia elää koirassa. Yhdestä koirasta laskettiin 79 guineamatoa (pdf). Tämä on suurin yksittäisessä yksilössä koskaan havaittu matomäärä - ihmisessä on harvoin enemmän kuin yksi tai kaksi matoa. Guineamadon pituus voi olla toista metriä, joten tämä on ollut myös kooltaan iso kasa matoja.

Koirahavaintoja guineamadosta on kuitenkin havaittu vain Tsadissa, Etiopiassa ja Malissa. Ne eivät vaikuta siis levinneen erityisen laajalle. Jos guineamato yleisesti tartuttaisi koiria missä vain, madon hävittäminen olisi ollut tähän mennessä todennäköisesti vaikeampaa. Geneettisestä tutkimuksesta tiedetään, että maantieteellinen geneettinen vaihtelu on guineamadolla melko suurta. On siis mahdollista – ja todennäköistä – että tiettyjen alueiden madot ovat sopeutuneet tarttumaan koiriinkin.

Kokonaiskuva näyttää vielä hämärältä, mutta todennäköinen kehitys vaikuttaa siltä, että koirat ovat aina saaneet guineamatotartuntoja, mutta vasta ihmistapausten vähentyminen on tehnyt koirista epidemiologisesti merkittäviä isäntiä guineamadolle. Samalla guineamato on erityisesti tietyillä alueilla sopeutunut leviämään ja elämään paremmin koirissa. Onneksi guineamadon sopeutuminen vaikuttaa hitaalta, koska erityisen tehokas leviäjä koirissa se ei ole vieläkään – verrattuna siihen kuinka tehokkaasti loiset voivat levitä puolivilleissä koirissa.

Joka tapauksessa koirat ja guineamato tarjoavat kaksi oivaa opetusta. Ensinnäkin: loisten evoluutio kannattaa ottaa vakavasti, sillä se vaikuttaa keinoihimme ja kykyymme pitää loisia kurissa. Toiseksi: yleisesti tiedetty totuus ei aina pidä paikkansa, joten silmät kannattaa pitää avoinna ja etsiä loisia sieltä, mistä niitä ei olettaisi löytävän.

Kommentit (1)

Tieteellistä tarkkuutta?
1/1 | 

"Koirahavaintoja guineamadosta on kuitenkin havaittu vain Tsadissa." Miten tämä on mahdollista - havaittujen koirien on pakko olla tosi pieniä, jotta ne mahtuvat matoihin.

Slovenialainen tarhamehiläinen. Kuva: Richard Bartz / Wikimedia Commons

 

Viime vuosien aikana on puhuttu paljon pölyttäjähyönteisten vähenemisestä. Mehiläiskannat ovat romahtaneet, mehiläisiä uhkaavat erilaiset taudit sekä loiset eivätkä villit pölyttäjähyönteiset voi yhtään sen paremmin.

Pölytyksestä on tullut miljardibisnes. Pölytyksestä riippuvaisille viljelylajeille, kuten rypsille ja hedelmäviljelmille, kuljetetaan mehiläispesiä, jotta kasvit tuottaisivat satoa. Yhdysvalloissa liikkuu vuosittain 1,8 miljoonaa mehiläispesää ympäri maata aina sinne, missä juuri sillä hetkellä tarvitaan pölytysapua. Pelkästään Kalifornian mantelisato sato vaatii lähes kaksi miljoonaa mehiläispesää pölyttyäkseen.

Maanviljelys onkin muuttanut pölyttäjien ja kasvien välisiä vuorovaikutuksia. Tarhamehiläiset kilpailevat villien pölyttäjien kanssa medestä ja niiden tuominen uudelle alueelle usein heikentää villien pölyttäjien hyönteisten mahdollisuuksia kerätä mettä. Yhdessä tarhamehiläispesässä on työläisiä yhtä paljon tai enemmän kuin ympäröivässä luonnossa on villejä pistiäispölyttäjiä. Toisaalta pellot, joissa kasvatetaan hyönteispölytteisiä kasveja, voivat houkutella pölyttäjähyönteisiä niin paljon, ettei paikallisille kasveille, jotka elävät lähellä peltoja, löydy pölyttäjiä.

Miltä todellisuus sitten näyttää? Tutkimuksia aiheesta on suhteellisen vähän, mutta uhkat ovat täysin mahdollisia. Saksassa rapsipeltojen läheisyys vähentää kevätesikkojen siemenmäärää noin viidenneksellä, koska esikkoja pölyttävät kimalaiset viihtyvät paremmin rapsipellolla. Peltoviljely voi siis uhata kukkia metsissä ja niityillä. Vastaavasti tarhamehiläisten läsnäollessa villit pölyttäjät voivat huonommin: esimerkiksi villit kimalaisyhteiskunnat keräävät vähemmän mettä, lisääntyvät heikommin ja jäävät pienemmiksi, jos ne joutuvat kilpailemaan tarhamehiläisten kanssa.

Oman vaikeutensa asiaan tuovat tietenkin loiset ja taudinaiheuttajat. Tarhamehiläiset ovat taudeille oivallinen kohde, koska niitä on yhdessä yhteiskunnassa paljon – jolloin tautien on helppo levitä – ja lisäksi kaupallisen kasvatuksen takia yhteiskunnat ovat usein tekemisissä keskenään. Tarhamehiläiset ovat tietenkin sopeutuneet elintapojensa aiheuttamaan loistaakkaan siten, että niillä on monia tehokkaita keinoja rajoittaa loisten riehaantumista aina käyttäytymisestä geneettisiin sopeutumiin.

Mehiläisten kasvatus tietenkin on omiaan luomaan mehiläisten loisille hyvät oltavat. Vaikka tarhamehiläiset itse selviäisivät tästä, tarhamehiläisten ja villimehiläisten kohtaamisesta syntyy ongelmia. Loiset ja taudit voivat nimittäin siirtyä lajilta toiselle, eivätkä villimehiläiset yhtä tehokkaita vastustamaan loisia kuin tarhatut serkkunsa. Tässä kohtaa voi vaikka ajatella vaikkapa mitä tapahtui taudeille tottuneiden eurooppalaisten ja samanlaiseen tautitaakkaan heikosti sopeutuneiden Amerikan alkuperäisasukkaiden välillä.

 

Tilanne ei näytä hyvältä villien pölyttäjien tai pölytyksestä riippuvaisten kasvien kannalta. Ne saattavat hävitä kilpailussa peltojen kasveille ja mehiläisille. On kuitenkin alueita, joissa mehiläisten vaikutuksia on helpompi kontrolloida: kaupungit. Kaupungeissa pölyttäjille on tarjolla usein monipuolinen kukkalajisto ja hyönteismyrkkyjen käyttö on vähäisempää kuin maatalousympäristössä.

Kuten monessa muussakin länsimaisessa kaupungissa, Pariisissa on urbaanin mehiläiskasvatuksen buumi. Kaupungin alueella on 653 tarhamehiläispesää, jotka tahkoavat urbaanihunajaa. Tutkijat arvioivat kaupungin kukkien tuottaman meden määrään ja näin monen mehiläispesän tarvitseman meden määrän. Tulos oli, että tarhamehiläiset käyttävät vuoden aikana suurin piirtein saman verran mettä kuin kaikki Pariisin kukat tuottavat.

Meden tuotto ja kulutus olisi kauniisti tasapainossa, jos kyse olisikin pelkästään tarhamehiläisistä. Pariisissa on kuitenkin rutkasti villimehiläisiä, itse asiassa 67 eri lajia. Kun tutkijat selvittivät miten villimehiläisten käy, he huomasivat, että tarhamehiläiset pystyvät dominoimaan kukkia ja estämään paitsi villimehiläisten, myös muiden pölyttäjien pääsyn kukille. Mitä lähempänä tarhamehiläispesä sijaitsi, sitä vähemmän villit pölyttäjät kävivät kukissa.

Tutkimus vihjaa, että tarhamehiläiset ovat merkittävä kilpailija villien pölyttäjien kanssa kaupunkiolosuhteissakin, mutta se ei vielä kerro kuinka suuri ongelma oikeastaan on. On vielä tarpeen arvioida kuinka paljon villipölyttäjien määrät oikeasti laskevat tarhamehiläisten takia. Joka tapauksessa lienee selvää, että urbaani mehiläiskasvatus ei aina ole ekoteko.

Miten kaupunkilainen voi sitten kantaa kortensa kekoon pölyttäjien hyvinvoinnin puolesta? Keväällä voi pihalleen virittää pölyttäjille tehdyn keinopesän tai hyönteishotellin. Ohjeet löytyvät esimerkiksi Suomen Luonnon nettisivuilta. Pihojen kukkina kannattaa puolestaan suosia muutenkin uhanalaisia niitty- ja ketolajeja; esimerkiksi mykerökukkaiset ovat pölyttäjien suosikkeja.

Kommentit (1)

Sanoma
1/1 | 

Hieno artikkeli! Tosin se mistä en pidä, on viimeisen linkin sisältö koska kyseinen HS:n artikkeli on tarkoitettu vain tilaajille. Näin oikeasti tärkeä ja hyödyllinen informaatio on rajattu maksumuurin taakse.

Ylväs valkoposkihanhi Helsingissä. Kuva: Ludovic Péron / Wikimedia Commons

 

Pääkaupunkiseudulla on löydetty tänä kesänä useita kuolleita valkoposkihanhia. Lehdet ehtivät jo uutisoida hanhien joukkokuolemasta, mutta oikeasti tällaista ei ole havaittu. Siinä missä ulkosaaristossa kuolleita hanhia on havaittu yli sata, Elintarviketurvallisuusvirasto Evira on saanut suhteellisen vähän kuolleita hanhia tutkittavaksi, eikä tämän kesän hanhikuolemien taustalla ei ole löytynyt mitään yhtä syytä.

Lintujen joukkokuoleman yhteydessä pelkona on lintuinfluenssa, sillä tapauksia on havaittu Suomessa siellä täällä viime aikoina. Lintuinfluenssa on riski myös siipikarjalle, joten sitä seurataan tarkasti. Helsingin Sanomat ehti jo julistamaan munuaiskokkidioosin kaiken syyksi. Eviran tutkimuksissa selvisi kuitenkin,  että osa kuolemantapauksista johtuu saalistuksesta: hanhet on tappanut joku petoeläin, kuten kettu, supikoira tai koira. Lisäksi näiden hanhien munuaiset ovat näyttäneet siltä, että ne ovat saaneet tartunnan, jonka takana on kokkidi, Eimeria truncata, mutta tämä ei suoraan ollut hanhien kuolinsyy.

Kokkidit ovat yksisoluisia protisteihin kuuluvia loisia, jotka muodostavat kestäviä itiömuotoja ja jotka pystyvät lisääntymään vain isäntäeläimen solujen sisällä. Olen kirjoittanut kokkideista aiemminkin, esimerkiksi toksoplasmoosia aiheuttavasta Toxoplasma gondiista.

Eimerioita on satoja, ellei tuhansia lajeja. Ne ovat yleensä suhteellisen isäntälajiuskollisia ja ne voivat aiheuttaa – jälleen lajista riippuen – suolisto- tai munuaiskokkidioosia. Eimeria truncata tartuttaa nähtävästi vain hanhia, joten loinen ei uhkaa kotieläimiä, ankkoja lukuunottamatta, saati ihmisiä

Eimerioiden kierto on yksinkertainen suora kierto: ne vapautuvat ulosteiden mukana muodostettuaan kestäviä ookystia. Kun nämä ookystat päätyvät takaisin isäntälajin suolistoon, niistä vapautuu tuhansia sporotsoiitteja. Sporotsoiitit matkustavat suolenseinämän soluihin tai muualle kohdesoluihin. Tämän jälkeen Eimerian kehitys jatkuu: siitä tulee ensin trofotsoiitti, sitten suvuttomasti lisääntyvä skitsontti ja lopulta merotsoiitti, joka voi muuttua sukusoluiksi. Naaras- ja koirassukusolut muodostavat kohdatessaan uuden ookystan, joka päätyy isäntäeläimensä ulkopuolelle ulosteiden muassa.

(Jos Eimerian kehitysvaiheet kuulostavat tutulta, syynä saattaa olla se, että kokkidit kuuluvat Apicomplexa-ryhmään, johon myös malariaa aiheuttava malarialoisio kuuluu. Malarialoisio käy läpi tismalleen samat kehitysvaiheet, joskin kahdessa eri isännässä.)

Eimeria truncata pystyy lisääntymään suvullisesti vain hanhien munuaisissa ja virtsaputkessa – siksi se aiheuttaakin vain munuaiskokkidioosia. Kun Eimeria tunkeutuu hanhen munuaisen soluihin, se aiheuttaa munuaisen vajaatoimintaa tuhoamalla munuaisputkien soluja ja käynnistämällä tulehdusreaktion. Tautia on tutkittu suhteellisen vähän, eikä vielä tiedetä esimerkiksi miten Eimerian sporotsoiitit pääsevät hanhen suolistosta munuaisiin.

Eimeria-tartunnoista suuri osa on huomaamattomia: Eimeriaa löytyy yleisesti villieläimistä ilman, että ne aiheuttaisivat tautia. Yleisesti ottaen munuaiskokkidioosia esiintyy vain nuorilla yksilöillä ja niin vaikuttaa Helsingissäkin käyneen. Mahdollisuuksia Eimerian leviämiseen muihin hanhilajeihin on eniten vasta muuttoaikaan, kun talvimuutolla hanhet kerääntyvät suurempiin parviin, mutta tällöin poikaset ovat tietenkin jo ikääntyneet ja riski taudin sairastumiseen on pienempi.

Pääkaupunkiseudulla on voinut tapahtua niin, että munuaiskokkidioosi on heikentänyt lintuja niin paljon, että ne ovat joutuneet helpommin petojen saaliiksi. Elintarviketurvallisuusvirastoon on toistaiseksi päätynyt niin harvoja lintuja, että tätä on vaikea sanoa varmaksi. Joka tapauksessa kuolleet hanhet vaikuttavat yksittäistapauksilta.

Eimeria leviää erityisesti tiheissa yhteisöissä. Mitä tiheämmin hanhia asuu, sitä enemmän ne kohtaavat toistensa ulosteita ja sitä enemmän ne altistuvat ulosteen mukana tarttuville loisille. Eimeria-lajeja vastaan näyttää syntyvän pysyvä vastutuskyky, jos tartunnan on kerran saanut, joten isoissa laumoissa Eimerialle myös riittää paremmin tuoreita uhreja. Jos Eimeria ei ole aiemmin yhtä merkittävissä määrin kiertänyt pääkaupunkiseudulla, ensi vuonna tartuntamäärät lienevät pienempiä, kun lähes kaikki aikuiset linnut ovat tartunnalle vastustuskykyisiä.

Luonnossa Eimeria ei juuri aiheuta haittaa. Vain harvoin villieläinten tiheydet ovat niin suuria, että joukkokuolemia pääsee esiintymään. Suomessa aiemmin Perämerellä esiintyi epidemia, joka tappoi yhden saaren merihanhikannan – tässäkin tapauksessa taustalla oli myös ravinnon loppuminen. Omilla hiirimakeillanikin on jotain Eimeria-lajia – suhteellisen yleisesti – mutta se ei vaikuttanut koskaan aiheuttavan kliinisiä oireita.

Elintarviketuotannossa Eimeria sen sijaan on todellinen riesa, sillä maailman suurimmat nuorten lintujen keskittymät ovat broilerikasvattamoissa. Näissä potentiaalisesti Eimeria voi levitä nopeasti läpi hallin ja tappaa lähes jokaisen broilerin. Yhdysvalloissa Eimeria aiheuttaa vuosittain arviolta puolentoista miljardin euron menetykset – luku pysyy näin matalana kun käytännössä jokaiselle broilerille syötetään antibiootteja tartunnan ehkäisemiseksi. Suomessa eivät kokkidioosit ainakaan toistaiseksi olleet suuri ongelma siipikarjatalouden puolella.

 

Kiitokset lisätiedoista Elintarviketurvallisuusviraston Antti Oksaselle.

Kommentit (2)

syytinki
Liittynyt18.8.2008
Viestejä9802
1/2 | 

Noinhan se on. Katsomus tyrmää helposti hyvänkin tuloksen. Tuossa katsomuksessa on kyllä toinenkin puoli. Myös tutkijoilla on katsomus ja sekin vaikuttaa joskus tulokseen.

syytinki
Liittynyt18.8.2008
Viestejä9802
2/2 | 

Kappas, nyt se löytyi. Kirjoitukseen "Tiede törmää katsomukseen" väsäsin tuon ylläolevan hienostuneen huomautuksen ja sitten ihmettelin siellä, että mihin se katosi.

Tännehän se. Saatoin olla itse syyllinen, mutta huomasin tämän kun yritin aukaista toisen kirjoituksen ja menikin tänne ensin ja korjaantui itsestään alkuperäiseen tavoitteeseen. Tiede on ihmeellistä vai onko kyse digiloikasta.

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
Heinäkuu
2016
2015
2014