Kirjoitukset avainsanalla fysiologia

Islanninsimpukka voi elää satoja vuosia. Kuva: Hans Hillewaert / Wikimedia Commons

 

Tiedämme tarkkaan mitä ihmiselle tapahtuu vanhetessaan: miten eri elimet muuttuvat, kuinka solujen perimä mutatoituu ja altistaa meidät syöville, miten suorituskykymme heikkenee ja miten ihminen lopulta kuolee. Itse kuoleman määrittely on vaikeaa, mutta tiedämme mitkä muutokset liittyvät siirtymään elävästä kuolleeksi. Perimmäinen kysymys on kuitenkin vielä vastaamatta: miksi ihminen vanhenee?

Biologeilla on joukko erilaisia vastauksia, jotka eivät ole toisensa poissulkevia.  Nämä selitykset koskevat erilaisia biologisia tasoja, joten ne ovat toisiaan täydentäviä vastauksia vanhenemisen miksi-kysymykseen. Osa selityksistä viittaa solutason tapahtumiin ja toiset taas evolutionaarisiin selityksiin.

Solutasolla vanheminen tapahtuu monin tavoin. Tiukin solujen jakautumiskykyä määrittävä raja on perimän telomeerien lyheneminen: jokaisessa solun jakautumisessa kromosomien päässä oleva telomeerialue lyhenee hieman. Näin ollen solut pystyvät jakautumaan vain rajallisen määrän kertoja. Solujen jakautuminen ei ole myöskään turvallista toimintaa: solun jakautuminen vaatii DNA:n kopioimisen ja jokaisella kerralla kun DNA:ta kopioidaan, siihen voi kertyä virheitä eli mutaatioita. Samoin solujen ikääntyessä ympäristön vaikutuksesta perimään kertyy mutaatioita, jotka saattavat estää solujen normaalin toiminnan. Siksi eliöillä on monia keinoja, kuten ohjelmoitu solukuolema, poistaa vanhenevat ja siksi vaarallisiksi muotoutuvat solut.

Evolutiivisia eliön elinkaarta koskevia selityksiä vanhenemiselle on runsas joukko. Suosituimpiin lukeutuu antagonistisen pleiotropian teoria. Pleiotropia tarkoittaa, että samat geenit vaikuttavat useaan eri ominaisuuteen, ja antagonismi tarkoittaa, että näiden ominaisuuksien välillä on jonkinlainen ristiriesa, trade-off. Jos joku geeni mahdollistaa tehokkaamman lisääntymisen nuorena, mutta vastaavasti edesauttaa vanhenemista, luonnonvalinta voi suosia geeniä ja se voi yleistyä populaatiossa. Esimerkiksi: BRCA-geenit ovat tärkeitä ylläpitogeenejä, joiden tietyt muodot saattavat lisätä naisten hedelmällisyyttä, mutta myöskin moninkertaistaa riskin saada rintasyöpä. Rintasyöpä kuitenkin usein ilmaantuu vasta lisääntymisiän jälkeen, joten luonnonvalinta tuolloin on heikompaa. Tämän teorian perusteella vanheneminen on hinta, jonka maksamme paremmasta lisääntymismenestyksestä nuorena.

Samansukuinen teoria on myös  mutaatioiden kertymisen teoria. Tämän taustana on ajatus, että muista syistä kuin vanhenemisesta – taudit, tapaturmat, saalistus ja niin edelleen - johtuva kuolleisuus tappaa niin paljon ihmisiä, että tietyn iän jälkeen yksilöitä on jäljellä enää hyvin vähän. Tällöin luonnonvalinta toimisi niin heikosti vanhoilla yksilöillä, ettei se poistaisi populaatiosta mutaatioita, jotka johtavat kuolemaan vanhalla iällä. Teoria siis väittää, että ihmiset elivät niin varhoin vanhaksi, ettei vanheneminen ollut varsinaisesti ongelma. Kääntäen tämä tarkoittaa, että nykyään ihmisen elämä on niin turvallista, että vanhenemisesta on tullut riesa.

Kolmas klassinen vanhenemisen teoria on kertakäyttöisen ruumiin teoria. Se kohdistuu lähinnä elämisen ympäristöllisiin rajoitteisiin: eliöiden pitää kasvaa, lisääntyä ja ylläpitää itseään. Koska ympäristö vaihtelee ja usein energian saatavuus on rajallista (esimerkiksi vuodenaikojen vaihtelun takia), eliöt eivät pysty kuluttamaan niin paljon energiaa oman kehonsa ylläpitoon kuin olisi tarpeen. Vanheneminen on siis tavallaan kyvyttömyyttä ylläpitää omaa ruumistaan.

Kaikkia näitä teorioita yhdistää ajatus siitä, että vanheneminen on jotain vahingossa tapahtuvaa, eikä sopeuma itsessään. Viime vuosina onkin syntynyt monia teorioita siitä kuinka vanheneminen voi olla sopeutuma. Nämä teoriat yleensä liittyvät ajatukseen, että vanheneminen voi olla tarkoituksellinen haaste eliöille, joka tehostaa evoluutiota. Samaan tapaan kuin soitimella urokset laitetaan järjestykseen, vanheneminen voi olla koko elämän mittainen valintapaine.

 

Ihminen ei ole ainutlaatuinen vanhenevien eläinten maailmassa: viime aikojen tutkimuksella on huomattu, että vanheneminen on yleinen piirre monilla eläimillä. Ihmisellä on kuitenkin omia mielenkiintoisuuksiaan, kuten naisten vaihdevuodet. Naisilla lisääntymiskyky loppuu ja he voivat elää vielä pitkään tämän jälkeenkin. Evoluutiobiologeilla on tietenkin useita ehdotuksia miksi näin käy, mutta ne lienevät oman blogitekstinsä aihe.

Vanheneminen kuitenkin tapahtuu ja voimme sille suhteellisen vähän. Vanheneminen myös etenee kuin juna. Aiemmin on ajateltu, että kuolleisuus hidastuu ihmisillä, jos he selviävät yli sadan vuoden iän. Tähän mennessä todistusaineisto ei tosin tue tätä ajatusta. Hyvin pitkäikäisten ihmisten vanheneminen on kuitenkin melko heikosti tunnettua, koska yli satavuotiaita on loppujen lopuksi melko vähän. Tulevina vuosina pystymme varmasti selvittämään tarkemmin tapahtuuko ihmisen kuolleisuudessa hidastumista erittäin vanhalla iällä ja mitkä tekijät vaikuttavat erityisen pitkään ikään.

 

Viimeisen parin kuukauden aikana on käyty laajaa debattia vanhenemisen rajoista. Joukko tutkijoita julkaisi Naturessa artikkelin, jossa he ehdottivat, että ihmisen vanhenemisella on tiukka yläraja: ihminen voi elää noin 115-vuotiaaksi, muttei tätä vanhemmaksi. Todistusaineistoksi he laskivat, miten ajan kuluessa vanhimpien ihmisten keski-ikä on muuttunut. 1900-luvun kuluessa vanhimpien ihmisten keski-ikä nousi jatkuvasti, mutta 90-luvun puolivälin jälkeen ihmisten saavuttama korkein elinikä ei ole enää noussut. Tutkijat ehdottivat, että ihmisen eliniän pitäminen on siis saavuttanut tasanteen. Saattaa siis olla, että ihminen kestää rakenteellisesti vain 115 vuotta ja tämän jälkeen kuolema on vääjämätön.

Vanhin tunnettu ihminen oli ranskalainen Jeanne Calment, joka kuoli vuonna 1997 saavutettuaan 122 vuoden kunnioitettavan iän. Tutkijoiden mielestä on epätodennäköistä, että hänen ennätystään rikotaan lähiaikoina.

Väite oli kuitenkin – kevyesti sanottuna – intohimoja herättävä ja monet tutkijat olivat tuloksesta jyrkästi eri  mieltä. Heidän mielestään lääketieteen kehitys voi painaa ihmisen elinikää vielä huomattavasti ylemmäs. Pienetkin lääketieteelliset keksinnöt voivat lisätä ihmisen elinikää ja näiden kertyminen puolestaan lisää ihmisten eliniän takarajaa.

Lisäksi tietenkin on olemassa vaihtoehto, että lääketieteellinen läpimurto poistaa kokonaan vanhemisen. Osa tutkijoista ajattelee, että nykyinen maksimi-ikä johtuu siitä, että osaamme hoitaa melko hyvin ihmisen tauteja, mutta emme osaa vielä hoitaa itse vanhenemista. Tulevaisuudessa voimme ehkä kohdistaa hoidon itse vanhenemiseen ja siten hidastaa ihmisen vanhenemisen ja ehkä jopa kääntää sen suunnan.

 

Biologi tietenkin siirtää katseensa eläimiin, jotka elävät pidempään kuin ihminen. Kasvit voivat elää huomattavasti pidempään kuin eläimet – esimerkiksi haapa voi olla käytännössä kuolematon – mutta ne ovat niin kaukaista sukua meille, että niiden vanheneminen on oma tarinansa.

Huikeimpia eläinkunnan ikääntyjiä on Turritopsis dohrinii, kuolematon meduusa. Kuten muutkin meduusat, tämän lajin yksilöt aloittavat elinkiertonsa toukkana, joka takertuu kiinni alustaan. Alustalla kiinni kasvava polyyppivaihe jakaantuu suvuttomasti ja vapauttaa uivia meduusoja. Nämä meduusat sitten lisääntyvät suvullisesti ja elinkierto voi jatkua. Turritopsis kuitenkin eroaa muista meduusoista siinä, että se voi aikuistuttuaan, siis muututtuaan meduusaksi, palata takaisin aikaisempaan tilaan, eli polyypiksi.

Tämä käänne tekee meduusasta kuolemattoman, koska se voi periaatteessa ikuisesti nuortua ja aikuistua. Se ei siis vanhene koskaan. Käytännössä meduusa on kuitenkin kuolevainen, sillä se voi kuolla jos esimerkiksi isompi eläin tulee ja syö sen.

Meduusan tutkimunen voi kuitenkin kertoa meille jotain ikääntymisestä. Meduusan ikääntymisen suunnan kääntö on loppujen lopuksi hyvin suoraviivaista: meduusa purkaa solujensa epigeneettisen säätelyn – siis käytännössä solujen erilaistumisen – ja palaa takaisin eräänlaiseksi kantasoluksi.

Kuolemattoman meduusan lisäksi on olemassa eläimiä, jotka ovat äärimmäisen hitaita ikääntyjiä. Vanhin tunnettu islanninsimpukka eli yli 500-vuotiaaksi. Kesällä uutisoitiin holkerista, Jäämerellä asustavasta haista, joka voi elää yli 400-vuotiaaksi. Kummallakin lajilla on huomattu joukko fysiologisia prosesseja, jotka mahdollistavat ikääntymisen. Jäämeren asukkien solujen peroksidaasiaktiivisuus on huomattavasti korkeampi kuin lämpimän alueen kaloilla. Tämä mahdollistaa vapaiden radikaalien aiheuttamien tuhojen rajoittamisen. Samaten solujen jakautumisessa tapahtuvien virheiden korjaaminen on näillä eliöillä tarkempaa kuin muilla. Vanhenemiseen voi selvästi siis myös sopeutua.

 

Ihmisen odotettavissa oleva elinikä tulee varmasti jatkamaan kasvua, mutta tuleeko korkein saavutettavissa oleva ikä nousemaan? Tähän emme vielä tiedä vastausta, koska emme tiedä riittävän hyvin mistä vanheneminen johtuu. Saattaa myös olla, että vanheneminen on niin syvällä rakenteessamme, että sen estäminen on toivotonta. Tai sitten on mahdollista, että joskus ihminen voi elää ikuisesti.

 

Kommentit (5)

Arija
Liittynyt1.4.2013
Viestejä12

Toisaalta yleensä nisäkkäät, jotka elävät vanhoiksi satsaavaat jälkeläistuotannon ja huolehtimisen laatuun.
Hiiret ja kanit, jotka elävätä vain tovin, lisääntyvät -kuin kanit.
Norsut ja ihmiset tuottavat vain muutaman poikasen naarasta kohti, edellisiin verrattuna.
Kun elinolosuhteet kehitysmaissa ovat parantuneet, samalla jälkeläistuotanto on kohtuullistunut, sillä useammat jäävät henkiin ja varakappaliden tuottaminen ei ole tarpeellista.

Karkea yleistävä havainto: mitä vanhemaksi elät, sitä vähemmän jälkeläisiä tuotat.
Onko kuolematon ihminen myös lapseton?

Tietämättömyys ei ole synti, sen hyväksyminen on.

Käyttäjä3475
Liittynyt4.1.2017
Viestejä3

3779: 80-luvulla eräs tunnettu japanilainen fyysikko (nimi unohtunut)  esitti artikkelissaan, että itseorganisoituvalla systeemillä on raja, jonka jälkeen se alkaa automaattisesti rappeutua. Tässä saattaisi olla itseorganisaatioilmiöön suuresti perustuvan eliönkin (kts. tutkija Tom Misteli) vanhenemisen selitys.

https://www.google.fi/#q=tom+misteli+self+organization+in+cells

HeLa-soluja viljellään kaikkialla maailmassa. Niitä käyttämällä on jo tehty yli 70 000 tutkimusta ja löydetty tuhansia lääkkeitä (esim. poliorokote). HeLa-solujen kromosomiluku poikkeaa hieman normaalista ja solut ovat jossain mielessä kuolemattomia. Jos näin on, minkä ehkä ymmärrän väärin, yksittäisen viljelmän ikä voi olla hyvin suuri

https://www.google.fi/#q=HeLa-solut+kuolemattomia

BCK
Liittynyt9.7.2010
Viestejä6960

Turritopsis dohrinii, kuolematon meduusa:

"Meduusan tutkimunen voi kuitenkin kertoa meille jotain ikääntymisestä. Meduusan ikääntymisen suunnan kääntö on loppujen lopuksi hyvin suoraviivaista: meduusa purkaa solujensa epigeneettisen säätelyn – siis käytännössä solujen erilaistumisen – ja palaa takaisin eräänlaiseksi kantasoluksi."

Vau. Siis eräänlainen biologinen kellon resetointi! Onkohan tiedossa miten tuo tapahtuu konkreettisesti? 

Tuomas Aivelo
Liittynyt3.1.2014
Viestejä207

BCK kirjoitti:
Turritopsis dohrinii, kuolematon meduusa:

"Meduusan tutkimunen voi kuitenkin kertoa meille jotain ikääntymisestä. Meduusan ikääntymisen suunnan kääntö on loppujen lopuksi hyvin suoraviivaista: meduusa purkaa solujensa epigeneettisen säätelyn – siis käytännössä solujen erilaistumisen – ja palaa takaisin eräänlaiseksi kantasoluksi."

Vau. Siis eräänlainen biologinen kellon resetointi! Onkohan tiedossa miten tuo tapahtuu konkreettisesti? 

Genetiikan tasolla toimintamekanismeja ei vielä tiedetä. Erilaiset stressireaktiot nähtävästi saavat tuon muutoksen käyntiin ja se voidaan esimerkiksi suolakäsittelyllä saada aikaan keinotekoisestikin. Nähtävästi se on luonnollinen suojamekanismi, kun ympäristö muuttuu epämiellyttäväksi.

Seksuaalikäyttäytymisen monimuotoisuutta esittävä taideteos Pompeiin raunioissa. Kuva: fil.feier / Wikimedia Commons

 

Luonnontieteet perustuvat siihen, että mittaamme asioita. Kuten Galileo Galilei pistämättömästi totesikin, luonnontieteilijöiden tehtävä on ensin tehdä asioista mitattavia ja sitten mitata ne.

Jussi Viitala kirjoitti eilisessä Ylen kolumnissaan homoudesta ja siitä minkälainen on homouden biologinen perusta. Hän astui siis kunniakkaasti Galileo Galilein jalanjäljille: käsitteli mittaustuloksia homojen ja heteroiden eroista. Suurin osa molekyylitasoa suuremman mittakaavan biologiasta tarkasteleekin juuri yksilöiden välisiä eroja. Tässä ollaan biologian kovassa ytimessä: yksilöt eroavat toisistaan, yksilöiden erot ovat usein perinöllisiä ja yksilöillä on lisääntymiseroja, joten luonnonvalinta hyrrää ja evoluutiota tapahtuu.

Mittaavaa biologia kiinnostaa siis ennen kaikkea yksilön ilmiasu, fenotyyppi. Kun vertailemme homojen ja heteroiden aivoja, tämä tarkoittaa, että jaamme ihmiset kahteen eri joukkoon, homoihin ja heteroihin, ja sitten mittaamme tiettyjä suureita aivojen rakenteista. Ne voivat olla osien kokoja, pituuksia tai tilavuuksia, tai sitten esimerkiksi eroja aktiivisuudessa, eli aivojen sähköisen toiminnan eroja: jännitteitä, magneettivoita ja sähkövirtoja.

Homojen ja heteroiden aivojen vertailussa on siis kaksi ilmiasullista keskeistä kysymystä: kuka on homo tai hetero ja minkälainen aivojen rakenne on. En ole neurobiologi, joten en osaa arvioida, mitä eri aivojen rakenteiden tai toiminnan mittaustulokset kertovat. (Wikipedian artikkelista voi saada käsityksen kuinka paljon näitä eroja onkaan tutkittu ja löydetty.) Sen sijaan olen homo, ja tiedän ettei homouden määrittely ole mikään yksinkertainen asia.

Myönnän, olen itse helppo homo: harrastan seksiä miesten kanssa, olen parisuhteessa miehen kanssa, jota voin sanoa rakastavani (mitä tahansa sekin sitten merkitsee!), en harrasta seksiä naisten kanssa, enkä voi sanoa kokevani samanlaista vetovoimaa saati rakkauden tunnetta naisia kuin miehiä kohtaan. Koen olevani homo, ja myös kulttuurisesti identifioidun homoksi. Tämä kaikki on pysynyt suhteellisen samana koko elämäni ajan. Olen siis jotain, jonka Jussi Viitala voisi luokitella olevan ehdoton homoseksuaali.

Tunnen monia ihmisiä, sekä heteroita että homoja, jotka pystyvät kuvailemaan seksuaalista suuntautumistaan samoin määrein. Tunnen myös monia ihmisiä, niin homoja, heteroita, jotain siltä väliltä kuin ei mitään näistä, jolle tämä määrittely ei ole yhtään niin suoraviivaista. Heidän määrittelynsä voi riippua päivästä, tilanteesta tai se voi muuttua elinkaaren aikana.

(Tässä kohtaan lienee paikallaan tehdä pieni määritelmällinen kommentti: Englannin kielen sexual kääntyy suomeksi niin sukupuoleen kuin seksiinkin liittyväksi. Selvyyden vuoksi mielelläni suomeksi erottelen nämä merkitykset: seksi ja seksuaalinen, sukupuoli ja sukupuolinen. Biologiassa puhutaan paljon parittelukumppanin valinnasta ja tästä käytän aina nimeä sukupuolivalinta, koska se liittyy ennen kaikkea koiraiden ja naaraiden eroon. Viitala iloisesti sekoittaa seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden.)

Tehdään ajatuskoe: haluat tutkia homouden syntymekanismeja ja pystyisit mittaamaan aivan mitä haluat. Voisit selvittää yksittäisen ihmisen perimän, muutokset hormonitasoissa koko raskauden ajalta ja vanhempien stressitasot milloin vain. Miten määrittelisit tutkimuksessasi, että kuka on hetero, kuka on homo ja kuka on joku muu, mikä?

Mikä tekee ihmisestä homon? Onko se jonkinlainen ”rakkauden” tunne samaa sukupuolta kohtaan? Vai onko se halu harrastaa seksiä saman sukupuolen edustajan kanssa? Onko homous piirre, jonka voi määrittää käytöksen perusteella? Mitä ihmisen tarttee tehdä, jotta hänet voi luokitella homoksi? Pitääkö ihmisen harrastaa seksiä samaa sukupuolta olevan kanssa, jotta hän on homo? Mikä lasketaan seksiksi? Onko homous piirre, joka syntyy vain ihmisen itsemäärittelyn kautta?

Entä kuinka suuri osa homoudesta on vain ympäristön määrittämää? Jos yhteiskunnassa homous on laitonta, ei ole vaikea ajatella, että sekä homouden itsemäärittäminen tai homouteen liitettävien käytöspiirteiden toteuttaminen on harvinaisempaa. Yhteiskunnallisesti ja sosiaaliset paineet voivat vähentää yksilöiden halua kokeilla seksuaalisuuttaan. Miten tämä vaikuttaa, kun mittaamme homoutta? Meidän pitää pystyä määrittelemään homouden jollain yleismaailmallisella tavalla, jos oletamme, että homouden takana on myös yleismaailmallisia biologisia tekijöitä.

Seksuaalitutkimuksen uranuurtajan Alfred Kinseyn ajatus oli asettaa seksuaalinen suuntautuminen janalle: täysin homosta täysin heteroksi. Olisiko järkevää vain kysyä tutkimusyksilöitä, että kuinka homo olet asteikolla nollasta kuuteen. Miksi tämä olisi millään tavalla järkevä jaoittelu? Kuinka monella ihmisellä on niin monta seksikumpppania, että hän voi määritellä olevansa ennemmin nelosen kuin vitosen homo? Entä jos on melkoisen homo, mutta ei kohtaa samansukupuolisia ihmisiä joiden kanssa harrastaa seksiä, joten harrastaa seksiä lähinnä eri sukupuolta olevien kanssa? Kohtaavatko ihmiset seksikumppaninsa sukupuolina, yksilöinä vai jonain siitä välistä? Onko ihminen joka kokee olevansa hetero, mutta on harrastanut seksiä sadan miehen ja sadan naisen kanssa enemmän vai vähemmän homo kuin mies, joka ei ole harrastanut seksiä yhdenkään miehen kanssa, mutta kokee olevansa homo?

Kaikesta päätellen seksuaalisuus ei määrity janalle, vaan siihen liittyy monimuotoisuus, joka ei helposti taivu luvuiksi tai mittareiksi.

Samalla kirkasotsainen galileogalilei on ajanut itsensä nurkkaan. Oikeaa vastausta homouden määrittelyyn ei olekaan. On vain enemmän tai vähemmän väkivaltaisia määrittelyjä, jotka loukkaavat ainakin jonkun ihmisen ihmisarvoa. Yksilön identiteettiä pitäisi arvostaa, mutta se ei välttämättä liity erityisen läheisesti ihmisen käytökseen. Käytöksen ja identiteetin irrottaminen toisistaan johtaa omituisiin johtopäätöksiin. Esimerkiksi Suomen Punainen Risti voi todeta, ettei se syrji homoja verenluovutuksessa, koska säännöissä puhutaan vain miehistä, jotka harrastavat seksiä miesten kanssa.

 

Onneksi homouden ja heterouden määrittelyn umpikujasta pääsee pois yhtä helposti kuin miten sinne on päädyttykin. Se vaatii asian ajattelua uudesta näkökulmasta – tai itse asiassa sitä, että homouteen suhtaudutaan sinä mitä se tarkoittaakin: seksuaalisena kiinnostuksena miehiä tai naisia kohtaan.

Nykyinen biologinen tutkimus vihjaa siihen suuntaan, että naisten ja miesten homoseksuaalisuus pohjautuvat erilaisiin biologisiin ilmiöihin. Jos miespuolisista kaksosista toinen on homo, tämä tarkoitaa että toisellakin on keskimääräistä suurempi todennäköisyys olla homo. Sama pätee myös naispuolisten kaksosten suhteen (joskin todennäköisyys ei ole ihan yhtä suuri). Sen sijaan, jos kaksoset ovat eri sukupuolta, todennäköisyys ei ole yhtään keskimääräistä suurempi. Naisten ja miesten homoseksuaalisuus siis johtuu todennäköisesti eri geeneistä.

Naisten ja miesten homoudessa on tukuittain eroja. Yksi esimerkki on raskauden aikaisen testosteronin vaikutus. Varmin tapa selvittää sikiöaikaisen testosteronimäärän on mitata oikean käden etusormen pituuden suhde nimettömän pituuteen. Matala suhde korreloi korkeamman testosteronimäärän kanssa ja korkea suhde taas matalan testosteronimäärän suhteen: naisilla suhde siis on keskimäärin suurempi kuin miehillä. Meta-analyysissä selvisi, että homoseksuaalisilla naisilla on merkittävästi pienempi suhde kuin heteroseksuaalisilla naisilla. Sikiöaikaisella testosteronitasolla on siis vaikutus tähän. Miehillä vastaavaa eroa ei kuitenkaan löytynyt hetero- tai homoseksuaalisten välillä.

Koska naisten kiinnostus naisiin ja miesten kiinnostus miehiin perustuu eri geeneihin, kyseessä on siis eri biologinen ilmiö. Selitettäväksi ei siis jää homous tai heterous, vaan kiinnostuksen kohdistuminen miehiin tai naisiin.  Kinseyn jana ei ole biologisesti järkeenkäypä, koska kyse on kahdesta eri janasta: kiinnostuksesta miehiä ja kiinnostuksesta naisia kohtaan. Tämä lähestymistapa tarjoaakin järkevämmän teoreettisen lähestymistavan, jolla voidaan selittää niin biseksuaalisuutta kuin aseksuaalisuuttakin.

Ojasta noussut biologi kuitenkin aavistelee jo joutuvansa saman tien allikkoon. Jos ihmisellä on mekanismit kohdistaa seksuaalinen kiinnostus miehiin ja naisiin, miten sitten vaihtelu näissä ryhmissä, puhumattakaan sukupuolten moninaisuudesta, vaikuttaa seksuaaliseen kiinnostukseen. Sormien pituussuhteiden mittaajat ovat havainneet, että matalampi testosteronitaso raskauden aikana lisää sekä heteronaisten että homomiesten mieltymystä maskuliinisiin miehiin.

Biologia voi hyvinkin selittää merkittävästi seksuaalista suuntautumista. Sen sijaan biologilla on vielä matkaa, että hän saa tehtyä seksuaalisuudesta mitattavan. Se ei onnistu ilman muidenkin alojen asiantuntijoiden apua.

Kommentit (6)

Vierailija

Korjatkaa tonne kuvatekstiin Pompeiji niin se olis oikein käännetty. Jookoskookos?

Vierailija

Olemme siis pitkälle samaa mieltä. Jos käytin vanhentunutta termiä, se johtuu siitä, että olen lukenut aiheesta vain englanninkielisiä tekstejä.  Homo - hetero-akselilla on tosiaankin kysymys kiinnostuksesta. Siinä suhteessa on kysymys hyvin samanlaisesta asiasta kuin vaistoissa yleensäkin. Ne eivät pääsääntöisesti ole ole mekaanisia toimintamalleja, jotka laukeavat tietyn avainärsykkeen laukaisemana, kuten Konrad Lorenz aikoinaan opetti, vaan nimenomaan toimintayllykkeitä. Eläimen aikaisempi kokemus ja tilanne ratkaisevat, noudatetaanko yllykettä ja miten, vai eikö noudateta.

Viime vuonna Naturessa julkaistun tutkimuksen mukaan sukupuolisuuteen liittyvien toimintaylllykkeiden takaa ei toistaiseksi ole löydetty muita tekijöitä kuin tuo sikiökauden androgeenipiikin voimakkuus. Odotan kiinnostuksella, mitä tuleva tutkimus paljastaa.

Vierailija

Sikiön aikaisen testosteronin määrä on myös linkitetty älykkyyteen, palkitsemisjärjestelmään, riskinottoon ja uhkien tunnistamiseen. Lisäksi alkoholin käyttö lisää testosteronin määrää naisilla. Näistä johtaen homot olisivat keskimäärin sokeampia uhkille (joka tukee SPR:N kantaa), ottaisivat vähemmän tietoisia riskejä ja olisivat muita herkempiä emotionaaliselle tuelle, josta saakin kuulla SJW:den suusta jatkuvasti. Eli siis kuinka kokemuksien kyseenalaistaminen rangaitsee asianomistajaa. Itse rangaistus rikoksesta jääkin sitten taka-alalle mikroaggressioiden noustessa keskipisteeseen. Mutta nyt pilaan taas päiväni feminismillä.

Viracocha

Minun mielestä tämä homoseksuaalisuuden ylikorostaminen alkaa jo muistuttaa uskontoa...

Vierailija

Homoseksuaalisuuden korostaminen nykyään (esimerkiksi erilaisten pride-marssien yms. kautta) saattaa olla seurausta yhteiskunnassa pitkään vallinneesta homovastaisesta tilanteesta, jossa homo on kohdannut sosiaalisen hyljeksinnän, helvettituomion, ja mahdollisesti jopa vankilan tai mielisairaalan. Kun tilanne on vapautunut, homoutta on mahdollisesti haluttu tuoda julkisesti esiin vastareaktiona aikasemmalle syrjinnälle.

Itse en ole homo, joten tämä oli vain omaa teoreettista pohdintaani asiasta.

Raspu
Liittynyt12.7.2010
Viestejä13878

Mun mielestä hieno ulostulo. Mitäpä näistä käkäilemään.
Ite olen jyystellyt joskus "leidareita" eli naisen näköisiä miehiä joilla kuitenkin on kulli.
Joku perverssia ajatuksen tasolla oleva idea siinä on. En pidä itseäni homona enkä edes bi-seksuaalina, koska en tunne minkäänlaista vetoa raavaisiin miehiin vaan noihin naisen näköisiin miehiin.
Silloin tällöin vietynä se tuntuu virikkeelliseltä "ruokalajilta", mutta ei ole mikään normi "illallinen".

You have to die few times before you really can live.
- Charles Bukowski

Kahdeksanviikkoinen ihmisen sikiö. Kuva: lunar caustic / Wikimedia Commons
Kahdeksanviikkoinen ihmisen sikiö. Kuva: lunar caustic / Wikimedia Commons

Ravinteiden saaminen emolta sikiöille ei aina ole helppoa.

”Miksi kutsutaan lajinsisäistä loista?”, eräs opiskelija kysyi. Hetkeäkään epäröimättä kollegani vastasi että sikiöksi.  Sikiöiden maailmaan mahtuukin monenlaista ravinnonhankintatapaa, joista monet ovat väkivaltaisia.

Suurin osa eläimistä ei näe suurta vaivaa muniensa ravitsemuksen suhteen. Emot munivat ja munat aikanaan kuoriutuvat emoltaan saamansa vararavintonsa turvin. Osa vanhemmista kantaa munia sisällään, mutta ei tarjoa poikasilleen lisäravintoa. Joissain tapauksissa kätevämpi ratkaisu on ravita sikiöitä niiden kasvun aikana emon kehon ravinnolla. Tällöin on helpompaa säädellä kulutettua energiaa ja hukkainvestointien määrä saattaa laskea.

Suurin osa sammakkoeläimistä hedelmöittää munansa ulkoisesti ja jälkikasvu saa kasvaa omillaan. Sympaattisten matosammakkojen porukka sen sijaan hedelmöittää munansa sisäisesti ja suurin osa niistä synnyttää eläviä poikasia. Ravinnon siirto emolta sikiölle ei kuitenkaan ole helpppoa. Munasammakkosikiöt ovat ratkaisseet ongelman kasvattamalla leuat, joilla ne voivat raastaa soluja äitinsä munanjohtimesta. Poikaset kasvavat munanjohdinta syömällä ja ovat synnytyksen jälkeen hyvin toimintakykyisiä.

Munanjohtimen syöminen ei ole väkivaltaisin sikiön ravinnonhankintataktiikka. Jotkut salamanterit ja hait syövät munia tai muita sikiöitä, jotka kehittyvät samassa munanjohtimessa.

Osalle nisäkkäitä on kehittynyt istukka, nerokas keksintö, jossa loisimissuhde saadaan rakeenteellisesti säädeltyä. Istukka kasvaa alkion ja emon vuoropuheluna. Hedelmöittynyt munasolu on tunkeutuja par excellence: jos se ei päädy kohtuun, vaan ruumiinonteloon, se saattaa tarttua mihin tahansa ja alkaa kasvaa kokoa. On sanottu, että kohdunseinämä on alkiolle vaikein paikka kiinnittyä! Ektooppiset (eli kohdunulkopuoliset) raskaudet voivat olla äidin hengelle vaarallisia - ja ne ovatkin kehitysmaissa merkittävä raskaudenajan kuolleisuuden aiheuttaja.

Istukka ei pelkästään kuljeta ravintoaineita sikiöön ja kuona-aineita sikiöstä pois. Se erittää monia aineita, jotka suojaavat sikiötä äidin immuunipuolustukselta. Esimerkiksi fosfokoliini estää äidin immuunireaktiota. Loisvertauksesta tekee ahdistavan osuvan se, että myös suolistossa loisivat sukkulamadot erittävät fosfokoliinia suojakseen.

Ennen istukan rakentumista äidin ja sikiön välissä on kuusi solukerrosta. Eri nisäkkäillä näistä jää jäljelle eri määrä kerroksia. Esimerkiksi hevosilla kaikki solukerrokset jäävät jäljelle, kun taas ihmisillä kaikki äidin solukerrokset katoavat ja alkionpuolinen osa istukkaa on suoraan kosketuksessa äidin verenkierron kanssa. Intiimiä yhdessäoloa, siis.

Mikä sitten säätelee sitä kuinka pitkään emo kantaa sikiötä ja kuinka valmiina sikiö putkahtaa maailmaan? Se on oma tarinansa, mutta ihmisellä kantoaikaa nähtävästi säätelee se, ettei äiti pysty käyttämään yhtään enempää energiaa sikiön kasvattamiseen.

Kommentit (3)

Käyttäjä3024_0
Liittynyt30.3.2014
Viestejä2959

Tämmöinen hassu idea tuli mieleen:pystyisikö fosfokoliinia hyödyntämään siinä että elinsiirteet eivät hylkiytyisi?

Tuomas Aivelo
Liittynyt3.1.2014
Viestejä207
ksuomala

Tämmöinen hassu idea tuli mieleen:pystyisikö fosfokoliinia hyödyntämään siinä että elinsiirteet eivät hylkiytyisi?

En osaa sanoa, mutta sitä varmasti tutkitaan. Ja kiinnostusta on varmaan myös esimerkiksi syöpäbiologian puolella.

käyttäjä-3779
Liittynyt12.5.2014
Viestejä1720

Ihmisen sikiö ei normaalitapauksessa liene väkivaltainen. Kuitenkin jotkut sikiön toimet kuten potkiminen ja nyrkittäminen saattavat tuntua tuskallisilta:

http://community.babycenter.com/post/a25012507/violent_baby_movements

Aivan liian vähän hyödynnetään ihmissikion oppimisvalmiutta. Esimerkiksi taskulampulla annettavia valomerkkejä voisi opettaa, samoin lauluja ja soittoa esim. metalofonilla.

Jos lapsi jo sikiönä on saanut muodostaa mielikuvan "ulkomaailman" olioista, hänelle ei syntyminenkään ole suuri järkytys.

Varsin usein vauvat aloittavat kommunikaation parkumalla, mutta vauva, joka jo sikiönä on tottunut kommunikoimaan pikemminkin katselee ympärilleen kiinnostuneena ja yrittää jotain puheenkin tapaista..

Ultraäänitutkimus ei välttämättä ole ihan haitaton. Kerran eräs seuraamani sikiö tuli ultraäänitutkimuksen jälkeen rauhattomaksi, eikä rauhoittunut normaalein toimenpitein. Vasta kun lapsen äiti oli ottanut aspiriinin, levoton vääntelehtiminen vähitellen lakkasi.

Kun kerroin tästä lääkärille, hän kirjoitti raporttiin, jonka satuin näkemään, että täällä kävi hölmöjä vanhempia.. (sanamuotoa en muista, mutta..)

Mainitsin asiasta toiselle, kokeneemmalta vaikuttavalle lääkärille, ja hän piti täysin mahdollisena, että ultraääni voi vaikuttaa häiritsevästi sikiön aivoihin..

Siili, tässä tapauksessa homeotermi. Kuva: Evelyn Simak / Wikimedia Commons
Siili, tässä tapauksessa homeotermi. Kuva: Evelyn Simak / Wikimedia Commons

Jotkut eläimet ovat hyviä säätelemään ruumiinlämpöään, toiset taas sietämään ruumiinlämmön vaihtelua.

Tiedättehän nuo suomalaisten arkipäiväiset ongelmat: kesällä on liian kuuma ja talvella on liian kylmä. Toppatakissa kainaloista hikoilee, mutta varpaat jäätyvät. Meille reilu parinkymmenen asteen ulkolämpötila on optimilämpötila: siinä emme joudu rehkimään lämmön haihduttamiseksi tai luomiseksi. Jos lämpötila on vähänkin korkeampi, joudumme kuluttamaan energiaa hikoiluun. Jos lämpötila taas menee tämän ali, lihastemme on hytistävä, jotta saamme tuotettua lämpöä.

Ihminen on taitava säätelemään ja ylläpitämään omaa ruumiinlämpöään, mutta heikko sietämään ruumiinlämmön vaihteluita. Jos ruumiinlämpömme heittää asteellakin ylös- tai alaspäin, tämä vaikuttaa heti toimintakykyymme. Tunnemme olomme sairaaksi heti, jos ruumiinlämpötila vähänkin poikkeaa totutusta.

Ihminen on siis tasalämpöinen eläin. Jo alakoulussa opetetaan, että tasalämpöisten eläinten lisäksi on vaihtolämpöisiä eläimiä - kuten käärmeet ja hyönteiset - jotka eivät pidä lämpötilaansa tasaisena, vaan ovat ympäristön lämmönmuutoksille alttiita. Selkeää, eikö?

Ei todellakaan. Tasa- ja vaihtolämpöinen ovat loppujen lopuksi merkityksettömiä käsitteitä. Käsitteiden epäkäytännöllisyyden voi paljastaa vaikkapa esittämällä otsikossa olevan kysymyksen: onko siili tasa- vai vaihtolämpöinen? Riemukseni löysin asiasta pitkällisen pohdinnan Vauva.fi -keskustelussa, jossa ansiokkaasti käydään läpi keskeiset huomioonotettavat näkökulmat.

Lähdetäänpä purkamaan tätä ongelmaa. Ensinnäkin pitää esitellä kolme keskeistä käsitettä: homeoterminen tarkoittaa eläintä, joka pitää ruumiinlämpönsä melko tasaisena, poikiloterminen eläintä, jonka ruumiinlämpö vaihtelee merkittävästi ja heteroterminen tarkoittaa eläintä, joka vaihtelee näiden kahden strategian välillä.

Siili olisi siis heteroterminen: se on pääsääntöisesti homeoterminen, mutta talven tullen se horrostaa – ryhtyy siis poikilotermiseksi. Samanlaisia heterotermejä ovat muutkin horrostavat eläimet, kuten lepakot, hiirimakit ja kolibrit. Heterotermian ei tarvitse myöskään olla kokonaisvaltaista: osa eläimistä on paikallisesti heterotermisiä, koska niiden ruumiiden jotkut osat ovat kylmempiä kuin toiset. Esimerkiksi kahlaajien jalat ovat käytännössä ympäristön lämpöisiä, vaikka muu linnun ruumis on tasaisesti lähempänä neljääkymmentä astetta. Tonnikalallakin ruumiin ytimen lämpötila on merkittävästi ihoa lämpöä korkeampi, koska uiminen tuottaa niin paljon lämpö. Nähtävästi ainoa puhtaasti poikiloterminen nisäkäs on kaljumyyrikkö, tuo Afrikassa maan alla asuva aitososiaalinen jyrsijä.

Kannattaa kuitenkin huomata, että homeotermi voi olla myös pysyvästi kylmä eläin. Esimerkiksi monet arktiset tai syvänmerenkalat ovat jatkuvasti ruumiinlämmöltään vain muutamia asteita plussan puolella. Onko tasaisesti neliasteinen kala tasalämpöinen?

Fysiologian kannalta kannattaa ottaa tarkasteluun kaksi muuta termiä: endoterminen ja ektoterminen. Endotermiset saavat lämpönsä omasta aineenvaihdunnastaan ja ektotermiset saavat sen ulkopuolelta. Niinpä, ihminen on endoterminen. Tyypillisesti ektotermisiä ovat esimerkiksi käärmeet ja muurahaiset, jotka paistattelevat auringossa. Yllättäviäkin endotermisiäkin löytyy: kimalaiset lämmittelevät kylmällä lentolihaksiaan aineenvaihdunnallaan ja edellämainitun tonnikalan lämpö nousee lihasten toiminnan vaikutuksesta.

Endoterminen ja ektoterminen -jako kertoo kuitenkin lämmönsäätelystä vain osatotuuden. Monet eläimet voivat olla ektotermisiä, mutta hyvinkin tehokkaita lämmönsäätelijöitä. Etenkin lähempänä tropiikkia, jossa aurinko lämmittää tehokkaasti, ektotermiset pystyvät käyttäytymisen avulla pitämään ruumiinlämpönsä hyvin tasaisena. Monet ektotermiset pystyvät myös taistelemaan taudinaiheuttajia vastaan nostamalla ruumiinlämpöään. Esimerkiksi bakteeritartunnan saaneet kärpäset hakeutuvat lämpimämpään ja saavat näin aikaan kuumeen.

Entä vastaus alkuperäiseen kysymykseen? Sanoisin, että siili on eläin, joka pystyy sisäisesti säätelemään hyvin tarkasti lämpötilaansa, mutta sietää myös ajoittain suuria ruumiinlämmön muutoksia. Vauva.fi -palstan keskustelijoiden lasten opettajille voisin suositella yksinkertaisempien kysymysten muotoilua ympäristötiedon kokeeseen.

Ihmistä voi hyvällä omatunnolla sanoa tasalämpöiseksi, mutta kun katsomme napamme ulkopuolelle, tilanne muuttuu vaikeammaksi. Heitettäisiinkö tämäkin käsite romukoppaan?

Kommentit (7)

kuningas
Liittynyt10.12.2007
Viestejä1246

Olisiko eksoterminen eikä ektoterminen?

War doesn't determine who's right but who's left.

There is no such thing as an atheist in a foxhole.

Tuomas Aivelo
Liittynyt3.1.2014
Viestejä207
kuningas

Olisiko eksoterminen eikä ektoterminen?

Ei! Se olisi taas kemiaa. Eksoterminen reaktio on reaktio joka luo lämpöä ja endoterminen reaktio puolestaan reaktio joka sitoo lämpöä.

Eikä myöskään ektodermi, joka kirjoitusvirhe pääsi aluksi lipsahtamaan mukaan. Se olisi puolestaan alkion solukerroksista uloin ja endodermi puolestaan sisimmäisin.

käyttäjä-3779
Liittynyt12.5.2014
Viestejä1720

Olin kerran syyskylmillä metsässä kävelemässä ja yhtäkkiä kuulin, kun joku eläin käynnisti "moottorinsa". Ääni oli aika kova, ensin matalampi, mutta muuttui yhä korkeammaksi. Käynnistystä kesti muutaman sekunnin ajan ja sitten ääni lakkasi ja jostain kasvista ponnahti lentoon pörriainen, jota arvelin kukkakärpäseksi.  Lentoääntä en kuullut lainkaan.

Ilmeisesti korkeutuva kimitys oli "moottorin" lämmittämistä..

 https://www.google.fi/#q=+kukkak%C3%A4rp%C3%A4nen+pictures

käyttäjä-3779
Liittynyt12.5.2014
Viestejä1720

Vaikeissa oloissa, esim. Talvisodassa, saattoivat sotilaat hieman kallistua vaihtolämpöisyyden puolelle, otaksun. Elikkä he rupesivat paremmin kestämään hyistä kylmyyttä vähissä vaatteissaan.

Itsellänikin on aina talven tullen vaikeuksia kestää armottomasti palelevana ensimmäisiä kävelylenkkejä, mutta totuttuaan ei edes huomaa viluaan.

Opettajatar
Liittynyt9.2.2015
Viestejä1

Hah! Juuri tarkistelin 3. lk:n BG-kokeita ja ajattelin aluksi että oikeissa koevastauksissa oli tullut virhe kun siilin väitettiin olevan tasalämpöinen!!! Sitten tarkistin kirjasta ja hyvänen aika niinhän sen sanottiin olevan, ja olin aina opettanut ja ajatellut ihan muuta, koska siili horrostaa... Enpä taida nyt sitten ottaa virhettä olipa oppilaan vastaus kumpi tahansa kun tuo on todella hämäävää. Näytän oppilaille tän artikkelin että saavat vähän funtsia. :)

 

Neutroni
Liittynyt16.3.2005
Viestejä30536
aggris aggris

Olin kerran syyskylmillä metsässä kävelemässä ja yhtäkkiä kuulin, kun joku eläin käynnisti "moottorinsa". Ääni oli aika kova, ensin matalampi, mutta muuttui yhä korkeammaksi. Käynnistystä kesti muutaman sekunnin ajan ja sitten ääni lakkasi ja jostain kasvista ponnahti lentoon pörriainen, jota arvelin kukkakärpäseksi.  Lentoääntä en kuullut lainkaan.

Ilmeisesti korkeutuva kimitys oli "moottorin" lämmittämistä..

 https://www.google.fi/#q=+kukkak%C3%A4rp%C3%A4nen+pictures

Kuulostaa kukkakärpäseltä. Ne (ainakin monet lajit) pitävät ininää värisyttämällä siipiään hieman paikallaan ollen. Se lämmittää niiden lentolihakset lentokuntoon. Kukkakärpäset inisevät myös, jos ne vangitsee, ilmeisesti tarkoituksena hämätä saalistaja irroittamaan otteensa. Olikohan sillä käyttöä soidinmenoissakin joillain lajeilla.

john

Mitä tarvitaan koko maailma tietää, että suuri ja voimakas profeetta nimeltään dr ratkaisu, hän on auttanut monia ihmisiä koko maailmassa monet ihmiset tulivat eri maista nähdä hänet ratkaisuja, kuten minulle, joka sijaitsee Yhdistyneessä kuningaskunnassa, koska olen sairaus (HIV) i kulkenut Britanniasta Afrikassa nähdä hänet parannuskeinoa ja se ei ota hänelle pilke silmä parantua löin pystyi tarjoamaan kaikki vaatimukset tarvitaan parannuskeinoa, ja olen nyt onnellinen, että olen nyt +1 tänä vuonna, ja miten jota en tavannut tätä dr todistuksen pääoman olisin ollut syvän ja liittyi esivanhempieni tänään ... .thanks dr ratkaisu hänen parannuskeinoa ja armotekonsa hän näyttää minulle ... sähköpostitse profeetta, dr ratkaisu, drsolution1@hotmail.com hänen verkkosivuilla on http://drsolution.webs.com/

Nämä ovat asioita,
1. HERPES
2. lassakuume
3. Tippuri
4. HIV / AIDS
5. LOW Siittiöiden
6. vaihdevuodet TAUTI
7. EPILEPSIA
8. aseptiikan
9.love oikeinkirjoituksen
10. munuainen parannuskeino
11.general oikeinkirjoituksen

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2017
Heinäkuu
2016
2015
2014