Kirjoitukset avainsanalla määritelmä

SARS-CoV-2 -viruksen rakennekuva. Kuva: Alissa Eckert ja Dan Higgins / CDC

Pidin tällä viikolla yliopistolla luennon sekä loisten ekologiasta että loisten evoluutiosta. Molempien luentojen aikana mainitsin, että jos jonkin asian voisi luennoltani oppia, niin sen, että tauti ja taudinaiheuttaja ovat eri asia.

Harvoin perusbiologian luennolla olen yhtä ajankohtainen, mutta nyt taudin ja taudinaiheuttajan sekoittaminen tuli vastaan saman tien mediassa. Sekä Maailman terveysjärjestö WHO että Virustaksonomian järjestön ICTV:n koronavirusryhmä nimesivät uuden koronaviruksen ja sen aiheuttaman taudin eri nimin. Sekaannus oli valmis.

WHO nimesi koronaviruksen aiheuttaman taudin nimellä koronavirustauti 2019, eli lyhennettynä covid-19. (WHO itse käyttää tästä muotoa ’COVID-19’ tai astetta villimpää ’CoViD-19’. Minä käytän suomenkielisissä versiossa virus- ja tautilyhenteistä pääosin pienellä kirjoitettuja muotoja.)

Covid-19 –lyhenteestä on tärkeätä huomata, että se on taudin nimi. Se ei ole viruksen nimi. Tämä oli huomattu esimerkiksi Ylen uutisissa, kun ensimmäinen uutinen on korjattu, Helsingin Sanomissa sitä ei ole vielä huomattu. (Terveyskirjaston artikkelissa oli virus innovatiivisesti nimetty nimellä COVID-19-virus.)

Tismalleen samaan aikaan kuin WHO piti tiedotustilaisuutta, jossa ilmoitettiin taudin nimi, ICTV:n koronavirusryhmä julkaisi lausunnon, jossa he suosittavat viruksen nimeksi SARS-CoV-2. Ei ole tietenkään tavatonta, että taudilla ja sen aiheuttajalla on eri nimet: esimerkiksi hiv aiheuttaa aidsin ja Puumala-virus aiheuttaa myyräkuumetta. Joskus se voi olla perusteltua, mutta tällä kertaa se voi sekoittaa.

 

Sekä tautien että virusten nimillä on oltava perustelunsa. Ohjeiden mukaan tautien tai taudinaiheuttajien nimissä ei saa olla maantieteellistä paikkaa, jotta kaupunkeja tai maita ei leimata. Tämä poissulkee kaikki viittaukset Wuhaniin tai Kiinaan. WHO:n päätös nimetä tauti koronavirustauti 2019:ta ratkoo ongelman, että millä nimillä tulevat taudit nimetään: ne tulevat olemaan samaa muotoa, vuosi vain vaihtuu.

Yleensä viruksen ja taudin nimeäjät ovat koordinoineet keskenään taudin ja viruksen nimen. Esimerkiksi mersiä, joka on lyhenne Middle Eastern respiratory syndromesta, aiheuttaa mers-koronavirus eli MERS-CoV. (Tällöin Saudi-Arabialle ja muille osallisille oli hyväksyttävää, että nimessä mainitaan Lähi-Itä, koska se oli riittävän laaja maantieteellinen alue.)

Nimien taustalla on myöskin politiikkaa. Kiina on nähtävästi painokkaasti halunnut, ettei nykyistä epidemiaa liitetä nimen perusteella sarsiin, joka on yhä Kiinan hallinnolle kipeä paikka. Viruksen nimeämistyöryhmän jäsen mainitsikin haastattelussa, että WHO:lta on kerrottu, ettei Kiina ole arvostanut viruksen uutta nimeä. WHO ei ole vielä nettisivuillaan siirtynyt käyttämään uutta virallista nimeä.

Yhteys sarsiin onkin viruksen nimessä looginen ja ongelmallinen. SARS-CoV-2 on järkevä nimi virukselle, koska kyse on samasta viruslajista kuin sarsin aiheuttanut koronavirus. Toisaalta tauti, jonka SARS-CoV-2 aiheuttaa, eroaa merkittävillä tavoilla sarsista. Julkaisussaan tutkijat alleviivasivatkin, että SARS-CoV-2 ei nimellään viittaa sarsiin, vaan virusryhmään, jonka nimi puolestaan on tullut sarsilta. Artikkelissa oli alla oleva kuva, jolla pyritään selvittämään nimeämisen perusteita (? tilalle on nyt siis ilmaantunut covid-19).

Kuvaaja ihmisillä vakavaa tautia aiheuttajien koronavirusten ja niiden tautien välisestä suhteesta.
Kuvaaja ihmisillä vakavaa tautia aiheuttajien koronavirusten ja niiden tautien välisestä suhteesta.

Kirjoitin aiemmin ebolaviruksen yhteydessä virusten luokittelusta ja nimeämisestä ja ehkäpä nyt koronavirusten tapauksessa on aika uudestaan lähestyä asiaa.

Siinä missä muut biologit luokittelevat yksilöitä lajeihin, virustutkijat ovat hieman omalaatuisia. He nimeävät jokaisen viruksen. Kuten ihmisillä tai lemmikeillä, jokaisella viruksella on oma nimensä. (Taustalla on historialliset syyt, ei niinkään se että virologit suhtautuisivat tutkimuskohteisiinsa erityisellä kiintymyksellä.) Nämä nimetyt virukset sitten jaotellaan ylempiin ryhmiin, kuten kantoihin tai lajeihin.

Nykyinen jylläävä koronavirus on samanlainen kuin sarsin aiheuttaneet koronavirukset, mutta sen lähimpiä sukulaisia ovat lepakoista eristetyt koronavirukset. Kaikkinensa tämä ryhmä viruksia on keskenään niin samanlaisia, että ne kuuluvat samaan lajiin, jonka virallinen nimi on Severe acute respiratory syndrome-related coronavirus. Viruslajit kirjoitetaan kursiivilla ja isolla alkukirjaimella.

Koronavirusten heimoon kuuluu yhteensä 39 lajia, jotka kuuluvat viiteen eri sukuun. Severe acute respiratory syndrome-related coronavirus –lajin kanssa samaan sukuun kuuluu muun muassa Middle East respiratory syndrome-related coronavirus –laji, jonka edustaja mersiä aiheuttanut koronavirus (MERS-CoV) oli. Samassa suvussa on myös haitattomampia ihmisen taudinaiheuttajia, kuten Betacoronavirus 1, jonka alalaji Human coronavirus OC43 aiheuttaa flunssaa. Koronavirukset yleisesti ovat nisäkkäiden ja lintujen viruksia. Merkittävä osa viruslajeista esiintyy lepakoissa, mutta mukana on niin jyrsijöiden viruksia kuin esimerkiksi ensimmäisen kerran liejukanasta ja maitovalaasta eristettyjä viruslajeja.

Wuhanista leviämään lähtenyt koronavirus on siis samaa lajia kuin sarsin aiheuttanut virus, mutta eri kantaa. Kun kanta nimettiin SARS-CoV-2:ksi, se tarkoittaa, että alkuperäinen sarsin aiheuttanut kanta on nyt nimeltään SARS-CoV-1.

Virusten kantojen nimeäminen tapahtuu virusten perimän mukaan. Melko pienetkin muutokset perimässä voivat aiheuttaa isoja eroja virusten toiminnassa ja ennen kaikkea siinä, minkälaisia tauteja ne aiheuttavat. Siksi vaikka virukset kuuluisivat samaan lajiin, ne voivat aiheuttaa erilaisen taudin.

 

Tuoreimman ja luotettavimman tiedon uudesta koronaviruksesta ja sen vaikutuksesta Suomeen saa THL:n sivuilta.

Kommentit (1)

ÄO 172
1/1 | 

Enää ei tarvitse epäillä tuleeko siitä pandemia, se on jo. Siinä vaiheessa, kun ei enää tiedetä kuka/ketkä levittää virusta maassa menee 8-12 viikkoa viruksen maksimisairastuneiden määrään. Toiset 8-12 viikkoa, virus on siltä erää poissa
Eli lähinnä kysymys on siinä, että kannattaako koronavirus ottaa tarkoituksella, tällä hetkellä maailmalla liikkuvat viruksen eri muodot eivät ole tappavia kuin yli 60-vuotiaille. Virushan tulee myöhemmin toisen, kolmannen ja ylipäätään niin monta aaltoa ennenkuin sen eteneminen pysähtyy kehitetyn rokotteen tai sen etenemisen pysäyttävän immuniteettisuojan perusteella. Onko se sitten yli puolet kaikista alueen kansalaista vai influessaan yleensä sairastabien n. 70 prossaa. Saattaa nimittäin olla, että coronavirus on muuntautunut todella tappavaksi seuraavassa aallossa ja mikäli et sairastanut ja saanut immuniteettia ensimmäisellä kierroksella menehdyt niinkuin espanjan taudissa monelle kävi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Karhu poistumassa talvipesästään Arkangelin alueella. Kuva: Yhdysvaltain kongressin kirjasto

STT uutisoi viikko sitten Luonto-Liiton Kevätseurannasta kuvailulla: ”Siilit ovat alkaneet heräillä horroksesta. Luonto-Liiton kevätseurannassa siilejä on nähty liikkeellä muun muassa Turussa ja Jyväskylässä. Suomessa on viisi talviunta viettävää luonnonvaraista nisäkäslajia, joista siili on yksi. Muut ovat mäyrä, supikoira, koivuhiiri ja karhu.”

Tämä kuvailu pistää monella tapaa silmään. Ensinnäkin Suomessa talvilepoa viettäviä nisäkkäitä ovat muun tämän lisäksi esimerkiksi kaikki lepakkolajit, joita on ainakin kuusi eri lajia. Toiseksi, talvilepoa viettävät nisäkkäät jaetaan yleensä kahteen ryhmään: talviunta viettäviin karhuun, mäyrään ja supikoiraan ja horrostaviin siiliin, koivuhiireen ja lepakoihin.

Biologian opettajien keskusteluryhmässä pohdittiin, että tässä toimittaja ei selvästikään ollut ymmärtänyt talviunen ja talvihorroksen välistä eroa. Tämähän pitäisi muistaa peruskoulun ympäristöopin ja biologian tunneilta: karhu nukkuu talviunta, mutta siili horrostaa ja nämä ovat kaksi eri asiaa.

 

Pysähdyin kuitenkin miettimään asiaa: onko talviuni ja talvihorros eri vai sama asia. Englanniksihan tätä eroa ei tehdä: molempia kutsutaan nimellä hibernation. Minähän myös tutkin horrostavia eläimiä, hiirimakeja, joilla tämä ero on huomattavan epäselvä.

Hiirimakit voivat vaipua lyhyeen horrokseen tai ne voivat horrostaa kuukausia. Niiden ruumiinlämpö ei tietenkään laske lähellä nollaa, koska niiden elinympäristössä lämpötila laskee alimmillaan noin viiteen asteeseen, mutta ne voivat olla pitkiä aikoja noin kymmenasteisia.

Hiirimakit tuntuvat siis tekevän kumpaakin: pitkiä horroksia, kuten siilit, ja toisaalta matalampia horrostiloja, joissa lämpötila laskee vain muutaman asteen, kuten karhut. Trooppisilla eläimillä lyhyet horrokset eivät ole erityisen harvinaisia, mutta on harvinaista että sama laji sekä horrostaa lyhyitä että pitkiä pätkiä.

 

Ensimmäinen ajatukseni siis olikin, että ehkäpä jako talviuneen ja talvihorrokseen ei kerro niinkään paljon eroista talvihorroksen ja -unen välillä, vaan siitä että Suomen talvessa on kahden eri kokoluokan talvilepääjiä: isokokoiset nisäkkäät, kuten karhu, mäyrä ja supikoira nukkuvat talviunta ja pienikokoiset siilit, koivuhiiret ja lepakot horrostavat. 

Tieteellisessä kirjallisuudessa ei karhujen kohdalla puhuta talviunesta, paitsi yhdessä – merkittävässä – tapauksessa. Oulun yliopiston eläinfysiologian professorina toiminut Raimo Hissa säntillisesti puhui karhujen talviunesta aina winter sleep –nimellä (esimerkiksi tässä). Hissa on jo kuollut, mutta kysyin hänen seuraajaltaan Esa Hohtolalta mielipidettä talviunen ja talvihorroksen välillä.

Hohtola vastasi, ettei usko horroslämpötilan allometriaan (eli siihen että horroslämpötila määräytyy eläimen koon mukaan, toisin sanoen, että talviunen ja talvihorroksen välinen ero johtuisi vain ja ainoastaan lajien erilaisesta koosta). Hänen mukaansa talvihorroksen ja talviunen ero on lähinnä siinä, että talviunessa eläin säilyttää reaktiokykynsä ympäristön ärsykkeisiin, kun taas horroksessa näin ei ole.

Tällöin relevantti kysymys onkin: onko ärsykkeisiin reagointi sivutuote, joka johtuu korkeasta talviunen ruumiinlämmöstä, vai onko talviunen aikana ruumiinlämpö korkea, jotta karhu voi reagoida ympäristön ärsykkeisiin?

Erityistä fysiologista eroa talvihorrostajilla ja talviuinujilla ei vaikuta olevan. Tai oikeammin, eri horrostajilla on niin hyvin erilaisia horrostamistapoja, aina useampien kuukausien keskeytymättömästä syömättömyydestä lyhyisiin hetkellisiin horroksiin. Yhtäläisyyksien etsiminen on siis vaikeaa. Suurempi merkitys vaikuttaa olevan sillä, miten kukin syö ravintoa horrosta ennen, horroksen aikana ja horroksen jälkeen kuin niinkään siinä, miten ruumiinlämpö vaihtelee. Horrostutkimusta on tehty niin vähän suhteessa horrostapojen moninaisuuteen, että hormonitutkimus on monin paikoin sekalaista ja ristiriitaista.

Lopputuloksena vaikuttaa olevan niin, että talviuni ja talvihorros ovat eri tai sama asia vähän riippuen näkökulmasta.

Lohdullinen löytö oli erään karhututkijan haastattelusta tammikuulta. Jim Staples mainitsi, että hän menee horrostutkimuskokouksiin neljän vuoden välein, jonka loppupuolella oluttuopin ääressä väitellään siitä, että horrostavatko karhut vai ei.

Sitten on tietenkin vielä ne tutkijat, jotka voivat olla sitä mieltä, että talviuni ja talvihorros ovat eri asia, mutta niin että talviuni on paljon parempi ja kehittyneempi horroksen muoto kuin talvihorros, ja talviunen kutsuminen uneksi tai sen sanominen, ettei talviuni olisi aitoa talvihorrosta, vasta olisikin ilkeää karhuja kohtaan.

Vaikea minun on siis närkästyä siitä, jos talviuni ja –horros menee sekaisin.

Kommentit (1)

DNA:n emäsjärjestykseen käytetty sekvensointilaite. Kuva: Konrad Förstner

 

Suomessa ollaan valmistelemassa genomilakia, jonka tarkoitus on säädellä sitä, miten ihmisistä kerätään tietoa heidän perimästään ja miten tätä voidaan käyttää hyödyksi. Helsingin Sanomat kirjoitti aiheesta jutun, joka oli paikoitellen harhainen.

Ihmisen perimästä puhuttaessa on tapana  sekä liioitella että vähätellä perimän merkitystä. Keskustelu ihmisten geenitutkimuksesta ei ole kuitenkaan järkevällä pohjalla, jos perimän merkitystä ei hahmoteta oikein.

Lyhyesti: ihmisen perimä koostuu i) alueista, jotka ovat rakennusohjeita proteiineille, ii) alueista, jotka säätelevät näiden proteiinien tuottoa ja iii) roskasta. Ihmisen perimä sisältää siis eräänlaiset rakennusohjeet, ei niinkään tietoa siitä mikä ihmisrakennelman kunto on. Rakennusohje-vertaus kantaa vain osittain: toisin kuin Lego-lelu, ihminen ei ole koskaan valmis. Toisin kuin Ikea-huonekalun, ihmisen pitää olla joka hetki toimintakykyinen. Vauva, murrosikäinen tai keski-ikäinen ovat kaikki toiminnallisia yksilöitä, vaikka ne jatkavat kehitystään. Näin ollen geenit ohjaavat ihmisen kehitystä tietyssä ympäristössä, eivät kerro siitä mikä ihminen kulloinkin on.

 

Genetiikan kykyä ”määrätä” ihmisen ominaisuuksia usein liioitellaan. Esimerkiksi HS:n jutussa kirjoitettiin, että "ihmisen genomi kertoo muun muassa syntyperän, etnisen ryhmän, elimistön rakenteen ja sen, mille sairauksille on altis." Tämä on puhdasta soopaa.

Syntyperällä tarkoitetaan Kielitoimiston sanakirjan mukaan sitä ”millaisesta suvusta, kansasta tms. joku on syntyisin. Aatelinen syntyperä, syntyperältään suomalainen.” Aateliutta ei perimästä pysty selvittämään ja aatelisarvotkin periytyvät tunnustettujen lasten kautta, ei geenien mukana. Se, missä maassa ihminen on syntynyt, ei myöskään riipu geeneistä, vaan siitä, missä äiti on ollut synnytyksensä aikaan. Ihmisryhmät, jotka ovat olleet eristäytyneitä toisistaan, saattavat erota joissain DNA-sekvenssin kohdissa, joten periaattessa voimme laskea perimästä millä todennäköisyydellä ihmisen lähimmät esivanhemmat ovat tietyltä maantieteelliseltä alueelta.

Etniset ryhmät puolestaan määritellään ensisijaisesti kulttuuristen piirteiden perusteella eikä genetiikan. Tietyissä tapauksissa, jos ryhmä on pitkään ollut olemassa ja hyvin vahvasti endogaminen, eli ryhmän jäsenet lisääntyvät saman ryhmän jäsenten kanssa, etnisten ryhmien välillä voi olla geneettisiä eroja. Askenasijuutalaiset ovat esimerkki etnisestä ryhmästä, jonka jäsenyys voidaan melko suurella todennäköisyydellä arvata perimän perusteella. (Kirjoitin taannoin roduista - näistä moni asia pätee etnisiin ryhmiinkin.)

Elimistön rakenne on kieltämättä genetiikan vahvasti määräämä. Se että minulla on viisi sormea, mahalaukku ja perna on geenien ansiota. Tätä tietoa varten tosin ei tarvitse kenenkään perimää selvittää. Jos elimistön rakenteella tarkoitetaan esimerkiksi ruumiinmuotoa tai kasvojen piirteitä, ollaan epävarmemmalla perustella. Sekään, että olen ylipainoinen, ei ole geenien määräämää. Ylipainoa on kertynyt, koska olen ottanut ruuasta talteen enemmän energiaa kuin mitä olen kuluttanut. Geneettiset erot voivat tietenkin osittain selittää, miksi olen ottanut niin paljon energiaa talteen tai miksi olen kuluttanut sitä vähemmän kuin normaalipainoiset ihmiset.

Perimän vaikutus sairausalttiuuteen puolestaan riippuu sairaudesta. Osaan geneettisistä sairauksista ympäristön vaikutus on pientä ja tietyillä geenimuodoilla ne puhkeavat lähes varmasti. Monitekijäisiin tauteihin, joihin kuuluu suuri osa elintasosairauksista, nimensä mukaan vaikuttavat monet tekijät. Näissä eri geenimuodot eivät välttämättä ole se merkittävin tekijä: keuhkosyöpäalttiuteen vaikuttaa eniten tupakoiminen. Ylipaino altistaa moniin eri tauteihin. Huippu-urheilu puolestaan altistaa tuki- ja liikuntaelinvammoihin.

Tiedämme nykyään jo monia eri geenimuotoja, joilla on tilastollinen yhteys eri tautien kanssa, mutta tunnemme suhteellisen heikosti monien näistä toimintatapoja ja todellista merkitystä. Tärkeintä sairausten välttämisen kannalta on olla rikas ja elää terveellistä elämää. Kolme ja puoli vuotta sitten argumentoinkin Helsingin Sanomien mielipidepalstalla, että terveelliset elämäntavat ja tasa-arvoinen yhteiskunta ovat parhaat takeet kansanterveyden vaalimiseen.

Vastalauseeksi perimän merkityksen liioittelulle tutkijat ovat käynnistäneet liikkeen, jossa he avoimesti laittavat internettiin oman perimänsä. Tämän taustalla on, että geneettinen yksityisyys on paljastunut olemattomaksi, koska tietokantojen anonymisoidut sekvenssitiedot voi suhteellisen helposti liittää henkilötietoihin. Perimänsä luovuttaminen mihin tahansa tietokantaan johtaa aina riskiin, että perimä päätyy vääriin käsiin.

Tutkijoiden ajatus on suoraviivainen: tietoturvan korostaminen liioittelee sitä, mitä perimästä voidaan oikeasti päätellä. Koska perimästä voidaan päätellä niin vähän, on ihan sama vaikka se olisi kaikkien nähtävänä. Oman perimänsä avoin julkaiseminen on tietenkin valtakysymys. Tutkimusryhmää johtava vakituisessa virassa oleva professori ei kohdanne ongelmia siitä, että hänen perimänsä on internetissä. Ottaen huomioon avoimen rasismin ja syrjinnän määrä, luultavasti heikommassa asemassa olevienkin ihmisten oikeuksien kannalta mahdollisen työnantajan tekeme Google-haku on suurempi riski.

 

 

Genomitieto on suhteellisen tuore sana, joka on nykyään monipuolisessa käytössä. Uudessa lukiobiologian opetussuunnitelmien perusteissakin se mainitaan kahden kurssin kohdalla. Itse aikanaan vastustin käsitteen ottamista lukion opetussuunnitelman perusteisiin, koska sitä ei ole missään vaiheessa erityisemmin määritelty. Biologian opettaminen on helpompaa, kun tiedetään mitä Opetushallitus toivoo opetettavan.

Itse olen ymmärtänyt, että genomitieto on kaikkea sitä tietoa, mitä genomin emäsjärjestyksen perusteella voidaan päätellä. Itse genomin emäsjärjestys, siis DNA-sekvenssi, ei ole genomitietoa, vaan genomitietoa on kaikki se, mitä sekvenssin analysoinnista syntyy. Vertauksen kautta: jos mittaukset ilmakehästä vastaavat genomin emäsjärjestystä, sääennuste on genomitietoa.

Tähän johtopäätöksen olen päätynyt sen kautta, että tuntemani tutkijat eivät käsitettä käytä – se on biologian puolella käytännössä olematon. Joten, lääketieteellisellä puolella tätä termiä varmaankin käytetään.

Biotekniikan neuvottelukunnan määritelmä kuuluu ”Genomitieto eli DNA- tai RNA-nukleotidisekvenssin selvittämiseen (sekvensointi) ja sen analysointiin (bioinformatiikka) perustuva tieto”, mikä vastannee käsitystäni. BTNK tosin kääntää genomitiedon englanniksi termillä genome data, jonka puolestaan ymmärrän eri tavoilla. Tässä mennään pitkään suomen ja englannin väliseen merkityseroon siitä mitä data ja tieto tarkoittavat. Edeltävää säävertausta jatkaen päädytään samaan merkitysongelmaan: säätiedot kun tarkoittavat puolestaan mittaustuloksia.

Kansallinen genomistrategia puolestaan määrittelee genomitiedon ympäripyöreästi ”ihmisen koko perimästä saatavaksi tiedoksi”. Tämä muotoilu on osittain ympäripyöreämpi kuin BTNK:n määritelmä – mikä on perimästä saataavaa tietoa? – mutta toisaalta huomattavasti rajoittavampi, sillä se määrittelee, että genomitietoa on vain tieto, joka saadaan koko perimän perusteella. Yksittäinen geenitesti ei siis tuota genomitietoa, vaan siihen pitää selvittää koko yksilön perimä. (Kirjoitin aiemmin geenin ja genomin eroista.)

Genomitieto on – kliinisen kiinnostuksen ja kansallisen genomistrategian perusteella – hyvin lääketieteellinen hanke. Samaten genomilaki on suunniteltu rajattavaksi vain terveydenhuoltoon ja tutkimukseen. Tavoitteena on tietoisesti rajata kerätyn genomitiedon käyttöä niin ettei sitä voida käyttää esimerkiksi rikostutkintaan, vakuutuspäätöksiin tai sukututkimukseen. Genomitieto myös perustellaan taloudellisista näkökulmista: syntyvästä uudesta liiketoiminnasta ja tehokkaammasta terveydenhuollosta.

 

Jos perimän merkitystä usein liioitellaan, kuten alussa kirjoitin, sitä myös vastaavasti väheksytään. Keskeinen eettinen ongelma syntyy siitä, että perimämme ei ole pelkästään meidän omaamme. Noin puolet perimästämme on samaa kuin äitimme perimä ja toinen puolisko puolestaan on isältämme. Vastaavasti jokaisen lapsemme perimästä noin puolet on meiltä.

Meidän perimämme ei kerro siis pelkästään omaa tarinaamme, vaan sukulaistemme tarinaa, sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen. Mikä on oikeutemme selvittää perimästämme asioita, joita sukulaisemme eivät ehkä halua tietää?

Toisaalta, kuten mainitsin, DNA-sekvenssien säilytyksen tietoturvaongelmia ei luultavasti koskaan pystytä ratkaisemaan niin, ettei riskiä ihmisten perimän vuotamisesta tietokannoista ole olemassa. Oman genomitietomme leviäminen vaikuttaa siis sukulaisiimmekin.

Lisäksi genomitieton katsomista pelkästään lääketieteellisten linssien kautta on vaarallista. Lääketieteellinen painotus on tietenkin poliittisesti järkevää: ihmiset arvostavat hyvää terveydenhoitoa ja ajatus siitä, että perimän selvittäminen ja luovuttaminen tutkimuskäyttöön parantaa terveydenhuoltoa on vaikeasti vastustettava. Lääketieteeseen luotetaan. Arviomuistio, joka hahmottelee genomilakia, viittaakin terveystietoihin hyvinvointitietoina. Perimä kertoo kuitenkin jotain kaikesta muustakin kuin ihmisen terveydentilasta.

Perimästä voidaan esimerkiksi päätellä ihmisen geneettinen sukupuoli. Tämä voi olla eri kuin sukupuoli, johon ihminen on kasvanut, ja yllättävänä tieto voi olla järkyttävä. Sukupuoleen liittyvän tiedon vuotaminen voi myös paljastaa transihmiset. Toisaalta, geenit voivat vaikuttaa myös seksuaali-identiteetin muotoutumiseen. Esimerkiksi homoseksuaalisuus on hyvin perinnöllistä, joten homospekulaatiotkin ovat mahdollisia genomitiedon perusteella. Käyttäytymisgeneettinen tutkimus paljastaa yhä enemmän geenimuotoja, jotka liittyvät temperamenttiin, älykkyyteen tai eri alojen lahjakkuuteen, kuten musikaalisuuteen. Nämä ovat kaikki geenimuodot voidaan selvittää ihmisen DNA-sekvenssistä.

Nykyisillä tiedoilla ei tietenkään pysty päättelemään perimästä onko sen omistaja homo, musikaalinen tai tyhmä. Ei ole sinänsä väliä, ovatko perimän emäsjärjestyksen perusteella tehdyt päätelmät oikeita, sillä pelkästään spekuloiminenkin voi olla ahdistavaa. En usko, että kovin meistä arvostaisi sitä, että muut ihmiset tekevät päätelmiä älyn lahjoistamme genomimme perusteella.

 

Genomitiedon keräämisen vaaroihin voi tietenkin vastata, että ihmisten internetkäyttäytyminen ja sosiaalinen media kerää jo valtavasti enemmän tietoa siitä, mitä ihmiset oikeasti ovat ja miten he toimivat. Se, mitä perimästä voidaan tähän verrattuna päätellä, on pientä.

Vastaavasti voidaan väittää, että keskittyminen potilaan perimään ja yksilöön hämärtää rakenteellisten terveyserojen hahmottamista. Köyhät voivat huonosti ja rikkaat voivat hyvin, eikä tämä johdu perimästä. Perimän perusteella yksilöity terveydenhoito voi entisestään lisätä Suomessa jo valtavan suureksi kasvaneita terveyseroja.

Genomitieto on vaikea pala, koska sen hyödyntäminen, salaaminen, rajaaminen ja sääntely ovat kiperiä poliittisia kysymyksiä, joita on pohdittu liian vähän.

Kommentit (0)

Seksuaalikäyttäytymisen monimuotoisuutta esittävä taideteos Pompeiin raunioissa. Kuva: fil.feier / Wikimedia Commons

 

Luonnontieteet perustuvat siihen, että mittaamme asioita. Kuten Galileo Galilei pistämättömästi totesikin, luonnontieteilijöiden tehtävä on ensin tehdä asioista mitattavia ja sitten mitata ne.

Jussi Viitala kirjoitti eilisessä Ylen kolumnissaan homoudesta ja siitä minkälainen on homouden biologinen perusta. Hän astui siis kunniakkaasti Galileo Galilein jalanjäljille: käsitteli mittaustuloksia homojen ja heteroiden eroista. Suurin osa molekyylitasoa suuremman mittakaavan biologiasta tarkasteleekin juuri yksilöiden välisiä eroja. Tässä ollaan biologian kovassa ytimessä: yksilöt eroavat toisistaan, yksilöiden erot ovat usein perinöllisiä ja yksilöillä on lisääntymiseroja, joten luonnonvalinta hyrrää ja evoluutiota tapahtuu.

Mittaavaa biologia kiinnostaa siis ennen kaikkea yksilön ilmiasu, fenotyyppi. Kun vertailemme homojen ja heteroiden aivoja, tämä tarkoittaa, että jaamme ihmiset kahteen eri joukkoon, homoihin ja heteroihin, ja sitten mittaamme tiettyjä suureita aivojen rakenteista. Ne voivat olla osien kokoja, pituuksia tai tilavuuksia, tai sitten esimerkiksi eroja aktiivisuudessa, eli aivojen sähköisen toiminnan eroja: jännitteitä, magneettivoita ja sähkövirtoja.

Homojen ja heteroiden aivojen vertailussa on siis kaksi ilmiasullista keskeistä kysymystä: kuka on homo tai hetero ja minkälainen aivojen rakenne on. En ole neurobiologi, joten en osaa arvioida, mitä eri aivojen rakenteiden tai toiminnan mittaustulokset kertovat. (Wikipedian artikkelista voi saada käsityksen kuinka paljon näitä eroja onkaan tutkittu ja löydetty.) Sen sijaan olen homo, ja tiedän ettei homouden määrittely ole mikään yksinkertainen asia.

Myönnän, olen itse helppo homo: harrastan seksiä miesten kanssa, olen parisuhteessa miehen kanssa, jota voin sanoa rakastavani (mitä tahansa sekin sitten merkitsee!), en harrasta seksiä naisten kanssa, enkä voi sanoa kokevani samanlaista vetovoimaa saati rakkauden tunnetta naisia kuin miehiä kohtaan. Koen olevani homo, ja myös kulttuurisesti identifioidun homoksi. Tämä kaikki on pysynyt suhteellisen samana koko elämäni ajan. Olen siis jotain, jonka Jussi Viitala voisi luokitella olevan ehdoton homoseksuaali.

Tunnen monia ihmisiä, sekä heteroita että homoja, jotka pystyvät kuvailemaan seksuaalista suuntautumistaan samoin määrein. Tunnen myös monia ihmisiä, niin homoja, heteroita, jotain siltä väliltä kuin ei mitään näistä, jolle tämä määrittely ei ole yhtään niin suoraviivaista. Heidän määrittelynsä voi riippua päivästä, tilanteesta tai se voi muuttua elinkaaren aikana.

(Tässä kohtaan lienee paikallaan tehdä pieni määritelmällinen kommentti: Englannin kielen sexual kääntyy suomeksi niin sukupuoleen kuin seksiinkin liittyväksi. Selvyyden vuoksi mielelläni suomeksi erottelen nämä merkitykset: seksi ja seksuaalinen, sukupuoli ja sukupuolinen. Biologiassa puhutaan paljon parittelukumppanin valinnasta ja tästä käytän aina nimeä sukupuolivalinta, koska se liittyy ennen kaikkea koiraiden ja naaraiden eroon. Viitala iloisesti sekoittaa seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden.)

Tehdään ajatuskoe: haluat tutkia homouden syntymekanismeja ja pystyisit mittaamaan aivan mitä haluat. Voisit selvittää yksittäisen ihmisen perimän, muutokset hormonitasoissa koko raskauden ajalta ja vanhempien stressitasot milloin vain. Miten määrittelisit tutkimuksessasi, että kuka on hetero, kuka on homo ja kuka on joku muu, mikä?

Mikä tekee ihmisestä homon? Onko se jonkinlainen ”rakkauden” tunne samaa sukupuolta kohtaan? Vai onko se halu harrastaa seksiä saman sukupuolen edustajan kanssa? Onko homous piirre, jonka voi määrittää käytöksen perusteella? Mitä ihmisen tarttee tehdä, jotta hänet voi luokitella homoksi? Pitääkö ihmisen harrastaa seksiä samaa sukupuolta olevan kanssa, jotta hän on homo? Mikä lasketaan seksiksi? Onko homous piirre, joka syntyy vain ihmisen itsemäärittelyn kautta?

Entä kuinka suuri osa homoudesta on vain ympäristön määrittämää? Jos yhteiskunnassa homous on laitonta, ei ole vaikea ajatella, että sekä homouden itsemäärittäminen tai homouteen liitettävien käytöspiirteiden toteuttaminen on harvinaisempaa. Yhteiskunnallisesti ja sosiaaliset paineet voivat vähentää yksilöiden halua kokeilla seksuaalisuuttaan. Miten tämä vaikuttaa, kun mittaamme homoutta? Meidän pitää pystyä määrittelemään homouden jollain yleismaailmallisella tavalla, jos oletamme, että homouden takana on myös yleismaailmallisia biologisia tekijöitä.

Seksuaalitutkimuksen uranuurtajan Alfred Kinseyn ajatus oli asettaa seksuaalinen suuntautuminen janalle: täysin homosta täysin heteroksi. Olisiko järkevää vain kysyä tutkimusyksilöitä, että kuinka homo olet asteikolla nollasta kuuteen. Miksi tämä olisi millään tavalla järkevä jaoittelu? Kuinka monella ihmisellä on niin monta seksikumpppania, että hän voi määritellä olevansa ennemmin nelosen kuin vitosen homo? Entä jos on melkoisen homo, mutta ei kohtaa samansukupuolisia ihmisiä joiden kanssa harrastaa seksiä, joten harrastaa seksiä lähinnä eri sukupuolta olevien kanssa? Kohtaavatko ihmiset seksikumppaninsa sukupuolina, yksilöinä vai jonain siitä välistä? Onko ihminen joka kokee olevansa hetero, mutta on harrastanut seksiä sadan miehen ja sadan naisen kanssa enemmän vai vähemmän homo kuin mies, joka ei ole harrastanut seksiä yhdenkään miehen kanssa, mutta kokee olevansa homo?

Kaikesta päätellen seksuaalisuus ei määrity janalle, vaan siihen liittyy monimuotoisuus, joka ei helposti taivu luvuiksi tai mittareiksi.

Samalla kirkasotsainen galileogalilei on ajanut itsensä nurkkaan. Oikeaa vastausta homouden määrittelyyn ei olekaan. On vain enemmän tai vähemmän väkivaltaisia määrittelyjä, jotka loukkaavat ainakin jonkun ihmisen ihmisarvoa. Yksilön identiteettiä pitäisi arvostaa, mutta se ei välttämättä liity erityisen läheisesti ihmisen käytökseen. Käytöksen ja identiteetin irrottaminen toisistaan johtaa omituisiin johtopäätöksiin. Esimerkiksi Suomen Punainen Risti voi todeta, ettei se syrji homoja verenluovutuksessa, koska säännöissä puhutaan vain miehistä, jotka harrastavat seksiä miesten kanssa.

 

Onneksi homouden ja heterouden määrittelyn umpikujasta pääsee pois yhtä helposti kuin miten sinne on päädyttykin. Se vaatii asian ajattelua uudesta näkökulmasta – tai itse asiassa sitä, että homouteen suhtaudutaan sinä mitä se tarkoittaakin: seksuaalisena kiinnostuksena miehiä tai naisia kohtaan.

Nykyinen biologinen tutkimus vihjaa siihen suuntaan, että naisten ja miesten homoseksuaalisuus pohjautuvat erilaisiin biologisiin ilmiöihin. Jos miespuolisista kaksosista toinen on homo, tämä tarkoitaa että toisellakin on keskimääräistä suurempi todennäköisyys olla homo. Sama pätee myös naispuolisten kaksosten suhteen (joskin todennäköisyys ei ole ihan yhtä suuri). Sen sijaan, jos kaksoset ovat eri sukupuolta, todennäköisyys ei ole yhtään keskimääräistä suurempi. Naisten ja miesten homoseksuaalisuus siis johtuu todennäköisesti eri geeneistä.

Naisten ja miesten homoudessa on tukuittain eroja. Yksi esimerkki on raskauden aikaisen testosteronin vaikutus. Varmin tapa selvittää sikiöaikaisen testosteronimäärän on mitata oikean käden etusormen pituuden suhde nimettömän pituuteen. Matala suhde korreloi korkeamman testosteronimäärän kanssa ja korkea suhde taas matalan testosteronimäärän suhteen: naisilla suhde siis on keskimäärin suurempi kuin miehillä. Meta-analyysissä selvisi, että homoseksuaalisilla naisilla on merkittävästi pienempi suhde kuin heteroseksuaalisilla naisilla. Sikiöaikaisella testosteronitasolla on siis vaikutus tähän. Miehillä vastaavaa eroa ei kuitenkaan löytynyt hetero- tai homoseksuaalisten välillä.

Koska naisten kiinnostus naisiin ja miesten kiinnostus miehiin perustuu eri geeneihin, kyseessä on siis eri biologinen ilmiö. Selitettäväksi ei siis jää homous tai heterous, vaan kiinnostuksen kohdistuminen miehiin tai naisiin.  Kinseyn jana ei ole biologisesti järkeenkäypä, koska kyse on kahdesta eri janasta: kiinnostuksesta miehiä ja kiinnostuksesta naisia kohtaan. Tämä lähestymistapa tarjoaakin järkevämmän teoreettisen lähestymistavan, jolla voidaan selittää niin biseksuaalisuutta kuin aseksuaalisuuttakin.

Ojasta noussut biologi kuitenkin aavistelee jo joutuvansa saman tien allikkoon. Jos ihmisellä on mekanismit kohdistaa seksuaalinen kiinnostus miehiin ja naisiin, miten sitten vaihtelu näissä ryhmissä, puhumattakaan sukupuolten moninaisuudesta, vaikuttaa seksuaaliseen kiinnostukseen. Sormien pituussuhteiden mittaajat ovat havainneet, että matalampi testosteronitaso raskauden aikana lisää sekä heteronaisten että homomiesten mieltymystä maskuliinisiin miehiin.

Biologia voi hyvinkin selittää merkittävästi seksuaalista suuntautumista. Sen sijaan biologilla on vielä matkaa, että hän saa tehtyä seksuaalisuudesta mitattavan. Se ei onnistu ilman muidenkin alojen asiantuntijoiden apua.

Kommentit (6)

Vierailija
1/6 | 

Korjatkaa tonne kuvatekstiin Pompeiji niin se olis oikein käännetty. Jookoskookos?

Vierailija
2/6 | 

Olemme siis pitkälle samaa mieltä. Jos käytin vanhentunutta termiä, se johtuu siitä, että olen lukenut aiheesta vain englanninkielisiä tekstejä.  Homo - hetero-akselilla on tosiaankin kysymys kiinnostuksesta. Siinä suhteessa on kysymys hyvin samanlaisesta asiasta kuin vaistoissa yleensäkin. Ne eivät pääsääntöisesti ole ole mekaanisia toimintamalleja, jotka laukeavat tietyn avainärsykkeen laukaisemana, kuten Konrad Lorenz aikoinaan opetti, vaan nimenomaan toimintayllykkeitä. Eläimen aikaisempi kokemus ja tilanne ratkaisevat, noudatetaanko yllykettä ja miten, vai eikö noudateta.

Viime vuonna Naturessa julkaistun tutkimuksen mukaan sukupuolisuuteen liittyvien toimintaylllykkeiden takaa ei toistaiseksi ole löydetty muita tekijöitä kuin tuo sikiökauden androgeenipiikin voimakkuus. Odotan kiinnostuksella, mitä tuleva tutkimus paljastaa.

Vierailija
3/6 | 

Sikiön aikaisen testosteronin määrä on myös linkitetty älykkyyteen, palkitsemisjärjestelmään, riskinottoon ja uhkien tunnistamiseen. Lisäksi alkoholin käyttö lisää testosteronin määrää naisilla. Näistä johtaen homot olisivat keskimäärin sokeampia uhkille (joka tukee SPR:N kantaa), ottaisivat vähemmän tietoisia riskejä ja olisivat muita herkempiä emotionaaliselle tuelle, josta saakin kuulla SJW:den suusta jatkuvasti. Eli siis kuinka kokemuksien kyseenalaistaminen rangaitsee asianomistajaa. Itse rangaistus rikoksesta jääkin sitten taka-alalle mikroaggressioiden noustessa keskipisteeseen. Mutta nyt pilaan taas päiväni feminismillä.

Viracocha
4/6 | 

Minun mielestä tämä homoseksuaalisuuden ylikorostaminen alkaa jo muistuttaa uskontoa...

Vierailija
5/6 | 

Homoseksuaalisuuden korostaminen nykyään (esimerkiksi erilaisten pride-marssien yms. kautta) saattaa olla seurausta yhteiskunnassa pitkään vallinneesta homovastaisesta tilanteesta, jossa homo on kohdannut sosiaalisen hyljeksinnän, helvettituomion, ja mahdollisesti jopa vankilan tai mielisairaalan. Kun tilanne on vapautunut, homoutta on mahdollisesti haluttu tuoda julkisesti esiin vastareaktiona aikasemmalle syrjinnälle.

Itse en ole homo, joten tämä oli vain omaa teoreettista pohdintaani asiasta.

Käyttäjä628_0
Liittynyt12.7.2010
Viestejä13878
6/6 | 

Mun mielestä hieno ulostulo. Mitäpä näistä käkäilemään.
Ite olen jyystellyt joskus "leidareita" eli naisen näköisiä miehiä joilla kuitenkin on kulli.
Joku perverssia ajatuksen tasolla oleva idea siinä on. En pidä itseäni homona enkä edes bi-seksuaalina, koska en tunne minkäänlaista vetoa raavaisiin miehiin vaan noihin naisen näköisiin miehiin.
Silloin tällöin vietynä se tuntuu virikkeelliseltä "ruokalajilta", mutta ei ole mikään normi "illallinen".

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
Heinäkuu
2016
2015
2014