Kirjoitukset avainsanalla määritelmä

Karvaukonkorento ruokailemassa. Kuva: Charles J. Sharp / Wikimedia Commons

Uteliaan ihmisen taakkana ovat kaninkolot, joihin voi yllättäen tipahtaa, kun yrittää selvittää mistä on kyse. Tällä viikolla päädyin ekosysteemipalveluiden kaninkoloon.

Kirjoitan Tiede Luonto -lehteen kolumneja. Tällä kertaa tavoitteenani oli 2 500 merkin sisällä kertoa tarina mummolasta, vertaimevistä hyönteisistä, västäräkistä 20 vuotta sitten, sudenkorennosta viime viikolta ja miten nämä kaksi eläintä saivat minut tajuamaan, miten ekosysteemipalvelu on hömelö käsite. Näinhän sen pitää mennä, iloitsin.

Kolumni lopulta muotoutuikin tämän tyyppisesti (ja sen voikin lukea seuraavasta lehdestä), mutta vastaan tuli hieman suurempi ongelma.

 

Ekosysteemipalvelu lienee monille tuttu käsite. Se on muun muassa ollut jonkin aikaa lukion opetussuunnitelman perusteissakin mainittu käsite. Ekosysteemipalvelut ovat luonnon ihmiselle tarjoamia aineellisia ja aineettomia palveluita. Pohjavesi, pölyttävät kimalaiset, mustikat, typenkierto, ilmasto, kaikki ovat ekosysteemipalveluita.

Ekosysteemipalveluiden käsite on kehittynyt aina 1970-luvulta lähtien. Paul ja Anne Ehrlich käyttivät kyseistä sanaa sen tarkemmin määrittelemättä vuonna 1981. Heidän tarkoituksena oli lähinnä vain osoittaa, että luonto tuottaa suoria hyödykkeitä ihmiselle. Costanza ja kumppanit laskivat vuotuisille ekosysteemipalveluille 33 triljoonan dollarin arvon vuonna 1997.

Ekosysteemipalveluista tuli todellista valtavirtaa 2000-luvun alussa, kun YK:n Millennium Ecosystem Assessment nosti käsitteen keskiöön. Maapallon luonnon tilaa päätettiin kokonaisvaltaisesti tulkita ekosysteemipalveluiden kautta. Millennium Ecosystem Assessment jakoi ekosysteemipalvelut tuotanto-, ylläpito-, sääntely-, ja kulttuuripalveluihin.

Ekosysteemipalveluiden käsitteeseen on alusta asti liittynyt jonkinlainen vaivaannuttava ajatus siitä, että luonto tuottaa ihmiselle hyötyä ja nämä hyödyt voidaan sitten laskea. Termi on saanut kritiikkiä monista eri suunnista: sen on koettu pitävän ihmisiä luonnosta erillisinä toimijoina, se tuijottaa luontoa puhtaasti hyötynäkökulmasta, käsitettä pidetään neoliberaalin markkinatalouden terminä ja sen koetaan heijastelevan länsimaista luontokäsitystä eikä sikäli soveltuvan esimerkiksi alkuperäiskansojen luontosuhteen tarkasteluun.

Ekosysteemipalvelut ovat nousseet etenkin Suomessa keskeiseksi ja instituutioihin limittyneeksi käsitteeksi. Esimerkiksi opetussuunnitelmissa ekosysteemipalvelut mainitaan ja Suomen ympäristökeskuksessa ekosysteemipalveluiden merkitystä seurataan. Tämä omalla tavallaan heijastelee sitä, miten suomalaisessa poliittisessa päätöksenteossa kaikki kulkee taloudellisen arvon kautta. Valtionvarainministeriöllä on iso keskustelua määrittävä rooli, joten jotta luonto saadaan ministeriön toimintalistoille, tarvitaan luonnolle taloudellinen arvo.

Tämä on tavallaan ekosysteemipalvelun käsitteen positiivinenkin perustelu: luonnon merkitys pitää joillekin vääntää rautalangasta. Raha on yleensä toimiva rautalanka.

 

Ekosysteemipalvelu-käsitteen luoma yleinen vaivaantuminen kasvoi muutama vuosi sitten viimein liian isoksi ja käsitteelle piti tehdä jotain. YK:n perustama Hallitustenvälinen luonnon monimuotoisuus ja ekosysteemipalvelupaneeli IPBES päätti keskeisessä maailmanlaajuisessa raportissaan luopua ekosysteemipalveluiden käsitteestä – tai oikeammin, sitä haluttiin jalostaa eteenpäin.

Isojen kansainvälisten arviointiraporttien keskeinen kysymys on tietenkin teoreettinen viitekehys, mitä arviointiin käytetään. Peruskysymys – ja usein poliittisesti keskeinen kiistakapula – on tietenkin, että mitä arvioidaan. Luonnon monimuotoisuuden arvioinnin keskiössä on luonnon ja ihmisen välinen suhde ja siinä tapahtuvat muutokset. Luonnon arvottamisen kiistat ovat jatkuneet pitkään.

Millennium Ecosystem Assessmentissa katse oli luonnon tuottamissa hyödyissä ihmiselle ja niitä kutsuttiin ekosysteemipalveluiksi. Ensimmäisessä IPBESin teoreettisessa viitekehyksessä puhuttiin luonnon ihmiselle tuottamista hyödyistä (nature’s benefits to people) joihin laskettiin ekosysteemipalvelut sekä konteksiriippuvaisemmat luonnon lahjat (nature’s gifts). Uusimmassa raportissa ekosysteemipalveluista oli luovuttu ja käsitteeksi oli valittu nature’s contributions to people.

Tästä pääsemme kolumninkirjoittajan haasteeseen: miten nature’s contributions to people pitäisi kääntää suomeksi? Pikaisen selvittelyn jälkeen selvisi, että vakiintunutta käännöstä tälle ei Suomessa vielä ole – vaikka Suomikin tietenkin on osa IPBES-prosessia ja käsitettä on kansainvälisesti käytetty prosessi jo vuodesta 2017. Suomessa nature's contributions to people kääntyy yhä ekosysteemipalveluksi.

Miksei käsitteelle sitten ole käännöstä? Vastauksesi voi tähän antaa vain sen, että suomalainen keskustelu heijastelee kansainvälistä debattia ekosysteemipalveluiden käsitteestä.

 

Ekosysteemipalvelu-termi on ollut pitkään käytössä ja se on monin tavoin vakiintunut käsite. Tutkimusta siitä on tehty paljon. Käsitteen käytön ongelmana maailmanlaajuisissa arviointiraporteissa vain tuntuu olevan, että se on vakiintunut vain tietyillä tieteenaloilla ja tietyissä yhteyksissä. Tällöin käsite rajoittaa sitä ketkä voivat osallistua arviontien tekoihin. Kriitikoiden mukaan esimerkiksi ihmistieteet ja paikalliset toimijat sekä alkuperäiskansojen luontokäsitykset jäivät tai jättäytyivät käsitteen ulkopuolelle. Tällöin käsitteen valinta voi olla oikeastaan poliittinen taisto sillä, kuka saa määritellä agendaa ja kuka ei.

IPBES-prosessissa keskeiseksi vaikutti nousseen länsimaiden ja Globaalin Etelän välinen ristiriita. Monet ei-niin-kapitalistiset maat ajoivat ekosysteemipalveluiden käsitteestä luopumista, koska kokevat käsitteen hyvin länsimaa- ja markkinatalouskeskeiseksi ja korostavan luonnon hyväksikäyttöä. He halusivat ottaa huomioon laajemmin luonnon kulttuuriset merkitykset, jotka ovat jääneet lapsipuolen asemaan ekosysteemipalvelujen käsitteessä.

Vastaavasti alkuperäiskansoilla on vahvoja varauksia ekosysteemipalveluiden käsitettä kohtaan, koska se ei riittävästi ota huomioon luonnon ja ihmisten välistä vuorovaikutusta molempiin suuntiin, vaan ylläpitää käsitystä luonnosta ja siitä erillisestä ihmisestä.

 

Ratkooko nature’s contributions to people sitten mitään näistä ongelmista? Joidenkin mielestä kyllä, joidenkin mielestä ei.

Nature’s contributions to people -käsitteeseen kohdistuva keskeinen kritiikki tuntuu taas olevan, että se tarkoittaa lähes samaa asiaa kuin ekosysteemipalvelut. IPBESkään ei väitä, että uusi käsite eroaisi merkittävän paljon ekosysteemipalveluiden käsitteestä, mutta väittää, että uusi käsite on laajempi ja mahdollistaa laajemman käytön. Uudella käsitteellä on pyritty säilyttämään yhteys ekosysteemipalveluihin, mikä on niin uhka kuin mahdollisuuskin.

Perusongelma lienee suoraviivainen: Jos on suhtautunut epäileväisesti ekosysteemipalveluiden käsitteeseen, nature’s contributions to people -käsite jää puolitiehen ja voimakkaampi uudistus olisi tarpeellinen. (Heitetään pois lapsi, mutta pidetään pesuvesi, oli yksi muotoilu.) Jos taas on pitänyt ekosysteemipalveluiden käsitteestä, marginaalinen uudistus ei tunnu millään tasolla vaivan arvoiselta. Osa tutkijoista tietenkin tekee tilaa molemmille käsitteille ja kokee taas lähestymistapojen välisen kiistelyn vaivaannuttavana. Pelkona tuntuu olevan, että tieteellinen kiista haittaa itse luonnonsuojelua.

IPBES jatkanee vääntöä siitä, että mitä käsitteitä niiden teoreettisessa viitekehyksessä käytetään ja tilanteessa saattaa alkaa näkyä tieteenalojen välinen vääntö. Vääntöä näkyy IPBESin ulkopuoleltakin: esimerkiksi Iso-Britannian hallituksen tilaama ns. Dasguptan raportti alkuvuodelta käyttää vahvasti ekosysteemipalvelujen kehystä, mikä on tavallaan järkevää, kun painopiste on taloustieteessä. Välinearvo eri tieteenaloilla voi tarkoittaa hyvinkin eri asiaa kuin kansainvälisessä neuvotteluissa ja yhteistyössä tarvittavia käsitteitä.

 

Mikään ei varmasti horjuta ekosysteemipalveluiden käsitettä. On pelkästään hyödyksi, jos sen taakse piiloon jääviä näkökulmia voitaisiin tuoda laajemminkin esiin. Suomalaisessa keskustelussa kuitenkin tuntuu olevan vielä epäselvää, että mikä on ekosysteemipalveluiden ja nature's contribution to people -käsitteen välinen ero. Sitä osoittaa esimerkiksi, että virallisissa käännöksissä niitä pidetään synonyymisinä. Suomalaisella luonnon arvottamisen keskustelulla voisi olla varaa olla paljonkin moniäänisempi.

Luonnon vaikutus ihmiselle taitaa olla lopulta käännös, johon päädyin. Olen siihen harvinaisen tyytymätön. Sudenkorentoon olin tyytyväinen, se ansaitsee parempaa.

 

Kommentit (26)

Towing Richmond
4/26 | 

Best Towing Service near Richmond, BC 

Being a local towing company is more than a business, it’s a service offered to the community, a way to reach out to people and to help out those of you who are distressed. If your big truck is stuck in mud on the side of the road, it is really time to give us a call for a quick winch out service. 

ScrapCarRemoval Richmond
10/26 | 

Best Towing Service near Richmond, BC 

Call us now at (604) 256-3927 to book emergency and non-emergency towing services in the region. Our operators will dispatch one of our tow trucks as soon as we receive your approval. Get a free no obligation quote today! 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
SARS-CoV-2 -viruksen rakennekuva. Kuva: Alissa Eckert ja Dan Higgins / CDC

Pidin tällä viikolla yliopistolla luennon sekä loisten ekologiasta että loisten evoluutiosta. Molempien luentojen aikana mainitsin, että jos jonkin asian voisi luennoltani oppia, niin sen, että tauti ja taudinaiheuttaja ovat eri asia.

Harvoin perusbiologian luennolla olen yhtä ajankohtainen, mutta nyt taudin ja taudinaiheuttajan sekoittaminen tuli vastaan saman tien mediassa. Sekä Maailman terveysjärjestö WHO että Virustaksonomian järjestön ICTV:n koronavirusryhmä nimesivät uuden koronaviruksen ja sen aiheuttaman taudin eri nimin. Sekaannus oli valmis.

WHO nimesi koronaviruksen aiheuttaman taudin nimellä koronavirustauti 2019, eli lyhennettynä covid-19. (WHO itse käyttää tästä muotoa ’COVID-19’ tai astetta villimpää ’CoViD-19’. Minä käytän suomenkielisissä versiossa virus- ja tautilyhenteistä pääosin pienellä kirjoitettuja muotoja.)

Covid-19 –lyhenteestä on tärkeätä huomata, että se on taudin nimi. Se ei ole viruksen nimi. Tämä oli huomattu esimerkiksi Ylen uutisissa, kun ensimmäinen uutinen on korjattu, Helsingin Sanomissa sitä ei ole vielä huomattu. (Terveyskirjaston artikkelissa oli virus innovatiivisesti nimetty nimellä COVID-19-virus.)

Tismalleen samaan aikaan kuin WHO piti tiedotustilaisuutta, jossa ilmoitettiin taudin nimi, ICTV:n koronavirusryhmä julkaisi lausunnon, jossa he suosittavat viruksen nimeksi SARS-CoV-2. Ei ole tietenkään tavatonta, että taudilla ja sen aiheuttajalla on eri nimet: esimerkiksi hiv aiheuttaa aidsin ja Puumala-virus aiheuttaa myyräkuumetta. Joskus se voi olla perusteltua, mutta tällä kertaa se voi sekoittaa.

 

Sekä tautien että virusten nimillä on oltava perustelunsa. Ohjeiden mukaan tautien tai taudinaiheuttajien nimissä ei saa olla maantieteellistä paikkaa, jotta kaupunkeja tai maita ei leimata. Tämä poissulkee kaikki viittaukset Wuhaniin tai Kiinaan. WHO:n päätös nimetä tauti koronavirustauti 2019:ta ratkoo ongelman, että millä nimillä tulevat taudit nimetään: ne tulevat olemaan samaa muotoa, vuosi vain vaihtuu.

Yleensä viruksen ja taudin nimeäjät ovat koordinoineet keskenään taudin ja viruksen nimen. Esimerkiksi mersiä, joka on lyhenne Middle Eastern respiratory syndromesta, aiheuttaa mers-koronavirus eli MERS-CoV. (Tällöin Saudi-Arabialle ja muille osallisille oli hyväksyttävää, että nimessä mainitaan Lähi-Itä, koska se oli riittävän laaja maantieteellinen alue.)

Nimien taustalla on myöskin politiikkaa. Kiina on nähtävästi painokkaasti halunnut, ettei nykyistä epidemiaa liitetä nimen perusteella sarsiin, joka on yhä Kiinan hallinnolle kipeä paikka. Viruksen nimeämistyöryhmän jäsen mainitsikin haastattelussa, että WHO:lta on kerrottu, ettei Kiina ole arvostanut viruksen uutta nimeä. WHO ei ole vielä nettisivuillaan siirtynyt käyttämään uutta virallista nimeä.

Yhteys sarsiin onkin viruksen nimessä looginen ja ongelmallinen. SARS-CoV-2 on järkevä nimi virukselle, koska kyse on samasta viruslajista kuin sarsin aiheuttanut koronavirus. Toisaalta tauti, jonka SARS-CoV-2 aiheuttaa, eroaa merkittävillä tavoilla sarsista. Julkaisussaan tutkijat alleviivasivatkin, että SARS-CoV-2 ei nimellään viittaa sarsiin, vaan virusryhmään, jonka nimi puolestaan on tullut sarsilta. Artikkelissa oli alla oleva kuva, jolla pyritään selvittämään nimeämisen perusteita (? tilalle on nyt siis ilmaantunut covid-19).

Kuvaaja ihmisillä vakavaa tautia aiheuttajien koronavirusten ja niiden tautien välisestä suhteesta.
Kuvaaja ihmisillä vakavaa tautia aiheuttajien koronavirusten ja niiden tautien välisestä suhteesta.

Kirjoitin aiemmin ebolaviruksen yhteydessä virusten luokittelusta ja nimeämisestä ja ehkäpä nyt koronavirusten tapauksessa on aika uudestaan lähestyä asiaa.

Siinä missä muut biologit luokittelevat yksilöitä lajeihin, virustutkijat ovat hieman omalaatuisia. He nimeävät jokaisen viruksen. Kuten ihmisillä tai lemmikeillä, jokaisella viruksella on oma nimensä. (Taustalla on historialliset syyt, ei niinkään se että virologit suhtautuisivat tutkimuskohteisiinsa erityisellä kiintymyksellä.) Nämä nimetyt virukset sitten jaotellaan ylempiin ryhmiin, kuten kantoihin tai lajeihin.

Nykyinen jylläävä koronavirus on samanlainen kuin sarsin aiheuttaneet koronavirukset, mutta sen lähimpiä sukulaisia ovat lepakoista eristetyt koronavirukset. Kaikkinensa tämä ryhmä viruksia on keskenään niin samanlaisia, että ne kuuluvat samaan lajiin, jonka virallinen nimi on Severe acute respiratory syndrome-related coronavirus. Viruslajit kirjoitetaan kursiivilla ja isolla alkukirjaimella.

Koronavirusten heimoon kuuluu yhteensä 39 lajia, jotka kuuluvat viiteen eri sukuun. Severe acute respiratory syndrome-related coronavirus –lajin kanssa samaan sukuun kuuluu muun muassa Middle East respiratory syndrome-related coronavirus –laji, jonka edustaja mersiä aiheuttanut koronavirus (MERS-CoV) oli. Samassa suvussa on myös haitattomampia ihmisen taudinaiheuttajia, kuten Betacoronavirus 1, jonka alalaji Human coronavirus OC43 aiheuttaa flunssaa. Koronavirukset yleisesti ovat nisäkkäiden ja lintujen viruksia. Merkittävä osa viruslajeista esiintyy lepakoissa, mutta mukana on niin jyrsijöiden viruksia kuin esimerkiksi ensimmäisen kerran liejukanasta ja maitovalaasta eristettyjä viruslajeja.

Wuhanista leviämään lähtenyt koronavirus on siis samaa lajia kuin sarsin aiheuttanut virus, mutta eri kantaa. Kun kanta nimettiin SARS-CoV-2:ksi, se tarkoittaa, että alkuperäinen sarsin aiheuttanut kanta on nyt nimeltään SARS-CoV-1.

Virusten kantojen nimeäminen tapahtuu virusten perimän mukaan. Melko pienetkin muutokset perimässä voivat aiheuttaa isoja eroja virusten toiminnassa ja ennen kaikkea siinä, minkälaisia tauteja ne aiheuttavat. Siksi vaikka virukset kuuluisivat samaan lajiin, ne voivat aiheuttaa erilaisen taudin.

 

Tuoreimman ja luotettavimman tiedon uudesta koronaviruksesta ja sen vaikutuksesta Suomeen saa THL:n sivuilta.

Kommentit (2)

ÄO 172
1/2 | 

Enää ei tarvitse epäillä tuleeko siitä pandemia, se on jo. Siinä vaiheessa, kun ei enää tiedetä kuka/ketkä levittää virusta maassa menee 8-12 viikkoa viruksen maksimisairastuneiden määrään. Toiset 8-12 viikkoa, virus on siltä erää poissa
Eli lähinnä kysymys on siinä, että kannattaako koronavirus ottaa tarkoituksella, tällä hetkellä maailmalla liikkuvat viruksen eri muodot eivät ole tappavia kuin yli 60-vuotiaille. Virushan tulee myöhemmin toisen, kolmannen ja ylipäätään niin monta aaltoa ennenkuin sen eteneminen pysähtyy kehitetyn rokotteen tai sen etenemisen pysäyttävän immuniteettisuojan perusteella. Onko se sitten yli puolet kaikista alueen kansalaista vai influessaan yleensä sairastabien n. 70 prossaa. Saattaa nimittäin olla, että coronavirus on muuntautunut todella tappavaksi seuraavassa aallossa ja mikäli et sairastanut ja saanut immuniteettia ensimmäisellä kierroksella menehdyt niinkuin espanjan taudissa monelle kävi.

Karhu poistumassa talvipesästään Arkangelin alueella. Kuva: Yhdysvaltain kongressin kirjasto

STT uutisoi viikko sitten Luonto-Liiton Kevätseurannasta kuvailulla: ”Siilit ovat alkaneet heräillä horroksesta. Luonto-Liiton kevätseurannassa siilejä on nähty liikkeellä muun muassa Turussa ja Jyväskylässä. Suomessa on viisi talviunta viettävää luonnonvaraista nisäkäslajia, joista siili on yksi. Muut ovat mäyrä, supikoira, koivuhiiri ja karhu.”

Tämä kuvailu pistää monella tapaa silmään. Ensinnäkin Suomessa talvilepoa viettäviä nisäkkäitä ovat muun tämän lisäksi esimerkiksi kaikki lepakkolajit, joita on ainakin kuusi eri lajia. Toiseksi, talvilepoa viettävät nisäkkäät jaetaan yleensä kahteen ryhmään: talviunta viettäviin karhuun, mäyrään ja supikoiraan ja horrostaviin siiliin, koivuhiireen ja lepakoihin.

Biologian opettajien keskusteluryhmässä pohdittiin, että tässä toimittaja ei selvästikään ollut ymmärtänyt talviunen ja talvihorroksen välistä eroa. Tämähän pitäisi muistaa peruskoulun ympäristöopin ja biologian tunneilta: karhu nukkuu talviunta, mutta siili horrostaa ja nämä ovat kaksi eri asiaa.

 

Pysähdyin kuitenkin miettimään asiaa: onko talviuni ja talvihorros eri vai sama asia. Englanniksihan tätä eroa ei tehdä: molempia kutsutaan nimellä hibernation. Minähän myös tutkin horrostavia eläimiä, hiirimakeja, joilla tämä ero on huomattavan epäselvä.

Hiirimakit voivat vaipua lyhyeen horrokseen tai ne voivat horrostaa kuukausia. Niiden ruumiinlämpö ei tietenkään laske lähellä nollaa, koska niiden elinympäristössä lämpötila laskee alimmillaan noin viiteen asteeseen, mutta ne voivat olla pitkiä aikoja noin kymmenasteisia.

Hiirimakit tuntuvat siis tekevän kumpaakin: pitkiä horroksia, kuten siilit, ja toisaalta matalampia horrostiloja, joissa lämpötila laskee vain muutaman asteen, kuten karhut. Trooppisilla eläimillä lyhyet horrokset eivät ole erityisen harvinaisia, mutta on harvinaista että sama laji sekä horrostaa lyhyitä että pitkiä pätkiä.

 

Ensimmäinen ajatukseni siis olikin, että ehkäpä jako talviuneen ja talvihorrokseen ei kerro niinkään paljon eroista talvihorroksen ja -unen välillä, vaan siitä että Suomen talvessa on kahden eri kokoluokan talvilepääjiä: isokokoiset nisäkkäät, kuten karhu, mäyrä ja supikoira nukkuvat talviunta ja pienikokoiset siilit, koivuhiiret ja lepakot horrostavat. 

Tieteellisessä kirjallisuudessa ei karhujen kohdalla puhuta talviunesta, paitsi yhdessä – merkittävässä – tapauksessa. Oulun yliopiston eläinfysiologian professorina toiminut Raimo Hissa säntillisesti puhui karhujen talviunesta aina winter sleep –nimellä (esimerkiksi tässä). Hissa on jo kuollut, mutta kysyin hänen seuraajaltaan Esa Hohtolalta mielipidettä talviunen ja talvihorroksen välillä.

Hohtola vastasi, ettei usko horroslämpötilan allometriaan (eli siihen että horroslämpötila määräytyy eläimen koon mukaan, toisin sanoen, että talviunen ja talvihorroksen välinen ero johtuisi vain ja ainoastaan lajien erilaisesta koosta). Hänen mukaansa talvihorroksen ja talviunen ero on lähinnä siinä, että talviunessa eläin säilyttää reaktiokykynsä ympäristön ärsykkeisiin, kun taas horroksessa näin ei ole.

Tällöin relevantti kysymys onkin: onko ärsykkeisiin reagointi sivutuote, joka johtuu korkeasta talviunen ruumiinlämmöstä, vai onko talviunen aikana ruumiinlämpö korkea, jotta karhu voi reagoida ympäristön ärsykkeisiin?

Erityistä fysiologista eroa talvihorrostajilla ja talviuinujilla ei vaikuta olevan. Tai oikeammin, eri horrostajilla on niin hyvin erilaisia horrostamistapoja, aina useampien kuukausien keskeytymättömästä syömättömyydestä lyhyisiin hetkellisiin horroksiin. Yhtäläisyyksien etsiminen on siis vaikeaa. Suurempi merkitys vaikuttaa olevan sillä, miten kukin syö ravintoa horrosta ennen, horroksen aikana ja horroksen jälkeen kuin niinkään siinä, miten ruumiinlämpö vaihtelee. Horrostutkimusta on tehty niin vähän suhteessa horrostapojen moninaisuuteen, että hormonitutkimus on monin paikoin sekalaista ja ristiriitaista.

Lopputuloksena vaikuttaa olevan niin, että talviuni ja talvihorros ovat eri tai sama asia vähän riippuen näkökulmasta.

Lohdullinen löytö oli erään karhututkijan haastattelusta tammikuulta. Jim Staples mainitsi, että hän menee horrostutkimuskokouksiin neljän vuoden välein, jonka loppupuolella oluttuopin ääressä väitellään siitä, että horrostavatko karhut vai ei.

Sitten on tietenkin vielä ne tutkijat, jotka voivat olla sitä mieltä, että talviuni ja talvihorros ovat eri asia, mutta niin että talviuni on paljon parempi ja kehittyneempi horroksen muoto kuin talvihorros, ja talviunen kutsuminen uneksi tai sen sanominen, ettei talviuni olisi aitoa talvihorrosta, vasta olisikin ilkeää karhuja kohtaan.

Vaikea minun on siis närkästyä siitä, jos talviuni ja –horros menee sekaisin.

Kommentit (4)

MarkAranda
4/4 | 

Tämä on kiehtova tutkimusalue, kun otetaan huomioon, että meissä on enemmän mikrobeja kuin "me". Ennustan, että löydämme eroja yksilön biomien tyypeissä ja määrissä, jotka vaihtelevat eri sairaustilojen mukaan.

https://writemyresearchpaper.onl/

DNA:n emäsjärjestykseen käytetty sekvensointilaite. Kuva: Konrad Förstner

 

Suomessa ollaan valmistelemassa genomilakia, jonka tarkoitus on säädellä sitä, miten ihmisistä kerätään tietoa heidän perimästään ja miten tätä voidaan käyttää hyödyksi. Helsingin Sanomat kirjoitti aiheesta jutun, joka oli paikoitellen harhainen.

Ihmisen perimästä puhuttaessa on tapana  sekä liioitella että vähätellä perimän merkitystä. Keskustelu ihmisten geenitutkimuksesta ei ole kuitenkaan järkevällä pohjalla, jos perimän merkitystä ei hahmoteta oikein.

Lyhyesti: ihmisen perimä koostuu i) alueista, jotka ovat rakennusohjeita proteiineille, ii) alueista, jotka säätelevät näiden proteiinien tuottoa ja iii) roskasta. Ihmisen perimä sisältää siis eräänlaiset rakennusohjeet, ei niinkään tietoa siitä mikä ihmisrakennelman kunto on. Rakennusohje-vertaus kantaa vain osittain: toisin kuin Lego-lelu, ihminen ei ole koskaan valmis. Toisin kuin Ikea-huonekalun, ihmisen pitää olla joka hetki toimintakykyinen. Vauva, murrosikäinen tai keski-ikäinen ovat kaikki toiminnallisia yksilöitä, vaikka ne jatkavat kehitystään. Näin ollen geenit ohjaavat ihmisen kehitystä tietyssä ympäristössä, eivät kerro siitä mikä ihminen kulloinkin on.

 

Genetiikan kykyä ”määrätä” ihmisen ominaisuuksia usein liioitellaan. Esimerkiksi HS:n jutussa kirjoitettiin, että "ihmisen genomi kertoo muun muassa syntyperän, etnisen ryhmän, elimistön rakenteen ja sen, mille sairauksille on altis." Tämä on puhdasta soopaa.

Syntyperällä tarkoitetaan Kielitoimiston sanakirjan mukaan sitä ”millaisesta suvusta, kansasta tms. joku on syntyisin. Aatelinen syntyperä, syntyperältään suomalainen.” Aateliutta ei perimästä pysty selvittämään ja aatelisarvotkin periytyvät tunnustettujen lasten kautta, ei geenien mukana. Se, missä maassa ihminen on syntynyt, ei myöskään riipu geeneistä, vaan siitä, missä äiti on ollut synnytyksensä aikaan. Ihmisryhmät, jotka ovat olleet eristäytyneitä toisistaan, saattavat erota joissain DNA-sekvenssin kohdissa, joten periaattessa voimme laskea perimästä millä todennäköisyydellä ihmisen lähimmät esivanhemmat ovat tietyltä maantieteelliseltä alueelta.

Etniset ryhmät puolestaan määritellään ensisijaisesti kulttuuristen piirteiden perusteella eikä genetiikan. Tietyissä tapauksissa, jos ryhmä on pitkään ollut olemassa ja hyvin vahvasti endogaminen, eli ryhmän jäsenet lisääntyvät saman ryhmän jäsenten kanssa, etnisten ryhmien välillä voi olla geneettisiä eroja. Askenasijuutalaiset ovat esimerkki etnisestä ryhmästä, jonka jäsenyys voidaan melko suurella todennäköisyydellä arvata perimän perusteella. (Kirjoitin taannoin roduista - näistä moni asia pätee etnisiin ryhmiinkin.)

Elimistön rakenne on kieltämättä genetiikan vahvasti määräämä. Se että minulla on viisi sormea, mahalaukku ja perna on geenien ansiota. Tätä tietoa varten tosin ei tarvitse kenenkään perimää selvittää. Jos elimistön rakenteella tarkoitetaan esimerkiksi ruumiinmuotoa tai kasvojen piirteitä, ollaan epävarmemmalla perustella. Sekään, että olen ylipainoinen, ei ole geenien määräämää. Ylipainoa on kertynyt, koska olen ottanut ruuasta talteen enemmän energiaa kuin mitä olen kuluttanut. Geneettiset erot voivat tietenkin osittain selittää, miksi olen ottanut niin paljon energiaa talteen tai miksi olen kuluttanut sitä vähemmän kuin normaalipainoiset ihmiset.

Perimän vaikutus sairausalttiuuteen puolestaan riippuu sairaudesta. Osaan geneettisistä sairauksista ympäristön vaikutus on pientä ja tietyillä geenimuodoilla ne puhkeavat lähes varmasti. Monitekijäisiin tauteihin, joihin kuuluu suuri osa elintasosairauksista, nimensä mukaan vaikuttavat monet tekijät. Näissä eri geenimuodot eivät välttämättä ole se merkittävin tekijä: keuhkosyöpäalttiuteen vaikuttaa eniten tupakoiminen. Ylipaino altistaa moniin eri tauteihin. Huippu-urheilu puolestaan altistaa tuki- ja liikuntaelinvammoihin.

Tiedämme nykyään jo monia eri geenimuotoja, joilla on tilastollinen yhteys eri tautien kanssa, mutta tunnemme suhteellisen heikosti monien näistä toimintatapoja ja todellista merkitystä. Tärkeintä sairausten välttämisen kannalta on olla rikas ja elää terveellistä elämää. Kolme ja puoli vuotta sitten argumentoinkin Helsingin Sanomien mielipidepalstalla, että terveelliset elämäntavat ja tasa-arvoinen yhteiskunta ovat parhaat takeet kansanterveyden vaalimiseen.

Vastalauseeksi perimän merkityksen liioittelulle tutkijat ovat käynnistäneet liikkeen, jossa he avoimesti laittavat internettiin oman perimänsä. Tämän taustalla on, että geneettinen yksityisyys on paljastunut olemattomaksi, koska tietokantojen anonymisoidut sekvenssitiedot voi suhteellisen helposti liittää henkilötietoihin. Perimänsä luovuttaminen mihin tahansa tietokantaan johtaa aina riskiin, että perimä päätyy vääriin käsiin.

Tutkijoiden ajatus on suoraviivainen: tietoturvan korostaminen liioittelee sitä, mitä perimästä voidaan oikeasti päätellä. Koska perimästä voidaan päätellä niin vähän, on ihan sama vaikka se olisi kaikkien nähtävänä. Oman perimänsä avoin julkaiseminen on tietenkin valtakysymys. Tutkimusryhmää johtava vakituisessa virassa oleva professori ei kohdanne ongelmia siitä, että hänen perimänsä on internetissä. Ottaen huomioon avoimen rasismin ja syrjinnän määrä, luultavasti heikommassa asemassa olevienkin ihmisten oikeuksien kannalta mahdollisen työnantajan tekeme Google-haku on suurempi riski.

 

 

Genomitieto on suhteellisen tuore sana, joka on nykyään monipuolisessa käytössä. Uudessa lukiobiologian opetussuunnitelmien perusteissakin se mainitaan kahden kurssin kohdalla. Itse aikanaan vastustin käsitteen ottamista lukion opetussuunnitelman perusteisiin, koska sitä ei ole missään vaiheessa erityisemmin määritelty. Biologian opettaminen on helpompaa, kun tiedetään mitä Opetushallitus toivoo opetettavan.

Itse olen ymmärtänyt, että genomitieto on kaikkea sitä tietoa, mitä genomin emäsjärjestyksen perusteella voidaan päätellä. Itse genomin emäsjärjestys, siis DNA-sekvenssi, ei ole genomitietoa, vaan genomitietoa on kaikki se, mitä sekvenssin analysoinnista syntyy. Vertauksen kautta: jos mittaukset ilmakehästä vastaavat genomin emäsjärjestystä, sääennuste on genomitietoa.

Tähän johtopäätöksen olen päätynyt sen kautta, että tuntemani tutkijat eivät käsitettä käytä – se on biologian puolella käytännössä olematon. Joten, lääketieteellisellä puolella tätä termiä varmaankin käytetään.

Biotekniikan neuvottelukunnan määritelmä kuuluu ”Genomitieto eli DNA- tai RNA-nukleotidisekvenssin selvittämiseen (sekvensointi) ja sen analysointiin (bioinformatiikka) perustuva tieto”, mikä vastannee käsitystäni. BTNK tosin kääntää genomitiedon englanniksi termillä genome data, jonka puolestaan ymmärrän eri tavoilla. Tässä mennään pitkään suomen ja englannin väliseen merkityseroon siitä mitä data ja tieto tarkoittavat. Edeltävää säävertausta jatkaen päädytään samaan merkitysongelmaan: säätiedot kun tarkoittavat puolestaan mittaustuloksia.

Kansallinen genomistrategia puolestaan määrittelee genomitiedon ympäripyöreästi ”ihmisen koko perimästä saatavaksi tiedoksi”. Tämä muotoilu on osittain ympäripyöreämpi kuin BTNK:n määritelmä – mikä on perimästä saataavaa tietoa? – mutta toisaalta huomattavasti rajoittavampi, sillä se määrittelee, että genomitietoa on vain tieto, joka saadaan koko perimän perusteella. Yksittäinen geenitesti ei siis tuota genomitietoa, vaan siihen pitää selvittää koko yksilön perimä. (Kirjoitin aiemmin geenin ja genomin eroista.)

Genomitieto on – kliinisen kiinnostuksen ja kansallisen genomistrategian perusteella – hyvin lääketieteellinen hanke. Samaten genomilaki on suunniteltu rajattavaksi vain terveydenhuoltoon ja tutkimukseen. Tavoitteena on tietoisesti rajata kerätyn genomitiedon käyttöä niin ettei sitä voida käyttää esimerkiksi rikostutkintaan, vakuutuspäätöksiin tai sukututkimukseen. Genomitieto myös perustellaan taloudellisista näkökulmista: syntyvästä uudesta liiketoiminnasta ja tehokkaammasta terveydenhuollosta.

 

Jos perimän merkitystä usein liioitellaan, kuten alussa kirjoitin, sitä myös vastaavasti väheksytään. Keskeinen eettinen ongelma syntyy siitä, että perimämme ei ole pelkästään meidän omaamme. Noin puolet perimästämme on samaa kuin äitimme perimä ja toinen puolisko puolestaan on isältämme. Vastaavasti jokaisen lapsemme perimästä noin puolet on meiltä.

Meidän perimämme ei kerro siis pelkästään omaa tarinaamme, vaan sukulaistemme tarinaa, sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen. Mikä on oikeutemme selvittää perimästämme asioita, joita sukulaisemme eivät ehkä halua tietää?

Toisaalta, kuten mainitsin, DNA-sekvenssien säilytyksen tietoturvaongelmia ei luultavasti koskaan pystytä ratkaisemaan niin, ettei riskiä ihmisten perimän vuotamisesta tietokannoista ole olemassa. Oman genomitietomme leviäminen vaikuttaa siis sukulaisiimmekin.

Lisäksi genomitieton katsomista pelkästään lääketieteellisten linssien kautta on vaarallista. Lääketieteellinen painotus on tietenkin poliittisesti järkevää: ihmiset arvostavat hyvää terveydenhoitoa ja ajatus siitä, että perimän selvittäminen ja luovuttaminen tutkimuskäyttöön parantaa terveydenhuoltoa on vaikeasti vastustettava. Lääketieteeseen luotetaan. Arviomuistio, joka hahmottelee genomilakia, viittaakin terveystietoihin hyvinvointitietoina. Perimä kertoo kuitenkin jotain kaikesta muustakin kuin ihmisen terveydentilasta.

Perimästä voidaan esimerkiksi päätellä ihmisen geneettinen sukupuoli. Tämä voi olla eri kuin sukupuoli, johon ihminen on kasvanut, ja yllättävänä tieto voi olla järkyttävä. Sukupuoleen liittyvän tiedon vuotaminen voi myös paljastaa transihmiset. Toisaalta, geenit voivat vaikuttaa myös seksuaali-identiteetin muotoutumiseen. Esimerkiksi homoseksuaalisuus on hyvin perinnöllistä, joten homospekulaatiotkin ovat mahdollisia genomitiedon perusteella. Käyttäytymisgeneettinen tutkimus paljastaa yhä enemmän geenimuotoja, jotka liittyvät temperamenttiin, älykkyyteen tai eri alojen lahjakkuuteen, kuten musikaalisuuteen. Nämä ovat kaikki geenimuodot voidaan selvittää ihmisen DNA-sekvenssistä.

Nykyisillä tiedoilla ei tietenkään pysty päättelemään perimästä onko sen omistaja homo, musikaalinen tai tyhmä. Ei ole sinänsä väliä, ovatko perimän emäsjärjestyksen perusteella tehdyt päätelmät oikeita, sillä pelkästään spekuloiminenkin voi olla ahdistavaa. En usko, että kovin meistä arvostaisi sitä, että muut ihmiset tekevät päätelmiä älyn lahjoistamme genomimme perusteella.

 

Genomitiedon keräämisen vaaroihin voi tietenkin vastata, että ihmisten internetkäyttäytyminen ja sosiaalinen media kerää jo valtavasti enemmän tietoa siitä, mitä ihmiset oikeasti ovat ja miten he toimivat. Se, mitä perimästä voidaan tähän verrattuna päätellä, on pientä.

Vastaavasti voidaan väittää, että keskittyminen potilaan perimään ja yksilöön hämärtää rakenteellisten terveyserojen hahmottamista. Köyhät voivat huonosti ja rikkaat voivat hyvin, eikä tämä johdu perimästä. Perimän perusteella yksilöity terveydenhoito voi entisestään lisätä Suomessa jo valtavan suureksi kasvaneita terveyseroja.

Genomitieto on vaikea pala, koska sen hyödyntäminen, salaaminen, rajaaminen ja sääntely ovat kiperiä poliittisia kysymyksiä, joita on pohdittu liian vähän.

Kommentit (3)

Vierailija
1/3 | 

Kirjoitat, että ihmisen perimä koostuu i) alueista, jotka ovat rakennusohjeita proteiineille, ii) alueista, jotka säätelevät näiden proteiinien tuottoa ja iii) roskasta.
Epigenetiikan tutkimushan on kumonnut tuon kolmannen kohdan. Nälkävuodet Hollannissa toisen maailmansodan aikana näkyvät jälkeläisten perimässä monella tapaa. Jopa niin, että raskauden loppuvaiheessa kärsineistä tulee laihoja ja lyhyitä, kun taas alkuvaiheessa kärsineillä on lihavuutta ja diabetes. Googlaamalla löytyy jo paljon tietoa. Tieteen Kuvalehdessä 9/2015, s. 50-55 oli havainnollinen juttu (kuvien kanssa) siitä, mistä on kysymys: Moshe Sfyzin ja Michael Meaneyn uraa-uurtavista tutkimuksista.

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
Heinäkuu
2016
2015
2014