Kirjoitukset avainsanalla opettaminen

Lukion ekologian kurssin kirjoja. Kuva: Tuomas Aivelo

Tällä viikolla tuohtumusta on aiheuttanut biologian ylioppilaskirjoitusten reaalikoe, jossa tehtävä 9 käsitteli metsän sukkessiota eli ekosysteemin muutosta ajan kuluessa. Tehtävän liitteenä oli kuvaaja, johon kokelaan pitäisi osata yhdistää oikeat käsitteet oikeisiin käyriin.

Panu Halme kritisoi kuvaajaa Twitterissä vakavista asiavirheistä ja tämä ylitti uutiskynnyksen useassa mediassaHelsingin Sanomat haastatteli apulaisprofessori Tuomas Aakalaa metsäsukkessiosta ja jutun otsikko tiivistää tehtävän ongelmallisuuden: ”Edes aiheeseen erikoistunut apulaisprofessori ei olisi pystynyt vastaamaan biologian ylioppilaskokeen metsäpalokysymykseen” 

Biologian ja maantieteen opettajien liittokin yhtyi kritiikkiin.

Mielestäni virheet kysymyksessä ovat suhteellisen pieniä ja paljon onnistutaan vielä pelastamaan tehtävän arvioinnissa. Sen sijaan koko saaga on jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka biologian reaalikoe on ongelmallinen, lukio-opetusta väärään suuntaa ohjaava ja ihan aidosti huono koe.

Olen aiemminkin kritisoinut ylioppilaskirjoitusten biologian reaalikoetta. Jossain vaiheessa kuvasin reaalikoetta lauseella: ”Jokaisella kerralla mukana on yleensä yksi hyvä kysymys, lauma samantekeviä ja pari tosi huonoa.” Tällä kertaa ei ollut yhtään hyvää, mutta huono tehtävä osuikin vikaan tosi monella tapaa.

 

Mitä lukiolaisen pitäisi tietää suomalaisen metsän sukkessiosta? Valtioneuvoston asetuksessa ylioppilastutkinnosta määritellään, että biologian reaalikokeen tehtävät laaditaan pakollisten ja valtakunnallisten valinnaisten opintojen oppimäärien mukaan. Opetussuunnitelman perusteiden mukaan ekologia ja ympäristö (BI2) –kurssin tavoitteisiin kuuluu ”ymmärtää populaatioiden, eliöyhteisöjen ja ekosysteemien rakenteiden, vuorovaikutusten ja toimintojen periaatteet” ja sisältöihin ”ekosysteemien rakenne ja palautuvuus” (pdf).

Opetussuunnitelmat ovat Suomessa hyvin väljiä ja jättävät paljon valtaa opettajille. Samalla lukion opetussuunnitelmat antavat paljon valtaa Ylioppilastutkintolautakunnalle. Koska asialleen omistautuneen lukion opettajan tavoite tietenkin on oltava, että hänen opiskelijansa suoriutuvat hyvin lukion oppimäärää testaavissa ylioppilaskirjoituksissa, opettajan on valmistettava opiskelijansa vastaamaan hyvin reaalikokeeseen. Tällöin opettajan tulkintaa opetussuunnitelmista värittää se, miten opettaja tulkitsee ylioppilastutkintolautakunnan tulkitsevan opetussuunnitelmaa.

Ylioppilaskirjoituksista on tullut etenkin pääsykoeuudistuksen jälkeen hyvin korkean panoksen kokeita. Tämä entisestään lisää ylioppilaskirjoitusten painoarvoa.

Mihin ylioppilastutkintolautakunta sitten vetoaa opetussuunnitelmatulkinnoissaan? Yleisesti puhutaan oppikirjoista. Niin myös metsäsukkessiokeississä. Helsingin Sanomien haastattelussa Ylioppilastutkintoiautakunnan puheenjohtaja Tiina Tähkän mukaan kyseinen kysymys perustuu lukion oppikirjoihin. Tähkän mukaan yksinkertaistettu kuvaus sukkessiosta on lähes kaikissa oppikirjoissa. Tämä on ylioppilastutkintolautakunnan peruspuolustus tilanteessa kuin tilanteessa.

Sanottakoon tästä neljä asiaa:

Ensinnäkin, mielestäni reaalikokeen tehtävä on epäonnistunut, jos sen perustelussa pitää vedota oppikirjojen sisältöön. Oppikirjat ovat eri asia kuin opetussuunnitelmat ja oppikirjat eivät saisi sanella sitä, mikä on lukion oppimäärä. Se, että oppikirjoja käytetään perusteena tarkoittaa, että käytännössä kaikissa kirjoissa olisi oltava sama sisältö. Ei ole tarkoituksenmukaista, että kaikki eri kustantajien oppikirjat olisivat samanlaisia, vaan monimuotoisuus olisi etu.

Toiseksi, kaikissa oppikirjoissa ei ole tehtävän kuvaajan mukaista kuvausta metsien sukkessiosta. Sukkessio on mainittu kaikissa, mutta kuvaukset vaihtelevat rutkasti. Monet kuvaajassa tarkasti esitetyt asiat on esitetty epämääräisemmin oppikirjojen tekstissä.

Kolmanneksi, sukkessio esitetään paljon yleisemmällä tasolla suurimmassa osassa kirjoja. Tämän tehtävän kuvaaja ei ole ”yksinkertaistettu” kuvaus sukkessioon liittyvästä kirjojen sisällöstä tai pohdinnasta, jota lukiolaisten voisi olettaa hallitsevan. Päinvastoin, se on monimutkaistettu kuvaus.

Neljänneksi – ja tämä on mielestäni tehtävän kaikkein suurin ongelma – tehtävän kuvaaja esiintyy suoraan sellaisenaan kahdessa materiaalissa: Studeon oppimateriaalissa ja SanomaPron kirjassa BIOS 2-3. Muissa kirjoissa tämänkaltaista kuvaajaa ei ole, vaan sukkessio on kaikissa kuvattu sanallisesti. Se, että "oikeat vastaukset", löytyvät parista kirjasarjasta suoraan sellaisenaan asettaa opiskelijoita keskenään epätasa-arvoiseen asemaan.

Tehtävän kuvaajaan liittyy mielenkiintoinen lisäjuonne: pohdin, että miksi kahdessa kirjassa ja ylioppilaskirjoituksissa on identtinen kuva. En intensiivisen salapoliisityön kauttakaan keksinyt mistä lähteestä kuva on. Kuvan lähteen löytäminen varmaan auttaisi ymmärtämään, mitä sillä on yritetty kuvata - ja perustuuko kuvaaja esimerkiksi olemassaolevaan tutkimusaineistoon. Aiemminkin ylioppilaskirjoituksissa on käytetty sukkessiosta kuvaajaa - esimerkiksi keväällä 1987 oli käytössä allaoleva kuva, joka perustuu klassiseen Brookhavenin metsän sukkessiotutkimukseen New Yorkin osavaltiossa Yhdysvalloissa.

Tuossa tutkimuksessa kasvien lajimäärän muutos oli sangen erilainen - huippukohta oli jo kuuden vuoden kohdalla. Aika-asteikko on tässä tapauksessa ollut logaritminen.

 

Lukio-oppikirjoja kirjoittaneena ja tutkineena väitän, että oppikirjat, opettajien toiveet ja ylioppilaskirjoitukset tuottavat sellaisen noidankehän, jota on vaikea ratkoa, ellei jotain osaa räjäytä palasiksi. Omasta mielestäni ylioppilaskirjoitukset olisi looginen räjäytettävä, mutta tämä on vain oma mielipiteeni.

Oppikirjat ovat aika kaukana siitä, mitä niiden tekijät pitäisivät järkevänä tai loogisena tulkintana opetussuunnitelman perusteista. Tämä johtuu tietenkin siitä, että kirja pyritään tekemään niin, että se voidaan myydä kaikkiin Suomen lukioihin ja että se saa mahdollisimman laajan levikin.

Opettajat puolestaan herkästi valikoivat kirjoja (ja lähettävät palautetta) sen mukaan, että mitä mistäkin kirjasta puuttuu. Puuttuvia asioita ovat tietenkin käsitteet, jotka eivät esiinny kirjassa. Tämä ajaa kirjoja siihen suuntaan, että niissä kaikissa pitää olla samat asiat. Jos jossain kirjassa ei ole samoja käsitteitä, siinä on puutteita. Usein vielä opettajat tuntevat hassun vahvasti juuri jonkun tietyn käsitteen tai sisällön puolesta, ja koska opettajia on paljon, niin käsitteiden karsiminen ja yksinkertaistaminen on haastavaa.

Ylioppilaskirjoitusvastauksia puolestaan pisteytetään sen mukaan, että mitä käsitteitä kokelaat ovat onnistuneet mainitsemaan. Tällöin keskeistä tietenkin on, että opiskelijat oppivat kaikki ne keskeiset käsitteet, joiden osaamista vaaditaan, ja osaavat käyttää näitä järkevässä lauseyhteydessä vastauksessaan. Koska ylioppilastutkintolautakunta perustelee osattavia käsitteitä sen mukaan, että termit ja käsitteet on mainittu oppikirjoissa, opettaja ei uskalla tehdä tulkintaa opetussuunnitelmasta, vaan käyttää oppikirjaa tulkintakäsikirjana. Tämä tekee lukion oppikirjoista käytännössä opetussuunnitelmia. Tiedämme jo muutenkin, että oppikirjojen merkitys on suunnattoman suuri opetussuunnitelman tulkinnassa ja muokkaamisessa, mutta lukiobiologian tlianteessa tämä on vielä korostunut.

Loppujen lopuksi syntyy noidankehä, jossa lähtökohtaisesti aika rajallinen kirjasarjajoukko - biologiassa on suhteellisen vähän kilpailua ylipäänsä verrattuna joihinkin muihin aineisiin - muistuttaa hyvin paljon toisiaan ja on ahdettu täyteen sisältöä. Lisäksi tämä sisältö ajutuu yhä enemmän kohti käsikirjamaista kokonaisuutta, eikä niinkään oppikirjaa.

Ihannetilanne olisi varmasti se, että eri kustantajien kirjasarjat olisivat aidosti erilaisia ja opettaja voisi valita omaan opetustyyliinsä sopivimmat. Opettaja voisi keskittyä kokemiinsa keskeisiin aiheisiin, kuten esimerkiksi opetussuunnitelmassa keskeisellä sijalla olevaan biologisen tutkimuksen ja tiedonkäsityksen luonteeseen. En vain usko, että nykyjärjestelmässä se on mahdollista.

 

On ymmärrettävää, että reaalikokeiden kysymyksiin syntyy virheitä. Tehtäviä tekee suhteellisen pieni ja heikosti resursoitu joukko ihmisiä. Aiempina vuosina biologian ainereaalissa on ollut tieteellisesti paljon suuremman kokoluokankin virheitä ilman, että niistä kohistaan muuten kuin biologian opettajien ja ehkä kokelaiden keskuudessa. Tämän takia en lähtisi tulkitsemaan mitään syvällisempää suomalaisten luontosuhteesta, metsäteollisuuden propagandasta tai oppimateriaalien laadusta tästä yhdestä tapauksesta.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeinen laaduntarkastus on myös hyvin tehokasta: laajempi joukko kokeneempia opettajia on mukana arvioimassa vastauksia ja muokkaamassa arviointiperusteita. Lisäksi Biologian ja maantieteen opettajien liitto kerää ja lähettää palautetta tehtävistä. Jotain voidaan siis aina pelastaa jälkikäteenkin.

Se, että juuri tämän tehtävän ongelmista syntyi suurempi keskustelu, liittyy ehkä enemmän tehtävän aihepiiriin ja sen yhteiskunnalliseen merkittävyyteen. Metsät ovat aiemminkin kiihdyttäneet mieltä ylioppilaskirjoituksissa. Vuonna 2013 metsäalan toimijat vaativat biologian kokeen arvioinnin muuttamista, koska heidän mielestään suomalainen metsäteollisuus ei yksipuolista metsiemme lajistoa.

 

Suurin ongelma biologian ylioppilaskirjoituksissa on, etteivät ne erityisen hyvin vastaa opetussuunnitelmien kuvaa biologiasta oppiaineena ja ne mittaavat hyvin yksipuolisesti opetussuunnitelman tavoitteita ja sisältöjä. Jos ulkoavaruudesta tulisi vieraita ja he katselisivat biologian reaalikoetta, he eivät varmasti saisi sitä käsitystä, että biologia on kokeellinen ja empiriaan perustuva luonnontiede.

Biologian ylioppilaskirjoitustehtävien kipupisteet tunnetaan hyvin. Annina Rostilan syventävien opintojen tutkielmassa tutkittiin vuosien 2006-2009 biologian tehtäviä ja tuloksena oli, että "Menetelmätietotehtäviä voisi olla mukana nykyistä enemmän, jotta kokeessa otettaisiin paremmin huomioon biologiaa kokeellinen luonne". Sara Lindholm analysoi graduaan varten biologian reaalitehtäviä vuodesta 2011 vuoteen 2015. "Tehtävissä esiintyi kaikkia tiedon tasoja, mutta pääpaino oli kuitenkin käsitetiedon ymmärtämisessä eikä korkeammista ajattelutaidon tasoista analysointia ja luomista vaadittu lainkaan". Fanni Mantela tutki genetiikan alan ylioppilaskirjoitustehtäviä vuodelta 2011 vuoteen 2020 ja totesi, että "Ylioppilaskoekysymysten ajattelun taidot painottuivat alemmille ajattelun taidon tasoille."

Etenkin sähköisten kirjoitusten aikana olisi mahdollista, että tehtävistä tulisi paljon monipuolisempia. Sähköisesti on mahdollista liittää tehtäviin monenlaisia erilaisia aineistoja ja tuottaa esimerkiksi aineiston käsittelyä vaativia tehtäviä. Biologian olympialaisissa on käytetty jo pitkään erilaisia videoita, kuten eläinten käyttäytymisen analysointia videoaineistosta.

Tehtävissä voitaisiin painottaa enemmän biologista menetelmätietoa ja vähentää käsitteiden lastia vain keskeisempiin. Aineistoihin perustuvat tai arkielämän arviointia vaativat tehtävät tekisivät biologian kokeesta relevantimman. Tehtäviä voitaisiin rakentaa hienovaraisemmin, jotta esimerkiksi evoluutioon liittyvät tehtävät pystyisivät oikeasti mittaamaan opiskelijoiden kykyä tehdä evolutiivista analyysiä. Jälleen - hyvien tehtävien tuottamista rajoittaa se, että tehtäviä tehdään pienellä porukalla ja rajallisissa resursseilla. 

Parempaan pitäisi kuitenkin pystyä, koska ylioppilaskokeiden ohjaava vaikutus on nykyään aivan valtava. Nykytyyppinen biologian reaalikoe on yksinkertaisesti mielestäni suurin uhka laadukkaalle biologian opetukselle lukiossa. 
 

Kommentit (6)

Margaret Bennett
Liittynyt17.5.2022
Viestejä5
6/6 | 

Margaret Bennett kirjoitti:
I write a British Historical Literature set in the Regency era (1811-1811) that features strong heroines and noblemen, many who are Spies for the Crown. I also strive to sprinkle humor in with intrigue and light romance.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Maija Karala kuvitti biologian oppikirjojen teksteistä löytyneet sukupuolia esittävät stereotyyppiset kuvaukset kaaviokuvaksi.

Oppikirjat ovat merkittävimpiä peruskoulussa ja lukiossa opetusta ohjaavia tekijöitä. Opettajankoulutuksessa painotetaan, että opetussuunnitelma ohjaa opetusta, mutta käytännössä on huomattu, että opettajat usein seuraavat melko tiukasti oppikirjoja. Niiden sisällöllä on siis väliä.

Julkaisimme tällä viikolla tutkimuksen, jossa tutkimme peruskoulun ja lukion ihmisbiologian kurssien oppikirjojen sisältöä 90-, 2000- ja 2010-luvulla. Tarkastelimme etenkin sitä, miten sukupuolta tuodaan esille ja esitetään oppikirjoissa. Tutkimus pohjautuu pääosin Eva Nefflingin pro gradu -tutkielmaan.

Tutkitun parinkymmenen vuoden aikana maailma – ja samalla opetussuunnitelmat – ovat muuttuneet hurjasti. Siinä missä 90-luvun opetussuunnitelmat painottivat sukupuolten välistä tasa-arvoa, 2010-luvulla tultaessa mukaan on tullut myös sukupuolten ja seksuaalisuuksien monimuotoisuus. Opetussuunnitelma kertoo hyvin selvästi, että sukupuolten monimuotoisuus on otettava huomioon biologian opetuksessa.

Samaan aikaan biologian kirjat ovat osittain muuttuneet, toisilla tavoin puolestaan ei. Huomasimme, että sukupuoliin liittyvät stereotyypit ovat ajan mittaan huomattavasti vähentyneet. Vielä 90-luvulla kirjoitettiin siitä kuinka nuoria miehiä kiinnostaa lähinnä seksi ja nuoret naiset ovat huolissaan ruokavaliostaan. koska muuten lihoavat. Tämän blogin kuvituksena on Maija Karalan piirtämä kaaviokuvamainen esitys siitä, minkälaisia stereotyyppejä etenkin vanhemmissa kirjoissa esiintyi. Viimeisimpien kirjojen stereotyyppien määrä on huomattavan vähäinen.

Kolikolla on kääntöpuolensa: huolestuttavaa on, että sukupuolesta ylipäänsä puhutaan vähemmän. Osittain tätä muutosta selittää uuden oppiaineen terveystiedon ja biologian välinen rajankäynti siinä mitkä aihepiirit kuuluvat terveystietoon ja mitkä biologiaan. Seksuaalisuus on nykyään valtaosin terveystiedon puolella käsiteltävää ainesta, kun taas sukupuolisuus jakautuu molempiin.

Ongelma on nykyisin usein kritisoitu siiloutuminen: kun biologia ottaa näkökulmakseen vain lisääntymisen, se tekee naisista äitejä ja miehistä siittiösyöksyjä. Sukupuolen pohdinnalle biologialla olisi paljon annettavaa. Biologian keskeinen teema on monimuotoisuus, joten olettaisi, että sukupuolen moninaisuus solahtaisi sekaan luontevasti.

Biologian oppikirjojen tyypillinen tapa kiertää vastuuta on puhua biologisesta ja psykologisesta tai sosiaalisesta sukupuolesta. Tällä perustellaan tilannetta, että biologian rooteliin kuuluu siittiöt ja munasolut, penikset ja vaginat, ja todellinen monimuotoisuus sitten lymyää korvien välissä, joka puolestaan kuuluu jonkun muun oppiaineen vastuulle. Korvien välikin on kuitenkin biologiaa.

Sukupuolten biologia heijastelee laajempaa koulubiologian ongelmaa, jossa oppiaine on aika kaukana biologiasta luonnontieteenä. Koulussa biologiset seikat esitetään lopullisena varmuutena, eikä itse tieteelliselle menetelmälle, pohdinnalle ja kritiikille jää tilaa. Tämä mahdollistaa sen, että öyhöt voivat netin keskustelupalstoilla kirjoitella, että kyllähän jo koulun biologian tunnilla opittiin, että ihminen on joko mies tai nainen, ja miehillä on penis ja naisilla vagina. Niin opittiinkin ja se on ongelma, koska se ei vastaa biologista todellisuutta.

Seuraava ongelma tietenkin on, että jos sukupuolesta pitäisi puhua enemmän, niin mitä siitä pitäisi puhua. Sukupuoli on yksi ihmisen luomista käsitteistä siinä kuin mikä tahansa muunkin ja sen käyttökelpoisuus tieteellisenä terminä riippuu siitä, että kuinka hyödyllinen se on hahmottamaan ja järjestämään todellisuutta. Monimuotoisuuden esiintuominen ja sukupuolen biologian eri tasot lähtien geeneistä, sukusoluista, sukuelimistä, hormoneista ja päätyen sukupuoliseen identiteettiin pitäisi olla tästä näkökulmasta ydinainesta.

Biologian opetuksen perusongelma on suorastaan ikoninen: jokaisessa ihmisbiologian kirjassa on tietenkin sivu, jossa on vierekkäin miehen ja naisen sukuelimet. Kaavakuvat lähtökohtaisesti luovat mielikuvan binäärisestä ja lukkoon lyödystä rakenteesta. Kaaviokuvat eivät ole ongelmallisia pelkästään sukupuolen monimuotoisuuden vaan myös sukuelinten monimuotoisuuden suhteen: emme ihan oikeasti tiedä minkälaista monimuotoisuutta esimerkiksi vaginoiden rakenteessa on. (Penikset tunnetaan paremmin, koska niiden mittailussa on pidemmät perinteet.)

Oppikirjojen kriittinen lukeminen on tietenkin täysin mahdollista oppilaille. Merkittävä tekijä on, kuinka paljon opettaja kannustaa tähän kriittiseen lukemiseen. Hyvä opettaja voi kääntää oppikirjan puutteet voitoksi – ja passiivisempi opettaja voi jättää liian paljon oppikirjan vastuulle.

Biologia on sikäli hieno oppiaine, että se on intiimi ja lähellä oppilaiden arkielämää – tai ainakin sen pitäisi olla. Sukupuolen biologian ymmärtäminen voi parhaimmillaan auttaa oppilaita tajuamaan omaa kehoaan ja sen toimintaa merkityksellisemmin.

Kommentit (18)

Arthur
1/18 | 

Mielenkiintoista luettavaa! Tietysti professori on luultavasti maailman tärkein tehtävä, mutta uskon, että kaikkien opiskelijoiden kriittisillä näkemyksillä on myös paljon merkitystä !

Sukupuoli on binäärinen asia.
2/18 | 

No jos elimissä on jotain eroja, ei se tee uusia sukupuolia. Syntyyhän ihmisiä, joilla on ylimääräisiä sormia tai varpaita, mutta eivät ne silti ole jotain muuta sukupuolta. Sama sukupuolielinten kanssa. Kehuttshäiriöitä valitettavasti sattuu.

Vierailija
3/18 | 

Opetin laajemmin, mutta jotkut kyseenalaistivat, koska ei lukenut kirjassa. Vanhempien näkemykset heijastuvat tunneillekin.

Käyttäjä23085
Liittynyt10.6.2020
Viestejä3
4/18 | 

Sukupuoli on binäärinen asia. kirjoitti:
No jos elimissä on jotain eroja, ei se tee uusia sukupuolia. Syntyyhän ihmisiä, joilla on ylimääräisiä sormia tai varpaita, mutta eivät ne silti ole jotain muuta sukupuolta. Sama sukupuolielinten kanssa. Kehuttshäiriöitä valitettavasti sattuu.

No ei muuten  ole ns. "binäärinen asia". Ihan paljon uutisointia ovat aiheuttaneet sekä australialainen mestariuimari että Etelä-Afrikkailainen olympiavoittaja juoksija, jotka on geenitestin mukaan tuomittu miehiksi ja heiltä estetty naisten sarjassa kilpailu.

Vaikka siis he molemmat ovat syntyneet kasvaneet ja eläneet naisina ja heillä on todistetusti ollu koko ikänsä naisen sukuelimet syntymästä saakka. Tosin he ovat lisääntymiskyvyttömiä juurikin sen heillä olevan geneettisen poikkeaman vuoksi.

Joten sukupuoli ei ole mikään binääärinen asia, vaan jotain muuta, koska ihmisiä syntyy myös muilla geeniyhdistelmillä kuin XY tai XX, eivätkä ainakaan kaikki  XY:t ole miehiä. En ole ihan varma, nutta muistaakseni nämä mainitsemani urheilijat kantoivat jotain erikoista geeniyhdistelmää olikohan se XXY tai jotain muuta erikoista? Lisäksi tiedän naisen, joka on syntynyt naiseksi, mutta jonka geenit ovat muotoa XY, eli hänen oikeasti pitäisi olla mies, mutta hän syntyi ja on elänyt naisena yli 45 vuotta.. Tuo erikoisuus paljastui lapsettomuustutkimuksissa.

Vierailija
5/18 | 

"vaan jotain muuta, koska ihmisiä syntyy myös muilla geeniyhdistelmillä kuin XY tai XX, eivätkä ainakaan kaikki XY:t ole miehiä. En ole ihan varma, nutta muistaakseni nämä mainitsemani urheilijat kantoivat jotain erikoista geeniyhdistelmää olikohan se XXY tai jotain muuta erikoista? Lisäksi tiedän naisen, joka on syntynyt naiseksi, mutta jonka geenit ovat muotoa XY, eli hänen oikeasti pitäisi olla mies, mutta hän syntyi ja on elänyt naisena yli 45 vuotta.. Tuo erikoisuus paljastui lapsettomuustutkimuksissa."

Intersukupuoliset ovat binäärisessä sukupuolen konseptissa koska jokaikinen kuuluu jompaan kumpaan sukupuoleen. Klienerfelt koskee vain miehiä, turner vain naisia, XY-naiselta puuttuu sry tai joku muu geenialue, joten ei ikinä kehity miehen fenotyyppiin, on kuitenkin nainen ja kokevat olevansa naisia.
99,98%miehistä ja naista ovat ihan ensivilkaisulla todettavissa jompaankumpaan sukupuolwwn, intersukupuolisten sukupuoli määritetään.
Ei erilaiset vaginat tai erilaiset penikset tee kenestäkään toista sukupuolta.
Ja ihmisellä ei ole munasolun ja siittiön välimuotoa, ihmisellä on vain kaksi sukupuolta kuten kaikilla muillakin nisäkkäillä. Lisääntymiskyvytön ihminen ei ole uusi sukupuoli.

Biologia on totta. Gerder on s...
6/18 | 

"Opetin laajemmin, mutta jotkut kyseenalaistivat, koska ei lukenut kirjassa. Vanhempien näkemykset heijastuvat tunneillekin."
Mitähän ihmettä opetit?
Että koska matti tuntee olonsa maijaksi on se joku "todiste" "sukupuolen moninaisuudesta" Sukupuolia ON vain kaksi.
Onneksi sinulla on älykkäitä oppilaita jotka eivät syö suoltamaasi genderpskaa.
Kenenkään sukupuoli ei muutu vaan pysyy alkiosta hautaan samana, ihmiset eivät ole vuokkokaloja!

Vierailija
7/18 | 

"olympiavoittaja juoksija, jotka on geenitestin mukaan tuomittu miehiksi"

Jos henkilöllä on kehonsisäiset kivekset tuuttaamassa testosteronia, niin kyllä hän on mies, vaikka kulttuurissaan on ollut helpompi kasvattaa poika tyttönä, jos on kehittymättömät sukupuolielimet. Miestyyppisen puberteetin läpikäyneet henkilöt eivät kuulu naisten kilpaurheiluun.

Vierailija
8/18 | 

"Kaavakuvat lähtökohtaisesti luovat mielikuvan binäärisestä ja lukkoon lyödystä rakenteesta. Kaaviokuvat eivät ole ongelmallisia pelkästään sukupuolen monimuotoisuuden vaan myös sukuelinten monimuotoisuuden suhteen: emme ihan oikeasti tiedä minkälaista monimuotoisuutta esimerkiksi vaginoiden rakenteessa on. (Penikset tunnetaan paremmin, koska niiden mittailussa on pidemmät perinteet.)"

Onko siis miehillä tapana mittailla peniksiä? Miksi?
Peniskateutta?
Ja eikö aivelo tiedä että vaginan mittailu on hieman turhaa, se kun muotoutuu ja venyy ihan luonnostaan, miten muuten sieltä syntyisi lapsi. Ihan myötähäpeä tulee näistä aiveon turautuksista, ettäkö naisten erikokoiset vaginat olisi jokin todiste jostain "sukupuolen moninaisuudesta" 🤦🏼🤦🏼🤦🏿‍♀️🤦🏿‍♀️Kertoo hyvin että aivelolla ei ole mitään tajua biologiasta ja nisäkkäistä.
Nainen on nainen ja mies on mies. ja intersukupuoliset eivät ole mikään todiste "sukupuolen monimuotoisuudesta" vaan he ovat ihan miehiä ja naisia. Hermafrodiitteja ei ole ihmisillä olemassa. Sitäpaitsi sen sanan käyttö intersukupuolisista on loukkaavaa.
Vika sukupuolen kehityksessä ei ole mikään "sukupuolen moninaisuus" se on vain vika sukupuolen kehityksessä.
Ihmiset voivat olla monenmuotoisia mutta he ovat erilaisia ihmisiä ei mitään sukupuolen moninaisia. Koko muusuus käsite on naurettava koska kaikilla on biologinen sukupuoli. Muuten ei ole ihminen, vaan kone.

Vierailija
9/18 | 

Sukupuolen binaarisuus ihmislajilla on ehkä vakaimpia piirteitä, mitä on  ihmislajilla löydettävissä.  Peruskoulussa opetetaan myös, että kaikilla ihmisillä on pää ja ihmiset seisovat kahdella jalalla eikä tämä käsitys muutu miksikään siitä, että korkeakoulussa opit mitkä tekijät säätelevät pään ja raajojen kehitystä ihmisellä ja minkälaisia poikkeamia pään ja raajojen kehityksessä voi ilmetä sikiövaiheessa ja mistä syystä.  Sukupuolen binaarisuus on melkein yhtä vakaa ominaisuus kuin se, että jokaisella tähän maailmaan syntyvällä lapsosella on pää. Ja se että jollakin on pidemmät raajat kuin toisella ei myöskään poista sitä faktaa, että ihmislajille on äärimmäisen tyypillistä neljän raajan kehittyminen. Pitäisikö lapsukaisille tosiaan kertoa myös raajojen pituuden moninaisuudesta oikein biologian kirjassa alleviivaten, koska he ovat vähän liian jälkikättöisiä hahmottamaan luonnostaan empiiiristen havaintojensa pohjalta,  että ihmisen anatomia on osittain myös yksilöllinen ominaisuus eikä kaikki ole samasta muotista tehtyjä? Ihmisten älykkyyden ja ymmärryskyvyn suunnaton halveksunta mielestään fiksujen  ihmisten keskuudessa ei  kyllä anna hyvää kuvaa ideologiasta, jonka varjolla sitä harjoitetaan. 

Käyttäjä23085
Liittynyt10.6.2020
Viestejä3
10/18 | 

Vierailija kirjoitti:
"vaan jotain muuta, koska ihmisiä syntyy myös muilla geeniyhdistelmillä kuin XY tai XX, eivätkä ainakaan kaikki XY:t ole miehiä. En ole ihan varma, nutta muistaakseni nämä mainitsemani urheilijat kantoivat jotain erikoista geeniyhdistelmää olikohan se XXY tai jotain muuta erikoista? Lisäksi tiedän naisen, joka on syntynyt naiseksi, mutta jonka geenit ovat muotoa XY, eli hänen oikeasti pitäisi olla mies, mutta hän syntyi ja on elänyt naisena yli 45 vuotta.. Tuo erikoisuus paljastui lapsettomuustutkimuksissa."

Intersukupuoliset ovat binäärisessä sukupuolen konseptissa koska jokaikinen kuuluu jompaan kumpaan sukupuoleen. Klienerfelt koskee vain miehiä, turner vain naisia, XY-naiselta puuttuu sry tai joku muu geenialue, joten ei ikinä kehity miehen fenotyyppiin, on kuitenkin nainen ja kokevat olevansa naisia.
99,98%miehistä ja naista ovat ihan ensivilkaisulla todettavissa jompaankumpaan sukupuolwwn, intersukupuolisten sukupuoli määritetään.
Ei erilaiset vaginat tai erilaiset penikset tee kenestäkään toista sukupuolta.
Ja ihmisellä ei ole munasolun ja siittiön välimuotoa, ihmisellä on vain kaksi sukupuolta kuten kaikilla muillakin nisäkkäillä. Lisääntymiskyvytön ihminen ei ole uusi sukupuoli.

Olipas mielenkiitoinen näkemys, mutta mille faktalle se perustuu, ja mitä faktaa ja tieteellisiä todisteita sinulla olisi nhäkemyksesi tueksi? Eikö mitään? Niin ainakin luulen.

Nimittäin olymnpiakomitea määritteli tämän naisen siis "ei naiseks"i geenitestin ja asiantuntijiden alusuntojen lausuntojen perusteella. Asiasta valitettiin vetoomustuomioistuimeen, mutta valitus ei mennyt läpi, koska geneettiseti hän ei ollut nainen, vaan jotain muuta. Hän ei päätöksen mukaan myöskään ollut mies koska hänen fysiologiansa ei ole miehen. SItä miten tuohon päätökseen päädyttiin en tiedä, koska en ole biologi, enkä ole lukenut päätöksen perusteluissa käytettyjä dokumentteja, vain itse päätöksen.

En tiedä vielä'kö prosessi on käynnissä, mutta tämä henkilö on siis teteen perusteella "ei nainen", mutta hän ei ole myöskään mies. Tämä "nainen" on siis syntynyt naiseksi ja käsittääkseni tuntee itsensä naiseksi ja tietääkseni elää normaalia naisen elämää miehen kanssa, mutta tieteen valossa ja olympiakomitean päätölksellä hän ei ole "nainen".

Joten missä on se binäärisyys sukupuolissa? Jos olisi valla binärisyyys, niin silloin kaikki naiseksi syntyneet ja naisen sukupuolielimet omaavat henkilöt voisivat kilpailla täysin vapaasti naisina kaikissa urheilulajeissa, kuten uinnissa ja pitkänmatkan juoksussa.

Sillä perusteella kaikenlainen puskista huutelu ja öyhöttäminen sukupuolisuuden binäåärisyydestä näyttäytyy minusta lähinnä huvittavalta, jos ei ole asialle esittää mitään teiteellisesti päteviä faktapohjaisia perusteluja.

Vierailija
11/18 | 

nii sitä näin miehenä ainakin kiinnostaa nämä 90 luvulla opetetut asiat.kiinnosti jo ennen ku menin kouluun

Amos
12/18 | 

Jos sukupuoli määräytyy biologiassa siittiö- tai munasolujen perusteella, on todella erikoista yrittää väittää, että intersukupuolinen jolta nämä ominaisuudet puuttuvat ovat silti miehiä ja naisia. Ei tuossa ole logiikan häivääkään.

Sukupuolia voi olla sukusolujen suhteen kaksi, mutta tällöin ihmiset joilla ei ole kumpiakaan eivät ole kumpaakaan sukupuolta.

Seksuaalinen viehätys ja suuntautuminen taas ovat paljon monimutkaisempia asioita, ne kun eivät perustu vain sukusoluihin joita emme edes näe vaan myös sekundaarisiin sukupuolipiirteisiin. Esimerkiksi minä homoselsuaalisena miehenä en ole kiinnostunut transnaisesta jolla on penis, vaikka hänen sukupuolensa kuinka olisi sukusolujen suhteen mies. Sen sijaan olen kiinnostunut transsukupuolisista miehistä, jotka näyttävät miehiltä ja joilla on sukuelinkirurgia tehtynä. Tiedän myös heteroseksuaalisia naisia jotka seurustelevat transsukupuolisten miesten kanssa.

En tarvitse raivoisia terf-aktivisteja möykkäämään puolestani mistään, kiitos vain. Kukaan ei ole pakottamassa minua mihinkään homona sen enempää kuin kukaan on pakottamassa miehiä seurustelemaan lihavien, pienirintaisten naisten kanssa, vaikka siitä on jaksettu iän kaiken marmattaa.

john
15/18 | 

Thank you so much for letting me express my feelings about your post. You write every blog post so well. Keep the hard work going and good luck. Hope to see such a beneficial post ahead too. Thanks again for sharing this with us and stay blessed 

Varhaiskasvatusta Montessori-koulussa. Kuva: Natalie Choi / Wikimedia Commons

Viime viikon näyttävin tiedekeskustelu liittyi Aino Saarisen väitöskirjaan. Keskustelu laukaistiin käyntiin Helsingin Sanomien pitkällä pääkirjoituksella ja se jatkui läpi viikon Twitterissä, blogeissa ja iltapäivälehdissä Saarisen torstaisen väitöstilaisuudenkin yli.

Keskustelun sävy oli voittopuolisesti kriittinen. Ryöpytys vaikuttaa kohtuuttomalta aloittelevalle tutkijalle, mutta toisaalta Saarinen ei ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä – kyseinen väitöskirja on hänelle kolmas.

Julkisesta keskustelusta haastaa, että väitöskirjaan liittyvä kritiikki kohdistuu moniin erilaisiin asioihin: esimerkiksi väitöskirjan johdannon johtopäätöksiin, väitöskirjan osa-artikkeleiden tieteelliseen laatuun, väitöskirjan tarkastusprosessiin ja väittelijän ulostuloihin mediassa. Lisäksi väitöskirjan sisällössä nousee esille kolme melko erilaista oppimistutkimuksen kohdetta: varhaiskasvatuksen, digitaalisten oppimistapojen ja avoimen opetuksen vaikutus oppimistuloksiin.

Tieteellinen prosessi tuntuu kuitenkin toimivan nykyaikana turboahdetulla vauhdilla. Tutkimustulokset on julkaistu ja julkaisun jälkeistä vertaisarviointia on tehty näyttävästi niin Twitterissä kuin lehtien palstoilla.

Haluan kuitenkin kiinnittää huomion mielestäni yhteen julkisessa keskustelussa vähemmälle huomiolle jääneeseen olennaiseen seikkaan: väitöskirjan tarkastusprosessiin. Väitöskirjan hyväksymisprosessissa Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa on ollut niin monia omituisuuksia, että se herättää aitoja kysymyksiä siitä, kuinka luotettava tämä prosessi on. (Tässä vaiheessa lienee hyvä kertoa omat sidonnaisuuteni: olen opiskellut, opettanut ja toiminut vierailevana tutkijana HY:n kasvatustieteellisessä tiedekunnassa. En myöskään päässyt seuraamaan väitöstilaisuutta, koska olin opettamassa tohtorikoulutettaville tiedeviestintää, joten käsitykseni väitöstilaisuudesta pohjautuvat toisen käden havaintoihin.)

Alleviivaan: Aino Saarisen väitös keräsi paljon huomiota ja sitä oli kuuntelemassa merkittävä määrä vanhempia tutkijoita, joilla on rutkasti kasvatustieteellistä osaamista, eikä vastalauseita väitöksen suhteen esitetty. Tämä tarkoittaa, että vaikka väitöskirjan laadusta olisi mitä mieltä, se eittämättä on hyväksyttävä väitöskirja.

 

Helsingin yliopiston kasvatustieteellinen tiedekunta on omien sanojensa mukaan ”Suomen johtava ja kansainvälisesti arvostettu kasvatustieteiden ja opettajankoulutuksen tutkimus- ja koulutusyksikkö”. Tiedekunnan missio kuuluu puolestaan: ”Teemme vahvaa ja vaikuttavaa kasvatusalan tutkimusta ja koulutamme parhaita opettajia ja asiantuntijoita”. Kasvatustieteellinen tiedekunta selvästikin tähtää kansainväliselle "huipulle".

Kasvatustieteellisen tiedekunnan tavoitteena silloin lienee, että tiedekunnassa suoritetut väitöskirjat ovat korkealaatuisia ja tiedekunnan nimi tutkintotodistuksessa on laadun tae. Väitöskirjaa ei tietenkään kannata arvottaa suorituspaikan mukaan vaan omilla ansioillaan. Tiedekunnan valta on tietenkin rajallinen: Välttävilläkin väitöskirjoilla voi tietenkin väitellä ja hankkia hyväksyttävästi tohtorin tutkinnon. Vastaavasti tutkijat voivat painella pitkin mediaa sanomassa lähes mitä vain ilman, että tiedekunta voi siihen vaikuttaa.

Väitöskirjan tarkastusprosessissa on kuitenkin monia seikkoja, jotka herättävät epäilystä siitä, kuinka hyvin tarkastus toimii laadunvarmistuksena.

Ensimmäinen varoittava merkki nousee esille, kun katsoo Saarisen väitöskirjan julkaisulistaa. Saarisen väitöskirja koostui kolmesta artikkelista, joista yksi oli julkaistu niin sanotussa saalistajajulkaisussa (predatory journal). Saalistajajulkaisut ovat tieteellisiä julkaisuja, jotka perivät tutkijoilta julkaisumaksun, mutta laiminlyövät laaduntarkkailun. Ne ovat käytännössä rahastusautomaatteja, joissa julkaisija hyväksyy kaikki tai suurimman osan lähetetyistä julkaisuista niiden laadusta välittämättä. Yksi Saarisen artikkeleista on julkaistu Psychology-lehdessä, joka SCIRP-kustantantamon huonomaineinen lehti.

Eikö tällaiset epäilyttävät julkaisut jää sitten kiinni väitöskirjan esitarkastusprosessissa? No, eivät välttämättä. Väitöskirjan kriteereissä ei erikseen mainita epäilyttäviä julkaisukanavia. Lisäksi kasvatustieteellisen tiedekunnan ohjeissa lukee, että ”Artikkeliväitöskirjakäsikirjoitusta arvioitaessa tulee huomioida, että artikkelit ovat jo julkaistuja tutkimuksia. Arviointi keskittyy tällöin tutkimuksen koontiosaan sekä eheään kokonaisuuteen.”

Tätä ohjetta hämmästelen painokkaasti: väittelijä voi julkaista mitä tahansa kuraa missä tahansa epämääräisessä julkaisusarjassa ja esitarkastajat eivät saa keskittyä arvioimaan sitä. Vaikka tutkimuksen julkaisu saalistajajulkaisussa ei tarkoita, että julkaisu on välttämättä huonolaatuinen, se herättää kysymyksiä.

Noh, eivät Saarisen väitöskirjan esitarkastajat kuivin jaloin tehtävästään selviäkään. Eettiseen tutkimuksen arviointiin kuuluu, ettei arvioida julkaisusarjan laatua, vaan tutkimuksen laatua. Se, missä tutkimus on julkaistu, ei ole merkittävä asia. ”Artikkelit on julkaistu kansainvälisissä (kasvatus)psykologian alan lehdissä, joiden tieteellistä tasoa ei kuitenkaan kaikilta osin voi pitää kovin korkeana, kun kriteerinä käytetään suomalaisen tiedeyhteisön toteuttamaa, tutkimuksen laadunarviointia tukevaa julkaisukanavien tasoluokitusta (JUFO)”, esitarkastajat kuitenkin kirjoittavat.

Helsingin yliopisto on sitoutunut DORA-julistukseen, jonka yleinen ohje kuuluu: ”Älä käytä lehtiperustaista metriikkaa, kuten lehtien vaikuttavuuskertoimia, yksittäisen tutkimusartikkelin laadun mittaamisen korvikkeena arvioidaksesi yksittäisen tutkijan tieteellisiä ansioita, tai rekrytointi-, ylennys- ja rahoituspäätöksissä.” Väitöskirjan esitarkastajat siis rikkovat heti alkuun Helsingin yliopiston omia sitoumuksia vastuulliseen tutkimuksen arviointiin ottamalla JUFO-luokitukset esille.

Esitarkastuslausunto on pitkä. Esitarkastajat esittivät lausunnossaan useita kriittisiä kommentteja sekä huomion, että jos väitöskirjan tekijä ottaa kommentit huomioon väitöskirjassaan, väitöskirjan tieteellinen taso nousee huomattavasti. Tässä tapauksessa kuitenkin tieteellisen tason ja kiirehtimisen välillä valittiin kiirehtiminen. (Huomionarvoista on, että Saarinen mainitsi väitöstilaisuudessa tehneensä väitöskirjan noin kahdessa vuodessa. Tavoiteaika väitöskirjan tekemiselle on neljä vuotta kokopäiväistä työtä.)

Esitarkastuksen loppusilaus oli Helsingin Sanomien mielipidepalstalla julkaistu esitarkastajien kirjoitus, jossa he kritisoivat Helsingin Sanomien väitöskirjasta julkaisemaa pääkirjoitusta sekä epäsuoremmin Saarisen väitöskirjaa päivää ennen väitöstä. Ennen muista aiemmin tapausta, jossa esitarkastajat olisivat julkisesti kritisoineet väitöstä ennen väitöstilaisuutta. Tämä on erityisen omituinen veto sikäli, että esitarkastuslausunnossa ei puututa esimerkiksi itseohjautuvuuden määrittelyn problematiikkaan. Lisäksi esitarkastajat olivat lausunnossaan kirjoittaneet, että Saarisen väitöskirjan konkreettiset ja yksityiskohtaiset suositukset ovat "ilahduttava poikkeus" tyypillisiin kasvatustieteen väitöskirjoihin.

 

Väitösprosessiin omituisuudet eivät jää tähän: vastaväittäjän valinta myös nosti tiedeyhteisössä kulmakarvoja. Vastaväittäjänä toimi Emden/Leerin ammattikorkeakoulun informatiikan professori Juho Mäkiö. Mäkiön kasvatustieteelliset tutkimustuotokset ovat vähäisiä ja koostuvat lähinnä informatiikan konferenssiesityksistä. Tätä ansiolistan ohuutta heijastelee se, että väitöstilaisuudesta saamien tietojeni mukaan vastaväittäjä ei erityisemmin kasvatustieteellisiin teemoihin ollut perehtynyt.

Let's face it - kyllähän tämän väitöskirjan vaikuttavuudesta voi olla kateellinen. Tämänhetkisen tiedon mukaan väitöskirjaa on ladattu 4 516 kertaa, joka enemmän kuin yhtäkään minun julkaisuani. Jos jokin väitöstilaisuus olisi ansainnut kunnollisen tieteellisen keskustelun, niin tälle väitöskirjalle sen olisi toivonut. Väitöskirjan tuloksista on jo puhuttu parin vuoden ajan toistuvasti julkisuudessa ja Saarinen on painottanut useassa yhteydessä omien tulostensa eroavaisuutta suomalaisesta tutkimuksesta mutta toisaalta yhteneväisyyttä kansainvälisen tutkimuksen suhteen. Tämä keskustelu olisi ollut hyvä saada luontevasti käytyä, jotta paremmin saadaan käsitys siitä, mistä on yksimielisyyttä ja missä aihepiireissä konsensus taas on kauempana. Helsingin yliopiston kasvatustieteellinen tiedekunta olisi tälle keskustelulle ollut looginen paikka, mutta nyt tilaisuus missattiin.

Yhtä väitöskirjaa tärkeämmäksi nousee Helsingin yliopiston väitöskirjaprosessin uskottavuus. Tässä tapauksessa uhkaa ei sinänsä ollut, koska laaja julkinen keskustelu ennen väitöstilaisuutta varmasti lisäsi kiinnostusta väitöstä kohtaan. Jos väitöskirja olisi ollut ala-arvoinen, se olisi herättänyt virallisiakin vastalauseita.

Väitöskirjan tarkastusprosessia on syytä kasvatustieteellisessä tutkailla kriittisesti. Nykyisellä prosessilla pystyttäisiin ajamaan läpi ala-arvoisiakin väitöskirjoja, kunhan ne eivät vain herätä julkista huomiota.

Kommentit (15)

Mielenkiinnolla asiaa seuraava
1/15 | 

Sekä väitöskirja että siihen (ja mediaan) kohdistuva kritiikki herättävät valtavasti kysymyksiä. Yksi kiistanalaisuus näyttää liittyvän mm. siihen, kenen mielestä tutkimuksen kohteena olivat avoimen opetuksen yhteydet (vai vaikutukset?) ja kenen mielestä puolestaan avoimen opetuksen sijaan puheena ovat erityyppiset menetelmät/työskentelytavat, joita väitöskirjailija tutkimuksessaan ryhmittelee itseohjautuvuutta edellyttäviksi. Koulukontekstissa itseohjautuvuuden yhteydessä tosiaan ilmeisesti käytetään käsitettä avoin opetus. Kuinkahan kauan tämä käsite tietyssä merkityksessään on ollut vakiintuneena suomenkielisessä tutkimuskirjallisuudessa? Toisen tieteenalan perspektiivistä taas voinee tuntua luontevalta ryhmitellä tiettyjä menetelmiä itseohjautuvuutta edellyttäviksi, eivätkä nämä menetelmät ole välttämättä samoja, joita avoin opetus hyödyntää. Tämä käsitteellinen sekaannus vaikuttaa osaltaan siihen, miten loogisina erilaiset viime päivinä vastaan tulleet tekstit näyttäytyvät.

Onerva73
2/15 | 

Jälleen kerran yksi osoitus siitä, miten arvovallan oikeuttamaan viedään väitösprosessi hyväksyen läpi, vaikka siihen ei ole aihetta. HY on ennenkin näin toiminut, esimerkiksi ohittamalla väärässä olleen esitarkastajan lausunnot.

Eniten tällaiset riman alitukset tuntuvat vääriltä niiden puolesta, joiden väitöskirjan esitarkastuslausunnoissa on esitetty työn hylkäämistä. Työn tekijän useiden vuosien työ on voitu pyyhkäistä olemattomiin pikemminkin raportoinnin kuin aidosti tutkimusmenetelmien tai -tulosten takia. Näin yksi väittelee huonolla väitöskirjalla ja toinen ei. Tieteen arvioinnin subjektiivisuus konkretisoituu näissä tapauksissa karuilla tavoilla, joissa yksilö kärsii.

Vierailija
3/15 | 

Jos väitöskirja ei täytä sille asetettuja kriteerejä, niin esitarkastuksen ei missään tapauksessa saa hyväksyä sitä. Tällöin tekijä ehkä voi korjata työtään palautteen perusteella ja yrittää uudelleen. Asia on siis esitarkastuksen, niin yksinkertaista se on. Esitarkastus ei voi myöskään edellyttää mahdottomia korjauksia , jos niitä ei voi enää tehdä. Jos esitarkastus on myöntänyt väittelyluvan, niin sitten se on sen myöntänyt: väitöskirja täyttää vaatimukset. Väitöskirjoja on monen tasoisia. Miksi siis tämä väitöskirja on nyt suuren huomion kohteena? Sitä paitsi, onko se edes tasoltaan niin huono... Miten se että tekee nopeasti väitöskirjan , useita, on sinällään dismeriitti? Keskustelu väitöskirjasta on erikoisempaa kuin väitöskirja konsanaan. Onko väittelijä nyt ylipäätään mennyt sanomaan jotain, mistä ei pidetä? Ja kuka saa tutkia PISA aineistoja?

Javier McLaughlin
6/15 | 

They can help you with domestic repairs, minor renovations or even with plumbing or plastering. For someone who is busy, injured or simply does not have the skills required to complete a job, hiring help can be a godsend. This article will explore some of the substantial benefits of handyman services.

Blogisi lupaa muuta...
8/15 | 

Mutta miten tämä aihe liittyy blogiin nimeltä 'Kaiken takana on loinen'? Kirjoituksesi perusteella voisi tulkita, että vertailet joko Helsingin yliopistoa - sen kasvatustieteellistä tiedekuntaa - tai arvioimaasi tutkijaa loiseen. Toisaalta voin tulkita kirjoitustasi myös niin, että olet itse loisimassa - hankkimassa besserwisser-julkisuutta omaa urakehitystäsi ajatellen - toisten kustannuksella. On teillä Helsingin yliopistossa kova kilpailu tutkimusrahoituksesta...

Nyt lienee peiliin katsomisen paikka kaikilla meillä, jotka sorruimme halpahintaiseen otsikkopopulismiin ja lukemaan 'kasvatustieteellisen asiantuntijan' julkaisun blogista, josta ainakin minä odotin ennen kaikkea omaa asiantuntemustasi - toivottavasti sitä oikeastikin on - vastaavaa kirjoitusta biologisista ilmiöistä - ennen kaikkea loisimisesta - enkä suinkaan kasvatuspoliittista ideologiaa. Tämän kirjoituksesi jälkeen en enää voi luottaa siihen, että blogisi käsittelee niitä aiheita, joita sen nimi mainostaa. Siksi katsonkin, että on aika siirtyä huonomaineiseksi viha-arviointipalstaksi muodostuneelta blogisivustoltasi laadukkaampien julkaisujen pariin. Toivotan kuitenkin sinulle parempaa tulevaisuutta.

On toki mahdollista, että myös arvostetussa Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa on tapahtunut jonkinlainen kömmähdys. En kuitenkaan ota kantaa siihen, koska en ole tarkemmin perehtynyt aiheeseen ja koska mielestäni loisblogipalsta ei ole oikea foorumi aiheesta keskusteluun. Suosittelen sinullekin oikean foorumin valitsemista arvostelukirjoitteluillesi. Jos et millään ehtinyt perehtymään väitökseen ajoissa ja jakaa mielipiteitäsi itse väitöstilaisuudessa, olet nyt auttamatta kommentteinesi myöhässä. Tavallaan edesautit mielestäsi huonon tutkimuksen julkaisua, koska haudoit ajatuksiasi vain omassa päässäsi, etkä tieteen periaatteiden mukaan tuonut niitä julkisuuteen, paitsi nyt liian myöhään. Sen vuoksi olet itsekin osallistunut omasta mielestäsi 'huonon' tai jopa 'laaduttoman' julkaisun julkistamiseen, koska pimitit parannusehdotukset, joilla työn laatua olisi ehkä voinut kohentaa.

Siksi jälkikäteiset kommenttisi voi tulkita vaikkapa julkisuushakuiseksi elvistelyksi, epäeettiseksi lukijaklikkausten kalasteluksi tai väärälle kohderyhmälle suunnatuksi apuraha-anomukseksi tutkimuskäytäntöjen eettisyyttä selvittävälle tutkimuksellesi. Suuntaa mieluummin arviointikommenttisi suoraan Helsingin yliopiston kasvatustieteelliseen tiedekuntaan, ko. yliopiston rehtorille, tutkimuskäytäntöjen eettisyyttä pohdiskeleviin instituutioihin tai vaikkapa vastaavanlaisia populistisia kannanottoja ja selkään ampumisia harjoittaville 'kansanmiesten' webbifoorumeille. Luulenpa, että kirjoituksesi takaa itsellesi ihailijapiirin, joka ottaa elämäntehtäväkseen tutkia juuri Sinun väitöstyösi mikroskoopilla läpi. Eipä siinä mitään - vapaa maa, vapaa sana ja kaikilla oikeus kammata tiheällä kammalla muiden väitökset ja tutkimukset. Onnea blogillesi ja blogisi julkaisijalle - yksi lukija vähemmän.

Kaylee Brown
13/15 | 

You shared very crucial information in this very unique article; I care for your effort and hard work. Hope you will keep sharing more posts, all the best. java assignment help

Karhu poistumassa talvipesästään Arkangelin alueella. Kuva: Yhdysvaltain kongressin kirjasto

STT uutisoi viikko sitten Luonto-Liiton Kevätseurannasta kuvailulla: ”Siilit ovat alkaneet heräillä horroksesta. Luonto-Liiton kevätseurannassa siilejä on nähty liikkeellä muun muassa Turussa ja Jyväskylässä. Suomessa on viisi talviunta viettävää luonnonvaraista nisäkäslajia, joista siili on yksi. Muut ovat mäyrä, supikoira, koivuhiiri ja karhu.”

Tämä kuvailu pistää monella tapaa silmään. Ensinnäkin Suomessa talvilepoa viettäviä nisäkkäitä ovat muun tämän lisäksi esimerkiksi kaikki lepakkolajit, joita on ainakin kuusi eri lajia. Toiseksi, talvilepoa viettävät nisäkkäät jaetaan yleensä kahteen ryhmään: talviunta viettäviin karhuun, mäyrään ja supikoiraan ja horrostaviin siiliin, koivuhiireen ja lepakoihin.

Biologian opettajien keskusteluryhmässä pohdittiin, että tässä toimittaja ei selvästikään ollut ymmärtänyt talviunen ja talvihorroksen välistä eroa. Tämähän pitäisi muistaa peruskoulun ympäristöopin ja biologian tunneilta: karhu nukkuu talviunta, mutta siili horrostaa ja nämä ovat kaksi eri asiaa.

 

Pysähdyin kuitenkin miettimään asiaa: onko talviuni ja talvihorros eri vai sama asia. Englanniksihan tätä eroa ei tehdä: molempia kutsutaan nimellä hibernation. Minähän myös tutkin horrostavia eläimiä, hiirimakeja, joilla tämä ero on huomattavan epäselvä.

Hiirimakit voivat vaipua lyhyeen horrokseen tai ne voivat horrostaa kuukausia. Niiden ruumiinlämpö ei tietenkään laske lähellä nollaa, koska niiden elinympäristössä lämpötila laskee alimmillaan noin viiteen asteeseen, mutta ne voivat olla pitkiä aikoja noin kymmenasteisia.

Hiirimakit tuntuvat siis tekevän kumpaakin: pitkiä horroksia, kuten siilit, ja toisaalta matalampia horrostiloja, joissa lämpötila laskee vain muutaman asteen, kuten karhut. Trooppisilla eläimillä lyhyet horrokset eivät ole erityisen harvinaisia, mutta on harvinaista että sama laji sekä horrostaa lyhyitä että pitkiä pätkiä.

 

Ensimmäinen ajatukseni siis olikin, että ehkäpä jako talviuneen ja talvihorrokseen ei kerro niinkään paljon eroista talvihorroksen ja -unen välillä, vaan siitä että Suomen talvessa on kahden eri kokoluokan talvilepääjiä: isokokoiset nisäkkäät, kuten karhu, mäyrä ja supikoira nukkuvat talviunta ja pienikokoiset siilit, koivuhiiret ja lepakot horrostavat. 

Tieteellisessä kirjallisuudessa ei karhujen kohdalla puhuta talviunesta, paitsi yhdessä – merkittävässä – tapauksessa. Oulun yliopiston eläinfysiologian professorina toiminut Raimo Hissa säntillisesti puhui karhujen talviunesta aina winter sleep –nimellä (esimerkiksi tässä). Hissa on jo kuollut, mutta kysyin hänen seuraajaltaan Esa Hohtolalta mielipidettä talviunen ja talvihorroksen välillä.

Hohtola vastasi, ettei usko horroslämpötilan allometriaan (eli siihen että horroslämpötila määräytyy eläimen koon mukaan, toisin sanoen, että talviunen ja talvihorroksen välinen ero johtuisi vain ja ainoastaan lajien erilaisesta koosta). Hänen mukaansa talvihorroksen ja talviunen ero on lähinnä siinä, että talviunessa eläin säilyttää reaktiokykynsä ympäristön ärsykkeisiin, kun taas horroksessa näin ei ole.

Tällöin relevantti kysymys onkin: onko ärsykkeisiin reagointi sivutuote, joka johtuu korkeasta talviunen ruumiinlämmöstä, vai onko talviunen aikana ruumiinlämpö korkea, jotta karhu voi reagoida ympäristön ärsykkeisiin?

Erityistä fysiologista eroa talvihorrostajilla ja talviuinujilla ei vaikuta olevan. Tai oikeammin, eri horrostajilla on niin hyvin erilaisia horrostamistapoja, aina useampien kuukausien keskeytymättömästä syömättömyydestä lyhyisiin hetkellisiin horroksiin. Yhtäläisyyksien etsiminen on siis vaikeaa. Suurempi merkitys vaikuttaa olevan sillä, miten kukin syö ravintoa horrosta ennen, horroksen aikana ja horroksen jälkeen kuin niinkään siinä, miten ruumiinlämpö vaihtelee. Horrostutkimusta on tehty niin vähän suhteessa horrostapojen moninaisuuteen, että hormonitutkimus on monin paikoin sekalaista ja ristiriitaista.

Lopputuloksena vaikuttaa olevan niin, että talviuni ja talvihorros ovat eri tai sama asia vähän riippuen näkökulmasta.

Lohdullinen löytö oli erään karhututkijan haastattelusta tammikuulta. Jim Staples mainitsi, että hän menee horrostutkimuskokouksiin neljän vuoden välein, jonka loppupuolella oluttuopin ääressä väitellään siitä, että horrostavatko karhut vai ei.

Sitten on tietenkin vielä ne tutkijat, jotka voivat olla sitä mieltä, että talviuni ja talvihorros ovat eri asia, mutta niin että talviuni on paljon parempi ja kehittyneempi horroksen muoto kuin talvihorros, ja talviunen kutsuminen uneksi tai sen sanominen, ettei talviuni olisi aitoa talvihorrosta, vasta olisikin ilkeää karhuja kohtaan.

Vaikea minun on siis närkästyä siitä, jos talviuni ja –horros menee sekaisin.

Kommentit (4)

MarkAranda
4/4 | 

Tämä on kiehtova tutkimusalue, kun otetaan huomioon, että meissä on enemmän mikrobeja kuin "me". Ennustan, että löydämme eroja yksilön biomien tyypeissä ja määrissä, jotka vaihtelevat eri sairaustilojen mukaan.

https://writemyresearchpaper.onl/

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
Heinäkuu
2016
2015
2014