Kirjoitukset avainsanalla opettaminen

Kuva: Jorge Royan / Wikimedia Commons

Helsingin Sanomat dumppasi eilen lastillisen kuraa opetuksen nykytuulien päälle. Nettijutun otsikko oli räväyttävä: ”Tutkimus paljastaa: Koulujen uudet menetelmät heikentävät oppimista merkittävästi

Jutun sisältä paljastui Liisa Keltikangas-Järvisen uusi tutkimus, joka kritisoi vahvasti koulumaailman digitalisaatiota ja ilmiöoppimista. Tämä tematiikka ei tietenkään ole koulukeskustelua seuranneelle mikään yllätys: Keltikangas-Järvinen on aiemminkin kritisoinut näitä opetuksen trendejä, mutta häneltä on puuttunut niin sanotusti kättä pidempää. Tutkimus, jossa oppimistulokset liitetään näihin trendeihin, on ollut suhteellisen vähäistä.

Odotinkin innolla, että mitä uusi tutkimus paljastaa. Mutta:

”Tällaiset johtopäätökset Keltikangas-Järvinen tekee muun muassa tuoreesta mutta vielä julkaisemattomasta tutkimuksesta. HS sai tiedot tutkimustuloksista ennakkoon.”

Omasta mielestäni tutkimus on mitä eniten julkaistu, jos niiden tulokset esitellään Helsingin Sanomien sivulla A12. Ongelmana vain on, että Helsingin Sanomat eivät yleensä esitä tieteellisen tutkimuksen tuloksia ja menetelmiä aivan sillä tavalla kuin mitä tieteellisen yhteisön konventiot toivovat. Tutkimus tietenkin herättää kysymyksiä: mitä oppimistuloksia tutkimuksessa on tarkasteltu, miten digilaitteiden käyttöä on mitattu ja ilmiöoppimisella tarkoitetaan tässä tapauksessa.

Epätyypillisen julkaisutavan ansiosta monet kasvatusalan tutkijat pääsivätkin spekuloimaan, että millä menetelmillä näihin tuloksiin on päästy ja että voiko näillä spekuloiduilla menetelmillä saavuttaa mainittuja tuloksia.

Tämä on tietenkin absurdia monilla tavoin. Kaiken huipuksi tämän aamun Hesariin oli hankittu Opetushallituksen pääjohtaja kommentoimaan kyseistä tutkimusta, jota hän ei ole tietenkään nähnyt.

Tiedemaailmassa tätä toimintatapaa kutsutaan nimellä ”science by press conference”. Se viittaa siihen, että tutkija saattaa tutkimustuloksensa maailmalle ilman, että tutkimuksen vertaisarviointiin on mahdollisuuksia. Tässä tapauksessa tutkimuksen tekijät pääsivät sanelemaan tutkimuksessa tehtävät johtopäätökset ilman että kukaan muu tutkija voi perehtyä tutkimukseen. Kirjoitin itse ilmiöstä jo aiemmin, kun strategisen tutkimuksen Oma linja –hanke ja Lukukeskuksen Suomen uusi lukutaito pari vuotta sitten käyttivät samaa julkaisutaktiikkaa.

 

Tiedotustilaisuustiede ei ole mikään erityisen suuri ongelma. Tutkijat paheksuvat sitä hyvin vahvasti, joten tiedemaailman sisäinen paine pitää sen yleensä kurissa.

Nykyään myös tarve odottaa tutkimuksen julkaisun kanssa on kadonnut. Preprint-julkaiseminen on yleistä ja kätevä tapa saada tutkimuksen tulokset ulos maailmalle heti, kun tutkimus on valmis. Preprintillä tarkoitetaan tutkimusjulkaisun sitä versiota, jota ei ole vielä vertaisarvioitu (mutta joka on yleensä lähetetty vertaisarvioitavaksi). Vertaisarviointi ja varsinainen julkaisu tiedejournaaleissa voi viedä vuosia, joten tutkimustulokset saadaan nopeasti tutkimusyhteisön huomioon.

Suomalaisessa koulutuskeskustelussa tiedotustilaisuustiede sen sijaan vaikuttaa yleiseltä. Tämä on tietenkin sikäli ymmärrettävää, että koulutus on laajalti yleisöä kiinnostava aihe, joten median kannattaa uutisoida siitä. Tutkimustuloksista uutisoiminen kuitenkin niin, ettei kukaan tutkimuksen ulkopuolinen tutkija voi sitä kommentoida on laiskaa.

Tiedotustilaisuustieteen seuraukset ovat kuitenkin ikäviä. Koulukeskustelu on monin paikoin polarisoitunut, etenkin liittyen uusiin peruskoulun opetussuunnitelmien perusteisiin, jotka tulivat voimaan vuonna 2016. Juuri Keltikangas-Järvisen kritisoimiin osa-alueisiin, digitalisaatioon ja ilmiöoppimiseen, on liittynyt hyvin räiskyvä keskustelu, jossa toisaalta näitä osa-alueita pidetään koulutuksen uudistuksen merkkipaaluina ja toisaalta niiden tuonnin tapaa ja hyötyä kyseenalaistetaan oppimistulosten näkökulmasta. Hesarin uutisoima tutkimus osuu siis juuri ristiriitaisimpaan osaan koulukeskustelua.

Kun kukaan ei kuitenkaan tiedä, mitä tutkimus on oikeasti mitannut, kukin näkee tutkimuksessa mitä haluaa. Kyseessä on joko esimerkki siitä, miten sokea digitalisaation ja ilmiöoppimisen ihannointi tuhoaa suomalaisen koulutusihmeen tai esimerkki harhaisesta muutosvastarinnasta. Koulutuskeskustelun kahtiajako vain syvenee.

Suomalainen koulutuskeskustelu ansaitsee parempaa. Tarvitsemme tutkimusta niin opetuksen käytänteiden kuin ylemmän tason päätöksenteonkin tueksi. Tieteellistä tutkimusta ei kuitenkaan ole olemassa ilman tutkijayhteisön keskustelua ja se vaatii avointa julkaisemista.

Kommentit (8)

Käyttäjä16030
Liittynyt24.10.2018
Viestejä2

Onko Suomessa tehty vertaisarvioituja tutkimuksia ilmiöpohjaisuudesta ja digitaalisten oppimisympäristöjen vaikutuksesta?

Pettynyt

Eipä juurikaan taida olla. Se että asioita kokeiltaisiin tieteellisin menetelmin aidossa yhteiskunnallisessa ympäristössä ei tavoita koulutuksen tutkijoiden ajattelumaailmaa. Siksi koulutussektori on täynnä konsultteja ja Himasmaisia filosofeja. Olisi jutun aihetta siitä kuinka opsit syntyy.

Vierailija

Juuri näin. Tämä artikkeli vilisee virheitä. 
Aino Saarisen tutkimus - joka siis julkaistaan vertaisarvioidussa tieteellisessä julkaisussa.

SJ

Jostain syystä emeritus professorit huutelevat peräkammareista ja kertovat kuinka huonosti koululla menee.   Kari Uusikylä ja Liisa Keltinkangas-Järvinen ovat hyvin vakuuttuneita siitä, että lapsi menee pesuveden mukana uusien oppimisympäristöjen ja -menetelmien käyttönoton myötä.  Uusi OPS elää ajassa ja painottaa lapsen aitoa kohtaamista sekä kaikkien toimijoiden välisen yhteistyön löytämistä oppilaan kasvun ja oppimsen tukemiseksi.  Oppiminen nähdään myönteisenä, akviivisena työnä, jota oppilas saa olla mukana suunnittelemassa omista lähtökohdistaan.  Opettajia ohjataan yhteissuunnitteluun ja vastuun jakamiseen, jotta myös itse jaksaisivat paremmin. Jos vauhti koulussa on liian nopeaa, niin hidastakaa sitä.  Opettakaa vähemmän. Oppikkaa ja kasvakaa enemmän.  OPS on kasvatusmyönteinen kirja.  Oppilaat kokevat, että aitoa kohtaamista on liian vähän.   Tälle kohtaamiselle ja oppilaan tukemiselle on lupa. Joka hetki. Joka päivä.   Haetaan koulusta yhdessä kehittämisen kohteita.  On liian yksinkertaista todeta, että OPS aiheuttaa aamupahoinvointia. Kimmo Vepsä, sivsitys- ja hyvinvointijohtaja, Ulvila

Tuomas Aivelo
Liittynyt3.1.2014
Viestejä209

Vierailija kirjoitti:
Juuri näin. Tämä artikkeli vilisee virheitä. 
Aino Saarisen tutkimus - joka siis julkaistaan vertaisarvioidussa tieteellisessä julkaisussa.

Virheet kyllä korjaan, kun ne todetaan.

Tutkimuksen tekijöistähän meillä on yhtä vähän tietoa kuin tutkimuksesta muutenkin, koska julkaisua ei ole näkynyt. Tähän mennessä minulle on selvinnyt, että Hesari poimi kiinnostuksensa aiheeseen Duodecimin tilaisuudesta, jossa Liisa Keltikangas-Järvinen esitteli näitä tuloksia. Tästä (ja siitä että Keltikangas-Järvinen on Saarisen väitöskirjan ohjaaja) päättelin, että Keltikangas-Järvinen on mukana tutkimuksessa. Lisäksi ainakin Jari Lipsanen on mukana tutkimuksen kirjoittajana.

Pelisäännöt selville

Eli tutkimuksesta kertominen mediassa etukäteen ilman sen julkaisemista ei ole hyväksyttävää. Mutta onko preprintin julkaiseminen ja siitä kertominen medialle ok vai ei? Tai voiko siitä kertoa medialle jopa ennen julkaisemista, mutta yksityiskohtaisemmin esim. metodologian suhteen, kuin mitä tehtiin mainitussa HS:n jutussa?

Vai pitäisikö tutkijan (ja median) odottaa aina, että tutkimus on vertaisarvioitu ja julkaistu tieteellisessä lehdessä?

Pine
Liittynyt5.3.2012
Viestejä250

Keskustelussa on todellakin paljon parannettavaa, jos itse aiheen sijaan keskitytään pelkästään siihen miten keskustelua käydään.

Kuva: Jason Rogers / Flickr

 

Yhtä varmasti kuin marraskuu tuo mukanaan loskaisen pimeyden, vähän väliä sukupuoli huolettaa suomalaisia. Tällä kertaa huolen toi esille, Jari Sinkkonen, jonka mielestä siitä, että pojilla on pippeli ja tytöillä pimppi, puhutaan liian vähän.  

Sinkkosen huoli kuulosti triviaalilta, etenkään koska hänellä ei ollut mutu-tietoa vahvempaa arvelua siitä, että pippeli- ja pimppipuheen puute vahingoittaa lapsia. Silti, hämmentävän moni ihminen oli sitä mieltä, että nyt Jari puhuu asiaa. Myönnän suoraan, etten voi kirjoittaa erityisesti kommentaaria Sinkkosen mielipiteistä, sillä en aidosti pysty hahmottamaan, mitä mieltä hän on. Biologiasta sen sijaan tiedän jotain.

Esitänkin suoraviivaisen ajatusleikin: sukupuolitietoinen kasvatus ei kiellä, vaan päinvastoin korostaa, ihmisyyden biologista taustaa. Nimetään perusteluni vaikkapa sukupuolitietoisen kasvatuksen geneettiseksi argumentiksi. Tätä lukiessa kannattaa muistaa, että olen suurimmaksi osaksi biologi, jonkun verran kasvatustieteilijä, mutta en mitenkään varhaiskasvatuksen saati lastenpsykiatrian saati psykologian asiantuntija.

 

Olen aikaisemmin jo kirjoittanut siitä, mitä sukupuoli on ja miten sukupuoli määräytyy. Jos tämä on vieras aihe sinulle, niin kirjoitus kannattaa lukea ensin, koska en tässä mene sukupuolen problematiikkaan sen syvemmin. Käydään kuitenkin aluksi hieman pohjaa siitä, minkälaisia sukupuolieroja pimpin ja pippelin lisäksi on olemassa.

Biologisesti sukupuoli jaetaan sukusolujen pariutumistyyppien kanssa: se jolla on isompi sukusolu on naaras ja se jolla on pienempi sukusolu, on koiras. (Parittelutyyppejä voi olla enemmänkin,  Tetrahymenalla näitä on seitsemän, mutta kaikilla eläimillä näitä on vain kaksi.)

Kaikki mikä rakentuu tämä päälle onkin sitten jotain ihan muuta. Sukupuolten välillä syntyviä eroja kutsutaan sukupuolidimorfiaksi: koiraat ja naaraat eroavat toisistaan. Voimme sitten valita minkä tahansa ihmisen ominaisuuden, vaikkapa sukuelinten rakenne tai menestyminen viimeissä PISA-tutkimuksessa, ja tutkia onko sukupuolten välillä tässä dimorfiaa. Usein on.

Sukupuolidimorfiat syntyvät perimän ja ympäristön yhteisvaikutuksesta ihmisen kehityksen aikana. On piirteitä, jotka ovat melko vahvasti sukupuolisesti (geneettisesti!) määräytyneet, kuten tuleeko sukuelimiksi penis vai vagina, mitä sukupuolta ihminen kokee olevansa tai mihin sukupuoleen kokee seksuaalista ja/tai romanttista kiinnostusta. Poikkeamat pääsäännöstä näissä ovat pieniä mutta olemassaolevia: sukuelinten ja kromosomiston välinen poikkeavuus on noin promillella vastasyntyneistä, transsukupuolisia on noin 5 promillea ja homoseksuaalisia joitain prosentteja väestöstä. Kunkin biologiset syyt nähtävästi johtuvat pitkälti sikiönkehityksen vaiheista, eikä syntymänjälkeisillä tapahtumilla ole juuri vaikutusta.

On myös olemassa sukupuolidimorfisia piirteitä, joissa vaihtelu on suurta ja syntymänjälkeisillä tapahtumilla on merkitystä. Pojat ovat keskimäärin aggressiivisempia ja pojat ovat keskimäärin parempia tehtävissä, joissa pitää pyörittää mielessä kolmiulotteisia muotoja. Tytöt ovat kiinnostuneempia useammista leluista ja tytöillä on parempi kyky muistaa tiettyyn kategoriaan sopivia sanoja.  Sukupuolittuneisiin ominaisuuksiin voidaan vaikuttaa kasvatuksella: perinteiseen sukupuolirooliin ohjaava kasvatus voi vahvistaa näitä,ja jos lapsella on vanhempi sisarus, ominaisuudet kehittyvät vanhemman sisaruksen sukupuolen suuntaan.

Voimme myös jatkaa homoesimerkkiä: siinä missä seksuaalisen kiinnostuksen kohteen määräytyminen on melko synnynnäistä, se kuinka usein ja kenen kanssa harrastaa seksiä sen sijaan on huomattavasti vähemmän. Maassa, jossa homous on laitonta kuolemantuomion ohella, on aivan yhtä paljon homoja kuin muuallakin mutta homoseksiä huomattavasti vähemmän.

Sitten ovat kaikkein monimutkaisimmat sukupuolidimorfiset piirteet, kuten PISA-tulokset. Esimerkkinä voisi olla vaikkapa viimeksi uutisoidut ryhmätyöskentelyn arvioinnit. YLE uutisoi näistä tuloksista otsikolla: ”Suomalaispojat pärjäävät hyvin, mutta jäävät silti pahasti tyttöjen varjoon

Kuvaajassa on suomalaisten tyttöjen ja poikien pistemäärien jakauma ja pystyviivoin merkitty keskiarvot: poikien 511 ja tyttöjen 559. OECD:n kaikkien oppilaiden keskiarvo on 500. (Kuva muokattu Markku Niemivirran tekemästä kuvaajasta.) Näkökulmasta riippuen, tämä ero voi olla liian suuri tai suhteellisen pieni. Ero on kuitenkin niin pieni, että oppilaan pistemäärää ei voi käyttää hänen sukupuolensa ennustamiseen.

Suurin osa "sukupuolittuneista" ominaisuuksista on tämänkaltaisia: sukupuolten välillä on eroja, mutta päällekkäisyys on suurta. Toisaalta, se mihin jonkin ominaisuuden janalla sijoittuu, ei taas johda siihen, että muidenkin ominaisuuksien mukaan olisi omaan sukupuoleensa nähden samankaltainen. Toisin sanoin: jokainen meistä on joidenkin ominaisuuksien perusteella tyyppillinen oman sukupuolensa edustaja ja toisten ominaisuuksien perusteella taas epätyypillinen.

 

Sitten itse ajatusleikkiin.

Miksi väitän, että sukupuolitietoinen kasvatus korostaa biologiaa? Siitä yksinkertaisesta syystä, että yhteiskunnallisten ja kulttuuristen sukupuoliroolien purkamisen jälkeen jäljellä jää synnynnäiset, biologiset erot.

Kasvattajan ei kannata lähestyä lasta sukupuolena vaan yksilönä. Se että jotakuta kutsutaan pojaksi tai tytöksi typistää sukupuolen moninaisuuden pimppiin ja pippeliin. Sukupuoli on monimutkainen rakenne, johon liittyy lukuisia erilaisia osa-alueita. Jos kasvua ohjataan odotetun, toivotun, halutun ja tiedostomattoman sukupuoliajattelun suuntaan, lapsen biologia ohitetaan.

Lopputulokset voivat olla melko yllättäviä: persoonallisuuserot miesten ja naisten välillä ovat pienempiä maissa, joissa perinteiset sukupuoliroolit ovat korostuneet. Tasa-arvo ei johda "tasapäistymiseen" saati sukupuolien katoamiseen. 

Tämä on tuttu kvantitatiivisen genetiikan ajatus: mitä vähemmän ympäristö vaikuttaa ominaisuuden kehittymiseen, sitä enemmän genetiikka vaikuttaa siihen. Jos sama käännetään ihmisen yksilönkehitykseen: mitä enemmän yhteiskunnalliset vaatimukset ja odotukset ohjaavat ihmistä, sitä kauempana lopputulos on biologiasta.

Eikö jokainen biologiseen sukupuoleen kasvamisesta huolissaan olevan pitäisi hylätä kulttuuriset ja yhteiskunnalliset sukupuoliroolit ja antaa lapsen kasvaa omana itsenään?

 

 

* * *

Pieni jälkisana: Sukupuolitietoinen kasvatus on oivallinen termi, koska sen saavuttamiseksi on tunnistettava ja kyseenalaistettava yhteiskunnallisia ja kulttuurisia tekijöitä sukupuolen taustalla. Kuvaamani asiantila, jossa sukupuolisuus määräytyy pelkästään "biologian" perusteella, ei tietenkään koskaan ole mahdollinen: sukupuoleen tulee aina liittymään kulttuurisia ja yhteiskunnallisia merkityksiä. Enkä, kuten esimerkeistänikin voi lukea, en varsinaisesti usko, että sukupuolen biologiaa ja muita ulottuvuuksia voi erottaa toisistaan: kulttuuri muokkaa yksilönkehitystä ja biologia kulttuuria. Tämä kannattaa ottaa siis enemmänkin ajatusleikkinä kuin kasvatuspoliittisena kannanottona.

Kommentit (8)

Vierailija

Hieman pomppiva kirjoitus. Sukupuolitietoinen kasvatus on minusta huono sana, koska se voisi tarkoittaa sutäkin, että tietoisesti kasvatetaan pojista poikia ja tytöistä tyttöjä. Kasvatustapojen vaikutuksista ollut linkki on myös kehno tutkimus. Ei kerro kausaalisuuksista mitään.

Vierailija

"Voimme myös jatkaa homoesimerkkiä: siinä missä seksuaalisen kiinnostuksen kohteen määräytyminen on melko synnynnäistä, se kuinka usein ja kenen kanssa harrastaa seksiä sen sijaan on huomattavasti vähemmän. Maassa, jossa homous on laitonta kuolemantuomion ohella, on aivan yhtä paljon homoja kuin muuallakin mutta homoseksiä huomattavasti vähemmän." --> aika suoria oletuksia. Kuolemantuomio ei välttämättä vaikuta haluihin vaan siihen, että ei ilmoita harrastuksista tutkimuksessa tai siihen että ei vaan uskalla harrastaa vaikka mieli tekisikin. 

Vierailija

"Että ei uskalla harrastaa" kuulostaa juuri siltä että harrastaa "homoseksiä huomattavasti vähemmän"?

Vierailija

Tässäkin kirjoituksessa tuli nätisti esille se, ettei kolmatta biologista sukupuolta, intersukupuolta (miehen ja naisen sukuelimet yhdellä henkilöllä), ole ilmeisesti olemassa...

Kaapelijehu
Liittynyt13.4.2009
Viestejä384

Yllättävän monille ihmisille (arvokonservatiiveille) sukupuoli näyttää olevan pikemminkin ylhäältä asetettu rooli tai normi. Näille ihmisille miehen ja naisen onnistumista miehenä ja naisena sitten verrataan siihen miten hyvin he ovat onnistuneet täyttämään tämän ylhäältä asetetun roolin vaatimukset. Aika usein juuri nämä samat ihmiset puolustavat sukupuolten erilaisuutta vetoamalla biologiaan, vaikka yhteiskunnan asettamissa rooleissa ei ole juuri mitään biologiaan viittaavaa. 

Kun sitten yritetään puolustaa sellaista yhteiskuntaa jossa yksilö saisi vapaasti kasvaa sellaiseksi kuin haluaa, niin väitetään että sukupuolet yritetään hävittää. Itse olen sitä mieltä moni turha sukupuolenkorjaus leikkauskin jäisi tekemättä jos mies saisi vapaasti olla naismainen ja nainen miesmäinen.

Kaapelijehu

Kasvisruoka2
Liittynyt29.8.2015
Viestejä4412

http://jiihooantikainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/247383-transinklusiivin...

Kirejoitus ja siihen tehty vastaus on oikeastaan loistava synteesi koko asiasta.

Antikainen totta kai kyseenalaistaa bioessentialismismin, koska uskoo, että bioessentialismi on jotenkin absoluuttinen ja kaiken kattava.

Vastauksessa tämä absoluuttinen bioessentialismi kyseenalaistetaan ja huomataa, että onkin bioessentialismin eri tasoja.

Näin ollen siis kritiikki monen feminismin puolelta liittyy oletukseen absoluuttisesta bioessentialismista tai lähellä sitä olevasta. Ja taasen sosiaalisen konstruktionismin kritiikki perustuu absoluuttiseen sosiaaliseen konstruktionismiin.

Täysin selvää on kuitenkin, että sukupuolessa on kumpiakin elementtejä, olkootkin biologiset tekijät välillä vähäisempiä kuin kulttuurilliset tekijät.

Ruhollah.

Ihmisen kromosomisto. Kuva: NHGRI / Wikimedia Commons

 

Geenit herättävät kiinnostuksen. Syystäkin: geenit tulevat yhä enemmän ihmisten iholle. Parikymmentä vuotta sitten geenit olivat abstrakteja tekijöitä, jotka jotenkin periytyivät ja jotenkin vaikuttavat ihmisen ominaisuuksiin. Nykyään geenit yhä useammin ovat tunnettuja jaksoja jokaisen meidän perimässä. Tiedämme paljon geenien toiminnasta ja voimme löytää yhteyksiä siitä omaan terveyteemme.

Tänään puhutaankin genomitiedosta. Genomitieto on käyttökelpoista informaatiota, jonka saa selvittämällä ihmisen perimän. Lääketiede on perustunut tilastollisiin päättelyihin siitä miten suuria joukkoja kannattaa diagnosoida ja hoitaa, mutta nyt lupauksissa siintää yksilöllinen lääketieteellinen hoito, joka voidaan räätälöidä kunkin ihmisen perimän mukaan. Suomessa onkin käynnissä kansallisen genomikeskuksen perustaminen, koska kansalliseen genomistrategiaamme kuuluu geenien lääketieteellisen käytön edistäminen.

Suurimmat haasteet ovat kuitenkin sairauksissa, joissa ei ole selkeää linkkiä perimän ja taudin välillä. Sydän- ja verisuonitaudit, monet syövät ja vanhuuden vaivat syntyvät monien geenien ja erilaisten ympäristötekijöiden myötävaikutuksella. Ruokavalio, liikunta, aivojen käyttö ja stressi voivat edesauttaa tai vähentää tautiriskiä.

Tällöin keskeiseksi kysymykseksi nouseekin se, että mitä genomitieto on ja miten ihmiset ymmärtävät genomitietoa. Jos tulevaisuudessa oma perimämme selvitetään, entä sitten? Tajuammeko mistä siinä on kyse?

 

Olen viimeisen viiden vuoden osallistunut geeniopetuksen asiantuntijoiden Delfoi-prosessiin, jonka tavoite oli kunnianhimoisesti määritellä kansalaisten tarvitsema genetiikan osaamisen taso (genetic literacy). Jos sellainen määritelmä löytyy, tämä auttaa vastaamaan kysymykseen siitä, mitä genetiikasta pitäisi koulussa opettaa.

Delfoi-prosessissa asiantuntijat pohtivat yhdessä ja etsivät olennaisia kysymyksiä ja niiden vastauksia. Tutkimus oli konsensushakuinen, joten tuloksena oli saada aikaan geneettisen osaamisen määrittelyt, jotka kaikki voivat allekirjoittaa.

Viimeinkin, tutkimuksemme tulokset julkaistiin viime viikolla Science & Education -lehdessä. (Tämä antaa hyvän kuvan tieteellisen prosessin hitaudesta – vastasin tasan viisi vuotta sitten ensimmäisiin projektin kyselyihin.)

 

Mikä sitten on geneetikan osaamisen keskiössä? Tutkimuksessa osaaminen luokiteltiin kolmeen osaan: sisältötietoon, sosiokulttuuriseen tietoon ja episteemiseen tietoon (joka kattaa sisältötiedon taustalla olevia syitä ja käyttömahdollisuuksia). Ensinnäkin, tässä keskeinen geeneihin liittyvä sisältötieto:

  1. Kaikilla eliöillä on geneettistä informaatiota DNA-molekyyleissään.
  2. Geenit muodostavat osan eliön DNA-molekyyleistä. Geenit ovat ohjeita proteiinien valmistamiseen.  Ohjeet ovat läsnä geneettisessä koodissa, joka lähes sama kaikelle elämälle.
  3. Proteiineilla on keskeinen rooli kaikkien eliöiden raknteessa ja toiminnassa ja ne muodostavat keskeisen mekanismin, joka yhdistää geenit ja ominaisuudet.
  4. Suurimmassa osassa eliön soluista on geneettinen informaatio kaikkiin rakenteisiin ja toimintoihin, mutta eri geenit ovat päällä ja pois päältä eri soluissa.
  5. Lisääntymisen aikana eliöt siirtävät geneettisen informaation seuraavaan sukupolveen lisääntymisestä vastaavien solujensa avulla. Kukin vanhempi antaa jälkeläiselle osan perimästään.
  6. Yksinkertaisissa geeni-ominaisuus -suhteissa geenien ja ominaisuuksien välillä on riippuvuussuhteita ja nämä esiintyvät tietyillä todennäköisyyksillä.
  7. Muutokset geneettisessä informaatiossa voivat johtaa muutoksiin siinä miltä eliöt näyttävät ja miten ne toimivat. Ainoastaan muutokset sukusoluissa ovat periytyviä.
  8. Saman lajin yksilöillä on pääosin sama geneettinen informaatio. Vain pieni osa geneettisestä informaatiosta vaikuttaa muunteluun saman lajin yksilöiden välillä.
  9. Useammat geenit ja useammat ympäristötekijät vaikuttavat suurimman osan ominaisuuksista taustalla.

Useammassa näistä on maallikon silmään omituisia muotoiluja. Lukion biologiansa lukenut osanneekin kertoa mistä ne johtuvat. Missä soluissa ei ole DNA:ta? Mitä muuta DNA:ssa on kuin geenejä? Minkälaiset muutokset perimässä eivät aiheuta muutoksia eliöiden ilmiasussa?

Olennainen tieto ei tietenkään rajoitu vain sisältötietoon. Ryhmämme määritteli keskeiset genetiikan osaamisen sosiokulttuuriset osaset sekä episteemiset taidot. Nämä ovat hieman ympäripyöreämpiä:

  1. Geeniteknologiat yhteiskunnallisessa kontekstissa
  2. Geeniteknologioiden käyttö
  3. Henkilökohtaiset ja yhteiskunnalliset seuraukset
  1. Geneettisen informaation varmuus ja epävarmuus
  2. Geneettisen tiedon kehityksen historia
  3. Geneettisen tiedon (väärin)esittäminen tiedotusvälineissä
  4. Päätöksenteon perusteiden tunnistaminen ja arvioiminen

Tiedän, nämä ovat harmillisesti vähemmän tarkkoja kuin sisältötiedon osaset. Ongelmana kuitenkin on, että sisältötiedon osasten voimme odottaa olevan melko pysyviä, kun taas sosiokulttuurinen tieto muuttuu nopeammin. Kärjistäen: geenit pysyvät samoina, mutta yhteiskunta muuttuu. Jos olisimme viisi vuotta sitten määritelleet keskeisiä geeniteknologioita, olisimme nyt naurunalaisia.

Koska tavoitteena on jokaisen kansalaisen tavoiteltavan genetiikan osaamisen tason määrittely, nämä tavoitteet voitaisiin siis nähdä tietoina, jotka peruskoulun suorittaneen suomalaisen pitäisi osata. Jos tätä määritelmää vertaa suomalaisiin opetussuunnitelman perusteisiin, eroja löytyy useita: lähinnä se, että suomalainen opetus keskittyy enemmän käsitteisiin, kuten meioosiin tai proteiinisynteesiin, kun taas näissä määritelmissä on kyse enemmän taidoista käyttää käsitetietoa genetiikasta arkipäivän tilanteissa. Ehkäpä voisi jopa sanoa, että nämä muotoilut ovat lähempänä kansallisen genomistrategian visioita kuin kansalliset opetussuunnitelman perusteet.

 

Olen erittäin iloinen, että geneettisen tiedon varmuus ja epävarmuus on mukana keskeisten tietojen luettelossa. Epävarmuus ei ole yleisesti ottaen luonnontieteen opetuksen vahvuuksia. Fysiikassa opimme luonnonlakeja, kemiassa pelaamme yksinkertaisilla kaavoilla ja biologiassakin on taipumus etsiä universaaleja, kaikkea elämää yhdistäviä piirteitä. Kun oppitunnilla lähestytään epävarmaa asiaa tai poikkeustapauksia, lähestytään samalla vaikeasti opetettavaa asiaa. Eikö kaikki menekään säännön mukaan? Eikö maailma olekaan yksinkertainen paikka?

Biologeille on kuitenkin luontevaa lähestyä epävarmuutta, sillä biologisten systeemien keskeinen piirre on monimuotoisuus. Biologisia järjestelmiä, puhutaan sitten koko eliökunnan monimuotoisuudesta tai ihan vain ihmiskehon toiminnasta, tutkitaan etsimällä yleisiä, yli kaikkien lajien määriteltävissä olevia periaatteita. Viime aikoina on kuitenkin kohdistettu katse yhä enemmän siihen, miksi luonto on niin monimuotoinen. Lohdullista on, että monimuotoisuutta luovat mekanismitkin ovat universaaleja.

Evoluutiobiologian jännimpiä viime vuosien anteja onkin ajatus siitä, että evoluutio ylläpitää monimuotoisuutta. Lukuisa määrä eri mekanismeja pitää huolen siitäkin, että ihmisten geneettinen monimuotoisuus säilyy. Niin säätilan vaihtelut, sosiaalisten vuorovaikutusten hallitsemisen vaikeus kuin vaihtelevat tautitaakatkin luovat ympäristöön vaihtelua, joka paitsi mahdollistaa, myös vaatii monimuotoisuutta.

Monimuotoisuudessa olemme keskeisellä alueella, joka erottaa biologian muista luonnontieteistä: Eliöt kohtaavat samat universaalit luonnonvoimat ja eliöissä on paljon yhtäläisyyksiä, koska ne kaikki polveutuvat yhdestä esi-isästä. Tämän lisäksi kuitenkin maailma on täynnä yksilöitä, koska evoluutio pitää huolen siitä, että yksilöissä löytyy vaihtelua.

Theodosius Dobhanskyn klassinen lausahdus "mikään biologiassa ei käy järkeen ilman evoluution huomioimista" on hyvin oikeassa. Genomitiedon epävarmuus, henkilökohtaisen lääketieteen lupaukset, suomalaisen aarniometsän lajirikkaus tai saimaannorpan haavoittuvuus – näissä kaikissa on kyse tismalleen samasta biologisesta perusilmiöstä, evoluutiosta.

 

 

 

Ai niin, vastaukset esittämiini kysymyksiin:

  • Ihmisten punasoluissa ei ole lainkaan tumaa, eikä siis myöskään DNA:ta. (Monien muiden eläinten punasoluissa on DNA:ta.)
  • DNA muodostuu myös säätelyalueista ja roska-DNA:sta.
  • Jos DNA:ssa tapahtuu muutos, joka ei muuta proteiinien muotoa tai niiden toiminnan säätelyä, se ei aiheuta myöskään muutosta eliön ilmiasussa.

Kommentit (5)

Pine
Liittynyt5.3.2012
Viestejä250

Olen pääosin tyytyväinen ohessa esitettyihin geeneihin liittyvien sisältötiedon määrittelyihin. Erityisesti pidän siitä, että geenit nähdään väljästi ominaisuuksia ohjaavana ohjeistuksena eikä pelkästään proteiineja koodaavina yksiköinä.
Kohdassa 7 esitettyyn lauseeseen "Muutokset geneettisessä informaatiossa voivat johtaa muutoksiin siinä miltä eliöt näyttävät ja miten ne toimivat." olen hyvin pettynyt. Se on harhaanjohtava ja epämääräinen. Väite siitä, että geneettisistä muutokset eli mutaatiot selittäisivät ja eliöiden tai yksilöiden väliset erot ei pidä kuin pieneltä osin paikkaansa. Pitäisi ymmärtää, että yleisesti kaikissa eliöissä kaikista geeneistä esiintyy suuri joukko erilaisia muunnoksia eli variaatiota. Se että esimerkiksi sisarukset näyttävät erilaisilta, johtuu yksinomaan siitä, että kullakin heistä on omanlaisensa yhdistelmä vanhemmilta perityistä geenivarianteista. Vain aivan pieni osa eroista saattaa johtua geneettisistä muutoksista (keskimäärin noin 80-150 yhden nukleotidin pistemutaatiota/ihminen). Ainakin tiedejulkaisuissa maailmalla on jo jonkin aikaa sitten pitkälti luovuttu mutation sanan käytöstä ja korvattu se variation sanalla, kun vertaillaan perintötekijöitä eri eliöiden välillä.

Vierailija

Miksi näissä ei puhuta lainkaan epigenetiikasta? Olisi erittäin tärkeää, että kaikki tietäisivät, ettei esimerkiksi geneettinen sairausriski automaattisesti tarkoita sairautta ja että tulevaisuudessa mahdollisesti monet lääkkeet toimivat hiljentämällä tai vahvistamalla geenien aktivoitumista. Jos epigeneettisiä mekanismeja ei opeteta, geenitieto näyttäytyy paljon deterministisempänä, mikä on haitallista.

Tuomas Aivelo
Liittynyt3.1.2014
Viestejä209

Vierailija kirjoitti:
Miksi näissä ei puhuta lainkaan epigenetiikasta? Olisi erittäin tärkeää, että kaikki tietäisivät, ettei esimerkiksi geneettinen sairausriski automaattisesti tarkoita sairautta ja että tulevaisuudessa mahdollisesti monet lääkkeet toimivat hiljentämällä tai vahvistamalla geenien aktivoitumista. Jos epigeneettisiä mekanismeja ei opeteta, geenitieto näyttäytyy paljon deterministisempänä, mikä on haitallista.

Periaatteessahan tuossa mainitaan hieman laajempi kokonaisuus, geenien toiminnan säätely: "...eri geenit ovat päällä ja pois päältä eri soluissa". Joo, se on aika ympäripyöreä ja kattaa paitsi epigenetiikan, myös muun ei-periytyvän geenien toiminnan säätelyn. Tätä pitäisi periaatteessa ajatella peruskoulun oppimäärää vasten: epigenetiikasta puhuminen siellä on aivan liikaa.

Tuomas Aivelo
Liittynyt3.1.2014
Viestejä209

Pine kirjoitti:
Olen pääosin tyytyväinen ohessa esitettyihin geeneihin liittyvien sisältötiedon määrittelyihin. Erityisesti pidän siitä, että geenit nähdään väljästi ominaisuuksia ohjaavana ohjeistuksena eikä pelkästään proteiineja koodaavina yksiköinä.
Kohdassa 7 esitettyyn lauseeseen "Muutokset geneettisessä informaatiossa voivat johtaa muutoksiin siinä miltä eliöt näyttävät ja miten ne toimivat." olen hyvin pettynyt. Se on harhaanjohtava ja epämääräinen. Väite siitä, että geneettisistä muutokset eli mutaatiot selittäisivät ja eliöiden tai yksilöiden väliset erot ei pidä kuin pieneltä osin paikkaansa. Pitäisi ymmärtää, että yleisesti kaikissa eliöissä kaikista geeneistä esiintyy suuri joukko erilaisia muunnoksia eli variaatiota. Se että esimerkiksi sisarukset näyttävät erilaisilta, johtuu yksinomaan siitä, että kullakin heistä on omanlaisensa yhdistelmä vanhemmilta perityistä geenivarianteista. Vain aivan pieni osa eroista saattaa johtua geneettisistä muutoksista (keskimäärin noin 80-150 yhden nukleotidin pistemutaatiota/ihminen). Ainakin tiedejulkaisuissa maailmalla on jo jonkin aikaa sitten pitkälti luovuttu mutation sanan käytöstä ja korvattu se variation sanalla, kun vertaillaan perintötekijöitä eri eliöiden välillä.

Aah, eli tarkoitat, että tuon voi tulkita niin päin, että väitteessä olisi kyse siitä, että suurin osa lajinsisäisestä muuntelusta johtuisi juuri siinä yksilössä/vanhemmassa tapahtuneesta mutaatiosta? Se on ehkä hieman kaukaa haettu tulkinta, mutta se ei kieltämättä tullut mieleenikään.

t-torppa

Genomitieto osoittaa imisen rappeutuvan, ei kehittyvän. Toisin sanoen se mitä moderni geenitiede on saanut selville genomista osoittaa evoluutioteorian mahdottomaksi. Tästä tekee syväanalyysin bioprosessitekniikan emeritusprofessori Matti Leisola, joka luennoi Tieteiden talolla 19.10.2017 aiheesta, "kehittyykö vai rappeutuuko ihminen? Tukeeko luonnontiede evoluutioteoriaa vaiko Raamattua" - http://www.youtube.com/watch?v=vqIyOTm2cvk

Kansalaistieteilijät etsivät lumivuohia. Kuva: Flickr / Glacier-kansallispuisto.

 

Viime viikon Suomen Kuvalehdessä oli kaksikin kirjoitusta, joissa pohdittiin tieteen asemaa ja suhdetta tavallisiin kansalaisiin. Molemmissa kirjoituksissa oli samankaltainen huoli ja molempiakin voisi luonnehtia elitistiseksi.

Tiina Raevaara kirjoitti siitä, kuinka tutkimusten perusteella tieteen popularisointi voi johtaa siihen, että ihmiset uskovat tietävänsä enemmän kuin tietävätkään. Giuseppina Ronzitti ja Tero Tulenheimo puolestaan kirjoittivat siitä, kuinka tieteessä ei ole kyse yleisön hyväksynnästä, vaan tutkijoiden asiantuntemuksesta.

Molemmat kirjoitukset nostavat esille tiedepolitiikan ja tiedeviestinnän hyvin intiimin liiton.

Tieteeseen käytetään – ja siihen pitää käyttää! – julkista rahoitusta verovaroista ja veikkausvoittovaroista. Suomessa valta kuuluu kansalle, joten kansa päättää miten paljon tieteeseen panostetaan. Niinpä kansa, joka arvostaa tiedettä, on eduksi tietee(n rahoitukse)lle.

Tämä on tietenkin huomattu yliopistomaailmassa. Ronzittin ja Tulenheimon kritisoiman ja Raevaaran problematisoiman tiedeviestinnän kehityskulun takana on juuri se, että tiedeyhteisö joutuu markkinoimaan tuotoksiaan, jotta ihmisten hyväntahtoisuus tiedettä kohtaan säilyy. Panostus on ymmärrettävää, sillä tiede on kallis projekti, johon kuluu vuodessa miljardi jos toinenkin.

Tiedeviestintää on olemassa tietenkin hyvää ja huonoa. Tiedotusvälineiden tehtävä ei ole olla tieteen markkinoija tai tuottaa suoraa hyötyä kenellekään muulle kuin osakkeenomistajilleen. Journalismin moraalinen tehtävä on olla totuudenmukaista. Tämän jatkeena epäilemättä journalistien kuuluu toimia niin, että yleisölle jää oikea käsitys maailman tilasta. Tämä asettaa tietenkin viestinnän vaikeaan asemaan: ei riitä, että sen välittämä tieto on totta, vaan sen on myös ajateltava, miten yleisö ymmärtää saamansa tiedon ja miten tämä tieto vaikuttaa lukijoissa ja katselijoissa.

Tiedeviestinnästä tekee erityisen vaikeaa, että tutkijalla on harvoin tietoa siitä, minkälainen viestintä on tehokasta, toimivaa ja järkevää. Tosiasioiden toteaminen ei nykymaailmassa enää riitä.

 

Yksi Ronzittin ja Tulenheimon esittämistä pahoista peikoista on kansalaistiede. Kirjoituksesta saa käsityksen, että kansalaistiede johtaa tutkijoiden arvovallan kiistämiseen. Kirjoitus asettaa vastakkain "jokamiehen vaistonvaraiset mielipiteet" ja "vaativan älyllisen hankkeen", tieteen.

Jos ihan totta puhun, ei tämä tiede mitään rakettitiedettä ole: kyllä maalikkokin oppii ymmärtämään ainakin osasia tutkijoiden työstä. Sitä paitsi, suomalaiset jokamiehet ovat istuneet monta vuotta koulun penkillä juuri oppimassa sitä mitä tiede on ja miten se toimii.

Pelottavin ajatus kuitenkin kirjoituksessa oli, että tiede on yksilölaji: "Merkittävät tieteelliset ideat ovat kuitenkin usein yksin tehdyn työn tuloksia." Tämä ei pidä lainkaan paikkansa. Väite on väärin ja vaarallinen.

Tiede on ennen kaikkea yhteisöllinen projekti. Sen ytimessä on kysymysten esittämisen testaamisen ja epäilyn menetelmä. Ei ole olemassa yksin tehtyä tieteellistä työtä. Samaten on omituista ajatella tiedettä muusta yhteiskunnasta irrallisena osana. Paitsi että tutkijat tarvitsevat yhteiskuntaa rahoittaakseen toimintansa, tutkimuksen tekemiseenkin liittyy aina poliittista harkintaa.

Päinvastoin kuin Ronzitti ja Tulenheimo, koen, että kansalaistiede yksi parhaita aseita tieteen merkityksen ymmärtämisessä. Kansalaistiede voisi auttaa Raevaaran muotoilemaan ongelmaan: kun kansalaiset ovat osa tutkimuksen tekemistä, he saavat paremman käsityksen siitä, mitä tutkimus oikein on. Jokamies arvostaa sitä, että häntä kuunnellaan, ja koska tiede on yhteisöllinen prosessi, tieto ja ymmärrys liikkuu kansalaistieteessä kahteen suuntaan.

Kirjoitin viime kirjoituksessa, että tiede on paras tapa saada varmaa tietoa maailmasta. Tämä on totta, mutta minä – ja keskustelujeni perusteella moni muukin tutkija – ei tee tiedettä saadakseen vastauksia, vaan esittääkseen kysymyksiä. Tutkijan tehtävä on ennemmin epäillä kuin tietää. Kun arvioin, mitä tieteen perusteella tiedämme, keskeisenä lisänä on aina epävarmuus. Älä luota tutkijaan, joka ei viesti sitä, kuinka epävarma hän on.

Epävarmuudesta ja varmuudesta, tutkijan työn vaikeudesta ja ilosta saa parhaan kuvan osallistumalla tieteen tekemiseen. 

Olen toistuvasti kirjoittanut, kuinka tutkijoiden urapolkuun pitää kiinnittää huomiota entistä enemmän. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että urapolun tehtävä olisi etsiä ”huippututkijoita” tai tieteen valovoimaisia tähtiä. Tutkijoiden hyvin suunnitellun urapolun tehtävä pitää olla tutkijoiden turvallisuudentunteen lisääminen. Silloin yhteistyölle jää enemmän tilaa. Silloin ehkä kansalaisetkaan eivät tunnu uhkalta vaan voimavaralta.

 

Kommentit (3)

Kasvisruoka2
Liittynyt29.8.2015
Viestejä4412

Jokseenkin ainakin joskus tiede-uutisoinnissa häiritsee se, että niitä on pakko myydä osana lehteä. Tämä taas tekee sen, että niitä pitää tulkita ja otsikoida siten, että se tuottaa elämyksiä.

Joskus kiihottaa mielikuvituksia, joskus käänteen tekeväksi kohtalonkysymykseksi, jossa koko maailmankaikkeus räjähtää tai naiset ovat psykopaattien armoilla ja ihminen on paha.

Lopulta sitten hyvällä tuurilla joskus joku oikaisee, että ei tässä nyt vieläkään eletä simulaatiossa, mutta jarruttelu tuskin auttaa enää, koska onhan se mielenkiintoista ajatella, että elämme simulaatiossa. Mutta voiko tiedettä muuten myydä? Pitääkö se uutisoida siten, että kärjistetään ja kärjistetään ja ollaan koko ajan käänteentekevän äärellä (yleensä tukee deklnismiä "declinism")?

Ruhollah.

Kasvisruoka2
Liittynyt29.8.2015
Viestejä4412

Yritän edelliseen vielä vastata aika pessimistiseen suuntaan.

Sen sijaan, että ihmiset saataisiin kysymään vastaamisen sijaan, niin eräänlaisessa kilpailevien äänien kakofoniassa on huudettava lujaa, jotta voi tulla esiin. Ja tämä taasen vaatii hyvin vahvoja tunteita ja elämyksiä, jotta uutinen jää mieleen tai voi erottua muista äänistä. Asioista pitää vääntää maailmaa mullistavia, jotta ne näkyvät ja kuuluvat kohinasta.

Ruhollah.

Arija
Liittynyt1.4.2013
Viestejä12

Kansalaistiede kuullostaa hyvältä mutta sisältää paradoksin.
Tieteen määritelmiä on lukuisia mutta "tiede on sitä mitä tieteentekijät tekevät" taitaa olla yleisimmin käytetty.
Joten jos rivikansalalainen tekee hienon prototyypin tai saa mullistavan idean, niin se ei ole tiedettä, kun henkilö ei ole ammattimainen tieteilijä. Ihan sama vaikka sillä rivikansalaisella olisi tohtorin tutkinto.

Akateeminen yhteisö on hermeettisesti suljettu ja siellä tapahtuva kehitystyö ja ideointi on vertaisarvioinnilla varmistettua tiedettä. Aivan saman tasoinen ja ehkä joskus edityneempikin tutkimus, mutta liikemaailman tekemänä on paha juttu ja siitä ei heru kuin korkeintaan rahaa tekijöilleen. Tiedettä se ei ole.

Yhden uraputken jälkeen akateemiset opinnot läpikäyneenä olen ällistellyt tätä sulkeutuneisuutta. Yliopistomaailma ei tunnista eikä tunnusta muualta kerättyä tietopohjaa ja kokemusta eikä käytä niitä hyväkseen vaan tuntuu jarruttavan ja jopa yrittävän estää "ulkopuolisten" siirtymistä akateemiseen maailmaan.

Tukijana voit meritoitua vain ja ainoastaan yliopistoissa ja julkisissa sektoritutkimuslaitoksissa. Ja tutkijaksi pääset vain ja ainoastaan perinteisellä lukio-kandi-maisteri-tohtori-polulla. (Ok, myönnetään, kandin tilalla voi nykyään olla myös AMK+ raskaat siltaopinnot) Jos haet vaikkapa Akatemian apurahoja, niin pari vuotta tutkinnon jälkeen akateemisen maailman ulkopuolella (oikeissa töissä) tekee anojasta hakukelvottoman, koska tämä on jo tippunut tenure-track-systeemistä.

Summa summarum: kansalainen voi tehdä tiedettä vain, jos on töissä tiedeyhteisössä.

Tietämättömyys ei ole synti, sen hyväksyminen on.

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
Heinäkuu
2016
2015
2014