Kirjoitukset avainsanalla tutkijan työ

Kolikoita. Kuva: Michael Sander / Wikimedia Commons

 

Apurahatutkijalla on yleensä hyvin ulkopuolinen olo. Yliopistolla työskennellessä tulee selväksi, että on henkilökuntaa, joka saa palkkaa ja jolle on työterveyshuolto. Sitten ovat apurahatutkijat, jotka parhaimmillaan maksavat siitä, että saavat työpöydän. Kahden kastin väki jaetaan selkeästi: en pysty itse projektinhallinnasta seuraamaan projektini rahankäyttöä, koska en ole työsuhteessa. En voi ilmoittautua nettisivujen laatimiskoulutukseen, koska en ole työsuhteessa.

Tutkimuksen tekeminen yliopistoissa apurahoilla on omituista ja minusta yksinkertaisesti jäänne menneestä maailmasta. Työtä pitäisi tehdä työsuhteessa ja työstä pitäisi saada palkka.

Apurahatutkijoiden saaminen palkallisiin sopimuksiin ei olisi erityisen vaikeaa. Säätiöt ja rahastot voisivat maksaa apurahansa yliopistolle, joka sitten palkkaa tutkijat. Tämä ei kuitenkaan tule tapahtumaan, koska palkanmaksu on kallista. Esimerkiksi: saan nyt 2 333 euroa apurahaa kuukaudessa. Käypä palkkani työsuhteessa olisi noin 3 500 euroa. Kun tähän lasketaan vielä päälle kaikenlaiset työntekijämaksut ja työterveyshuollot sun muut, palkkaukseni maksaisi säätiölle kaksi kertaa enemmän kuin apuraha.

Apurahoja siis maksetaan, koska se on halvempaa. Säätiöiden argumentointi menee tietenkin niin, että jos apurahatutkijoiden rahoitus siirtyisi palkkamuotoon, säätiöt voisivat tukea vain puolta nykyisin tukemastaan tutkijamäärästä. Tämän vaikutus suomalaiseen yliopistomaailmaan olisi suunnaton. Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukuntaan kuuluvat rahoittajat rahoittavat tutkimusta yli 200 miljoonalla eurolla vuosittain.

Ilmaisia lounaita ei tietenkään ole, follow the money ja niin edelleen: apurahatutkijoiden heikompi asema ja heidän työnsä halpuus on kätevää tieteen rahoittajille. Epäsuorasti Suomeen tieteen hyvä tila revitään apurahansaajien selkänahasta.

 

Tässä kohtaa on tietenkin hyvä selventää: itse olen osani maailmassa valinnut, kiitollinen olen jokaisesta apurahaeurosta ja nautin työstäni. Jatkuvasti haen lisää apurahoja, koska tätä työtä haluan jatkaakin. Apurahatutkijalla on myös enemmän vapauksia kuin palkkasuhteessa olevalla. Olen oman itseni herra, sillä minulla ei ole esimiestä.

 

Jos jonkun tahon toivoisi edistävän apurahatutkijoiden siirtymää kohti palkkatöitä, niin ammattiyhdistysliikkeen. Tutkijoita edustavan ammattiliiton pitäisi mielestäni yksinkertaisesti vaatia, että kaikki tutkimustyö tehdään palkallisessa työsuhteessa.

Valitettavasti apurahatutkija saa usein pettyä, koska hänen asemaansa ajetaan sangen puolivillaisesti. Tämän näkee esimerkiksi, kun Tieteentekijöiden liitto hyväksyi viime liittokokouksessaan uuden korkeakoulu- ja tiedepoliittisen ohjelmansa (pdf).

Tieteentekijöiden liiton Korkeakoulu- ja tiedepoliittisessa ohjelmassa on monia tavoiteltavia asioita. Oma katseeni kuitenkin tarkentui tavoitteeseen13. ”Verottoman apurahan määrä nostetaan 30.000 euroon.” En ymmärrä yhtään mitä hyötyä tästä muutoksesta olisi ja kenelle sitä hyötyä olisi. Ei ainakaan niille vähiten ansaitseville apurahansaajille.

Apurahojen verotus on aika monimutkainen ilmiö, mutta yksinkertaisesti: apuraha on verovapaata vuotuisen taiteilija-apurahan enimmäismäärään, joka tänä vuonna oli 20 461,72 euroa. Tämän ylittävältä osalta maksetaan ansiotuloveroja.

(Kyllä, tutkijoiden apurahojen verotus perustuu siihen, miten Taiteen edistämiskeskus päättää tukea valtiollisia taiteilija-apurahoja saavia taitelijoita.)

Huomioimisen arvoista on, että tämä ei tarkoita, etteikö apurahasta menisi menoja. Apurahasta menee maatalousyrittäjän eläkeläin mukainen vakuutusmaksu, joka on ei-53-65-vuotiaille 13,014 prosenttia alle 26 821,60 euron tuloista ja liukuvasti suurempi tämän yli. Apurahansaajat maksavat myös työtapaturmavakuutuksen, joka on 1,60 euroa sekä 0,075 prosenttia. Nämä vakuutusmaksut voi vähentää verotuksessa. Lisäksi apurahan saajat maksavat apurahastaan Yle-veroa (2,5% 14 000 € ylittävästä määrästä, max. 163 €) ja sairausvakuutuksen päiväraha- ja sairaanhoitomaksua (1,53 %).

(Kyllä, tutkijoiden apurahojen eläkevakuutusmaksut perustuvat maatalousyrittäjien eläkelakiin.)

Vaikka apurahaa saisi niin paljon, että se menee yli tuon verovapaan osuuden, siitä ei silti välttämättä joudu maksamaan ansiotuloveroja. Tämä johtuu siitä, että yksinkertaisesti pienistä ansiotuloista ei joudu maksamaan ansiotuloveroja. Oman ymmärrykseni mukaan ansiotuloverojen alaraja on noin 15 000 euron vuositulot.

Niinpä: tutkija voi tällä hetkellä saada noin 40 000 euroa työskentelyapurahaa, josta hän ei joudu maksamaan veroja: kun apurahasta ensin vähennetään vakuutusmaksut, päästään noin 34 000 euroon, josta noin 14 000 euroa on veronalaista, josta ei vielä tarvitse maksaa veroja.

En tiedä kuinka moni tutkija saa yli 40 000 euroa apurahaa vuodessa, mutta en usko, että moni. Tyypillinen apuraha liikkuu tällä hetkellä 24 000 euron ja 30 000 euron välillä. Verottoman apurahan rajan nosto ei siis ainakaan paranna suoraan tutkijoiden toimeentuloa. Noston seurauksena olisi vain se, että sitten apurahaa voisi saada yli 50 000 euroa vuodessa maksamatta siitä ansiotuloveroa.

Twitter-keskustelussa Tieteentekijöiden liiton kanssa selvisi, että verottoman apurahan rajan noston tavoitteena on parantaa tutkijoiden toimeentuloa. En vain tiedä millä logiikalla.

Jos apurahatutkijoilla on liian pienet tulot, silloin pitää vaatia korkeampia apurahojen myöntöjä!

Yksittäinen tavoite kahdenkymmenen tavoitteen listassa on tietenkin pieni asia. Tavoitteen hyödyttömyys kuitenkin mielestäni näyttää oireelta suuremmasta ongelmasta. Kenelläkään ei ole oikein hajua siitä, mitä apurahalla tehtävälle tutkimukselle pitäisi tehdä. Edes apurahatutkijoiden asemaa ajavilla ei tunnu olevan kunnianhimoa.

Tieteentekijöiden liiton Hullun hommaa? –kysely nuorille tutkijoille hyvin alleviivasi sitä, miten etenkin tutkijanuran alkutaipaleella tulot ovat sirpaleisia, riittämättömiä ja epävarmoja. Yksi tapa edetä voisi olla esimerkiksi ruotsalainen käytäntö: siellä tohtorikoulutettavaksi pääsevät vain ne, joilla on varmistettu rahoitus neljäksi vuodeksi. Lisäksi rahoituksen on oltava tasapuolinen, eli ulkoisella rahoituksella työskentelevien on saatava samansuuruinen palkka kuin yliopiston varoilla opiskelevienkin.

Apurahajärjestelmä on ajautumassa pisteeseen, joka ei ole tutkijoiden kannalta kestävä. Tämän vuoksi ammattiyhdistysliikkeenkin pitäisi olla mukana muuttamassa järjestelmää, eikä tilkitsemässä satunnaisia vuotoja.

 

Verotukseen liittyvät tiedot oli laskettu vuoden 2018 tietojen pohjalta. Olen verotuksen suhteen vain kokemusasiantuntija, joten tätä kirjoitusta ei kannata pitää vero-ohjeina.

Kommentit (4)

joo

sinä ja muut apurahatutkijat voivat ensin liittyä ammattiyhdistykseen. olette varmaan kaikki maksavia jäseniä vai mitä?

kun teitä on riittävästi ay-liikkeen jäseninä, niin sen jälkeen saatte asianne eteenpäin. vaatii tosin itseltä osallistumista ja aktiivisuutta liikkeessä ja sen ohjelman muokkaamista. parasta olla vielä jäsenenä siinä ay-liikkeessä millä on kyseisen alan neuvotteluoikeudet. ts. kuuluminen ammattiyhdistykseen mikä ei saa neuvotella paikallisesti tai valtakunnallisesti on turhaa.

MAK
Liittynyt6.9.2008
Viestejä2671

Mutta suurin kysymys lienee se, että miksi kenenkään pitäisi myöntää eurokaan tässä esimerkissä Helsingin viemärirottien tai punkkien tutkimiselle? Millaisen takaisinmaksun yhteiskunta saa em. asioiden tutkimisesta?

Kuka oikeastaan päättää mihin tieteenaloihin on ylipäätään syytä panostaa? Pitäisikö esimerkiksi naistutkimukseen uhrata yhtään mitään (ainakaan julkista rahaa)? Onko päätösvalta tähän näillä apurahatutkijoilla itsellään?

Muistiinpanovälineitä. Kuva Kari Shea / Wikimedia Commons

 

Kolme amerikkalaista tutkijaa ja toimittajaa, Helen Pluckrose, Peter Boghossian ja James Lindsay paljastivat viime viikolla pitkäaikaisen huijauksensa. He kirjoittivat puolentoista vuoden ajan tekaistuja tutkimusartikkeleita, joita he lähettivät useisiin ihmistieteiden julkaisusarjoihin. Loppujen lopuksi kahdestakymmenestäyhdestä jutusta seitsemän julkaistiin. Suomessa muun muassa Tekniikan Maailma, Iltalehti ja Helsingin Sanomat (joka muuten nimitti huijausta "ratkiriemukkaaksi") uutisoivat tapauksesta.

Huijauksen tekijät ilmoittivat motiivikseen paljastaa kuinka merkittävä osa tieteenaloista on epäkohtatieteitä (grievance studies), joita leimaa poliittinen ja tieteeseen kuulumaton motivaatio. Esimerkeiksi he mainitsevat esimerkiksi sukupuolentutkimuksen, sosiologian ja kasvatusfilosofian.

Reaktiot paljastukseen ovat vaihdelleet laidasta laitaan: huijausta on pidetty äärioikeistolaisena hyökkäyksenä tiedettä kohtaan, osana amerikkalaista kulttuurisotaa, esimerkkinä siitä miten tieteentekijöiden julkaisupaineet johtavat hätäisiin vertaisarviointeihin, todisteena että vasemmistolaiset voimat ovat vallanneet yhdysvaltalaisen yliopistomaailman, osoituksena tieteellisen julkaisumallin toimimattomuudesta, postmodernismin tuomiona, näytteenä akateemisen maailman siiloutumisesta, osoituksena julkaisutoiminnan taloudellisen mallin haasteista tai esimerkkinä kaikista yliopistojen perusongelmista.  Lyhyesti ottaen: huijaus oli todellinen Roschach-testi, jossa kukin voi nähdä juuri sen minkä haluaakin.

Itse en ole varma voiko huijauksesta päätellä juuri mitään. Oma päätelmäni on tämä: jos kirjoittaa muodikkaasta aiheesta samoin kuin muut ihmiset ajattelevat ja tekaisee mielenkiintoista tutkimusaineistoa, tieteellinen artikkeli julkaistaan.

 

En ole erityisen vakuuttunut huijauksen lähtökohdista. Boghossian ja Lindsay kirjoittivat viime vuonna Conceptual Penis -huijauspaperin (pdf), jossa he analysoivat, että miehisyys on pahasta ja kaiken syynä on penis. He eivät onnistuneet saamaan paperiaan kovatasoiseen lehteen. Tämänkertainen huijaus vaikuttaa uudelta, laajemmalta yritykseltä.

Tällä kertaa Pluckrose, Boghossian ja Lindsay syyttivät tiettyjä tieteenaloja epäkohtien nostamisesta toimintansa keskiöön. Oma ironinen lisänsä tietenkin on, että loppujen lopuksi heidän oma selvityksensä oli samankaltaisten poliittisten intohimojen ajamaa. Huijauksen vakavastiotettavuutta vähentää myös, että he tekevät selväksi, että he ovat liikkeellä marttyyreinä: Areon jutussa he mainitsivat, että tämän huijauksen takia heillä ei todennäköisesti ole tulevaisuutta tiedemaailmassa.

Huijauksen tekijöiden tulevaisuuden näkymät tiedemaailmassa ovat epäilemättä kehnot. Se johtuu muutamasta seikasta, jotka vaivaavat huijauksessa. Ensinnäkin, osassa julkaisuista tutkijat sepittivät tutkimusaineistoja. He siis keksivät valtavat määrät aineistoja, joita väittävät keränneensä. Tämä tarkoittaa, että he yksinkertaisesti syyllistyivät tutkimusvilppiin. Toiseksi, huijauksen tekijät kuvaavat huijaustaan tieteelliseksi tutkimukseksi ja ovat rakentaneet lehtijutustaan tutkimusartikkelinkaltaisen. He esimerkiksi kuvaavat tutkimusmenetelmäänsä reflektiiviseksi etnografiaksi. Tämä on liioittelua, koska tutkimukseksi tämä ei taivu: menetelmät ovat liian epämääräisiä ja johtopäätöksiä yliampuvia. Kolmanneksi, nähtävästi huijaukselle ei ollut minkään yliopiston eettisen toimikunnan hyväksyntää. Jos kyseessä siis oli tutkimus, se oli epäeettinen.

 

Huijauksen perusteella on vaikea sanoa mitään yleistä vertaisarvioinnista.

Vertaisarvioinnin tarkoitus ei ole karsia joukosta huijareita. (Janne Korhonen kirjoittaa tästä hyvin blogissaan.) Tutkimusartikkeleita arvioidaan siltä pohjalta, että niitä pidetään aitoina. Vertaisarvioijilla on harvoin aikaa, resursseja tai taitoa lähteä arvioimaan sitä, onko tutkimusartikkelin lehteen lähettäneellä tutkijalla puhtaita jauhoja pussissa. Etenkin jos tutkija väittää keränneensä aineistoa, se otetaan tosissaan.

Tutkimusaineiston tekaiseminen saakin tämän huijauksen maistumaan happamalta. Koirien parittelua koskevassa huijausartikkelissa on mukana tuhansien havaintokertojen aineisto. Riippumatta siitä, minkälaisen teoreettisen viitekehyksen kautta tutkijat tätä tarkastelevat, tämä on mielenkiintoinen aineisto.  Sosiaalipsykologian professori Olivier Klein muun muassa kommentoi Sex Roles -lehdessä julkaistua artikkelia miesten tavasta puhua naisista ravintolassa, että se on ihan järkevän oloinen artikkeli.

Vertaisarvioinnin tarkoitus on parantaa tutkimusartikkeleiden laatua. Tarkoitus on kirkastaa ja selkeyttää tulosten esittämistä ja julkaisun ulkoasua. Kun itse vertaisarvioin artikkeleita, pääsääntöisesti suurin osa kommenteistani koskee artikkeleiden johtopäätöksiä: voiko tällä aineistolla ja analyysillä vetää niitä johtopäätöksiä, joita artikkelien kirjoittajat ovat kirjoittaneet. Tutkijat yleensä pyrkivät tekevät hieman liian rohkeita johtopäätöksiä ja niitä sitten vertaisarvioijana ammun alas.

Loppujen lopuksi, 21 artikkelia lähetettiin 48 kertaa eri lehtiin ja 7 niistä hyväksyttiin. Tämä ei ole erityisen huono lopputulema: suurin osa huijauksista ei päässyt läpi. Huijausartikkeleiden päätyminen lehtiin tietenkin on itse lehdille noloa. Huijauksen on syytä johtaa lehden toimittajien tutkiskeluun siitä, miksi näin kävi.

 

Huijauksen perusteella on vaikea sanoa mitään yleistä tieteenaloista.

Huijarit lähettivät artikkeleitaan vain tiettyjen alojen lehtiin. Näistä osa selvisi oivasti – esimerkiksi sosiologian alan lehdistä kukaan ei hyväksynyt huijausartikkeleita. Huijarijoukko ei kuitenkaan testannut esimerkiksi luonnontieteellisiä, lääketieteellisiä tai ympäristötieteellisiä lehtiä, joten emme voi sanoa, ovatko humanistisen alan lehdet erityisen huonoja karsimaan epäkelpoja artikkelikandidaatteja.

Todistettavasti kullakin tieteenalalla on omat ongelmansa, eikä ongelmat ole pelkästään humanististen alojen ongelma. Omia lempivilppejä on huijausalkuaine: Physical Review Lettersissä muun muassa julkaistiin artikkeli uudesta alkuaine 116:sta, josta pari vuotta myöhemmin selvisi, että sitä ei ollut olemassakaan.

Psykologiassa on jo pitkään vellonut niin sanottu replikaatiokriisi: monia klassisia psykologian tutkimustuloksia on kyseenalaistettu, kun tutkimuksia ei ole pystytty toistamaan. Tämä mielestäni osoittaa ennen kaikkea sen, että tiedejulkaisemisen suhteen ei ole syytä menettää toivoaan: tiede on alalla kuin alalla itseään korjaava prosessi.

 

Hyväksi vertailukohdaksi huijaukselle voisi nostaa Diederik Stapelin tapaus. Stapel toimi sosiaalipsykologian professorina Groningenin ja Tilburgin yliopistoissa, kunnes hän jäi kiinni vilpistä vuonna 2011. Stapel oli väärentänyt tutkimusaineistojaan ainakin 13 vuoden ajan, ja hänen tutkimusartikkeleistaan ainakin 58 on vedetty pois julkaisusarjoista.

Stapel ei jäänyt huijauksistaan kiinni vertaisarvioinnin takia, vaan koska hänen alaisensa alkoivat epäillä tutkimusmenetelmiä.

Stapelilla oli suhteellisen pitkä ura, jonka aikana hän tekaisi useita tutkimusaineistoja. Hänkin tiesi, että jos kirjoittaa muodikkaasta aiheesta samoin kuin muut ihmiset ajattelevat ja tekaisee mielenkiintoista tutkimusaineistoa, tieteellinen artikkeli julkaistaan.

Kommentit (5)

Matias Slavov

Eikö tapauksesta voi päätellä, että arvijoitsijoiden moraalis-poliittiset kannat vinouttavat julkaisupäätöksien tekemistä? Sokalin huijauksessa oli kyse samasta: liehitellään lehden ideologiaa.

Huomio

Olipas kova puolustuspuhe. Aika monta asiaa meni myös metsään. Mites tämän tiede-etiikan osalta tilanne nyt olikaan? Lupia pitää kysellä, mutta se on ihan OK, että eettisiä ja moraalittomia johtopäätöksiä esitetään tieteen kaavussa?

Vierailija

Tuo on kylläkin ongelma erityisesti sosiaalitieteissä. Kun on valmiit arvot ja aatteet, kuten erityisesti sukupuolen tutkimuksessa, niin on mahdotonta voida tehdä objetiivista tutkimusta, jossa otetaan kaikki tekijät huomioon.

Korrelaatio ei implikoi kausaliteettia ei tunnu merkitsevän mitään näille "tieteilijöille".

Atomisti
Liittynyt11.10.2018
Viestejä4

Ehkä kirjoittajat eivät olleet tarpeeksi taitavia. On kai selvää, että - esimerkiksi - sukupuolentutkimuksessa "penis on paha" on lukuisien artikkelien lähtökohta ja lopputulema. Jos tohon perustuvaa artikkelia ei saa julkaistua, ei ehkä vain ole omaksunut feminististä diskurssia tarpeeksi hyvin.

Grievance, muuten, ei oikein käänny epäkohdaksi eikä grievance studies siten epäkohtatieteeksi. Valittelututkimus? No, ei toikaan ole kyllä täsmälleen sama asia.

Vierailija

Eikös joissakin maksullisissa tiedesarjoissa ole julkaistu jo tekoälyn tuottamiakin artikkeleita? Eli siis aivan puutaheinää olevia juttuja on julkaistu mukamas tieteellisinä tuotoksina. Toki kaikki tieteentekijät ymärtävät mistä siinä on kyse eivätkä haksahda uskomaan sellaisiin satuihin mutta lehdistö ei ehkä tajua lukevansa ns. predaattorijulkaisua.

Puutiaisen suuosat. Kuva: Josef Reischig / Wikimedia Commons
 

Elämä on niin uskomattoman hienoa ja hämmentävää, että käytän mieluusti elämäni sen tutkimiseen.

Välillä kuitenkin motivaatio on hieman hukassa. Viimeisen kuukauden ajan olen työstänyt Sveitsissä tekemäni tutkimusprojektin ensimmäistä julkaisua: puutiaisten mikrobiotan rakenteeseen vaikuttavien tekijöiden vertailua. Kirjoittaminen on takkuillut. Tuloksia on paljon, mutta ne eivät ole mitenkään selkeitä. En ole ihan varma, mikä käsikirjoituksen tarkoitus on.

Motivaatio kuitenkin aina löytyy jostain. Jotenkin muistan, kuinka mielenkiintoisia asioita tutkinkaan. Tällä kertaa se nousi Helsingin Sanomien artikkelista.

”Tauteja levittävä puutiainen on luonnon kiertokulussa turha otus – ’Vaikea niille on keksiä mitään tarkoitusta’, sanoo tutkija”, otsikko sanoi. Kuin varmemman vakuudeksi ingressi jatkoi että ” Yhä laajemmalle alueelle levittäytyvä punkki lisääntyy Suomessa, mutta hyötyykö siitä kukaan?”

 

Artikkelin ajatus tuntui olevan se, että koska punkit eivät ole minkään eläinlajin tunnettu pääasiallinen ruoka, ne ovat turhia.

”Itse olet turha”, huusin ääneen Helsingin Sanomien nettisivulle.

 

Punkit ovat huikea eläinryhmä. Ne ovat kuin luotu levittämään tauteja: sama punkkiyksilö imee verta useasta eläinyksilöstä ja usein myös lajista. Siinä missä hyttyskoiras ei tarvitse verta lainkaan ja hyttysnaaraalle saattaa riittää yksittäinen veriateria, esimerkiksi puutiaiskoiras vaatii kaksi ja naaras kolme veriateriaa.

Punkkien levittämiä tauteja tunnetaankin paljon. Pari vuotta sitten löytämäni luku oli reilu kaksikymmentä eri ihmisten tautia. Tauteja aiheuttaa vielä laajempi bakteerijoukko, koska kutakin tautia voi aiheuttaa useampi lähisukuinen laji. Kun riviin laitetaan kaikki punkkilajit, joita on noin tuhat, puhutaan varmasti sadoista ellei tuhansista virus-, bakteeri- ja protistilajeista. Harvasta lajiryhmästä on riippuvainen näin suuri määrä tarttuvia taudinaiheuttajia ja loisia.

Punkkien mikrobiotasta, eli niiden kantamasta bakteeriyhteisöstä, on käynnissä tieteellinen debatti. Osa tutkijoista on sitä mieltä, että punkeilla on laaja oma suolistobakteeriyhteisö, toisten mielestä tällaista ei ole olemassakaan. Joka tapauksessa punkeilla on monia endosymbiontteja, eli bakteereita, jotka elävät niiden kehon tai solujen sisällä. Punkit eivät ole siis mitenkään olematon osa luontoa.

Punkkien tarpeellisuus luonnon kiertokululle on hyvin samanlainen kuin ihmisenkin: olemme molemmat hyvin merkittäviä seuralaisbakteerien ja loisten elinympäristöjä.

Kommentit (4)

käyttäjä-3779
Liittynyt12.5.2014
Viestejä1782

Kasvibiologi (yliopisto-opettaja) Mikko Tikkanen kirjoittaa tiistain 22.5. Helsingin Sanomissa vastakirjoituksen 20.5. olleelle punkkien merkitystä väheksyvälle  kirjoitukselle.  Hän toteaa, että jo ammoisina aikoina puutiaiset imivät verta nisäkkäistä, linnuista ja matelijoista. Veren mukana kulkeutui mikrobeja (viruksia ja bakteereja) eliöstä toiseen. Punkkien imiessään siirtämät virukset ja monet bakteeritkin ovat alusta alkaen siirtäneet geneettistä materiaalia eliöryhmien välillä ja aiheuttaneet geenimutaatioita. Punkkien ja vastaavien toimintaan perustuu siis paljolti eliökunnan biodiversiteetti, geneettinen monimuotoisuus. Myös immuunijärjestelmä on kehittynyt vastaamaan mikrobi-isäntävuorovaikutuksiin. Lopuksi Tikkanen toteaa, että jos puutiaisia ei olisi ollut, niin tuskin olisi ihmistäkään.

Pine
Liittynyt5.3.2012
Viestejä250

On vaikea ymmärtää, miksi kyseinen tutkija on noin turhautunut omaan tutkimuskohteeseensa, että antaa tuollaisia lausuntoja. Sen sijaan ymmärrän hyvinkin, että punkkien välittämien taudinaiheuttajien merkitys eläinkantojen säätelijänä  täytyy olla erityisen suuri. Jos todella halutaan katsoa asiaa hyvin kapeakatseisesti ja väittää kaikkea turhaksi, josta ei ole ihmisille mitään hyötyä, niin kannattaa miettiä mitä ihminen silloin viljelisi ruoaksi, jos pikkujyrsijäkannat räjähtäisivät punkkien mukana kadonneiden taudinaiheuttajien puuttumisen vuoksi.

Minusta punkkien pitäminen pitäminen yhtä tarpeellisena kuin luonnon kiertokululle kuin ihminenkin, on suuri vääryys punkkeja kohtaan. Uskon, että moni eläinlaji häviäisi kilpailussa joidenkin, nyt punkkien ansiosta aisoissa pysyvien eläinlajien dominoinnin takia. Sen sijaan jos ihminen häviäisi, niin silloin luonnosta tuskin hävittäisi, kuin muutama ihmisspecifinen loislaji.

Vierailija

Eikö virukset ja bakteerit ole eläviä? Onko elämä arvokasta vain jos se hyödyttää suorasti tai epäsuorasti ihmistä ja ihmisen tarpeita? Mikään elämä ei ole tarpeettomasti olemassa

Laura Huhtasaaren vaaliteltta vuoden 2018 presidentinvaalissa. Kuva: Arto Alanenpää / Wikimedia Commons.
 

Jyväskylän yliopisto on saanut loppuun Laura Huhtasaaren gradun plagiointisyytösten tutkimuksen. Rehtorin päätöksellä todettiin, että Laura Huhtasaari on syyllistynyt hyvän tieteellisen käytännön loukkaukseen. Huhtasaari puolustautui sillä, että lainatut osuudet oli jätetty merkitsemättä huolimattomuuden takia, mutta rehtorin päätöksessä alleviivataan, että ohjeissa ei erotella tahallista tai tahatonta hyvän tieteellisen käytännön rikkomista.

Yleisesti ottaen Jyväskylän yliopiston rehtorin päätös on hyvin epämääräinen, sillä se ei varsinaisesti erittele miten Huhtasaari rikkoi hyvää tieteellistä käytäntöä. Hyvän tieteellisen käytännön rikkomukset jaetaan piittaamattomuuten hyvästä tieteellisestä käytännöstä ja vilppiin, joka puolestaan jaoitellaan sepittämiseen, vääristelyyn, luvattomaan lainaamiseen (eli plagiointiin) ja anastamiseen. Vuoden 2002 HTK-ohjeen mukaan vilppiepäilyt pitää aina käydä varsinaisen tutkinnan läpi, joten tämän pohjalta Huhtasaarin rikkomus ei ainakaan ollut plagiointia.

Päätös vaikuttaa kompromissilta: yliopiston saati Huhtasaaren etu ei ole, että prosessi jatkuu varsinaiseen tutkintaan, joten rehtorin päätös on jätetty tarkoituksella riittävän epämääräiseksi, eikä plagioinnista puhuta siinä suoraan. Jonkinlaisen torun Huhtasaari kuitenkin on ansainnut esiselvityksen perusteella. Niinpä yliopiston rehtori puhuu "viitteitä tehdyistä suorista lainauksista", joiden suhde plagiointiin jää ainakin minun mielessäni epäselväksi.

 

Ulkopuolinen selvittäjä, kasvatustieteen emeritusprofessori Jarkko Hautamäki oli vastaavan epämääräinen. Hänen mielipiteensä on, että hyvää tieteellistä käytäntöä oli loukattu useissa kohdin jättämättä viittaamatta alkuperäiseen lähteeseen, mutta plagioinnista hänkään ei puhu. (Kumpikaan Hautamäki tai rehtori ei viittaa kertaakaan HTK-ohjeeseen!) Hautamäki lisäksi selvitti, että gradun tarkastajien ei ole voinut olettaa huomaavaan suoria lainauksia, joihin ei ollut viitattu.

Huhtasaaren vastine puolestaan oli huomattavasti varmemmin muotoiltu, nähtävästi koska sitä on ollut mukana valmistelemassa perussuomalaisten "hovijuristi" Kari Uotin lakiasiaintoimisto. Huhtasaari puolustautuu usein tavoin. Ensinnäkin, hänen mielestään asian esiselvitys on "poliittisen asemani perusteella minua syrjivä". Toisaalta, syypäänä on ollut Huhtasaaren ohjaajat, jotka eivät ohjeistaneet häntä oikeanlaiseen viittaustekniikkaan. Kolmanneksi, Huhtasaari sanoo viittausten puuttumisen johtuvan huolimattomuudestaan ja että se on jo huomioitu gradun arvioinnissa. Neljänneksi, epäillystä rikkeestä on viisitoista vuotta, eikä Huhtasaari voi enää tehokkaasti puolustautua syytöksiltä.

Huhtasaaren puolustautuminen vaikuttaa enemmänkin julkisuuteen kuin tiedeyhteisöön suunnatulta. Rehtorin päätöksessä todetaan, että hyvän tieteellisen käytännön rikkomukset ovat niitä riippumatta tarkoituksellisuudesta tai siitä miten hyvin tutkija on ollut perillä eettisistä vaatimuksista. Samaten Hyvän tieteellisen käytännön rikkomukset eivät vanhene.

 

Huhtasaaren gradukalabaliikki onj hyvä esimerkki opinnäytetöiden eettisestä suosta. Yliopistojen arkistoissa on varmasti monia enemmän tai vähemmän epämääräisiä graduja, jotka ovat sujahtaneet väsyneiden ohjaajien ja tarkastajien sormien läpi. Ne ovat kuitenkin nyt osa tieteellistä kirjallisuutta, joten niitä pitää voida epäillä, kritisoida ja jopa tutkia niiden eettisiä standardeja, kuten minkä tahansa muun tutkimuksen. Näiden gradujen todellinen merkitys tiedeyhteisölle on kuitenkin monesti marginaalinen, joten erityistä intoa vanhojen kaiveluun ei kenelläkään ole. Niinpä yliopistojen lakimiehet joutuvat keksimään luovia ratkaisuja, miten luovitaan ohjeiden, ideaalien ja asioiden yleisen mitättömyyden kanssa.

Mitä lohdullista tarinassa sitten on? Huhtasaari lupaa lausunnossaan, että "Vastaavat huolimattomuusvirheet eivät tulisi toistumaan, mikäli palaisin tiedeyhteisöön."

Kommentit (5)

Eusa
Liittynyt16.2.2011
Viestejä15947

Suorien lainausten käytön ilman lähdemerkintää kohtuullisuuden perusteluksi tuo osaamattomuus on kuitenkin varsin osuva silloin, kun ko seikka on huomiotu opinnäytteen arvioinnissa ja se on silti saanut sentään hyväksytyn arvosanan.

Hienorakennevakio suoraan vapausasteista: (1+2¹+3²+5³+1/2¹*3²/5³)⁻¹ = 137,036⁻¹

Käyttäjä1200
Liittynyt2.1.2016
Viestejä140

Eusa kirjoitti:
Suorien lainausten käytön ilman lähdemerkintää kohtuullisuuden perusteluksi tuo osaamattomuus on kuitenkin varsin osuva silloin, kun ko seikka on huomiotu opinnäytteen arvioinnissa ja se on silti saanut sentään hyväksytyn arvosanan.

Hyvän maun mukaan jokaisesta suomen kielen sanasta vosi jatkossa olla lähdeviiuttaus Kielitoimiston sanakirjaan, muutenhan voisi vaikka luulla että tämä plagioi luvatta toisen käyttämiä sanoja. Vaikka sarkasmikin on yhtä naurettavaa.

Käyttäjä1200
Liittynyt2.1.2016
Viestejä140

Olisiko niin että hyvä gradu ei sisällä sitä ainuttakaan sanaa jota onjo käytetty jonkun toisen gradussa. Näin voisi välttyä sana blagioinnilta. Itse yläasteella sain omaan niskaan syytteet kopioinnista, kun olin kirjoittanuut esseeseen kohdan joka oli sanasta sanaan identtinen Wikipedia artikkelin kanssa. Joskus siis voi käydä tosi huono säkä. Huhtasaaren gradussa kuitenkin lienee kysempi isommasta tapauksessta ja ihan aidosta blagionnista?

Petri Sakkinen

Onko Huhtasaari joskus ollut tiedeyhteisön jäsen? Hän puhuu palaamisesta. 

Eusa
Liittynyt16.2.2011
Viestejä15947

Petri Sakkinen kirjoitti:
Onko Huhtasaari joskus ollut tiedeyhteisön jäsen? Hän puhuu palaamisesta. 

Kai pitäisi ensin pystyä määrittelemään käsite "tiedeyhteisö". Pystytäänkö? Ellei, kukin käyttää sitä tarkoitusperiensä mukaan...

Hienorakennevakio suoraan vapausasteista: (1+2¹+3²+5³+1/2¹*3²/5³)⁻¹ = 137,036⁻¹

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
Heinäkuu
2016
2015
2014