Kirjoitukset avainsanalla loiset

Naaraspuolinen guineamato poistetaan ihmisestä kierittämällä sitä päivien tai viikkojen ajan pienen tikun ympärille. Kuva: National Museum of Health & Medicine / Wikimedia Commons

 

Ihmiset ovat olleet taitavia rajoittamaan loisten elämää ja vähentämään ihmiskunnan loistaakkaa. Olemme sen sijaan olleet surkeita tuhoamaan loislajeja kokonaan. Isorokko on ainut ihmisen tauti, jonka olemme onnistuneet tuhoamaan sukupuuttoon (joskin laboratorioissa on vielä jäljellä näytteitä). Karjarutto, märehtijöiden vaarallinen tartuntatauti, on toinen virus, jonka olemme onnistuneet tuhoamaan.

Olen aiemminkin kirjoittanut ja puhunut guineamadosta (muun muassa Suomen Luonto -lehden numeroon 9/2013 tai tässä haastattelussa Helsingin Sanomien Tiede-sivuilla pari vuotta sitten). Guineamato vaikuttaa seuraavalta loiselta, josta pääsemme eroon. Siinä missä 1980-luvulla vielä reilu kolme miljoonaa ihmistä kärsi vuosittain guineamadosta, viime vuosina on tapauksia havaittu vain kymmeniä.

Guineamadon sukupuuttoon ajaminen vaikutti suoraviivaiselta toimenpiteeltä: madon toukat tulevat ihmisiin hankajalkaisäyriäisten sisällä, joten juomaveden suodattaminen pystyy estämään guineamatotartunnan. Guineamadot pystyvät elämään toukka-asteessaan vain muutaman kuukauden, joten ihmistartunnan estäminen tappaa ne nopeasti pois. Lisäksi guineamato tartuttaa vain ihmisiä, joten tartunnan estäminen on helppoa.

Tšadissa guineamato ei ollut esiintynyt kymmeneen vuoteen, kun vuonna 2011 guineamatotapauksia alkoi taas ilmaantua. Ne olivat kuitenkin epätyypillisen yksittäisiä: yleensä tapaukset ovat keskittyneet tietylle alueelle, koska tartunnan saanut tartuttaa loista eteenpäin. Yksittäiset tapaukset ovat mahdottomia, koska loisen on tultava jostakin ja jollakulla on pitänyt olla tartunta aiemmin.

Samaan aikaan alettiin kuitenkin havaita koiria, joilla oli guineamatotartuntoja. Nopeiden tutkimusten jälkeen selvisi, että koirilla oli tismalleen sama guineamato, joka tartuttaa ihmisiäkin. Guineamatojen tarttuminen koirilta ihmisille myös selittää hyvin Tšadin guineamatotartuntojen omintakeisen epidemiologian.

Koirien guineamatotartuntojen aiheuttama suurin huoli tietenkin on, että ne tekevät guineamatojen sukupuuttoon ajamisen paljon vaikeammaksi. Afrikkalaiset koirat ovat usein puolivillejä, ihmisasutuksen ympärillä eläviä vapaasti liikkuvia ja lisääntyviä eläimiä. Ihmiset pitävät niitä suojanaan ja vartijoina, jolloin ne ovat juuri sopivan läheisesti tekemisissä ihmisten kanssa, että tartunnat ovat helppoja, mutta kuitenkin niin vapaita, että koirien hoitaminen tai matotartuntojen estäminen on mahdotonta.

 

Koirien guineamadot herättävät myös monia tieteellisesti merkittäviä kysymyksiä. Mistä koirat ovat saaneet tartunnan? Miksi guineamato pystyy tartuttamaan koiria? Ovatko koirat aina kantaneet guineamatoja ja se huomattiin vasta nyt?

Tämänhetkinen teoria esittää, että koirat ovat saaneet guineamadot kalanperkeistä tai sammakoista, joihin on jäänyt matoa kantavia hankajalkaisia. Koirien tapa juoda vettä joesta nähtävästi säikyttää hankajalkaiset tiehensä niin, että ne eivät päädy suoraan koiriin. Mitään vankkaa todistusaineistoa leviämisreiteistä ei kuitenkaan ole.

Guineamadolla ei vaikuta olevan ongelmia elää koirassa. Yhdestä koirasta laskettiin 79 guineamatoa (pdf). Tämä on suurin yksittäisessä yksilössä koskaan havaittu matomäärä - ihmisessä on harvoin enemmän kuin yksi tai kaksi matoa. Guineamadon pituus voi olla toista metriä, joten tämä on ollut myös kooltaan iso kasa matoja.

Koirahavaintoja guineamadosta on kuitenkin havaittu vain Tsadissa, Etiopiassa ja Malissa. Ne eivät vaikuta siis levinneen erityisen laajalle. Jos guineamato yleisesti tartuttaisi koiria missä vain, madon hävittäminen olisi ollut tähän mennessä todennäköisesti vaikeampaa. Geneettisestä tutkimuksesta tiedetään, että maantieteellinen geneettinen vaihtelu on guineamadolla melko suurta. On siis mahdollista – ja todennäköistä – että tiettyjen alueiden madot ovat sopeutuneet tarttumaan koiriinkin.

Kokonaiskuva näyttää vielä hämärältä, mutta todennäköinen kehitys vaikuttaa siltä, että koirat ovat aina saaneet guineamatotartuntoja, mutta vasta ihmistapausten vähentyminen on tehnyt koirista epidemiologisesti merkittäviä isäntiä guineamadolle. Samalla guineamato on erityisesti tietyillä alueilla sopeutunut leviämään ja elämään paremmin koirissa. Onneksi guineamadon sopeutuminen vaikuttaa hitaalta, koska erityisen tehokas leviäjä koirissa se ei ole vieläkään – verrattuna siihen kuinka tehokkaasti loiset voivat levitä puolivilleissä koirissa.

Joka tapauksessa koirat ja guineamato tarjoavat kaksi oivaa opetusta. Ensinnäkin: loisten evoluutio kannattaa ottaa vakavasti, sillä se vaikuttaa keinoihimme ja kykyymme pitää loisia kurissa. Toiseksi: yleisesti tiedetty totuus ei aina pidä paikkansa, joten silmät kannattaa pitää avoinna ja etsiä loisia sieltä, mistä niitä ei olettaisi löytävän.

Kommentit (1)

Tieteellistä tarkkuutta?

"Koirahavaintoja guineamadosta on kuitenkin havaittu vain Tsadissa." Miten tämä on mahdollista - havaittujen koirien on pakko olla tosi pieniä, jotta ne mahtuvat matoihin.

Slovenialainen tarhamehiläinen. Kuva: Richard Bartz / Wikimedia Commons

 

Viime vuosien aikana on puhuttu paljon pölyttäjähyönteisten vähenemisestä. Mehiläiskannat ovat romahtaneet, mehiläisiä uhkaavat erilaiset taudit sekä loiset eivätkä villit pölyttäjähyönteiset voi yhtään sen paremmin.

Pölytyksestä on tullut miljardibisnes. Pölytyksestä riippuvaisille viljelylajeille, kuten rypsille ja hedelmäviljelmille, kuljetetaan mehiläispesiä, jotta kasvit tuottaisivat satoa. Yhdysvalloissa liikkuu vuosittain 1,8 miljoonaa mehiläispesää ympäri maata aina sinne, missä juuri sillä hetkellä tarvitaan pölytysapua. Pelkästään Kalifornian mantelisato sato vaatii lähes kaksi miljoonaa mehiläispesää pölyttyäkseen.

Maanviljelys onkin muuttanut pölyttäjien ja kasvien välisiä vuorovaikutuksia. Tarhamehiläiset kilpailevat villien pölyttäjien kanssa medestä ja niiden tuominen uudelle alueelle usein heikentää villien pölyttäjien hyönteisten mahdollisuuksia kerätä mettä. Yhdessä tarhamehiläispesässä on työläisiä yhtä paljon tai enemmän kuin ympäröivässä luonnossa on villejä pistiäispölyttäjiä. Toisaalta pellot, joissa kasvatetaan hyönteispölytteisiä kasveja, voivat houkutella pölyttäjähyönteisiä niin paljon, ettei paikallisille kasveille, jotka elävät lähellä peltoja, löydy pölyttäjiä.

Miltä todellisuus sitten näyttää? Tutkimuksia aiheesta on suhteellisen vähän, mutta uhkat ovat täysin mahdollisia. Saksassa rapsipeltojen läheisyys vähentää kevätesikkojen siemenmäärää noin viidenneksellä, koska esikkoja pölyttävät kimalaiset viihtyvät paremmin rapsipellolla. Peltoviljely voi siis uhata kukkia metsissä ja niityillä. Vastaavasti tarhamehiläisten läsnäollessa villit pölyttäjät voivat huonommin: esimerkiksi villit kimalaisyhteiskunnat keräävät vähemmän mettä, lisääntyvät heikommin ja jäävät pienemmiksi, jos ne joutuvat kilpailemaan tarhamehiläisten kanssa.

Oman vaikeutensa asiaan tuovat tietenkin loiset ja taudinaiheuttajat. Tarhamehiläiset ovat taudeille oivallinen kohde, koska niitä on yhdessä yhteiskunnassa paljon – jolloin tautien on helppo levitä – ja lisäksi kaupallisen kasvatuksen takia yhteiskunnat ovat usein tekemisissä keskenään. Tarhamehiläiset ovat tietenkin sopeutuneet elintapojensa aiheuttamaan loistaakkaan siten, että niillä on monia tehokkaita keinoja rajoittaa loisten riehaantumista aina käyttäytymisestä geneettisiin sopeutumiin.

Mehiläisten kasvatus tietenkin on omiaan luomaan mehiläisten loisille hyvät oltavat. Vaikka tarhamehiläiset itse selviäisivät tästä, tarhamehiläisten ja villimehiläisten kohtaamisesta syntyy ongelmia. Loiset ja taudit voivat nimittäin siirtyä lajilta toiselle, eivätkä villimehiläiset yhtä tehokkaita vastustamaan loisia kuin tarhatut serkkunsa. Tässä kohtaa voi vaikka ajatella vaikkapa mitä tapahtui taudeille tottuneiden eurooppalaisten ja samanlaiseen tautitaakkaan heikosti sopeutuneiden Amerikan alkuperäisasukkaiden välillä.

 

Tilanne ei näytä hyvältä villien pölyttäjien tai pölytyksestä riippuvaisten kasvien kannalta. Ne saattavat hävitä kilpailussa peltojen kasveille ja mehiläisille. On kuitenkin alueita, joissa mehiläisten vaikutuksia on helpompi kontrolloida: kaupungit. Kaupungeissa pölyttäjille on tarjolla usein monipuolinen kukkalajisto ja hyönteismyrkkyjen käyttö on vähäisempää kuin maatalousympäristössä.

Kuten monessa muussakin länsimaisessa kaupungissa, Pariisissa on urbaanin mehiläiskasvatuksen buumi. Kaupungin alueella on 653 tarhamehiläispesää, jotka tahkoavat urbaanihunajaa. Tutkijat arvioivat kaupungin kukkien tuottaman meden määrään ja näin monen mehiläispesän tarvitseman meden määrän. Tulos oli, että tarhamehiläiset käyttävät vuoden aikana suurin piirtein saman verran mettä kuin kaikki Pariisin kukat tuottavat.

Meden tuotto ja kulutus olisi kauniisti tasapainossa, jos kyse olisikin pelkästään tarhamehiläisistä. Pariisissa on kuitenkin rutkasti villimehiläisiä, itse asiassa 67 eri lajia. Kun tutkijat selvittivät miten villimehiläisten käy, he huomasivat, että tarhamehiläiset pystyvät dominoimaan kukkia ja estämään paitsi villimehiläisten, myös muiden pölyttäjien pääsyn kukille. Mitä lähempänä tarhamehiläispesä sijaitsi, sitä vähemmän villit pölyttäjät kävivät kukissa.

Tutkimus vihjaa, että tarhamehiläiset ovat merkittävä kilpailija villien pölyttäjien kanssa kaupunkiolosuhteissakin, mutta se ei vielä kerro kuinka suuri ongelma oikeastaan on. On vielä tarpeen arvioida kuinka paljon villipölyttäjien määrät oikeasti laskevat tarhamehiläisten takia. Joka tapauksessa lienee selvää, että urbaani mehiläiskasvatus ei aina ole ekoteko.

Miten kaupunkilainen voi sitten kantaa kortensa kekoon pölyttäjien hyvinvoinnin puolesta? Keväällä voi pihalleen virittää pölyttäjille tehdyn keinopesän tai hyönteishotellin. Ohjeet löytyvät esimerkiksi Suomen Luonnon nettisivuilta. Pihojen kukkina kannattaa puolestaan suosia muutenkin uhanalaisia niitty- ja ketolajeja; esimerkiksi mykerökukkaiset ovat pölyttäjien suosikkeja.

Kommentit (1)

Sanoma

Hieno artikkeli! Tosin se mistä en pidä, on viimeisen linkin sisältö koska kyseinen HS:n artikkeli on tarkoitettu vain tilaajille. Näin oikeasti tärkeä ja hyödyllinen informaatio on rajattu maksumuurin taakse.

Ylväs valkoposkihanhi Helsingissä. Kuva: Ludovic Péron / Wikimedia Commons

 

Pääkaupunkiseudulla on löydetty tänä kesänä useita kuolleita valkoposkihanhia. Lehdet ehtivät jo uutisoida hanhien joukkokuolemasta, mutta oikeasti tällaista ei ole havaittu. Siinä missä ulkosaaristossa kuolleita hanhia on havaittu yli sata, Elintarviketurvallisuusvirasto Evira on saanut suhteellisen vähän kuolleita hanhia tutkittavaksi, eikä tämän kesän hanhikuolemien taustalla ei ole löytynyt mitään yhtä syytä.

Lintujen joukkokuoleman yhteydessä pelkona on lintuinfluenssa, sillä tapauksia on havaittu Suomessa siellä täällä viime aikoina. Lintuinfluenssa on riski myös siipikarjalle, joten sitä seurataan tarkasti. Helsingin Sanomat ehti jo julistamaan munuaiskokkidioosin kaiken syyksi. Eviran tutkimuksissa selvisi kuitenkin,  että osa kuolemantapauksista johtuu saalistuksesta: hanhet on tappanut joku petoeläin, kuten kettu, supikoira tai koira. Lisäksi näiden hanhien munuaiset ovat näyttäneet siltä, että ne ovat saaneet tartunnan, jonka takana on kokkidi, Eimeria truncata, mutta tämä ei suoraan ollut hanhien kuolinsyy.

Kokkidit ovat yksisoluisia protisteihin kuuluvia loisia, jotka muodostavat kestäviä itiömuotoja ja jotka pystyvät lisääntymään vain isäntäeläimen solujen sisällä. Olen kirjoittanut kokkideista aiemminkin, esimerkiksi toksoplasmoosia aiheuttavasta Toxoplasma gondiista.

Eimerioita on satoja, ellei tuhansia lajeja. Ne ovat yleensä suhteellisen isäntälajiuskollisia ja ne voivat aiheuttaa – jälleen lajista riippuen – suolisto- tai munuaiskokkidioosia. Eimeria truncata tartuttaa nähtävästi vain hanhia, joten loinen ei uhkaa kotieläimiä, ankkoja lukuunottamatta, saati ihmisiä

Eimerioiden kierto on yksinkertainen suora kierto: ne vapautuvat ulosteiden mukana muodostettuaan kestäviä ookystia. Kun nämä ookystat päätyvät takaisin isäntälajin suolistoon, niistä vapautuu tuhansia sporotsoiitteja. Sporotsoiitit matkustavat suolenseinämän soluihin tai muualle kohdesoluihin. Tämän jälkeen Eimerian kehitys jatkuu: siitä tulee ensin trofotsoiitti, sitten suvuttomasti lisääntyvä skitsontti ja lopulta merotsoiitti, joka voi muuttua sukusoluiksi. Naaras- ja koirassukusolut muodostavat kohdatessaan uuden ookystan, joka päätyy isäntäeläimensä ulkopuolelle ulosteiden muassa.

(Jos Eimerian kehitysvaiheet kuulostavat tutulta, syynä saattaa olla se, että kokkidit kuuluvat Apicomplexa-ryhmään, johon myös malariaa aiheuttava malarialoisio kuuluu. Malarialoisio käy läpi tismalleen samat kehitysvaiheet, joskin kahdessa eri isännässä.)

Eimeria truncata pystyy lisääntymään suvullisesti vain hanhien munuaisissa ja virtsaputkessa – siksi se aiheuttaakin vain munuaiskokkidioosia. Kun Eimeria tunkeutuu hanhen munuaisen soluihin, se aiheuttaa munuaisen vajaatoimintaa tuhoamalla munuaisputkien soluja ja käynnistämällä tulehdusreaktion. Tautia on tutkittu suhteellisen vähän, eikä vielä tiedetä esimerkiksi miten Eimerian sporotsoiitit pääsevät hanhen suolistosta munuaisiin.

Eimeria-tartunnoista suuri osa on huomaamattomia: Eimeriaa löytyy yleisesti villieläimistä ilman, että ne aiheuttaisivat tautia. Yleisesti ottaen munuaiskokkidioosia esiintyy vain nuorilla yksilöillä ja niin vaikuttaa Helsingissäkin käyneen. Mahdollisuuksia Eimerian leviämiseen muihin hanhilajeihin on eniten vasta muuttoaikaan, kun talvimuutolla hanhet kerääntyvät suurempiin parviin, mutta tällöin poikaset ovat tietenkin jo ikääntyneet ja riski taudin sairastumiseen on pienempi.

Pääkaupunkiseudulla on voinut tapahtua niin, että munuaiskokkidioosi on heikentänyt lintuja niin paljon, että ne ovat joutuneet helpommin petojen saaliiksi. Elintarviketurvallisuusvirastoon on toistaiseksi päätynyt niin harvoja lintuja, että tätä on vaikea sanoa varmaksi. Joka tapauksessa kuolleet hanhet vaikuttavat yksittäistapauksilta.

Eimeria leviää erityisesti tiheissa yhteisöissä. Mitä tiheämmin hanhia asuu, sitä enemmän ne kohtaavat toistensa ulosteita ja sitä enemmän ne altistuvat ulosteen mukana tarttuville loisille. Eimeria-lajeja vastaan näyttää syntyvän pysyvä vastutuskyky, jos tartunnan on kerran saanut, joten isoissa laumoissa Eimerialle myös riittää paremmin tuoreita uhreja. Jos Eimeria ei ole aiemmin yhtä merkittävissä määrin kiertänyt pääkaupunkiseudulla, ensi vuonna tartuntamäärät lienevät pienempiä, kun lähes kaikki aikuiset linnut ovat tartunnalle vastustuskykyisiä.

Luonnossa Eimeria ei juuri aiheuta haittaa. Vain harvoin villieläinten tiheydet ovat niin suuria, että joukkokuolemia pääsee esiintymään. Suomessa aiemmin Perämerellä esiintyi epidemia, joka tappoi yhden saaren merihanhikannan – tässäkin tapauksessa taustalla oli myös ravinnon loppuminen. Omilla hiirimakeillanikin on jotain Eimeria-lajia – suhteellisen yleisesti – mutta se ei vaikuttanut koskaan aiheuttavan kliinisiä oireita.

Elintarviketuotannossa Eimeria sen sijaan on todellinen riesa, sillä maailman suurimmat nuorten lintujen keskittymät ovat broilerikasvattamoissa. Näissä potentiaalisesti Eimeria voi levitä nopeasti läpi hallin ja tappaa lähes jokaisen broilerin. Yhdysvalloissa Eimeria aiheuttaa vuosittain arviolta puolentoista miljardin euron menetykset – luku pysyy näin matalana kun käytännössä jokaiselle broilerille syötetään antibiootteja tartunnan ehkäisemiseksi. Suomessa eivät kokkidioosit ainakaan toistaiseksi olleet suuri ongelma siipikarjatalouden puolella.

 

Kiitokset lisätiedoista Elintarviketurvallisuusviraston Antti Oksaselle.

Kommentit (2)

syytinki
Liittynyt18.8.2008
Viestejä9287

Noinhan se on. Katsomus tyrmää helposti hyvänkin tuloksen. Tuossa katsomuksessa on kyllä toinenkin puoli. Myös tutkijoilla on katsomus ja sekin vaikuttaa joskus tulokseen.

syytinki
Liittynyt18.8.2008
Viestejä9287

Kappas, nyt se löytyi. Kirjoitukseen "Tiede törmää katsomukseen" väsäsin tuon ylläolevan hienostuneen huomautuksen ja sitten ihmettelin siellä, että mihin se katosi.

Tännehän se. Saatoin olla itse syyllinen, mutta huomasin tämän kun yritin aukaista toisen kirjoituksen ja menikin tänne ensin ja korjaantui itsestään alkuperäiseen tavoitteeseen. Tiede on ihmeellistä vai onko kyse digiloikasta.

Lähikuvassa puutiainen. Kuva: Richard Bartz / Wikimedia Commons

 

Olen kirjoittanut tässä blogissa harmillisen vähän omasta tutkimuksestani. Syytä siihen olen toistellut monta kertaa: tutkimus vain on niin hidasta, että siitä on vaikea repiä jännittäviä kirjoituksia.

Joskus tutkimus on jännittävää. Joskus tutkija innostuu ja jälleen muistaa, miksi on lähtenyt tälle uralle. Minulle tuo 'joskus' tapahtui viimeksi kaksi viikkoa sitten. Koin todellisen Liisa Ihmemaassa -hetken, kun tutkimustulokseni veivät syvemmälle ja syvemmälle elämän historiaan. Olin juuri saanut käsiini ensimmäisen sekvenointidatan punkkien mikrobiotasta, joka lopulta paljastuikin kaninkoloksi.

Olen eristänyt yksittäisistä punkeista kaiken DNA:n, monistanut siitä bakteereille yhteisen geenin ja selvittänyt tämän DNA-sekvenssin emäsjärjestyksen. Koska jokaisella bakteerilajilla pitäisi olla toisistaan eroava emäsjärjestys tässä geenissä (mutta lajinsisäisen vaihtelun pitäisi olla pientä), pystyn tietokantojen avulla määrittämään jokaisen punkin bakteerilajiston.

Kaikkein yleisin laji koko aineistossa, kattaen yli neljänneksen kaikista DNA-sekvensseistä, vastasi parhaiten Midichloria mitochrondrii -bakteeria. (Bakteerilajin nimen eteen kuuluu myös lisämääre Candidatus, koska lajia ei pystytä kasvattamaan ja säilyttämään bakteerikokoelmissa. Ja kyllä, bakteerisuku on saanut nimensä juuri siitä.) Midichloria on suhteellisen tuore bakteerisuku, joka on kuvattu vuonna 2004 puutiaisen solujensisäisenä loisena.

Suurin osa punkin, kuten meidänkin, mikrobilajistosta elää vapaana suolistossa. Merkittävä määrä bakteereista on kuitenkin solunsisäisiä loisia: ne asettuvat elämään isäntälajinsa solujen sisään. Usein tällaiset lajit ovat loisivia, mutta eivät aina. Midichloria on tässä joukossa omalaatuinen: se on mitokondrioiden sisäinen bakteeri. Mitokondriot ovat punkkien, kuten meidänkin, solujen sisällä olevia energiatehtaita, joissa tapahtuu merkittävä osa aitotumallisten soluhengityksestä. Midichloriat tunkeutuvat näiden sisään ja tekevät jotain. Mitä ne mitokondrioiden sisällä oikeastaan tekevät, ei ole selvillä. Ne tuskin ovat erityisen vaarallisia, koska käytännössä kaikilla naaraspuutiaisilla on Midichloria-seuralainen. Omassa aineistossani myös lähes jokaisella koiraalla oli tämä bakteerilaji.

Tämä on huikeaa: yllättäen ja pyytämättä sain aineistoani sotkemaan puutiaisten ainutlaatuisen mitokondrionsisäisen loisen. Ymmärrän kuitenkin, jos tämä ihmeellisyys ei kaikkia vielä vakuuta. Siispä, seuraavaksi on vuorossa kaninkolo.

Midichloria on lähin tunnetuin mitokondrioiden sukulainen.

Mitokondriot ovat syntyneet aikanaan endosymbioosin kautta: alkuaitotumallissolun sisään oli päässyt bakteeri, joka jäi solun pysyväksi seuralaiseksi ja periytyi sen jälkeläisille. Ajan mittaan aitotumallissolu antoi solun energiantuotannon bakteerin hoidettavaksi ja bakteeri puolestaan jäi täysin aitotumallissolun ylläpidettäväksi. Syntyi yhteistyö, josta jossain vaiheessa tuli molemmille osapuolille välttämätön.

Todisteena mitokondrion historiasta on sen jäljellä oleva oma perimä. Mitokondriot jakautuvat itsenäisesti, ja näin nykymitokondrioiden perimä kertoo siitä, mistä mitokondrio on alun perin tullut. Ja tämä perimä muistuttaa suuresti Midichlorian perimää.

Kun tuijotan tutkimusaineistoani, näen omien soluelinteni lähisukulaisen. Se kertoo meille siitä, mistä aitotumallinen solu on kehittynyt. Mielenkiintoisin kysymys tietenkin on, että mitä Midichloria on nyt tekemässä. Miksi se on tunkeutunut mitokondrioiden sisään? Mitä se tekee mitokondrioiden sisällä? Näemmekö puutiaisten soluissa nyt jotain sellaista, joka on tapahtunut omille soluillemme kauan sitten, kun endosymbioosi oli muotoutumassa? Miksi Midichloriaa on pääsääntöisesti vain punkkien solujen sisällä? Miten se leviää punkista toiseen? 

Kaninkolosta löytyy hämmennyksen lisäksi suunnaton määrä uusia kysymyksiä.

Kommentit (2)

Tuula Putus

Siirtyykö tämä uusi Midichloria ihmiseen kun puutiainen häntä puree? En tarkoita, että syntyisi infektio, vaan siirttykö se ihmisen solun mitokondrioihin? Voiko tämän määrittää ihmisen mitokondrioista? Olemme ihmetelleet erilaisia mitokondrioiden toiminnan muutoksia sekä borrelia-negatiivisissa että -positiivisissa potilaissa.

Tuomas Aivelo
Liittynyt3.1.2014
Viestejä206

Tuula Putus kirjoitti:
Siirtyykö tämä uusi Midichloria ihmiseen kun puutiainen häntä puree? En tarkoita, että syntyisi infektio, vaan siirttykö se ihmisen solun mitokondrioihin? Voiko tämän määrittää ihmisen mitokondrioista? Olemme ihmetelleet erilaisia mitokondrioiden toiminnan muutoksia sekä borrelia-negatiivisissa että -positiivisissa potilaissa.

Ainakin Midichlorian vasta-aineita löytyy ihmiseltä ja muilta nisäkkäiltä (https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC4029736/;  https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC3589662/)  mutta se, että tapahtuuko jotain merkittävää onkin oma kysymyksensä. Periaatteessa kai noilla menetelmillä voisi tutkia ihmisenkin mitokondrioita, mutta en tiedä kuinka herkkiä nuo menetelmät ovat ja näkyisikö Midichloria, jos se olisi suhteellisen harvinainen ihmisen mitokondrioissa.

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2017
Heinäkuu
2016
2015
2014