Kirjoitukset avainsanalla tiedeuutisointi

Lapsia. Kuva: daveparker / Wikimedia Commons
 

Omituisin argumentti sille, ettei kouluissa pitäisi puhua sukupuolen moninaisuudesta, on hämmentymisargumentti. Sen mukaan sukupuolen moninaisuudesta puhuminen sekoittaa lasten päät, eivätkä lapset enää tiedä mitä sukupuolta ovat! Tämän logiikan mukaan transsukupuolisuudesta puhuminen houkuttelee viattomat pojat ja tytöt sukupuolettomaan limboon, jossa lapsen psyykkinen kasvu häirintyy ja ties mitä ongelmia ratkotaan terapiassa pitkälle aikuisuuteen.

Tämä on tietenkin puhdasta soopaa.

Harmillista on, että asiasta on kuitenkin hyvin vähän tutkimusta. Lasten sukupuoli-identiteetin kehityksen pitkäaikainen seuraaminen on vaikeaa, etenkin koska transsukupuolisuuden tai edes sukupuoliepätyypillisyyden hyväksyminen lapsissa on ollut viime vuosikymmeninä melko vähäistä.

Sanaston selvityksenä: Transsukupuolinen tarkoittaa sitä, että yksilö identifioituu kokonaan tai osittain eri sukupuoleen kuin mihin hänet on syntymässä määritelty. Cissukupuolinen on tämän vastakohta: syntymässä määritelty sukupuoli vastaa yksilön identiteettiä. Muunsukupuolinen on henkilö, jonka sukupuoli-identiteetti on jotain muuta kuin yksiselitteisesti mies tai nainen. Sukupuoliepätyyllinen puolestaan tarkoittaa käyttäytymistä tai sukupuolen ilmaisua tavalla, jota ei pidetä syntymässä määritellylle sukupuolelle tyypillisenä. Jos henkilön käytös tai sukupuolen ilmaisu on sukupuoliepätyypilllinen, tämä ei kuitenkaan tarkoita, että henkilö olisi välttämättä trans- tai muunsukupuolinen.

Washingtonin yliopisto professori Kristina Olson on kuitenkin viisi vuotta sitten käynnistänyt pitkittäisen tutkimuksen, jossa on tarkoitus seurata yli 350 sukupuoliepätyypillistä lasta jopa kahdenkymmenen vuoden ajan aikuisuuteen.

Tutkimushanke on jo viiden vuoden aikana tuottanut paljon tietoa, joka on tarkemmin ajateltuna melko itsestään selvää, mutta silti hyvinkin tarpeellista. Tutkimusryhmä on selvittänyt 5-12-vuotiaiden translasten sukupuoli-identiteettiä erilaisten testien kautta, ja lopputuloksena translapset eivät eronneet mitenkään cislapsista. He identifioituivat aivan yhtä selkeästi sukupuoleensa kuin cislapsetkin. Transsukupuolisuus ei siis johdu ”hämmennyksestä”, vaan selkeästä ja melko pysyvästä identifikaatiosta.

Ryhmä on myös selvittänyt, että translapset eivät ole sen masentuneempia kuin cislapset, mutta kärsivät hieman enemmän ahdistuneisuudesta.

 

Uusimmassa tutkimuksessaan ryhmä on vertaillut sukupuoliepätyypillisesti käyttäytyviä tai sukupuoltaan ilmaisevia lapsia ja tarkastellut kuinka monet heistä ovat sosiaalisesti korjannut sukupuoltaan eli tehnyt sosiaalisen transition. (Suomeksi käytetään molempia termejä, valitsin tässä tekstissä transition.)

Lapset eivät voi korjata sukupuoltaan juridisesti saati kirurgisesti, mutta he voivat siirtyä elämään kokemaansa sukupuolta ulkoisin merkein, kuten muuttamalla nimeään, ulkonäköään tai esimerkiksi vaatetusta. Tutkimuksessa tutkijat käyttivät kriteerinä sosiaalisesta transitiosta sitä, että lapset olivat vaihtaneet pronominia, joilla heihin viitataan. Englannin kielessä tämä tietenkin on merkittävä muutos, kun esimerkiksi aiemmin maskuliinilla he-pronominilla viitattu lapsi toivoo itsestään käytettävän ennemmin feminiiniä, she-pronominia.

Tutkimuksen tulokset olivat suhteellisen selviä: mitä sukupuoliepätyypillisemmät tulokset testeistä lapsi sai, sitä todennäköisemmin hän kävi läpi sosiaalisen transition. Transition läpi käyneet eivät eronneet cissukupuolisista, eivätkä jo tutkimuksen alussa transsukupuolisina eläneistä transsukupuolisista sukupuolensa edustajista. Vaikuttaa siltä, että mitä nuorempana transitio tehdään, sitä todennäköisemmin lapsi tulee aikuisenakin identifioitumaan transsukupuoliseksi.

Mielenkiintoinen havainto oli myös, että sosiaalisen korjauksen läpi käyneet olivat yhtä sukupuoliepätyypillisiä ennen ja jälkeen transition. Nimen, sukupuolipronominin, vaatetyylin tai hiusten leikkauksen muuttaminen ei siis vaikuta lapsen sukupuoli-identiteettiin.

Transsukupuoliset lapset eivät siis ole hämmentyneitä, vaan heidän päätöksensä vaikuttaa olevan vakaan, pitkäaikaisen harkinnan tulos, joka ei muuta heidän sukupuoli-identiteettiään. Aikaisemmasta tutkimuksesta tiedetään, että jo 3-5 –vuotiailla voi olla johdonmukainen transsukupuolisuuden suuntaan kehittyvä identiteetti. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö sukupuoli-identiteetti voi muuttua myöhemminkin, mutta merkittävä osa transsukupuolisista tuntuu olevan transsukupuolisia koko elämänsä.

Vanhemmat ovat tietenkin keskeisiä portinvartijoita ja toisaalta lapsen sosiaalisen transition mahdollistajia. Yhteiskunnassamme on helpompaa olla cissukupuolinen kuin transsukupuolinen ja lasten pitää usein ensimmäisenä vakuuttaa omat vanhempansa transsukupuolisuudestaan. Joskus tämä on helpompaa ja joskus vaikeampaa.  

Tutkimus kuitenkin viittaa siihen, että vanhempien huoli voi olla turhaa: koska lapsen sosiaalinen transitio ei muuta lasta, sitä ei ole myöskään syytä pelätä. Se ei aseta lasta millekään tietylle kehityskululle. Se ei hämmennä lasta. Se ei sanele lapsen tulevaisuutta. Sosiaalinen transitio vaikuttaa olevan vahvasti lapsen oma päätös.

Kannattaa huomata, että tutkimukseen mukaan tulleet perheet ovat tulleet mukaan omasta aloitteestaan. Voinee siis olettaa, että näissä perheissä lapsen transsukupuolisuuteen ei todennäköisesti suhtauduta negatiivisesti, vaikkakin kokemus voi tietenkin olla joissain perheissä hämmentävä. Perheissä on siis annettu lasten ilmaista sukupuoltaan suhteellisesti vapaammin kuin keskimäärin kaikissa perheissä.

Tutkimus myös mittaa sukupuolisuutta janalla maskuliinisesta feminiiniseen, mikä tietenkin herättää kysymyksen, että miten muunsukupuoliset lapset sopivat tähän joukkoon. Osa heistä varmasti istuu janan keskivaiheille, mutta kaksiulotteinen tarkastelu tapa varmasti menettää osan sukupuolisesta moninaisuudesta. Tässä tutkimuksen pitkäaikaisuus on varmasti hyöydyksi: aikuiset osaavat varmasti sanoittaa omaa sukupuolisuuttaan monipuolisemmin kuin lapset ja muunsukupuolisuus saadaan helpommin näkyviin tutkimusaineistossa.

 

Kokonaisuutena tulokset vaikuttavat vihjaavan hyvin vahvasti, että sukupuolisuuden tunne on synnynnäinen samassa mielessä kuin seksuaalinen suuntautuminenkin on. Lapsi ei opi sukupuoltaan siinä mielessä, että lapsi katsoo jalkojensa välissä olevaa elintä ja totea sen perusteella olevan poika tai tyttö, vaan sukupuoli-identiteetti on tästä erillinen kehittyvä kokonaisuus. Se mikä vaikuttaa sukupuoli-identiteettiin on vielä heikosti tunnettu, mutta ainakin monimutkaiset geneettiset ja kehitysbiologiset mekanismit ovat mukana.

Jari Sinkkonen on haastatteluissaan sanonut, että kasvatus ei pysty tekemään ihmeitä: "Ylipäätään puhe siitä, että kasvatus olisi jokin kaikkivoipa keino ohjata lasta haluttuun suuntaan ei ole totta. Ei edes kaikkein hyvää tarkoittavinkaan kasvatus voi hallita lasta, sillä lapsi kasvaa niin kuin kasvaa."

Sinkkonen on tässä oikeassa: kasvatuksella tuskin pystytään vaikuttamaan lapsen sukupuoleen, ja tutkimuksen perusteella näyttää, että lapsi kasvaa niin kuin kasvaa. Aikuisilla on kuitenkin mahdollisuus antaa lapselle rauha kasvaa siinä sukupuolessa, jossa lapsi kokee olevansa. Se vaikuttaa olevan lasten mielenterveyden kannaltakin paras vaihtoehto.

Kommentit (0)

Kuva: Jorge Royan / Wikimedia Commons

Helsingin Sanomat dumppasi eilen lastillisen kuraa opetuksen nykytuulien päälle. Nettijutun otsikko oli räväyttävä: ”Tutkimus paljastaa: Koulujen uudet menetelmät heikentävät oppimista merkittävästi

Jutun sisältä paljastui Liisa Keltikangas-Järvisen uusi tutkimus, joka kritisoi vahvasti koulumaailman digitalisaatiota ja ilmiöoppimista. Tämä tematiikka ei tietenkään ole koulukeskustelua seuranneelle mikään yllätys: Keltikangas-Järvinen on aiemminkin kritisoinut näitä opetuksen trendejä, mutta häneltä on puuttunut niin sanotusti kättä pidempää. Tutkimus, jossa oppimistulokset liitetään näihin trendeihin, on ollut suhteellisen vähäistä.

Odotinkin innolla, että mitä uusi tutkimus paljastaa. Mutta:

”Tällaiset johtopäätökset Keltikangas-Järvinen tekee muun muassa tuoreesta mutta vielä julkaisemattomasta tutkimuksesta. HS sai tiedot tutkimustuloksista ennakkoon.”

Omasta mielestäni tutkimus on mitä eniten julkaistu, jos niiden tulokset esitellään Helsingin Sanomien sivulla A12. Ongelmana vain on, että Helsingin Sanomat eivät yleensä esitä tieteellisen tutkimuksen tuloksia ja menetelmiä aivan sillä tavalla kuin mitä tieteellisen yhteisön konventiot toivovat. Tutkimus tietenkin herättää kysymyksiä: mitä oppimistuloksia tutkimuksessa on tarkasteltu, miten digilaitteiden käyttöä on mitattu ja ilmiöoppimisella tarkoitetaan tässä tapauksessa.

Epätyypillisen julkaisutavan ansiosta monet kasvatusalan tutkijat pääsivätkin spekuloimaan, että millä menetelmillä näihin tuloksiin on päästy ja että voiko näillä spekuloiduilla menetelmillä saavuttaa mainittuja tuloksia.

Tämä on tietenkin absurdia monilla tavoin. Kaiken huipuksi tämän aamun Hesariin oli hankittu Opetushallituksen pääjohtaja kommentoimaan kyseistä tutkimusta, jota hän ei ole tietenkään nähnyt.

Tiedemaailmassa tätä toimintatapaa kutsutaan nimellä ”science by press conference”. Se viittaa siihen, että tutkija saattaa tutkimustuloksensa maailmalle ilman, että tutkimuksen vertaisarviointiin on mahdollisuuksia. Tässä tapauksessa tutkimuksen tekijät pääsivät sanelemaan tutkimuksessa tehtävät johtopäätökset ilman että kukaan muu tutkija voi perehtyä tutkimukseen. Kirjoitin itse ilmiöstä jo aiemmin, kun strategisen tutkimuksen Oma linja –hanke ja Lukukeskuksen Suomen uusi lukutaito pari vuotta sitten käyttivät samaa julkaisutaktiikkaa.

 

Tiedotustilaisuustiede ei ole mikään erityisen suuri ongelma. Tutkijat paheksuvat sitä hyvin vahvasti, joten tiedemaailman sisäinen paine pitää sen yleensä kurissa.

Nykyään myös tarve odottaa tutkimuksen julkaisun kanssa on kadonnut. Preprint-julkaiseminen on yleistä ja kätevä tapa saada tutkimuksen tulokset ulos maailmalle heti, kun tutkimus on valmis. Preprintillä tarkoitetaan tutkimusjulkaisun sitä versiota, jota ei ole vielä vertaisarvioitu (mutta joka on yleensä lähetetty vertaisarvioitavaksi). Vertaisarviointi ja varsinainen julkaisu tiedejournaaleissa voi viedä vuosia, joten tutkimustulokset saadaan nopeasti tutkimusyhteisön huomioon.

Suomalaisessa koulutuskeskustelussa tiedotustilaisuustiede sen sijaan vaikuttaa yleiseltä. Tämä on tietenkin sikäli ymmärrettävää, että koulutus on laajalti yleisöä kiinnostava aihe, joten median kannattaa uutisoida siitä. Tutkimustuloksista uutisoiminen kuitenkin niin, ettei kukaan tutkimuksen ulkopuolinen tutkija voi sitä kommentoida on laiskaa.

Tiedotustilaisuustieteen seuraukset ovat kuitenkin ikäviä. Koulukeskustelu on monin paikoin polarisoitunut, etenkin liittyen uusiin peruskoulun opetussuunnitelmien perusteisiin, jotka tulivat voimaan vuonna 2016. Juuri Keltikangas-Järvisen kritisoimiin osa-alueisiin, digitalisaatioon ja ilmiöoppimiseen, on liittynyt hyvin räiskyvä keskustelu, jossa toisaalta näitä osa-alueita pidetään koulutuksen uudistuksen merkkipaaluina ja toisaalta niiden tuonnin tapaa ja hyötyä kyseenalaistetaan oppimistulosten näkökulmasta. Hesarin uutisoima tutkimus osuu siis juuri ristiriitaisimpaan osaan koulukeskustelua.

Kun kukaan ei kuitenkaan tiedä, mitä tutkimus on oikeasti mitannut, kukin näkee tutkimuksessa mitä haluaa. Kyseessä on joko esimerkki siitä, miten sokea digitalisaation ja ilmiöoppimisen ihannointi tuhoaa suomalaisen koulutusihmeen tai esimerkki harhaisesta muutosvastarinnasta. Koulutuskeskustelun kahtiajako vain syvenee.

Suomalainen koulutuskeskustelu ansaitsee parempaa. Tarvitsemme tutkimusta niin opetuksen käytänteiden kuin ylemmän tason päätöksenteonkin tueksi. Tieteellistä tutkimusta ei kuitenkaan ole olemassa ilman tutkijayhteisön keskustelua ja se vaatii avointa julkaisemista.

Kommentit (8)

Käyttäjä16030
Liittynyt24.10.2018
Viestejä2

Onko Suomessa tehty vertaisarvioituja tutkimuksia ilmiöpohjaisuudesta ja digitaalisten oppimisympäristöjen vaikutuksesta?

Pettynyt

Eipä juurikaan taida olla. Se että asioita kokeiltaisiin tieteellisin menetelmin aidossa yhteiskunnallisessa ympäristössä ei tavoita koulutuksen tutkijoiden ajattelumaailmaa. Siksi koulutussektori on täynnä konsultteja ja Himasmaisia filosofeja. Olisi jutun aihetta siitä kuinka opsit syntyy.

Vierailija

Juuri näin. Tämä artikkeli vilisee virheitä. 
Aino Saarisen tutkimus - joka siis julkaistaan vertaisarvioidussa tieteellisessä julkaisussa.

SJ

Jostain syystä emeritus professorit huutelevat peräkammareista ja kertovat kuinka huonosti koululla menee.   Kari Uusikylä ja Liisa Keltinkangas-Järvinen ovat hyvin vakuuttuneita siitä, että lapsi menee pesuveden mukana uusien oppimisympäristöjen ja -menetelmien käyttönoton myötä.  Uusi OPS elää ajassa ja painottaa lapsen aitoa kohtaamista sekä kaikkien toimijoiden välisen yhteistyön löytämistä oppilaan kasvun ja oppimsen tukemiseksi.  Oppiminen nähdään myönteisenä, akviivisena työnä, jota oppilas saa olla mukana suunnittelemassa omista lähtökohdistaan.  Opettajia ohjataan yhteissuunnitteluun ja vastuun jakamiseen, jotta myös itse jaksaisivat paremmin. Jos vauhti koulussa on liian nopeaa, niin hidastakaa sitä.  Opettakaa vähemmän. Oppikkaa ja kasvakaa enemmän.  OPS on kasvatusmyönteinen kirja.  Oppilaat kokevat, että aitoa kohtaamista on liian vähän.   Tälle kohtaamiselle ja oppilaan tukemiselle on lupa. Joka hetki. Joka päivä.   Haetaan koulusta yhdessä kehittämisen kohteita.  On liian yksinkertaista todeta, että OPS aiheuttaa aamupahoinvointia. Kimmo Vepsä, sivsitys- ja hyvinvointijohtaja, Ulvila

Tuomas Aivelo
Liittynyt3.1.2014
Viestejä209

Vierailija kirjoitti:
Juuri näin. Tämä artikkeli vilisee virheitä. 
Aino Saarisen tutkimus - joka siis julkaistaan vertaisarvioidussa tieteellisessä julkaisussa.

Virheet kyllä korjaan, kun ne todetaan.

Tutkimuksen tekijöistähän meillä on yhtä vähän tietoa kuin tutkimuksesta muutenkin, koska julkaisua ei ole näkynyt. Tähän mennessä minulle on selvinnyt, että Hesari poimi kiinnostuksensa aiheeseen Duodecimin tilaisuudesta, jossa Liisa Keltikangas-Järvinen esitteli näitä tuloksia. Tästä (ja siitä että Keltikangas-Järvinen on Saarisen väitöskirjan ohjaaja) päättelin, että Keltikangas-Järvinen on mukana tutkimuksessa. Lisäksi ainakin Jari Lipsanen on mukana tutkimuksen kirjoittajana.

Pelisäännöt selville

Eli tutkimuksesta kertominen mediassa etukäteen ilman sen julkaisemista ei ole hyväksyttävää. Mutta onko preprintin julkaiseminen ja siitä kertominen medialle ok vai ei? Tai voiko siitä kertoa medialle jopa ennen julkaisemista, mutta yksityiskohtaisemmin esim. metodologian suhteen, kuin mitä tehtiin mainitussa HS:n jutussa?

Vai pitäisikö tutkijan (ja median) odottaa aina, että tutkimus on vertaisarvioitu ja julkaistu tieteellisessä lehdessä?

Pine
Liittynyt5.3.2012
Viestejä250

Keskustelussa on todellakin paljon parannettavaa, jos itse aiheen sijaan keskitytään pelkästään siihen miten keskustelua käydään.

Gambianepolettihekko poseeraa kameralle. Kuva: Charles Sharp / Wikimedia Commons
 

Länsi-Afrikan ebolaepidemia käynnistyi, kun lapsi sai tartunnan hedelmälepakosta. Arabian niemimaalla MERS levisi alunperin lepakoista. Aasiassa henipa-virukset leviävät lepakoiden kautta. Ovatko lepakot sitten erityisen vaarallinen eläinryhmä?

National Geographicin syyskuun numerossa on pitkä juttu kokeneesta luontokuvaajasta Joel Sartoresta, joka meni ugandalaiseen luolaan kuvaamaan 100 000-päistä hedelmälepakkoparvea. Sartore kuvaa elävästi kuinka hän meni luolaan, kuvasi, tuli pois, riisui suojavarustuksensa ja sitten sai silmälleen guanoa, lepakon ulostetta, yli lentävästä parvesta.

Loppuartikkeli kuvaa luontokuvaajan pelkoa siitä, kuinka mahdollisesti sai Marburg-virustartunnan, muttei sitten saanutkaan. Hän lensi kotiin ja asettautui vapaaehtoiseen kolme viikon karanteeniin omaan kotiinsa.

Lepakkotutkijoiden artikkelin tuomitseva reaktio oli nopea. Tutkijat ovat viime vuosien aikana vakuuttaneet ihmisille, että lepakoita ei ole erityistä syytä pelätä, ja että ne ovat oikeasti hyödyllisiä elämiä. Sensaatiomaisesti kirjoitettu artikkeli yhdessä luetuimmista luontolehdistä romuttaa paljon pitkäaikaista työtä. National Geographic myöhemmin vastasikin kirjoittamalla, ettei artikkelia ollut tarkoitettu syyllistämään lepakoita.

 

Tutkijalle ja tiedetoimittajalle riskien viestintä on tietenkin aina vaikea. Kun lepakkotutkimukselle haetaan rahoitusta, tautinäkökohtia kannattaa painottaa, koska kansanterveydellisesti merkittävälle tutkimukselle saa helpommin rahoitusta. Kun tutkimustuloksia uutisoidaan, mediassa menee helpommin läpi uutinen siitä, kuinka lepakoista on taas löydetty uusia tauteja.

Lisäksi lepakot ovat kiinnostava tutkimuskohde. Tiedämme, että lepakot kantavat laajempaa zoonoosien, eli eläimiltä ihmisille tarttuvien tautien joukkoa, kuin muut nisäkäsryhmät. Ongelmaksi muodostuu, ettemme tiedä kuinka merkittävä asia tämä on, eli kuinka usein taudit siirtyvät lepakoilta ihmisille.

Sen sijaan tiedämme, että lepakot ovat hyödyllisiä. Ne syövät hyönteisiä, jotka voivat olla viljelysmaiden tuholaisia tai paljon pelottavampia tautien levittäjiä. Kärpäsiä ja hyttysiä syövät lepakot voivat oikeasti pelastaa ihmishenkiä.

Lisäksi tiedämme, että zoonoosit leviävät erityisesti alueilla, joissa luontaiset elinympäristöt ovat pienentyneet ja pirstoutuneet. Lepakoista tarttuvien tautien riski pienenisi olemattomiin, jos suojelisimme lepakkojen elinalueita.

 

Pelko lepakkoja kohtaan leviää nopeasti, mutta arvostus kehittyy hitaammin. Monissa maissa ihmiset tappavat lepakoita, koska näitä pidetään tautien levittäjinä.

Lepakkojen kohdalla tutkijan vastuu siitä, miten hän viestii omasta tutkimuksestaan, korostuu. Huonosti harkitut sanat voivat johtaa lepakkojen tappamiseen ja sitä kautta myös ihmisten terveyden heikentymiseen. 

Suomessa onneksi tilanne vaikuttaa hyvältä: ihmisten suhtautuminen lepakoihin on yleisesti ottaen positiivinen. Siinä missä suomalaisistakin lepakoista löytyy mahdollisia zoonooseja, niiden riskit ovat pieniä.

Ja harrastaahan Jenni Haukiokin nykyään lepakkojen havainnointia.

 

Jos lepakot kiinnostavat, lisätietoa lepakoista ja harrastusmahdollisuuksista löytyy Suomen lepakkotieteellisen yhdistyksen sivuilta.

Kommentit (3)

Jukka Salo

Juttu painottuu liikaa lepakoiden zoonoosi-fobiaan. Lepakoiden hyväksyttävyys eri kulttuureissa perustuu paljon monipuolisempaan kirjoon, esimerkiksi niiden syöntiin, merkitykseen pölyttäjinä, esi-isien henkien kantamiseen ja vaikkapa suvi-illan mökkielömykseen tai syvään vihaan Andien rinteiden karjankasvattajilla vampyyreja kohtaan. Kaiken takana ei todellakaan ole loinen, vaan maailma on luontosuhteeltaan kulttuurien kimara, voi hyvä Sylvi sentään.

Teppo Mattsson
Liittynyt13.1.2014
Viestejä135

Jukka Salo kirjoitti:
Kaiken takana ei todellakaan ole loinen, vaan maailma on luontosuhteeltaan kulttuurien kimara, voi hyvä Sylvi sentään.

Kulttuurikin on loinen.

JPI
Liittynyt5.12.2012
Viestejä26786

Ihminenhän se tauteja levittää vaikka ne jossain päin maailmaa olidivatkin alunperin eläimistä kuten lepakoista lähtöisin.

3³+4³+5³=6³

Hyalomma marginatum -aikuinen. Kuva: Adam Cuerden / Wikimedia Commons

Tämän päivän uutisten perusteella voisi luulla, että Ruotsista löytyi uusi punkkilaji. Niin Yle, MTV kuin Iltalehtikin uutisoivat ruotsalaisista löydöistä. Uutisten kääntämisessä suomeen jäi kuitenkin huomaamatta pieni yksityiskohta: Ruotsista löytyi ensimmäistä kertaa aikuinen Hyalomma marginatum -punkki.

Ruotsissa on aiemmin havaittu useita kertoja H. marginatum -punkin nymfivaihetta. Esimerkiksi vuodelta 1992 peräisin olevan artikkelin perusteella punkkia on havaittu Ruotsissa ainakin viisi kertaa varpuslinnuilla. Suomessakin on havaittu H. marginatum. Syy on yksinkertainen: punkit liikkuvat erittäin tehokkaasti muuttolintujen kyydissä.

Hyalomma marginatumilla on kaksivaiheinen elinkierto: munasta kuoriutuu nymfi, joka imee veriaterian. Syöneestä nymfistä kehittyy aikuinen naaras tai koiras, joka etsii parittelukumppanin. Aikuinen naaras imee vielä veriaterian, jonka voimin se munii. (Kotoisella puutiaisella näitä vaiheita on kolme: toukka, nymfi ja aikuinen.) H. marginatum esiintyy lähinnä eteläisimmässä Euroopassa, Afrikassa ja Aasiassa, josta ne pääsevät yllättävän hyvin kulkemaan pohjoiseen. H. marginatumin nymfit nimittäin imevät usein verta pienistä varpuslinnuista. Jos tämä tapahtuu linnun muuton yhteydessä, punkki voi päätyä esimerkiksi Ruotsiin. Aikuiset Hyalomma -punkit yleensä etsivät uhrikseen jänistä isokokoisemman nisäkkään, useimmiten sorkka- tai kavioeläimen.

Punkkiuutinen ei kuitenkaan ole pannukakku. Ruotsissa nimittäin havaittiin ensimmäistä kertaa aikuinen Hyalomma marginatum. Aikuiset H. marginatumit eivät matkusta lintujen siivellä, vaan ne ovat tulleet nymfinä jo vuotta aiemmin maahan lintujen mukana. Se, että ne ovat kehittyneet aikuiseksi, tarkoittaa, että ne ovat selvinneet talvesta. Tähän mennessä on ajateltu, että pohjoinen talvi on niin kylmä, että se tuhoaa mahdolliset maahan tulleet H. marginatum -nymfit.

Aikuinen Hyalomma marginatum ei ole myöskään uniikki ilmiö Pohjoismaissa. Tanskan Bornholmin saarelta löytyi vuonna 1939 tällainen yksilö. Nyt aikuisia oli kuitenkin löytynyt kolme, ympäri Ruotsia. Joka tapauksessa H. marginatum on harvinainen punkkilaji Pohjoismaissa, joten niitä havaitaan joka tapauksessa harvoin. Paras mahdollisuus havaita punkki onkin nähtävästi ottaa kiinni muuttolintuja ja tunnistaa niiden punkkilajit.

Hyalomma marginatum on Euroopassa kiinnostava punkki kansanterveydellisestä näkökulmasta, sillä se levittää Krimin-Kongon verenvuotokuumetta aiheuttavaa RNA-virusta. Tapauksia on vuosittain muutamia Balkaneilla ja joskus tapauksia on ollut Espanjassakin. Punkin leviäminen uusille alueille tietenkin on pelottavaa sikäli, että verenvuotokuumekin saattaa levitä uusille alueille.

Lohdullista kuitenkin on – jos niin voi sanoa – että ilmastonmuutosskenaarioiden perusteella Välimeren alueelle tulee tulevaisuudessa kuivempi ilmasto. Tämä heikentäisi punkkien selviytymistä. Muutamilla alueilla pohjoisempana Euroopassa, kuten tietyillä Saksan alueilla, Balkaneilla ja Ranskan länsirannikolla muodostunee alueita, joille Hyalomma marginatum voi asettua asumaan. Meidän ja ruotsalaisten ei kuitenkaan vielä tarvitse pelätä.

Kommentit (0)

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
Heinäkuu
2016
2015
2014