Kirjoitukset avainsanalla tutkijan työ

Mikroskooppikuva Leptospira-bakteereista. Kuva: Rob Weyant / Yhdysvaltain tartuntatautivirasto

Kuukausi sitten eläinlääkäriasemaketju Evidensia tiedotti, että syksyllä on havaittu kaksi leptospiroositapausta koirissa.

Leptospiroosi on Leptospira-suvun spirokeettibakteerien aiheuttama tauti, joka voi olla vaarallinen eläimelle tai ihmiselle. Suurin osa tartunnoista on lieviä ja parantuu itsestään. Arviolta kymmenen prosenttia tapauksista kuitenkin johtaa vakavampiin oireisiin, joihin voi liittyä munuaisoireita, aivokalvontulehdus ja verenvuotokuume.

Leptospiroositartuntoja on ihmisillä maailmassa vuosittain noin viidestä kymmenen miljoonaa, joka johtaa kymmeniin tuhansiin kuolintapauksiin. Leptospiroosin tautitaakka on ennen kaikkea tropiikissa ja Suomessa tauti on harvinainen. Ihmisillä esiintyy yksittäisiä tapauksia, todennäköisesti tropiikista saatuina tartuntoina. Samaten eläintartunnat ovat harvinaisia: hevosissa ja sioissa on löydetty muutamia vasta-ainepositiivisia yksilöitä, eli eläimillä on mahdollisesti jossain vaiheessa elämäänsä ollut tartunta. Koirilla tartuntoja on silloin tällöin, jälleen mahdollisesti ulkomailta saatuina tartuntoina.

Ihmisille tartunnat tuntuvat tulevan joko ammattitartuntana, jos ihminen käsittelee tartunnan saaneita eläimiä, tai vesiharrastuksista. Tietyillä alueilla esimerkiksi surffaajat ja melojat voivat saada tartunnan vedestä, jos he samalla saavat esimerkiksi haavan.

Leptospiroosia vastaan voi saada rokotuksen, mutta se antaa suojan vain osaan tartuntaa aiheuttavista Leptospira-lajeista. Lisäksi rokotteiden vaikutusaika on suhteellisen lyhyt.

 

Leptospiroositapaus herätti kiinnostukseni, koska ympäri maailmaa Leptospiran varastoisäntä, eli laji joka ylläpitää loista tai taudinaiheuttajaa, on yleensä jyrsijä, erityisesti rotta. Tropiikin tautitapaukset vaikuttavat liittyvän erityisesti ihmisten lähellä asuviin rottiin ja mustarottiin.

Leptospiroosia on useita eri lajeja ja kantoja ja osa niistä aiheuttaa vakavamman taudin, osa lievemmän. Nähtävästi lajien välillä on eroa kuinka helposti ne leviävät eri isäntälajeihin, mutta tätä ei tunneta hyvin.

Leptospira-bakteeri tuntuu liittyvän erityisesti kosteuteen. Se selviytyy ympäristössä kosteissa ympäristöissä ja tautitapaukset ihmisille liittyvät etenkin sateiden runsauteen. Tropiikissa Leptospira onkin kausittain esiintyvä siten, että se on yleisempi sadekauden aikana.

Ihmisen kasvattamista eläimistä koirat ovat hyviä saamaan leptospiroosin, koska bakteeri leviää muun muassa virtsan ja ulosteiden välityksellä. Koirat mielellään nuoleskelevat jyrsijöiden virtsajälkiä, mikä altistaa koirat tartunnoille. Siksi etenkin koirille suositellaan leptospiroosirokotusta.

Mielenkiintoista on, että Leptospira on suhteellisen yleinen rotilla ympäri maailman. Helsingin rottia on tutkittu ennen omaa tutkimushankettamme hyvin vähän, mutta Leptospira-prevalenssi on selvitetty vuosina 1951-52. Aimo Salmisen ja Veikko Rislakin tutkimuksessa Helsingin rotista noin 40 prosenttia kantoi Leptospiraa. Tämä luku vastaa Leptospiran yleisyyttä muuallakin maailmassa.

Yleisyydestään huolimatta Leptospira tarttuu melko harvoin pohjoisemmilla leveyksillä ihmiseen. New Yorkissa, joka on rottaisimpia kaupunkeja teollisuusmaissa, tapauksia on muutamia vuosittain. Vuonna 2017 rotista tarttui todennäköisesti kolme tapausta, joista yksi kuoli. Suomen lähialueilla tapauksia on enemmän kuin meillä: esimerkiksi Virossa ja Venäjällä leptospiroosi on paljon yleisempi ihmisissä ja kotieläimissä, vaikka rotissa Leptospira on yhtä yleinen.

Mikä sitten on syynä leptospiroositapausten määrän vaihteluun? Sitä on vaikea tietää, mutta se on luultavasti yhdistelmä sitä, että Suomessa ihmiset eivät juuri altistu rotille ja että täällä on riittävän kylmä bakteerin leviämiseen. Tosiasia on, että tiedämme hyvin vähän Leptospiran leviämistavoista.

Tutkimme juuri Helsingin rottanäytteistä Leptospiran yleisyyttä ja yritämme päästä vielä tarkemmin käsiksi siihen, mitä Leptospira-kantaa suomalaisilla rotilla esiintyy. Olemme saaneet tuholaistorjuntayhtiöiltä rotan raatoja, olemme irrottaneet näiden munuaiset ja nyt selvitämme kuinka monella rotalla löytyy munuaisista bakteeria. Tämän avulla pystymme arviomaan tarkemmin aiheutuuko niistä riskiä ihmisille tai eläimille Helsingissä.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Tuderna / Wikimedia Commons

Vuoden alku on lupausten aikaa. Yleensä en kovin paljon lupauksia anna. Viime vuodelle päätin, että teen vähemmän töitä, ja tämän onnistuin aika hyvin pitämään. 

Tälle vuodelle teen lupauksen: harkitsen tarkemmin mitä julkisuuteen kirjoitan tai sanon. Syy on yksinkertainen: olen yhä enemmän sitä mieltä, että maailma on parempi paikka, jos useampi ihminen vain jättäisi kirjoittamatta mitä heidän korvien välissään liikkuu. 

 

Ensimmäinen esimerkki: brittiläinen asianajana Jolyon Maugham. Maughan on tunteita herättävä henkilö, sillä hän on ollut mukana useissa Brexitiin liittyvissä oikeustapauksissa, joissa hän on käräjöinyt (ja myös voittanut) brittihallituksen useamman kerran.  

Jolyon Maughnan päätti eräänä joulukuisena aamuna kertoa twitterissä, että hän oli omakotitalonsa pihalla vaimonsa aamukimonossa tappanut ketun pesäpallomailalla. Kettu oli yrittänyt tunkeutua hänen kanatarhaansa ja jäänyt kiinni kanatarhan verkkoaitaan. 

Twiitin taustatarinastaa tiedetään vähän, joten avoimia kysymyksiä on monta. Miksei Maugham vain vapauttanut kettua? Miksi hän valitsi aseekseen pesäpallomailan? Kuinka paljon kettu kärsi?

Ennen kaikkea kuitenkin: Miksi Maugham päätti kertoa tästä tapahtumasta koko maailmalle Twitterissä?

Omiin twitter-sääntöihini kuuluu, etten twiittaa humalassa, vihaisena tai villieläimen tappamisen jälkeisessä adrenaliinipuuskassa. Suosittelen muillekin.  

Tarve villieläimen tappamiseen tietenkin voi tulla koska vain. Muistan itse erään kerran, kun olin kavereiden kanssa liikkeellä autolla maaseudun pikkutiellä. Pysähdyimme tarkastamaan tilanteen, kun tien reunassa näkyi kituva hilleri. Hilleri oli jäänyt nähtävästi osittain auton alle, niin että sen takaraajat ja takaruumis muutenkin oli pahasti ruhjoutunut. Hilleri oli vielä elossa, mutta sen kuolema oli vain ajan kysymys. 

Tuossa tilanteessa oikea ratkaisu on lopettaa hillerin kärsimykset mahdollisimman nopeasti. Hilleriekspertti en tuolloinkaan ollut, mutta suoraviivaisemmaksi ja varmimmaksi lopetustavaksi päätin, että etsin riittävän ison kiven ja murskaan sillä hillerin pään. Näin tapahtuikin ja hilleri pääsi kivuistaan. 

Tämä tapahtui aikana jolloin ei ollut vielä yleinen tapa kantaa jatkuvasti mukana kameraa, joten internettiin ei jäänyt ikuista jälkeä tästä tapahtumasta. Eipä murskattu hilleri erityisesti olisi soveltunutkaan IRC-galleriaan sisällöksi.

 

Toinen esimerkki: Ilta-Sanomien toimittaja Timo Haapala. Haapala on tunteita herättävä henkilö, koska hän kirjoittaa (tai omien sanojensa mukaan, tempaisee) usein Ilta-Sanomiin kärkkäitä kommentteja päivänpolitiikasta.  

Timo Haapala päätti itsenäisyyspäivän viikonloppuna kirjoittaa Twitteriin että ”koska tämä on vain huhu, en tee juttua, mutta jaettakoon täällä: Pekka Haaviston vaihtoa kuulemma pohditaan”. Tarina ei kerro kuka pohti ja missä, epäilemättä Haapala itse sitä ainakin pohti. Haapala sai tästä huhun jakamisesta kritiikiä niin toimittajilta kuin journalismin tutkijoiltakin. Toimittajan pitäisi - kai ainakin periaatteessa - olla luotettavan tiedon lähde ja taustoittamattomien juorujen levittäminen sopii siihen kovin heikosti.

Brittien viimekertaisten parlamenttivaalien yhteydessä analysoitiin, miten kansalaiset jakavat tietoa sosiaalisessa mediassa. Viime vuosina venäläisten bottien roolia on pohdittu ja arvioitu: tapahtuuko sosiaalisessa mediassa informaatiosodankäyntiä, jossa venäläisten twittertilien avulla pyritään levittämällä harhaanjohtavaa tietoa kansalaisten keskuudessa. Lopputuloksena oli, että venäläisten vaikuttaminen vaaleissa oli pientä. Suurin osa jaetusta harhatiedosta johtuu huomattavasti arkisemmasta syystä: medialukutaidottomat ihmiset jakavat huhuja ja harhatietoja.

Vanha kunnon juoruilu ja epävarmojen tietojen levittäminen on aina kuulunut ihmisen sosiaaliseen käyttäytymiseen. Ongelma syntyy siinä, kun kaikkia internetissä lukevia tietoja pidetään totuutena. Älä ole osa ongelmaa - pyri varmistamaan tiedot ennen kuin levität niitä eteenpäin.

Erityisen vaikeaa tietenkin on, jos arvovaltaisen median palkittu toimittaja lähtee levittämään juoruja. Tämä on epäilemättä myös journalistien sisäinen ongelma, sillä journalisteilla ei varsinaisesti ole mitään aseita tällaista toimintaa vastaan. 

Journalistin ohjeethan on hieman harhaanjohtavasti nimetty, koska journalistihan saa touhuilla Twitterissä ihan mitä rikkomatta journalistin ohjeita. Journalistin ohjeet velvoittavat tiedotusvälineitä, ei yksittäisiä journalisteja. Ne koskevat vain sisältöjä, jotka tiedotusvälineet julkaisevat, eivät toimittajien yksityisiä töräyksiä sosiaalisessa mediassa.

Mieti siis kahteen kertaan ennen kuin luotat journalistiin muualla kuin lehtensä sivuilla.

 

Kolmas esimerkki: Maailman ilmatieteen järjestön pääsihteeri Petteri Taalas. Taalas on tunteita herättävä henkilö, koska hän on viime aikoina esiintynyt suomalaisessa mediassa olemassa huolissaan ilmastokeskustelusta. Osittain Taalaksella on järkeviä pointteja - esimerkiksi ilmastotoimilla pitää olla laaja poliittinen hyväksyntä, että ne voivat onnistua. Toisaalta, Taalas on puolustanut erityisesti suomalaista metsäteollisuutta ja metsien hakkuuta. Tässä Petteri Taalas tuntuu kuitenkin astuneen omituisesti osaamisensa ulkopuolelle: Yle haastatteli laajasti metsien ja ilmastonmuutoksen asiantuntijoita viime vuonna ja totesi, että Taalaksen väitteet ovat epäilyttäviä.

Tutkijalla on tiukempi eettinen koodisto kuin journalisteilla: tylsästi nimetty Hyvä tieteellinen käytäntö koskee kaikkea tutkijan toimintaa tieteentekijänä, mukaan lukien ne aamuyön sumuisimmatkin twiitit. Eikä tutkijan tarvitse edes olla yliopiston palkkalistoilla, riittää mikä tahansa suhde yliopistoon tai Hyvään tieteellisen käytäntöön sitoutuneeseen tutkimuslaitokseen.

Tutkija ei saa valehdella, mutta hän voi käydä tieteellistä debattia: "Aidot tieteelliset tulkinta- ja arviointierimielisyydet -- ovat osa tieteellistä keskustelua eivätkä loukkaa hyvää tieteellistä käytäntöä." Tämä antaa melko laajan mahdollisuuden arvioida ja tulkita omista lähtökohdista. Esimerkiksi en voisi väittää, että tiedeyhteisön mielestä evoluutio on huuhaata, koska tästä tosiseikasta ei ole olemassa aitoa erimielisyyttä, mutta voin sanoa, että evoluutio on huuhaata, koska se on henkilökohtainen tulkintani.

Jos siis kohtaat tutkijan, joka on töissä suomalaisessa yliopistossa, voit luottaa siihen, että hän toimii Hyvän tieteellisen käytännön mukaan. Sen sijaan hänen yksittäiset väitteet maailmasta voivat hyvinkin olla tieteellistä debattia, josta toisella tutkijalla voi olla toisenlainen käsitys.

 

Neljäntenä annan vastaesimerkin: viime viikkoina perussuomalaiset poliitikot ovat hyökänneet historiantutkija Oula Silvennoista kohtaan ja ovat todenneet, että hänen Suomen Akatemialta saamansa rahoitus on "pelleilyä" ja "tuhlaamista". Akatemiarahoitus on kilpailluimpia suomalaisia tutkimusrahoituksia ja sen saamiseksi on läpikäytävä tiukka vertaisarviointi. 

Tämä sanottakoon selvästi: olen valmis puolustamaan tiedettä, kun sen kimppuun hyökätään poliittisin perustein. Perinteisesti tutkijat eivät ole erityisen hyviä keskinäisessä solidaarisuudessa tai kollegiaalisuudessa, mutta näissä tapauksissa tutkijat ansaitsevat laajan tuen. Silvennoinen itse kirjoittaa oivasti, kuinka tämänkaltaiset hyökkäykset on tarkoitettu pelästyttämään ja hiljentamaan tutkijoita. 

Kun kiista henkilöityy yksittäisiin tutkijoihin tai hyökkäykset kohdistuvat yksittäisiin hahmoihin, tieteen on vaikea puolustaa itseään. Yksittäinen tutkimusprojekti ei tuota objektiivista totuutta maailmasta, mutta tiede laajemmin tuottaa luotettavaa tietoa. Samaten tiederahoitus ei ole mikään objektiivisesti parhaille tutkijoille ja tutkimukselle lankeava rahasuihku, vaan päätöksiä tehdään erilaisista lähtökohdista. Rahoituksen saantiin vaikuttaa niin arvioitsijoiden kiinnostuksen kohteet ja fiilis, poliittinen ohjaus, aluepolitiikka ja kunkin alan sisäinen kilpailu.

Tiede ei ole luotettava yksittäisissä asioissa, vaan laajempana prosessina. Tutkimushankkeita ei voi objektiivisesti arvioida, joten tiedeyhteisön perustoimintamalli on nykyään, että se on luotettavinta tiedettä, joka saa muiden tieteentekijöiden hyväksynnän. Tiedettä kuitenkin tekevät yksilöt, joten yksilöitä pitää puolustaa.

 

Olen nyt kirjoittanut blogiani kuuden vuoden ajan ja tämä on ollut antoisa kokemus! Mielestäni on tärkeää, että tutkijat bloggaavat ja muuten viestivät tutkimuksestaan, joten blogini tulee jatkumaan toivottavasti kauas tulevaisuuteen. Blogini sijainti Tiede-lehden nettisivuilla on oivallinen ja kaiken lisäksi se tarkoittaa, että blogini on tuplaeettinen: blogikirjoituksiani koskevat journalistin ohjeet, ja koska esiinnyn tutkijana, myös Hyvä tieteellinen käytäntö pitää näissä täyttyä. 

Tutkijan kiireet eivät uran etenemisen mukana vähene, joten kirjoitusteni määrä tulee ehkä vakiintumaan nykyiseen kahteen tai kolmeen kirjoitukseen kuukaudessa. Mutta mistä minun kannattaisi kirjoittaa? 

Olen muutaman kerran menneisyydessä kysynyt lukijoiltani, että ketä he ovat ja mitä haluavat lukea. Nyt voisi olla taas aika uudelle kysymykselle.

Niinpä: Kuka olet? Miksi luet blogiani? Oletko täällä sattumalta vai tarkoituksella, satunnaisesti vai säännöllisesti? Mistä pidät, mistä et pidä blogissani? Mitä haluaisit enemmän?

Sana on vapaa.

Kommentit (6)

Vierailija
1/6 | 

Hei, luen blogiasi ensimmäistä kertaa. Tänne linkitettiin sosiaalisessa mediassa, Facebookissa jos tarkkoja ollaan. En yhden kirjoituksen perusteella osaa sanoa mitä haluaisin lukjana.

Vierailija
2/6 | 

Vähemmän politiikkaa ja enemmän tieteeseen ja sinun erikoisalaan liittyviä postauksia, eli eläinten käyttäytymistä ja evoluutiota. Ärsyttää, kun politiikkaa pakotetaan foorumeissa, joihin se ei suoraa liity.

Vierailija
4/6 | 

Keski-ikäinen pikkukaupungin asukas täällä. Luen usein blogiasi. Luonnontieteet laidasta laitaan kiinnostavat. Blogissasi on parasta aiheiden monipuolisuus, selkeys, piilohuumori ja monitieteellisyys.

Vierailija
5/6 | 

Luen mielenkiinnolla blogiasi, luonto kiinnostaa eniten, politiikka vähiten. Aiemmat kommentoijat jo toivat esille positiiviset puolet. Tuntuu, että harva tutkija osaa kirjoittaa asioista sinun tavallasi.

Vierailija
6/6 | 

Ensimmäistä kertaa tulin. Yhytin blogisi sattumalta facebook-streamissani. Oli mukava kokemus. Tieteentekijällä on täysi lupa olla oma mielipide, kun media on some ja netti; toinen tänne sopiva tekstiformaatti on tieteen popularisointi. 

Luonnontieteilijät saisivat laajemminkin kommentoida yhteiskuntaa, koska täällä on nyt pelkille humanisteille pikkuisen turhan isoja kysymyksiä ratkaistavana. Nuo Taalaksen metsäteollisuutta myötäilevät mielipiteet jäivät erikseen kiinnostamaan. Täytynee googlailla sitä lisää. 
 

Kuva: andy / Wikimedia Commons

Viimeisen parin vuoden aikana ilmastonmuutoskeskustelu on pyörinyt hyvin paljon yksilön valintojen ympärillä. Uusimpana keskustelun aiheena on tutkijoiden matkustaminen konferensseihin, kenttätöihin ja tutkimusvierailuille ympäri maailman.

Tämä on tietenkin symbolisesti merkittävä asia: jos tutkijat eivät pysty vähentämään ilmastonjalanjälkeään, miten akateeminen maailma pystyy uskottavasti kertomaan, kuinka tärkeää on, että päästöjä pienennetään?

Luonnon monimuotoisuutta tutkivaan biologiin lentomatkustaminen tietenkin kirpaisee erityisen pahasti, mutta silti tässä istun, tätä kirjoitusta näppäilemässä lentokoneessa. Olen palaamassa Varsovasta, jossa järjestettiin Euroopan nisäkästieteellinen konferenssi.

 

Ensimmäiset reaktiot ja toimenpiteet, joihin yliopistot ja rahoittajat ovat lähteneet, ovat kohdistuneet – kuten ilmastonmuutoskeskustelussa niin usein! – yksittäisten tutkijoiden tekoihin. Useat yliopistot ja tutkimuslaitokset kompensoivat lentoliikenteen päästöjä, esimerkiksi rahoittamalla projekteja, joiden tavoitteena on vähentää sitoa hiilidioksidia ilmasta. Muutamat rahoittajat, Maj ja Tor Nesslingin säätiö etunenässä, ovat kirjoittaneet rahoitettavilleen ohjeistuksia, joissa suosittelevat ilmastoystävällisemmän matkustusvaihtoehdon valitsemista.

Pienimuotoiset toimet ovat tietenkin järkeviä, sikäli kun ne vähentävät ilmastopäästöjä tehokkaasti, mutta ongelmaa niillä ei ratkaista. Kuten Nesslingin säätiö kirjoittaakin, työmatkaohjeistus on vasta ensimmäinen askel. Perusongelma on se, että tutkijoiden on pakko matkustaa.

Tutkijat elävät ja etenevät urallaan huomiotaloudessa. Tutkimuksen arvo mitataan nykyään sen mukaan, kuinka paljon muut tutkijat arvostavat tehtyä tutkimusta. Tämä on tietenkin monella tapaa hyvä lähtökohta, mutta ongelmat syntyvät, kun arvostusta mitataan.

Yksi tapa mitata arvostusta on laskea, kuinka usein muut tutkijat viittaavat tutkijan julkaisuihin. Ehtona sille, että tutkimukseen voidaan viitata on tietenkin se, että muut tutkijat tietävät, että tutkimus on julkaistu. Ei ole mitenkään ilmiselvää, että tutkimukset päätyvät näkyviin, sillä nykyään tutkimusta julkaistaan paljon. Vuodessa julkaistaan arviolta noin kaksi ja puoli miljoona tutkimusta ja määrä on jatkuvassa kasvussa. Tutkijan pitää siis mennä konferensseihin ja markkinoida omaa tutkimustaan, jotta muut huomaavat sen.

Toinen tapa mitata tutkimusta on jotenkin arvioida tutkijoiden mainetta, esimerkiksi vertaisarvioinnilla. Jälleen, mainetta kertyy vain, jos ihmiset tuntevat sinut. Paras tapa luoda yhteistyöverkostoja ja tutustua muihin tutkijoihin – saada nimensä näkyviin – on mennä konferensseihin.

Akateemisessa huomiotaloudessa joillakin on etumatkaa. Jos kokeneempi tutkija on jo tunnettu nimi, markkinointiin ei tarvitse käyttää yhtä paljon vaivaa: muut tutkijat jo rutiininomaisesti seuraavat, että mitäs sieltä seuraavaksi tulee ulos. Vastaavasti, jos nuorempi tutkija työskentelee tunnetun tutkijan tutkimusryhmässä markkinoinnin eteen pitää tehdä paljon vähemmän. Tutkijat, jotka työskentelevät tunnetussa ja arvostetussa tutkimuslaitoksessa ovat muutaman askeleen aina edellä huomiossa.

Akateemisen huomiotalouden kipupisteet liittyvätkin juuri epätasa-arvoon: Huomio ei välttämättä kohdistu aina parhaimpaan tutkimukseen. Toisaalta, huomion reuna-alueilta tulevat tutkijat joutuvat tekemään huomattavasti enemmän työtä päästäkseen näkyviin. Tämän takia esimerkiksi uraansa aloittelevilla suomalaisilla tutkijoilla ei ole varaa olla matkustamatta: meitä ei muuten huomata, ja jos meitä ei huomata, emme menesty akateemisella uralla.

Matkustamisen ansa on tietenkin vielä pahempi. Jos huomion huipulla olevat tutkijat – joiden ei oikeastaan enää tarvitse matkustaa konferensseihin – päättävät vähentää matkustamistaan, konferensseissa on vähemmän kokeneempia tutkijoita, joiden huomioon nuorempien tutkijoiden juuri pitää päästä. Jos varttuneemmat tutkijat vierailevat vähemmän muissa tutkimuslaitoksissa, he kohtaavat vähemmän nuorempia tutkijoita, jotka yrittävät päästä näkyviin.

 

Virtuaaliset konferenssit tai erilaiset etäosallistumisen tavat ovat yksi mahdollisuus ratkaista ongelma. Nämä voivat tietenkin vähentää painetta matkustaa, kunhan niitä tietoisesti suunnitellaan sen mukaan, että ne huomioivat syyt, jonka takia pitää matkustaa. Parhaassa mahdollisessa tapauksessa virtuaalikonferenssit säästäisivät ilmaston lisäksi myös ihan oikeaa rahaa ja mahdollistaisi osallistumisen niillekin, joilla ei ole nyt varoja matkustamiseen.

Yleisesti ottaen olen kuitenkin skeptinen siihen, että uudet, teknologiset ratkaisut tasoittavat huomiotalouden pelikenttää.  Monia seminaareja striimataan nykyään internettiin, mutta ainakaan minä en ole niitä siltikään erityisemmin seurannut.

Tutkijoiden lentämiseen liittyvät ilmastopäästöt ovat monin tavoin samanlainen ongelma kuin ilmastopäästöt yleensä. Ne eivät johdu siitä, että suuri joukko ihmisiä tekee tietämättömyyttään huonoja valintoja. Päästöjä ei ratkota syyllistämällä ihmisiä teoista, joihin järjestelmä heidät pakottaa. Ratkaisuna on muuttaa järjestelmää.

Varsinainen ongelma, joka pitää ratkaista, on tietenkin se, että miten tutkijat pääsevät etenemään urallaan tasavertaisesti ja miten huomiota pystytään jakamaan niille, jotka sen ansaitsevat. Tähän on nykyisessä tiedemaailmassa hyvin pitkä matka.

 

Maj ja Tor Nesslingin säätiö rahoittaa tällä hetkellä tutkimustani ja tätä lentoanikin.

Kommentit (1)

Vierailija
3/1 | 

Hyvä kirjoitus. Valitettavasti on vaikea kuvitella tilannetta, jossa jatkossakin oikeassa elämässä verkostoituminen ja ns. oikeisiin henkilöihin tutustuminen ei olisi tärkeätä. En ainakaan itse usko, että mitkään virtuaalitapahtumat tuota voivat korvata - ehkä sitten joskus tulevaisuudessa, jos kunnollisesta virtuaalitodellisuudesta tulee massahupia.

Lyhyellä aikavälillä voisi hyvä askel olla se, konferenssien tapahtumapaikkaa ja saavutettavuutta eri matkustusvälinein pohditaan vielä entistä enemmän.  Vaikka varmasti monelle joku Thessaloniki (https://matkailu.fi/thessaloniki/) olisi ilmaston puolesta mieluisempi tapahtumapaikka kuin vaikka talvinen Berliini, niin ehkä se sisäinen hyvä tunne helpommin saavutettavasta paikasta lämmittäisi kuitenkin lopulta enemmän.

Toksoplasman muodostama pseudokysti hiiren kudoksessa. Kuva: Yale Rosen / Wikimedia Commons.

Loisten leviäminen lajista toiseen on yksi loistutkimuksen suurista mysteereistä. Mikä määrittää sen, mihin isäntälajeihin loinen voi tarttua? Miksi joillain lajeilla on laajempi kirjo isäntiä kuin toisilla?

Tämän olen todennut monesti, mutta näihin kysymyksiin ei löydy yhtä vastausta. Biologiassa on aina olemassa sarja erilaisia vastauksia evoluutiosta molekyylitason mekanismeihin. Eräs tuore artikkeli antaa mielenkiintoisen vastauksen molekyylitason mekanismeista (josta voi olla hyötyä evoluution ymmärtämiseen). 

 

Yksisoluinen protisti Toxoplasma gondii aiheuttaa ihmisillä toksoplasmoosi-nimisen taudin, joka voi olla kehittyvälle sikiölle vaarallinen. Kolmannes maailman ihmisistä saa jossain vaiheessa tartunnan. Toksoplasma pystyy lisääntymään suvuttomasti missä tahansa tasalämpöisessä eläimessä, mutta se pystyy lisääntymään suvullisesti vain ja ainoastaan kissaeläimissä. Loinen pystyy siis sinänsä kasvamaan laajalla kirjolla, mutta osa lisääntymiskierrosta on tarkkaan rajattu.

Toksoplasma on jännä loinen, koska se saa isäntäeläimensä tykästymään kissan virstaan, on kyse sitten rotasta tai simpanssista. Toksoplasman tartuttamista rotista tulee tyhmänrohkeita seikkailijoita, kun taas simpanssit haluavat tutkia tarkemmin leopardin virtsajälkiä. Epäilläänpä, että jopa ihmisillä toksoplasmatartunta aiheuttaa muutoksia käyttäytymisessä, mikä altistaa muun muassa autokolareille. Mutta tämä on oma tarinansa (ja ei, toksoplasman vaikutukset ihmiseen eivät vielä ole erityisen selkeitä).

Tuoreessa tutkimuksessa tutkijaryhmä selvitti, mikä saa toksoplasman lisääntymään vain kissaeläimessä. Tutkimuksen menetelmät itsessä olivat jo hieno ikkuna siihen, mitä kaikkea nykyään voidaankaan tehdä.

Tutkijat kasvattivat toksoplasman koteloituneita muotoja, joita he keräsivät hiirten aivoista. Nämä koteloituneet muodot avattiin pepsiinilä ja suolahapolla, jolloin prosessi vastaa sitä, mitä tapahtuisi kissan mahalaukussa. Tämän jälkeen toksoplasma siirrettiin kissan suolistosta tehdylle organoidille. Organoidit ovat miniatyyrielimiä, joissa on oikean elimen rakenne, ja joita voi käsitellä kasvatusmaljalla.

Toksoplasma ei tehnyt mitään kissan suoliorganoidilla, eikä koteloista puretuissa toksoplasmoissa ollut lainkaan geeniaktiivisuutta. Tämä viittaa siihen, ettei toksoplasma pystyy lisääntymään kissan suolistossa sinänsä, vaan vaatii jotain ravinnon kautta tulevaa tarpeellista lisää. Tutkijat sitten lisäsivätkin linoleenihappoa organoidille ja toksoplasmat alkoivatkin lisääntyä.

Linoleenihapon tarve on mielenkiintoinen. Kissaeläimet ovat ainoita nisäkkäitä, joilta puuttuu delta-6-saturaasi-entsyymi, joka hajottaa linoleenihappoa. Tämä johtaa siihen, että kissaeläimillä on merkittävästi enemmän linoleenihappoa verenkierrossa ja suoliston solujen saatavilla. Kun tutkijat sitten yrittivät kasvattaa toksoplasmoja maljalla hiirten suolikasvatuksilla, johon oli lisätty linoleenihappoa ja delta-6-saturaasi-entsyymiä tuottavaa geeniä hiljentäviä aineita, toksoplasma kasvoi. 

Loinen siis tunnistaa kissaisäntänsä (ja alkaa suvullisesti lisääntyä) tietyn entsyymin puutteen takia, joka aiheuttaa tietynlaisen kasvuympäristön.

Toksoplasmatutkimus oli suhteellisen suoraviivainen, joskin työläs. Se on kuitenkin uraauurtava, koska tämä on ensimmäinen kerta, kun loistutkimuksessa selvitetään isäntäkohtaisen suvullisen lisääntymisen mekanismi. Tämän jälkeen tutkijat voivat selvittää tarkemmin toksoplasman evoluutiota ja toksoplasmaa voidaan alkaa kasvattaa laboratoriossa myös muissa kudoksissa kuin kissan suolistossa.

Tähän mennessä toksoplasman tutkimus on vaatinut kissojen käyttöä koe-eläimenä. Kissa on harvinainen koe-eläin ja työläs kasvatettava, eivätkä ihmiset ole erityisen innoissaan kissojen käytöstä. Yhdysvaltain maatalousministeriökin sulki kissojenkasvatuslaitoksensa yleisön paineen takia. Nyt toksoplasmatutkimus voi jatkua hiirimallilla.

Tietenkin, tämänkaltainen tutkimus tuottaa myös mahdollisuuksia tehdä oikeanlaisella lääkityksellä kissan suolistosta epäsuotuisan ympäristön toksoplasmalle. Jos kissojen suoliston linoleenihappopitoisuuteen päästään vaikuttamaan lääkityksellä, toksoplasman lisääntyminen pystytään estämään. Mutta tässä tapauksessa (eläin)lääketieteelliset sovellukset ovat ehkä tylsin näkökulma oikeasti mielenkiintoiseen tutkimukseen.

Kommentit (2)

Käyttäjä4499
Liittynyt21.7.2017
Viestejä7462
2/2 | 

Hieno tutkimus. Mietin vain, miten kissojen suoliston olosuhteiden muutos vaikuttaisi niiden normaaliflooraan... ja mieleen.

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
Heinäkuu
2016
2015
2014