Kirjoitukset avainsanalla tieteellinen selittäminen

Kaksi parhaiten tunnettua kielen käytölle keskeistä aluetta aivoissa ovat Brocan ja Wernicken alueet. Kuva: NIH.

Ihmisen kielen kehityksen evoluutiossa yksi geeni on yli muiden. FOXP2 (forkhead box P2)-geeni on ensimmäinen tunnistettu ihmisen kielen kehitykseen vaikuttava geeni. Vuonna 2002 saksalainen tutkimusryhmä Svante Pääbon johdolla selvitti, että ihmisten FOXP2-geeni eroaa kahden aminohapon osalta muiden kädellisten FOXP2-geenistä, ja että tämä evolutiivinen kehitys oli suhteellisen tuoretta.

Tutkijat ehdottivat, että ihmisille kehittyneet uudet FOXP2-muodot olivat niin hyödyllisiä, että niillä oli suuri valintaetu ja että ne yleistyivät nopeasti ihmisillä. Tällaista ilmiötä kutsutaan englanniksi nimellä selective sweep, toimiva suomennos voisi olla vaikkapa valintapyyhkäisy. Ajatuksena on, että koska geenimuutoksen tuoma valintaetu on niin suuri, se yleistyy nopeasti läpi koko populaation, niin että lopulta kaikki kantavat kyseistä geenimuotoa. Tutkijat määrittivät tämän tapahtuneen viimeisen 200 000 vuoden ajan ja ehdottivat, että tämä voi olla yksi askeleista nykyihmisen maailmanvalloituksen takana.

Tätä tulosta on epäilty jo jonkun aikaa. Viime vuonna julkaistussa tutkimuksessa havaittiin, että neandertalinihmiset jakavat samat geenimuodot nykyihmisten kanssa. Tämän perusteella uusien geenimuotojen synty ja yleistyminen tapahtui siis yli puoli miljoonaa vuotta sitten.

Näistä epäilyistä huolimatta vuoden 2002 julkaisua ei toistettu paremmalla aineistolla. Eilen julkaistussa tutkimuksessa niin oli tehty, ja todettiin, että alkuperäiset tulokset eivät pidä paikkansa.

Valintapyyhkäisyä ei oikeasti ole tapahtunut, vaan alkuperäisen tutkimuksen aineiston valinta oli sellainen, että tulokset syntyivät sivutuotteina. Syynä oli nähtävästi se, että afrikkalaiset ja Afrikan ulkopuoliset näytteet oli tutkimuksessa yhdistetty yhteen. Tämä on kuitenkin ongelmallista, koska geneettinen monimuotoisuus on ihmisillä suurempaa Afrikassa.

Uudessa tutkimuksessa käytettiin laajempaa genomiaineistoa: mukana oli yksilöiden koko perimä, kun aiempi tutkimus oli totetuttu vain osalla FOXP2-geeniä, tutkittavia yksilöitä oli enemmän ja mukana oli myös vanhempia näytteitä.

FOXP2:lla on tehty paljon tutkimusta sitten 2000-luvun alun. Muilla eläimillä tehdystä tutkimuksesta tiedämme, että FOXP2 on vanha geeni: se vaikuttaa toimivan niin hiirien kuin lintujenkin ääntelyn taustalla. Sen toiminta vaikuttaa aivojen kielialueiden kehittymiseen niin ihmisillä kuin muillakin selkärankaisilla. Uusi tutkimus ei tietenkään kumoa tehtyä toiminnallista tutkimusta. FOXP2 tuottaa transkriptiotekijää, joka puolestaan vaikuttaa muiden geenien toimintaan. Jos FOXP2-geeni ei ilmene kehityksen aikana, ihmiselle ei kehity puhekykyä.

Sen sijaan uusi tulos viittaa siihen, että FOXP2:n evoluution tarina on monimutkaisempi kuin oletettiin: viime aikoina ei ole tapahtunut mutaatiota ihmisissä, joka olisi sysännyt ihmiset omalle kehityslinjalleen. FOXP2:n evoluutiotarinan romuttumisen syvimmäinen anti on siinä, että se entisestään murentaa ihmisen evolutiivista ainutlaatuisuutta. Nykyihmisen kielitaito ei syntynyt yllättäen lähimenneisyydessä, vaan sen juuret ovat kauempana esihistoriassa.

Kommentit (1)

Ruotsalainen Jalmar Sjöberg ja yhdysvaltalainen Dremiel Byers painivat Lontoon olympialaisissa. Kuva Tim Hipps / Yhdysvaltain armeija

 

Viime vuosina geneettinen sukututkimus on noussut merkittäväksi liiketoiminnaksi. Noin satasen maksavan geenitestin on tehnyt jo noin neljätoista miljoonaa ihmistä. Ajatuksena on, että löydämme omasta perimästämme avaimen siihen, mistä olemme tulleet.

Geenitestit ovat helppoja ja suoraviivaisia. Poskisoluja kerätään syljen mukana putkeen, putki lähetetään Yhdysvaltoihin sekvensoitavaksi ja perimää vertaillaan tunnettuihin DNA-sekvensseihin.

Tyypillisissä geenitesteissä selvitetään niin sanottu isälinja, joka perustuu Y-kromosomin DNA-jaksoihin, niin sanottu äitilinja, jossa selvitetään mitokondrioiden perimää, ja autosomaalisen DNA:n tutkimus, jolla pystytään selvittämään lähisukulaisuus ja jota käytetään niin sanottuun geneettisen taustan selvittämiseen.

Äiti- ja isälinjojen selvittäminen perustuu siihen, että mitokondriot periytyvät aina äidiltä lapsilleen ja Y-kromosomi puolestaan isältä pojilleen. Jos seuraamme taaksepäin tätä linjaa, meillä on joka sukupolvessa yksi suora esivanhempi, jolta olemme nämä perineet. Ihmiset voidaan jakaa Y-kromosomien tai mitokondrioiden suhteen haploryhmiin, joiden keskinäiset sukulaissuhteet tunnetaan. Toisaalta, nämä linjat ovat vain kaksi lokusta, joten niiden perusteella on vaikea vetää yleisiä johtopäätöksiä esimerkiksi suomalaisten populaatiohistoriasta. Ne ovat myös vain kaksi esivanhempaa kunkin yksilön sukupuussa, joten niistä on vaikea päätellä mitään henkilökohtaisesta geneettisestä taustastakaan.

Keskeinen ongelma geneettisessä sukututkimuksessa on, että meillä on jokaisessa sukupolvessa ajassa taaksepäin aina kaksinkertainen määrä esivanhempia: kaksi vanhempaa, neljä isovanhempaa, kahdeksan isoisovanhempaa ja niin edelleen. Jokusen sukupolven päässä meillä on enemmän esivanhempia kuin siihen aikaan oli ihmisiä elossakaan. Tästä seuraa kaksi ongelmaa.

Ensinnäkin, olemme kaikki Kaarle Suuren jälkeläisiä. Noin neljäkymmentä sukupolvea sitten, sinulla on ollut noin triljoona esivanhempaa. Tämä on tuhat kertaa silloin elossa olevien ihmisten määrä. Sukupuumme eivät ole puita, vaan verkostoja: sama henkilö voi olla esivanhempamme useassa eri sukuhaarassamme. Ajassa ei tarvitse mennä pitkälle, että tuo verkko on täysin sekoittunut. Vuoden 1000 paikkeilla Euroopassa asuneista aikuisista 20 prosentilla ei ole elossa yhtään jälkeläistä ja loput 80 prosenttia ovat kukin jokaisen tällä hetkellä elossa olevan eurooppalaisen (lukuun ottamatta viime aikoina Eurooppan muuttaneita) suora esivanhempi.

Toiseksi, autosomaalinen DNA:mme on hyvin epätasaisesti periytynyt. Nyrkkisääntönä voidaan pitää, että puolet siitä on tullut isältämme ja toinen puoli äidiltämme. Mutta kun matkaamme taaksepäin ajassa, osuus jakautuu yhä epätasaisemmin eri sukulinjoihin. Noin kymmenen sukupolvea sitten (eli 1700-luvun alussa) eläneistä esivanhemmistasi olet perinyt perimää todennäköisesti alle puolelta. Autosomaalisen DNA:n vertailu ei kannakaan monen sukupolven taakse: se on epätarkkaa yli neljän sukupolven takana oleviin serkuksiin.

 

Autosomaalisia testejä käytetään selvittämään geneettinen alkuperä. Näiden testien toiminta perustuu siihen, että testausfirmoihin on kerääntynyt suuri määrä vertailuaineistoa ihmisistä, jotka ovat lähettäneet näytteensä analysoitaviksi. Yleensä alkuperä määritellään valtioiden rajojen mukaan ja esimerkiksi suomalaisena vertailuaineistona voidaan käyttää yksilöä, jonka kaikki neljä isovanhempaa ovat syntyneet Suomessa. Kutakin uutta näytteen lähettäjää verrataan sitten verrokkinäytteisiin ja määritetään miten samanlainen perimä on.

Keskeinen ongelma tietenkin on, että nämä luokittelut harvoin perustuvat todellisiin ihmisten populaatiorakenteisiin: valtioiden rajat eivät rajaa ihmispopulaatiota. Ne eivät myöskään kerro mitään siitä mistä olet tullut, sillä vertailu tapahtuu lähinnä nykyään elävien ihmisten näytteiden välillä. Jos geenitesti kertoo, että olet suomalainen, se tarkoittaa, että perimäsi muistuttaa niitä ihmisiä, jotka tällä hetkellä asuvat Suomessa. Määrityksen tarkkuus riippuu siitä, kuinka suuret erot perimässä eri populaatioiden välillä on ja miten hyvin kukin populaatio on selvitetty. Geenitestaus voikin toimia suhteellisen hyvin kattavasti tutkituissa populaatioissa, kuten joissakin eurooppalaisissa populaatioissa, mutta heikosti esimerkiksi itäaasialaisissa populaatioissa.

Helsingin Sanomien Kuukausiliite kuvasi hienosti muinais-DNA:n parissa tehtyä työtä. Vuosisatoja sitten eläneiden ihmisten perimän selvittäminen mahdollistaa vertailun sen välillä, että minkälainen populaation perimä oli silloin ja minkälainen perimä on nykyään. Ongelma tietenkin on siinä, että emme luultavasti koskaan löydä tarpeeksi Suomen alueelta riittävän hyvin säilyneitä näytteitä, että saisimme kasaan kokonaiskuvaa Suomen alueella asuneiden populaatioiden geneettisistä muutoksista. Emme voi myöskään sanoa juuri mitään noiden ihmisten sukulaisuussuhteista nykysuomalaisten välillä, paitsi tietenkin tiedämme, että he todennäköisesti ovat suomalaisten ja monien muidenkin kansallisuuksien esivanhempia, jos heillä oli jälkeläisiä.

 

Halusin kirjoittaa tämän blogikirjoituksen, koska ihmiset eivät yleisesti ottaen suhtaudu riittävän kriittisesti geenitesteihin. Suurimmalle osalle sukututkijoista geenitestaus on tietenkin harmitonta hupia, joka voi tuottaa uutta jännää tietoa tai sitten ei. Ongelmaksi muodostuu vasta se, kun geenitestejä aletaan käyttää kyseenalaisiin tarkoituksiin, erityisesti tutkimusmaailmassa.

Hämmästyin rutkasti, kun törmäsin Helsingin yliopiston historiallis-yhteiskuntatiedollisen kasvatuksen tutkimusryhmän hankkeeseen ”Tiedonalaperustaisen osaamisen vahvistamista ja sukututkimusta oman geenitestin avulla: miten opettaja voi hankkia ja käyttää tietoa opetuksessaan”.

Tutkimushankkeessa luokanopettajaopiskelijoille annetaan mahdollisuus tutustua tiedonalalähtöisen eheyttämisen kautta teettämällä heille Myfamilytreedna:n geenitestit. Tämän jälkeen selvitetään, miten opiskelijat käyttävät geenitestien tuloksia selittämään oman sukunsa ja suomalaisten alkuperää.

Biologian ja genetiikan sotkeminen aiheeseen ärsyttää minua. Suomalaisten alkuperää ei voida selvittää geenitesteillä, koska suomalaisuus ei riipu geeneistä. Suomalaisuus voidaan määritellä esimerkiksi Suomen kansalaisuuden tai etnisen ryhmän jäsenyyden kautta, ja kumpaankaan näistä genetiikalla ei ole vaikutusta.

Lisäksi tutkimushanke ei ota minkäänlaista kriittistä näkemystä geenitesteihin: mitä tietoa geenitestit antavat, miten tämä tieto liittyy ihmisen historiaan, mitä eri ongelmia geenitestien sovelluksessa on eri vähemmistöjen suhteen, mitä riskejä geenitestin tekemisestä syntyy ja miten geenitesteistä synnytettyä tietoa säilötään ja käytetään.

Tutkimusprojekti myös sivuuttaa monet tutkimuseettiset kysymykset olankohautuksella. Pahimmillaan tämä ilmenee ehkä siinä, että tutkimushenkilötiedotteessa sanotaan, että tutkimuksesta ei ole haittoja tai riskejä. Jos minulta kysyttäisiin, mielipiteeni olisi, että tämä tutkimus on monin eri tavoin epäeettinen, eikä sitä pitäisi toteuttaa.

Toinen esimerkki geenitestien kyseenalaisesta käytöstä on se, miten valkoiset rasistit käyttävät geenitestejä varmistuakseen omasta "rodullisesta puhtaudestaan". Kirjoitin tästä viime vuonna.

 

Jos geneettinen sukututkimus on niin epävarmaa, niin miksi se kiinnostaa ihmisiä? Sosiologinen tutkimus voi ehkä valottaa syitä tähän.

Sosiologit käyttävät käsitettä ontologinen koreografia kuvaamaan sitä toimintaa, jossa aiemmin erilliset alat muodostavat uusia suhteita ja yhteyksiä asioiden välillä. Esimerkiksi yksilön alkuperän ontologinen koreografia kattaa geenitestien perusteena käytettävän tieteen, geenitestien markkinoinnin, yksilön identiteetin, rotukäsitteet ja politiikan.

Alkuperää koskevien geenitestien vaikutuksia ihmisen identiteettiin on tutkittu jonkun verran. Esimerkiksi Yhdysvaltain afroamerikkalaisilla geenitestit eivät järkytä aiempaa identiteettiä, mutta ne voidaan ottaa osaksi uutta identiteettiä. Yleisesti ottaen geenitestit ovat Yhdysvalloissa olleet merkityksellisiä vain valkoisille käyttäjille, kun rodullistetut ovat suhtautuneet niihin välinpitämättömästi tai suoraan vihamielisesti. Esimerkiksi alkuperäiskansoihin kohdistuneet geenitestivaatimukset on nähty hyökkäyksinä näiden yhteisöjen itsemääräämisoikeutta vastaan.

Tutkijat ovatkin pohtineet, että geenitestit voivat olla valkoisten yksilöiden identiteettishoppailua. Siinä missä rodullistetuille etnisyydellä on aina hinta, valkoisuus on nähty rodun puuttumisena. Geenitestit voivatkin tarjota valkoisille uusia, halpoja identiteettejä. Eksoottinen ripaus perimässä voi mahdollistaa helpon itseidentifoitumisen verrattuna ilmiasun kautta näkyvään rodullisuuteen, jolla on hintansa.

Samaan aikaan tietenkin geenitestien käyttö sekoittaa ja hajoittaa rodun käsitettä entisestään. Vaikka rotu ei ole biologinen käsite, geenitestien tapa kertoa yksilöiden alkuperästä sotkee rodullisuuden, etnisyyden ja perimän toisiinsa. Toisaalta tulokset vahvistavat nykybiologian sanomaa, ettei selkeitä rotueroja ole olemassa geneettisellä tasolla, mutta se antaa myös mahdollisuuksia tulkita tulokset väärin.

 

Mitä tästä kaikesta pitäisi sitten päätellä? Ennen kaikkea sen, että kriittisyys on aina paikallaan. Geenitestausta tarjoavat yhtiöt pyrkivät aina pukemaan tuloksensa siten, että ne kertovat jonkinlaisen henkilökohtaisen tarinan asiakkaalleen. Perimäsi ei kuitenkaan tarjoa valmiita tarinoita.

 

Juttua muutettu 16.3.2018, klo 9:22. Muotoiltua tarkennettu kasvatustieteellisen tutkimusprojektin osalta.

Kommentit (5)

Gary

Hyvä artikkeli geneettisestä sukututkimuksesta. Markkinointi uusien sukulaisten löytämiseksi on todella harvaan johtavaa. Itse olen kerännyt  sukupuuhuni yli 200 000 henkilöä. Nykyisillä sukututkimusohjelmilla se ei ole enää tutkimista vaan tietojen raakaa kopioimista tietyin edellytyksin.   Useampaa reittiä pitkin pääsee jopa 1000 - luvun Tanska/Ruotsi /Norja valtataisteluihin. 

Niinkuin kirjoitit jo muutaman sukupolven jälkeen kaikilla on yhteisiä esivanhempia tietyllä maantieteellisesti rajautuneella alueella. Toki sinne on tullut uutta geeniperimää lähinnä alueelle tulleen papiston ja aateliston kautta.

Teetätin kuitenkin tuon dna-testin erään sukututkimusohjelman kautta. Jonka tuloksien kautta nyt on tullut osumia eri henkilöihin.  Ensinnäkin osumat ovat luokkaa 1,2 % jostakin sektorista, jolloin ohjelma määrittää tuon esimerkiksi serkuksi kahden polven takaa.  Sitten tulee dna-osumia Usa:sta, Englannista, Ruotsista ja Norjasta , joiden sukulaisuussuhde on arvioitu 2-5 serkku  kahden -kolmen sukupolven takaa.  Nämä ovat todellakin aivan hölynpölyä. Näiden yhteisien osumasektoreiden prosenttiosuudella ei löydä yhtään konkreettista  sukulaista tai edes yhteistä esivanhempaa kenenkään kanssa.

Arija
Liittynyt1.4.2013
Viestejä12

Sama tilanne kuin edellä. Olen oikeasti tehnyt sukupuuni ja minulla kaikki geenit tulevat yhdestä joenmutkasta ,jossa minulla on yhdeksänkertaisia esi-isiä ja -äitejä. Ja toinen puu jossa on noin 40 000 henkeä pysyy todella tiukasti samassa jokilaaksossa 1600-luvulle asti. Ja se on täynnä solmuja muistuttaen enemmän verkkoa kuin puuta. Vanhemmat epämääräisemmät lähteet sitten johtavat juuri tuonne Kaarle Suureen.

Tässä esimerkki siitä, kun tutkijat tekevät geenitutkimusta tarpeeksi suurella otannalla ja tuloksia tulkiten eikä niitä valmiisiin raameihin sovittaen.
Suomalaisten populaatiogenetiikkaa: https://www.fimm.fi/fi/tutkimus/tutkimushankkeet/finnpopgen

Ja tämä antoi minulle yhden selityksen, miksi sieltä kotijokilaaksosta ei KOSKAAN haettu puolisoa pohjoispuolen pitäjästä.

Tietämättömyys ei ole synti, sen hyväksyminen on.

Mary

Ihan asiaa tämä kirjoitus. Kerronpa lyhyesti omat seikkailuni geenitestien kanssa. Ne eivät ole ehkä tyypillisiä, mutta avartavia ovat olleet.

Minulla oli monta kymmentä vuotta erilaisia pienehköjä terveysongelmia. Päädyin lopulta leikkaukseenkin, ja vielä suonten stenttauksiin epäilyttävän nuorella iällä ja terveellisillä elämäntavoilla. Kun olin geenitestejä harrastanut ja sain tarjouksen, päätin tilata koko eksomin sekvenssin. Sieltä löytyikin erittäin harvinainen (prevalenssi 1:50000...1:1000000) mutaatio, jonka ymmärsin parin tunnin googlailulla diagnostiseksi ja selittävän käytännössä kaikki merkittävät terveysongelmani. Marssin parin Nature-lapun ja geenitestin kanssa lääkärille, ja voin nyt uudella ruokavaliolla ja lääkityksellä paljon paremmin.

Geenitesti serkulle viime syksynä oli toinen geneettinen yllätys. Samalla oma, 10 vuotta aiemmin teetetty autosomaalinen SNP-testi ja sukulaiset sen kautta saivat uuden merkityksen: aiemmin hassut kolmannet serkut ja brittiläiset esivanhemmat ovatkin totta ja muuttuivat johtolangoiksi biologisesta isästäni. Olen edennyt tämän yhtäkkiä sukupuuhun ilmenneen aukon täyttämisessä, kiitos laajalle levinneen testausinnostuksen. Tiedän paikkakuntia ja esivanhempiakin. Nämä on prediktiivisesti testattu: olen arvannut ihmisten esivanhempia pelkästään kromosominpätkien perusteella.

Olen miettinyt miksi teen tällaista projektia, tiedän hyvin että samat pätkät genomia ovat rekombinoituneet täällä satoja vuosia. Enkä etsi uusia sukulaisia henkilömielessä myöskään, vieraita ihmisiähän he ovat. Ongelmana suvun selvittäminen on kuitenkin todella hauska ja monipuolinen. Se on osittain lähes matemaattinen (olen simuloinut genomin osuuksia betajakaumista...), osin hyvin inhimillinen. On siinä pieni annos identiteettiäkin ehkä mukana. Olisihan se geneettisesti noloa jos olisinkin kuusamolainen esimerkiksi. :) No taidan hieman ollakin.

dnatansa tutkinut

Onkohan "tutkija" todella perehtynyt asiaan kunnolla ? Se, että autosomaalitestit (esim. Familytreedna Family Finder) eli serkkuustestit tuottavat suomalaisen näköisen tuloksen nykyväestöstä, tarkoittaa sitä, ettei sellaista muualla esiinny.. Todennäköisesti ne samat geenit ovat velloneet samalla paikalla pitkän aikaa, eikä muutama pisara ulkomailta näy siinä valtameressä pätkääkään. Toivottavasti tiede.fin sivuilla jatkossa olisi laadukkaampia tiedeplokeja, esimerkiksi sellaisia kuten

tämä : https://www.fimm.fi/fi/tutkimus/tutkimushankkeet/finnpopgen tai sitten sellaisia kuten tämä : https://www.nature.com/articles/nature19057

hexx

Väittämällä että olemme kaikki Kaarle Suuren jälkeläisiä, syyllistytään yleistämiseen. Unohdetaan kokonaan se että väestöt ovat aina olleet segmentoituneita. Ja ajassa taaksepäin mennessä eristyneiden väestöjen eristyneisyys on ollut suurempaa. On siis todennäköistä että "me" emme kaikki ole Kaarle Suuren jälkeläisiä.  On hyvin todennäköistä on väestöjä, jotka eivät ole olleet kosketuksissa KS:n jälkeläisten kanssa vaan lisääntyneet omiensa kesken.

Sursillin suvulla on Suomessa 500 000 jälkeläistä. Väitettä että olemme kaikki Sursillin jälkeläisiä viljeltiin aikanaan. Nykyään tiedetään ettei se pidä paikkaansa.

Sukulaisuutta on tutkittu paljon matemaattisesti. Kannattaisi tutustua tutkimusiin.

Mitä muuten tässä tarkoitetaan "meillä"?
 

Kansalaistieteilijät etsivät lumivuohia. Kuva: Flickr / Glacier-kansallispuisto.

 

Viime viikon Suomen Kuvalehdessä oli kaksikin kirjoitusta, joissa pohdittiin tieteen asemaa ja suhdetta tavallisiin kansalaisiin. Molemmissa kirjoituksissa oli samankaltainen huoli ja molempiakin voisi luonnehtia elitistiseksi.

Tiina Raevaara kirjoitti siitä, kuinka tutkimusten perusteella tieteen popularisointi voi johtaa siihen, että ihmiset uskovat tietävänsä enemmän kuin tietävätkään. Giuseppina Ronzitti ja Tero Tulenheimo puolestaan kirjoittivat siitä, kuinka tieteessä ei ole kyse yleisön hyväksynnästä, vaan tutkijoiden asiantuntemuksesta.

Molemmat kirjoitukset nostavat esille tiedepolitiikan ja tiedeviestinnän hyvin intiimin liiton.

Tieteeseen käytetään – ja siihen pitää käyttää! – julkista rahoitusta verovaroista ja veikkausvoittovaroista. Suomessa valta kuuluu kansalle, joten kansa päättää miten paljon tieteeseen panostetaan. Niinpä kansa, joka arvostaa tiedettä, on eduksi tietee(n rahoitukse)lle.

Tämä on tietenkin huomattu yliopistomaailmassa. Ronzittin ja Tulenheimon kritisoiman ja Raevaaran problematisoiman tiedeviestinnän kehityskulun takana on juuri se, että tiedeyhteisö joutuu markkinoimaan tuotoksiaan, jotta ihmisten hyväntahtoisuus tiedettä kohtaan säilyy. Panostus on ymmärrettävää, sillä tiede on kallis projekti, johon kuluu vuodessa miljardi jos toinenkin.

Tiedeviestintää on olemassa tietenkin hyvää ja huonoa. Tiedotusvälineiden tehtävä ei ole olla tieteen markkinoija tai tuottaa suoraa hyötyä kenellekään muulle kuin osakkeenomistajilleen. Journalismin moraalinen tehtävä on olla totuudenmukaista. Tämän jatkeena epäilemättä journalistien kuuluu toimia niin, että yleisölle jää oikea käsitys maailman tilasta. Tämä asettaa tietenkin viestinnän vaikeaan asemaan: ei riitä, että sen välittämä tieto on totta, vaan sen on myös ajateltava, miten yleisö ymmärtää saamansa tiedon ja miten tämä tieto vaikuttaa lukijoissa ja katselijoissa.

Tiedeviestinnästä tekee erityisen vaikeaa, että tutkijalla on harvoin tietoa siitä, minkälainen viestintä on tehokasta, toimivaa ja järkevää. Tosiasioiden toteaminen ei nykymaailmassa enää riitä.

 

Yksi Ronzittin ja Tulenheimon esittämistä pahoista peikoista on kansalaistiede. Kirjoituksesta saa käsityksen, että kansalaistiede johtaa tutkijoiden arvovallan kiistämiseen. Kirjoitus asettaa vastakkain "jokamiehen vaistonvaraiset mielipiteet" ja "vaativan älyllisen hankkeen", tieteen.

Jos ihan totta puhun, ei tämä tiede mitään rakettitiedettä ole: kyllä maalikkokin oppii ymmärtämään ainakin osasia tutkijoiden työstä. Sitä paitsi, suomalaiset jokamiehet ovat istuneet monta vuotta koulun penkillä juuri oppimassa sitä mitä tiede on ja miten se toimii.

Pelottavin ajatus kuitenkin kirjoituksessa oli, että tiede on yksilölaji: "Merkittävät tieteelliset ideat ovat kuitenkin usein yksin tehdyn työn tuloksia." Tämä ei pidä lainkaan paikkansa. Väite on väärin ja vaarallinen.

Tiede on ennen kaikkea yhteisöllinen projekti. Sen ytimessä on kysymysten esittämisen testaamisen ja epäilyn menetelmä. Ei ole olemassa yksin tehtyä tieteellistä työtä. Samaten on omituista ajatella tiedettä muusta yhteiskunnasta irrallisena osana. Paitsi että tutkijat tarvitsevat yhteiskuntaa rahoittaakseen toimintansa, tutkimuksen tekemiseenkin liittyy aina poliittista harkintaa.

Päinvastoin kuin Ronzitti ja Tulenheimo, koen, että kansalaistiede yksi parhaita aseita tieteen merkityksen ymmärtämisessä. Kansalaistiede voisi auttaa Raevaaran muotoilemaan ongelmaan: kun kansalaiset ovat osa tutkimuksen tekemistä, he saavat paremman käsityksen siitä, mitä tutkimus oikein on. Jokamies arvostaa sitä, että häntä kuunnellaan, ja koska tiede on yhteisöllinen prosessi, tieto ja ymmärrys liikkuu kansalaistieteessä kahteen suuntaan.

Kirjoitin viime kirjoituksessa, että tiede on paras tapa saada varmaa tietoa maailmasta. Tämä on totta, mutta minä – ja keskustelujeni perusteella moni muukin tutkija – ei tee tiedettä saadakseen vastauksia, vaan esittääkseen kysymyksiä. Tutkijan tehtävä on ennemmin epäillä kuin tietää. Kun arvioin, mitä tieteen perusteella tiedämme, keskeisenä lisänä on aina epävarmuus. Älä luota tutkijaan, joka ei viesti sitä, kuinka epävarma hän on.

Epävarmuudesta ja varmuudesta, tutkijan työn vaikeudesta ja ilosta saa parhaan kuvan osallistumalla tieteen tekemiseen. 

Olen toistuvasti kirjoittanut, kuinka tutkijoiden urapolkuun pitää kiinnittää huomiota entistä enemmän. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että urapolun tehtävä olisi etsiä ”huippututkijoita” tai tieteen valovoimaisia tähtiä. Tutkijoiden hyvin suunnitellun urapolun tehtävä pitää olla tutkijoiden turvallisuudentunteen lisääminen. Silloin yhteistyölle jää enemmän tilaa. Silloin ehkä kansalaisetkaan eivät tunnu uhkalta vaan voimavaralta.

 

Kommentit (3)

Kasvisruoka2
Liittynyt29.8.2015
Viestejä4399

Jokseenkin ainakin joskus tiede-uutisoinnissa häiritsee se, että niitä on pakko myydä osana lehteä. Tämä taas tekee sen, että niitä pitää tulkita ja otsikoida siten, että se tuottaa elämyksiä.

Joskus kiihottaa mielikuvituksia, joskus käänteen tekeväksi kohtalonkysymykseksi, jossa koko maailmankaikkeus räjähtää tai naiset ovat psykopaattien armoilla ja ihminen on paha.

Lopulta sitten hyvällä tuurilla joskus joku oikaisee, että ei tässä nyt vieläkään eletä simulaatiossa, mutta jarruttelu tuskin auttaa enää, koska onhan se mielenkiintoista ajatella, että elämme simulaatiossa. Mutta voiko tiedettä muuten myydä? Pitääkö se uutisoida siten, että kärjistetään ja kärjistetään ja ollaan koko ajan käänteentekevän äärellä (yleensä tukee deklnismiä "declinism")?

Ruhollah.

Kasvisruoka2
Liittynyt29.8.2015
Viestejä4399

Yritän edelliseen vielä vastata aika pessimistiseen suuntaan.

Sen sijaan, että ihmiset saataisiin kysymään vastaamisen sijaan, niin eräänlaisessa kilpailevien äänien kakofoniassa on huudettava lujaa, jotta voi tulla esiin. Ja tämä taasen vaatii hyvin vahvoja tunteita ja elämyksiä, jotta uutinen jää mieleen tai voi erottua muista äänistä. Asioista pitää vääntää maailmaa mullistavia, jotta ne näkyvät ja kuuluvat kohinasta.

Ruhollah.

Arija
Liittynyt1.4.2013
Viestejä12

Kansalaistiede kuullostaa hyvältä mutta sisältää paradoksin.
Tieteen määritelmiä on lukuisia mutta "tiede on sitä mitä tieteentekijät tekevät" taitaa olla yleisimmin käytetty.
Joten jos rivikansalalainen tekee hienon prototyypin tai saa mullistavan idean, niin se ei ole tiedettä, kun henkilö ei ole ammattimainen tieteilijä. Ihan sama vaikka sillä rivikansalaisella olisi tohtorin tutkinto.

Akateeminen yhteisö on hermeettisesti suljettu ja siellä tapahtuva kehitystyö ja ideointi on vertaisarvioinnilla varmistettua tiedettä. Aivan saman tasoinen ja ehkä joskus edityneempikin tutkimus, mutta liikemaailman tekemänä on paha juttu ja siitä ei heru kuin korkeintaan rahaa tekijöilleen. Tiedettä se ei ole.

Yhden uraputken jälkeen akateemiset opinnot läpikäyneenä olen ällistellyt tätä sulkeutuneisuutta. Yliopistomaailma ei tunnista eikä tunnusta muualta kerättyä tietopohjaa ja kokemusta eikä käytä niitä hyväkseen vaan tuntuu jarruttavan ja jopa yrittävän estää "ulkopuolisten" siirtymistä akateemiseen maailmaan.

Tukijana voit meritoitua vain ja ainoastaan yliopistoissa ja julkisissa sektoritutkimuslaitoksissa. Ja tutkijaksi pääset vain ja ainoastaan perinteisellä lukio-kandi-maisteri-tohtori-polulla. (Ok, myönnetään, kandin tilalla voi nykyään olla myös AMK+ raskaat siltaopinnot) Jos haet vaikkapa Akatemian apurahoja, niin pari vuotta tutkinnon jälkeen akateemisen maailman ulkopuolella (oikeissa töissä) tekee anojasta hakukelvottoman, koska tämä on jo tippunut tenure-track-systeemistä.

Summa summarum: kansalainen voi tehdä tiedettä vain, jos on töissä tiedeyhteisössä.

Tietämättömyys ei ole synti, sen hyväksyminen on.

Mikrokefalinen vauva. Kuva: Sumaia Villela, Agência Brasil / Wikimedia Commons

 

Kirjoitin puolitoista vuotta sitten, että zika-viruksesta tuli vuoden 2016 virus. Olin monella tavalla yllättävän oikeassa: virus levisi nopeasti yli Amerikan aina Floridaan ja muualle eteläisiin Yhdysvaltoihin. Suomessakin havaittiin muutama ulkomailta saatu tartunta. Zika-tutkimukset tuottivat tasaisen uutisvirran. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos suositteli, etteivät raskaana olevat naiset matkustaisi, ellei ole pakko, zika-alueelle.

Zika myös monin tavoin jäi vuoteen 2016. Alkuperäinen huoli virusta kohtaan nousi, koska Koillis-Brasiliassa alkoi ilmaantua tartuntapiikin jälkeen mikrokefalisia lapsia. Mikrokefalia on kehitysvamma, jossa pään ympärysmitta on normaalia pienempi ja se voi johtaa älylliseen jälkeenjääneisyyteen. Mikrokefalia vaihtelee lievistä hyvin vakaviin tapauksiin. Zika myös saattaa johtain Guillain-Barrén syndroomaan, eli hermojuuritulehdukseen.

Zikan levitessä ympäri Amerikkaa pelättiin, että mikrokefaliatapausten määrä tulee nousemaan rutkasti. Tapausten määrä jäi kuitenkin suhteellisen pieneksi. Kolumbia oli Brasilian jälkeen seuraava pelätty kohde, mutta mikrokefaliatapauksia oli yllättävän vähän. Yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa arvioitiin, että noin 5% raskaudenaikaisista zika-tartunnoista johti mikrokefaliaan.

Omituisin piirre oli, että vuoden 2016 zika-tartunnat eivät sen sijaan johtaneet mikrokefaliatapauksiin edes Koillis-Brasiliassa. Guillain-Barrén syndroomaa sen sijaan esiintyi runsaasti. Alla olevassa kuvassa näkyy vuoden 2015 zika-tartuntojen määrä ja 23 viikkoa myöhemmin näkyvä ennustettu mikrokefalian määrä, joka vastaa hyvin todellista mikrokefaliatapausten määrää. Vuonna 2016 tapahtui zika-tartunnoista vastaava piikki, mutta mikrokefaliatapaukset jäivät rutkasti ennustettua matalammaksi.

Zika-tartuntojen seuraaminen osoitti monta ongelmaa, joita tämänkaltainen laajamittainen useamman maan alueella tapahtuva seuranta voi kohdata. Mikrokefalia-tapaukset tilastoitiin eri tavoin eri maissa: Kolumbian ja Puerto Ricon matalaa mikrokefaliatapausmäärää selitettiin erilaisella mikrokefaliadiagnostiikkakriteeristöllä. Toiseksi zika-tartunnan havaitseminen on vaikeaa. Se voi vaikuttaa hyvin samanlaiselta kuin dengue ja chikungunya-tartunnat sekä oireiden perusteella että vasta-ainetesteissä esiintyy usein ristikkäin reaktio. Varma zika-diagnoosi vaatii geneettisen tutkimuksen, joita tehtiin suhteellisen pienessä määrässä tapauksia.

Laboratoriotutkimukset ovat tuottaneet tasaisen virran tutkimuksia, jotka selvittävät sitä, miten zika-virus voi aiheuttaa kehityshäiriöitä. Silti on jäänyt avoimeksi miten nämä biologiset menetelmät näkyvät mikrokefalian epidemiologiassa, eli esiintymisessä.

Yksi vaihtoehto on, että zika-virus ei ole erityisen tehokas aiheuttamaan kehityshäiriöitä yksinään, vaan että se vaatii apua. Tämä voi johtua niin muista tartuntataudeista (kuten denguesta tai chikungunyasta) tai ympäristötekijöistä. Jos mikrokefalia aiheutuu zikan ja jonkun muun tekijän yhteisvaikutuksesta, tämä on hyvin vaikea saada esille tutkimuksissa.

Kansanterveyden kannalta on tietenkin huolestuttavaa, että tauti katoaa näkyvistä, koska silloin ihmiset eivät enää osaa sitä varoa. Sinänsä riski zikan ydinalueilla tuleekin laskemaan, koska zikaa vastaan nähtävästi kehittyy elinikäinen vastustuskyky. Tämä tietenkin johtaa myös zika-tapausten määrän laskuun muutaman ensimmäisen epidemia-vuoden jälkeen.

Riski niille, jotka eivät asu tartunta-alueella tietenkin tulee jatkumaan. Suomalainen raskaana oleva nainen, joka ei ole aiemmin sairastanut zikaa, on tartunta-aikana tartunta-alueella vaarassa.

 

Zika-viruksesta löytyy lisätietoa THL:n sivuilta.

Kommentit (3)

Junthi

Onko vaikutustapa samantyylinen kuin märehtijöillä todettu smallenberg viruksella.  Jos emän ensitartunta sattuu raskauden/kantavuuden alkuun, seuraa kehityshäiriöitä. Jos tartunta osuu muuhun aikaan ei ole vaikutusta. Eli riskitapauksia on olleet viruksen ensiaallon tartunnat.  Polpulaatiossa on sen jälkeen jo runsaasti sairastaneita, eli niin runsaasti ei tule enää sikiön vaurioita.

smallenberg löydettiin saksasta 2011 ja se on hyttyslevitteinen. Sen ei pitänyt levitä saksasta tänne, mutta tuli alta kahden vuoden esimmäiset sikiövauriot todettiin suomessa. 

Tuomas Aivelo
Liittynyt3.1.2014
Viestejä206

Junthi kirjoitti:
Onko vaikutustapa samantyylinen kuin märehtijöillä todettu smallenberg viruksella.  Jos emän ensitartunta sattuu raskauden/kantavuuden alkuun, seuraa kehityshäiriöitä. Jos tartunta osuu muuhun aikaan ei ole vaikutusta. Eli riskitapauksia on olleet viruksen ensiaallon tartunnat.  Polpulaatiossa on sen jälkeen jo runsaasti sairastaneita, eli niin runsaasti ei tule enää sikiön vaurioita.

smallenberg löydettiin saksasta 2011 ja se on hyttyslevitteinen. Sen ei pitänyt levitä saksasta tänne, mutta tuli alta kahden vuoden esimmäiset sikiövauriot todettiin suomessa. 

Joo, Zika vaikuttaa samanlaiset kuin muutkin TORCH-tartunnat: se on pahimmillaan ensimmäisen kolmanneksen aikana.

Jos Zika jää pysyvästi Amerikkaan, kaikki paikalliset luultavasti saavat tartunnan ennen ensimmäistä raskauttaan, mutta alueen ulkopuolella asuvat eivät. Silloin Zika-alueelle matkustaminen olisi tietenkin riski suomalaiselle raskaana olevalle naiselle.

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2017
Heinäkuu
2016
2015
2014