Kirjoitukset avainsanalla tarttuvat taudit

Gambianepolettihekko poseeraa kameralle. Kuva: Charles Sharp / Wikimedia Commons
 

Länsi-Afrikan ebolaepidemia käynnistyi, kun lapsi sai tartunnan hedelmälepakosta. Arabian niemimaalla MERS levisi alunperin lepakoista. Aasiassa henipa-virukset leviävät lepakoiden kautta. Ovatko lepakot sitten erityisen vaarallinen eläinryhmä?

National Geographicin syyskuun numerossa on pitkä juttu kokeneesta luontokuvaajasta Joel Sartoresta, joka meni ugandalaiseen luolaan kuvaamaan 100 000-päistä hedelmälepakkoparvea. Sartore kuvaa elävästi kuinka hän meni luolaan, kuvasi, tuli pois, riisui suojavarustuksensa ja sitten sai silmälleen guanoa, lepakon ulostetta, yli lentävästä parvesta.

Loppuartikkeli kuvaa luontokuvaajan pelkoa siitä, kuinka mahdollisesti sai Marburg-virustartunnan, muttei sitten saanutkaan. Hän lensi kotiin ja asettautui vapaaehtoiseen kolme viikon karanteeniin omaan kotiinsa.

Lepakkotutkijoiden artikkelin tuomitseva reaktio oli nopea. Tutkijat ovat viime vuosien aikana vakuuttaneet ihmisille, että lepakoita ei ole erityistä syytä pelätä, ja että ne ovat oikeasti hyödyllisiä elämiä. Sensaatiomaisesti kirjoitettu artikkeli yhdessä luetuimmista luontolehdistä romuttaa paljon pitkäaikaista työtä. National Geographic myöhemmin vastasikin kirjoittamalla, ettei artikkelia ollut tarkoitettu syyllistämään lepakoita.

 

Tutkijalle ja tiedetoimittajalle riskien viestintä on tietenkin aina vaikea. Kun lepakkotutkimukselle haetaan rahoitusta, tautinäkökohtia kannattaa painottaa, koska kansanterveydellisesti merkittävälle tutkimukselle saa helpommin rahoitusta. Kun tutkimustuloksia uutisoidaan, mediassa menee helpommin läpi uutinen siitä, kuinka lepakoista on taas löydetty uusia tauteja.

Lisäksi lepakot ovat kiinnostava tutkimuskohde. Tiedämme, että lepakot kantavat laajempaa zoonoosien, eli eläimiltä ihmisille tarttuvien tautien joukkoa, kuin muut nisäkäsryhmät. Ongelmaksi muodostuu, ettemme tiedä kuinka merkittävä asia tämä on, eli kuinka usein taudit siirtyvät lepakoilta ihmisille.

Sen sijaan tiedämme, että lepakot ovat hyödyllisiä. Ne syövät hyönteisiä, jotka voivat olla viljelysmaiden tuholaisia tai paljon pelottavampia tautien levittäjiä. Kärpäsiä ja hyttysiä syövät lepakot voivat oikeasti pelastaa ihmishenkiä.

Lisäksi tiedämme, että zoonoosit leviävät erityisesti alueilla, joissa luontaiset elinympäristöt ovat pienentyneet ja pirstoutuneet. Lepakoista tarttuvien tautien riski pienenisi olemattomiin, jos suojelisimme lepakkojen elinalueita.

 

Pelko lepakkoja kohtaan leviää nopeasti, mutta arvostus kehittyy hitaammin. Monissa maissa ihmiset tappavat lepakoita, koska näitä pidetään tautien levittäjinä.

Lepakkojen kohdalla tutkijan vastuu siitä, miten hän viestii omasta tutkimuksestaan, korostuu. Huonosti harkitut sanat voivat johtaa lepakkojen tappamiseen ja sitä kautta myös ihmisten terveyden heikentymiseen. 

Suomessa onneksi tilanne vaikuttaa hyvältä: ihmisten suhtautuminen lepakoihin on yleisesti ottaen positiivinen. Siinä missä suomalaisistakin lepakoista löytyy mahdollisia zoonooseja, niiden riskit ovat pieniä.

Ja harrastaahan Jenni Haukiokin nykyään lepakkojen havainnointia.

 

Jos lepakot kiinnostavat, lisätietoa lepakoista ja harrastusmahdollisuuksista löytyy Suomen lepakkotieteellisen yhdistyksen sivuilta.

Kommentit (3)

Jukka Salo

Juttu painottuu liikaa lepakoiden zoonoosi-fobiaan. Lepakoiden hyväksyttävyys eri kulttuureissa perustuu paljon monipuolisempaan kirjoon, esimerkiksi niiden syöntiin, merkitykseen pölyttäjinä, esi-isien henkien kantamiseen ja vaikkapa suvi-illan mökkielömykseen tai syvään vihaan Andien rinteiden karjankasvattajilla vampyyreja kohtaan. Kaiken takana ei todellakaan ole loinen, vaan maailma on luontosuhteeltaan kulttuurien kimara, voi hyvä Sylvi sentään.

Teppo Mattsson
Liittynyt13.1.2014
Viestejä134

Jukka Salo kirjoitti:
Kaiken takana ei todellakaan ole loinen, vaan maailma on luontosuhteeltaan kulttuurien kimara, voi hyvä Sylvi sentään.

Kulttuurikin on loinen.

JPI
Liittynyt5.12.2012
Viestejä25916

Ihminenhän se tauteja levittää vaikka ne jossain päin maailmaa olidivatkin alunperin eläimistä kuten lepakoista lähtöisin.

3³+4³+5³=6³

Hyalomma marginatum -aikuinen. Kuva: Adam Cuerden / Wikimedia Commons

Tämän päivän uutisten perusteella voisi luulla, että Ruotsista löytyi uusi punkkilaji. Niin Yle, MTV kuin Iltalehtikin uutisoivat ruotsalaisista löydöistä. Uutisten kääntämisessä suomeen jäi kuitenkin huomaamatta pieni yksityiskohta: Ruotsista löytyi ensimmäistä kertaa aikuinen Hyalomma marginatum -punkki.

Ruotsissa on aiemmin havaittu useita kertoja H. marginatum -punkin nymfivaihetta. Esimerkiksi vuodelta 1992 peräisin olevan artikkelin perusteella punkkia on havaittu Ruotsissa ainakin viisi kertaa varpuslinnuilla. Suomessakin on havaittu H. marginatum. Syy on yksinkertainen: punkit liikkuvat erittäin tehokkaasti muuttolintujen kyydissä.

Hyalomma marginatumilla on kaksivaiheinen elinkierto: munasta kuoriutuu nymfi, joka imee veriaterian. Syöneestä nymfistä kehittyy aikuinen naaras tai koiras, joka etsii parittelukumppanin. Aikuinen naaras imee vielä veriaterian, jonka voimin se munii. (Kotoisella puutiaisella näitä vaiheita on kolme: toukka, nymfi ja aikuinen.) H. marginatum esiintyy lähinnä eteläisimmässä Euroopassa, Afrikassa ja Aasiassa, josta ne pääsevät yllättävän hyvin kulkemaan pohjoiseen. H. marginatumin nymfit nimittäin imevät usein verta pienistä varpuslinnuista. Jos tämä tapahtuu linnun muuton yhteydessä, punkki voi päätyä esimerkiksi Ruotsiin. Aikuiset Hyalomma -punkit yleensä etsivät uhrikseen jänistä isokokoisemman nisäkkään, useimmiten sorkka- tai kavioeläimen.

Punkkiuutinen ei kuitenkaan ole pannukakku. Ruotsissa nimittäin havaittiin ensimmäistä kertaa aikuinen Hyalomma marginatum. Aikuiset H. marginatumit eivät matkusta lintujen siivellä, vaan ne ovat tulleet nymfinä jo vuotta aiemmin maahan lintujen mukana. Se, että ne ovat kehittyneet aikuiseksi, tarkoittaa, että ne ovat selvinneet talvesta. Tähän mennessä on ajateltu, että pohjoinen talvi on niin kylmä, että se tuhoaa mahdolliset maahan tulleet H. marginatum -nymfit.

Aikuinen Hyalomma marginatum ei ole myöskään uniikki ilmiö Pohjoismaissa. Tanskan Bornholmin saarelta löytyi vuonna 1939 tällainen yksilö. Nyt aikuisia oli kuitenkin löytynyt kolme, ympäri Ruotsia. Joka tapauksessa H. marginatum on harvinainen punkkilaji Pohjoismaissa, joten niitä havaitaan joka tapauksessa harvoin. Paras mahdollisuus havaita punkki onkin nähtävästi ottaa kiinni muuttolintuja ja tunnistaa niiden punkkilajit.

Hyalomma marginatum on Euroopassa kiinnostava punkki kansanterveydellisestä näkökulmasta, sillä se levittää Krimin-Kongon verenvuotokuumetta aiheuttavaa RNA-virusta. Tapauksia on vuosittain muutamia Balkaneilla ja joskus tapauksia on ollut Espanjassakin. Punkin leviäminen uusille alueille tietenkin on pelottavaa sikäli, että verenvuotokuumekin saattaa levitä uusille alueille.

Lohdullista kuitenkin on – jos niin voi sanoa – että ilmastonmuutosskenaarioiden perusteella Välimeren alueelle tulee tulevaisuudessa kuivempi ilmasto. Tämä heikentäisi punkkien selviytymistä. Muutamilla alueilla pohjoisempana Euroopassa, kuten tietyillä Saksan alueilla, Balkaneilla ja Ranskan länsirannikolla muodostunee alueita, joille Hyalomma marginatum voi asettua asumaan. Meidän ja ruotsalaisten ei kuitenkaan vielä tarvitse pelätä.

Kommentit (0)

Lenkko syö Brisbanessa, Australiassa, palmua. Kuva: Andrew Mercer / Wikimedia Commons.

Tämän vuoden virus voisi olla Nipah: kuukausi sitten Intian Keralan osavaltiossa raportoitiin kolmen ihmisen kuolemisesta nipahtartuntaan ja tämän jälkeen nähtävästi 18 ihmistä saanut tartunnan. Heistä 16 on kuollut tartuntaan. Aikaisempina vuosina blogissani on vuoden viruksena esiintynyt niin Länsi-Afrikan ebolaepidemia, Etelä-Amerikan zikaepidemia kuin Arabian niemimaan MERS-virukset.

Nipahin nosti maailmankartalle se, että se esiintyi Intian länsirannikolla Keralassa, jossa sitä aiemmin ei ollut ollut lainkaan. Tautia oli esiintynyt aiemmin Bangladeshissa ja itäisimmässä Intiassa, Bengalissa, noin 2 000 kilometrin päässä.

 

Nipah-virus aiheuttaa aivotulehdusta, joka on usein tappava. Sairaalahoitoon päätyneistä potilaista noin puolet kuolee. Taudin itäminen kestää viikosta kahteen ja taudin alettua kooma voi seurata jopa vuorokaudessa.

Nipah on pitkään ollut pelottavan vaarallinen, mutta lohdullisen pienelle alueelle rajoittunut taudinaiheuttaja. Virus tunnistettiin ensimmäisen kerran vuonna 1998 Malesiassa ja suuri osa tautitapauksista on rajoittunut Malesiaan tai Bangladeshiin. Virusta kuitenkin kantavat lenkot, eli vanhalta nimeltään lentävätkoirat, alueella yleiset hedelmälepakot, jotka asuvat laajalla alueella Australiasta Madagaskarille. Pohjoisessa niiden esiintymisraja menee Intiassa ja Kiinassa.

Tartunta on tultava suoraan toiselta ihmiseltä tai tautia kantavalta eläimeltä. Tartunta-elokuvan maailmanlaajuisen pandemian mallina oli juuri nipah. Tauti lähti elokuvassa kulkemaan, kun hedelmälepakon puoliksi syömä hedelmä tippui maahan. Metsässä laiduntanut sika sitten söi tämän hedelmän ja sika puolestaan päätyi ruuaksi macaolaisen kasinon ravintolaan. Tämä on paitsi kuviteltavissa oleva, myös realistinen tapa viruksen leviämiseen.

Ensimmäisen nipahepidemian aikana Malesiassa ainakin 257 ihmistä sai tartunnan, 105 ihmistä kuoli ja yli miljoona sikaa tapettiin, koska virus oli päässyt leviämään sikatiloilla. Tautia ei ole esiintynyt Malesiassa tuon jälkeen.

Nipahin läheinen sukulainen, Hendra-virus, on vastaavanlainen vaarallinen, mutta samalla tavoin harvinainen. Molemmat virukset kuuluvat heikosti tunnettuun henipavirusten ryhmään. Pitkään ajateltiin, että henipavirukset esiintyvät vain Australiassa ja Aasiassa, mutta afrikkalaisista lepakoistakin on viime aikoina löydetty henipaviruksia.


Hendra-virus tunnistettiin ensimmäisen kerran vuonna 1994 Hendrassa, Brisbanen esikaupungissa Australiassa. Taudin ensimmäiset uhrit olivat 22 ravihevosta, ohjastaja ja hevosten omistaja. Tämän jälkeen hendravirus on aiheuttanut silloin tällöin tartuntoja hevostiloilla Queenslandissa ja New South Walesissa. Vuodesta 2010 lähtien tartunnan hevosissa ovat olleet vuosittaisia.

Hendratartunnan taudinkuva on samanlainen kuin nipahtartunnallakin, joskin keuhkotulehdukset ja –verenvuoto vaikuttaa yleisemmältä.

Hevoset ovat hendran uhreja nähtävästi siksi, että laiduntaessaan ne välillä syövät ruohoa puiden alta. Lenkot elävät yhdyskunnissa usein juuri puissa ja näin lenkkojen ulosteet päätyvät hevosen suuhun. Hevosesta toiseen ja ihmisiin tauti leviää pisaratartuntana.

Kumpikin virus on harvinainen: taudinaiheuttajien tunnistamisen jälkeen nipahtartunnan on saanut noin 700 ihmistä ja hendratartunnan seitsemän ihmistä. Kuolleisuus on kuitenkin huomattava: kummassakin taudissa yli puolet tartunnan saaneista ja diagnosoiduista ihmisistä kuolee.

 

Henipavirukset tulevat valitettavasti olemaan yhä yleisempiä. Kuten ebolan osalta, myös henipavirusten leviämistä edistää lepakkojen elinympäristöjen pirstoutuminen ja tuhoutuminen. Kun lepakot joutuvat yhä useammin tekemisiin ihmisten ja kotieläinten kanssa, mahdollisuuksia tautien leviämiselle on yhä enemmän.

Kommentit (0)

Vasemmalla olevalla pihapunavarpusella on Mycoplasma gallisepticum -tartunnan oireita. Kuva: Paul Hurtado / Flickr.

Pihapunavarpuset ovat Pohjois-Amerikan yleisimpiä pikkulintuja. 1900-luvun aikana ne levisiviät Meksikosta ja Lounais-Yhdysvalloista yli koko maan aina Kanadaan asti. 90-luvulla itäisten populaatioiden kannat kuitenkin romahtivat tartuntataudin takia.  

Pihapunavarpusille tarttui Mycoplasma gallisepticum, kanalintujen yleinen taudinaiheuttaja, joka aiheuttaa tartuntoja myös kanaloissa ja kalkkunatiloilla. M. gallisepticum on suomalaisessa siipikarjassa harvinainen, mutta Euroopassa yleisempi.

Tauti ei tapa suoraan pihapunavarpusia: jos laboratoriossa lintuja tartutetaan viruksella, ne saavat sidekalvontulehduksen, joka kuitenkin paranee. Luonnossa tilanne on toisin: sidekalvontulehduksen saaneilta linnuilta käytännössä katoaa näkökyky, jolloin ne joutuvat helposti saalistajien uhreiksi tai eivät pysty löytämään ruokaa.

Taudista kiertää erilaisia kantoja, jotka ovat eri tavoin vaarallisia. Jos suhteellisen lievä kanta aiheuttaa taudin, linnut selviävät siitä hengissä. Tauti voi kuitenkin aina tarttua uudestaan linnuille. Moniin tauteihin syntyy pysyvä vastustuskyky – kuten ihmisillä tuhkarokkoon. Mycoplasma gallisepticumin tapauksessa vastustuskyky on osittainen: taudit kyllä tarttuvat, mutta niiden oireet ovat vähemmän vahingollisia. Linnut pystyvät siis selviämään lievän kannan sairastamisen jälkeen vahvemmistakin kannoista.

Lopputuloksena on, että evoluution ansiosta taudinaiheuttajasta tulee jatkuvasti virulentimpi, eli vakavamman taudin aiheuttava. Lievät kannat kiertävät, koska populaatiossa syntyy aina uusia yksilöitä. Samalla kuitenkin kehittyy yhä pahempia kantoja. Koska osittainen vastutuskyky mahdollistaa sen, että linnut pystyvät kärsimään virulentimman kannan, taudinaiheuttaja myös kehittyy tähän suuntaan.

Mutta entä sitten? Miten pihapunavarpusen tauti olisi kiinnostava? Koska pihapunavarpunen antaa tärkeän oppitunnin lääketieteelle.

2000-luvun alussa matemaattiset biologit pohtivat kysymystä, että mitä käy, jos ihmisille annettava rokote antaa epätäydellisen suojan taudilta. Epätäydellinen rokote on rokote, joka ei täysin estä tautia, mutta tekee siitä vähemmän haitallisen ja mahdollistaa taudin leviämisen eteenpäin – se siis toimii kuten heikko Mycoplasma–kanta pihapunavarpusilla. Tällöin simulaatiot osoittivat, että epätäydellinen rokote johtaisi ihmisen taudinaiheuttajan virulenssin kasvuun.

Tämä tulos oli aikanaan hyvin kiistelty. Käytännössä tulos tarkoittaisi, että joissain tapauksissa ihmisten rokotteet voivat johtaa entistä vaarallisempien tautien kehittymiseen.

Pelko tällä hetkellä lienee turha: Ihmisille annettavat rokotteet käytännössä aina estävät taudin leviämisen eteenpäin. Näin ollen ne eivät johda taudinaiheuttajien evoluutioon kohti voimakkaampaa tautia. Sen sijaan eläimille annetaan joskus epätäydellisiä rokotteita. Marekin tauti on broileritilojen tauti, jota aiheuttaa herpesvirus, joka on kehittynyt jatkuvasti tuhoisammaksi. On ehkä mahdodonta selvittää, onko tautikantojen ärhäköityminen rokotteiden syytä, mutta tutkimuksen perusteella rokote ainakin mahdollistaa taudin pidemmän leviämisajan. Kahden muunkin eläinten taudinaiheuttajan, kissan kalikiviruksen ja gumborotautia aiheuttavan birnaviruksen, uskotaan tulleen virulentimmiksi epätäydellisen rokotteen takia.

Luonnossa lisäksi kanien myksoomavirus on esimerkki samantyyppisestä evoluutiosta. Taudin epäillään tulleen yhä vaarallisemmaksi, koska kaniinit ovat omasta puolestaan kehittyneet paremmin vastustuskykyisiksi tautia kohtaan. Koska kaniinien parempi vastustuskyky mahdollistaa taudin kehittymisen vaarallisemmaksi, tämä myös tekee niin.

Mitä epätäydellinen suoja sitten tarkoittaa käytännössä? Pitäisikö rokotteet lopettaa, jos ne aiheuttavat taudinaiheuttajien kehittymistä vaarallisemmiksi?

Ei tietenkään. Marekin tautia vastaan rokottaminen on vähentänyt rutkasti kanankasvattajien tappioita ja taudin esiintyminen on vähentynyt huomattavasti. Kun lasketaan hyödyt ja haitat yhteen, Marekin tautia vastaan rokottaminen kannattaa.

Tautien ärhäköityminen muistuttaa, että evoluutio pitää ottaa huomioon aina, kun suunnitellaan ihmisten tai eläinten terveyteen liittyviä ehkäisy- ja hoitotoimenpiteitä.

Kommentit (1)

Pine
Liittynyt5.3.2012
Viestejä248

Kun puhutaan mikrobitaudinaiheuttajien evoluutiosta, olisi hyvä muistaa, että ei ole ollenkaan itsestäänselvää mihin suuntaan kulloinkin mikrobin virulenssi kehittyy. Korkea virulenssi ei ole välttämättä edullista mikrobille itselleen. Vakavan taudin heikentämä isäntä tai jopa isännän kuolema estävät tehokkaasti mikrobin leviämistä ja ohjaavat mikrobin evoluutiota kohti lievempää virulenssia. Jos ympäröivät kuitenkin olosuhteet muuttuvat sellaisiksi, että esimerkiksi saman lajin yksilöitä on pakkautuneena paljon pieneen tilaan, missä taudinaiheuttajan tarttuminen on huomattavasti todennäköisempää eikä taudin ärhäköityminen enää estä taudinaiheuttajan leviämistä, on korkeamman virulenssin kehittyminen mahdollista.   

Isännän tehostunut immuunipuolustus pakottaa taudinaiheuttajan muuttumaan, mutta se ei ohjaa sitä mihin suuntaan taudinaiheuttajan virulenssi kehittyy.

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2017
Heinäkuu
2016
2015
2014