Kirjoitukset avainsanalla opettaminen

Kuva: Jason Rogers / Flickr

 

Yhtä varmasti kuin marraskuu tuo mukanaan loskaisen pimeyden, vähän väliä sukupuoli huolettaa suomalaisia. Tällä kertaa huolen toi esille, Jari Sinkkonen, jonka mielestä siitä, että pojilla on pippeli ja tytöillä pimppi, puhutaan liian vähän.  

Sinkkosen huoli kuulosti triviaalilta, etenkään koska hänellä ei ollut mutu-tietoa vahvempaa arvelua siitä, että pippeli- ja pimppipuheen puute vahingoittaa lapsia. Silti, hämmentävän moni ihminen oli sitä mieltä, että nyt Jari puhuu asiaa. Myönnän suoraan, etten voi kirjoittaa erityisesti kommentaaria Sinkkosen mielipiteistä, sillä en aidosti pysty hahmottamaan, mitä mieltä hän on. Biologiasta sen sijaan tiedän jotain.

Esitänkin suoraviivaisen ajatusleikin: sukupuolitietoinen kasvatus ei kiellä, vaan päinvastoin korostaa, ihmisyyden biologista taustaa. Nimetään perusteluni vaikkapa sukupuolitietoisen kasvatuksen geneettiseksi argumentiksi. Tätä lukiessa kannattaa muistaa, että olen suurimmaksi osaksi biologi, jonkun verran kasvatustieteilijä, mutta en mitenkään varhaiskasvatuksen saati lastenpsykiatrian saati psykologian asiantuntija.

 

Olen aikaisemmin jo kirjoittanut siitä, mitä sukupuoli on ja miten sukupuoli määräytyy. Jos tämä on vieras aihe sinulle, niin kirjoitus kannattaa lukea ensin, koska en tässä mene sukupuolen problematiikkaan sen syvemmin. Käydään kuitenkin aluksi hieman pohjaa siitä, minkälaisia sukupuolieroja pimpin ja pippelin lisäksi on olemassa.

Biologisesti sukupuoli jaetaan sukusolujen pariutumistyyppien kanssa: se jolla on isompi sukusolu on naaras ja se jolla on pienempi sukusolu, on koiras. (Parittelutyyppejä voi olla enemmänkin,  Tetrahymenalla näitä on seitsemän, mutta kaikilla eläimillä näitä on vain kaksi.)

Kaikki mikä rakentuu tämä päälle onkin sitten jotain ihan muuta. Sukupuolten välillä syntyviä eroja kutsutaan sukupuolidimorfiaksi: koiraat ja naaraat eroavat toisistaan. Voimme sitten valita minkä tahansa ihmisen ominaisuuden, vaikkapa sukuelinten rakenne tai menestyminen viimeissä PISA-tutkimuksessa, ja tutkia onko sukupuolten välillä tässä dimorfiaa. Usein on.

Sukupuolidimorfiat syntyvät perimän ja ympäristön yhteisvaikutuksesta ihmisen kehityksen aikana. On piirteitä, jotka ovat melko vahvasti sukupuolisesti (geneettisesti!) määräytyneet, kuten tuleeko sukuelimiksi penis vai vagina, mitä sukupuolta ihminen kokee olevansa tai mihin sukupuoleen kokee seksuaalista ja/tai romanttista kiinnostusta. Poikkeamat pääsäännöstä näissä ovat pieniä mutta olemassaolevia: sukuelinten ja kromosomiston välinen poikkeavuus on noin promillella vastasyntyneistä, transsukupuolisia on noin 5 promillea ja homoseksuaalisia joitain prosentteja väestöstä. Kunkin biologiset syyt nähtävästi johtuvat pitkälti sikiönkehityksen vaiheista, eikä syntymänjälkeisillä tapahtumilla ole juuri vaikutusta.

On myös olemassa sukupuolidimorfisia piirteitä, joissa vaihtelu on suurta ja syntymänjälkeisillä tapahtumilla on merkitystä. Pojat ovat keskimäärin aggressiivisempia ja pojat ovat keskimäärin parempia tehtävissä, joissa pitää pyörittää mielessä kolmiulotteisia muotoja. Tytöt ovat kiinnostuneempia useammista leluista ja tytöillä on parempi kyky muistaa tiettyyn kategoriaan sopivia sanoja.  Sukupuolittuneisiin ominaisuuksiin voidaan vaikuttaa kasvatuksella: perinteiseen sukupuolirooliin ohjaava kasvatus voi vahvistaa näitä,ja jos lapsella on vanhempi sisarus, ominaisuudet kehittyvät vanhemman sisaruksen sukupuolen suuntaan.

Voimme myös jatkaa homoesimerkkiä: siinä missä seksuaalisen kiinnostuksen kohteen määräytyminen on melko synnynnäistä, se kuinka usein ja kenen kanssa harrastaa seksiä sen sijaan on huomattavasti vähemmän. Maassa, jossa homous on laitonta kuolemantuomion ohella, on aivan yhtä paljon homoja kuin muuallakin mutta homoseksiä huomattavasti vähemmän.

Sitten ovat kaikkein monimutkaisimmat sukupuolidimorfiset piirteet, kuten PISA-tulokset. Esimerkkinä voisi olla vaikkapa viimeksi uutisoidut ryhmätyöskentelyn arvioinnit. YLE uutisoi näistä tuloksista otsikolla: ”Suomalaispojat pärjäävät hyvin, mutta jäävät silti pahasti tyttöjen varjoon

Kuvaajassa on suomalaisten tyttöjen ja poikien pistemäärien jakauma ja pystyviivoin merkitty keskiarvot: poikien 511 ja tyttöjen 559. OECD:n kaikkien oppilaiden keskiarvo on 500. (Kuva muokattu Markku Niemivirran tekemästä kuvaajasta.) Näkökulmasta riippuen, tämä ero voi olla liian suuri tai suhteellisen pieni. Ero on kuitenkin niin pieni, että oppilaan pistemäärää ei voi käyttää hänen sukupuolensa ennustamiseen.

Suurin osa "sukupuolittuneista" ominaisuuksista on tämänkaltaisia: sukupuolten välillä on eroja, mutta päällekkäisyys on suurta. Toisaalta, se mihin jonkin ominaisuuden janalla sijoittuu, ei taas johda siihen, että muidenkin ominaisuuksien mukaan olisi omaan sukupuoleensa nähden samankaltainen. Toisin sanoin: jokainen meistä on joidenkin ominaisuuksien perusteella tyyppillinen oman sukupuolensa edustaja ja toisten ominaisuuksien perusteella taas epätyypillinen.

 

Sitten itse ajatusleikkiin.

Miksi väitän, että sukupuolitietoinen kasvatus korostaa biologiaa? Siitä yksinkertaisesta syystä, että yhteiskunnallisten ja kulttuuristen sukupuoliroolien purkamisen jälkeen jäljellä jää synnynnäiset, biologiset erot.

Kasvattajan ei kannata lähestyä lasta sukupuolena vaan yksilönä. Se että jotakuta kutsutaan pojaksi tai tytöksi typistää sukupuolen moninaisuuden pimppiin ja pippeliin. Sukupuoli on monimutkainen rakenne, johon liittyy lukuisia erilaisia osa-alueita. Jos kasvua ohjataan odotetun, toivotun, halutun ja tiedostomattoman sukupuoliajattelun suuntaan, lapsen biologia ohitetaan.

Lopputulokset voivat olla melko yllättäviä: persoonallisuuserot miesten ja naisten välillä ovat pienempiä maissa, joissa perinteiset sukupuoliroolit ovat korostuneet. Tasa-arvo ei johda "tasapäistymiseen" saati sukupuolien katoamiseen. 

Tämä on tuttu kvantitatiivisen genetiikan ajatus: mitä vähemmän ympäristö vaikuttaa ominaisuuden kehittymiseen, sitä enemmän genetiikka vaikuttaa siihen. Jos sama käännetään ihmisen yksilönkehitykseen: mitä enemmän yhteiskunnalliset vaatimukset ja odotukset ohjaavat ihmistä, sitä kauempana lopputulos on biologiasta.

Eikö jokainen biologiseen sukupuoleen kasvamisesta huolissaan olevan pitäisi hylätä kulttuuriset ja yhteiskunnalliset sukupuoliroolit ja antaa lapsen kasvaa omana itsenään?

 

 

* * *

Pieni jälkisana: Sukupuolitietoinen kasvatus on oivallinen termi, koska sen saavuttamiseksi on tunnistettava ja kyseenalaistettava yhteiskunnallisia ja kulttuurisia tekijöitä sukupuolen taustalla. Kuvaamani asiantila, jossa sukupuolisuus määräytyy pelkästään "biologian" perusteella, ei tietenkään koskaan ole mahdollinen: sukupuoleen tulee aina liittymään kulttuurisia ja yhteiskunnallisia merkityksiä. Enkä, kuten esimerkeistänikin voi lukea, en varsinaisesti usko, että sukupuolen biologiaa ja muita ulottuvuuksia voi erottaa toisistaan: kulttuuri muokkaa yksilönkehitystä ja biologia kulttuuria. Tämä kannattaa ottaa siis enemmänkin ajatusleikkinä kuin kasvatuspoliittisena kannanottona.

Kommentit (8)

Vierailija

Hieman pomppiva kirjoitus. Sukupuolitietoinen kasvatus on minusta huono sana, koska se voisi tarkoittaa sutäkin, että tietoisesti kasvatetaan pojista poikia ja tytöistä tyttöjä. Kasvatustapojen vaikutuksista ollut linkki on myös kehno tutkimus. Ei kerro kausaalisuuksista mitään.

Vierailija

"Voimme myös jatkaa homoesimerkkiä: siinä missä seksuaalisen kiinnostuksen kohteen määräytyminen on melko synnynnäistä, se kuinka usein ja kenen kanssa harrastaa seksiä sen sijaan on huomattavasti vähemmän. Maassa, jossa homous on laitonta kuolemantuomion ohella, on aivan yhtä paljon homoja kuin muuallakin mutta homoseksiä huomattavasti vähemmän." --> aika suoria oletuksia. Kuolemantuomio ei välttämättä vaikuta haluihin vaan siihen, että ei ilmoita harrastuksista tutkimuksessa tai siihen että ei vaan uskalla harrastaa vaikka mieli tekisikin. 

Vierailija

"Että ei uskalla harrastaa" kuulostaa juuri siltä että harrastaa "homoseksiä huomattavasti vähemmän"?

Vierailija

Tässäkin kirjoituksessa tuli nätisti esille se, ettei kolmatta biologista sukupuolta, intersukupuolta (miehen ja naisen sukuelimet yhdellä henkilöllä), ole ilmeisesti olemassa...

Kaapelijehu
Liittynyt13.4.2009
Viestejä384

Yllättävän monille ihmisille (arvokonservatiiveille) sukupuoli näyttää olevan pikemminkin ylhäältä asetettu rooli tai normi. Näille ihmisille miehen ja naisen onnistumista miehenä ja naisena sitten verrataan siihen miten hyvin he ovat onnistuneet täyttämään tämän ylhäältä asetetun roolin vaatimukset. Aika usein juuri nämä samat ihmiset puolustavat sukupuolten erilaisuutta vetoamalla biologiaan, vaikka yhteiskunnan asettamissa rooleissa ei ole juuri mitään biologiaan viittaavaa. 

Kun sitten yritetään puolustaa sellaista yhteiskuntaa jossa yksilö saisi vapaasti kasvaa sellaiseksi kuin haluaa, niin väitetään että sukupuolet yritetään hävittää. Itse olen sitä mieltä moni turha sukupuolenkorjaus leikkauskin jäisi tekemättä jos mies saisi vapaasti olla naismainen ja nainen miesmäinen.

Kaapelijehu

Kasvisruoka2
Liittynyt29.8.2015
Viestejä4412

http://jiihooantikainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/247383-transinklusiivin...

Kirejoitus ja siihen tehty vastaus on oikeastaan loistava synteesi koko asiasta.

Antikainen totta kai kyseenalaistaa bioessentialismismin, koska uskoo, että bioessentialismi on jotenkin absoluuttinen ja kaiken kattava.

Vastauksessa tämä absoluuttinen bioessentialismi kyseenalaistetaan ja huomataa, että onkin bioessentialismin eri tasoja.

Näin ollen siis kritiikki monen feminismin puolelta liittyy oletukseen absoluuttisesta bioessentialismista tai lähellä sitä olevasta. Ja taasen sosiaalisen konstruktionismin kritiikki perustuu absoluuttiseen sosiaaliseen konstruktionismiin.

Täysin selvää on kuitenkin, että sukupuolessa on kumpiakin elementtejä, olkootkin biologiset tekijät välillä vähäisempiä kuin kulttuurilliset tekijät.

Ruhollah.

Ihmisen kromosomisto. Kuva: NHGRI / Wikimedia Commons

 

Geenit herättävät kiinnostuksen. Syystäkin: geenit tulevat yhä enemmän ihmisten iholle. Parikymmentä vuotta sitten geenit olivat abstrakteja tekijöitä, jotka jotenkin periytyivät ja jotenkin vaikuttavat ihmisen ominaisuuksiin. Nykyään geenit yhä useammin ovat tunnettuja jaksoja jokaisen meidän perimässä. Tiedämme paljon geenien toiminnasta ja voimme löytää yhteyksiä siitä omaan terveyteemme.

Tänään puhutaankin genomitiedosta. Genomitieto on käyttökelpoista informaatiota, jonka saa selvittämällä ihmisen perimän. Lääketiede on perustunut tilastollisiin päättelyihin siitä miten suuria joukkoja kannattaa diagnosoida ja hoitaa, mutta nyt lupauksissa siintää yksilöllinen lääketieteellinen hoito, joka voidaan räätälöidä kunkin ihmisen perimän mukaan. Suomessa onkin käynnissä kansallisen genomikeskuksen perustaminen, koska kansalliseen genomistrategiaamme kuuluu geenien lääketieteellisen käytön edistäminen.

Suurimmat haasteet ovat kuitenkin sairauksissa, joissa ei ole selkeää linkkiä perimän ja taudin välillä. Sydän- ja verisuonitaudit, monet syövät ja vanhuuden vaivat syntyvät monien geenien ja erilaisten ympäristötekijöiden myötävaikutuksella. Ruokavalio, liikunta, aivojen käyttö ja stressi voivat edesauttaa tai vähentää tautiriskiä.

Tällöin keskeiseksi kysymykseksi nouseekin se, että mitä genomitieto on ja miten ihmiset ymmärtävät genomitietoa. Jos tulevaisuudessa oma perimämme selvitetään, entä sitten? Tajuammeko mistä siinä on kyse?

 

Olen viimeisen viiden vuoden osallistunut geeniopetuksen asiantuntijoiden Delfoi-prosessiin, jonka tavoite oli kunnianhimoisesti määritellä kansalaisten tarvitsema genetiikan osaamisen taso (genetic literacy). Jos sellainen määritelmä löytyy, tämä auttaa vastaamaan kysymykseen siitä, mitä genetiikasta pitäisi koulussa opettaa.

Delfoi-prosessissa asiantuntijat pohtivat yhdessä ja etsivät olennaisia kysymyksiä ja niiden vastauksia. Tutkimus oli konsensushakuinen, joten tuloksena oli saada aikaan geneettisen osaamisen määrittelyt, jotka kaikki voivat allekirjoittaa.

Viimeinkin, tutkimuksemme tulokset julkaistiin viime viikolla Science & Education -lehdessä. (Tämä antaa hyvän kuvan tieteellisen prosessin hitaudesta – vastasin tasan viisi vuotta sitten ensimmäisiin projektin kyselyihin.)

 

Mikä sitten on geneetikan osaamisen keskiössä? Tutkimuksessa osaaminen luokiteltiin kolmeen osaan: sisältötietoon, sosiokulttuuriseen tietoon ja episteemiseen tietoon (joka kattaa sisältötiedon taustalla olevia syitä ja käyttömahdollisuuksia). Ensinnäkin, tässä keskeinen geeneihin liittyvä sisältötieto:

  1. Kaikilla eliöillä on geneettistä informaatiota DNA-molekyyleissään.
  2. Geenit muodostavat osan eliön DNA-molekyyleistä. Geenit ovat ohjeita proteiinien valmistamiseen.  Ohjeet ovat läsnä geneettisessä koodissa, joka lähes sama kaikelle elämälle.
  3. Proteiineilla on keskeinen rooli kaikkien eliöiden raknteessa ja toiminnassa ja ne muodostavat keskeisen mekanismin, joka yhdistää geenit ja ominaisuudet.
  4. Suurimmassa osassa eliön soluista on geneettinen informaatio kaikkiin rakenteisiin ja toimintoihin, mutta eri geenit ovat päällä ja pois päältä eri soluissa.
  5. Lisääntymisen aikana eliöt siirtävät geneettisen informaation seuraavaan sukupolveen lisääntymisestä vastaavien solujensa avulla. Kukin vanhempi antaa jälkeläiselle osan perimästään.
  6. Yksinkertaisissa geeni-ominaisuus -suhteissa geenien ja ominaisuuksien välillä on riippuvuussuhteita ja nämä esiintyvät tietyillä todennäköisyyksillä.
  7. Muutokset geneettisessä informaatiossa voivat johtaa muutoksiin siinä miltä eliöt näyttävät ja miten ne toimivat. Ainoastaan muutokset sukusoluissa ovat periytyviä.
  8. Saman lajin yksilöillä on pääosin sama geneettinen informaatio. Vain pieni osa geneettisestä informaatiosta vaikuttaa muunteluun saman lajin yksilöiden välillä.
  9. Useammat geenit ja useammat ympäristötekijät vaikuttavat suurimman osan ominaisuuksista taustalla.

Useammassa näistä on maallikon silmään omituisia muotoiluja. Lukion biologiansa lukenut osanneekin kertoa mistä ne johtuvat. Missä soluissa ei ole DNA:ta? Mitä muuta DNA:ssa on kuin geenejä? Minkälaiset muutokset perimässä eivät aiheuta muutoksia eliöiden ilmiasussa?

Olennainen tieto ei tietenkään rajoitu vain sisältötietoon. Ryhmämme määritteli keskeiset genetiikan osaamisen sosiokulttuuriset osaset sekä episteemiset taidot. Nämä ovat hieman ympäripyöreämpiä:

  1. Geeniteknologiat yhteiskunnallisessa kontekstissa
  2. Geeniteknologioiden käyttö
  3. Henkilökohtaiset ja yhteiskunnalliset seuraukset
  1. Geneettisen informaation varmuus ja epävarmuus
  2. Geneettisen tiedon kehityksen historia
  3. Geneettisen tiedon (väärin)esittäminen tiedotusvälineissä
  4. Päätöksenteon perusteiden tunnistaminen ja arvioiminen

Tiedän, nämä ovat harmillisesti vähemmän tarkkoja kuin sisältötiedon osaset. Ongelmana kuitenkin on, että sisältötiedon osasten voimme odottaa olevan melko pysyviä, kun taas sosiokulttuurinen tieto muuttuu nopeammin. Kärjistäen: geenit pysyvät samoina, mutta yhteiskunta muuttuu. Jos olisimme viisi vuotta sitten määritelleet keskeisiä geeniteknologioita, olisimme nyt naurunalaisia.

Koska tavoitteena on jokaisen kansalaisen tavoiteltavan genetiikan osaamisen tason määrittely, nämä tavoitteet voitaisiin siis nähdä tietoina, jotka peruskoulun suorittaneen suomalaisen pitäisi osata. Jos tätä määritelmää vertaa suomalaisiin opetussuunnitelman perusteisiin, eroja löytyy useita: lähinnä se, että suomalainen opetus keskittyy enemmän käsitteisiin, kuten meioosiin tai proteiinisynteesiin, kun taas näissä määritelmissä on kyse enemmän taidoista käyttää käsitetietoa genetiikasta arkipäivän tilanteissa. Ehkäpä voisi jopa sanoa, että nämä muotoilut ovat lähempänä kansallisen genomistrategian visioita kuin kansalliset opetussuunnitelman perusteet.

 

Olen erittäin iloinen, että geneettisen tiedon varmuus ja epävarmuus on mukana keskeisten tietojen luettelossa. Epävarmuus ei ole yleisesti ottaen luonnontieteen opetuksen vahvuuksia. Fysiikassa opimme luonnonlakeja, kemiassa pelaamme yksinkertaisilla kaavoilla ja biologiassakin on taipumus etsiä universaaleja, kaikkea elämää yhdistäviä piirteitä. Kun oppitunnilla lähestytään epävarmaa asiaa tai poikkeustapauksia, lähestytään samalla vaikeasti opetettavaa asiaa. Eikö kaikki menekään säännön mukaan? Eikö maailma olekaan yksinkertainen paikka?

Biologeille on kuitenkin luontevaa lähestyä epävarmuutta, sillä biologisten systeemien keskeinen piirre on monimuotoisuus. Biologisia järjestelmiä, puhutaan sitten koko eliökunnan monimuotoisuudesta tai ihan vain ihmiskehon toiminnasta, tutkitaan etsimällä yleisiä, yli kaikkien lajien määriteltävissä olevia periaatteita. Viime aikoina on kuitenkin kohdistettu katse yhä enemmän siihen, miksi luonto on niin monimuotoinen. Lohdullista on, että monimuotoisuutta luovat mekanismitkin ovat universaaleja.

Evoluutiobiologian jännimpiä viime vuosien anteja onkin ajatus siitä, että evoluutio ylläpitää monimuotoisuutta. Lukuisa määrä eri mekanismeja pitää huolen siitäkin, että ihmisten geneettinen monimuotoisuus säilyy. Niin säätilan vaihtelut, sosiaalisten vuorovaikutusten hallitsemisen vaikeus kuin vaihtelevat tautitaakatkin luovat ympäristöön vaihtelua, joka paitsi mahdollistaa, myös vaatii monimuotoisuutta.

Monimuotoisuudessa olemme keskeisellä alueella, joka erottaa biologian muista luonnontieteistä: Eliöt kohtaavat samat universaalit luonnonvoimat ja eliöissä on paljon yhtäläisyyksiä, koska ne kaikki polveutuvat yhdestä esi-isästä. Tämän lisäksi kuitenkin maailma on täynnä yksilöitä, koska evoluutio pitää huolen siitä, että yksilöissä löytyy vaihtelua.

Theodosius Dobhanskyn klassinen lausahdus "mikään biologiassa ei käy järkeen ilman evoluution huomioimista" on hyvin oikeassa. Genomitiedon epävarmuus, henkilökohtaisen lääketieteen lupaukset, suomalaisen aarniometsän lajirikkaus tai saimaannorpan haavoittuvuus – näissä kaikissa on kyse tismalleen samasta biologisesta perusilmiöstä, evoluutiosta.

 

 

 

Ai niin, vastaukset esittämiini kysymyksiin:

  • Ihmisten punasoluissa ei ole lainkaan tumaa, eikä siis myöskään DNA:ta. (Monien muiden eläinten punasoluissa on DNA:ta.)
  • DNA muodostuu myös säätelyalueista ja roska-DNA:sta.
  • Jos DNA:ssa tapahtuu muutos, joka ei muuta proteiinien muotoa tai niiden toiminnan säätelyä, se ei aiheuta myöskään muutosta eliön ilmiasussa.

Kommentit (5)

Pine
Liittynyt5.3.2012
Viestejä249

Olen pääosin tyytyväinen ohessa esitettyihin geeneihin liittyvien sisältötiedon määrittelyihin. Erityisesti pidän siitä, että geenit nähdään väljästi ominaisuuksia ohjaavana ohjeistuksena eikä pelkästään proteiineja koodaavina yksiköinä.
Kohdassa 7 esitettyyn lauseeseen "Muutokset geneettisessä informaatiossa voivat johtaa muutoksiin siinä miltä eliöt näyttävät ja miten ne toimivat." olen hyvin pettynyt. Se on harhaanjohtava ja epämääräinen. Väite siitä, että geneettisistä muutokset eli mutaatiot selittäisivät ja eliöiden tai yksilöiden väliset erot ei pidä kuin pieneltä osin paikkaansa. Pitäisi ymmärtää, että yleisesti kaikissa eliöissä kaikista geeneistä esiintyy suuri joukko erilaisia muunnoksia eli variaatiota. Se että esimerkiksi sisarukset näyttävät erilaisilta, johtuu yksinomaan siitä, että kullakin heistä on omanlaisensa yhdistelmä vanhemmilta perityistä geenivarianteista. Vain aivan pieni osa eroista saattaa johtua geneettisistä muutoksista (keskimäärin noin 80-150 yhden nukleotidin pistemutaatiota/ihminen). Ainakin tiedejulkaisuissa maailmalla on jo jonkin aikaa sitten pitkälti luovuttu mutation sanan käytöstä ja korvattu se variation sanalla, kun vertaillaan perintötekijöitä eri eliöiden välillä.

Vierailija

Miksi näissä ei puhuta lainkaan epigenetiikasta? Olisi erittäin tärkeää, että kaikki tietäisivät, ettei esimerkiksi geneettinen sairausriski automaattisesti tarkoita sairautta ja että tulevaisuudessa mahdollisesti monet lääkkeet toimivat hiljentämällä tai vahvistamalla geenien aktivoitumista. Jos epigeneettisiä mekanismeja ei opeteta, geenitieto näyttäytyy paljon deterministisempänä, mikä on haitallista.

Tuomas Aivelo
Liittynyt3.1.2014
Viestejä206

Vierailija kirjoitti:
Miksi näissä ei puhuta lainkaan epigenetiikasta? Olisi erittäin tärkeää, että kaikki tietäisivät, ettei esimerkiksi geneettinen sairausriski automaattisesti tarkoita sairautta ja että tulevaisuudessa mahdollisesti monet lääkkeet toimivat hiljentämällä tai vahvistamalla geenien aktivoitumista. Jos epigeneettisiä mekanismeja ei opeteta, geenitieto näyttäytyy paljon deterministisempänä, mikä on haitallista.

Periaatteessahan tuossa mainitaan hieman laajempi kokonaisuus, geenien toiminnan säätely: "...eri geenit ovat päällä ja pois päältä eri soluissa". Joo, se on aika ympäripyöreä ja kattaa paitsi epigenetiikan, myös muun ei-periytyvän geenien toiminnan säätelyn. Tätä pitäisi periaatteessa ajatella peruskoulun oppimäärää vasten: epigenetiikasta puhuminen siellä on aivan liikaa.

Tuomas Aivelo
Liittynyt3.1.2014
Viestejä206

Pine kirjoitti:
Olen pääosin tyytyväinen ohessa esitettyihin geeneihin liittyvien sisältötiedon määrittelyihin. Erityisesti pidän siitä, että geenit nähdään väljästi ominaisuuksia ohjaavana ohjeistuksena eikä pelkästään proteiineja koodaavina yksiköinä.
Kohdassa 7 esitettyyn lauseeseen "Muutokset geneettisessä informaatiossa voivat johtaa muutoksiin siinä miltä eliöt näyttävät ja miten ne toimivat." olen hyvin pettynyt. Se on harhaanjohtava ja epämääräinen. Väite siitä, että geneettisistä muutokset eli mutaatiot selittäisivät ja eliöiden tai yksilöiden väliset erot ei pidä kuin pieneltä osin paikkaansa. Pitäisi ymmärtää, että yleisesti kaikissa eliöissä kaikista geeneistä esiintyy suuri joukko erilaisia muunnoksia eli variaatiota. Se että esimerkiksi sisarukset näyttävät erilaisilta, johtuu yksinomaan siitä, että kullakin heistä on omanlaisensa yhdistelmä vanhemmilta perityistä geenivarianteista. Vain aivan pieni osa eroista saattaa johtua geneettisistä muutoksista (keskimäärin noin 80-150 yhden nukleotidin pistemutaatiota/ihminen). Ainakin tiedejulkaisuissa maailmalla on jo jonkin aikaa sitten pitkälti luovuttu mutation sanan käytöstä ja korvattu se variation sanalla, kun vertaillaan perintötekijöitä eri eliöiden välillä.

Aah, eli tarkoitat, että tuon voi tulkita niin päin, että väitteessä olisi kyse siitä, että suurin osa lajinsisäisestä muuntelusta johtuisi juuri siinä yksilössä/vanhemmassa tapahtuneesta mutaatiosta? Se on ehkä hieman kaukaa haettu tulkinta, mutta se ei kieltämättä tullut mieleenikään.

t-torppa

Genomitieto osoittaa imisen rappeutuvan, ei kehittyvän. Toisin sanoen se mitä moderni geenitiede on saanut selville genomista osoittaa evoluutioteorian mahdottomaksi. Tästä tekee syväanalyysin bioprosessitekniikan emeritusprofessori Matti Leisola, joka luennoi Tieteiden talolla 19.10.2017 aiheesta, "kehittyykö vai rappeutuuko ihminen? Tukeeko luonnontiede evoluutioteoriaa vaiko Raamattua" - http://www.youtube.com/watch?v=vqIyOTm2cvk

Kansalaistieteilijät etsivät lumivuohia. Kuva: Flickr / Glacier-kansallispuisto.

 

Viime viikon Suomen Kuvalehdessä oli kaksikin kirjoitusta, joissa pohdittiin tieteen asemaa ja suhdetta tavallisiin kansalaisiin. Molemmissa kirjoituksissa oli samankaltainen huoli ja molempiakin voisi luonnehtia elitistiseksi.

Tiina Raevaara kirjoitti siitä, kuinka tutkimusten perusteella tieteen popularisointi voi johtaa siihen, että ihmiset uskovat tietävänsä enemmän kuin tietävätkään. Giuseppina Ronzitti ja Tero Tulenheimo puolestaan kirjoittivat siitä, kuinka tieteessä ei ole kyse yleisön hyväksynnästä, vaan tutkijoiden asiantuntemuksesta.

Molemmat kirjoitukset nostavat esille tiedepolitiikan ja tiedeviestinnän hyvin intiimin liiton.

Tieteeseen käytetään – ja siihen pitää käyttää! – julkista rahoitusta verovaroista ja veikkausvoittovaroista. Suomessa valta kuuluu kansalle, joten kansa päättää miten paljon tieteeseen panostetaan. Niinpä kansa, joka arvostaa tiedettä, on eduksi tietee(n rahoitukse)lle.

Tämä on tietenkin huomattu yliopistomaailmassa. Ronzittin ja Tulenheimon kritisoiman ja Raevaaran problematisoiman tiedeviestinnän kehityskulun takana on juuri se, että tiedeyhteisö joutuu markkinoimaan tuotoksiaan, jotta ihmisten hyväntahtoisuus tiedettä kohtaan säilyy. Panostus on ymmärrettävää, sillä tiede on kallis projekti, johon kuluu vuodessa miljardi jos toinenkin.

Tiedeviestintää on olemassa tietenkin hyvää ja huonoa. Tiedotusvälineiden tehtävä ei ole olla tieteen markkinoija tai tuottaa suoraa hyötyä kenellekään muulle kuin osakkeenomistajilleen. Journalismin moraalinen tehtävä on olla totuudenmukaista. Tämän jatkeena epäilemättä journalistien kuuluu toimia niin, että yleisölle jää oikea käsitys maailman tilasta. Tämä asettaa tietenkin viestinnän vaikeaan asemaan: ei riitä, että sen välittämä tieto on totta, vaan sen on myös ajateltava, miten yleisö ymmärtää saamansa tiedon ja miten tämä tieto vaikuttaa lukijoissa ja katselijoissa.

Tiedeviestinnästä tekee erityisen vaikeaa, että tutkijalla on harvoin tietoa siitä, minkälainen viestintä on tehokasta, toimivaa ja järkevää. Tosiasioiden toteaminen ei nykymaailmassa enää riitä.

 

Yksi Ronzittin ja Tulenheimon esittämistä pahoista peikoista on kansalaistiede. Kirjoituksesta saa käsityksen, että kansalaistiede johtaa tutkijoiden arvovallan kiistämiseen. Kirjoitus asettaa vastakkain "jokamiehen vaistonvaraiset mielipiteet" ja "vaativan älyllisen hankkeen", tieteen.

Jos ihan totta puhun, ei tämä tiede mitään rakettitiedettä ole: kyllä maalikkokin oppii ymmärtämään ainakin osasia tutkijoiden työstä. Sitä paitsi, suomalaiset jokamiehet ovat istuneet monta vuotta koulun penkillä juuri oppimassa sitä mitä tiede on ja miten se toimii.

Pelottavin ajatus kuitenkin kirjoituksessa oli, että tiede on yksilölaji: "Merkittävät tieteelliset ideat ovat kuitenkin usein yksin tehdyn työn tuloksia." Tämä ei pidä lainkaan paikkansa. Väite on väärin ja vaarallinen.

Tiede on ennen kaikkea yhteisöllinen projekti. Sen ytimessä on kysymysten esittämisen testaamisen ja epäilyn menetelmä. Ei ole olemassa yksin tehtyä tieteellistä työtä. Samaten on omituista ajatella tiedettä muusta yhteiskunnasta irrallisena osana. Paitsi että tutkijat tarvitsevat yhteiskuntaa rahoittaakseen toimintansa, tutkimuksen tekemiseenkin liittyy aina poliittista harkintaa.

Päinvastoin kuin Ronzitti ja Tulenheimo, koen, että kansalaistiede yksi parhaita aseita tieteen merkityksen ymmärtämisessä. Kansalaistiede voisi auttaa Raevaaran muotoilemaan ongelmaan: kun kansalaiset ovat osa tutkimuksen tekemistä, he saavat paremman käsityksen siitä, mitä tutkimus oikein on. Jokamies arvostaa sitä, että häntä kuunnellaan, ja koska tiede on yhteisöllinen prosessi, tieto ja ymmärrys liikkuu kansalaistieteessä kahteen suuntaan.

Kirjoitin viime kirjoituksessa, että tiede on paras tapa saada varmaa tietoa maailmasta. Tämä on totta, mutta minä – ja keskustelujeni perusteella moni muukin tutkija – ei tee tiedettä saadakseen vastauksia, vaan esittääkseen kysymyksiä. Tutkijan tehtävä on ennemmin epäillä kuin tietää. Kun arvioin, mitä tieteen perusteella tiedämme, keskeisenä lisänä on aina epävarmuus. Älä luota tutkijaan, joka ei viesti sitä, kuinka epävarma hän on.

Epävarmuudesta ja varmuudesta, tutkijan työn vaikeudesta ja ilosta saa parhaan kuvan osallistumalla tieteen tekemiseen. 

Olen toistuvasti kirjoittanut, kuinka tutkijoiden urapolkuun pitää kiinnittää huomiota entistä enemmän. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että urapolun tehtävä olisi etsiä ”huippututkijoita” tai tieteen valovoimaisia tähtiä. Tutkijoiden hyvin suunnitellun urapolun tehtävä pitää olla tutkijoiden turvallisuudentunteen lisääminen. Silloin yhteistyölle jää enemmän tilaa. Silloin ehkä kansalaisetkaan eivät tunnu uhkalta vaan voimavaralta.

 

Kommentit (3)

Kasvisruoka2
Liittynyt29.8.2015
Viestejä4412

Jokseenkin ainakin joskus tiede-uutisoinnissa häiritsee se, että niitä on pakko myydä osana lehteä. Tämä taas tekee sen, että niitä pitää tulkita ja otsikoida siten, että se tuottaa elämyksiä.

Joskus kiihottaa mielikuvituksia, joskus käänteen tekeväksi kohtalonkysymykseksi, jossa koko maailmankaikkeus räjähtää tai naiset ovat psykopaattien armoilla ja ihminen on paha.

Lopulta sitten hyvällä tuurilla joskus joku oikaisee, että ei tässä nyt vieläkään eletä simulaatiossa, mutta jarruttelu tuskin auttaa enää, koska onhan se mielenkiintoista ajatella, että elämme simulaatiossa. Mutta voiko tiedettä muuten myydä? Pitääkö se uutisoida siten, että kärjistetään ja kärjistetään ja ollaan koko ajan käänteentekevän äärellä (yleensä tukee deklnismiä "declinism")?

Ruhollah.

Kasvisruoka2
Liittynyt29.8.2015
Viestejä4412

Yritän edelliseen vielä vastata aika pessimistiseen suuntaan.

Sen sijaan, että ihmiset saataisiin kysymään vastaamisen sijaan, niin eräänlaisessa kilpailevien äänien kakofoniassa on huudettava lujaa, jotta voi tulla esiin. Ja tämä taasen vaatii hyvin vahvoja tunteita ja elämyksiä, jotta uutinen jää mieleen tai voi erottua muista äänistä. Asioista pitää vääntää maailmaa mullistavia, jotta ne näkyvät ja kuuluvat kohinasta.

Ruhollah.

Arija
Liittynyt1.4.2013
Viestejä12

Kansalaistiede kuullostaa hyvältä mutta sisältää paradoksin.
Tieteen määritelmiä on lukuisia mutta "tiede on sitä mitä tieteentekijät tekevät" taitaa olla yleisimmin käytetty.
Joten jos rivikansalalainen tekee hienon prototyypin tai saa mullistavan idean, niin se ei ole tiedettä, kun henkilö ei ole ammattimainen tieteilijä. Ihan sama vaikka sillä rivikansalaisella olisi tohtorin tutkinto.

Akateeminen yhteisö on hermeettisesti suljettu ja siellä tapahtuva kehitystyö ja ideointi on vertaisarvioinnilla varmistettua tiedettä. Aivan saman tasoinen ja ehkä joskus edityneempikin tutkimus, mutta liikemaailman tekemänä on paha juttu ja siitä ei heru kuin korkeintaan rahaa tekijöilleen. Tiedettä se ei ole.

Yhden uraputken jälkeen akateemiset opinnot läpikäyneenä olen ällistellyt tätä sulkeutuneisuutta. Yliopistomaailma ei tunnista eikä tunnusta muualta kerättyä tietopohjaa ja kokemusta eikä käytä niitä hyväkseen vaan tuntuu jarruttavan ja jopa yrittävän estää "ulkopuolisten" siirtymistä akateemiseen maailmaan.

Tukijana voit meritoitua vain ja ainoastaan yliopistoissa ja julkisissa sektoritutkimuslaitoksissa. Ja tutkijaksi pääset vain ja ainoastaan perinteisellä lukio-kandi-maisteri-tohtori-polulla. (Ok, myönnetään, kandin tilalla voi nykyään olla myös AMK+ raskaat siltaopinnot) Jos haet vaikkapa Akatemian apurahoja, niin pari vuotta tutkinnon jälkeen akateemisen maailman ulkopuolella (oikeissa töissä) tekee anojasta hakukelvottoman, koska tämä on jo tippunut tenure-track-systeemistä.

Summa summarum: kansalainen voi tehdä tiedettä vain, jos on töissä tiedeyhteisössä.

Tietämättömyys ei ole synti, sen hyväksyminen on.

Yhdysvaltain ilmavoimien sotilaiden verinäytteitä. Kuva: Nicolas Z. Erwin / Wikimedia Commons

 

Tiede on ihmiskunnalle paras tapa saada tietoa siitä miten maailma makaa, mistä maailma on tullut ja mihin se on menossa. Tieteen merkitys onkin yksi laajimmin hyväksyttyjä periaatteita. Niin Yhdysvalloissa, Euroopassa kuin Aasiassakin puoluekannasta tai uskonnollisesta suuntauksesta riippumatta ihmiset arvostavat tiedettä.

Viime aikoina on kuitenkin alettu puhumaan tieteenvastaisuudesta. On kyse sitten rokotuksista tai kreationismin uudesta noususta presidentinvaalien myötä, tieteen – tai vähintään tieteen tulosten – kyseenalaistaminen on saanut näkyvyyttä. Olen kirjoittanut aiemminkin aiheesta: viime vuonna argumentoin – en täysin tosissani, mutta sitäkin vakavammin –, että tiukemman alkoholipolitiikan vastustaminen on tieteenvastaisuutta.

Kiistakapulat eivät tietenkään rajaudu tähän. James Damore, Googlen insinööri, kirjoitti manifestin, jossa hän väitti, että Googlen yhdenvertaisuus- ja monimuotoisuusohjelmat eivät ole järkeviä tieteellisestä näkökulmasta. Lisäksi hän totesi, että Google on niin vasemmistolainen yritys, ettei siellä ole hengitystilaa oikeistolaisille. Damoren tulkintaa kritisoitiin monesta näkökulmasta ja hän, tietenkin, sai potkut. Kuka tässä tapauksessa oli tieteenvastainen?

Miten tämä tilanne on syntynyt? Miten tieteen suuri arvostus ja tieteen tulosten kyseenalaistaminen voivat molemmatkin olla samaan aikaan olemassa?

Helposti.

Ihminen, joka sanoo arvostavansa tiedettä, pystyy kannattamaan mielipiteitä, jotka ovat täysin ristiriidassa tutkijoiden yhteisymmärryksen kanssa. Koulutus tai tietämisen taso ei varsinaisesti vaikuta asiaan: se kuinka hyvin ihminen osaa luonnontieteitä, ei liity siihen, minkälaisia mielipiteitä hänellä on ilmastonmuutoksesta, evoluutiosta tai geenimuunnelluista organismeista. Äärimmäinen esimerkki tulee Yhdysvalloista: siellä ei käytetä luonnontieteellisen osaamiseen testaamiseen kysymyksiä evoluutiosta, koska ihmisten vastaukset eivät kerro heidän luonnontieteellisestä osaamisestaan, vaan heidän uskonnollisuudestaan.

Itse asiassa koulutustaso voi jopa lisätä polarisaatiota: monissa ilmiöissä korkeampi koulutus johtaa suurempaan varmuuteen omasta oikeassa olemisestaan.

Tiede on mitä suurimmissa määrin poliittinen lyömäase. Kun ilmastonmuutoksen kieltämistä tai kreationismia käytetään esimerkkinä (kristillisen) oikeiston tieteenvastaisuudesta, matalamielisinkin nettikeskustelija osaa huomauttaa, että suhtautuminen ydinvoimaan tai geenimuunneltuihin elintarvikkeisiin paljastaa vasemmiston tieteenvastaisuuden.

Tieteellistä tietoa käytetään oikeiden johtopäätösten mittana. Ihmiset eivät halua kyseenalaistaa tieteen merkitystä, vaan tieteelliset tulokset.

 

Kourallisessa kiistakapuloita, joissa ihmisten mielipiteet ovat vahvasti polarisoituneet, ei ole kyse siitä, kuka tietää ja mihin todistusaineisto viittaa. Niissä on kyse, jostain paljon syvemmästä, ihmisten identiteetistä. Jos keskeinen osa maailmankuvaasi on se, että jumala loi jokaisen lajin juuri sellaisena kuin se on, tästä ajatuksesta on kaksi helppoa ulospääsyä: joko evoluutiota ei tapahdu tai jumalaa ei ole olemassa. Kolmas vaihtoehto, se että evoluutio ja jumala olisi sovitettavissa yhteen vaatii jo enemmän työskentelyä.

Ei ole tietenkään sattumaa, että tietyt aiheet ovat polarisoituneita. Uskonnollisille yhteisöille voi olla hyödyksi lietsoa kreationismia tai miehelle voi olla eduksi todeta, että noh, ne naiset eivät vain ole niin hyviä tietyissä taidoissa. Osassa on kyse klassisesta oikeisto-vasemmisto -jaosta: ilmastonmuutos kieltämättä kuulostaa vasemmistolaiselta juonelta säädellä teollisuutta ja ihmisten käytöstä, kun taas geenimuunnellut viljelylajikkeet epäilemättä lisäävät suuryritysten valtaa maataloustuottajiin nähden.

 

Tästä kaikesta nousee kaksi kysymystä, jotka ovat olennaisia kysymyksiä jokaiselle tiedeviestijälle opettajasta tutkijaan: mikä määrittää mitkä aiheet polarisoituvat ja miten yksittäiset ihmiset käsittelevät maailmankuvansa kanssa ristiriitaista tietoa? Kumpaankaan meillä ei ole hyviä vastauksia, mutta tartutaan ensin jälkimmäiseen.

Kiehtovin viimeaikainen tutkimus selvitti, miten valkoiset rasistit tekevät geenitestejä selvittääkseen omien esivanhempiensa taustan. Rasistit keräävät sylkinäytteensä ja lähettävät sen analysoitavaksi kaupalliseen palveluun. Ajatus on tietenkin mitä hitlerein: jos heidän taustansa on todistettavasti puhtaista valkoisista roduista, he kuuluvat tieteellisesti todistettuna ihmisten parhaaseen A-luokkaan.

Nämä rasistit siis oikeasti uskovat, että eurooppalaislähtöiset valkoihoiset ovat parempaa rotua. Jälleen tieteen arvostus on selkeästi korkea. Vaikka tieteestä on turha etsiä tukea rasistisille ajatuksille, he silti hakevat tieteestä vahvistusta omalle taustalleen.

Jos geenitesti todistaa, että rasistin sukujuuret ovat peräisin Ruotsista, kaikki on hyvin ja rasisti ilmoittaa tämän samanmielisten nettifoorumilla. Hämmentäväksi tilannetta muuttuu, jos geenitesti paljastaa, että tutkittavalla on esimerkiksi afrikkalaista tai muuta odottamatonta taustaa. Rasisti nimittäin tällöinkin kirjoittaa nettifoorumille geenitestinsä tuloksista paljastaen, ettei ole puhdasverinen arjalainen. Poikkeuksetta muut foorumin käyttäjät tulevat tukemaan ja perustelemaan, miksi geenitestiin ei kannata luottaa.

Geenitestit lupaavat tietenkin liikoja, mikäpä kaupallinen palvelu ei lupaisi. Ne tekevät oletuksia, jotka ovat monilla tavoin epämääräisiä. Kaupalliset palvelut toimivat niin, että ne kysyvät testin tekijän taustasta, ja jos ei-siirtomaassa asuvan testin tekijän kaikki isovanhemmat ovat testin tekijän asuinmaasta kotoisin, hänet otetaan referenssiyksilöksi. Tämä tietenkin toimii osassa tapauksia – esimerkiksi Suomessa geenivirta on ollut sen verran harvaa -, mutta on ongelmallinen silloin kun kansat eivät välitä niin paljon kansallisvaltioiden rajoista.

Rasistien geenitestinettikeskustelua tutkineet sosiologit huomasivat, että edelläkuvattu kritiikki on paitsi yleisin rasistifoorumin kritiikki testejä kohtaan, myös tutkijoiden yleisin kritiikki geenitestejä kohtaan. Maallikot ja tutkijat kritisoivat testejä tismalleen samoin perustein! 

Valikoiva geenitestien kritiikki paljastaa sen, miten ihmiset toimivat. Otamme puoltavan todistusaineiston vastaan innoissamme ja hylkäämme vastakkaisen todistusaineiston. Emmekä pelkästään tee tätä valikoivasti omalta osaltamme, vaan empaattisesti tuemme samaan maailmaankuvaan uskovia: yksittäiset käyttäjät ovat samalla foorumilla niin puolustaneet kuin kritikoineetkin geenitestejä täysin riippuen siitä, mikä kunkin keskusteluketjun tulos testistä oli.

Geenitestin kritisoiminen ja epäluotettavaksi tuomitseminen ei tietenkään riitä, vaan oikea asiaintola pitää selvittää tieteellisesti. Jos geenitesti ei tuonut haluttua varmistusta, yksi käyttäjien suosittama yksinkertaisempi testi on peili-testi: jos peilistä ei tuijota juutalaisen näköinen naama, ei hätää.

Näin nämä asiat koetaan.

 

Geenitesti kertoo siitä, että tiede pystyy kyllä tarjoamaan rakennuspalikoita oman maailmankuvansa kokoamiseen. Maailmankuvamme ei kuitenkaan ole mikään korttitalo, vaan jykevä linnoitus. Sitä ei pystytä valloittamaan helposti. Tämä johtaa tietenkin mielenkiintoiseen kysymykseen: mitkä tieteellisen tiedon osaset ovat merkittäviä maailmankatsomuksemme osasia? Mistä tulee kiistakappaleita?

Suurimmasta osasta maailman asioita ihmiset eivät jaksa välittää – itse asiassa välitämme aika harvasta asiasta. Mihin tahansa asiaan voi tietenkin kysyä mielipidettä, mutta mielipidekyselyssä harvoin pyritään kartoittamaan välittääkö kukaan. Kiistakysymyksiä tulee niistä asioista, joista ihmiset välittävät.

Yhdysvalloissa ihmiset eivät välitä siitä, onko elintarvikkeissa geenimuunneltuja lähtöaineita vai ei. Euroopassa puolestaan välittävät. Yhdysvalloissa on pitkään jatkunut ympäristöjärjestöjen kampanja mielipide-erojen lietsomiseksi, mutta se ei ole vielä saanut tuloksia aikaan.

Päinvastoin kuin Yhdysvalloissa, Euroopassa kreationismi on puolestaan ollut periferaalinen kysymys. Tämä johtuu biologian opetuksen vankasta professionaalisuuden suojamuurista: opettajat ovat olleet arvostettu ammattiryhmä, biologian opettajat ovat saaneet biologian koulutuksensa yliopistoissa ja kansalliset sekä paikalliset opetussuunnitelmat ovat olleet samasta taustasta tulleiden ammattilaisten vaikutusvallassa.

Ilmastonmuutoksessa on nähtävästi myös railo Atlantin välillä: Euroopassa kun lähtökohdiltaan valtiolla on ollut enemmän näppinsä pelissä liike-elämän ja ihmisten elämän säätelyssä, ilmastonmuutos ei ole niin suuri kiistakapula kuin Yhdysvalloissa.

Kiistakysymyksen on oltava sellainen, että ihmiset pystyvät identoifioitumaan eri ryhmiin kiistan eri puolilla. Oikeisto-vasemmisto -jako on yleensä toimivin, mutta uusia jakolinjoja on jo näkyvissä. Sukupuolikeskustelussa on noussut Damoren hyödyntämä tai höynäyttämä miesten ja naisten erojen tarkastelu. Kun kirkosta ei ole enää kreationismin ajajaksi, Laura Huhtasaari on tehokkaasti yhdistämässä sitä omaan ristiretkeensä islamia vastaan.

Suomalaista rokotuskeskustelua seuraamalla voi nähdä käynnissä olevan prosessin, jossa vastakkainasettelu on vahvistumassa. Emme ajattele rokotuksista, että ihan kiva juttu. Tämä saattoi olla aiemmin totta: kun lapsi vietiin neuvolaan ja neuvolan täti sanoi, että nyt kannattaa rokottaa, ettei tule tauteja, suurin osa vanhemmista epäilemättä ajatteli että ihan kiva juttu, taidanpa ostaa lihapullia lounaaksi. Olemme jo selvästi ylittäneet sen rajan, että ihmiset välittävät rokotuksista. Todistusaineistoni on rajallinen mutta ei pieni: useampi ystäväni on sanonut, että heissä herättää vihaa, kun ihmiset kieltäytyvät rokotuksista. Olemme edenneet jo pisteeseen, jossa pitää valita puolensa.

Rokotusvastaisuuden tulevaisuudennäkymät tietenkin riippuvat siitä, mitä vastustajilla on tarjota. Minkälaisen identiteetin palanen rokotuksista kieltäytyminen on? Itse uskon – tai ehkä ennemminkin toivon – että suhteellisen harvinaisen identiteetin. En oikeastaan tiedä, sillä en tunne rokotuksen vastustajia. Ehkä juuri siksi rokotteiden puolustajat pelottavat minua enemmän, sillä tuon ihmistyypin tunnen erittäin hyvin: heitä on paljon ja he ovat äänekkäitä.

 

Tärkein kysymys jäi taas viimeiseksi: miten vastakkainasettelua pystytään estämään?

Tähän kysymykseen on myös vaikein antaa vastauksia. Muutamia suoraviivaisia ohjeita voi antaa: viestinnän ja uutisoinnin pitää olla totuudenmukaista, ei sensaationhakuista. Huolenaiheita ei saa myöskään vähätellä: se että todetaan, että mitään syytä huoleen ei ole, sisältää ajatuksen siitä, että jotain syytä huoleen voisi olla.

Nyrkkisääntönä kannattaa pitää, että vastakkainasettelua on vaikea purkaa, kun se on kerran syntynyt. Uuden teknologian lanseeraajan tai politiikkatoimien käynnistäjän on syytä miettiä etukäteen, miten viestintä kannattaa viedä läpi. Avoimuus on yleensä hyvä tie.

Toisaalta, kreationisti, ydinvoiman vastustaja, ilmastonmuutoksen kieltäjä tai GMO:n epäilijä ei kärsi tiedon puutteesta. He tietävät yleensä erittäin hyvin mitä suurin osa tutkijoista ajattelee. Henkilökohtaiset loukkaukset eivät millään tasolla auta.

 

Kommentit (5)

Vierailija

https://www.sciencedaily.com/releases/2013/02/130206131048.htm

http://www.cell.com/neuron/fulltext/S0896-6273(13)00004-4?_returnURL=http%3A%2F%2Flinkinghub.elsevier.com%2Fretrieve%2Fpii%2FS0896627313000044%3Fshowall%3Dtrue

Ihmisten aivojen rakenteen ja hermoyhteyksien suuret erilaisuudet pakottavat (yleensä) ajattelemaan ja toimimaan keskenään  eri tavalla. Vastaavasti on oletettavissa , että tietyllä tavalla ilmi tuotu tutkimustieto tai sen tulkinta hahmottuvat yksilöiden välillä eri tavoin.

ojate

Tieteellä ei ole ikuisia ja lopullisia totuuksia. Tieteen vastaukset kysymyksiin ovat totta kunnes havainnot todistavat toista. (Toisen blogistin mukaan totta toistaiseksi) Näin tiede korjaa jatkuvasti itseään samoin kuin evoluutio. Uskonnoilla taas on kysymyksiin lopulliset ja pysyvät vastaukset, siis "totuudet". Tosin nämä ovat niin tulkinnanvaraisesti esitetty, että tukea löydetään varsin vastakkaisillekin ajatuksille.

Kasvisruoka2
Liittynyt29.8.2015
Viestejä4412

Tästä voisi jokseenkin tehdä ylimalkaisen rohkean johtotuleman. Jos äänestät, niin äänestät aina jotenkin tiedettä vastaan.

Joskin varmasti joskus myös puolesta.

Ruhollah.

syytinki
Liittynyt18.8.2008
Viestejä9307

Kappas, mokasinko jotain vai puhuinko tuhmia kun eilen esittämäni mielipide näyttää puuttuvan.

Koitetaan uudestaan eli tuo teksti on ihan asiaa, mutta täytyy muistaa myös tutkijat. Tutkijat ovat myös ihmisiä ja joskus tiukka vakaumus jopa tutkimusalueensa suhteen. Se joka väittää, että tutkijan vakaumus ei vaikuta tuloksiin, on väärässä.

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2017
Heinäkuu
2016
2015
2014