Kirjoitukset avainsanalla käyttäytyminen

Massospora-tartuntaan kuollut, takaruumiiton, kaskas. Kuva: TelosCricket / Wikimedia Commons

 

Hyönteismaailman omituisimpia lisääntymiskiertoja on Magicicada –kaskailla: suvun lajit elävät toukkavaiheessa 13 tai 17 vuotta, ja kaikki yhdellä alueella elävät lajin aikuiset kuoriutuvat runsaslukuisina saman aikaan samana vuonna. Tämä omituinen lisääntymiskierto on nähtävästi kehittynyt, jotta eri kaskaskannat eivät risteytyisi keskenään.

Alkulukuelinkierron mielenkiintoinen seuraus on, että näillä kaskailla on hyvin vähän erikoistuneita saalistajia tai loisia. Eräs sienilaji, Massospora cicadina, kuitenkin on erikoistunut lisääntymään juuri pitkän sukupolven välin kaskaissa. Sienen itiöt voivat olla lepotilassa 13 tai 17 vuotta ennen lisääntymistään. Massospora on samalla sieni, jolla on pisin sukupolvenväli.

Sienen elämä on sangen jännittävä, joten käydäänpä se tarkkaan läpi.

Sienen itiöt tartuttavat kaskaan, kun kaskaan nymfit kaivautuvat ylös maasta ja pintaa kohden. Itiöt tunkeutuvat kaskaan sisään ja muodostavat kampamaisen rakenteen kaskaan pehmeisiin sisäosiin. Kun sieni on kasvanut riittävän isoksi, se alkaa tiputtaa kaskaan takaruumiin jaokkeita irti yksi kerrallaan, siten että sienikasvusto on avoimesti näkyvillä. Tämä helpottaa sienen itiöiden leviämistä huomattavasti. Tutkijat ovat kutsuneet tätä elintapaa muotoilulla salt shakers of the death, kuoleman suolasirottimet.

Sieni siis ensin räjäyttää kaskaan sukuelimet tiehensä. Seuraavaksi se innostaa kaskaat parittelemaan.

Sieni tekee kaikkensa houkutellakseen yhä useampia kaskaita altistumaan itiöille. Tartunnan saaneet kaskaat liikkuvat enemmän kuin lajikumppaninsa, jotta itiöt leviäisivät laajalle alueelle. Sekä tartunnan saaneet naaraat ja koiraat alkavat reagoida sekä koiraiden että naaraiden parittelukutsuihin. Koiraskaskaat alkavat värisytellä siipiään kuin naaraskaskaat, jolloin ne onnistuvat houkuttelemaan lajikumppanikoiraitaan parittelemaan sienimassan kanssa.

Miten sieni sitten pitää huolen, että kaskaat jaksavat paritella vaikka ruumiista tippuu osia? Tietenkin huumeilla. M. cicadina tuottaa katinonia, joka on khat-kasvista tuttu efedriinin kaltainen piriste. Lähisukuinen M. levispora tuottaa psilosybiiniä, madonlakeista tuttua psykedeelistä alkaloidia.

Sitä, miten sienet muuttavat kaskaan huumeluolaksi, ei tiedetä. Sienten tartuttamista kaskaista tai sienistä ei ole löydetty entsyymejä, joita psilosybiinin tai katinonin tuotantoon tarvitaan.

Kun sienet sitten pääsevät tartuttamaan toisen uhrinsa, ne vaihtavat taktiikkaa. Sieni muodostaa seuraavan kaskaan sisällä kestoitiöitä, jotka kestävät odotella seuraavan 13 tai 17 vuotta seuraavaa kaskassukupolvea. Kestoitiöiden tuotannon tehostaakseen sieni steriloi kaskasuhrinsa, jottei se kuluta liikaa energiaa omaan lisääntymiseensä.

Massospora-sienet ovat siis sangen groteskilla tavallaan onnistuneet turvaamaan oman selviytymisensä. Nyt ne kiinnostavat ihmisiäkin: jos evolutiivisesti kekseliäät sienet ovat kehittäneet uusia yhdisteitä isäntiensä kontrolloimiseksi, niistä voi olla lääketieteellistä hyötyä.

Kommentit (4)

Pume
1/4 | 

Osataanko sanoa, ovatko sellaiset  loiset (ja taudinaiheuttajat kuten virukset) jotka tappavat isäntänsä, loisimisessa varhaisemmalla kehitysasteella kuin lajit, joiden isännät jatkavat elämäänsä? Tarkoitan tällä sitä, että eikö vaikkapa kihomadon strategia,  jossa isäntä elää ja jatkaa sukuaan tuottaen lisää kasvuympäristöjä kihomatojen jälkeläisille, ole pitkällä tähtäimellä tehokkaampi? Jos näin on, voidaanko olettaa että kaskaiden loissieni muuntuisi ajan myötä vaarattomammaksi jolloin se voisi esiintyä käytännöllisesti katsoen koko kaskaspopulaatiossa? 

Deimos
Liittynyt7.1.2019
Viestejä11224
3/4 | 

Hitto, sieni joka tekee zombieksi ja seksihulluksi. Want.

BW kirjoitti: "The mad man from Tikkurila, who eats (drinks) more than he earns!
Einstein:Only two things are infinite, the universe and human stupidity, and I'm not sure about the former.
Einstein:The most beautiful experience we can have is the mysterious.It is the fundamental emotion that stands at the cradle of true art and true science.
Reifengas: Saattaa säilyäkin pimeä markkina jonkin aikaa, mutta ...tuoni vie.Valtion on otettava omansa, huolehdittava omistaan, ja valtio olemme me.

Tuomas Aivelo
Liittynyt3.1.2014
Viestejä211
4/4 | 

Pume kirjoitti:
Osataanko sanoa, ovatko sellaiset  loiset (ja taudinaiheuttajat kuten virukset) jotka tappavat isäntänsä, loisimisessa varhaisemmalla kehitysasteella kuin lajit, joiden isännät jatkavat elämäänsä? Tarkoitan tällä sitä, että eikö vaikkapa kihomadon strategia,  jossa isäntä elää ja jatkaa sukuaan tuottaen lisää kasvuympäristöjä kihomatojen jälkeläisille, ole pitkällä tähtäimellä tehokkaampi? Jos näin on, voidaanko olettaa että kaskaiden loissieni muuntuisi ajan myötä vaarattomammaksi jolloin se voisi esiintyä käytännöllisesti katsoen koko kaskaspopulaatiossa? 

Yleensä se kuinka suurta haittaa loinen aiheuttaa isännälleen on verrannollinen siihen kuinka paljon loinen saa itse hyötyä isännästään. Mitä enemmän loinen haluaa kasvaa ja levitä, sitä haitallisempi se on isännälleen. Ja kääntäen: jos loinen haluaa olla vain vähän haitallinen, se ei voi ottaa kovinkaan paljon resursseja isäntäyksilöltään.

Evoluutio ei varsinaisesti optimoi pitkää tähtäintä, vaan lyhyttä. Valinta ei myöskään loisissa kohdistu ryhmään, vaan yksilöön. Kannattaa muistaa, että loiset kisaavat toistensa kanssa. Jos yksi loisyksilö päättäisi, että nyt ryhdytään himmailemaan, ei käytetäkään tätä isäntää loppuun, muut loisyksilöt, jotka saavat paremmin käytettyä hyödyksi isännän resursseja, lisääntyisivät paremmin kuin pitkän aikavälin strategiaa optimoiva loisemme. 

Eli: ei voida olettaa. Sieni kehittyy siihen suuntaan, mikä optimoi sen lisääntymistä. Se voi loisesta ja tilanteesta riippuen tarkoittaa joko suurempaa tai pienempää virulenssia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Zürichiläinen rotta. Kuva: Roland Fisher

Väitöstutkimuksessani otin Madagaskarilla kiinni hiirimakeja ansaan, jossa oli syöttinä banaania. Hiirimakit tulivat mieluusti ansaan ja antoivat minun mitata ja ottaa näytteet. Kun seuraavan kerran ansa taas viritettiin, osa hiirimakeista palasi auliisti nappaamaan banaaninsiivun. Osa hiirimakeista oli nisäkästutkimusslangilla trap-happy - ne tulivat aina ansaan, kun se oli viritetty.

Tutkimuskauden edetessä ja sadekauden lähentyessä hiirimakit tulivat kuitenkin yhä vähemmän ansoihin ja marraskuun lopulta vain yksittäisiä makeja tuli joskus ansoihin. Oletimme, että syynä on vuodenkierron eteneminen: kuivan kauden jälkeen hiirimakit syövät lähinnä kasviperäistä ravintoa, kunnes sateiden lisääntyessä hyönteisiä on enemmän ja hiirimakit syövät lähinnä hyönteisiä.

Ajattelimme siis, että loppujen lopuksi ansassa tarjoiltu banaani ei vain ollut niin houkutteleva kuin ulkoa saatavat hyönteiset. Tämä aina hieman epäilytti minua, sillä vaatii aikamoista harkintakykyä, että hiirimaki osaisi punnita banaaninsaantiin vaadittavan vaivan, eli muutaman tunnin ansassa kökkimisen, ja hyönteisten metsästyksen helppouden välillä kumpi on kannattavaa.

Loppujen lopuksi emme tiedä, miten hyvin hiirimakit osaavat punnita eri vaihtoehtoja.

Loisten leviämisen kannalta tämä ruokavalion muutos on tietenkin merkittävä: hyönteiset toimivat loisien väli-isäntänä, joten kun hiirimakit alkavat syödä hyönteisiä, niiden loislajisto luultavasti muuttuu. Ja jos emme saa kiinni hiirimakeja enää tuolloin, emme tiedä miten niiden loislajisto muuttuu.

 

Tammikuussa mieleeni palasivat hiirimakit, kun kävin kiertelemässä Helsingin Harjussa kotini lähellä olevia rottien koloja. Olin koko syksyn seurannut, kuinka koloissa oli tuoreita kaivuujälkiä ja niiden ympärillä näkyi rottien elämän jälkiä.

Kun tammikuun alussa newyorkilainen rottatutkija kävi Helsingissä vierailulla, hän kertoi, että talveksi rottien kolot hiljenevät New Yorkissa. Sitä ei tiedetä kuolevatko rotat pois vai muuttavatko ne jonnekin muualle. Tuolloin sanoin, että Helsingissä rotankolot vaikuttavat aktiivisilta koko talven. Että Suomessa ehkä rotat ovat tottuneempia kylmään.

Seuraavalla viikolla kuitenkin tuli talven kovimmat pakkaset ja luntakin satoi. Samaan aikaan käytännössä kaikki eri puistoissa seuraamani rotankolot hiljenivät, yhtä lukuun ottamatta.

Tuntuu hassulta ajatukselta, että puiston kaikki rotat olisivat kuolleet parissa päivässä rajujen pakkasten alettua. Tuntuu yhtä hassulta ajatukselta, että kaikki rotat olisivat muuttaneet puistosta pois parissa päivässä.

Laitoin viestiä tutulle biologian opettajalle, joka oli aiemmin kertonut tietävänsä rottia kuhisevan paikan Alppiruusupuistossa Helsingissä. Sielläkin on kuulemma hiljaista talvella.

Sinänsä siinä, että jyrsijät tulevat rakennuksiin sisälle ei ole mitään erityistä. Niin käy joka syksy, kun ilmat kylmenevät. Rottien muutto kuitenkin näyttää aika nopealta muutokselta. Se näyttää myös mielenkiintoisesti toistuvalta: jos rotat muuttavat asuinpaikkaansa joka talvi ja sitten taas keväällä palaavat puistoihin.

Helsingin viemäreissä asuu rottia. Se olisikin luonteva paikka lähteä kylmää säätä karkuun. Jotenkin kuitenkin ajatus siitä, että helsinkiläiset rotat muuttavat joukoittain puistoista viemäreihin pakkasten alettua vaikuttaa liian suunnitelmalliselta. Yleisesti ottaen rottia näkyy talvella ulkotiloissa vähemmän kuin kesällä: kyseessä voi olla se, että rottakannat ovat talvella pienempiä, tai sitten rotat hengailevat talvet viemäreissä.

On kyse sitten hiirimakin tai rotan päätöksenteosta, näiden asioiden tutkiminen on villeillä eläimillä vaikeaa. Ajatus rottien säännöllisistä muutoista on kuitenkin hyvin sympaattinen ja kuulostaa tautien leviämisen kannalta hyvin merkittävältä.

Kommentit (1)

Piirroskuva kaksoiseläimestä. Kuva: Ernst Haeckel / Wikimedia Commons

Maailmassa on tiettävästi yksi eläinryhmä, jonka jäsenet pariutuvat kerran elämässään pysyvästi, eivätkä lisäänny kenenkään muun kuin oman parinsa kanssa. Ne ovat vieneet sitoutumisen kokonaan omalle tasolleen, joka heijastuu niiden nimessäkin.

Kaksoiseläimet (Diplozoidae) yhtyvät aikuistuessaan toiseen lajinsa edustajaan, kasvattavat sukuelimensä yhteen ja loisivat kalojen kiduksissa. Madot ovat kaksineuvoisia, eli kummallakin yksilöllä on koiras- ja naarassukuelimet.

Parhaiten tunnettu kaksoiseläinlaji on kaksoiseläin (Diplozoon paradoxum). Tämä hieman alle sentin kokoinen mato elää eurooppalaisten särkilajien kiduksissa, jossa ne imevät verta. Kevään ja kesän aikana kaksoiseläin munii, ja munista kuoriutuu toukkia, jotka jäävät elämään kalojen kiduksiin. Toukan kehitys pysähtyy diporpa-vaiheeseen, kunnes se kohtaa toisen diporpan. Diporpa voi elää useita kuukausia seuralaistaan odotellen. Jos seuralainen löytyy, toukat aikuistuvat yhdessä ja kasvavat toisiinsa kiinni. Jos seuralaista ei löydy, diporpa kuolee.

Aikuistumisen yhteydessä niiden sukujohtimet kasvavat yhteen siten, että alkuperäisistä yksilöistä toinen voi hedelmöittää toisen munasolut omilla siittiöillään ja päinvastoin.

Aikuisena kaksoiseläin toimii siis kuin kaksineuvoinen eläin, joka pystyy hedelmöittämään itsensä. Samalla kuitenkin kaksoiseläin on keksinyt miten pystyy lisääntymään suvullisesti. Yksineuvoisista lajeista syvännekrottien elämä on samansuuntainen: naaraskala on suurikokoinen syvänmerenkala, mutta koiraat ovat vain muutaman millin pituisia. Näiden lajien koiraat tarttuvat kiinni naaraisiin ja yhtyvät näihin kiinni muuttuen käytännössä kivespussiksi. Kaksineuvoisuuden ansiosta kaksoiseläimen lopullinen kohtalo vaikuttaa tasa-arvoisemmalta.

 

Hurmaavan elämäntapansa lisäksi kaksoiseläimellä on läheinen tieteellinen yhteys Suomeen, sillä lajin on tieteelle kuvannut Ruotsinsalmella syntynyt biologi Alexander von Nordmann vuonna 1832. Von Nordmann oli valmistunut Turun Akatemiasta ja hän jatkoi tutkimuksiaan Berliinissä Karl Rudolphin johdolla, koska Turun palo oli tuhonnut mahdollisuudet jatkaa tutkimusta Suomessa. Berliinissä Von Nordmann erikoistui loisiin, erityisesti kalojen silmien ja kidusten loisiin. Tänä aikana Von Nordmann myös tarkasteli kaksoiseläimien elämänkiertoa.

Berliinistä Von Nordmann siirtyi Odessaan, jonka ranskalaisessa lukiossa hän toimi opettajana toistakymmentä vuotta. Näinä vuosian hän teki useita näytteidenkeruu- ja tutkimusmatkoja Itä-Euroopassa, Venäjällä ja Keski-Aasiassa. Von Nordmannin keräämät kokoelmat ovat nykyään Odessan yliopiston luonnontieteellisten kokoelmien pohja.

Lopulta Von Nordmann päätyi Helsingin yliopistoon, josta hänelle tarjottiin eläin- ja kasvitieteen professorin virkaa. Virka jaettiin myöhemmin kahtia niin, että Von Nordmann jatkoi Suomen ensimmäisenä eläintieteen professorina. Von Nordmann oli samaan aikaan kansainvälinen tutkija ja suhtautui penseästi ajan kansallisradikalismiin, mutta myös tutkimustavoiltaan kuvaileva ja havaitseva. Von Nordmann ei muun muassa puuttunut Darwinin evoluutioteoriasta vellovaan keskusteluun.

Von Nordmann palkittiin työstään todellisen valtioneuvoksen arvonimellä, joka venäläisessä rankijärjestelmässä vastasi kenraalimajurin sotilasarvoa ja joka oikeutti puhutteluun "teidän ylhäisyytenne".

 

Loistutkijalta kysytään yllättävän usein, että mikä on lempiloisesi. Pitkällisen pohdinnan jälkeen olen valmis nimeämään kaksoiseläimen lempiloisekseni.

Kohtasin ensimmäisen kaksoiseläimeni ensimmäisellä biologian kurssillani yliopistossa. Eläintieteen kurssin laakamato-kerralla tutkailimme mikroskoopilla vanhoja - merkinnöistä päätellen jossain 1900-luvun alkupuolella tehtyjä - kaksoiseläinpreparaatteja.

Kaksoiseläimet ovat kiehtovia. Kaksoiseläindiporpien yhdistyminen johtaa hyvin intiimiin aikuismuotoon, jossa yksilöitä ei voi erottaa toisistaan. Se näyttää aidosti kahden eläimen saumattomalta yhdistymiseltä.

Kaksoiseläin kietoutuu myös viime vuonna julkaistun Loputtomat loiset -kirjani tarinaan. Kirjani kannessa on Ernst Haeckel luoma kuvataulu erilaisista loisista. Tästä kuvataulusta on kuitenkin poistettu yksi loinen, jotta kanteen saadaan kirjan nimi ja oma nimeni. Tämä loinen oli sattumoisin juuri kaksoiseläin. Kirjani kannesta kadonnut kaksoiseläinkuva onkin tämän blogin kuvituksena. Kaksoiseläimen katoaminen jäi harmittamaan sen verran, että tammikuun Suomen luontoon kirjoittamassa jutussani Suomen luonnon loisista kaksoiseläin on merkittävässä roolissa.

Mitä minun ja kaksoiseläimen välisessä suhteessa on vielä saavuttamatta? Ainakin elävän yksilön kohtaaminen, koska en ole koskaan nähnyt luonnossa kaksoiseläintä.

Kommentit (2)

Isorotta etsimässä jyviä ja siemeniä. Kuva: tobí / Wikimedia Commons.
 

Pari viikkoa sitten kirjoitin pelon maisemasta: siitä miten saalistajien pelko vaikuttaa siihen, miten saaliseläimet käyttäytyvät ja liikkuvat luonnossa.

Pelon maisemalle (landscape of fear) on muotoutumassa sisarkäsite, ällötyksen maisema (landscape of disgust). Ajatus on jälleen yksinkertainen: eläimet yrittävät välttää sellaisia alueita, joissa niillä on riski saada loistartunta. Niinpä eläinten kokemukset riskialttiista alueista muokkaa siten, miten ne keräävät ravintoa tai muuten käyttävät hyödyksi elinalueitaan.

Ällöttävän alueen käsite jos mikä on helposti ymmärrettävissä. Ihmisillä on hyvin vahvat ällötyksen maisemat, joihin kuuluvat niin likaiset julkiset vessat kuin sotkuiset roskakatokset.

Mitä merkitystä sitten sillä on, että jotkut alueet ällöttävät eläimiä ja toiset eivät? Aivan kuten saalistajien pelko rajoittaa saaliseläinten toimintaa ja aktiivisuutta, samoin loisten pelko voi rajoittaa eläinten toimintaa. Evoluutiobiologisin termein sanottuna loisten pelko siis aiheuttaa eläimille kustannuksia: ne eivät voi aina valita helpointa ravintoa, pesäpaikkaa tai lepopaikkaa, koska ne voivat altistaa loisille.

Eläinten pitää tasapainottaa riskejä. Ravinnonhankinnan ja loistartunnan välillä voi olla ristiriesa (trade-off): mitä suurempi loisriski, sitä enemmän sitä pitää välttää. Tai: mitä enemmän ruokaa on helposti saatavilla, sitä suuremman loisriskin voi sietää.

Jos tätä haluaa soveltaa ihmisen elämään, vessa on jälleen hyvä esimerkki. Joskus likaisenoloisessakin vessassa on käytävä, jos vessassa on juuri silloin käytävä.

 

Yhdysvaltalaiset tutkijat tutkivat ällötyksen maisemaa Santa Barbaran lähellä. He etsivät supien, eli pesukarhujen, käymälät. Supien ulosteissa löytyy sulamattomia siemeniä ja jyviä, joita muut eläimet voivat syödä. Toisaalta, supien ulosteessa on myöskin supisuolinkaisen, supien yleisen suolistoloisen, munia, jotka voivat tarttua jyviä syöviin eläimiin. Tutkijat kuvasivat riistakameralla supikoirien käymälöitä ja sitä mitkä eläimet käyvät syömässä jyviä.

Tutkijoiden ennuste oli, että lajit, joille loistartunta on mahdollisesti tappava, välttävät käymälöitä. Rotat eivät yleensä kuole supisuolinkaisen tartuntaan, mutta syövät paljon jyviä, joten ne voivat puolestaan hakeutua käymälöihin.

Lopputulos: tismalleen ennusteen mukainen. Eniten käymälöitä välttivät kaniinit, joille supisuolinkainen on tappava, ja jotka eivät edes syö jyviä. Rotat sen sijaan suorastaan viihtyivät supien käymälöissä.

Ällötyksen maiseman vaikutus tietenkin jatkuu edemmäs: jos paikalliset siemenensyöjät eivät halua syödä supien ulosteiden pilaamia siemeniä, kasveilla on kissanpäivät. Niiden siemenet päätyvät lannoitteen kanssa sopiviin paikkoihin.

 

Ulosteisiin liittyvä ällötys on helppo ymmärtää. Muut tutkitut ällötyksen kohteet ovat myös yhtä loogisia: esimerkiksi petoeläimet välttävät petoeläinten raatoja. Kannibalismi on harvinaista petoeläimillä, koska tartuntariski on niin korkea.

Mandrillit, eli afrikkalaiset häntäapinat, varovat lajikumppaneitaan, jotka ovat loisittuja. Nähtävästi ulosteet, joissa on loisia, tuoksuvat erilaiselta ja tämä varoittaa muita ryhmän apinoita varomaan näitä yksilöitä. Jos mandrilli saa tutkijoilta matokuurin, loisten häädön jälkeen muut mandrillit sukivat parantunutta yksilöä huomattavasti innokkaammin. Ällötys voi siis vaikuttaa sosiaalisiin verkostoihinkin.

 

Ällötyksen maisemasta nousee omaan mieleeni kaksi keskeistä seurausta.

Ensinnäkin, ällötyksen maisema toimii luultavasti jotenkin yhdessä elinympäristöjen pirstoutumisen kanssa. Kun elinympäristöt pirstoutuvat ja lajien liikkumatila vähenee sopivan elinympäristön tuhoutuessa, ällötyksen maisema tulee muuttumaan. Tällöin on mahdollista, että eläimet joutuvat yhä enemmän liikkumaan alueilla, joilla ne eivät normaalisti liikkuisi, koska niiden tautiriski on liian korkea.  Elinympäristöjen pirstoutuminen voi siis nostaa lajien loismääriä, koska ne eivät voi yhtä tehokkaasti välttää loisia.

Toiseksi, ällötys on sopeutuma. Se parantaa eläinten kelpoisuutta, koska ne osaavat paremmin välttää loisia. Toisaalta, loisten ja loisten isäntien välillä on jatkuva kilpajuoksu. Jos ällötys on yksi tapa välttää loisia, loisten pitäisi puolestaan pyrkiä muuntumaan mahdollisimman vähän ällöttäviksi.

Supikäymälöiden tutkijat ehdottivat, että ällötyksen pitäisi johtaa siihen, että ulosteiden välityksellä leviävien loisten pitäisi sopeutua kestämään ympäristössä kauemmin kuin ällötyksen aiheuttajien. Käytännössä loisen pitäisi siis pysyä maassa tartuttamiskykyisenä pidempään kuin ulosteen säilyä maassa.

Paras loinen on sellainen, jota ei tunnista, koska sitä ei voi välttää.

Kommentit (1)

Arvorealisti
1/1 | 

Nopsaan toimi pohjoisessa se lehtikin joka tarvitsi päätoimittajaa. Kuinkas siinä kävikään? Aika lailla Porissa sama tilanne. Kukin eläköön tavallaan, mutta mielipiteen vapaus on perustuslaissa turvattu. Sananvapauden kanssa on jo bähän niin ja näin.

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
Heinäkuu
2016
2015
2014