Kirjoitukset avainsanalla ihmisen evoluutio

Newyorkilaiset häät. Kuva: Karen Patwa / Wikimedia Commons

 

Olen seurannut viikon verran keskustelua, joka syntyi Markus J. Rantalan haastattelusta Helsingin Sanomissa liittyen uuteen tutkimukseen. Lyhyesti muotoillen, jutun pohjalla olleessa tutkimusartikkelissa ehdotettiin, että butch- ja femme-lesbouden taustalla ovat erilaiset hormonaaliset tilanteet sikiönkehityksen aikana ja, että nämä lesbouden tyypit voivat johtua luonnonvalinnasta.

Butch ja femme ovat lesbokulttuuriin liittyviä stereotyyppejä: karkeasti voisi yksinkertaistaa, että butcheihin on liitetty "(yli)maskuliinisia" ominaisuuksia, kun taas femmet on mielletty korostetun "feminiinisiksi". Jotkut epäilemättä identifioituvat näihin stereotyyppeihin ja toiset eivät - tässä tekstissä en lähemmin ota kantaa siihen, onko jako mielekäs.

Helsingin Sanomien jutun luettuani tiesin heti, että jutusta nousee keskustelu. Lähinnä tiesin tämän, koska Helsingin Sanomien artikkeli ei ollut järin hyvä. Tutkimusta ei missään vaiheessa kontekstualisoitu kertomalla, että mitä nämä butch- tai femme-lesbot ovat ja miten tämä jaottelu on merkityksellinen. Rantala yritti jutussa esiintyä seksuaalivähemmistöjen hyväntekijänä toteamalla, että jos heidän tutkimustuloksensa olisi tiedetty aiemmin, homoja olisi syrjitty vähemmän.

Koska syyskuu on tieteentekijälle kiireinen, itsellänikään ei ollut aikaa syvemmin perehtyä aihepiiriin ja kirjoitin Twitteriin, silloin mielestäni aika näpsäkästi: ”Lyhyt kommentti Rantalan haastatteluun ja tiedeuutiseen butch- ja femme-lesboista HS:ssa: Kun norsu on posliinikaupassa, relevantti kysymys ei ole onko se oikeassa.”

Tutkimustulos kuulosti mielestäni mahdolliselta, koska sikiöaikainen hormonialtistus vaikuttaa niin seksuaalisuuteen kuin sukupuolisuuteen (ja olen itsekin aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka erityisesti miesten seksuaalinen suuntautuminen kehittyy jo kohdussa). Norsulla posliinikaupassa puolestaan viittasin siihen, että tämän jutun jälkimainingeissa ei varmastikaan puhuta itse aiheesta. Jutussa lesbot jaettiin melko karkeasti butchein ja femmeihin (mutta kaikki eivät kuitenkaan näihin identifioidu, muistettiin mainita) ja sanottiin, että ”pohjimmiltaan kyse on biologiasta”.

Siihen, miksi butch-femme–jaottelu voi kuulostaa pahalta mies- tai naishomoseksuaalien korviin johtuu yksinkertaisesti siitä, että se vaikuttaa heterosuhteiden toisintamiselta. ”Kumpi teistä on parisuhteessa mies ja kumpi nainen?” on hämmentävän yleinen kysymys homopareille. Tällaisen puheen soisi loppuvan.

Taktiikkani kommentoida lyhyesti ja sitten jatkaa elämääni ei tietenkään toiminut. Ensin Helsingin Sanomien toimittaja haastatteli minua kysyen, että mitä twiitilläni tarkoitan. Rantala tulkitsi myös twiittiäni Huomenta Suomen haastattelussa. Ehkäpä siis on aihetta kirjoittaa aiheesta pidemminkin.

 

Ensinnäkin, oma tuntumani Luodon, Kramsin ja Rantalan tutkimusartikkelista on, että he tekevät rohkeita oletuksia vähäisellä todistusaineistolla. Tutkijat alleviivaavat, että heidän artikkelissaan on 472 lähdeviitettä – joka kyllä aidosti on monta lähdeviitettä, kerta kaikkiaan – mutta itse butch-femme–jaottelu on huomattavasti ohuemmalla maaperällä.

Luodon, Kramsin ja Rantalan mukaan suurin osa lesboista identifioituu butchiksi tai femmeksi. Monien kommentaattoreiden mukaan tämä ei pidä paikkansa. En mene pidemmälle tähän aiheeseen, mutta esimerkiksi Tiina Tuppuraisen kritiikki blogissaan ja Helsingin Sanomien mielipidepalstalla kohdistui juuri tähän.

Artikkelissa käsitellyn butch-femme–jaottelun pohjimmainen biologinen kysymys on siinä, että ovatko nämä lesbojen kaksi ryhmää toisistaan biologisesti eroavaisia. Riippumatta kulttuurista, riippumatta käyttäytymisestä, riippumatta kaikesta, löytyykö näiden ryhmien välillä jotain todennettavissa olevia biologisia eroja.

Keskeinen lähde, Singhin ja kumppaneiden artikkeli vuodelta 1999 kertoo, että butch-lesboilla on enemmän muistoja sukupuoliepätyypillisestä käytöksestä lapsena, korkeampi syljen testosteronitaso, suurempi vyötärön suhde lantioon ja vähemmän halua synnyttää lasta. Nämä eivät ole kehitysbiologisesti informatiivisia: esimerkiksi vyötärön ja lantion suhde ja testosteronitasot vaihtelevat aikuisilla niin paljon, etteivät ne kerro luotettavasti sikiöajan testosteronialtistuksesta.

Ainoa tutkimus joka oikeastaan liittää (kehitys)biologiset piirteet butch- ja femme-lesbouteen on Brownin ja kumppaneiden artikkeli vuodelta 2002. Nämä tutkijat vertasivat Oaklandin Mardi Gras –festivaaleilla 89 femme-identifioituneen lesbon ja 87 butch-identifioituneen lesbon etusormen ja nimettömän pituuden välistä suhdetta. Niin sanottu 2D:4D–suhde kertoo yllättävän luotettavasti siitä, kuinka paljon sikiö on altistunut testosteronille kehityksensä aikana. Butch-lesboilla tämä suhde oli pienempi, eli heidän etusormensa oli suhteessa lyhyempi. Tämä tarkoittaa, että he ovat sikiövaiheessa altistuneet korkeammalle testosteronipitoisuudelle.

Todistusaineiston vähyys on tietenkin ymmärrettävää. Ihmisen yksilönkehitystä on vaikea tutkia. Yleisesti ottaen tiedämme hyvin vähän mitä ihmisen kohdussa tapahtuu hedelmöittymisen ja syntymän välissä.

Vahvinta todistusaineistoa butch- ja femme-lesbouden kehitykseen Luoto ja kumppanit saavat kahdesta esimerkistä: Dietyylistilbestrolia käytettiin lääkkeenä, jonka oli tarkoitus estää keskenmenoja. Lääke paljastui synteettiseksi estrogeeniksi, joka johti sekä korostuneen "feminiinisten" piirteiden kehittymiseen että tavallista yleisempään naisten homoseksuaalisuuteen. Adrenogenitaalinen oireyhtymä puolestaan on tila, jossa testosteronia erittyy huomattavan paljon verenkiertoon. Naisille, joilla on tämä oireyhtymä, saattaa kehittyä "maskuliinisempia" piirteitä ja heilläkin on homoseksuaalisuus yleisempää kuin muulla väestöllä. Sitä ei kuitenkaan tiedetä, identifioituvatko näihin ryhmiin kuuluvat homoseksuaaliset naiset "butcheiksi" tai "femmeiksi".

Jos butch-femme–jaottelu on niin vahvasti biologiaan perustava, olennainen kysymys lieneekin, että miksi se on niin harvinainen. Jako pulpahti esiin ihmisen historian aikana oikeastaan vain länsimaisessa kulttuurissa 1950-luvulla. Jos biologia muka määrittää vahvasti lesbojen jakautumista kahteen joukkoon, miksi jako ennen oli piilossa ja vasta 1950-luvulla nousi esille? Tämän jälkeen jakoa butcheihin ja femmeihin ei ole pidetty erityisen oleellisena. Kysymykseni saattaa vaikuttaa vinoilulta, mutta se on hyvin perustavanlaatuinen asia. Jos kerran kyseessä on universaali evoluution luoma ilmiö, miksi se on ihmisen historian aikana niin harvinainen?

Joskus tutkijoiden tietenkin kannattaa ehdottaa rohkeita ideoita ja uskaliaita teorioita. Näiden kohdalla pitää kuitenkin olla varovainen, koska rohkeat heitot voivat jäädä kiusaamaan tutkimuskohteita. Ihmisiä tutkiessa – ja ennen kaikkea vähemmistöryhmiä tutkiessa – tutkijalla on huomattavasti vastuita ja velvollisuuksia tutkittaviaan kohtaan.

 

Tästä päästäänkin toiseen huomiota herättäneeseen aiheeseen eli tutkijan ja tiedeviestijän etiikkaan. Helsingin Sanomien jutun jälkeen aiheesta jatkunut keskustelu on ollut sangen värikäs.

Rantala kommentoi julkisessa Facebook-päivityksessään Helsingin Sanomien jatkojuttua, johon haastateltiin minua ja Anna Rotkirchia. Rantala totesi, että oli outoa, että HS kysyi, mitä mieltä muutkin tutkijat ovat ja mainitsi myös, kuinka seksuaalivähemmistöt ovat ”herkkiä”.

Luultavasti paljon vähemmällä keskustelulla olisi selvitty, jos jo ensimmäisessä Hesarin jutussa olisi haastateltu myös muita tutkijoita. Mielestäni tiedeuutisissa pitää kuulla myös tutkimuksesta riippumattomia tutkijoita, jotka kommentoivat tulosten merkitystä ja uskottavuutta.

Rantalaa haasteltiin myös Huomenta Suomen lähetyksessä 6.9. Tämä oli omituinen kokonaisuus. Toimittaja kysyi Rantalalta twiitistäni ja että miten hän tulkitsee sen. Rantala vastasi: ”Nää homoseksuaalit – yleensä nämä seksuaalivähemmistöjen henkilöt – saattaa helposti loukkaantua siitä, että pyritään luokittelemaan ja – sen takia pitää olla hyvin tarkka sanamuodoista – jos käyttää hieman väärää sanamuotoa, se voi aiheuttaa tosi voimakkaan raivon.”

En ole ihan varma, missä tutkimuksissa on selvitetty, että seksuaalivähemmistöjen edustajat loukkaantuisivat helposti tai miten erot sanamuotojen välillä aiheuttavat voimakasta raivoa. Veikkaan, että Rantalalla on jo mielessään tälle evolutiivinen selitys.

Tutkijalta, etenkin Rantalan kaltaiselta kokeneemmalta tutkijalta, toivoisi sen verran malttia, että ensimmäisenä selittäjänä tutkimuksen tai tutkimuksesta tehtyjen uutisten kritiikille ei pitäisi ihmisryhmän, esimerkiksi homojen, "herkkyyttä" tai muita luonteenpiirteitä. Tai vaikka pitäisikin, niin suotavaa olisi vetää hetken henkeä ja pohtia kannattaako sitä sanoa ääneen tai kirjoittaa auki.

Huomenta Suomen haastattelun lopuksi toimittaja kysyi, onko Rantalaa joskus pyritty estämään tutkimuksen teossa. Rantala kertoi tarinan, kuinka hänen tutkimusryhmässään oli mitattu ihmisten sormien pituuksia ja kysytty heidän seksuaalisesta suuntautumisestaan. Rantalan mukaan eräs henkilö ”suuttui ihan mielettömästi”, koska vastausvaihtoehdoissa ei ollut aseksuaalisuutta. Mielettömästi suuttunut henkilö otti yhteyttä laitoksen johtajaan, jolle esitti epäilyn, että tutkimus oli epäeettinen. Haastattelun lopuksi Rantala naurahti tälle tarinalle suorassa lähetyksessä.

Itse en vastuuni tuntevana tieteentekijänä naureskelisi televisiohaastattelussa tutkimuskohteitteni nostamille epäilyille tutkimukseni etiikasta.

Tutkimusetiikan tavoitteena on ennen kaikkea suojata tiedettä itseään. Tutkijat ovat luoneet säännöstön sille, miten tutkimus toimii, koska on parempi luoda säännöt itse kuin odottaa, että sanellaan tiedeyhteisön ulkopuolelta. Tutkimuseettisellä säännöstöllä tiedemaailma pyrkii ennen kaikkea varmistamaan sen, että tieteentekijöihin luotetaan ja että ihmiset suostuvat osallistumaan tutkimukseen.

Tutkimuseettisten huolien julkinen vähättely ja niille naureskelu – etenkin kun se kohdistuu vähemmistöihin – tekee tieteenteosta vaikeampaa. Samaten epäonnistunut viestintä on pahaksi tieteelle. Se vaikeuttaa tutkimushenkilöiden rekrytoimista ja saattaa tehdä jotkut tutkimukset jopa mahdottomaksi. Sitä kukaan tieteentekijä ei halua: sellaisia asioita ja ilmiöitä ei pitäisi muodostua, joita tieteessä ei saisi tutkia. Tutkijan ja tutkittavien välillä on oltava ehdoton luottamus, jotta tutkija pääsee tarvittaessa riittävän lähelle keräämään riittävän intiimiä tietoa.

Tiede on vapaata ja kaikkea saa tutkia. Tähän vapauteen kuuluu myös vastuu: tutkimusta pitää tehdä niin, ettei omalla toiminnallaan haittaa muiden tutkijoiden työtä tai vähennä ihmisten halukkuutta osallistua tutkimukseen.

Lisäksi tutkimusetiikkaan liittyy se, että tutkittavat tietävät tieteentekijän ottavan heidän näkemyksensä vakavasti, ja että tutkimuskohteet voivat luottaa siihen, että tutkimuksen tekijän motiivit ovat asialliset. Rantalan tapauksessa nekin voi kyseenalaistaa Facebook-keskustelun perusteella:

Mauttomat ja julkiset kuvaukset siitä, miten tutkimuskohteet ovat valikoituneet, eivät kuulu tieteentekijän viestintään.

 

Kommentit (20)

Unohtakaa koko juttu.

So what. Mielensäpahoittaminen kaiken maailman turhista asioista pitäisi kieltää.
Ja ajan tuhlaaminen tällaisista asioista kirjoittamiseen.

Vierailija

Sanoo mielensäpahoittaja joka itkee että tätä artikkelia ei olisi saanut kirjoittaa kun jäi niin paha mieli. Epäeettistä ”tiedettä” saa ja pitää kritisoida.

Vierailija

Millä perusteella epäeettistä "tiedettä"? Ei ainakaan tämän Aivelon kirjoituksen perusteella, josta paistaa läpi jotain ihan muuta, kuin tieteellisyys.

Aleksis Salusjärvi

Kirkas, selvä, perinpohjainen ja täsmällinen kirjoitus. Tuomas, kiitos tästä. Tällaiset puheenvuorot nostavat sivistystä ja julkisen keskustelun tasoa. Ihailen sinua.

Harmaa aseksuaali

Eikä, uskomatonta tieteentekemistä... Hyvä kirjoitus Tuomas Aivelolta. Kyllä hymyilytti tuo norsu posliinikaupassa -kommentti. Kiitos.

Vierailija

Kiitos Tuomas! Tämä kirjoitus kiteytti paljon sellaista mitä olin itsekin miettinyt, mutta en osannut mitenkään oikein sanoiksi luoda. Ihmisten lokeroiminen, myös tieteen nimissä, on ikävää. Ehkä eniten ärsyttää se millä tavalla tämä tutkimus innoittaa kotisohvientiedemiehet arvioimaan ja lokeroimaan esimerkiksi naapureitaan, työkavereitaan tai lähikaupan kassaa tavalla joka ei kuulu heille millään tavalla.

Minna Laamanen

Tämä pitkä nimetön-teoria eri muodoissaan on kiinnostava ja vähän huvittavakin. Kun ensimmäisiä kertoja luin siitä, ehkä juuri Tiede-lehdestä, mittailimme naispuolisen ystäväni kanssa nimettömiämme, meillä molemmilla on nimetön ihan silmämämääräisestikin selvästi etusormea pidempi. Olemme molemmat ihan tavallisia heteroita, vaikkakin selvästi vähemmän naisellisia kuin naiset keskimäärin, minä vielä epänaisellisempi kuin tämä ystäväni. Kumpikaan meistä ei myöskään ole mikään matematiikkanero, tosin ystäväni on sentään kirjoittanut pitkän matematiikan. Miten tämä sitten muka sopii teoriaan lesboudesta tai matemaattisista lahjoista?

Vierailija

Ymmärrän toki, että tieteen luonteeseen kuuluu todistamistaakka, mutta tällaisenaan Tuomas Aivelon kommentaari vaikuttaa lähinnä kiukkuilulta, eikä hän onnistu perustelemaan tieteellisesti väitettä, etteivät butch ja femme-lesbot ole millään lailla yleinen jaottelu. 

Vierailija

Sellaista mitä ei ole, on hyvin vaikea todistaa olemassa olemattomaksi.

Tässä tapauksessa todistustaakka ei ole sillä, joka kyseenalaistaa B & F -lesbouden universaaliuden, vaan juuri niillä toisilla, jotka sitä yrittävät todistaa.

Vrt. esim. jumalien olemassaolemattomuus.

Jaja

Kyllä Aivelo selvästi kertoo, että butch/femme-jaottelu on tiettävästi ollut aika lyhytaikainen ilmiö historiassa.
Tämänkaltainen itseilmaisu on hyvin kulttuurisidonnaista.

Ja sinällään Aivelo ei suoraan kiistä, etteikö jotain perää tutkimuksissa ole, mutta niitä on tulkittu liian suorasukaisesti. Esitettyihin teorioihin tarvittaisiin tarkempia ja vähemmän tulkinnanvaraisia tutkimuksia.

Näen, että pointti on ennenkaikkea se, että vähemmistöt kärsivät helposti harkitsemattomasti julkisuuteen heitetyistä puolivillaisista väitteistä, koska erilaiset stereotyypit, uskomukset ja homofobiset käsitykset ylipäätään ovat historiallisestikin vahingoittaneet vähemmistöjä paljon.

Tottakai kyse on myös identiteetistä. Tietenkään vähemmistöt eivät halua, että joku valtaväestöstä tai -kulttuurista tulee ja "ylhäältäpäin" määrittelee heidän identiteettinsä. On alhaista halventaa seksuaalivähemmistöjen "herkkyyttä" oman identiteettinsä käsittelyn suhteen - syrjivässä, epätasa-arvoisessa maailmassa vähemmistöjen jäsenten yhteinen vahva identiteetti on usein suuri voimavara ja tuki.

Pandemi

Rantalan heittämät kommentit siellä täällä on kyllä tasoltaan älyttömän iljettäviä, varsinkin siltä kantilta, että tämmöisten ihmisten kuuluisi olo niitä jotka tutkivat meitä vähemmistöjä.
Puistattaa ihan sikana nähdä kenenkään julkisesti kommentoivan heteroudensa olevan syynä siihen että tutkii mieluusti lesboja.
Antakaa meille parempia tutkijoita ja tutkimuksia, eikä pelkästään näitä turhimpia lokerointi kysymyksiä.

Vierailija

No, jos nyt pari kuvakaappausta otetaan tn. pitkästä keskustelusta, niin asia saatetaan saada näyttäytymään hieman alkuperäisestä ja todellisuudesta poikkeavassa valossa. Se on syytä muistaa. Mitä tulee "parempiin" tutkijoihin, niin vertailun voi toki aloitaa tarkastelemalla vaikka Aivelon ja Rantalan tieteellisiä meriittejä esim. kaikille avoimen Google Scholarin kautta.

Voiko mitä tahansa mutua julk...

Niinpä. Olihan tuo tutkimus jo alun perin Hesarissa naurettava, kun siinä tehtiin hirveitä yleistyksiä ja olettamuksia eikä mitään omaa tutkimusta juuri ollut, miekkosethan vain summasivat vanhoja aiempia tutkimuksia.
Vaan eipä silti tullut mieleen, millainen "tiede"mies tämä Rantala todellisuudessa on. Uuteen perspektiiviin asettuu Rantalan Facebook-kommenttien jälkeen moni seikka. Tutkimuksessa harhaisesti väitettiin ilman kunnon tutkimusnäyttöä, että femme-lesbot olisivat pääosin biseksuaaleja. Pornofilmeissäkö tämän "tiede"mies Rantalan lähdeaineisto on? Toistamalla tätä heteromiesten harhaista fantasiaa "tutkimuksena", Rantala tuli entisestään vaikeuttaneeksi vähemmistöjen asemaa. Heterouttaan vakuuttavana hän ehkä pystyy kuvittelemaan, miten epämiellyttävää olisi tulla koko ajan toisten miesten häiritsemäksi ja olla vihjailujen, ei-toivottujen lähestymisten ym. kohteena. Niinpä. Lesbonaisesta heteromiehen iskuyritykset ovat vähintään yhtä iljettäviä kuin heteromiehestä homomiehen lähentely.

Kiitos Aivelolle, että toit asiallisesti ja perustellusti päivänvaloon tämän Rantalan tutkimusmotiivit ja -käytännöt. Ja tosiaan tuo, että nollatutkimuksen jälkeen aletaan parjata tutkimuskohdetta julkisesti. Kertoo Rantalasta paljon ja siitä, miten heikolla pohjalla tuo nollatutkimus on.

Hyvin ikävää, etttä silloin harvoin, kun lesboista jotakin tutkimusta julkaistaan, sen tekee tällainen miestenlehdistä tutkimusaineistoa ja -aiheita ammentava tyyppi. Asiallisen homoja käsittelevän oikean tutkimuksen tarve on ilmeinen.

Jaja

Voi yök :( Olipas ällöttäviä ja syrjiviä nuo Rantalan kommentit. Miten noin stereotyyppisesti ajatteleva ihminen voi olla aiheen tutkija? Tuollainen rankkaakin syrjintää ja suoranaista väkivaltaa ja vääryyttä kokeneen vähemmistöryhmän leimaaminen yliherkiksi "turhastasuuttujiksi" osoittaa aika huikeaa tietämättömyyttä, kykenemättömyyttä havaita omaa etuoikeutettua asemaansa ja suoraansanoen homofobiaa.
Ja tuo kommentti, että heteromiehenä lesbot kiinnostaa - "höhöhö"... Jättää sanattomaksi. Mahtaakohan enää saada yhtäkään lesbonaista enää mukaan tutkimuksiinsa.

Niin ja näin

Jäitä hattuun. Kuten Aiveloikin sanoi, ihmisen sikiökehityksen hormonialtistus on osoitettu vaikuttavan tulevaan seksuaaseen suuntautumiseen. Sikiöaikaiset tapahtumat vaikuttavat myös moniin muihin piirteisiin joita ihmisellä on. Havaittavaa evoluutiota tapahtuu myös ihmisellä, emme ole irrallaan siitä. Rantala olisi kuitenkin voinut kuvata katsauksensa löydökset muulla tavalla kuin käyttämällä kulttuurisia nimityksiä ja ymmärtäen, että käsittelee ihmiselle hyvin herkkiä asioita. Ihminen lienee varsin joustava laji monessa asiassa. Mutta, tuliko Rantalankaan katsauksen tieteellinen näkökulma ymmärretyksi?
Totta lienee myös Rotkirchin näkemys, että meillä evolutiivinen näkökulmaa ei ihmistieteissä osata ymmärtää. Evoluutiopsykologia, sinällään kiinnostava mahdollisuus, näyttää etsivän edelleen tutkimuskohdettaan.

käyttäjä-3779
Liittynyt12.5.2014
Viestejä1718

Minna Laamanen kirjoitti:
Tämä pitkä nimetön-teoria eri muodoissaan on kiinnostava ja vähän huvittavakin. Kun ensimmäisiä kertoja luin siitä, ehkä juuri Tiede-lehdestä, mittailimme naispuolisen ystäväni kanssa nimettömiämme, meillä molemmilla on nimetön ihan silmämämääräisestikin selvästi etusormea pidempi. Olemme molemmat ihan tavallisia heteroita, vaikkakin selvästi vähemmän naisellisia kuin naiset keskimäärin, minä vielä epänaisellisempi kuin tämä ystäväni. Kumpikaan meistä ei myöskään ole mikään matematiikkanero, tosin ystäväni on sentään kirjoittanut pitkän matematiikan. Miten tämä sitten muka sopii teoriaan lesboudesta tai matemaattisista lahjoista?

Kai joku on jo ennättänyt kirjoittaa tämän, mutta kun se tuli mieleen, kirjoitan.  Nythän butch-femme -luokittelu ei välttämättä koske vain lesboja, vaan yleisesti kaikkia naisia, jopa kaikkia ihmisiä. Luulisin sen aiheutuvan joidenkin geenien proteiinintuoton eroista, jonka määrää suunnattoman monimutkainen "roskageeneistä" koostuva säätelyjärjestelmä.

Vierailija

Nämä erikoisseksuaalit on hyvin hyvin tarkkoja tarkasta lokeroinnistaan. Nousevat välittämästi takajaloilleen jos valitset väärän pronominin, joita on jo satoja ja lisää tulee kokoajan.

Vierailija

itse naisena, joka on yhdessä naisen kanssa tämä hesarin ja Rantalan artikkeli oli ILJETTÄVÄ. Nuo butch/femme vertaukset eivät todellakaan pidä paikkaansa.  Saisiko tähän tutkijaksi esimerkiksi IHAN KOHDERYHMÄÄn kuuluvan henkilön?  

Kaksi parhaiten tunnettua kielen käytölle keskeistä aluetta aivoissa ovat Brocan ja Wernicken alueet. Kuva: NIH.

Ihmisen kielen kehityksen evoluutiossa yksi geeni on yli muiden. FOXP2 (forkhead box P2)-geeni on ensimmäinen tunnistettu ihmisen kielen kehitykseen vaikuttava geeni. Vuonna 2002 saksalainen tutkimusryhmä Svante Pääbon johdolla selvitti, että ihmisten FOXP2-geeni eroaa kahden aminohapon osalta muiden kädellisten FOXP2-geenistä, ja että tämä evolutiivinen kehitys oli suhteellisen tuoretta.

Tutkijat ehdottivat, että ihmisille kehittyneet uudet FOXP2-muodot olivat niin hyödyllisiä, että niillä oli suuri valintaetu ja että ne yleistyivät nopeasti ihmisillä. Tällaista ilmiötä kutsutaan englanniksi nimellä selective sweep, toimiva suomennos voisi olla vaikkapa valintapyyhkäisy. Ajatuksena on, että koska geenimuutoksen tuoma valintaetu on niin suuri, se yleistyy nopeasti läpi koko populaation, niin että lopulta kaikki kantavat kyseistä geenimuotoa. Tutkijat määrittivät tämän tapahtuneen viimeisen 200 000 vuoden ajan ja ehdottivat, että tämä voi olla yksi askeleista nykyihmisen maailmanvalloituksen takana.

Tätä tulosta on epäilty jo jonkun aikaa. Viime vuonna julkaistussa tutkimuksessa havaittiin, että neandertalinihmiset jakavat samat geenimuodot nykyihmisten kanssa. Tämän perusteella uusien geenimuotojen synty ja yleistyminen tapahtui siis yli puoli miljoonaa vuotta sitten.

Näistä epäilyistä huolimatta vuoden 2002 julkaisua ei toistettu paremmalla aineistolla. Eilen julkaistussa tutkimuksessa niin oli tehty, ja todettiin, että alkuperäiset tulokset eivät pidä paikkansa.

Valintapyyhkäisyä ei oikeasti ole tapahtunut, vaan alkuperäisen tutkimuksen aineiston valinta oli sellainen, että tulokset syntyivät sivutuotteina. Syynä oli nähtävästi se, että afrikkalaiset ja Afrikan ulkopuoliset näytteet oli tutkimuksessa yhdistetty yhteen. Tämä on kuitenkin ongelmallista, koska geneettinen monimuotoisuus on ihmisillä suurempaa Afrikassa.

Uudessa tutkimuksessa käytettiin laajempaa genomiaineistoa: mukana oli yksilöiden koko perimä, kun aiempi tutkimus oli totetuttu vain osalla FOXP2-geeniä, tutkittavia yksilöitä oli enemmän ja mukana oli myös vanhempia näytteitä.

FOXP2:lla on tehty paljon tutkimusta sitten 2000-luvun alun. Muilla eläimillä tehdystä tutkimuksesta tiedämme, että FOXP2 on vanha geeni: se vaikuttaa toimivan niin hiirien kuin lintujenkin ääntelyn taustalla. Sen toiminta vaikuttaa aivojen kielialueiden kehittymiseen niin ihmisillä kuin muillakin selkärankaisilla. Uusi tutkimus ei tietenkään kumoa tehtyä toiminnallista tutkimusta. FOXP2 tuottaa transkriptiotekijää, joka puolestaan vaikuttaa muiden geenien toimintaan. Jos FOXP2-geeni ei ilmene kehityksen aikana, ihmiselle ei kehity puhekykyä.

Sen sijaan uusi tulos viittaa siihen, että FOXP2:n evoluution tarina on monimutkaisempi kuin oletettiin: viime aikoina ei ole tapahtunut mutaatiota ihmisissä, joka olisi sysännyt ihmiset omalle kehityslinjalleen. FOXP2:n evoluutiotarinan romuttumisen syvimmäinen anti on siinä, että se entisestään murentaa ihmisen evolutiivista ainutlaatuisuutta. Nykyihmisen kielitaito ei syntynyt yllättäen lähimenneisyydessä, vaan sen juuret ovat kauempana esihistoriassa.

Kommentit (2)

Ruotsalainen Jalmar Sjöberg ja yhdysvaltalainen Dremiel Byers painivat Lontoon olympialaisissa. Kuva Tim Hipps / Yhdysvaltain armeija

 

Viime vuosina geneettinen sukututkimus on noussut merkittäväksi liiketoiminnaksi. Noin satasen maksavan geenitestin on tehnyt jo noin neljätoista miljoonaa ihmistä. Ajatuksena on, että löydämme omasta perimästämme avaimen siihen, mistä olemme tulleet.

Geenitestit ovat helppoja ja suoraviivaisia. Poskisoluja kerätään syljen mukana putkeen, putki lähetetään Yhdysvaltoihin sekvensoitavaksi ja perimää vertaillaan tunnettuihin DNA-sekvensseihin.

Tyypillisissä geenitesteissä selvitetään niin sanottu isälinja, joka perustuu Y-kromosomin DNA-jaksoihin, niin sanottu äitilinja, jossa selvitetään mitokondrioiden perimää, ja autosomaalisen DNA:n tutkimus, jolla pystytään selvittämään lähisukulaisuus ja jota käytetään niin sanottuun geneettisen taustan selvittämiseen.

Äiti- ja isälinjojen selvittäminen perustuu siihen, että mitokondriot periytyvät aina äidiltä lapsilleen ja Y-kromosomi puolestaan isältä pojilleen. Jos seuraamme taaksepäin tätä linjaa, meillä on joka sukupolvessa yksi suora esivanhempi, jolta olemme nämä perineet. Ihmiset voidaan jakaa Y-kromosomien tai mitokondrioiden suhteen haploryhmiin, joiden keskinäiset sukulaissuhteet tunnetaan. Toisaalta, nämä linjat ovat vain kaksi lokusta, joten niiden perusteella on vaikea vetää yleisiä johtopäätöksiä esimerkiksi suomalaisten populaatiohistoriasta. Ne ovat myös vain kaksi esivanhempaa kunkin yksilön sukupuussa, joten niistä on vaikea päätellä mitään henkilökohtaisesta geneettisestä taustastakaan.

Keskeinen ongelma geneettisessä sukututkimuksessa on, että meillä on jokaisessa sukupolvessa ajassa taaksepäin aina kaksinkertainen määrä esivanhempia: kaksi vanhempaa, neljä isovanhempaa, kahdeksan isoisovanhempaa ja niin edelleen. Jokusen sukupolven päässä meillä on enemmän esivanhempia kuin siihen aikaan oli ihmisiä elossakaan. Tästä seuraa kaksi ongelmaa.

Ensinnäkin, olemme kaikki Kaarle Suuren jälkeläisiä. Noin neljäkymmentä sukupolvea sitten, sinulla on ollut noin triljoona esivanhempaa. Tämä on tuhat kertaa silloin elossa olevien ihmisten määrä. Sukupuumme eivät ole puita, vaan verkostoja: sama henkilö voi olla esivanhempamme useassa eri sukuhaarassamme. Ajassa ei tarvitse mennä pitkälle, että tuo verkko on täysin sekoittunut. Vuoden 1000 paikkeilla Euroopassa asuneista aikuisista 20 prosentilla ei ole elossa yhtään jälkeläistä ja loput 80 prosenttia ovat kukin jokaisen tällä hetkellä elossa olevan eurooppalaisen (lukuun ottamatta viime aikoina Eurooppan muuttaneita) suora esivanhempi.

Toiseksi, autosomaalinen DNA:mme on hyvin epätasaisesti periytynyt. Nyrkkisääntönä voidaan pitää, että puolet siitä on tullut isältämme ja toinen puoli äidiltämme. Mutta kun matkaamme taaksepäin ajassa, osuus jakautuu yhä epätasaisemmin eri sukulinjoihin. Noin kymmenen sukupolvea sitten (eli 1700-luvun alussa) eläneistä esivanhemmistasi olet perinyt perimää todennäköisesti alle puolelta. Autosomaalisen DNA:n vertailu ei kannakaan monen sukupolven taakse: se on epätarkkaa yli neljän sukupolven takana oleviin serkuksiin.

 

Autosomaalisia testejä käytetään selvittämään geneettinen alkuperä. Näiden testien toiminta perustuu siihen, että testausfirmoihin on kerääntynyt suuri määrä vertailuaineistoa ihmisistä, jotka ovat lähettäneet näytteensä analysoitaviksi. Yleensä alkuperä määritellään valtioiden rajojen mukaan ja esimerkiksi suomalaisena vertailuaineistona voidaan käyttää yksilöä, jonka kaikki neljä isovanhempaa ovat syntyneet Suomessa. Kutakin uutta näytteen lähettäjää verrataan sitten verrokkinäytteisiin ja määritetään miten samanlainen perimä on.

Keskeinen ongelma tietenkin on, että nämä luokittelut harvoin perustuvat todellisiin ihmisten populaatiorakenteisiin: valtioiden rajat eivät rajaa ihmispopulaatiota. Ne eivät myöskään kerro mitään siitä mistä olet tullut, sillä vertailu tapahtuu lähinnä nykyään elävien ihmisten näytteiden välillä. Jos geenitesti kertoo, että olet suomalainen, se tarkoittaa, että perimäsi muistuttaa niitä ihmisiä, jotka tällä hetkellä asuvat Suomessa. Määrityksen tarkkuus riippuu siitä, kuinka suuret erot perimässä eri populaatioiden välillä on ja miten hyvin kukin populaatio on selvitetty. Geenitestaus voikin toimia suhteellisen hyvin kattavasti tutkituissa populaatioissa, kuten joissakin eurooppalaisissa populaatioissa, mutta heikosti esimerkiksi itäaasialaisissa populaatioissa.

Helsingin Sanomien Kuukausiliite kuvasi hienosti muinais-DNA:n parissa tehtyä työtä. Vuosisatoja sitten eläneiden ihmisten perimän selvittäminen mahdollistaa vertailun sen välillä, että minkälainen populaation perimä oli silloin ja minkälainen perimä on nykyään. Ongelma tietenkin on siinä, että emme luultavasti koskaan löydä tarpeeksi Suomen alueelta riittävän hyvin säilyneitä näytteitä, että saisimme kasaan kokonaiskuvaa Suomen alueella asuneiden populaatioiden geneettisistä muutoksista. Emme voi myöskään sanoa juuri mitään noiden ihmisten sukulaisuussuhteista nykysuomalaisten välillä, paitsi tietenkin tiedämme, että he todennäköisesti ovat suomalaisten ja monien muidenkin kansallisuuksien esivanhempia, jos heillä oli jälkeläisiä.

 

Halusin kirjoittaa tämän blogikirjoituksen, koska ihmiset eivät yleisesti ottaen suhtaudu riittävän kriittisesti geenitesteihin. Suurimmalle osalle sukututkijoista geenitestaus on tietenkin harmitonta hupia, joka voi tuottaa uutta jännää tietoa tai sitten ei. Ongelmaksi muodostuu vasta se, kun geenitestejä aletaan käyttää kyseenalaisiin tarkoituksiin, erityisesti tutkimusmaailmassa.

Hämmästyin rutkasti, kun törmäsin Helsingin yliopiston historiallis-yhteiskuntatiedollisen kasvatuksen tutkimusryhmän hankkeeseen ”Tiedonalaperustaisen osaamisen vahvistamista ja sukututkimusta oman geenitestin avulla: miten opettaja voi hankkia ja käyttää tietoa opetuksessaan”.

Tutkimushankkeessa luokanopettajaopiskelijoille annetaan mahdollisuus tutustua tiedonalalähtöisen eheyttämisen kautta teettämällä heille Myfamilytreedna:n geenitestit. Tämän jälkeen selvitetään, miten opiskelijat käyttävät geenitestien tuloksia selittämään oman sukunsa ja suomalaisten alkuperää.

Biologian ja genetiikan sotkeminen aiheeseen ärsyttää minua. Suomalaisten alkuperää ei voida selvittää geenitesteillä, koska suomalaisuus ei riipu geeneistä. Suomalaisuus voidaan määritellä esimerkiksi Suomen kansalaisuuden tai etnisen ryhmän jäsenyyden kautta, ja kumpaankaan näistä genetiikalla ei ole vaikutusta.

Lisäksi tutkimushanke ei ota minkäänlaista kriittistä näkemystä geenitesteihin: mitä tietoa geenitestit antavat, miten tämä tieto liittyy ihmisen historiaan, mitä eri ongelmia geenitestien sovelluksessa on eri vähemmistöjen suhteen, mitä riskejä geenitestin tekemisestä syntyy ja miten geenitesteistä synnytettyä tietoa säilötään ja käytetään.

Tutkimusprojekti myös sivuuttaa monet tutkimuseettiset kysymykset olankohautuksella. Pahimmillaan tämä ilmenee ehkä siinä, että tutkimushenkilötiedotteessa sanotaan, että tutkimuksesta ei ole haittoja tai riskejä. Jos minulta kysyttäisiin, mielipiteeni olisi, että tämä tutkimus on monin eri tavoin epäeettinen, eikä sitä pitäisi toteuttaa.

Toinen esimerkki geenitestien kyseenalaisesta käytöstä on se, miten valkoiset rasistit käyttävät geenitestejä varmistuakseen omasta "rodullisesta puhtaudestaan". Kirjoitin tästä viime vuonna.

 

Jos geneettinen sukututkimus on niin epävarmaa, niin miksi se kiinnostaa ihmisiä? Sosiologinen tutkimus voi ehkä valottaa syitä tähän.

Sosiologit käyttävät käsitettä ontologinen koreografia kuvaamaan sitä toimintaa, jossa aiemmin erilliset alat muodostavat uusia suhteita ja yhteyksiä asioiden välillä. Esimerkiksi yksilön alkuperän ontologinen koreografia kattaa geenitestien perusteena käytettävän tieteen, geenitestien markkinoinnin, yksilön identiteetin, rotukäsitteet ja politiikan.

Alkuperää koskevien geenitestien vaikutuksia ihmisen identiteettiin on tutkittu jonkun verran. Esimerkiksi Yhdysvaltain afroamerikkalaisilla geenitestit eivät järkytä aiempaa identiteettiä, mutta ne voidaan ottaa osaksi uutta identiteettiä. Yleisesti ottaen geenitestit ovat Yhdysvalloissa olleet merkityksellisiä vain valkoisille käyttäjille, kun rodullistetut ovat suhtautuneet niihin välinpitämättömästi tai suoraan vihamielisesti. Esimerkiksi alkuperäiskansoihin kohdistuneet geenitestivaatimukset on nähty hyökkäyksinä näiden yhteisöjen itsemääräämisoikeutta vastaan.

Tutkijat ovatkin pohtineet, että geenitestit voivat olla valkoisten yksilöiden identiteettishoppailua. Siinä missä rodullistetuille etnisyydellä on aina hinta, valkoisuus on nähty rodun puuttumisena. Geenitestit voivatkin tarjota valkoisille uusia, halpoja identiteettejä. Eksoottinen ripaus perimässä voi mahdollistaa helpon itseidentifoitumisen verrattuna ilmiasun kautta näkyvään rodullisuuteen, jolla on hintansa.

Samaan aikaan tietenkin geenitestien käyttö sekoittaa ja hajoittaa rodun käsitettä entisestään. Vaikka rotu ei ole biologinen käsite, geenitestien tapa kertoa yksilöiden alkuperästä sotkee rodullisuuden, etnisyyden ja perimän toisiinsa. Toisaalta tulokset vahvistavat nykybiologian sanomaa, ettei selkeitä rotueroja ole olemassa geneettisellä tasolla, mutta se antaa myös mahdollisuuksia tulkita tulokset väärin.

 

Mitä tästä kaikesta pitäisi sitten päätellä? Ennen kaikkea sen, että kriittisyys on aina paikallaan. Geenitestausta tarjoavat yhtiöt pyrkivät aina pukemaan tuloksensa siten, että ne kertovat jonkinlaisen henkilökohtaisen tarinan asiakkaalleen. Perimäsi ei kuitenkaan tarjoa valmiita tarinoita.

 

Juttua muutettu 16.3.2018, klo 9:22. Muotoiltua tarkennettu kasvatustieteellisen tutkimusprojektin osalta.

Kommentit (5)

Gary

Hyvä artikkeli geneettisestä sukututkimuksesta. Markkinointi uusien sukulaisten löytämiseksi on todella harvaan johtavaa. Itse olen kerännyt  sukupuuhuni yli 200 000 henkilöä. Nykyisillä sukututkimusohjelmilla se ei ole enää tutkimista vaan tietojen raakaa kopioimista tietyin edellytyksin.   Useampaa reittiä pitkin pääsee jopa 1000 - luvun Tanska/Ruotsi /Norja valtataisteluihin. 

Niinkuin kirjoitit jo muutaman sukupolven jälkeen kaikilla on yhteisiä esivanhempia tietyllä maantieteellisesti rajautuneella alueella. Toki sinne on tullut uutta geeniperimää lähinnä alueelle tulleen papiston ja aateliston kautta.

Teetätin kuitenkin tuon dna-testin erään sukututkimusohjelman kautta. Jonka tuloksien kautta nyt on tullut osumia eri henkilöihin.  Ensinnäkin osumat ovat luokkaa 1,2 % jostakin sektorista, jolloin ohjelma määrittää tuon esimerkiksi serkuksi kahden polven takaa.  Sitten tulee dna-osumia Usa:sta, Englannista, Ruotsista ja Norjasta , joiden sukulaisuussuhde on arvioitu 2-5 serkku  kahden -kolmen sukupolven takaa.  Nämä ovat todellakin aivan hölynpölyä. Näiden yhteisien osumasektoreiden prosenttiosuudella ei löydä yhtään konkreettista  sukulaista tai edes yhteistä esivanhempaa kenenkään kanssa.

Arija
Liittynyt1.4.2013
Viestejä12

Sama tilanne kuin edellä. Olen oikeasti tehnyt sukupuuni ja minulla kaikki geenit tulevat yhdestä joenmutkasta ,jossa minulla on yhdeksänkertaisia esi-isiä ja -äitejä. Ja toinen puu jossa on noin 40 000 henkeä pysyy todella tiukasti samassa jokilaaksossa 1600-luvulle asti. Ja se on täynnä solmuja muistuttaen enemmän verkkoa kuin puuta. Vanhemmat epämääräisemmät lähteet sitten johtavat juuri tuonne Kaarle Suureen.

Tässä esimerkki siitä, kun tutkijat tekevät geenitutkimusta tarpeeksi suurella otannalla ja tuloksia tulkiten eikä niitä valmiisiin raameihin sovittaen.
Suomalaisten populaatiogenetiikkaa: https://www.fimm.fi/fi/tutkimus/tutkimushankkeet/finnpopgen

Ja tämä antoi minulle yhden selityksen, miksi sieltä kotijokilaaksosta ei KOSKAAN haettu puolisoa pohjoispuolen pitäjästä.

Tietämättömyys ei ole synti, sen hyväksyminen on.

Mary

Ihan asiaa tämä kirjoitus. Kerronpa lyhyesti omat seikkailuni geenitestien kanssa. Ne eivät ole ehkä tyypillisiä, mutta avartavia ovat olleet.

Minulla oli monta kymmentä vuotta erilaisia pienehköjä terveysongelmia. Päädyin lopulta leikkaukseenkin, ja vielä suonten stenttauksiin epäilyttävän nuorella iällä ja terveellisillä elämäntavoilla. Kun olin geenitestejä harrastanut ja sain tarjouksen, päätin tilata koko eksomin sekvenssin. Sieltä löytyikin erittäin harvinainen (prevalenssi 1:50000...1:1000000) mutaatio, jonka ymmärsin parin tunnin googlailulla diagnostiseksi ja selittävän käytännössä kaikki merkittävät terveysongelmani. Marssin parin Nature-lapun ja geenitestin kanssa lääkärille, ja voin nyt uudella ruokavaliolla ja lääkityksellä paljon paremmin.

Geenitesti serkulle viime syksynä oli toinen geneettinen yllätys. Samalla oma, 10 vuotta aiemmin teetetty autosomaalinen SNP-testi ja sukulaiset sen kautta saivat uuden merkityksen: aiemmin hassut kolmannet serkut ja brittiläiset esivanhemmat ovatkin totta ja muuttuivat johtolangoiksi biologisesta isästäni. Olen edennyt tämän yhtäkkiä sukupuuhun ilmenneen aukon täyttämisessä, kiitos laajalle levinneen testausinnostuksen. Tiedän paikkakuntia ja esivanhempiakin. Nämä on prediktiivisesti testattu: olen arvannut ihmisten esivanhempia pelkästään kromosominpätkien perusteella.

Olen miettinyt miksi teen tällaista projektia, tiedän hyvin että samat pätkät genomia ovat rekombinoituneet täällä satoja vuosia. Enkä etsi uusia sukulaisia henkilömielessä myöskään, vieraita ihmisiähän he ovat. Ongelmana suvun selvittäminen on kuitenkin todella hauska ja monipuolinen. Se on osittain lähes matemaattinen (olen simuloinut genomin osuuksia betajakaumista...), osin hyvin inhimillinen. On siinä pieni annos identiteettiäkin ehkä mukana. Olisihan se geneettisesti noloa jos olisinkin kuusamolainen esimerkiksi. :) No taidan hieman ollakin.

dnatansa tutkinut

Onkohan "tutkija" todella perehtynyt asiaan kunnolla ? Se, että autosomaalitestit (esim. Familytreedna Family Finder) eli serkkuustestit tuottavat suomalaisen näköisen tuloksen nykyväestöstä, tarkoittaa sitä, ettei sellaista muualla esiinny.. Todennäköisesti ne samat geenit ovat velloneet samalla paikalla pitkän aikaa, eikä muutama pisara ulkomailta näy siinä valtameressä pätkääkään. Toivottavasti tiede.fin sivuilla jatkossa olisi laadukkaampia tiedeplokeja, esimerkiksi sellaisia kuten

tämä : https://www.fimm.fi/fi/tutkimus/tutkimushankkeet/finnpopgen tai sitten sellaisia kuten tämä : https://www.nature.com/articles/nature19057

hexx

Väittämällä että olemme kaikki Kaarle Suuren jälkeläisiä, syyllistytään yleistämiseen. Unohdetaan kokonaan se että väestöt ovat aina olleet segmentoituneita. Ja ajassa taaksepäin mennessä eristyneiden väestöjen eristyneisyys on ollut suurempaa. On siis todennäköistä että "me" emme kaikki ole Kaarle Suuren jälkeläisiä.  On hyvin todennäköistä on väestöjä, jotka eivät ole olleet kosketuksissa KS:n jälkeläisten kanssa vaan lisääntyneet omiensa kesken.

Sursillin suvulla on Suomessa 500 000 jälkeläistä. Väitettä että olemme kaikki Sursillin jälkeläisiä viljeltiin aikanaan. Nykyään tiedetään ettei se pidä paikkaansa.

Sukulaisuutta on tutkittu paljon matemaattisesti. Kannattaisi tutustua tutkimusiin.

Mitä muuten tässä tarkoitetaan "meillä"?
 

Kuva: Jason Rogers / Flickr

 

Yhtä varmasti kuin marraskuu tuo mukanaan loskaisen pimeyden, vähän väliä sukupuoli huolettaa suomalaisia. Tällä kertaa huolen toi esille, Jari Sinkkonen, jonka mielestä siitä, että pojilla on pippeli ja tytöillä pimppi, puhutaan liian vähän.  

Sinkkosen huoli kuulosti triviaalilta, etenkään koska hänellä ei ollut mutu-tietoa vahvempaa arvelua siitä, että pippeli- ja pimppipuheen puute vahingoittaa lapsia. Silti, hämmentävän moni ihminen oli sitä mieltä, että nyt Jari puhuu asiaa. Myönnän suoraan, etten voi kirjoittaa erityisesti kommentaaria Sinkkosen mielipiteistä, sillä en aidosti pysty hahmottamaan, mitä mieltä hän on. Biologiasta sen sijaan tiedän jotain.

Esitänkin suoraviivaisen ajatusleikin: sukupuolitietoinen kasvatus ei kiellä, vaan päinvastoin korostaa, ihmisyyden biologista taustaa. Nimetään perusteluni vaikkapa sukupuolitietoisen kasvatuksen geneettiseksi argumentiksi. Tätä lukiessa kannattaa muistaa, että olen suurimmaksi osaksi biologi, jonkun verran kasvatustieteilijä, mutta en mitenkään varhaiskasvatuksen saati lastenpsykiatrian saati psykologian asiantuntija.

 

Olen aikaisemmin jo kirjoittanut siitä, mitä sukupuoli on ja miten sukupuoli määräytyy. Jos tämä on vieras aihe sinulle, niin kirjoitus kannattaa lukea ensin, koska en tässä mene sukupuolen problematiikkaan sen syvemmin. Käydään kuitenkin aluksi hieman pohjaa siitä, minkälaisia sukupuolieroja pimpin ja pippelin lisäksi on olemassa.

Biologisesti sukupuoli jaetaan sukusolujen pariutumistyyppien kanssa: se jolla on isompi sukusolu on naaras ja se jolla on pienempi sukusolu, on koiras. (Parittelutyyppejä voi olla enemmänkin,  Tetrahymenalla näitä on seitsemän, mutta kaikilla eläimillä näitä on vain kaksi.)

Kaikki mikä rakentuu tämä päälle onkin sitten jotain ihan muuta. Sukupuolten välillä syntyviä eroja kutsutaan sukupuolidimorfiaksi: koiraat ja naaraat eroavat toisistaan. Voimme sitten valita minkä tahansa ihmisen ominaisuuden, vaikkapa sukuelinten rakenne tai menestyminen viimeissä PISA-tutkimuksessa, ja tutkia onko sukupuolten välillä tässä dimorfiaa. Usein on.

Sukupuolidimorfiat syntyvät perimän ja ympäristön yhteisvaikutuksesta ihmisen kehityksen aikana. On piirteitä, jotka ovat melko vahvasti sukupuolisesti (geneettisesti!) määräytyneet, kuten tuleeko sukuelimiksi penis vai vagina, mitä sukupuolta ihminen kokee olevansa tai mihin sukupuoleen kokee seksuaalista ja/tai romanttista kiinnostusta. Poikkeamat pääsäännöstä näissä ovat pieniä mutta olemassaolevia: sukuelinten ja kromosomiston välinen poikkeavuus on noin promillella vastasyntyneistä, transsukupuolisia on noin 5 promillea ja homoseksuaalisia joitain prosentteja väestöstä. Kunkin biologiset syyt nähtävästi johtuvat pitkälti sikiönkehityksen vaiheista, eikä syntymänjälkeisillä tapahtumilla ole juuri vaikutusta.

On myös olemassa sukupuolidimorfisia piirteitä, joissa vaihtelu on suurta ja syntymänjälkeisillä tapahtumilla on merkitystä. Pojat ovat keskimäärin aggressiivisempia ja pojat ovat keskimäärin parempia tehtävissä, joissa pitää pyörittää mielessä kolmiulotteisia muotoja. Tytöt ovat kiinnostuneempia useammista leluista ja tytöillä on parempi kyky muistaa tiettyyn kategoriaan sopivia sanoja.  Sukupuolittuneisiin ominaisuuksiin voidaan vaikuttaa kasvatuksella: perinteiseen sukupuolirooliin ohjaava kasvatus voi vahvistaa näitä,ja jos lapsella on vanhempi sisarus, ominaisuudet kehittyvät vanhemman sisaruksen sukupuolen suuntaan.

Voimme myös jatkaa homoesimerkkiä: siinä missä seksuaalisen kiinnostuksen kohteen määräytyminen on melko synnynnäistä, se kuinka usein ja kenen kanssa harrastaa seksiä sen sijaan on huomattavasti vähemmän. Maassa, jossa homous on laitonta kuolemantuomion ohella, on aivan yhtä paljon homoja kuin muuallakin mutta homoseksiä huomattavasti vähemmän.

Sitten ovat kaikkein monimutkaisimmat sukupuolidimorfiset piirteet, kuten PISA-tulokset. Esimerkkinä voisi olla vaikkapa viimeksi uutisoidut ryhmätyöskentelyn arvioinnit. YLE uutisoi näistä tuloksista otsikolla: ”Suomalaispojat pärjäävät hyvin, mutta jäävät silti pahasti tyttöjen varjoon

Kuvaajassa on suomalaisten tyttöjen ja poikien pistemäärien jakauma ja pystyviivoin merkitty keskiarvot: poikien 511 ja tyttöjen 559. OECD:n kaikkien oppilaiden keskiarvo on 500. (Kuva muokattu Markku Niemivirran tekemästä kuvaajasta.) Näkökulmasta riippuen, tämä ero voi olla liian suuri tai suhteellisen pieni. Ero on kuitenkin niin pieni, että oppilaan pistemäärää ei voi käyttää hänen sukupuolensa ennustamiseen.

Suurin osa "sukupuolittuneista" ominaisuuksista on tämänkaltaisia: sukupuolten välillä on eroja, mutta päällekkäisyys on suurta. Toisaalta, se mihin jonkin ominaisuuden janalla sijoittuu, ei taas johda siihen, että muidenkin ominaisuuksien mukaan olisi omaan sukupuoleensa nähden samankaltainen. Toisin sanoin: jokainen meistä on joidenkin ominaisuuksien perusteella tyyppillinen oman sukupuolensa edustaja ja toisten ominaisuuksien perusteella taas epätyypillinen.

 

Sitten itse ajatusleikkiin.

Miksi väitän, että sukupuolitietoinen kasvatus korostaa biologiaa? Siitä yksinkertaisesta syystä, että yhteiskunnallisten ja kulttuuristen sukupuoliroolien purkamisen jälkeen jäljellä jää synnynnäiset, biologiset erot.

Kasvattajan ei kannata lähestyä lasta sukupuolena vaan yksilönä. Se että jotakuta kutsutaan pojaksi tai tytöksi typistää sukupuolen moninaisuuden pimppiin ja pippeliin. Sukupuoli on monimutkainen rakenne, johon liittyy lukuisia erilaisia osa-alueita. Jos kasvua ohjataan odotetun, toivotun, halutun ja tiedostomattoman sukupuoliajattelun suuntaan, lapsen biologia ohitetaan.

Lopputulokset voivat olla melko yllättäviä: persoonallisuuserot miesten ja naisten välillä ovat pienempiä maissa, joissa perinteiset sukupuoliroolit ovat korostuneet. Tasa-arvo ei johda "tasapäistymiseen" saati sukupuolien katoamiseen. 

Tämä on tuttu kvantitatiivisen genetiikan ajatus: mitä vähemmän ympäristö vaikuttaa ominaisuuden kehittymiseen, sitä enemmän genetiikka vaikuttaa siihen. Jos sama käännetään ihmisen yksilönkehitykseen: mitä enemmän yhteiskunnalliset vaatimukset ja odotukset ohjaavat ihmistä, sitä kauempana lopputulos on biologiasta.

Eikö jokainen biologiseen sukupuoleen kasvamisesta huolissaan olevan pitäisi hylätä kulttuuriset ja yhteiskunnalliset sukupuoliroolit ja antaa lapsen kasvaa omana itsenään?

 

 

* * *

Pieni jälkisana: Sukupuolitietoinen kasvatus on oivallinen termi, koska sen saavuttamiseksi on tunnistettava ja kyseenalaistettava yhteiskunnallisia ja kulttuurisia tekijöitä sukupuolen taustalla. Kuvaamani asiantila, jossa sukupuolisuus määräytyy pelkästään "biologian" perusteella, ei tietenkään koskaan ole mahdollinen: sukupuoleen tulee aina liittymään kulttuurisia ja yhteiskunnallisia merkityksiä. Enkä, kuten esimerkeistänikin voi lukea, en varsinaisesti usko, että sukupuolen biologiaa ja muita ulottuvuuksia voi erottaa toisistaan: kulttuuri muokkaa yksilönkehitystä ja biologia kulttuuria. Tämä kannattaa ottaa siis enemmänkin ajatusleikkinä kuin kasvatuspoliittisena kannanottona.

Kommentit (8)

Vierailija

Hieman pomppiva kirjoitus. Sukupuolitietoinen kasvatus on minusta huono sana, koska se voisi tarkoittaa sutäkin, että tietoisesti kasvatetaan pojista poikia ja tytöistä tyttöjä. Kasvatustapojen vaikutuksista ollut linkki on myös kehno tutkimus. Ei kerro kausaalisuuksista mitään.

Vierailija

"Voimme myös jatkaa homoesimerkkiä: siinä missä seksuaalisen kiinnostuksen kohteen määräytyminen on melko synnynnäistä, se kuinka usein ja kenen kanssa harrastaa seksiä sen sijaan on huomattavasti vähemmän. Maassa, jossa homous on laitonta kuolemantuomion ohella, on aivan yhtä paljon homoja kuin muuallakin mutta homoseksiä huomattavasti vähemmän." --> aika suoria oletuksia. Kuolemantuomio ei välttämättä vaikuta haluihin vaan siihen, että ei ilmoita harrastuksista tutkimuksessa tai siihen että ei vaan uskalla harrastaa vaikka mieli tekisikin. 

Vierailija

"Että ei uskalla harrastaa" kuulostaa juuri siltä että harrastaa "homoseksiä huomattavasti vähemmän"?

Vierailija

Tässäkin kirjoituksessa tuli nätisti esille se, ettei kolmatta biologista sukupuolta, intersukupuolta (miehen ja naisen sukuelimet yhdellä henkilöllä), ole ilmeisesti olemassa...

Kaapelijehu
Liittynyt13.4.2009
Viestejä384

Yllättävän monille ihmisille (arvokonservatiiveille) sukupuoli näyttää olevan pikemminkin ylhäältä asetettu rooli tai normi. Näille ihmisille miehen ja naisen onnistumista miehenä ja naisena sitten verrataan siihen miten hyvin he ovat onnistuneet täyttämään tämän ylhäältä asetetun roolin vaatimukset. Aika usein juuri nämä samat ihmiset puolustavat sukupuolten erilaisuutta vetoamalla biologiaan, vaikka yhteiskunnan asettamissa rooleissa ei ole juuri mitään biologiaan viittaavaa. 

Kun sitten yritetään puolustaa sellaista yhteiskuntaa jossa yksilö saisi vapaasti kasvaa sellaiseksi kuin haluaa, niin väitetään että sukupuolet yritetään hävittää. Itse olen sitä mieltä moni turha sukupuolenkorjaus leikkauskin jäisi tekemättä jos mies saisi vapaasti olla naismainen ja nainen miesmäinen.

Kaapelijehu

Kasvisruoka2
Liittynyt29.8.2015
Viestejä4412

http://jiihooantikainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/247383-transinklusiivin...

Kirejoitus ja siihen tehty vastaus on oikeastaan loistava synteesi koko asiasta.

Antikainen totta kai kyseenalaistaa bioessentialismismin, koska uskoo, että bioessentialismi on jotenkin absoluuttinen ja kaiken kattava.

Vastauksessa tämä absoluuttinen bioessentialismi kyseenalaistetaan ja huomataa, että onkin bioessentialismin eri tasoja.

Näin ollen siis kritiikki monen feminismin puolelta liittyy oletukseen absoluuttisesta bioessentialismista tai lähellä sitä olevasta. Ja taasen sosiaalisen konstruktionismin kritiikki perustuu absoluuttiseen sosiaaliseen konstruktionismiin.

Täysin selvää on kuitenkin, että sukupuolessa on kumpiakin elementtejä, olkootkin biologiset tekijät välillä vähäisempiä kuin kulttuurilliset tekijät.

Ruhollah.

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2017
Heinäkuu
2016
2015
2014