Kirjoitukset avainsanalla opettaminen

Karhu poistumassa talvipesästään Arkangelin alueella. Kuva: Yhdysvaltain kongressin kirjasto

STT uutisoi viikko sitten Luonto-Liiton Kevätseurannasta kuvailulla: ”Siilit ovat alkaneet heräillä horroksesta. Luonto-Liiton kevätseurannassa siilejä on nähty liikkeellä muun muassa Turussa ja Jyväskylässä. Suomessa on viisi talviunta viettävää luonnonvaraista nisäkäslajia, joista siili on yksi. Muut ovat mäyrä, supikoira, koivuhiiri ja karhu.”

Tämä kuvailu pistää monella tapaa silmään. Ensinnäkin Suomessa talvilepoa viettäviä nisäkkäitä ovat muun tämän lisäksi esimerkiksi kaikki lepakkolajit, joita on ainakin kuusi eri lajia. Toiseksi, talvilepoa viettävät nisäkkäät jaetaan yleensä kahteen ryhmään: talviunta viettäviin karhuun, mäyrään ja supikoiraan ja horrostaviin siiliin, koivuhiireen ja lepakoihin.

Biologian opettajien keskusteluryhmässä pohdittiin, että tässä toimittaja ei selvästikään ollut ymmärtänyt talviunen ja talvihorroksen välistä eroa. Tämähän pitäisi muistaa peruskoulun ympäristöopin ja biologian tunneilta: karhu nukkuu talviunta, mutta siili horrostaa ja nämä ovat kaksi eri asiaa.

 

Pysähdyin kuitenkin miettimään asiaa: onko talviuni ja talvihorros eri vai sama asia. Englanniksihan tätä eroa ei tehdä: molempia kutsutaan nimellä hibernation. Minähän myös tutkin horrostavia eläimiä, hiirimakeja, joilla tämä ero on huomattavan epäselvä.

Hiirimakit voivat vaipua lyhyeen horrokseen tai ne voivat horrostaa kuukausia. Niiden ruumiinlämpö ei tietenkään laske lähellä nollaa, koska niiden elinympäristössä lämpötila laskee alimmillaan noin viiteen asteeseen, mutta ne voivat olla pitkiä aikoja noin kymmenasteisia.

Hiirimakit tuntuvat siis tekevän kumpaakin: pitkiä horroksia, kuten siilit, ja toisaalta matalampia horrostiloja, joissa lämpötila laskee vain muutaman asteen, kuten karhut. Trooppisilla eläimillä lyhyet horrokset eivät ole erityisen harvinaisia, mutta on harvinaista että sama laji sekä horrostaa lyhyitä että pitkiä pätkiä.

 

Ensimmäinen ajatukseni siis olikin, että ehkäpä jako talviuneen ja talvihorrokseen ei kerro niinkään paljon eroista talvihorroksen ja -unen välillä, vaan siitä että Suomen talvessa on kahden eri kokoluokan talvilepääjiä: isokokoiset nisäkkäät, kuten karhu, mäyrä ja supikoira nukkuvat talviunta ja pienikokoiset siilit, koivuhiiret ja lepakot horrostavat. 

Tieteellisessä kirjallisuudessa ei karhujen kohdalla puhuta talviunesta, paitsi yhdessä – merkittävässä – tapauksessa. Oulun yliopiston eläinfysiologian professorina toiminut Raimo Hissa säntillisesti puhui karhujen talviunesta aina winter sleep –nimellä (esimerkiksi tässä). Hissa on jo kuollut, mutta kysyin hänen seuraajaltaan Esa Hohtolalta mielipidettä talviunen ja talvihorroksen välillä.

Hohtola vastasi, ettei usko horroslämpötilan allometriaan (eli siihen että horroslämpötila määräytyy eläimen koon mukaan, toisin sanoen, että talviunen ja talvihorroksen välinen ero johtuisi vain ja ainoastaan lajien erilaisesta koosta). Hänen mukaansa talvihorroksen ja talviunen ero on lähinnä siinä, että talviunessa eläin säilyttää reaktiokykynsä ympäristön ärsykkeisiin, kun taas horroksessa näin ei ole.

Tällöin relevantti kysymys onkin: onko ärsykkeisiin reagointi sivutuote, joka johtuu korkeasta talviunen ruumiinlämmöstä, vai onko talviunen aikana ruumiinlämpö korkea, jotta karhu voi reagoida ympäristön ärsykkeisiin?

Erityistä fysiologista eroa talvihorrostajilla ja talviuinujilla ei vaikuta olevan. Tai oikeammin, eri horrostajilla on niin hyvin erilaisia horrostamistapoja, aina useampien kuukausien keskeytymättömästä syömättömyydestä lyhyisiin hetkellisiin horroksiin. Yhtäläisyyksien etsiminen on siis vaikeaa. Suurempi merkitys vaikuttaa olevan sillä, miten kukin syö ravintoa horrosta ennen, horroksen aikana ja horroksen jälkeen kuin niinkään siinä, miten ruumiinlämpö vaihtelee. Horrostutkimusta on tehty niin vähän suhteessa horrostapojen moninaisuuteen, että hormonitutkimus on monin paikoin sekalaista ja ristiriitaista.

Lopputuloksena vaikuttaa olevan niin, että talviuni ja talvihorros ovat eri tai sama asia vähän riippuen näkökulmasta.

Lohdullinen löytö oli erään karhututkijan haastattelusta tammikuulta. Jim Staples mainitsi, että hän menee horrostutkimuskokouksiin neljän vuoden välein, jonka loppupuolella oluttuopin ääressä väitellään siitä, että horrostavatko karhut vai ei.

Sitten on tietenkin vielä ne tutkijat, jotka voivat olla sitä mieltä, että talviuni ja talvihorros ovat eri asia, mutta niin että talviuni on paljon parempi ja kehittyneempi horroksen muoto kuin talvihorros, ja talviunen kutsuminen uneksi tai sen sanominen, ettei talviuni olisi aitoa talvihorrosta, vasta olisikin ilkeää karhuja kohtaan.

Vaikea minun on siis närkästyä siitä, jos talviuni ja –horros menee sekaisin.

Kommentit (1)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itävaltalainen luokkahuone. Kuva: KF / Wikimedia Commons

Lukiolaki uudistui viime vuonna, joten tällä hetkellä kirjoitetaan uusia lukion opetussuunnitelman perusteita. Opetussuunnitelman perusteissa määrätään kansallisella tasolla, mitä lukioissa oikein opetetaan, joten kyse on merkittävästä asiasta.

Opetussuunnitelman perusteet uudistetaan yleensä noin kymmenen vuoden välein, mutta tällä kertaa uudistus tehdään nopeammin. Edelliset perusteet tehtiin vuodelle 2016 ja seuraavat tulevat voimaan jo 2021.

Edellinen uudistushan tunnetaan kasvatustietelijöiden keskuudessa täydellisenä fiaskona. Uudistus piti tehdä nopeasti, jotta se saatiin hoidettua vaalikauden aikana. Käytännössä työ tehtiin Opetushallituksen virkamiesten nopeana työnä, jossa tehtiin perusteisiin vain pieniä kosmeettisia muutoksia. Lopputuloksena oli huonosti suunniteltu kokonaisuus, jossa oli monenlaisia omituisuuksia. Tämän prosessin haukuinkin blogissani viisi vuotta sitten.

Tällä kertaa uudistukseen muodostettiin useampia työryhmiä, jotka nähtävästi ovat jopa tavanneet ja keskustelleet uudistuksesta. Työryhmien työskentely kuitenkin kesti vain muutamia kuukausia, joten tässäkään ei suuria uudistuksia tehty.

Luin nopeasti luonnoksen biologian osuuden läpi ja tämä näyttää pitkälti samalta kuin edelliset (ja siis sitä edeltävät) perusteet. Biologian työryhmän tavoitteena oli kuulemma sisältöjen karsiminen ja olennaiseen keskittyminen. Jotkut käsitteet vaikuttavatkin biologian sisällöistä tippuneen, mutta vastaavasti niitä tuli uusia mukaan, joten tämän tavoitteen osalta työryhmä ei ainakaan onnistunut.

Merkittäviä muutoksia biologian opetussuunnitelman perusteissa tuntuu olevan kolme: kokeellisuuden ja tutkimusten teon painoarvon väheneminen, kontekstuaalisuuden vähentäminen ja kokonaisuuksien hävittäminen.

Nykyään käytössä olevissa opetussuunnitelmissa mainitaan jokaisen biologian kurssin kohdalla, että kurssilla on tehtävä kokeellinen työ tai tutkimus. Olin itse erityisen iloinen tästä kirjauksista, koska lukiossa kokeellisuus jää biologiassa lapsipuolen asemaan. Lukiossa opiskellaan ylioppilaskirjoituksia varten, ja koska biologian ainereaalissa ei juuri kysytä kysymyksiä, joihin liittyy kokeellisuus tai tutkimuksen tekeminen, kokeellisuuteen ei ole aikaa tunneilla. Ajattelin, että kun tutkimukset mainitaan opetussuunnitelman perusteissa, nämä pitää tulla mukaan ylioppilaskirjoituksiinkin. Väärässä olin.

Monet opettajat tosin lienevät iloisia siitä, että tutkimusvelvoite opetussuunnitelman perusteiden luonnoksissa on vain kolmella syventävällä kurssilla. Opettajat ovat kokeneet tutkimusvaatimuksen päälleliimattuna kursseille ja sanovat, ettei kursseilla ole edellytyksiä toteuttaa tutkimuksia. Tässä he eivät tietenkään ole väärässä.

Nykyisissä perusteissa mainitaan monenlaisia konteksteja, joissa biologista tietoa pyritään hyödyntämään. Ekologian kurssissa mainitaan esimerkiksi ”toiminta kestävän elämäntavan edistämiseksi omassa lähiympäristössä” ja genetiikan kurssissa puolestaan ”arvioi solujen ja geenien toimintaa koskevan tiedon merkitystä yksilön ja yhteiskunnan näkökulmasta”. Näistä on uudessa luonnoksessa luovuttu. Luonnoksessa korostuu biologiaan liittyvä laaja-alainen osaaminen, mutta tämä osio näyttää minusta hyvin ympäripyöreältä.

Lukiobiologia on tietopohjaltaan sangen vaativa aine sikäli, että kurssit ovat hyvin erilaisia ja niiden sisällöt kattavat laajasti eri biologian aloja. Siksi kurssien sisällä on pyritty etsimään punaisia lankoja, joilla monia asioita yhdistelevät kurssit saadaan järkeviksi kokonaisuuksiksi. Uusien perusteiden luonnoksessa tämä tuntuu olevan heitetty romukoppaan. Esimerkiksi ihmisen biologian valinnainen kurssi on kasa silppua, jossa luetellaan erilaisia ihmisbiologiaan liittyviä käsitteitä ja elimiä, ilman että niiden välillä yritetään rakentaa yhteyksiä.

Yleisesti ottaen biologian kurssien sisältöjen ja tavoitteiden muutokset saattavat entisestään korostaa ylioppilaskirjoitusten roolia. Sisällöt vaikuttaa olevan kirjoitettu niin, että se lähinnä määrittelee tarkemmin mitä sisältötietoa voidaan opiskelijoiden olettaa osaavan. Tällöin etenkin reaalikoetta pisteyttävien sensorien elämästä tulee helpompaa, mutta on vaikea nähdä miten tämä helpottaa opiskelijoiden tai opettajien tilannetta.

Tällä luonnoksella on vaikea nähdä, miten lukio-opetus tai ylioppilaskirjoitukset ainakaan biologian osalta kehittyisi parempaan suuntaan. Perusteet olisi tarpeen uusia kokonaan kerrankin kunnolla. On lohdutonta, että 2020-luvun opiskellaan lukiossa biologiaa 2000-luvun alun painotuksin ja ajatuksin.

 

Opetussuunnitelman perusteiden luonnosta voi kommentoida Opetushallituksen verkkosivuilla 11.4. mennessä.

Kommentit (0)

Kuva: Jorge Royan / Wikimedia Commons

Helsingin Sanomat dumppasi eilen lastillisen kuraa opetuksen nykytuulien päälle. Nettijutun otsikko oli räväyttävä: ”Tutkimus paljastaa: Koulujen uudet menetelmät heikentävät oppimista merkittävästi

Jutun sisältä paljastui Liisa Keltikangas-Järvisen uusi tutkimus, joka kritisoi vahvasti koulumaailman digitalisaatiota ja ilmiöoppimista. Tämä tematiikka ei tietenkään ole koulukeskustelua seuranneelle mikään yllätys: Keltikangas-Järvinen on aiemminkin kritisoinut näitä opetuksen trendejä, mutta häneltä on puuttunut niin sanotusti kättä pidempää. Tutkimus, jossa oppimistulokset liitetään näihin trendeihin, on ollut suhteellisen vähäistä.

Odotinkin innolla, että mitä uusi tutkimus paljastaa. Mutta:

”Tällaiset johtopäätökset Keltikangas-Järvinen tekee muun muassa tuoreesta mutta vielä julkaisemattomasta tutkimuksesta. HS sai tiedot tutkimustuloksista ennakkoon.”

Omasta mielestäni tutkimus on mitä eniten julkaistu, jos niiden tulokset esitellään Helsingin Sanomien sivulla A12. Ongelmana vain on, että Helsingin Sanomat eivät yleensä esitä tieteellisen tutkimuksen tuloksia ja menetelmiä aivan sillä tavalla kuin mitä tieteellisen yhteisön konventiot toivovat. Tutkimus tietenkin herättää kysymyksiä: mitä oppimistuloksia tutkimuksessa on tarkasteltu, miten digilaitteiden käyttöä on mitattu ja ilmiöoppimisella tarkoitetaan tässä tapauksessa.

Epätyypillisen julkaisutavan ansiosta monet kasvatusalan tutkijat pääsivätkin spekuloimaan, että millä menetelmillä näihin tuloksiin on päästy ja että voiko näillä spekuloiduilla menetelmillä saavuttaa mainittuja tuloksia.

Tämä on tietenkin absurdia monilla tavoin. Kaiken huipuksi tämän aamun Hesariin oli hankittu Opetushallituksen pääjohtaja kommentoimaan kyseistä tutkimusta, jota hän ei ole tietenkään nähnyt.

Tiedemaailmassa tätä toimintatapaa kutsutaan nimellä ”science by press conference”. Se viittaa siihen, että tutkija saattaa tutkimustuloksensa maailmalle ilman, että tutkimuksen vertaisarviointiin on mahdollisuuksia. Tässä tapauksessa tutkimuksen tekijät pääsivät sanelemaan tutkimuksessa tehtävät johtopäätökset ilman että kukaan muu tutkija voi perehtyä tutkimukseen. Kirjoitin itse ilmiöstä jo aiemmin, kun strategisen tutkimuksen Oma linja –hanke ja Lukukeskuksen Suomen uusi lukutaito pari vuotta sitten käyttivät samaa julkaisutaktiikkaa.

 

Tiedotustilaisuustiede ei ole mikään erityisen suuri ongelma. Tutkijat paheksuvat sitä hyvin vahvasti, joten tiedemaailman sisäinen paine pitää sen yleensä kurissa.

Nykyään myös tarve odottaa tutkimuksen julkaisun kanssa on kadonnut. Preprint-julkaiseminen on yleistä ja kätevä tapa saada tutkimuksen tulokset ulos maailmalle heti, kun tutkimus on valmis. Preprintillä tarkoitetaan tutkimusjulkaisun sitä versiota, jota ei ole vielä vertaisarvioitu (mutta joka on yleensä lähetetty vertaisarvioitavaksi). Vertaisarviointi ja varsinainen julkaisu tiedejournaaleissa voi viedä vuosia, joten tutkimustulokset saadaan nopeasti tutkimusyhteisön huomioon.

Suomalaisessa koulutuskeskustelussa tiedotustilaisuustiede sen sijaan vaikuttaa yleiseltä. Tämä on tietenkin sikäli ymmärrettävää, että koulutus on laajalti yleisöä kiinnostava aihe, joten median kannattaa uutisoida siitä. Tutkimustuloksista uutisoiminen kuitenkin niin, ettei kukaan tutkimuksen ulkopuolinen tutkija voi sitä kommentoida on laiskaa.

Tiedotustilaisuustieteen seuraukset ovat kuitenkin ikäviä. Koulukeskustelu on monin paikoin polarisoitunut, etenkin liittyen uusiin peruskoulun opetussuunnitelmien perusteisiin, jotka tulivat voimaan vuonna 2016. Juuri Keltikangas-Järvisen kritisoimiin osa-alueisiin, digitalisaatioon ja ilmiöoppimiseen, on liittynyt hyvin räiskyvä keskustelu, jossa toisaalta näitä osa-alueita pidetään koulutuksen uudistuksen merkkipaaluina ja toisaalta niiden tuonnin tapaa ja hyötyä kyseenalaistetaan oppimistulosten näkökulmasta. Hesarin uutisoima tutkimus osuu siis juuri ristiriitaisimpaan osaan koulukeskustelua.

Kun kukaan ei kuitenkaan tiedä, mitä tutkimus on oikeasti mitannut, kukin näkee tutkimuksessa mitä haluaa. Kyseessä on joko esimerkki siitä, miten sokea digitalisaation ja ilmiöoppimisen ihannointi tuhoaa suomalaisen koulutusihmeen tai esimerkki harhaisesta muutosvastarinnasta. Koulutuskeskustelun kahtiajako vain syvenee.

Suomalainen koulutuskeskustelu ansaitsee parempaa. Tarvitsemme tutkimusta niin opetuksen käytänteiden kuin ylemmän tason päätöksenteonkin tueksi. Tieteellistä tutkimusta ei kuitenkaan ole olemassa ilman tutkijayhteisön keskustelua ja se vaatii avointa julkaisemista.

Kommentit (8)

Käyttäjä16030
Liittynyt24.10.2018
Viestejä2
1/8 | 

Onko Suomessa tehty vertaisarvioituja tutkimuksia ilmiöpohjaisuudesta ja digitaalisten oppimisympäristöjen vaikutuksesta?

Pettynyt

Eipä juurikaan taida olla. Se että asioita kokeiltaisiin tieteellisin menetelmin aidossa yhteiskunnallisessa ympäristössä ei tavoita koulutuksen tutkijoiden ajattelumaailmaa. Siksi koulutussektori on täynnä konsultteja ja Himasmaisia filosofeja. Olisi jutun aihetta siitä kuinka opsit syntyy.

Vierailija

Juuri näin. Tämä artikkeli vilisee virheitä. 
Aino Saarisen tutkimus - joka siis julkaistaan vertaisarvioidussa tieteellisessä julkaisussa.

SJ
3/8 | 

Jostain syystä emeritus professorit huutelevat peräkammareista ja kertovat kuinka huonosti koululla menee.   Kari Uusikylä ja Liisa Keltinkangas-Järvinen ovat hyvin vakuuttuneita siitä, että lapsi menee pesuveden mukana uusien oppimisympäristöjen ja -menetelmien käyttönoton myötä.  Uusi OPS elää ajassa ja painottaa lapsen aitoa kohtaamista sekä kaikkien toimijoiden välisen yhteistyön löytämistä oppilaan kasvun ja oppimsen tukemiseksi.  Oppiminen nähdään myönteisenä, akviivisena työnä, jota oppilas saa olla mukana suunnittelemassa omista lähtökohdistaan.  Opettajia ohjataan yhteissuunnitteluun ja vastuun jakamiseen, jotta myös itse jaksaisivat paremmin. Jos vauhti koulussa on liian nopeaa, niin hidastakaa sitä.  Opettakaa vähemmän. Oppikkaa ja kasvakaa enemmän.  OPS on kasvatusmyönteinen kirja.  Oppilaat kokevat, että aitoa kohtaamista on liian vähän.   Tälle kohtaamiselle ja oppilaan tukemiselle on lupa. Joka hetki. Joka päivä.   Haetaan koulusta yhdessä kehittämisen kohteita.  On liian yksinkertaista todeta, että OPS aiheuttaa aamupahoinvointia. Kimmo Vepsä, sivsitys- ja hyvinvointijohtaja, Ulvila

Tuomas Aivelo
Liittynyt3.1.2014
Viestejä211
4/8 | 

Vierailija kirjoitti:
Juuri näin. Tämä artikkeli vilisee virheitä. 
Aino Saarisen tutkimus - joka siis julkaistaan vertaisarvioidussa tieteellisessä julkaisussa.

Virheet kyllä korjaan, kun ne todetaan.

Tutkimuksen tekijöistähän meillä on yhtä vähän tietoa kuin tutkimuksesta muutenkin, koska julkaisua ei ole näkynyt. Tähän mennessä minulle on selvinnyt, että Hesari poimi kiinnostuksensa aiheeseen Duodecimin tilaisuudesta, jossa Liisa Keltikangas-Järvinen esitteli näitä tuloksia. Tästä (ja siitä että Keltikangas-Järvinen on Saarisen väitöskirjan ohjaaja) päättelin, että Keltikangas-Järvinen on mukana tutkimuksessa. Lisäksi ainakin Jari Lipsanen on mukana tutkimuksen kirjoittajana.

Pelisäännöt selville
5/8 | 

Eli tutkimuksesta kertominen mediassa etukäteen ilman sen julkaisemista ei ole hyväksyttävää. Mutta onko preprintin julkaiseminen ja siitä kertominen medialle ok vai ei? Tai voiko siitä kertoa medialle jopa ennen julkaisemista, mutta yksityiskohtaisemmin esim. metodologian suhteen, kuin mitä tehtiin mainitussa HS:n jutussa?

Vai pitäisikö tutkijan (ja median) odottaa aina, että tutkimus on vertaisarvioitu ja julkaistu tieteellisessä lehdessä?

Pine
Liittynyt5.3.2012
Viestejä253
6/8 | 

Keskustelussa on todellakin paljon parannettavaa, jos itse aiheen sijaan keskitytään pelkästään siihen miten keskustelua käydään.

Kuva: Jason Rogers / Flickr

 

Yhtä varmasti kuin marraskuu tuo mukanaan loskaisen pimeyden, vähän väliä sukupuoli huolettaa suomalaisia. Tällä kertaa huolen toi esille, Jari Sinkkonen, jonka mielestä siitä, että pojilla on pippeli ja tytöillä pimppi, puhutaan liian vähän.  

Sinkkosen huoli kuulosti triviaalilta, etenkään koska hänellä ei ollut mutu-tietoa vahvempaa arvelua siitä, että pippeli- ja pimppipuheen puute vahingoittaa lapsia. Silti, hämmentävän moni ihminen oli sitä mieltä, että nyt Jari puhuu asiaa. Myönnän suoraan, etten voi kirjoittaa erityisesti kommentaaria Sinkkosen mielipiteistä, sillä en aidosti pysty hahmottamaan, mitä mieltä hän on. Biologiasta sen sijaan tiedän jotain.

Esitänkin suoraviivaisen ajatusleikin: sukupuolitietoinen kasvatus ei kiellä, vaan päinvastoin korostaa, ihmisyyden biologista taustaa. Nimetään perusteluni vaikkapa sukupuolitietoisen kasvatuksen geneettiseksi argumentiksi. Tätä lukiessa kannattaa muistaa, että olen suurimmaksi osaksi biologi, jonkun verran kasvatustieteilijä, mutta en mitenkään varhaiskasvatuksen saati lastenpsykiatrian saati psykologian asiantuntija.

 

Olen aikaisemmin jo kirjoittanut siitä, mitä sukupuoli on ja miten sukupuoli määräytyy. Jos tämä on vieras aihe sinulle, niin kirjoitus kannattaa lukea ensin, koska en tässä mene sukupuolen problematiikkaan sen syvemmin. Käydään kuitenkin aluksi hieman pohjaa siitä, minkälaisia sukupuolieroja pimpin ja pippelin lisäksi on olemassa.

Biologisesti sukupuoli jaetaan sukusolujen pariutumistyyppien kanssa: se jolla on isompi sukusolu on naaras ja se jolla on pienempi sukusolu, on koiras. (Parittelutyyppejä voi olla enemmänkin,  Tetrahymenalla näitä on seitsemän, mutta kaikilla eläimillä näitä on vain kaksi.)

Kaikki mikä rakentuu tämä päälle onkin sitten jotain ihan muuta. Sukupuolten välillä syntyviä eroja kutsutaan sukupuolidimorfiaksi: koiraat ja naaraat eroavat toisistaan. Voimme sitten valita minkä tahansa ihmisen ominaisuuden, vaikkapa sukuelinten rakenne tai menestyminen viimeissä PISA-tutkimuksessa, ja tutkia onko sukupuolten välillä tässä dimorfiaa. Usein on.

Sukupuolidimorfiat syntyvät perimän ja ympäristön yhteisvaikutuksesta ihmisen kehityksen aikana. On piirteitä, jotka ovat melko vahvasti sukupuolisesti (geneettisesti!) määräytyneet, kuten tuleeko sukuelimiksi penis vai vagina, mitä sukupuolta ihminen kokee olevansa tai mihin sukupuoleen kokee seksuaalista ja/tai romanttista kiinnostusta. Poikkeamat pääsäännöstä näissä ovat pieniä mutta olemassaolevia: sukuelinten ja kromosomiston välinen poikkeavuus on noin promillella vastasyntyneistä, transsukupuolisia on noin 5 promillea ja homoseksuaalisia joitain prosentteja väestöstä. Kunkin biologiset syyt nähtävästi johtuvat pitkälti sikiönkehityksen vaiheista, eikä syntymänjälkeisillä tapahtumilla ole juuri vaikutusta.

On myös olemassa sukupuolidimorfisia piirteitä, joissa vaihtelu on suurta ja syntymänjälkeisillä tapahtumilla on merkitystä. Pojat ovat keskimäärin aggressiivisempia ja pojat ovat keskimäärin parempia tehtävissä, joissa pitää pyörittää mielessä kolmiulotteisia muotoja. Tytöt ovat kiinnostuneempia useammista leluista ja tytöillä on parempi kyky muistaa tiettyyn kategoriaan sopivia sanoja.  Sukupuolittuneisiin ominaisuuksiin voidaan vaikuttaa kasvatuksella: perinteiseen sukupuolirooliin ohjaava kasvatus voi vahvistaa näitä,ja jos lapsella on vanhempi sisarus, ominaisuudet kehittyvät vanhemman sisaruksen sukupuolen suuntaan.

Voimme myös jatkaa homoesimerkkiä: siinä missä seksuaalisen kiinnostuksen kohteen määräytyminen on melko synnynnäistä, se kuinka usein ja kenen kanssa harrastaa seksiä sen sijaan on huomattavasti vähemmän. Maassa, jossa homous on laitonta kuolemantuomion ohella, on aivan yhtä paljon homoja kuin muuallakin mutta homoseksiä huomattavasti vähemmän.

Sitten ovat kaikkein monimutkaisimmat sukupuolidimorfiset piirteet, kuten PISA-tulokset. Esimerkkinä voisi olla vaikkapa viimeksi uutisoidut ryhmätyöskentelyn arvioinnit. YLE uutisoi näistä tuloksista otsikolla: ”Suomalaispojat pärjäävät hyvin, mutta jäävät silti pahasti tyttöjen varjoon

Kuvaajassa on suomalaisten tyttöjen ja poikien pistemäärien jakauma ja pystyviivoin merkitty keskiarvot: poikien 511 ja tyttöjen 559. OECD:n kaikkien oppilaiden keskiarvo on 500. (Kuva muokattu Markku Niemivirran tekemästä kuvaajasta.) Näkökulmasta riippuen, tämä ero voi olla liian suuri tai suhteellisen pieni. Ero on kuitenkin niin pieni, että oppilaan pistemäärää ei voi käyttää hänen sukupuolensa ennustamiseen.

Suurin osa "sukupuolittuneista" ominaisuuksista on tämänkaltaisia: sukupuolten välillä on eroja, mutta päällekkäisyys on suurta. Toisaalta, se mihin jonkin ominaisuuden janalla sijoittuu, ei taas johda siihen, että muidenkin ominaisuuksien mukaan olisi omaan sukupuoleensa nähden samankaltainen. Toisin sanoin: jokainen meistä on joidenkin ominaisuuksien perusteella tyyppillinen oman sukupuolensa edustaja ja toisten ominaisuuksien perusteella taas epätyypillinen.

 

Sitten itse ajatusleikkiin.

Miksi väitän, että sukupuolitietoinen kasvatus korostaa biologiaa? Siitä yksinkertaisesta syystä, että yhteiskunnallisten ja kulttuuristen sukupuoliroolien purkamisen jälkeen jäljellä jää synnynnäiset, biologiset erot.

Kasvattajan ei kannata lähestyä lasta sukupuolena vaan yksilönä. Se että jotakuta kutsutaan pojaksi tai tytöksi typistää sukupuolen moninaisuuden pimppiin ja pippeliin. Sukupuoli on monimutkainen rakenne, johon liittyy lukuisia erilaisia osa-alueita. Jos kasvua ohjataan odotetun, toivotun, halutun ja tiedostomattoman sukupuoliajattelun suuntaan, lapsen biologia ohitetaan.

Lopputulokset voivat olla melko yllättäviä: persoonallisuuserot miesten ja naisten välillä ovat pienempiä maissa, joissa perinteiset sukupuoliroolit ovat korostuneet. Tasa-arvo ei johda "tasapäistymiseen" saati sukupuolien katoamiseen. 

Tämä on tuttu kvantitatiivisen genetiikan ajatus: mitä vähemmän ympäristö vaikuttaa ominaisuuden kehittymiseen, sitä enemmän genetiikka vaikuttaa siihen. Jos sama käännetään ihmisen yksilönkehitykseen: mitä enemmän yhteiskunnalliset vaatimukset ja odotukset ohjaavat ihmistä, sitä kauempana lopputulos on biologiasta.

Eikö jokainen biologiseen sukupuoleen kasvamisesta huolissaan olevan pitäisi hylätä kulttuuriset ja yhteiskunnalliset sukupuoliroolit ja antaa lapsen kasvaa omana itsenään?

 

 

* * *

Pieni jälkisana: Sukupuolitietoinen kasvatus on oivallinen termi, koska sen saavuttamiseksi on tunnistettava ja kyseenalaistettava yhteiskunnallisia ja kulttuurisia tekijöitä sukupuolen taustalla. Kuvaamani asiantila, jossa sukupuolisuus määräytyy pelkästään "biologian" perusteella, ei tietenkään koskaan ole mahdollinen: sukupuoleen tulee aina liittymään kulttuurisia ja yhteiskunnallisia merkityksiä. Enkä, kuten esimerkeistänikin voi lukea, en varsinaisesti usko, että sukupuolen biologiaa ja muita ulottuvuuksia voi erottaa toisistaan: kulttuuri muokkaa yksilönkehitystä ja biologia kulttuuria. Tämä kannattaa ottaa siis enemmänkin ajatusleikkinä kuin kasvatuspoliittisena kannanottona.

Kommentit (8)

Vierailija
2/8 | 

Hieman pomppiva kirjoitus. Sukupuolitietoinen kasvatus on minusta huono sana, koska se voisi tarkoittaa sutäkin, että tietoisesti kasvatetaan pojista poikia ja tytöistä tyttöjä. Kasvatustapojen vaikutuksista ollut linkki on myös kehno tutkimus. Ei kerro kausaalisuuksista mitään.

Vierailija
3/8 | 

"Voimme myös jatkaa homoesimerkkiä: siinä missä seksuaalisen kiinnostuksen kohteen määräytyminen on melko synnynnäistä, se kuinka usein ja kenen kanssa harrastaa seksiä sen sijaan on huomattavasti vähemmän. Maassa, jossa homous on laitonta kuolemantuomion ohella, on aivan yhtä paljon homoja kuin muuallakin mutta homoseksiä huomattavasti vähemmän." --> aika suoria oletuksia. Kuolemantuomio ei välttämättä vaikuta haluihin vaan siihen, että ei ilmoita harrastuksista tutkimuksessa tai siihen että ei vaan uskalla harrastaa vaikka mieli tekisikin. 

Vierailija

"Että ei uskalla harrastaa" kuulostaa juuri siltä että harrastaa "homoseksiä huomattavasti vähemmän"?

Vierailija
4/8 | 

Tässäkin kirjoituksessa tuli nätisti esille se, ettei kolmatta biologista sukupuolta, intersukupuolta (miehen ja naisen sukuelimet yhdellä henkilöllä), ole ilmeisesti olemassa...

Kaapelijehu
Liittynyt13.4.2009
Viestejä390
5/8 | 

Yllättävän monille ihmisille (arvokonservatiiveille) sukupuoli näyttää olevan pikemminkin ylhäältä asetettu rooli tai normi. Näille ihmisille miehen ja naisen onnistumista miehenä ja naisena sitten verrataan siihen miten hyvin he ovat onnistuneet täyttämään tämän ylhäältä asetetun roolin vaatimukset. Aika usein juuri nämä samat ihmiset puolustavat sukupuolten erilaisuutta vetoamalla biologiaan, vaikka yhteiskunnan asettamissa rooleissa ei ole juuri mitään biologiaan viittaavaa. 

Kun sitten yritetään puolustaa sellaista yhteiskuntaa jossa yksilö saisi vapaasti kasvaa sellaiseksi kuin haluaa, niin väitetään että sukupuolet yritetään hävittää. Itse olen sitä mieltä moni turha sukupuolenkorjaus leikkauskin jäisi tekemättä jos mies saisi vapaasti olla naismainen ja nainen miesmäinen.

Kaapelijehu

Kasvisruoka2
Liittynyt29.8.2015
Viestejä4452
6/8 | 

http://jiihooantikainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/247383-transinklusiivin...

Kirejoitus ja siihen tehty vastaus on oikeastaan loistava synteesi koko asiasta.

Antikainen totta kai kyseenalaistaa bioessentialismismin, koska uskoo, että bioessentialismi on jotenkin absoluuttinen ja kaiken kattava.

Vastauksessa tämä absoluuttinen bioessentialismi kyseenalaistetaan ja huomataa, että onkin bioessentialismin eri tasoja.

Näin ollen siis kritiikki monen feminismin puolelta liittyy oletukseen absoluuttisesta bioessentialismista tai lähellä sitä olevasta. Ja taasen sosiaalisen konstruktionismin kritiikki perustuu absoluuttiseen sosiaaliseen konstruktionismiin.

Täysin selvää on kuitenkin, että sukupuolessa on kumpiakin elementtejä, olkootkin biologiset tekijät välillä vähäisempiä kuin kulttuurilliset tekijät.

Ruhollah.

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
Heinäkuu
2016
2015
2014