Kirjoitukset avainsanalla tieteellinen selittäminen

Kuva: Jorge Royan / Wikimedia Commons

Helsingin Sanomat dumppasi eilen lastillisen kuraa opetuksen nykytuulien päälle. Nettijutun otsikko oli räväyttävä: ”Tutkimus paljastaa: Koulujen uudet menetelmät heikentävät oppimista merkittävästi

Jutun sisältä paljastui Liisa Keltikangas-Järvisen uusi tutkimus, joka kritisoi vahvasti koulumaailman digitalisaatiota ja ilmiöoppimista. Tämä tematiikka ei tietenkään ole koulukeskustelua seuranneelle mikään yllätys: Keltikangas-Järvinen on aiemminkin kritisoinut näitä opetuksen trendejä, mutta häneltä on puuttunut niin sanotusti kättä pidempää. Tutkimus, jossa oppimistulokset liitetään näihin trendeihin, on ollut suhteellisen vähäistä.

Odotinkin innolla, että mitä uusi tutkimus paljastaa. Mutta:

”Tällaiset johtopäätökset Keltikangas-Järvinen tekee muun muassa tuoreesta mutta vielä julkaisemattomasta tutkimuksesta. HS sai tiedot tutkimustuloksista ennakkoon.”

Omasta mielestäni tutkimus on mitä eniten julkaistu, jos niiden tulokset esitellään Helsingin Sanomien sivulla A12. Ongelmana vain on, että Helsingin Sanomat eivät yleensä esitä tieteellisen tutkimuksen tuloksia ja menetelmiä aivan sillä tavalla kuin mitä tieteellisen yhteisön konventiot toivovat. Tutkimus tietenkin herättää kysymyksiä: mitä oppimistuloksia tutkimuksessa on tarkasteltu, miten digilaitteiden käyttöä on mitattu ja ilmiöoppimisella tarkoitetaan tässä tapauksessa.

Epätyypillisen julkaisutavan ansiosta monet kasvatusalan tutkijat pääsivätkin spekuloimaan, että millä menetelmillä näihin tuloksiin on päästy ja että voiko näillä spekuloiduilla menetelmillä saavuttaa mainittuja tuloksia.

Tämä on tietenkin absurdia monilla tavoin. Kaiken huipuksi tämän aamun Hesariin oli hankittu Opetushallituksen pääjohtaja kommentoimaan kyseistä tutkimusta, jota hän ei ole tietenkään nähnyt.

Tiedemaailmassa tätä toimintatapaa kutsutaan nimellä ”science by press conference”. Se viittaa siihen, että tutkija saattaa tutkimustuloksensa maailmalle ilman, että tutkimuksen vertaisarviointiin on mahdollisuuksia. Tässä tapauksessa tutkimuksen tekijät pääsivät sanelemaan tutkimuksessa tehtävät johtopäätökset ilman että kukaan muu tutkija voi perehtyä tutkimukseen. Kirjoitin itse ilmiöstä jo aiemmin, kun strategisen tutkimuksen Oma linja –hanke ja Lukukeskuksen Suomen uusi lukutaito pari vuotta sitten käyttivät samaa julkaisutaktiikkaa.

 

Tiedotustilaisuustiede ei ole mikään erityisen suuri ongelma. Tutkijat paheksuvat sitä hyvin vahvasti, joten tiedemaailman sisäinen paine pitää sen yleensä kurissa.

Nykyään myös tarve odottaa tutkimuksen julkaisun kanssa on kadonnut. Preprint-julkaiseminen on yleistä ja kätevä tapa saada tutkimuksen tulokset ulos maailmalle heti, kun tutkimus on valmis. Preprintillä tarkoitetaan tutkimusjulkaisun sitä versiota, jota ei ole vielä vertaisarvioitu (mutta joka on yleensä lähetetty vertaisarvioitavaksi). Vertaisarviointi ja varsinainen julkaisu tiedejournaaleissa voi viedä vuosia, joten tutkimustulokset saadaan nopeasti tutkimusyhteisön huomioon.

Suomalaisessa koulutuskeskustelussa tiedotustilaisuustiede sen sijaan vaikuttaa yleiseltä. Tämä on tietenkin sikäli ymmärrettävää, että koulutus on laajalti yleisöä kiinnostava aihe, joten median kannattaa uutisoida siitä. Tutkimustuloksista uutisoiminen kuitenkin niin, ettei kukaan tutkimuksen ulkopuolinen tutkija voi sitä kommentoida on laiskaa.

Tiedotustilaisuustieteen seuraukset ovat kuitenkin ikäviä. Koulukeskustelu on monin paikoin polarisoitunut, etenkin liittyen uusiin peruskoulun opetussuunnitelmien perusteisiin, jotka tulivat voimaan vuonna 2016. Juuri Keltikangas-Järvisen kritisoimiin osa-alueisiin, digitalisaatioon ja ilmiöoppimiseen, on liittynyt hyvin räiskyvä keskustelu, jossa toisaalta näitä osa-alueita pidetään koulutuksen uudistuksen merkkipaaluina ja toisaalta niiden tuonnin tapaa ja hyötyä kyseenalaistetaan oppimistulosten näkökulmasta. Hesarin uutisoima tutkimus osuu siis juuri ristiriitaisimpaan osaan koulukeskustelua.

Kun kukaan ei kuitenkaan tiedä, mitä tutkimus on oikeasti mitannut, kukin näkee tutkimuksessa mitä haluaa. Kyseessä on joko esimerkki siitä, miten sokea digitalisaation ja ilmiöoppimisen ihannointi tuhoaa suomalaisen koulutusihmeen tai esimerkki harhaisesta muutosvastarinnasta. Koulutuskeskustelun kahtiajako vain syvenee.

Suomalainen koulutuskeskustelu ansaitsee parempaa. Tarvitsemme tutkimusta niin opetuksen käytänteiden kuin ylemmän tason päätöksenteonkin tueksi. Tieteellistä tutkimusta ei kuitenkaan ole olemassa ilman tutkijayhteisön keskustelua ja se vaatii avointa julkaisemista.

Kommentit (8)

Käyttäjä16030
Liittynyt24.10.2018
Viestejä2

Onko Suomessa tehty vertaisarvioituja tutkimuksia ilmiöpohjaisuudesta ja digitaalisten oppimisympäristöjen vaikutuksesta?

Pettynyt

Eipä juurikaan taida olla. Se että asioita kokeiltaisiin tieteellisin menetelmin aidossa yhteiskunnallisessa ympäristössä ei tavoita koulutuksen tutkijoiden ajattelumaailmaa. Siksi koulutussektori on täynnä konsultteja ja Himasmaisia filosofeja. Olisi jutun aihetta siitä kuinka opsit syntyy.

Vierailija

Juuri näin. Tämä artikkeli vilisee virheitä. 
Aino Saarisen tutkimus - joka siis julkaistaan vertaisarvioidussa tieteellisessä julkaisussa.

SJ

Jostain syystä emeritus professorit huutelevat peräkammareista ja kertovat kuinka huonosti koululla menee.   Kari Uusikylä ja Liisa Keltinkangas-Järvinen ovat hyvin vakuuttuneita siitä, että lapsi menee pesuveden mukana uusien oppimisympäristöjen ja -menetelmien käyttönoton myötä.  Uusi OPS elää ajassa ja painottaa lapsen aitoa kohtaamista sekä kaikkien toimijoiden välisen yhteistyön löytämistä oppilaan kasvun ja oppimsen tukemiseksi.  Oppiminen nähdään myönteisenä, akviivisena työnä, jota oppilas saa olla mukana suunnittelemassa omista lähtökohdistaan.  Opettajia ohjataan yhteissuunnitteluun ja vastuun jakamiseen, jotta myös itse jaksaisivat paremmin. Jos vauhti koulussa on liian nopeaa, niin hidastakaa sitä.  Opettakaa vähemmän. Oppikkaa ja kasvakaa enemmän.  OPS on kasvatusmyönteinen kirja.  Oppilaat kokevat, että aitoa kohtaamista on liian vähän.   Tälle kohtaamiselle ja oppilaan tukemiselle on lupa. Joka hetki. Joka päivä.   Haetaan koulusta yhdessä kehittämisen kohteita.  On liian yksinkertaista todeta, että OPS aiheuttaa aamupahoinvointia. Kimmo Vepsä, sivsitys- ja hyvinvointijohtaja, Ulvila

Tuomas Aivelo
Liittynyt3.1.2014
Viestejä209

Vierailija kirjoitti:
Juuri näin. Tämä artikkeli vilisee virheitä. 
Aino Saarisen tutkimus - joka siis julkaistaan vertaisarvioidussa tieteellisessä julkaisussa.

Virheet kyllä korjaan, kun ne todetaan.

Tutkimuksen tekijöistähän meillä on yhtä vähän tietoa kuin tutkimuksesta muutenkin, koska julkaisua ei ole näkynyt. Tähän mennessä minulle on selvinnyt, että Hesari poimi kiinnostuksensa aiheeseen Duodecimin tilaisuudesta, jossa Liisa Keltikangas-Järvinen esitteli näitä tuloksia. Tästä (ja siitä että Keltikangas-Järvinen on Saarisen väitöskirjan ohjaaja) päättelin, että Keltikangas-Järvinen on mukana tutkimuksessa. Lisäksi ainakin Jari Lipsanen on mukana tutkimuksen kirjoittajana.

Pelisäännöt selville

Eli tutkimuksesta kertominen mediassa etukäteen ilman sen julkaisemista ei ole hyväksyttävää. Mutta onko preprintin julkaiseminen ja siitä kertominen medialle ok vai ei? Tai voiko siitä kertoa medialle jopa ennen julkaisemista, mutta yksityiskohtaisemmin esim. metodologian suhteen, kuin mitä tehtiin mainitussa HS:n jutussa?

Vai pitäisikö tutkijan (ja median) odottaa aina, että tutkimus on vertaisarvioitu ja julkaistu tieteellisessä lehdessä?

Pine
Liittynyt5.3.2012
Viestejä250

Keskustelussa on todellakin paljon parannettavaa, jos itse aiheen sijaan keskitytään pelkästään siihen miten keskustelua käydään.

Muistiinpanovälineitä. Kuva Kari Shea / Wikimedia Commons

 

Kolme amerikkalaista tutkijaa ja toimittajaa, Helen Pluckrose, Peter Boghossian ja James Lindsay paljastivat viime viikolla pitkäaikaisen huijauksensa. He kirjoittivat puolentoista vuoden ajan tekaistuja tutkimusartikkeleita, joita he lähettivät useisiin ihmistieteiden julkaisusarjoihin. Loppujen lopuksi kahdestakymmenestäyhdestä jutusta seitsemän julkaistiin. Suomessa muun muassa Tekniikan Maailma, Iltalehti ja Helsingin Sanomat (joka muuten nimitti huijausta "ratkiriemukkaaksi") uutisoivat tapauksesta.

Huijauksen tekijät ilmoittivat motiivikseen paljastaa kuinka merkittävä osa tieteenaloista on epäkohtatieteitä (grievance studies), joita leimaa poliittinen ja tieteeseen kuulumaton motivaatio. Esimerkeiksi he mainitsevat esimerkiksi sukupuolentutkimuksen, sosiologian ja kasvatusfilosofian.

Reaktiot paljastukseen ovat vaihdelleet laidasta laitaan: huijausta on pidetty äärioikeistolaisena hyökkäyksenä tiedettä kohtaan, osana amerikkalaista kulttuurisotaa, esimerkkinä siitä miten tieteentekijöiden julkaisupaineet johtavat hätäisiin vertaisarviointeihin, todisteena että vasemmistolaiset voimat ovat vallanneet yhdysvaltalaisen yliopistomaailman, osoituksena tieteellisen julkaisumallin toimimattomuudesta, postmodernismin tuomiona, näytteenä akateemisen maailman siiloutumisesta, osoituksena julkaisutoiminnan taloudellisen mallin haasteista tai esimerkkinä kaikista yliopistojen perusongelmista.  Lyhyesti ottaen: huijaus oli todellinen Roschach-testi, jossa kukin voi nähdä juuri sen minkä haluaakin.

Itse en ole varma voiko huijauksesta päätellä juuri mitään. Oma päätelmäni on tämä: jos kirjoittaa muodikkaasta aiheesta samoin kuin muut ihmiset ajattelevat ja tekaisee mielenkiintoista tutkimusaineistoa, tieteellinen artikkeli julkaistaan.

 

En ole erityisen vakuuttunut huijauksen lähtökohdista. Boghossian ja Lindsay kirjoittivat viime vuonna Conceptual Penis -huijauspaperin (pdf), jossa he analysoivat, että miehisyys on pahasta ja kaiken syynä on penis. He eivät onnistuneet saamaan paperiaan kovatasoiseen lehteen. Tämänkertainen huijaus vaikuttaa uudelta, laajemmalta yritykseltä.

Tällä kertaa Pluckrose, Boghossian ja Lindsay syyttivät tiettyjä tieteenaloja epäkohtien nostamisesta toimintansa keskiöön. Oma ironinen lisänsä tietenkin on, että loppujen lopuksi heidän oma selvityksensä oli samankaltaisten poliittisten intohimojen ajamaa. Huijauksen vakavastiotettavuutta vähentää myös, että he tekevät selväksi, että he ovat liikkeellä marttyyreinä: Areon jutussa he mainitsivat, että tämän huijauksen takia heillä ei todennäköisesti ole tulevaisuutta tiedemaailmassa.

Huijauksen tekijöiden tulevaisuuden näkymät tiedemaailmassa ovat epäilemättä kehnot. Se johtuu muutamasta seikasta, jotka vaivaavat huijauksessa. Ensinnäkin, osassa julkaisuista tutkijat sepittivät tutkimusaineistoja. He siis keksivät valtavat määrät aineistoja, joita väittävät keränneensä. Tämä tarkoittaa, että he yksinkertaisesti syyllistyivät tutkimusvilppiin. Toiseksi, huijauksen tekijät kuvaavat huijaustaan tieteelliseksi tutkimukseksi ja ovat rakentaneet lehtijutustaan tutkimusartikkelinkaltaisen. He esimerkiksi kuvaavat tutkimusmenetelmäänsä reflektiiviseksi etnografiaksi. Tämä on liioittelua, koska tutkimukseksi tämä ei taivu: menetelmät ovat liian epämääräisiä ja johtopäätöksiä yliampuvia. Kolmanneksi, nähtävästi huijaukselle ei ollut minkään yliopiston eettisen toimikunnan hyväksyntää. Jos kyseessä siis oli tutkimus, se oli epäeettinen.

 

Huijauksen perusteella on vaikea sanoa mitään yleistä vertaisarvioinnista.

Vertaisarvioinnin tarkoitus ei ole karsia joukosta huijareita. (Janne Korhonen kirjoittaa tästä hyvin blogissaan.) Tutkimusartikkeleita arvioidaan siltä pohjalta, että niitä pidetään aitoina. Vertaisarvioijilla on harvoin aikaa, resursseja tai taitoa lähteä arvioimaan sitä, onko tutkimusartikkelin lehteen lähettäneellä tutkijalla puhtaita jauhoja pussissa. Etenkin jos tutkija väittää keränneensä aineistoa, se otetaan tosissaan.

Tutkimusaineiston tekaiseminen saakin tämän huijauksen maistumaan happamalta. Koirien parittelua koskevassa huijausartikkelissa on mukana tuhansien havaintokertojen aineisto. Riippumatta siitä, minkälaisen teoreettisen viitekehyksen kautta tutkijat tätä tarkastelevat, tämä on mielenkiintoinen aineisto.  Sosiaalipsykologian professori Olivier Klein muun muassa kommentoi Sex Roles -lehdessä julkaistua artikkelia miesten tavasta puhua naisista ravintolassa, että se on ihan järkevän oloinen artikkeli.

Vertaisarvioinnin tarkoitus on parantaa tutkimusartikkeleiden laatua. Tarkoitus on kirkastaa ja selkeyttää tulosten esittämistä ja julkaisun ulkoasua. Kun itse vertaisarvioin artikkeleita, pääsääntöisesti suurin osa kommenteistani koskee artikkeleiden johtopäätöksiä: voiko tällä aineistolla ja analyysillä vetää niitä johtopäätöksiä, joita artikkelien kirjoittajat ovat kirjoittaneet. Tutkijat yleensä pyrkivät tekevät hieman liian rohkeita johtopäätöksiä ja niitä sitten vertaisarvioijana ammun alas.

Loppujen lopuksi, 21 artikkelia lähetettiin 48 kertaa eri lehtiin ja 7 niistä hyväksyttiin. Tämä ei ole erityisen huono lopputulema: suurin osa huijauksista ei päässyt läpi. Huijausartikkeleiden päätyminen lehtiin tietenkin on itse lehdille noloa. Huijauksen on syytä johtaa lehden toimittajien tutkiskeluun siitä, miksi näin kävi.

 

Huijauksen perusteella on vaikea sanoa mitään yleistä tieteenaloista.

Huijarit lähettivät artikkeleitaan vain tiettyjen alojen lehtiin. Näistä osa selvisi oivasti – esimerkiksi sosiologian alan lehdistä kukaan ei hyväksynyt huijausartikkeleita. Huijarijoukko ei kuitenkaan testannut esimerkiksi luonnontieteellisiä, lääketieteellisiä tai ympäristötieteellisiä lehtiä, joten emme voi sanoa, ovatko humanistisen alan lehdet erityisen huonoja karsimaan epäkelpoja artikkelikandidaatteja.

Todistettavasti kullakin tieteenalalla on omat ongelmansa, eikä ongelmat ole pelkästään humanististen alojen ongelma. Omia lempivilppejä on huijausalkuaine: Physical Review Lettersissä muun muassa julkaistiin artikkeli uudesta alkuaine 116:sta, josta pari vuotta myöhemmin selvisi, että sitä ei ollut olemassakaan.

Psykologiassa on jo pitkään vellonut niin sanottu replikaatiokriisi: monia klassisia psykologian tutkimustuloksia on kyseenalaistettu, kun tutkimuksia ei ole pystytty toistamaan. Tämä mielestäni osoittaa ennen kaikkea sen, että tiedejulkaisemisen suhteen ei ole syytä menettää toivoaan: tiede on alalla kuin alalla itseään korjaava prosessi.

 

Hyväksi vertailukohdaksi huijaukselle voisi nostaa Diederik Stapelin tapaus. Stapel toimi sosiaalipsykologian professorina Groningenin ja Tilburgin yliopistoissa, kunnes hän jäi kiinni vilpistä vuonna 2011. Stapel oli väärentänyt tutkimusaineistojaan ainakin 13 vuoden ajan, ja hänen tutkimusartikkeleistaan ainakin 58 on vedetty pois julkaisusarjoista.

Stapel ei jäänyt huijauksistaan kiinni vertaisarvioinnin takia, vaan koska hänen alaisensa alkoivat epäillä tutkimusmenetelmiä.

Stapelilla oli suhteellisen pitkä ura, jonka aikana hän tekaisi useita tutkimusaineistoja. Hänkin tiesi, että jos kirjoittaa muodikkaasta aiheesta samoin kuin muut ihmiset ajattelevat ja tekaisee mielenkiintoista tutkimusaineistoa, tieteellinen artikkeli julkaistaan.

Kommentit (5)

Matias Slavov

Eikö tapauksesta voi päätellä, että arvijoitsijoiden moraalis-poliittiset kannat vinouttavat julkaisupäätöksien tekemistä? Sokalin huijauksessa oli kyse samasta: liehitellään lehden ideologiaa.

Huomio

Olipas kova puolustuspuhe. Aika monta asiaa meni myös metsään. Mites tämän tiede-etiikan osalta tilanne nyt olikaan? Lupia pitää kysellä, mutta se on ihan OK, että eettisiä ja moraalittomia johtopäätöksiä esitetään tieteen kaavussa?

Vierailija

Tuo on kylläkin ongelma erityisesti sosiaalitieteissä. Kun on valmiit arvot ja aatteet, kuten erityisesti sukupuolen tutkimuksessa, niin on mahdotonta voida tehdä objetiivista tutkimusta, jossa otetaan kaikki tekijät huomioon.

Korrelaatio ei implikoi kausaliteettia ei tunnu merkitsevän mitään näille "tieteilijöille".

Atomisti
Liittynyt11.10.2018
Viestejä4

Ehkä kirjoittajat eivät olleet tarpeeksi taitavia. On kai selvää, että - esimerkiksi - sukupuolentutkimuksessa "penis on paha" on lukuisien artikkelien lähtökohta ja lopputulema. Jos tohon perustuvaa artikkelia ei saa julkaistua, ei ehkä vain ole omaksunut feminististä diskurssia tarpeeksi hyvin.

Grievance, muuten, ei oikein käänny epäkohdaksi eikä grievance studies siten epäkohtatieteeksi. Valittelututkimus? No, ei toikaan ole kyllä täsmälleen sama asia.

Vierailija

Eikös joissakin maksullisissa tiedesarjoissa ole julkaistu jo tekoälyn tuottamiakin artikkeleita? Eli siis aivan puutaheinää olevia juttuja on julkaistu mukamas tieteellisinä tuotoksina. Toki kaikki tieteentekijät ymärtävät mistä siinä on kyse eivätkä haksahda uskomaan sellaisiin satuihin mutta lehdistö ei ehkä tajua lukevansa ns. predaattorijulkaisua.

Kaksi parhaiten tunnettua kielen käytölle keskeistä aluetta aivoissa ovat Brocan ja Wernicken alueet. Kuva: NIH.

Ihmisen kielen kehityksen evoluutiossa yksi geeni on yli muiden. FOXP2 (forkhead box P2)-geeni on ensimmäinen tunnistettu ihmisen kielen kehitykseen vaikuttava geeni. Vuonna 2002 saksalainen tutkimusryhmä Svante Pääbon johdolla selvitti, että ihmisten FOXP2-geeni eroaa kahden aminohapon osalta muiden kädellisten FOXP2-geenistä, ja että tämä evolutiivinen kehitys oli suhteellisen tuoretta.

Tutkijat ehdottivat, että ihmisille kehittyneet uudet FOXP2-muodot olivat niin hyödyllisiä, että niillä oli suuri valintaetu ja että ne yleistyivät nopeasti ihmisillä. Tällaista ilmiötä kutsutaan englanniksi nimellä selective sweep, toimiva suomennos voisi olla vaikkapa valintapyyhkäisy. Ajatuksena on, että koska geenimuutoksen tuoma valintaetu on niin suuri, se yleistyy nopeasti läpi koko populaation, niin että lopulta kaikki kantavat kyseistä geenimuotoa. Tutkijat määrittivät tämän tapahtuneen viimeisen 200 000 vuoden ajan ja ehdottivat, että tämä voi olla yksi askeleista nykyihmisen maailmanvalloituksen takana.

Tätä tulosta on epäilty jo jonkun aikaa. Viime vuonna julkaistussa tutkimuksessa havaittiin, että neandertalinihmiset jakavat samat geenimuodot nykyihmisten kanssa. Tämän perusteella uusien geenimuotojen synty ja yleistyminen tapahtui siis yli puoli miljoonaa vuotta sitten.

Näistä epäilyistä huolimatta vuoden 2002 julkaisua ei toistettu paremmalla aineistolla. Eilen julkaistussa tutkimuksessa niin oli tehty, ja todettiin, että alkuperäiset tulokset eivät pidä paikkansa.

Valintapyyhkäisyä ei oikeasti ole tapahtunut, vaan alkuperäisen tutkimuksen aineiston valinta oli sellainen, että tulokset syntyivät sivutuotteina. Syynä oli nähtävästi se, että afrikkalaiset ja Afrikan ulkopuoliset näytteet oli tutkimuksessa yhdistetty yhteen. Tämä on kuitenkin ongelmallista, koska geneettinen monimuotoisuus on ihmisillä suurempaa Afrikassa.

Uudessa tutkimuksessa käytettiin laajempaa genomiaineistoa: mukana oli yksilöiden koko perimä, kun aiempi tutkimus oli totetuttu vain osalla FOXP2-geeniä, tutkittavia yksilöitä oli enemmän ja mukana oli myös vanhempia näytteitä.

FOXP2:lla on tehty paljon tutkimusta sitten 2000-luvun alun. Muilla eläimillä tehdystä tutkimuksesta tiedämme, että FOXP2 on vanha geeni: se vaikuttaa toimivan niin hiirien kuin lintujenkin ääntelyn taustalla. Sen toiminta vaikuttaa aivojen kielialueiden kehittymiseen niin ihmisillä kuin muillakin selkärankaisilla. Uusi tutkimus ei tietenkään kumoa tehtyä toiminnallista tutkimusta. FOXP2 tuottaa transkriptiotekijää, joka puolestaan vaikuttaa muiden geenien toimintaan. Jos FOXP2-geeni ei ilmene kehityksen aikana, ihmiselle ei kehity puhekykyä.

Sen sijaan uusi tulos viittaa siihen, että FOXP2:n evoluution tarina on monimutkaisempi kuin oletettiin: viime aikoina ei ole tapahtunut mutaatiota ihmisissä, joka olisi sysännyt ihmiset omalle kehityslinjalleen. FOXP2:n evoluutiotarinan romuttumisen syvimmäinen anti on siinä, että se entisestään murentaa ihmisen evolutiivista ainutlaatuisuutta. Nykyihmisen kielitaito ei syntynyt yllättäen lähimenneisyydessä, vaan sen juuret ovat kauempana esihistoriassa.

Kommentit (2)

Ruotsalainen Jalmar Sjöberg ja yhdysvaltalainen Dremiel Byers painivat Lontoon olympialaisissa. Kuva Tim Hipps / Yhdysvaltain armeija

 

Viime vuosina geneettinen sukututkimus on noussut merkittäväksi liiketoiminnaksi. Noin satasen maksavan geenitestin on tehnyt jo noin neljätoista miljoonaa ihmistä. Ajatuksena on, että löydämme omasta perimästämme avaimen siihen, mistä olemme tulleet.

Geenitestit ovat helppoja ja suoraviivaisia. Poskisoluja kerätään syljen mukana putkeen, putki lähetetään Yhdysvaltoihin sekvensoitavaksi ja perimää vertaillaan tunnettuihin DNA-sekvensseihin.

Tyypillisissä geenitesteissä selvitetään niin sanottu isälinja, joka perustuu Y-kromosomin DNA-jaksoihin, niin sanottu äitilinja, jossa selvitetään mitokondrioiden perimää, ja autosomaalisen DNA:n tutkimus, jolla pystytään selvittämään lähisukulaisuus ja jota käytetään niin sanottuun geneettisen taustan selvittämiseen.

Äiti- ja isälinjojen selvittäminen perustuu siihen, että mitokondriot periytyvät aina äidiltä lapsilleen ja Y-kromosomi puolestaan isältä pojilleen. Jos seuraamme taaksepäin tätä linjaa, meillä on joka sukupolvessa yksi suora esivanhempi, jolta olemme nämä perineet. Ihmiset voidaan jakaa Y-kromosomien tai mitokondrioiden suhteen haploryhmiin, joiden keskinäiset sukulaissuhteet tunnetaan. Toisaalta, nämä linjat ovat vain kaksi lokusta, joten niiden perusteella on vaikea vetää yleisiä johtopäätöksiä esimerkiksi suomalaisten populaatiohistoriasta. Ne ovat myös vain kaksi esivanhempaa kunkin yksilön sukupuussa, joten niistä on vaikea päätellä mitään henkilökohtaisesta geneettisestä taustastakaan.

Keskeinen ongelma geneettisessä sukututkimuksessa on, että meillä on jokaisessa sukupolvessa ajassa taaksepäin aina kaksinkertainen määrä esivanhempia: kaksi vanhempaa, neljä isovanhempaa, kahdeksan isoisovanhempaa ja niin edelleen. Jokusen sukupolven päässä meillä on enemmän esivanhempia kuin siihen aikaan oli ihmisiä elossakaan. Tästä seuraa kaksi ongelmaa.

Ensinnäkin, olemme kaikki Kaarle Suuren jälkeläisiä. Noin neljäkymmentä sukupolvea sitten, sinulla on ollut noin triljoona esivanhempaa. Tämä on tuhat kertaa silloin elossa olevien ihmisten määrä. Sukupuumme eivät ole puita, vaan verkostoja: sama henkilö voi olla esivanhempamme useassa eri sukuhaarassamme. Ajassa ei tarvitse mennä pitkälle, että tuo verkko on täysin sekoittunut. Vuoden 1000 paikkeilla Euroopassa asuneista aikuisista 20 prosentilla ei ole elossa yhtään jälkeläistä ja loput 80 prosenttia ovat kukin jokaisen tällä hetkellä elossa olevan eurooppalaisen (lukuun ottamatta viime aikoina Eurooppan muuttaneita) suora esivanhempi.

Toiseksi, autosomaalinen DNA:mme on hyvin epätasaisesti periytynyt. Nyrkkisääntönä voidaan pitää, että puolet siitä on tullut isältämme ja toinen puoli äidiltämme. Mutta kun matkaamme taaksepäin ajassa, osuus jakautuu yhä epätasaisemmin eri sukulinjoihin. Noin kymmenen sukupolvea sitten (eli 1700-luvun alussa) eläneistä esivanhemmistasi olet perinyt perimää todennäköisesti alle puolelta. Autosomaalisen DNA:n vertailu ei kannakaan monen sukupolven taakse: se on epätarkkaa yli neljän sukupolven takana oleviin serkuksiin.

 

Autosomaalisia testejä käytetään selvittämään geneettinen alkuperä. Näiden testien toiminta perustuu siihen, että testausfirmoihin on kerääntynyt suuri määrä vertailuaineistoa ihmisistä, jotka ovat lähettäneet näytteensä analysoitaviksi. Yleensä alkuperä määritellään valtioiden rajojen mukaan ja esimerkiksi suomalaisena vertailuaineistona voidaan käyttää yksilöä, jonka kaikki neljä isovanhempaa ovat syntyneet Suomessa. Kutakin uutta näytteen lähettäjää verrataan sitten verrokkinäytteisiin ja määritetään miten samanlainen perimä on.

Keskeinen ongelma tietenkin on, että nämä luokittelut harvoin perustuvat todellisiin ihmisten populaatiorakenteisiin: valtioiden rajat eivät rajaa ihmispopulaatiota. Ne eivät myöskään kerro mitään siitä mistä olet tullut, sillä vertailu tapahtuu lähinnä nykyään elävien ihmisten näytteiden välillä. Jos geenitesti kertoo, että olet suomalainen, se tarkoittaa, että perimäsi muistuttaa niitä ihmisiä, jotka tällä hetkellä asuvat Suomessa. Määrityksen tarkkuus riippuu siitä, kuinka suuret erot perimässä eri populaatioiden välillä on ja miten hyvin kukin populaatio on selvitetty. Geenitestaus voikin toimia suhteellisen hyvin kattavasti tutkituissa populaatioissa, kuten joissakin eurooppalaisissa populaatioissa, mutta heikosti esimerkiksi itäaasialaisissa populaatioissa.

Helsingin Sanomien Kuukausiliite kuvasi hienosti muinais-DNA:n parissa tehtyä työtä. Vuosisatoja sitten eläneiden ihmisten perimän selvittäminen mahdollistaa vertailun sen välillä, että minkälainen populaation perimä oli silloin ja minkälainen perimä on nykyään. Ongelma tietenkin on siinä, että emme luultavasti koskaan löydä tarpeeksi Suomen alueelta riittävän hyvin säilyneitä näytteitä, että saisimme kasaan kokonaiskuvaa Suomen alueella asuneiden populaatioiden geneettisistä muutoksista. Emme voi myöskään sanoa juuri mitään noiden ihmisten sukulaisuussuhteista nykysuomalaisten välillä, paitsi tietenkin tiedämme, että he todennäköisesti ovat suomalaisten ja monien muidenkin kansallisuuksien esivanhempia, jos heillä oli jälkeläisiä.

 

Halusin kirjoittaa tämän blogikirjoituksen, koska ihmiset eivät yleisesti ottaen suhtaudu riittävän kriittisesti geenitesteihin. Suurimmalle osalle sukututkijoista geenitestaus on tietenkin harmitonta hupia, joka voi tuottaa uutta jännää tietoa tai sitten ei. Ongelmaksi muodostuu vasta se, kun geenitestejä aletaan käyttää kyseenalaisiin tarkoituksiin, erityisesti tutkimusmaailmassa.

Hämmästyin rutkasti, kun törmäsin Helsingin yliopiston historiallis-yhteiskuntatiedollisen kasvatuksen tutkimusryhmän hankkeeseen ”Tiedonalaperustaisen osaamisen vahvistamista ja sukututkimusta oman geenitestin avulla: miten opettaja voi hankkia ja käyttää tietoa opetuksessaan”.

Tutkimushankkeessa luokanopettajaopiskelijoille annetaan mahdollisuus tutustua tiedonalalähtöisen eheyttämisen kautta teettämällä heille Myfamilytreedna:n geenitestit. Tämän jälkeen selvitetään, miten opiskelijat käyttävät geenitestien tuloksia selittämään oman sukunsa ja suomalaisten alkuperää.

Biologian ja genetiikan sotkeminen aiheeseen ärsyttää minua. Suomalaisten alkuperää ei voida selvittää geenitesteillä, koska suomalaisuus ei riipu geeneistä. Suomalaisuus voidaan määritellä esimerkiksi Suomen kansalaisuuden tai etnisen ryhmän jäsenyyden kautta, ja kumpaankaan näistä genetiikalla ei ole vaikutusta.

Lisäksi tutkimushanke ei ota minkäänlaista kriittistä näkemystä geenitesteihin: mitä tietoa geenitestit antavat, miten tämä tieto liittyy ihmisen historiaan, mitä eri ongelmia geenitestien sovelluksessa on eri vähemmistöjen suhteen, mitä riskejä geenitestin tekemisestä syntyy ja miten geenitesteistä synnytettyä tietoa säilötään ja käytetään.

Tutkimusprojekti myös sivuuttaa monet tutkimuseettiset kysymykset olankohautuksella. Pahimmillaan tämä ilmenee ehkä siinä, että tutkimushenkilötiedotteessa sanotaan, että tutkimuksesta ei ole haittoja tai riskejä. Jos minulta kysyttäisiin, mielipiteeni olisi, että tämä tutkimus on monin eri tavoin epäeettinen, eikä sitä pitäisi toteuttaa.

Toinen esimerkki geenitestien kyseenalaisesta käytöstä on se, miten valkoiset rasistit käyttävät geenitestejä varmistuakseen omasta "rodullisesta puhtaudestaan". Kirjoitin tästä viime vuonna.

 

Jos geneettinen sukututkimus on niin epävarmaa, niin miksi se kiinnostaa ihmisiä? Sosiologinen tutkimus voi ehkä valottaa syitä tähän.

Sosiologit käyttävät käsitettä ontologinen koreografia kuvaamaan sitä toimintaa, jossa aiemmin erilliset alat muodostavat uusia suhteita ja yhteyksiä asioiden välillä. Esimerkiksi yksilön alkuperän ontologinen koreografia kattaa geenitestien perusteena käytettävän tieteen, geenitestien markkinoinnin, yksilön identiteetin, rotukäsitteet ja politiikan.

Alkuperää koskevien geenitestien vaikutuksia ihmisen identiteettiin on tutkittu jonkun verran. Esimerkiksi Yhdysvaltain afroamerikkalaisilla geenitestit eivät järkytä aiempaa identiteettiä, mutta ne voidaan ottaa osaksi uutta identiteettiä. Yleisesti ottaen geenitestit ovat Yhdysvalloissa olleet merkityksellisiä vain valkoisille käyttäjille, kun rodullistetut ovat suhtautuneet niihin välinpitämättömästi tai suoraan vihamielisesti. Esimerkiksi alkuperäiskansoihin kohdistuneet geenitestivaatimukset on nähty hyökkäyksinä näiden yhteisöjen itsemääräämisoikeutta vastaan.

Tutkijat ovatkin pohtineet, että geenitestit voivat olla valkoisten yksilöiden identiteettishoppailua. Siinä missä rodullistetuille etnisyydellä on aina hinta, valkoisuus on nähty rodun puuttumisena. Geenitestit voivatkin tarjota valkoisille uusia, halpoja identiteettejä. Eksoottinen ripaus perimässä voi mahdollistaa helpon itseidentifoitumisen verrattuna ilmiasun kautta näkyvään rodullisuuteen, jolla on hintansa.

Samaan aikaan tietenkin geenitestien käyttö sekoittaa ja hajoittaa rodun käsitettä entisestään. Vaikka rotu ei ole biologinen käsite, geenitestien tapa kertoa yksilöiden alkuperästä sotkee rodullisuuden, etnisyyden ja perimän toisiinsa. Toisaalta tulokset vahvistavat nykybiologian sanomaa, ettei selkeitä rotueroja ole olemassa geneettisellä tasolla, mutta se antaa myös mahdollisuuksia tulkita tulokset väärin.

 

Mitä tästä kaikesta pitäisi sitten päätellä? Ennen kaikkea sen, että kriittisyys on aina paikallaan. Geenitestausta tarjoavat yhtiöt pyrkivät aina pukemaan tuloksensa siten, että ne kertovat jonkinlaisen henkilökohtaisen tarinan asiakkaalleen. Perimäsi ei kuitenkaan tarjoa valmiita tarinoita.

 

Juttua muutettu 16.3.2018, klo 9:22. Muotoiltua tarkennettu kasvatustieteellisen tutkimusprojektin osalta.

Kommentit (5)

Gary

Hyvä artikkeli geneettisestä sukututkimuksesta. Markkinointi uusien sukulaisten löytämiseksi on todella harvaan johtavaa. Itse olen kerännyt  sukupuuhuni yli 200 000 henkilöä. Nykyisillä sukututkimusohjelmilla se ei ole enää tutkimista vaan tietojen raakaa kopioimista tietyin edellytyksin.   Useampaa reittiä pitkin pääsee jopa 1000 - luvun Tanska/Ruotsi /Norja valtataisteluihin. 

Niinkuin kirjoitit jo muutaman sukupolven jälkeen kaikilla on yhteisiä esivanhempia tietyllä maantieteellisesti rajautuneella alueella. Toki sinne on tullut uutta geeniperimää lähinnä alueelle tulleen papiston ja aateliston kautta.

Teetätin kuitenkin tuon dna-testin erään sukututkimusohjelman kautta. Jonka tuloksien kautta nyt on tullut osumia eri henkilöihin.  Ensinnäkin osumat ovat luokkaa 1,2 % jostakin sektorista, jolloin ohjelma määrittää tuon esimerkiksi serkuksi kahden polven takaa.  Sitten tulee dna-osumia Usa:sta, Englannista, Ruotsista ja Norjasta , joiden sukulaisuussuhde on arvioitu 2-5 serkku  kahden -kolmen sukupolven takaa.  Nämä ovat todellakin aivan hölynpölyä. Näiden yhteisien osumasektoreiden prosenttiosuudella ei löydä yhtään konkreettista  sukulaista tai edes yhteistä esivanhempaa kenenkään kanssa.

Arija
Liittynyt1.4.2013
Viestejä12

Sama tilanne kuin edellä. Olen oikeasti tehnyt sukupuuni ja minulla kaikki geenit tulevat yhdestä joenmutkasta ,jossa minulla on yhdeksänkertaisia esi-isiä ja -äitejä. Ja toinen puu jossa on noin 40 000 henkeä pysyy todella tiukasti samassa jokilaaksossa 1600-luvulle asti. Ja se on täynnä solmuja muistuttaen enemmän verkkoa kuin puuta. Vanhemmat epämääräisemmät lähteet sitten johtavat juuri tuonne Kaarle Suureen.

Tässä esimerkki siitä, kun tutkijat tekevät geenitutkimusta tarpeeksi suurella otannalla ja tuloksia tulkiten eikä niitä valmiisiin raameihin sovittaen.
Suomalaisten populaatiogenetiikkaa: https://www.fimm.fi/fi/tutkimus/tutkimushankkeet/finnpopgen

Ja tämä antoi minulle yhden selityksen, miksi sieltä kotijokilaaksosta ei KOSKAAN haettu puolisoa pohjoispuolen pitäjästä.

Tietämättömyys ei ole synti, sen hyväksyminen on.

Mary

Ihan asiaa tämä kirjoitus. Kerronpa lyhyesti omat seikkailuni geenitestien kanssa. Ne eivät ole ehkä tyypillisiä, mutta avartavia ovat olleet.

Minulla oli monta kymmentä vuotta erilaisia pienehköjä terveysongelmia. Päädyin lopulta leikkaukseenkin, ja vielä suonten stenttauksiin epäilyttävän nuorella iällä ja terveellisillä elämäntavoilla. Kun olin geenitestejä harrastanut ja sain tarjouksen, päätin tilata koko eksomin sekvenssin. Sieltä löytyikin erittäin harvinainen (prevalenssi 1:50000...1:1000000) mutaatio, jonka ymmärsin parin tunnin googlailulla diagnostiseksi ja selittävän käytännössä kaikki merkittävät terveysongelmani. Marssin parin Nature-lapun ja geenitestin kanssa lääkärille, ja voin nyt uudella ruokavaliolla ja lääkityksellä paljon paremmin.

Geenitesti serkulle viime syksynä oli toinen geneettinen yllätys. Samalla oma, 10 vuotta aiemmin teetetty autosomaalinen SNP-testi ja sukulaiset sen kautta saivat uuden merkityksen: aiemmin hassut kolmannet serkut ja brittiläiset esivanhemmat ovatkin totta ja muuttuivat johtolangoiksi biologisesta isästäni. Olen edennyt tämän yhtäkkiä sukupuuhun ilmenneen aukon täyttämisessä, kiitos laajalle levinneen testausinnostuksen. Tiedän paikkakuntia ja esivanhempiakin. Nämä on prediktiivisesti testattu: olen arvannut ihmisten esivanhempia pelkästään kromosominpätkien perusteella.

Olen miettinyt miksi teen tällaista projektia, tiedän hyvin että samat pätkät genomia ovat rekombinoituneet täällä satoja vuosia. Enkä etsi uusia sukulaisia henkilömielessä myöskään, vieraita ihmisiähän he ovat. Ongelmana suvun selvittäminen on kuitenkin todella hauska ja monipuolinen. Se on osittain lähes matemaattinen (olen simuloinut genomin osuuksia betajakaumista...), osin hyvin inhimillinen. On siinä pieni annos identiteettiäkin ehkä mukana. Olisihan se geneettisesti noloa jos olisinkin kuusamolainen esimerkiksi. :) No taidan hieman ollakin.

dnatansa tutkinut

Onkohan "tutkija" todella perehtynyt asiaan kunnolla ? Se, että autosomaalitestit (esim. Familytreedna Family Finder) eli serkkuustestit tuottavat suomalaisen näköisen tuloksen nykyväestöstä, tarkoittaa sitä, ettei sellaista muualla esiinny.. Todennäköisesti ne samat geenit ovat velloneet samalla paikalla pitkän aikaa, eikä muutama pisara ulkomailta näy siinä valtameressä pätkääkään. Toivottavasti tiede.fin sivuilla jatkossa olisi laadukkaampia tiedeplokeja, esimerkiksi sellaisia kuten

tämä : https://www.fimm.fi/fi/tutkimus/tutkimushankkeet/finnpopgen tai sitten sellaisia kuten tämä : https://www.nature.com/articles/nature19057

hexx

Väittämällä että olemme kaikki Kaarle Suuren jälkeläisiä, syyllistytään yleistämiseen. Unohdetaan kokonaan se että väestöt ovat aina olleet segmentoituneita. Ja ajassa taaksepäin mennessä eristyneiden väestöjen eristyneisyys on ollut suurempaa. On siis todennäköistä että "me" emme kaikki ole Kaarle Suuren jälkeläisiä.  On hyvin todennäköistä on väestöjä, jotka eivät ole olleet kosketuksissa KS:n jälkeläisten kanssa vaan lisääntyneet omiensa kesken.

Sursillin suvulla on Suomessa 500 000 jälkeläistä. Väitettä että olemme kaikki Sursillin jälkeläisiä viljeltiin aikanaan. Nykyään tiedetään ettei se pidä paikkaansa.

Sukulaisuutta on tutkittu paljon matemaattisesti. Kannattaisi tutustua tutkimusiin.

Mitä muuten tässä tarkoitetaan "meillä"?
 

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
Heinäkuu
2016
2015
2014