Kirjoitukset avainsanalla tieteellinen selittäminen

Susi Bardun eläinpuistossa Norjassa. Kuva: Mas3cf / Wikimedia Commons

Syyskuu on tutkijalle rankkaa aikaa, koska merkittävä osa rahoitushakemuksista osuu tuolle kuukaudelle. Itsekin kirjoitin ja olin mukana kirjoittamassa useampaa laajaa hakemusta, jolloin syyskuun päivät kuluivat lähinnä tulevaa suunnitellen, peläten ja toivoen. Hakemusten kirjoittaminen on hienoa ajankulua, koska tulevien tutkimusasetelmien suunnittelu on hauskaa. Hakemusten kirjoittaminen on turhauttavaa ja raskasta, koska rahaa saa suhteellisen harvoin ja paljon kirjotetusta ja suunnitellusta on täysin turhaa.

Syyskuu on nyt hoidettu alta pois ja aivot pitää asettaa uuteen asentoon: nyt tehdään tiedettä, eikä vain suunnitella sen tekemistä. Tällä kertaa kokeilin nollaamistarkoituksessa tietokirjoja, sillä lukulistalleni oli kertynyt jo melkoinen pino kirjoja. Niinpä, luin enemmän tai vähemmän peräkkäin nipun suomalaisia eläinkirjoja: tänä vuonna ilmestyneet Jouni Tikkasen Lauma, Juha Kauppisen Monimuotoisuus, Heikki Helanterän ja Katja Bargumin Suuri suomalainen muurahaiskirja ja viime vuonna ilmestynyt Hannu Ylösen Myyrän salainen elämä. Läpinäkyvyyden nimissä lienee syytä mainita, että kaikki kirjoittajat ovat eri tasoisia tuttuja ja ystäviä, ja muurahaiskirjan tautikappaletta kommentoinkin luonnosvaiheessa.

 

Kirjoista oma suosikkini oli Lauma. Tikkasen kirjoitus on vetävää ja kirjan ensimmäinen kolme neljännestä sujuu vauhdikkaasti, etenkin kun Mynämäen susilauman elämää seurataan kuin Bonnien ja Clyden seikkailuja konsanaan. Siinä missä kirjan pääosaa esittävistä susista tiedetään suhteellisen vähän lehtikirjoitusten ja viranomaisten asiakirjojen perusteella, Tikkanen spekuloi luontevasti sen perusteella, mitä suden elämästä tunnetaan yleisesti.

Varsinaissuomalaiset sudet rakentuvat yksilöiksi, joilla on oma elämänsä, omat haasteensa, mutta samalla ne eivät voi mitään sille, että niiden elämää ohjaa biologia – lisääntyä pitää, kun lisääntymisen aika on – ja ihmisten muokkaama ympäristö. Kirjan vahvuus on sen 1880-luvun kuvauksessa ja tunnelman luomisessa. Kirjassa aukeaa, miten tiedon puute siitä, miten sudet tai luonto laajemmin toimivat, aiheuttaa haasteita ja kömmähdyksiä. Tikkanen ei kaihda ronskiakaan alleviivaamista, kun hän haluaa tuoda ajatuksensa selväksi, ja monesti tämä tapahtuu huumorin keinoin. Tämä keventää lukukokemusta.

Lauma jälkeen kuitenkin jää mieleen ihmetys siitä, että mitä tästä kaikesta pitää sitten ajatella. Kirjan loppupuolella Tikkanen linkittää Turun seudun tapahtumia nykypäivään, mutta tämä yhteys jää ilmaan. Jos kerran Turun sudet olivat yksittäinen tapahtuma historiassa, ajassa jolloin olosuhteet olivat täysin erilaiset kuin nyt, onko tarinassa mitään opetusta? Kertooko 1800-luvun susiviha jotain tästä päivästä?

 

Merkittävin kirjoista on epäilemättä Monimuotoisuus. Juha Kauppinen kartoittaa kirjassa, miten luonnon monimuotoisuus on romahtamassa seuraamalla tutkijoita, jotka tutkijat harvinaistuvia lajeja. Kirjan luvut rakentuvat uhanalaisille lajeille niin, että kussakin luvussa käsitellään suomalaista uhanalaista lajia ja reportaasinomaisesti seurataan tutkijoita. Lajit on valittu taiten, sillä yksi laji kertoo aina runsaan tarinan elinympäristöstään ja ihmisten vaikutuksesta siihen. Tiiviissä tilassa Kauppinen sitoo yhteen evoluution ja ekologian, Suomen luonnon erityispiirteet ja luonnonsuojelubiologian keskeiset sisällöt.

Lajit korostuvat muutenkin kirjan sivuilla. Kauppisen ratkaisu mainita kaikkien lajien tieteellinen nimi painottaa siitä, mistä monimuotoisuudessa yhdellä tasolla on kyse: isosta määrästä lajeja. Siksi myös hieman harmittaa, ettei kirjan lajeista ole hakemistoa.

Kirjan vahvuus on siinä, että monimuotoisuuden kato tuodaan kouriintuntuvaksi menemällä paikan päälle. Tapahtumapaikoilla kuvataan muutosta ja tutkijat pääsevät kertomaan todistajanlausuntonsa muutoksesta. Kirjassa silmiinpistävää on se, että pääosassa ovat miehet: miehiä nimetään lähes sata, ja he pääosin ovatkin Kauppisen oppaina katoavaan luontoon. Naisia on mukana hädin tuskin toistakymmentä. Sama toistuu kirjan taustahaastatteluissa, joissa on nimetty 45 miestä, mutta 9 naista. Kuitenkin merkittävä, ehkäpä suurinkin, osa uhanalaisten lajien kanssa työskentelevistä tutkijoista ja viranomaisista on naisia.

Kauppisen henkilövalinnat ehkä kuvastavat luontoharrastuksen yleistä miehisyyttä: lintu- ja hyönteisaineistot muodostavat merkittävän osan pitkistä seuranta-aineistoista, joita Suomessa on tehty, ja nämä molemmat alat ovat olleet hyvin miehisiä. Kirjan jälkeen jäinkin pohtimaan, miten miesten korostaminen vaikuttaa siihen, mitkä lajit, maisemat, ympäristöongelmat tai ympäristöongelmien ratkaisut nousevat pinnalle.

Vaikka kirjan kappaleet on nimetty yhden lajin mukaan, monesti mukaan sidotaan useita muitakin lajeja. Kauppinen piipahtaa reunahuomautuksen omaisesti myös monissa muissa paikoissa tarkastelemassa luontoa. Lopputuloksena kappaleet vaikuttavat hätäisiltä, sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Vaikka Kauppinen taitavasti ja reportaasitoimittajan varmuudella kuvaa luontoa tilannekuvin, lajien elinpaikoille ei jäädä tunnelmoimaan. Tässä ei olla maalailemassa tunnelmallista luontodokumenttia, vaan kertomassa muutoksesta, joka tuhoaa suomalaista luontoa.

Kirja on raskas, sillä se sisältää paljon tietoa – käytännössä tiivistyksen koko Suomen luonnosta ja sen muutoksesta – ja on myös monin paikoin lohduton. Kauppisen esitystapa ja argumentointi on erinomaisen kirkasta, joten raskaallekin matkalle kannattaa lähteä.

 

Kauppinen ja Tikkanen ovat molemmat toimittajia, mikä erottaa heidän kirjoitustyylinsä selkeästi jälkimmäisestä kahdesta kirjasta, joiden tekijät ovat puolestaan tutkijoita. Nämä ovat perinteisempiä tietokirjoja sikäli, että ne on jaoteltu tyypillisempiin kappaleisiin, joissa käydään läpi lajien biologiaa. Samalla niissä esiintyy molemmissa vahva tutkijan ääni: esimerkkejä siitä, mitä on itse tehty, ja miten tutkimusta tehdään.

Muurahaiset ovat aina kiinnostaneet suomalaisia. Niinpä onkin pitkä aika, että muurahaisista kirjoitetaan kunnollinen suomenkielinen yleisteos. Tämän aukon Helanterän ja Bargumin Suuri suomalainen muurahaiskirja täyttää oivallisesti. Kyseessä on kaunis kirja, jonka yhdeksi kirkkaimmaksi tähdeksi nousevat komeat muurahaiskuvat, joista merkittävän osan on ottanut Lotta Sundström. Kirja on kirjoitettu niin, että siihen on helppo tarttua, ja se on myös helppo laskea alas. Lukuisat nostot ja tietolaatikot vastaavat yleisimpiin kysymyksiin, kertovat hauskoja anekdootteja ja laajentavat kuvaa monipuolisista muurahaisista.

Kirjan nimi saattaa johtaa harhaan, koska kirja on ehdottoman kansainvälinen: esimerkeiksi nousevat monet omituiset muurahaislajit ympäri maailmaa ja tutkimusesimerkeissä esiintyvät huippututkijat ympäri maailmaa. Samalla se alleviivaa muurahaisten valtavaa vaikutusta kaikkialla maapallolla ja suomalaisen muurahaistutkimuksen korkeaa laatua ja laajuutta.

Neljästä kirjasta muurahaiskirjan jälkeen jäi selkein ajatus kirjan opetuksesta: muurahaisia tutkimalla voi suoraan vastata elämän suuriin kysymyksiin.

Metsämyyrä puolestaan on Suomen yleisin nisäkäs, mutta saanut melko vähän tietokirjallista tai tiedeviestinnällistä huomiota osakseen. Tämä on hassua sinänsä, sillä suomalaisella myyrätutkimuksella on pitkä ja kunniakas historia. Harvempi tutkija onkaan parempi esittelemään metsämyyrää kuin Konneveden tutkimusaseman johtaja Hannu Ylönen. Metsämyyrän salainen elämä on hassusti nimetty, koska kirjassa keskitytään vahvasti juuri metsämyyrän tunnettuun elämään, ja koska metsämyyrää on tutkittu niin paljon, sen elämästä tiedetään paljon.

Ylönen aloittaa kappaleet kertomalla tarinan kuvitteellisen myyrän vuodenkierrosta. Lähes faabelimaiset myyrän seikkailut johdattavat kuhunkin lukuun, jotka on rakennettu vuodenkierron päälle, ja jotka käsittelevät eri myyrien elämän osa-aluetta: lisääntymistä, loisia, petoja ja poikastappoja.

Konnevedellä on tutkittu myyriä pitkään ja perusteellisesti ja Ylösen myyrätietämys on perinpohjaista. Kirja on suhteellisen tiivis ja muutama lisäsivu ei olisi ollut haitaksi: monet ajatukset ja pohdinnat tuntuvat loppuvan kuin kesken. Itselleni jäi esimerkiksi epäselväksi, että jos naarasmyyrä on yleensä tiineenä, kun sillä on pesäpoikasia, niin miten pesäpoikasten tappaminen auttaisi koirasmyyrää pääsemään nopeammin parittelemaan naaraan kanssa. Ylönen myös puhuu jatkuvasti myyrien territoriosta, joka tarkoittanee nähtävästi samaa asiaa kuin 'reviiri'. Jäin pohtimaan sitä, että miksi tässä käytettiin juuri territorio-sanaa.

Myyrät heräävät eloon, kun Ylönen kertoo tarinoita siitä, minkälaisia yllätyksiä myyrätutkijat ovat kohdanneet tutkimuksissaan. Nämä tarinat antavat parhaimman kosketuksen esimerkiksi metsä- ja peltomyyrien välisiin eroihin. Oma kosketukseni myyrätutkimukseen on vähäistä, mutta sen olen oppinut, että lajeilla on selvät erot käyttäytymisessä ja hyvinkin vannoutuneita peltomyyrävihaajia tästä porukasta löytyy. Näillekin tarinoille olisi voinut jättää vielä enemmän tilaa.

Metsämyyräkirja kertoo paljon muustakin kuin metsämyyristä. Metsämyyrä on loistava mallieläin pienestä nisäkkäästä, koska se tunnetaan niin hyvin, ja koska se on monin tavoin suomalaisen luonnon merkittävin nisäkäs. Söpöillä nappisilmillään kirjan kannessa tuijottava jyrsijä on oiva opas nisäkäsekologian saloihin.

 

Onnistuiko rentoutumistavoitteeni ja aivojen uudelleenkäynnistys? Ei oikeastaan, koska vastaani tuli uusi rahoitushaku, johon pitää nopeasti kirjoittaa hakemus. Tulipahan ainakin luettua neljä oivallista kirjaa.

Kommentit (1)

Vierailija
4/1 | 

Thank you so much for this. I was into this issue and tired to tinker around to check if its possible but couldnt get it done. Now that i have seen the way you did it, thanks guys
with
regards

https://notepad.software/ 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Dorieo / Wikimedia Commons

Torstaina Science-tiedejulkaisussa julkaistiin tutkimus, jossa selvitettiin seksikäyttäytymisen genetiikkaa. Tästä uutisoitiin laajasti: Helsingin Sanomat julkaisi uutisen otsikolla ”Liki puolelle miljoonalle ihmiselle tehty tutkimus: Geenit eivät ennusta, sytyttääkö sama sukupuoli”. Tekniikan Maailma läväytti otsikkoonsa homogeenitkin.

Tässä mentiin metsään heti otsikoissa. Kyllä, mukana oli lähes puoli miljoonaa ihmistä, mutta tutkimuksessa ei varsinaisesti tutkittu seksuaalista kiinnostusta saati kiihotusta. Tutkimuksessa selvitettiin sitä, eroaako niiden ihmisten, jotka ovat vastanneet biopankin kyselyyn vähintään kerran harrastaneensa oraali-, anaali- tai vaginaaliseksiä samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa, geenit niistä ihmisistä, jotka vastasivat, etteivät ole koskaan harrastaneet seksiä samaa sukupuolta olevien henkilöiden kanssa.

Tutkimukselle on perustettu laaja markkinointisivusto, josta voi käydä lukemassa itse tutkimus, englanninkielinen tiivistelmä sekä tutkijoiden kirjoittamia vastauksia oletettuihin keskeisiin kysymyksiin.

Seksin genetiikkaa tutkittiin GWAS, genome-wide association study,-menetelmällä jossa tutkittavista yksilöistä etsitään satojatuhansia tai miljoonia eroja emäsjärjestyksessä perimän eri kohdilta. Sitten vertaillaan sitä, että miten perimät eroavat erilaisten yksilöiden ilmiasujen (fenotyyppien), kuten homouden tai heterouden välillä.

GWAS-tutkimuksissa kaikkein olennaisinta on tutkittavan ilmiasun tarkka määrittely. Koska ihmisellä on paljon erilaisia ominaisuuksia, on tärkeää, että tutkimuksessa saadaan rajattua tarkkaan tutkittava ominaisuus. Ensimmäiseksi kannattaakin kiinnittää GWAS-tutkimuksissa huomio siihen, mitä on tutkittu.

 

Seksuaalisuus jakautuu moniin erilaisiin piirteisiin. Seksuaalisuus on esimerkiksi käyttäytymistä: sitä kenen kanssa harrastaa seksiä ja miten. Seksuaalisuus on fysiologiaa: milloin tuntee kiihottumista. Seksuaalisuus on myös identiteettikysymys: kuka on homo, kuka on hetero ja kuka ei halua määritellä itseään.

Tiedämme etukäteen jo kaksostutkimuksista, että seksuaalinen suuntautuminen on melko vahvasti perinnöllistä. Tämän takia voimmekin etukäteen olettaa, että löydämme melko suuren määrän geenimuotoja, jotka vaikuttavat seksuaalisuuteen.

GWAS-tutkimukseen tarvitaan iso näytekoko, ja tähän tutkimukseen sopiva aineisto löytyy UK Biobankista, eli Iso-Britannian kansallisesta biopankista. Näytteen jättäneiltä ihmisiltä on kysytty, ovatko he koskaan harrastaneet seksiä samaa sukupuolta olevan ihmisen kanssa. (Seksi määriteltiin anaali-, oraali- tai vaginaaliseksiksi.) Tutkijat ovat siis tämän kysymyksen armoilla, sillä se on ainoa riittävän näytekoon tarjoava kysymys. Tutkijat eivät voi siis tutkia ihmisten identifikaatiota, ei edes seksuaalisen kiihottumisen kohdetta, vaan itseraportoitua käyttäytymistä.

Kysymys siis onkin: mitkä tekijät saavat ihmisen harrastamaan seksiä samaa sukupuolta olevan ihmisen kanssa? Homous on tietenkin merkittävä tekijä, mutta maailma on täynnä muitakin syitä alkoholista uteliaisuuteen ja väkivaltaan. Onkin vaikea nähdä, mikä olisi se yksittäinen (neuro)biologinen syy, joka yhdistäisi kaikkia ihmisiä, jotka vähintään kerran ovat harrastaneet seksiä samaa sukupuolta olevan kanssa. Homouden lisäksi avoimuus, uteliaisuus, riskinotto ja spontaanius voivat kaikki selittää tätä käyttäytymistä.

Tutkimuksessa loppujen lopuksi löydettiin viisi kohtaa perimästä, jossa löytyy merkittäviä eroja seksikäyttäytymisen suhteen. Tämä on suhteellisen vähän verrattuna moniin muihin tutkimuksiin, joissa on tutkittu piirteitä, joiden heritabiliteetti on yhtä korkea kuin seksuaalisen suuntautumisen. Tämä viittaa siihen, että tutkittu ilmiasu ei ole onnistuneesti rajattu.

Kannattaa myös muistaa, että ihmiset elävät pitkään, mutta maailma muuttuu nopeasti. Käytetyt UK Biobankin näytteet käsittävät vuosien 1940 ja 1970 välillä syntyneitä ihmisiä. Monet näistä ihmisistä ovat eläneet seksuaalisesti aktiivisimmat aikansa aikoina, jolloin homous on ollut laitonta tai vahvasti sosiaalisesti tuomittua. Heidän seksikäyttäytymisensä on siis varmasti ollut hyvin erilaista kuin myöhemmin syntyneiden sukupolvien.

Miesten ja naisten ilmiasu on myös tässä tutkimuksessa loppujen lopuksi hyvin erilainen: Miehet, jotka ovat vähintään kerran harrastaneet seksiä saman sukupuolen edustajan kanssa ovat pääsääntöisesti sellaisia, jotka eivät ole koskaan harrastaneet seksiä vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa. Naiset, jotka ovat harrastaneet seksiä samaa sukupuolta olevan kanssa vähintään kerran, ovat puolestaan harrastaneet useammin seksiä vastakkaisen sukupuolen kanssa.

Lähes kaikki tutkimus viittaa siihen, että miesten ja naisten homoseksuaalisuus on hyvin erilaista. Tämän tutkimuksen tuloksetkin viittaavat samaan suuntaan, sillä miesten ja naisten saman sukupuolen seksikäyttäytymistä ennustavat geenialueet ovat vain osittain päällekkäisiä. Onko siis mitään järkeä yhdistää samaan tutkimukseen miehiä ja naisia? Tämä vain ennestään sotkee monimutkaista tutkittavaa ilmiasua.

En siis usko, että tässä tutkimuksessa tutkittiin mitään genetiikan näkökulmasta merkittävää piirrettä.

Edellisestä johtaen: tästä tutkimuksesta ei voi myöskään päätellä mitään ”homogeenien” olemassaolosta saati erityisesti mitään seksikäyttäytymisestä.

 

Homoseksuaalisuuden tai seksuaalikäyttäytymisen syiden tutkiminen herättää tietenkin paljon intohimoja. Syrjityt vähemmistöt pelkäävät kirjaimellisesti olemassaolonsa puolesta: vielä vuonna 1993 valtavirtamediassa kerrottiin, kuinka homogeenien löytäminen mahdollistaa äideille homosikiöiden abortoimisen.

Tutkimusryhmä pyrki ottamaan ainakin omien sanojensa mukaan huomioon asian herkkyyden niin viestinnässä kuin itse artikkelin kirjoittamisessa. Tutkimuksen kirjoittajat alleviivasivat, miten seksuaalivähemmistöjen järjestöt oli osallistettu mukaan tutkimukseen. Huomattavaa kuitenkin on, että tutkimus nostatti selvää vastustusta tutkimuksen tehneen Broad Instituten sisällä, joka julkaisi nettisivuillaan useita kommentaareja, ja esimerkiksi Broadin oman HLBTI-järjestön edustajat kertoivat, että tutkijat osallistavat heidät vasta, kun he olivat huomauttaneet tutkimusryhmälle, että nyt on syytä edetä varoen.

Omasta mielestäni tieteessä ei juurikaan ole kysymyksiä, joita ei saa kysyä, mutta joissain kysymyksissä pitää olla varovainen. Muut ovat taas toista mieltä ja se on ymmärrettävää. Tätäkin tutkimusta on kritisoitu siitä, että se tuottaa vähän tietoa verrattuna riskeihin, joita siitä seuraa.

Ihmisillä on tietenkin eri mielipiteitä siitä, mikä on hyväksyttävää tutkimusta. Mielenkiintoinen kysymys myös on, että olivatko tutkimukseen osallistuneet koehenkilöt ymmärtäneet mihin olivat lähteneet. UK Biobank pyytää laajaa suostumusta tutkimukseen, joka ”edesauttaa sairauksien torjuntaa, diagnosointia ja hoitamista sekä terveyden edistämistä”. Oliko tämä tutkimus sellainen? Tajusivatko biopankkiin näytteensä jättäneet ihmiset, että he päätyvät mukaan tähän tutkimukseen? Tällä on seurauksia myös suomalaiseen keskusteluun siitä, että millä ehdoin ihmisten biopankkeihin kerättyjä näytteitä voidaan käyttää tutkimuksessa.

 

Ehkä jännintä tässä tutkimuksessa on se, miten sen tulokset on viestitty. GWAS-tulokset ovat tutkittavasta ilmiöstä riippumatta yleensä samankaltaisia: löytyy muutamia geenialueita, jotka selittävät pienen osan muuntelusta yksilöiden välillä.  

Yleensä GWAS-tutkimuksissa, joissa tutkitaan tauteja, painotetaan sitä, kuinka muutama lupaava geenialue mahdollistaa uusien hoitojen etsimisen ja tutkimuksen suuntaamisen. Koulutussuoriutumiseen liittyvissä GWAS-tutkimuksissa kerrotaan siitä, kuinka koulutusta voidaan yksilöllistää perimän mukaan. Miten käy sitten kun puhutaan seksuaalikäyttäytymisestä? Alleviivataan raskaasti sitä, ettei merkittäviä geenialueita ole juuri löydetty.

Geenit eivät juurikaan selitä erojamme seksipuuhissamme, emmekä olisikaan valmiita päinvastaisiin tuloksiin.

Kommentit (6)

Käyttäjä4499
Liittynyt21.7.2017
Viestejä7462
3/6 | 

Artikkelissa lukee:

"Mielenkiintoinen kysymys myös on, että olivatko tutkimukseen osallistuneet koehenkilöt ymmärtäneet mihin olivat lähteneet. UK Biobank pyytää laajaa suostumusta tutkimukseen, joka ”edesauttaa sairauksien torjuntaa, diagnosointia ja hoitamista sekä terveyden edistämistä”. Oliko tämä tutkimus sellainen? Tajusivatko biopankkiin näytteensä jättäneet ihmiset, että he päätyvät mukaan tähän tutkimukseen? Tällä on seurauksia myös suomalaiseen keskusteluun siitä, että millä ehdoin ihmisten biopankkeihin kerättyjä näytteitä voidaan käyttää tutkimuksessa."

Ehdot ovat vain muodollisia. Synnärilläkin (TYKS) otettiin verinäyte MYÖS silloin, kun vanhempi oli sen kirjallisesti varta vasten kieltänyt (valtakunnallinen kysely)… Salaa!

Asenne muistuttaa periaatteessa tätä, kommentti nro 30: https://www.tiede.fi/artikkeli/uutiset/linnunpoikaset-viestivat-munasta-...

Käyttäjä4499
Liittynyt21.7.2017
Viestejä7462
4/6 | 

Edellä mainitsemani asenne lyhyesti:

"The researchers therefore conducted the “in vivo” experiments by surgically cutting open the uterus of the mother, lifting out the living fetus with the umbilical cord still attached, and injecting the amino acids into the umbilical vein.

Then they waited 10 minutes with the heart still beating and the fetus still moving to allow the body to distribute and metabolize the amino acids. After 10 minutes, they cut the umbilical cord, dissected the brain and liver from the body of the fetus, and dropped the organs into liquid nitrogen to await analysis."

Experiments on Intact Live Fetuses and the Connection to Infant Formula

https://www.nature.com/articles/pr197243.pdfhttps://www.nature.com/artic...

Unkarissa ketusta eristetty myyräekinokokki. Kuva: Yhdysvaltain tartuntatautivirasto

Kesän uutisiin kuuluu luonnolla pelottelu. Punkit ovat vaarallisia, ampiaiset ovat vaarallisia ja kyyt ovat vaarallisia. Lisäksi metsämarjojen syöminen on vaarallista, koska Suomeen saattaa hetkenä minä hyvänsä levitä vaarallinen loinen, myyräekinokokki.

Myyräekinokokkia ei Suomessa vielä esiinny. Koska suomalaisia jyrsijöitä seurataan varsin intensiivisesti, ekinokokin leviäminen Suomeen luultavasti huomattaisiin melko nopeasti. Lieneekin vain ajan kysymys, että myyräekinokokki tänne leviää.

 

Marjatartuntatarina menee niin, että myyräekinokokin pääisäntänä toimiva koiraeläin, yleensä kettu, käy metsässä kakkaamassa marjojen päälle. Kun ihminen sitten syö kypsentämättömiä marjoja, myyräekinokokin munat päätyvät ihmisen suolistoon, kuoriutuvat ja luulevat ihmistä myyräksi. Tämän jälkeen ne toimivat, kuten myyräekinokokki toimisi myyrässä: ne siirtyvät ihmisen verenkiertoon ja etsiytyvät maksaan, jossa ne alkavat muodostaa kystia. Nämä kystat sitten kasvavat ja tuhoavat maksakudosta. Hoitamattomana tauti johtaa usein kuolemaan, hoitokin on yleensä vaivalloistas ja vaatii laajaa kirurgista maksanpoistoa.

Olen aikaisemmin tuonut esille epäilykseni siitä, että myyräekinokokki leviäisi erityisen tehokkaasti metsämarjojen välityksellä. Lyhyesti: suoraa osoitusta siitä, että myyräekinokkki leviäisi marjojen kautta, ei ole, eikä laajoissa keskieurooppalaisissa kansanterveystutkimuksissa ole löydetty yhteyttä marjojen syönnin ja ekinokokin esiintymisen välillä. Keski-Euroopassa, jossa myyräekinokokki esiintyy kotoperäisenä, merkittävin riskitekijä vaikuttaa olevan koira lemmikkinä.

Sitä, leviääkö myyräekinokokki saastuneiden marjojen avulla, ei tietenkään saa selville muuta kuin tutkimalla. Ja suomalaiset loistutkijathan tutkivat. Ensimmäiset tulokset julkaistiin alkuvuodesta – ja vaikka ne eivät mitään mullistavia olekaan, tutkimus antaa hyvän kuvan kuinka haastavaa loisten tartuntareittien selvittäminen on.

Ensimmäinen kysymys ekinokokin leviämisen suhteen tietenkin on se, että onko marjojen pinnalla ekinokokin munia ja voivatko munat tarttua ylipäänsä marjoihin. Tätä selvittääkseen tutkijat suihkuttivat neliömetrin aloille, joilla oli mustikkaa ja puolukkaa, 30 000 tai 60 000 Taenia laticollis –madon munaa. T. laticollis on Suomessa ilveksen yleinen heisimato, joka ei voi tartuttaa ihmistä, ja jonka munat ovat samankaltaisia kuin myyräekinokokin. Tutkijat merkitsivät koealat vielä suomen-, englannin- ja thainkielisellä varoituksella.

Aikaisemmissa tutkimuksissa puolestaan on selvitetty, että runsaan ekinokokkitartunnan saaneet supikoirat ja ketut erittävät vuorokaudessa keskimäärin 20 000 munaa, mutta voivat erittää yli 100 000 munaakin.

Vuorokautta myöhemmin näytealojen marjat kerättiin, huuhdeltiin ja suodatettiin, ja suodoksesta tunnistettiin mahdolliset marjoihin kiinnittyneet munat. Tutkijat myös selvittivät, että tunnistuksen alaraja oli geneettisellä tunnistuksella 5 munaa 100 grammassa marjaa, eli melko vähän. (Sitä ei tiedetä, kuinka monta munaa on tartuttava annos ihmiselle.) Kaikilla käsitellyillä koealoilla marjoista tunnistettiinkin T. laticolliksen munia.

Tutkimus siis osoitti kätevästi, kuinka heisimatojen munat voivat tarttua sileäpintaisiin marjoihin ja että ne ovat suhteellisen helposti tunnistettavissa pienelläkin munien määrällä marjojen joukosta.

 

Mitä tutkimus sitten kertoo siitä, miten suuri mahdollisuus on saada ekinokokkitartunta marjojen kautta? Suhteellisen vähän: emme tiedä päätyykö kettujen ulosteista oikeasti munia marjojen päälle, emmekä tiedä montako munaa ihmisen pitää saada suuhunsa jotta tartunta onnistuu. Tutkimus kertoo paljonkin siitä, miten tätä mahdollisuutta kannattaa tutkia tarkemmin: mitata suoraan marjoista ja vihanneksista munien määriä.

Suoria loisten tunnistamisia elintarvikkeista on jo tehtykin, mutta ne törmäävät nopeasti ongelmiin. Puolalaiset tutkijat selvittivät loisten määriä vihanneksissa ja marjoissa ja löysivätkin niitä niin hämmentävän paljon, että heidän menetelmänsä saivat heti kritiikkiä osakseen.

Baselin eläintarha voi olla hyvä malli tässä tutkimuksessa: eläintarhassa todettiin useita ekinokokkitartuntoja gorilloissa ja tutkijat epäilivät, että syynä voisi olla gorilloille annettava ruoka (koska muutakaan vaihtoehtoa ei varsinaisesti ole). Tutkijat selvittivätkin eläintarhaan toimitettujen ruokien sisältämiä loisia. Salaatissa oli useita eri loislajeja, mutta ekinokokkia ei joukosta löydetty.

Toisaalta, jos lemmikkikoirat vaikuttavat suuremmalta riskitekijältä kuin vihannekset tai marjat, niin kantavatko koirat turkissaan loisten munia? Tätä asiaa on tutkittu yllättävän paljon ja näyttää siltä, että, kyllä, koirat kantavat mukanaan kaikenlaisia loisten munia, mutta ekinokokkia ei ole koirien turkista löydetty.

Emme siis oikeastaan vieläkään tiedä, miten kettujen, supikoirien ja koirienkin ulosteiden välityksellä leviävät ekinokokin munat oikein päätyvät ihmiseen. Myyräekinokokissa riittää vielä paljon tutkittavaa.

Kommentit (0)

Kuvan rotta ei liity tapaukseen. Kuva: Biswarup Ganguly / Wikimedia Commons

Yksi suurimpia tieteeseen liittyviä harhakäsityksiä on se, että tieteellisessä tutkimuskessa tarvitaan aina suuri näytekoko. Internetin keskusteluissa yleensä ensimmäinen tutkimukseen kohdistuva kritiikki on, että ”ei näin pieni näytekoko vielä riitä”. Niin koululaisten, lukiolaisten kuin yliopisto-opiskelijoidenkin kirjoittamien tutkielmien tulosten tarkastelussa muistetaan mainita, että tutkimukseen tarvittaisiin suurempi näytekoko.

Ensinnäkin, suuri näytekoko ei tee autuaaksi. Usein olen miettinyt tutkielmia – ja tutkimuksia - lukiessani, että, voi kuule, tämän tutkimuksen suurin ongelma ei todellakaan näytekoon pienuus. Jos tutkimus on huono, sen toistaminen ja laajentaminen ei varsinaisesti auta.

Toiseksi, tarvittava näytekoko riippuu tutkittavasta ilmiöstä ja tutkimuskysymyksistä. Näytekoon on oltava riittävän iso, jotta tutkimuskysymyksiin voidaan vastata. Toisaalta, näytteitä ei kannata kerätä ja käsitellä yhtään enempää kuin tarvitsee, koska näytekoon kasvattamiseen menee tietenkin rahaa.

Etenkin biologisen tutkimuksen luonteeseen kuuluu se, että etukäteen on yleensä vaikea määritellä riittävää näytekokoa – tai joissain tapauksissa lopullisia tutkimuskysymyksiä tai mitä kiinnostavaa tutkimuksen aikana saadaankaan selville.

 

Loistava esimerkki siitä, kuinka näytekoon ei tarvitse olla iso, on vuonna 2005 Naturessa julkaistu tutkimusartikkeli uivasta rotasta. Tämän artikkelin näytekoko on tasan yksi, sillä se kertoo yhdestä rotasta, jota tutkijat yrittivät ottaa kiinni 18 viikon ajan.

Rotan tarina on sen verran jännittävä, että se ansaitsikin tulla kerrotuksi! Kyseinen koirasrotta otettiin kiinni Pakihi-saarelta loukusta, jossa oli syöttinä suklaata. Rotalle kiinnitettiin radiopanta ja se vapautettiin Motuhoropapan saarelle, jossa ei aiemmin ollut rottia, jotta tutkijat pääsivät seuraamaan, miten uusille alueille levittäytyvät rotat oikein käyttäytyvät. Rottia vapautettiin yksi ja se oli koiras, jotta mahdollisuus siihen, että rotta oikeasti asettuisi saarelle olisi mahdollisimman pieni.

Rottaa seurattiin neljän viikon ajan, jolloin se asettui noin hehtaarin kokoiselle pysyvälle alueelle. Tämän jälkeen alueelle laitettiin ansoja, jotta rotta saataisiin taas kiinni, tuloksetta. (Tutkijat olivat luvanneet alkuperäisessä tutkimuslupahakemuksessaan, että kaikki vapautetut rotat otetaan kiinni, joten tämä oli tietenkin tutkijoille ongelma.) Kymmenen viikon kuluttua pannan radiosignaali katosi.

Juuri kun pannan radiosignaali oli kadonnut, viereisellä 400 metrin päässä sijaitsevalla saarella olevilla jälkilevyillä havaittiin rotan jälkiä. Ulosteista eristetystä DNA:sta tutkijat saivat selville, että kyseessä oli sama yksilö, joka oli aiemmin vapautettu toiselle saarelle.

Tässä olikin julkaisun pihvi: tutkimus todisti aukottomasti, että rotat pystyvät uimaan valtameressä 400 metrin matkan levittäytyessään uusille alueille.

Rotan tarina ei kuitenkaan vielä päättynyt, sillä seuraavan kahdeksan viikon ajan rotta vältti kaikenlaisia loukkuja. Loppujen lopuksi rotta saatiin tapettua loukkuun, johon oli laitettu syötiksi tuoretta pingviinin lihaa. Loukku oli asetettu paikkaan, jonka kaksi koulutettua koiraa oli todennut olevan vahvasti jyrsijän tuoksuinen.

Tutkijoiden viiden kuukauden operaatio ja yhden rotan metsästys ei mennyt hukkaan, sillä sen ansiosta opimme paljon uutta siitä, mihin rotat pystyvät. Julkaisulla on – nykyajan trenditermejä käyttäen – ollut selkeästi vaikuttavuutta, sillä siihen on tähän mennessä viitattu 123 kertaa.

Kommentit (2)

Markku Hannula
1/2 | 

Vastaava esimerkki on harmaapapukaija Alex. Hän oppi käyttämään kieltä varsin laajasti ja osoitti hallitsevansa paitsi lukumäärien tunnistamisen, myös summan, erotuksen sekä nollan käsitteen.

Susan Carey, joka kirjoitti Pepperbergin kanssa yhtä julkaisua Alexista, kertoi heidänkin saaneen yhdeltä vertaisarvioijalta palautteeksi kasvattaa otoskokoa. Siinä vaiheessa Alexia oli koulutettu miltei 30 vuoden ajan. :-)

Joel Jalkanen
2/2 | 

Ainakin ekologiassa näytekoko voi myös periaatteessa olla myös liian suuri. Kun otoskokoa lisätään tarpeeksi, saadaan kyllä tilastollisesti merkitseviä eroja otospopulaatioiden välille, vaikka erot kyseisessä ominaisuudessa olisivatkin niin pieniä, ettei sillä olisi minkäänlaista ekologista relevanssia. Näin ollen "liian" suuri näytekoko voi antaa turhaa itsevarmuutta väittää, mikä luonnossa vaikuttaa mitenkin.

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
Heinäkuu
2016
2015
2014