Kirjoitukset avainsanalla määritelmä

Karhu poistumassa talvipesästään Arkangelin alueella. Kuva: Yhdysvaltain kongressin kirjasto

STT uutisoi viikko sitten Luonto-Liiton Kevätseurannasta kuvailulla: ”Siilit ovat alkaneet heräillä horroksesta. Luonto-Liiton kevätseurannassa siilejä on nähty liikkeellä muun muassa Turussa ja Jyväskylässä. Suomessa on viisi talviunta viettävää luonnonvaraista nisäkäslajia, joista siili on yksi. Muut ovat mäyrä, supikoira, koivuhiiri ja karhu.”

Tämä kuvailu pistää monella tapaa silmään. Ensinnäkin Suomessa talvilepoa viettäviä nisäkkäitä ovat muun tämän lisäksi esimerkiksi kaikki lepakkolajit, joita on ainakin kuusi eri lajia. Toiseksi, talvilepoa viettävät nisäkkäät jaetaan yleensä kahteen ryhmään: talviunta viettäviin karhuun, mäyrään ja supikoiraan ja horrostaviin siiliin, koivuhiireen ja lepakoihin.

Biologian opettajien keskusteluryhmässä pohdittiin, että tässä toimittaja ei selvästikään ollut ymmärtänyt talviunen ja talvihorroksen välistä eroa. Tämähän pitäisi muistaa peruskoulun ympäristöopin ja biologian tunneilta: karhu nukkuu talviunta, mutta siili horrostaa ja nämä ovat kaksi eri asiaa.

 

Pysähdyin kuitenkin miettimään asiaa: onko talviuni ja talvihorros eri vai sama asia. Englanniksihan tätä eroa ei tehdä: molempia kutsutaan nimellä hibernation. Minähän myös tutkin horrostavia eläimiä, hiirimakeja, joilla tämä ero on huomattavan epäselvä.

Hiirimakit voivat vaipua lyhyeen horrokseen tai ne voivat horrostaa kuukausia. Niiden ruumiinlämpö ei tietenkään laske lähellä nollaa, koska niiden elinympäristössä lämpötila laskee alimmillaan noin viiteen asteeseen, mutta ne voivat olla pitkiä aikoja noin kymmenasteisia.

Hiirimakit tuntuvat siis tekevän kumpaakin: pitkiä horroksia, kuten siilit, ja toisaalta matalampia horrostiloja, joissa lämpötila laskee vain muutaman asteen, kuten karhut. Trooppisilla eläimillä lyhyet horrokset eivät ole erityisen harvinaisia, mutta on harvinaista että sama laji sekä horrostaa lyhyitä että pitkiä pätkiä.

 

Ensimmäinen ajatukseni siis olikin, että ehkäpä jako talviuneen ja talvihorrokseen ei kerro niinkään paljon eroista talvihorroksen ja -unen välillä, vaan siitä että Suomen talvessa on kahden eri kokoluokan talvilepääjiä: isokokoiset nisäkkäät, kuten karhu, mäyrä ja supikoira nukkuvat talviunta ja pienikokoiset siilit, koivuhiiret ja lepakot horrostavat. 

Tieteellisessä kirjallisuudessa ei karhujen kohdalla puhuta talviunesta, paitsi yhdessä – merkittävässä – tapauksessa. Oulun yliopiston eläinfysiologian professorina toiminut Raimo Hissa säntillisesti puhui karhujen talviunesta aina winter sleep –nimellä (esimerkiksi tässä). Hissa on jo kuollut, mutta kysyin hänen seuraajaltaan Esa Hohtolalta mielipidettä talviunen ja talvihorroksen välillä.

Hohtola vastasi, ettei usko horroslämpötilan allometriaan (eli siihen että horroslämpötila määräytyy eläimen koon mukaan, toisin sanoen, että talviunen ja talvihorroksen välinen ero johtuisi vain ja ainoastaan lajien erilaisesta koosta). Hänen mukaansa talvihorroksen ja talviunen ero on lähinnä siinä, että talviunessa eläin säilyttää reaktiokykynsä ympäristön ärsykkeisiin, kun taas horroksessa näin ei ole.

Tällöin relevantti kysymys onkin: onko ärsykkeisiin reagointi sivutuote, joka johtuu korkeasta talviunen ruumiinlämmöstä, vai onko talviunen aikana ruumiinlämpö korkea, jotta karhu voi reagoida ympäristön ärsykkeisiin?

Erityistä fysiologista eroa talvihorrostajilla ja talviuinujilla ei vaikuta olevan. Tai oikeammin, eri horrostajilla on niin hyvin erilaisia horrostamistapoja, aina useampien kuukausien keskeytymättömästä syömättömyydestä lyhyisiin hetkellisiin horroksiin. Yhtäläisyyksien etsiminen on siis vaikeaa. Suurempi merkitys vaikuttaa olevan sillä, miten kukin syö ravintoa horrosta ennen, horroksen aikana ja horroksen jälkeen kuin niinkään siinä, miten ruumiinlämpö vaihtelee. Horrostutkimusta on tehty niin vähän suhteessa horrostapojen moninaisuuteen, että hormonitutkimus on monin paikoin sekalaista ja ristiriitaista.

Lopputuloksena vaikuttaa olevan niin, että talviuni ja talvihorros ovat eri tai sama asia vähän riippuen näkökulmasta.

Lohdullinen löytö oli erään karhututkijan haastattelusta tammikuulta. Jim Staples mainitsi, että hän menee horrostutkimuskokouksiin neljän vuoden välein, jonka loppupuolella oluttuopin ääressä väitellään siitä, että horrostavatko karhut vai ei.

Sitten on tietenkin vielä ne tutkijat, jotka voivat olla sitä mieltä, että talviuni ja talvihorros ovat eri asia, mutta niin että talviuni on paljon parempi ja kehittyneempi horroksen muoto kuin talvihorros, ja talviunen kutsuminen uneksi tai sen sanominen, ettei talviuni olisi aitoa talvihorrosta, vasta olisikin ilkeää karhuja kohtaan.

Vaikea minun on siis närkästyä siitä, jos talviuni ja –horros menee sekaisin.

Kommentit (1)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

DNA:n emäsjärjestykseen käytetty sekvensointilaite. Kuva: Konrad Förstner

 

Suomessa ollaan valmistelemassa genomilakia, jonka tarkoitus on säädellä sitä, miten ihmisistä kerätään tietoa heidän perimästään ja miten tätä voidaan käyttää hyödyksi. Helsingin Sanomat kirjoitti aiheesta jutun, joka oli paikoitellen harhainen.

Ihmisen perimästä puhuttaessa on tapana  sekä liioitella että vähätellä perimän merkitystä. Keskustelu ihmisten geenitutkimuksesta ei ole kuitenkaan järkevällä pohjalla, jos perimän merkitystä ei hahmoteta oikein.

Lyhyesti: ihmisen perimä koostuu i) alueista, jotka ovat rakennusohjeita proteiineille, ii) alueista, jotka säätelevät näiden proteiinien tuottoa ja iii) roskasta. Ihmisen perimä sisältää siis eräänlaiset rakennusohjeet, ei niinkään tietoa siitä mikä ihmisrakennelman kunto on. Rakennusohje-vertaus kantaa vain osittain: toisin kuin Lego-lelu, ihminen ei ole koskaan valmis. Toisin kuin Ikea-huonekalun, ihmisen pitää olla joka hetki toimintakykyinen. Vauva, murrosikäinen tai keski-ikäinen ovat kaikki toiminnallisia yksilöitä, vaikka ne jatkavat kehitystään. Näin ollen geenit ohjaavat ihmisen kehitystä tietyssä ympäristössä, eivät kerro siitä mikä ihminen kulloinkin on.

 

Genetiikan kykyä ”määrätä” ihmisen ominaisuuksia usein liioitellaan. Esimerkiksi HS:n jutussa kirjoitettiin, että "ihmisen genomi kertoo muun muassa syntyperän, etnisen ryhmän, elimistön rakenteen ja sen, mille sairauksille on altis." Tämä on puhdasta soopaa.

Syntyperällä tarkoitetaan Kielitoimiston sanakirjan mukaan sitä ”millaisesta suvusta, kansasta tms. joku on syntyisin. Aatelinen syntyperä, syntyperältään suomalainen.” Aateliutta ei perimästä pysty selvittämään ja aatelisarvotkin periytyvät tunnustettujen lasten kautta, ei geenien mukana. Se, missä maassa ihminen on syntynyt, ei myöskään riipu geeneistä, vaan siitä, missä äiti on ollut synnytyksensä aikaan. Ihmisryhmät, jotka ovat olleet eristäytyneitä toisistaan, saattavat erota joissain DNA-sekvenssin kohdissa, joten periaattessa voimme laskea perimästä millä todennäköisyydellä ihmisen lähimmät esivanhemmat ovat tietyltä maantieteelliseltä alueelta.

Etniset ryhmät puolestaan määritellään ensisijaisesti kulttuuristen piirteiden perusteella eikä genetiikan. Tietyissä tapauksissa, jos ryhmä on pitkään ollut olemassa ja hyvin vahvasti endogaminen, eli ryhmän jäsenet lisääntyvät saman ryhmän jäsenten kanssa, etnisten ryhmien välillä voi olla geneettisiä eroja. Askenasijuutalaiset ovat esimerkki etnisestä ryhmästä, jonka jäsenyys voidaan melko suurella todennäköisyydellä arvata perimän perusteella. (Kirjoitin taannoin roduista - näistä moni asia pätee etnisiin ryhmiinkin.)

Elimistön rakenne on kieltämättä genetiikan vahvasti määräämä. Se että minulla on viisi sormea, mahalaukku ja perna on geenien ansiota. Tätä tietoa varten tosin ei tarvitse kenenkään perimää selvittää. Jos elimistön rakenteella tarkoitetaan esimerkiksi ruumiinmuotoa tai kasvojen piirteitä, ollaan epävarmemmalla perustella. Sekään, että olen ylipainoinen, ei ole geenien määräämää. Ylipainoa on kertynyt, koska olen ottanut ruuasta talteen enemmän energiaa kuin mitä olen kuluttanut. Geneettiset erot voivat tietenkin osittain selittää, miksi olen ottanut niin paljon energiaa talteen tai miksi olen kuluttanut sitä vähemmän kuin normaalipainoiset ihmiset.

Perimän vaikutus sairausalttiuuteen puolestaan riippuu sairaudesta. Osaan geneettisistä sairauksista ympäristön vaikutus on pientä ja tietyillä geenimuodoilla ne puhkeavat lähes varmasti. Monitekijäisiin tauteihin, joihin kuuluu suuri osa elintasosairauksista, nimensä mukaan vaikuttavat monet tekijät. Näissä eri geenimuodot eivät välttämättä ole se merkittävin tekijä: keuhkosyöpäalttiuteen vaikuttaa eniten tupakoiminen. Ylipaino altistaa moniin eri tauteihin. Huippu-urheilu puolestaan altistaa tuki- ja liikuntaelinvammoihin.

Tiedämme nykyään jo monia eri geenimuotoja, joilla on tilastollinen yhteys eri tautien kanssa, mutta tunnemme suhteellisen heikosti monien näistä toimintatapoja ja todellista merkitystä. Tärkeintä sairausten välttämisen kannalta on olla rikas ja elää terveellistä elämää. Kolme ja puoli vuotta sitten argumentoinkin Helsingin Sanomien mielipidepalstalla, että terveelliset elämäntavat ja tasa-arvoinen yhteiskunta ovat parhaat takeet kansanterveyden vaalimiseen.

Vastalauseeksi perimän merkityksen liioittelulle tutkijat ovat käynnistäneet liikkeen, jossa he avoimesti laittavat internettiin oman perimänsä. Tämän taustalla on, että geneettinen yksityisyys on paljastunut olemattomaksi, koska tietokantojen anonymisoidut sekvenssitiedot voi suhteellisen helposti liittää henkilötietoihin. Perimänsä luovuttaminen mihin tahansa tietokantaan johtaa aina riskiin, että perimä päätyy vääriin käsiin.

Tutkijoiden ajatus on suoraviivainen: tietoturvan korostaminen liioittelee sitä, mitä perimästä voidaan oikeasti päätellä. Koska perimästä voidaan päätellä niin vähän, on ihan sama vaikka se olisi kaikkien nähtävänä. Oman perimänsä avoin julkaiseminen on tietenkin valtakysymys. Tutkimusryhmää johtava vakituisessa virassa oleva professori ei kohdanne ongelmia siitä, että hänen perimänsä on internetissä. Ottaen huomioon avoimen rasismin ja syrjinnän määrä, luultavasti heikommassa asemassa olevienkin ihmisten oikeuksien kannalta mahdollisen työnantajan tekeme Google-haku on suurempi riski.

 

 

Genomitieto on suhteellisen tuore sana, joka on nykyään monipuolisessa käytössä. Uudessa lukiobiologian opetussuunnitelmien perusteissakin se mainitaan kahden kurssin kohdalla. Itse aikanaan vastustin käsitteen ottamista lukion opetussuunnitelman perusteisiin, koska sitä ei ole missään vaiheessa erityisemmin määritelty. Biologian opettaminen on helpompaa, kun tiedetään mitä Opetushallitus toivoo opetettavan.

Itse olen ymmärtänyt, että genomitieto on kaikkea sitä tietoa, mitä genomin emäsjärjestyksen perusteella voidaan päätellä. Itse genomin emäsjärjestys, siis DNA-sekvenssi, ei ole genomitietoa, vaan genomitietoa on kaikki se, mitä sekvenssin analysoinnista syntyy. Vertauksen kautta: jos mittaukset ilmakehästä vastaavat genomin emäsjärjestystä, sääennuste on genomitietoa.

Tähän johtopäätöksen olen päätynyt sen kautta, että tuntemani tutkijat eivät käsitettä käytä – se on biologian puolella käytännössä olematon. Joten, lääketieteellisellä puolella tätä termiä varmaankin käytetään.

Biotekniikan neuvottelukunnan määritelmä kuuluu ”Genomitieto eli DNA- tai RNA-nukleotidisekvenssin selvittämiseen (sekvensointi) ja sen analysointiin (bioinformatiikka) perustuva tieto”, mikä vastannee käsitystäni. BTNK tosin kääntää genomitiedon englanniksi termillä genome data, jonka puolestaan ymmärrän eri tavoilla. Tässä mennään pitkään suomen ja englannin väliseen merkityseroon siitä mitä data ja tieto tarkoittavat. Edeltävää säävertausta jatkaen päädytään samaan merkitysongelmaan: säätiedot kun tarkoittavat puolestaan mittaustuloksia.

Kansallinen genomistrategia puolestaan määrittelee genomitiedon ympäripyöreästi ”ihmisen koko perimästä saatavaksi tiedoksi”. Tämä muotoilu on osittain ympäripyöreämpi kuin BTNK:n määritelmä – mikä on perimästä saataavaa tietoa? – mutta toisaalta huomattavasti rajoittavampi, sillä se määrittelee, että genomitietoa on vain tieto, joka saadaan koko perimän perusteella. Yksittäinen geenitesti ei siis tuota genomitietoa, vaan siihen pitää selvittää koko yksilön perimä. (Kirjoitin aiemmin geenin ja genomin eroista.)

Genomitieto on – kliinisen kiinnostuksen ja kansallisen genomistrategian perusteella – hyvin lääketieteellinen hanke. Samaten genomilaki on suunniteltu rajattavaksi vain terveydenhuoltoon ja tutkimukseen. Tavoitteena on tietoisesti rajata kerätyn genomitiedon käyttöä niin ettei sitä voida käyttää esimerkiksi rikostutkintaan, vakuutuspäätöksiin tai sukututkimukseen. Genomitieto myös perustellaan taloudellisista näkökulmista: syntyvästä uudesta liiketoiminnasta ja tehokkaammasta terveydenhuollosta.

 

Jos perimän merkitystä usein liioitellaan, kuten alussa kirjoitin, sitä myös vastaavasti väheksytään. Keskeinen eettinen ongelma syntyy siitä, että perimämme ei ole pelkästään meidän omaamme. Noin puolet perimästämme on samaa kuin äitimme perimä ja toinen puolisko puolestaan on isältämme. Vastaavasti jokaisen lapsemme perimästä noin puolet on meiltä.

Meidän perimämme ei kerro siis pelkästään omaa tarinaamme, vaan sukulaistemme tarinaa, sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen. Mikä on oikeutemme selvittää perimästämme asioita, joita sukulaisemme eivät ehkä halua tietää?

Toisaalta, kuten mainitsin, DNA-sekvenssien säilytyksen tietoturvaongelmia ei luultavasti koskaan pystytä ratkaisemaan niin, ettei riskiä ihmisten perimän vuotamisesta tietokannoista ole olemassa. Oman genomitietomme leviäminen vaikuttaa siis sukulaisiimmekin.

Lisäksi genomitieton katsomista pelkästään lääketieteellisten linssien kautta on vaarallista. Lääketieteellinen painotus on tietenkin poliittisesti järkevää: ihmiset arvostavat hyvää terveydenhoitoa ja ajatus siitä, että perimän selvittäminen ja luovuttaminen tutkimuskäyttöön parantaa terveydenhuoltoa on vaikeasti vastustettava. Lääketieteeseen luotetaan. Arviomuistio, joka hahmottelee genomilakia, viittaakin terveystietoihin hyvinvointitietoina. Perimä kertoo kuitenkin jotain kaikesta muustakin kuin ihmisen terveydentilasta.

Perimästä voidaan esimerkiksi päätellä ihmisen geneettinen sukupuoli. Tämä voi olla eri kuin sukupuoli, johon ihminen on kasvanut, ja yllättävänä tieto voi olla järkyttävä. Sukupuoleen liittyvän tiedon vuotaminen voi myös paljastaa transihmiset. Toisaalta, geenit voivat vaikuttaa myös seksuaali-identiteetin muotoutumiseen. Esimerkiksi homoseksuaalisuus on hyvin perinnöllistä, joten homospekulaatiotkin ovat mahdollisia genomitiedon perusteella. Käyttäytymisgeneettinen tutkimus paljastaa yhä enemmän geenimuotoja, jotka liittyvät temperamenttiin, älykkyyteen tai eri alojen lahjakkuuteen, kuten musikaalisuuteen. Nämä ovat kaikki geenimuodot voidaan selvittää ihmisen DNA-sekvenssistä.

Nykyisillä tiedoilla ei tietenkään pysty päättelemään perimästä onko sen omistaja homo, musikaalinen tai tyhmä. Ei ole sinänsä väliä, ovatko perimän emäsjärjestyksen perusteella tehdyt päätelmät oikeita, sillä pelkästään spekuloiminenkin voi olla ahdistavaa. En usko, että kovin meistä arvostaisi sitä, että muut ihmiset tekevät päätelmiä älyn lahjoistamme genomimme perusteella.

 

Genomitiedon keräämisen vaaroihin voi tietenkin vastata, että ihmisten internetkäyttäytyminen ja sosiaalinen media kerää jo valtavasti enemmän tietoa siitä, mitä ihmiset oikeasti ovat ja miten he toimivat. Se, mitä perimästä voidaan tähän verrattuna päätellä, on pientä.

Vastaavasti voidaan väittää, että keskittyminen potilaan perimään ja yksilöön hämärtää rakenteellisten terveyserojen hahmottamista. Köyhät voivat huonosti ja rikkaat voivat hyvin, eikä tämä johdu perimästä. Perimän perusteella yksilöity terveydenhoito voi entisestään lisätä Suomessa jo valtavan suureksi kasvaneita terveyseroja.

Genomitieto on vaikea pala, koska sen hyödyntäminen, salaaminen, rajaaminen ja sääntely ovat kiperiä poliittisia kysymyksiä, joita on pohdittu liian vähän.

Kommentit (0)

Seksuaalikäyttäytymisen monimuotoisuutta esittävä taideteos Pompeiin raunioissa. Kuva: fil.feier / Wikimedia Commons

 

Luonnontieteet perustuvat siihen, että mittaamme asioita. Kuten Galileo Galilei pistämättömästi totesikin, luonnontieteilijöiden tehtävä on ensin tehdä asioista mitattavia ja sitten mitata ne.

Jussi Viitala kirjoitti eilisessä Ylen kolumnissaan homoudesta ja siitä minkälainen on homouden biologinen perusta. Hän astui siis kunniakkaasti Galileo Galilein jalanjäljille: käsitteli mittaustuloksia homojen ja heteroiden eroista. Suurin osa molekyylitasoa suuremman mittakaavan biologiasta tarkasteleekin juuri yksilöiden välisiä eroja. Tässä ollaan biologian kovassa ytimessä: yksilöt eroavat toisistaan, yksilöiden erot ovat usein perinöllisiä ja yksilöillä on lisääntymiseroja, joten luonnonvalinta hyrrää ja evoluutiota tapahtuu.

Mittaavaa biologia kiinnostaa siis ennen kaikkea yksilön ilmiasu, fenotyyppi. Kun vertailemme homojen ja heteroiden aivoja, tämä tarkoittaa, että jaamme ihmiset kahteen eri joukkoon, homoihin ja heteroihin, ja sitten mittaamme tiettyjä suureita aivojen rakenteista. Ne voivat olla osien kokoja, pituuksia tai tilavuuksia, tai sitten esimerkiksi eroja aktiivisuudessa, eli aivojen sähköisen toiminnan eroja: jännitteitä, magneettivoita ja sähkövirtoja.

Homojen ja heteroiden aivojen vertailussa on siis kaksi ilmiasullista keskeistä kysymystä: kuka on homo tai hetero ja minkälainen aivojen rakenne on. En ole neurobiologi, joten en osaa arvioida, mitä eri aivojen rakenteiden tai toiminnan mittaustulokset kertovat. (Wikipedian artikkelista voi saada käsityksen kuinka paljon näitä eroja onkaan tutkittu ja löydetty.) Sen sijaan olen homo, ja tiedän ettei homouden määrittely ole mikään yksinkertainen asia.

Myönnän, olen itse helppo homo: harrastan seksiä miesten kanssa, olen parisuhteessa miehen kanssa, jota voin sanoa rakastavani (mitä tahansa sekin sitten merkitsee!), en harrasta seksiä naisten kanssa, enkä voi sanoa kokevani samanlaista vetovoimaa saati rakkauden tunnetta naisia kuin miehiä kohtaan. Koen olevani homo, ja myös kulttuurisesti identifioidun homoksi. Tämä kaikki on pysynyt suhteellisen samana koko elämäni ajan. Olen siis jotain, jonka Jussi Viitala voisi luokitella olevan ehdoton homoseksuaali.

Tunnen monia ihmisiä, sekä heteroita että homoja, jotka pystyvät kuvailemaan seksuaalista suuntautumistaan samoin määrein. Tunnen myös monia ihmisiä, niin homoja, heteroita, jotain siltä väliltä kuin ei mitään näistä, jolle tämä määrittely ei ole yhtään niin suoraviivaista. Heidän määrittelynsä voi riippua päivästä, tilanteesta tai se voi muuttua elinkaaren aikana.

(Tässä kohtaan lienee paikallaan tehdä pieni määritelmällinen kommentti: Englannin kielen sexual kääntyy suomeksi niin sukupuoleen kuin seksiinkin liittyväksi. Selvyyden vuoksi mielelläni suomeksi erottelen nämä merkitykset: seksi ja seksuaalinen, sukupuoli ja sukupuolinen. Biologiassa puhutaan paljon parittelukumppanin valinnasta ja tästä käytän aina nimeä sukupuolivalinta, koska se liittyy ennen kaikkea koiraiden ja naaraiden eroon. Viitala iloisesti sekoittaa seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden.)

Tehdään ajatuskoe: haluat tutkia homouden syntymekanismeja ja pystyisit mittaamaan aivan mitä haluat. Voisit selvittää yksittäisen ihmisen perimän, muutokset hormonitasoissa koko raskauden ajalta ja vanhempien stressitasot milloin vain. Miten määrittelisit tutkimuksessasi, että kuka on hetero, kuka on homo ja kuka on joku muu, mikä?

Mikä tekee ihmisestä homon? Onko se jonkinlainen ”rakkauden” tunne samaa sukupuolta kohtaan? Vai onko se halu harrastaa seksiä saman sukupuolen edustajan kanssa? Onko homous piirre, jonka voi määrittää käytöksen perusteella? Mitä ihmisen tarttee tehdä, jotta hänet voi luokitella homoksi? Pitääkö ihmisen harrastaa seksiä samaa sukupuolta olevan kanssa, jotta hän on homo? Mikä lasketaan seksiksi? Onko homous piirre, joka syntyy vain ihmisen itsemäärittelyn kautta?

Entä kuinka suuri osa homoudesta on vain ympäristön määrittämää? Jos yhteiskunnassa homous on laitonta, ei ole vaikea ajatella, että sekä homouden itsemäärittäminen tai homouteen liitettävien käytöspiirteiden toteuttaminen on harvinaisempaa. Yhteiskunnallisesti ja sosiaaliset paineet voivat vähentää yksilöiden halua kokeilla seksuaalisuuttaan. Miten tämä vaikuttaa, kun mittaamme homoutta? Meidän pitää pystyä määrittelemään homouden jollain yleismaailmallisella tavalla, jos oletamme, että homouden takana on myös yleismaailmallisia biologisia tekijöitä.

Seksuaalitutkimuksen uranuurtajan Alfred Kinseyn ajatus oli asettaa seksuaalinen suuntautuminen janalle: täysin homosta täysin heteroksi. Olisiko järkevää vain kysyä tutkimusyksilöitä, että kuinka homo olet asteikolla nollasta kuuteen. Miksi tämä olisi millään tavalla järkevä jaoittelu? Kuinka monella ihmisellä on niin monta seksikumpppania, että hän voi määritellä olevansa ennemmin nelosen kuin vitosen homo? Entä jos on melkoisen homo, mutta ei kohtaa samansukupuolisia ihmisiä joiden kanssa harrastaa seksiä, joten harrastaa seksiä lähinnä eri sukupuolta olevien kanssa? Kohtaavatko ihmiset seksikumppaninsa sukupuolina, yksilöinä vai jonain siitä välistä? Onko ihminen joka kokee olevansa hetero, mutta on harrastanut seksiä sadan miehen ja sadan naisen kanssa enemmän vai vähemmän homo kuin mies, joka ei ole harrastanut seksiä yhdenkään miehen kanssa, mutta kokee olevansa homo?

Kaikesta päätellen seksuaalisuus ei määrity janalle, vaan siihen liittyy monimuotoisuus, joka ei helposti taivu luvuiksi tai mittareiksi.

Samalla kirkasotsainen galileogalilei on ajanut itsensä nurkkaan. Oikeaa vastausta homouden määrittelyyn ei olekaan. On vain enemmän tai vähemmän väkivaltaisia määrittelyjä, jotka loukkaavat ainakin jonkun ihmisen ihmisarvoa. Yksilön identiteettiä pitäisi arvostaa, mutta se ei välttämättä liity erityisen läheisesti ihmisen käytökseen. Käytöksen ja identiteetin irrottaminen toisistaan johtaa omituisiin johtopäätöksiin. Esimerkiksi Suomen Punainen Risti voi todeta, ettei se syrji homoja verenluovutuksessa, koska säännöissä puhutaan vain miehistä, jotka harrastavat seksiä miesten kanssa.

 

Onneksi homouden ja heterouden määrittelyn umpikujasta pääsee pois yhtä helposti kuin miten sinne on päädyttykin. Se vaatii asian ajattelua uudesta näkökulmasta – tai itse asiassa sitä, että homouteen suhtaudutaan sinä mitä se tarkoittaakin: seksuaalisena kiinnostuksena miehiä tai naisia kohtaan.

Nykyinen biologinen tutkimus vihjaa siihen suuntaan, että naisten ja miesten homoseksuaalisuus pohjautuvat erilaisiin biologisiin ilmiöihin. Jos miespuolisista kaksosista toinen on homo, tämä tarkoitaa että toisellakin on keskimääräistä suurempi todennäköisyys olla homo. Sama pätee myös naispuolisten kaksosten suhteen (joskin todennäköisyys ei ole ihan yhtä suuri). Sen sijaan, jos kaksoset ovat eri sukupuolta, todennäköisyys ei ole yhtään keskimääräistä suurempi. Naisten ja miesten homoseksuaalisuus siis johtuu todennäköisesti eri geeneistä.

Naisten ja miesten homoudessa on tukuittain eroja. Yksi esimerkki on raskauden aikaisen testosteronin vaikutus. Varmin tapa selvittää sikiöaikaisen testosteronimäärän on mitata oikean käden etusormen pituuden suhde nimettömän pituuteen. Matala suhde korreloi korkeamman testosteronimäärän kanssa ja korkea suhde taas matalan testosteronimäärän suhteen: naisilla suhde siis on keskimäärin suurempi kuin miehillä. Meta-analyysissä selvisi, että homoseksuaalisilla naisilla on merkittävästi pienempi suhde kuin heteroseksuaalisilla naisilla. Sikiöaikaisella testosteronitasolla on siis vaikutus tähän. Miehillä vastaavaa eroa ei kuitenkaan löytynyt hetero- tai homoseksuaalisten välillä.

Koska naisten kiinnostus naisiin ja miesten kiinnostus miehiin perustuu eri geeneihin, kyseessä on siis eri biologinen ilmiö. Selitettäväksi ei siis jää homous tai heterous, vaan kiinnostuksen kohdistuminen miehiin tai naisiin.  Kinseyn jana ei ole biologisesti järkeenkäypä, koska kyse on kahdesta eri janasta: kiinnostuksesta miehiä ja kiinnostuksesta naisia kohtaan. Tämä lähestymistapa tarjoaakin järkevämmän teoreettisen lähestymistavan, jolla voidaan selittää niin biseksuaalisuutta kuin aseksuaalisuuttakin.

Ojasta noussut biologi kuitenkin aavistelee jo joutuvansa saman tien allikkoon. Jos ihmisellä on mekanismit kohdistaa seksuaalinen kiinnostus miehiin ja naisiin, miten sitten vaihtelu näissä ryhmissä, puhumattakaan sukupuolten moninaisuudesta, vaikuttaa seksuaaliseen kiinnostukseen. Sormien pituussuhteiden mittaajat ovat havainneet, että matalampi testosteronitaso raskauden aikana lisää sekä heteronaisten että homomiesten mieltymystä maskuliinisiin miehiin.

Biologia voi hyvinkin selittää merkittävästi seksuaalista suuntautumista. Sen sijaan biologilla on vielä matkaa, että hän saa tehtyä seksuaalisuudesta mitattavan. Se ei onnistu ilman muidenkin alojen asiantuntijoiden apua.

Kommentit (6)

Vierailija
1/6 | 

Korjatkaa tonne kuvatekstiin Pompeiji niin se olis oikein käännetty. Jookoskookos?

Vierailija
2/6 | 

Olemme siis pitkälle samaa mieltä. Jos käytin vanhentunutta termiä, se johtuu siitä, että olen lukenut aiheesta vain englanninkielisiä tekstejä.  Homo - hetero-akselilla on tosiaankin kysymys kiinnostuksesta. Siinä suhteessa on kysymys hyvin samanlaisesta asiasta kuin vaistoissa yleensäkin. Ne eivät pääsääntöisesti ole ole mekaanisia toimintamalleja, jotka laukeavat tietyn avainärsykkeen laukaisemana, kuten Konrad Lorenz aikoinaan opetti, vaan nimenomaan toimintayllykkeitä. Eläimen aikaisempi kokemus ja tilanne ratkaisevat, noudatetaanko yllykettä ja miten, vai eikö noudateta.

Viime vuonna Naturessa julkaistun tutkimuksen mukaan sukupuolisuuteen liittyvien toimintaylllykkeiden takaa ei toistaiseksi ole löydetty muita tekijöitä kuin tuo sikiökauden androgeenipiikin voimakkuus. Odotan kiinnostuksella, mitä tuleva tutkimus paljastaa.

Vierailija
3/6 | 

Sikiön aikaisen testosteronin määrä on myös linkitetty älykkyyteen, palkitsemisjärjestelmään, riskinottoon ja uhkien tunnistamiseen. Lisäksi alkoholin käyttö lisää testosteronin määrää naisilla. Näistä johtaen homot olisivat keskimäärin sokeampia uhkille (joka tukee SPR:N kantaa), ottaisivat vähemmän tietoisia riskejä ja olisivat muita herkempiä emotionaaliselle tuelle, josta saakin kuulla SJW:den suusta jatkuvasti. Eli siis kuinka kokemuksien kyseenalaistaminen rangaitsee asianomistajaa. Itse rangaistus rikoksesta jääkin sitten taka-alalle mikroaggressioiden noustessa keskipisteeseen. Mutta nyt pilaan taas päiväni feminismillä.

Viracocha
4/6 | 

Minun mielestä tämä homoseksuaalisuuden ylikorostaminen alkaa jo muistuttaa uskontoa...

Vierailija

Homoseksuaalisuuden korostaminen nykyään (esimerkiksi erilaisten pride-marssien yms. kautta) saattaa olla seurausta yhteiskunnassa pitkään vallinneesta homovastaisesta tilanteesta, jossa homo on kohdannut sosiaalisen hyljeksinnän, helvettituomion, ja mahdollisesti jopa vankilan tai mielisairaalan. Kun tilanne on vapautunut, homoutta on mahdollisesti haluttu tuoda julkisesti esiin vastareaktiona aikasemmalle syrjinnälle.

Itse en ole homo, joten tämä oli vain omaa teoreettista pohdintaani asiasta.

Käyttäjä628_0
Liittynyt12.7.2010
Viestejä13878
5/6 | 

Mun mielestä hieno ulostulo. Mitäpä näistä käkäilemään.
Ite olen jyystellyt joskus "leidareita" eli naisen näköisiä miehiä joilla kuitenkin on kulli.
Joku perverssia ajatuksen tasolla oleva idea siinä on. En pidä itseäni homona enkä edes bi-seksuaalina, koska en tunne minkäänlaista vetoa raavaisiin miehiin vaan noihin naisen näköisiin miehiin.
Silloin tällöin vietynä se tuntuu virikkeelliseltä "ruokalajilta", mutta ei ole mikään normi "illallinen".

Giraffa camelopardalis angolensis eli angolankirahvi Lissabonin eläintarhassa. Kuva: Alvesgaspar / Wikimedia Commons

Muutama päivä sitten tiedeuutisissa kiersi tieto, kuinka kirahveja onkin yhden lajin sijasta neljä lajia1. Kirahvi on aiemmin jaettu alalajeihin, joita on enimmillään eroteltu yhdeksän kappaletta. Nämä alalajit asuvat eri alueilla ja eroavat toisistaan turkin kuvioinnin perusteella. Nyt tutkijat kuitenkin ehdottivat, että nämä kirahvit jakautuvat neljään eri lajiin.

Lajin määritteleminen on tietenkin biologeille erityisen kiusallinen kysymys. Tyhjentävää lajimääritelmää kun ei ole olemassa. Biologinen lajimääritelmä (joka lienee se määritelmä, joka lukiolaisille nykyään opetetaan) määrittelee, että yksilöt ovat eri lajia, jos ne eivät voi keskenään saada aikaan lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä.

Kirahveille tämä määritelmä ei toimi: kirahvit ovat maantieteellisesti jakautuneet eri populaatioihin, jotka eivät kohtaa toisiaan. Näin ollen neljä kirahvilajia eivät voi lisääntyä keskenään, koska ne eivät kohtaa toisiaan. Entä jos eri kirahvilajit kohtaisivat? Ehkä ne voisivat lisääntyä, ehkä ei, mutta sitä emme koskaan tiedä. Tarhaolosuhteissa tätä voi kokeilla, mutta tarhassa eläimet tekevät mitä tahansa. Kaikenlaiset eläimet, kuten leijona ja tiikerikin, lisääntyvät keskenään, joten apua ei siitäkään löydy. (Toden totta, eri kirahvilajit risteytyvät tarhaolosuhteissa.)

Niinpä kirahvitutkijat vetoavatkin fylogeneettisen (tai evoluutiiviseen) lajimääritelmään: koska kirahvit ovat geneettisesti eriytyneitä toisistaan, ne ovat eri evolutiivisia linjoja ja siten myös eri lajeja. Tämän lajimääritelmän ongelmat ovat myös selkeät: käytännössä mikä tahansa eristynyt populaatio (kuten saimaannorppa) ansaitsisi määritelmän mukaan lajiaseman. Toisaalta, mikä tahansa eristynyt populaatio menettää lajiasemansa, jos se saa yhteyden toiseen eristyneeseen populaatioon ja niiden välillä tapahtuu geenivirtaa. Geenivirta on tekninen nimitys sille, että yksilö siirtyy populaatiosta toiseen ja parittelee. 

Tutkija tietenkin käyttää sujuvasti useampaa määritelmää: siinä missä lajin määrittelemisessä käytetään esimerkiksi biologisen ja fylogeneettisen määritelmän yhdistelmää, lajin tunnistaminen voidaan tehdä morfologisen määritelmän pohjalta.(Lajimääritelmistä voi lukea lisää blogikirjoituksessani, jossa väitin, että ensimmäinen ihmisyksilö on ollut olemassa.) 

Tutkijat pyrkivät kiertämään evolutiivisen lajimääritelmä ongelmaa vetoamalla siihen, että geneettinen ero on iso: kirahvilajien välinen geneettinen ero on yhtä suuri kuin ruskeakarhulla ja jääkarhulla. Geneettisen eron todellinen merkitys on tietenkin kyseenalainen. Tutkijat eivät voi sen tarkemmin tietää mitä se tarkoittaa todellisessa elämässä, minkälaisiin eroihin se lajien ilmiasun välillä johtaa. Geneettisen eroavuuden perusteella voi tietenkin laskea ajan, jolloin kirahvilajit ovat eriytyneet. Tämä on tapahtunut noin 1-2 miljoonaa vuotta sitten, mikä vastaa nisäkkäiden normaalia lajiutumisaikaa.

Kiistely siitä kuinka monta lajia kirahvi on, johtaa usein selkeiden tutkijaleirien syntymiseen. Lajimäärittelyn kannalta tutkijat jakautuvat kahteen leiriin: jakajiin ja niputtajiin. Jakajat jakavat määriteltyjä lajeja pienempiin yksiköihin, eli splittaavat olemassa olevia lajeja, kun taas niputtajat yleisesti ottaen pitävät pienemmästä lajimäärästä. Tämä on vanha ilmiö, joka edeltää jo suurinta osaa lajimääritelmistä, sillä tiettävästi termiä käytti ensimmäisenä Charles Darwin 1860-luvulla. Kyse ei siis niinkään ole siitä, että tutkijat edes käyttäisivät eri lajimääritelmiä, vaan että jokainen lajimääritelmä lähtökohtaisesti jättää rutkasti tilaa henkilökohtaiselle mielipiteelle.

 

Mikä sitten teki tästä tutkimuksesta merkittävän? Edellä mainitun jälkeen on vaikea olla ajattelematta, että tutkijat pyörittelivät semantiikkaa ja siitä tuli maailmanlaajuinen uutinen vain koska kyse on isokokoisesta ja hellyyttävällä tavalla hooposta eläimestä.

Kirahvi on isokokoinen ja rutkasti liikkuva eläin: yleensä tämänkaltaisten eläimien eri populaatiot eivät ole eriytyneet, koska yksilöt liikkuvat populaatiosta toiseen. Tutkijat kirjoittavatkin aiemmassa artikkelissaan, että tämä tilanne on ainutlaatuinen suurten afrikkalaisten nisäkkäiden joukossa. Geenivirran rajoittuminen ei siis myöskään johdu (nyky)ihmisen aiheuttamista elinympäristöjen pirstoutumista, koska geenivirta on katkennut jo kaksi miljoonaa vuotta sitten.

Tässä kohtaa tietenkin herää kysymys, että miksi näin on. Sitä ei tiedetä.

Populaatioiden geneettinen eriytyminen tietenkin johtaa merkittävään käytännön kysymykseen: miten uusien tietojen pitäisi vaikuttaa kirahvin suojeluun? Pitääkö kirahvin suojelua tehostaa nyt, kun tiedämme että kyse on neljästä eri lajista?

Tietenkin lajien määrittäminen on poliittinen kysymys. Kirahvin lajistatuksella on ennen kaikkea hallinnollinen vaikutus: lajin uhanalaisuus pitäisi nyt arvioida jokaiselle lajille erikseen. Tällä hetkellä IUCN:n punaisessa kirjassa on erikseen arvioitu kirahvin lisäksi kaksi alalajia. Vastaavasti suojelulaeissa ja –asetuksissa pitäisi huomioida uusi lajimäärä ja ottaa kantaa erikseen jokaiseen lajiin.

Niin kauan kuin luonnonsuojelugenetiikkaa on tehty, suojelupiireissä on käyty keskustelua siitä, miten populaatioiden geneettinen rakenne pitäisi ottaa huomioon suojelutoimissa. Pitääkö jokaista erillistä populaatiota suojella? Onko merkittävä tekijä lajin geneettinen monimuotoisuus kokonaisuudessaan vai lajin populaatioiden geneettinen erilaisuus? Jos lajilla on populaatioita, joilla on laskenut geneettinen monimuotoisuus, pitääkö näihin panostaa vai pitäisikö suojella enemmän niitä populaatioita joilla on paremmat selviytymismahdollisuudet? Voiko lajin yksilöitä siirtää populaatiosta toiseen vai pitääkö geneettistä rakennetta suojella?

Perustavanlaatuinen ongelma tietenkin liittyy siihen, että emme voi tietää mitä meidän pitäisi suojella, kun puhumme geneettisestä monimuotoisuudesta. Lajin selviytymisen kannalta on merkittävää, että laji pysyy geneettisesti monimuotoisena, koska se voi tällöin tulevaisuudessa paremmin sopeutua muuttuvaan ympäristöön. Pystymmekö jotenkin mittaamaan tietyn lajin tietyn populaation geneettistä evolutiivista potentiaalia? Emme tietenkään.

Jos kirahvi todellakin on erityislaatuinen isojen nisäkkäiden joukossa, sen eri populaatiot tietenkin vaativat erityistä suojeluhuomiota. Tämä lienee selvää – mutta siihen yksimielisyys päättyykin.

 

1 Nyrkkisääntö tiedeuutisissa:  jos otsikossa lukee ”yllättävä löytö”, kukaan ei oikeasti ollut yllättynyt.

Kommentit (4)

Alpo T. Punki
2/4 | 

Tämähän muistuttaa miekkavalas tilannetta, jossa tutkijat ovat onnistuneet määrittämään yhdeksän eri miekkavalas alalajia. Lajit muistuttavat toisiaan ulkonäöllisesti, mutta niiden ko'oissa, värityksessä ja metsästys strategioissa on selviä eroja. Kiinnostavaa nähdä kuinka tiedeyhteisö asian selvittää.

t-torppa
3/4 | 

Aivelo kirjoittaa: "Tarhaolosuhteissa tätä voi kokeilla, mutta tarhassa eläimet tekevät mitä tahansa. Kaikenlaiset eläimet, kuten leijona ja tiikerikin, lisääntyvät keskenään, joten apua ei siitäkään löydy. (Toden totta, eri kirahvilajit risteytyvät tarhaolosuhteissa.)"

Ensinnäkin eläimet eivät tee tarhassa mitä tahansa. Esimerkiksi kaksi eri tyyppistä (kind) eläintä eivät edes tarhassa risteydy keskenään. Tämä on kokeellisesti todistettu esimerkiksi koirien ja kissojen kanssa. Sen sijaan saman tyyppiset (kind) eläimet voivat yleensä lisääntyä tarhassa, vaikka ne olisikin määritelty eri lajeiksi (species). Tästä esimerkkinä leijonat ja tiikerit sekä kirahvit. Kokeellisten havaintojen valossa näyttää siltä, että eläimet pystyvät risteytymään tyyppiensa (kind), eli perusryhmien sisällä. Tässä valossa perusryhmä on tarkin ja johdonmukaisin lajikäsite.

• Frank L. Marsh on luonut käsitteen nimeltä perusryhmä. Perusryhmä tarkoittaa seuraavaa: kaikki yksilöt jotka joko suoraan tai epäsuorasti ovat risteytyksen kautta sidoksissa toisiinsa kuuluvat samaan perusryhmään. Risteymien ei tarvitse olla lisääntymiskykyisiä tai syntyä vapaasti luonnossa. Ne voivat syntyä myös keinotekoisen risteytyksen tuloksena. Perusryhmän määritelmä ei vaadi että sen edustajat lisääntyisivät keskenään luonnossa vaikka heillä olisi siihen geneettinen mahdollisuus (esim, tiikeri ja leijona).

• Perusryhmän yksilöt ovat läheisessä yhteydessä toisiinsa lukuisien risteymien kautta.

• Toisiaan lähelläkään olevien perusryhmien kesken ei ole koskaan havaittu selvää risteymää. Risteymät osoittavat, että eliöryhmien välillä on selkeät rajat - joiden avulla perusryhmät voidaan tunnistaa.

• Perusryhmien selkeä rajattavuus on viite luotujen ryhmien olemassaolosta.

ESIMERKKI PERUSRYMÄSTÄ (KOIRAELÄIMET)

Koiraeläinten heimoon kuuluu yli 30 eri lajia kuten koirat, sudet, kojootit, sakaalit ja erilaiset kettujen muodot. Nämä kaikki lajit ovat risteytyksen kautta sidoksissa toisiinsa joko suoraan tai epäsuorasti ja kuuluvat siten samaan koiraeläinten heimoon – eli perusryhmään.

Koira on onnistuneesti risteytetty esimerkiksi ketun, suden, kojootin ja sakaalin kanssa. Villakoira on risteytetty onnistuneesti suden, kojootin ja sakaalin kanssa. Tanskandoggi ja chihuahua voidaan risteyttää keinosiemennyksellä.
Perusryhmän sisällä on valtava muuntelu kapasiteetti jonka ansiosta eliöt pystyvät sopeutumaan muuttuviin ympäristöolosuhteisiin. Lajiutuminen "tytärlajeihin" tapahtuu kokeellisten havaintojen (koiraeläinten jalostus) mukaan aina perusryhmän sisällä. Geneettinen lisääntymismahdollisuus (suoraan tai epäsuorasti) vahvistaa tämän.

Perusryhmät eivät todista niiden olevan luotuja mutta ne kyllä vahvasti viittaavat siihen. Sillä luonnossa havaittu lajiutumisprosessi ainostaan kykenee ammentamaan jo olemassa olevista perusryhmien geenivarastoista köyhdyttäen niitä.  

Aiheesta enemmän linkissä - "Raamatun "luotu laji" sopii todistusaineistoon"

Tuomas Aivelo
Liittynyt3.1.2014
Viestejä211

Aah, Frank L. Marsh, jonka mielestä Saatana oli mestarigeneetikko, joka houkuttelee ihmisiä parittelemaan muiden kuin oman rotunsa edustajien kanssa. Marshin mielestä myös tumma iho oli ihmisten risteytymisen takia syntynyt epänormaali piirre.

Sanomattakin lienee selvää, että tällä ei ole mitään tekemistä tieteen kanssa.

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
Heinäkuu
2016
2015
2014