Kirjoitukset avainsanalla käyttäytyminen

Isorotta etsimässä jyviä ja siemeniä. Kuva: tobí / Wikimedia Commons.
 

Pari viikkoa sitten kirjoitin pelon maisemasta: siitä miten saalistajien pelko vaikuttaa siihen, miten saaliseläimet käyttäytyvät ja liikkuvat luonnossa.

Pelon maisemalle (landscape of fear) on muotoutumassa sisarkäsite, ällötyksen maisema (landscape of disgust). Ajatus on jälleen yksinkertainen: eläimet yrittävät välttää sellaisia alueita, joissa niillä on riski saada loistartunta. Niinpä eläinten kokemukset riskialttiista alueista muokkaa siten, miten ne keräävät ravintoa tai muuten käyttävät hyödyksi elinalueitaan.

Ällöttävän alueen käsite jos mikä on helposti ymmärrettävissä. Ihmisillä on hyvin vahvat ällötyksen maisemat, joihin kuuluvat niin likaiset julkiset vessat kuin sotkuiset roskakatokset.

Mitä merkitystä sitten sillä on, että jotkut alueet ällöttävät eläimiä ja toiset eivät? Aivan kuten saalistajien pelko rajoittaa saaliseläinten toimintaa ja aktiivisuutta, samoin loisten pelko voi rajoittaa eläinten toimintaa. Evoluutiobiologisin termein sanottuna loisten pelko siis aiheuttaa eläimille kustannuksia: ne eivät voi aina valita helpointa ravintoa, pesäpaikkaa tai lepopaikkaa, koska ne voivat altistaa loisille.

Eläinten pitää tasapainottaa riskejä. Ravinnonhankinnan ja loistartunnan välillä voi olla ristiriesa (trade-off): mitä suurempi loisriski, sitä enemmän sitä pitää välttää. Tai: mitä enemmän ruokaa on helposti saatavilla, sitä suuremman loisriskin voi sietää.

Jos tätä haluaa soveltaa ihmisen elämään, vessa on jälleen hyvä esimerkki. Joskus likaisenoloisessakin vessassa on käytävä, jos vessassa on juuri silloin käytävä.

 

Yhdysvaltalaiset tutkijat tutkivat ällötyksen maisemaa Santa Barbaran lähellä. He etsivät supien, eli pesukarhujen, käymälät. Supien ulosteissa löytyy sulamattomia siemeniä ja jyviä, joita muut eläimet voivat syödä. Toisaalta, supien ulosteessa on myöskin supisuolinkaisen, supien yleisen suolistoloisen, munia, jotka voivat tarttua jyviä syöviin eläimiin. Tutkijat kuvasivat riistakameralla supikoirien käymälöitä ja sitä mitkä eläimet käyvät syömässä jyviä.

Tutkijoiden ennuste oli, että lajit, joille loistartunta on mahdollisesti tappava, välttävät käymälöitä. Rotat eivät yleensä kuole supisuolinkaisen tartuntaan, mutta syövät paljon jyviä, joten ne voivat puolestaan hakeutua käymälöihin.

Lopputulos: tismalleen ennusteen mukainen. Eniten käymälöitä välttivät kaniinit, joille supisuolinkainen on tappava, ja jotka eivät edes syö jyviä. Rotat sen sijaan suorastaan viihtyivät supien käymälöissä.

Ällötyksen maiseman vaikutus tietenkin jatkuu edemmäs: jos paikalliset siemenensyöjät eivät halua syödä supien ulosteiden pilaamia siemeniä, kasveilla on kissanpäivät. Niiden siemenet päätyvät lannoitteen kanssa sopiviin paikkoihin.

 

Ulosteisiin liittyvä ällötys on helppo ymmärtää. Muut tutkitut ällötyksen kohteet ovat myös yhtä loogisia: esimerkiksi petoeläimet välttävät petoeläinten raatoja. Kannibalismi on harvinaista petoeläimillä, koska tartuntariski on niin korkea.

Mandrillit, eli afrikkalaiset häntäapinat, varovat lajikumppaneitaan, jotka ovat loisittuja. Nähtävästi ulosteet, joissa on loisia, tuoksuvat erilaiselta ja tämä varoittaa muita ryhmän apinoita varomaan näitä yksilöitä. Jos mandrilli saa tutkijoilta matokuurin, loisten häädön jälkeen muut mandrillit sukivat parantunutta yksilöä huomattavasti innokkaammin. Ällötys voi siis vaikuttaa sosiaalisiin verkostoihinkin.

 

Ällötyksen maisemasta nousee omaan mieleeni kaksi keskeistä seurausta.

Ensinnäkin, ällötyksen maisema toimii luultavasti jotenkin yhdessä elinympäristöjen pirstoutumisen kanssa. Kun elinympäristöt pirstoutuvat ja lajien liikkumatila vähenee sopivan elinympäristön tuhoutuessa, ällötyksen maisema tulee muuttumaan. Tällöin on mahdollista, että eläimet joutuvat yhä enemmän liikkumaan alueilla, joilla ne eivät normaalisti liikkuisi, koska niiden tautiriski on liian korkea.  Elinympäristöjen pirstoutuminen voi siis nostaa lajien loismääriä, koska ne eivät voi yhtä tehokkaasti välttää loisia.

Toiseksi, ällötys on sopeutuma. Se parantaa eläinten kelpoisuutta, koska ne osaavat paremmin välttää loisia. Toisaalta, loisten ja loisten isäntien välillä on jatkuva kilpajuoksu. Jos ällötys on yksi tapa välttää loisia, loisten pitäisi puolestaan pyrkiä muuntumaan mahdollisimman vähän ällöttäviksi.

Supikäymälöiden tutkijat ehdottivat, että ällötyksen pitäisi johtaa siihen, että ulosteiden välityksellä leviävien loisten pitäisi sopeutua kestämään ympäristössä kauemmin kuin ällötyksen aiheuttajien. Käytännössä loisen pitäisi siis pysyä maassa tartuttamiskykyisenä pidempään kuin ulosteen säilyä maassa.

Paras loinen on sellainen, jota ei tunnista, koska sitä ei voi välttää.

Kommentit (1)

Arvorealisti

Nopsaan toimi pohjoisessa se lehtikin joka tarvitsi päätoimittajaa. Kuinkas siinä kävikään? Aika lailla Porissa sama tilanne. Kukin eläköön tavallaan, mutta mielipiteen vapaus on perustuslaissa turvattu. Sananvapauden kanssa on jo bähän niin ja näin.

Kuva: Jason Rogers / Flickr

 

Yhtä varmasti kuin marraskuu tuo mukanaan loskaisen pimeyden, vähän väliä sukupuoli huolettaa suomalaisia. Tällä kertaa huolen toi esille, Jari Sinkkonen, jonka mielestä siitä, että pojilla on pippeli ja tytöillä pimppi, puhutaan liian vähän.  

Sinkkosen huoli kuulosti triviaalilta, etenkään koska hänellä ei ollut mutu-tietoa vahvempaa arvelua siitä, että pippeli- ja pimppipuheen puute vahingoittaa lapsia. Silti, hämmentävän moni ihminen oli sitä mieltä, että nyt Jari puhuu asiaa. Myönnän suoraan, etten voi kirjoittaa erityisesti kommentaaria Sinkkosen mielipiteistä, sillä en aidosti pysty hahmottamaan, mitä mieltä hän on. Biologiasta sen sijaan tiedän jotain.

Esitänkin suoraviivaisen ajatusleikin: sukupuolitietoinen kasvatus ei kiellä, vaan päinvastoin korostaa, ihmisyyden biologista taustaa. Nimetään perusteluni vaikkapa sukupuolitietoisen kasvatuksen geneettiseksi argumentiksi. Tätä lukiessa kannattaa muistaa, että olen suurimmaksi osaksi biologi, jonkun verran kasvatustieteilijä, mutta en mitenkään varhaiskasvatuksen saati lastenpsykiatrian saati psykologian asiantuntija.

 

Olen aikaisemmin jo kirjoittanut siitä, mitä sukupuoli on ja miten sukupuoli määräytyy. Jos tämä on vieras aihe sinulle, niin kirjoitus kannattaa lukea ensin, koska en tässä mene sukupuolen problematiikkaan sen syvemmin. Käydään kuitenkin aluksi hieman pohjaa siitä, minkälaisia sukupuolieroja pimpin ja pippelin lisäksi on olemassa.

Biologisesti sukupuoli jaetaan sukusolujen pariutumistyyppien kanssa: se jolla on isompi sukusolu on naaras ja se jolla on pienempi sukusolu, on koiras. (Parittelutyyppejä voi olla enemmänkin,  Tetrahymenalla näitä on seitsemän, mutta kaikilla eläimillä näitä on vain kaksi.)

Kaikki mikä rakentuu tämä päälle onkin sitten jotain ihan muuta. Sukupuolten välillä syntyviä eroja kutsutaan sukupuolidimorfiaksi: koiraat ja naaraat eroavat toisistaan. Voimme sitten valita minkä tahansa ihmisen ominaisuuden, vaikkapa sukuelinten rakenne tai menestyminen viimeissä PISA-tutkimuksessa, ja tutkia onko sukupuolten välillä tässä dimorfiaa. Usein on.

Sukupuolidimorfiat syntyvät perimän ja ympäristön yhteisvaikutuksesta ihmisen kehityksen aikana. On piirteitä, jotka ovat melko vahvasti sukupuolisesti (geneettisesti!) määräytyneet, kuten tuleeko sukuelimiksi penis vai vagina, mitä sukupuolta ihminen kokee olevansa tai mihin sukupuoleen kokee seksuaalista ja/tai romanttista kiinnostusta. Poikkeamat pääsäännöstä näissä ovat pieniä mutta olemassaolevia: sukuelinten ja kromosomiston välinen poikkeavuus on noin promillella vastasyntyneistä, transsukupuolisia on noin 5 promillea ja homoseksuaalisia joitain prosentteja väestöstä. Kunkin biologiset syyt nähtävästi johtuvat pitkälti sikiönkehityksen vaiheista, eikä syntymänjälkeisillä tapahtumilla ole juuri vaikutusta.

On myös olemassa sukupuolidimorfisia piirteitä, joissa vaihtelu on suurta ja syntymänjälkeisillä tapahtumilla on merkitystä. Pojat ovat keskimäärin aggressiivisempia ja pojat ovat keskimäärin parempia tehtävissä, joissa pitää pyörittää mielessä kolmiulotteisia muotoja. Tytöt ovat kiinnostuneempia useammista leluista ja tytöillä on parempi kyky muistaa tiettyyn kategoriaan sopivia sanoja.  Sukupuolittuneisiin ominaisuuksiin voidaan vaikuttaa kasvatuksella: perinteiseen sukupuolirooliin ohjaava kasvatus voi vahvistaa näitä,ja jos lapsella on vanhempi sisarus, ominaisuudet kehittyvät vanhemman sisaruksen sukupuolen suuntaan.

Voimme myös jatkaa homoesimerkkiä: siinä missä seksuaalisen kiinnostuksen kohteen määräytyminen on melko synnynnäistä, se kuinka usein ja kenen kanssa harrastaa seksiä sen sijaan on huomattavasti vähemmän. Maassa, jossa homous on laitonta kuolemantuomion ohella, on aivan yhtä paljon homoja kuin muuallakin mutta homoseksiä huomattavasti vähemmän.

Sitten ovat kaikkein monimutkaisimmat sukupuolidimorfiset piirteet, kuten PISA-tulokset. Esimerkkinä voisi olla vaikkapa viimeksi uutisoidut ryhmätyöskentelyn arvioinnit. YLE uutisoi näistä tuloksista otsikolla: ”Suomalaispojat pärjäävät hyvin, mutta jäävät silti pahasti tyttöjen varjoon

Kuvaajassa on suomalaisten tyttöjen ja poikien pistemäärien jakauma ja pystyviivoin merkitty keskiarvot: poikien 511 ja tyttöjen 559. OECD:n kaikkien oppilaiden keskiarvo on 500. (Kuva muokattu Markku Niemivirran tekemästä kuvaajasta.) Näkökulmasta riippuen, tämä ero voi olla liian suuri tai suhteellisen pieni. Ero on kuitenkin niin pieni, että oppilaan pistemäärää ei voi käyttää hänen sukupuolensa ennustamiseen.

Suurin osa "sukupuolittuneista" ominaisuuksista on tämänkaltaisia: sukupuolten välillä on eroja, mutta päällekkäisyys on suurta. Toisaalta, se mihin jonkin ominaisuuden janalla sijoittuu, ei taas johda siihen, että muidenkin ominaisuuksien mukaan olisi omaan sukupuoleensa nähden samankaltainen. Toisin sanoin: jokainen meistä on joidenkin ominaisuuksien perusteella tyyppillinen oman sukupuolensa edustaja ja toisten ominaisuuksien perusteella taas epätyypillinen.

 

Sitten itse ajatusleikkiin.

Miksi väitän, että sukupuolitietoinen kasvatus korostaa biologiaa? Siitä yksinkertaisesta syystä, että yhteiskunnallisten ja kulttuuristen sukupuoliroolien purkamisen jälkeen jäljellä jää synnynnäiset, biologiset erot.

Kasvattajan ei kannata lähestyä lasta sukupuolena vaan yksilönä. Se että jotakuta kutsutaan pojaksi tai tytöksi typistää sukupuolen moninaisuuden pimppiin ja pippeliin. Sukupuoli on monimutkainen rakenne, johon liittyy lukuisia erilaisia osa-alueita. Jos kasvua ohjataan odotetun, toivotun, halutun ja tiedostomattoman sukupuoliajattelun suuntaan, lapsen biologia ohitetaan.

Lopputulokset voivat olla melko yllättäviä: persoonallisuuserot miesten ja naisten välillä ovat pienempiä maissa, joissa perinteiset sukupuoliroolit ovat korostuneet. Tasa-arvo ei johda "tasapäistymiseen" saati sukupuolien katoamiseen. 

Tämä on tuttu kvantitatiivisen genetiikan ajatus: mitä vähemmän ympäristö vaikuttaa ominaisuuden kehittymiseen, sitä enemmän genetiikka vaikuttaa siihen. Jos sama käännetään ihmisen yksilönkehitykseen: mitä enemmän yhteiskunnalliset vaatimukset ja odotukset ohjaavat ihmistä, sitä kauempana lopputulos on biologiasta.

Eikö jokainen biologiseen sukupuoleen kasvamisesta huolissaan olevan pitäisi hylätä kulttuuriset ja yhteiskunnalliset sukupuoliroolit ja antaa lapsen kasvaa omana itsenään?

 

 

* * *

Pieni jälkisana: Sukupuolitietoinen kasvatus on oivallinen termi, koska sen saavuttamiseksi on tunnistettava ja kyseenalaistettava yhteiskunnallisia ja kulttuurisia tekijöitä sukupuolen taustalla. Kuvaamani asiantila, jossa sukupuolisuus määräytyy pelkästään "biologian" perusteella, ei tietenkään koskaan ole mahdollinen: sukupuoleen tulee aina liittymään kulttuurisia ja yhteiskunnallisia merkityksiä. Enkä, kuten esimerkeistänikin voi lukea, en varsinaisesti usko, että sukupuolen biologiaa ja muita ulottuvuuksia voi erottaa toisistaan: kulttuuri muokkaa yksilönkehitystä ja biologia kulttuuria. Tämä kannattaa ottaa siis enemmänkin ajatusleikkinä kuin kasvatuspoliittisena kannanottona.

Kommentit (8)

Vierailija

Hieman pomppiva kirjoitus. Sukupuolitietoinen kasvatus on minusta huono sana, koska se voisi tarkoittaa sutäkin, että tietoisesti kasvatetaan pojista poikia ja tytöistä tyttöjä. Kasvatustapojen vaikutuksista ollut linkki on myös kehno tutkimus. Ei kerro kausaalisuuksista mitään.

Vierailija

"Voimme myös jatkaa homoesimerkkiä: siinä missä seksuaalisen kiinnostuksen kohteen määräytyminen on melko synnynnäistä, se kuinka usein ja kenen kanssa harrastaa seksiä sen sijaan on huomattavasti vähemmän. Maassa, jossa homous on laitonta kuolemantuomion ohella, on aivan yhtä paljon homoja kuin muuallakin mutta homoseksiä huomattavasti vähemmän." --> aika suoria oletuksia. Kuolemantuomio ei välttämättä vaikuta haluihin vaan siihen, että ei ilmoita harrastuksista tutkimuksessa tai siihen että ei vaan uskalla harrastaa vaikka mieli tekisikin. 

Vierailija

"Että ei uskalla harrastaa" kuulostaa juuri siltä että harrastaa "homoseksiä huomattavasti vähemmän"?

Vierailija

Tässäkin kirjoituksessa tuli nätisti esille se, ettei kolmatta biologista sukupuolta, intersukupuolta (miehen ja naisen sukuelimet yhdellä henkilöllä), ole ilmeisesti olemassa...

Kaapelijehu
Liittynyt13.4.2009
Viestejä384

Yllättävän monille ihmisille (arvokonservatiiveille) sukupuoli näyttää olevan pikemminkin ylhäältä asetettu rooli tai normi. Näille ihmisille miehen ja naisen onnistumista miehenä ja naisena sitten verrataan siihen miten hyvin he ovat onnistuneet täyttämään tämän ylhäältä asetetun roolin vaatimukset. Aika usein juuri nämä samat ihmiset puolustavat sukupuolten erilaisuutta vetoamalla biologiaan, vaikka yhteiskunnan asettamissa rooleissa ei ole juuri mitään biologiaan viittaavaa. 

Kun sitten yritetään puolustaa sellaista yhteiskuntaa jossa yksilö saisi vapaasti kasvaa sellaiseksi kuin haluaa, niin väitetään että sukupuolet yritetään hävittää. Itse olen sitä mieltä moni turha sukupuolenkorjaus leikkauskin jäisi tekemättä jos mies saisi vapaasti olla naismainen ja nainen miesmäinen.

Kaapelijehu

Kasvisruoka2
Liittynyt29.8.2015
Viestejä4412

http://jiihooantikainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/247383-transinklusiivin...

Kirejoitus ja siihen tehty vastaus on oikeastaan loistava synteesi koko asiasta.

Antikainen totta kai kyseenalaistaa bioessentialismismin, koska uskoo, että bioessentialismi on jotenkin absoluuttinen ja kaiken kattava.

Vastauksessa tämä absoluuttinen bioessentialismi kyseenalaistetaan ja huomataa, että onkin bioessentialismin eri tasoja.

Näin ollen siis kritiikki monen feminismin puolelta liittyy oletukseen absoluuttisesta bioessentialismista tai lähellä sitä olevasta. Ja taasen sosiaalisen konstruktionismin kritiikki perustuu absoluuttiseen sosiaaliseen konstruktionismiin.

Täysin selvää on kuitenkin, että sukupuolessa on kumpiakin elementtejä, olkootkin biologiset tekijät välillä vähäisempiä kuin kulttuurilliset tekijät.

Ruhollah.

Vasta-ainevärjättyjä Borrelia burgdorferi -spirokeettibakteereja. Kuva: NIAID / Wikimedia Commons

 

Borrelioositapaukset Suomessa ovat kasvussa, samalla kun punkkien määrä vaikuttaa kasvavan ja punkkilevitteisten tautien esiintymisalue laajenevan. Puutaisaivokuumetta, eli TBE:tä, esiintyy aiempaa laajemmalla alueella, Suomessa leviää uusi punkkilaji ja ilmastonmuutoksen on epäilty pidentävän punkkien aktiivista aikaa.

Yksi ehdotus borrelioosin hillitsemiseksi on ollut hirvieläinten määrän vähentäminen. Vähemmän hirvieläimiä tarkoittaisi vähemmän punkkeja ja pienempi punkkimäärä tarkoittaisi vähemmän borrelioositartuntoja ihmisillä. Ehkä.

Kirjoitin viime viikolla, miten loisten leviämisen kontrollointi ei ole helppoa ja yksinkertaista. Nautatuberkuloositapaukset voivat lisääntyä kun isäntäeläimiä, mäyriä, metsästetään. Nautatuberkuloosi on bakteeri, joka elää isäntäeläimessään ja tartuttaa ulosteiden tai suoran kontaktin avulla seuraavan isäntäeläimensä. Tämä on yksinkertainen kierto verrattuna borrelioosia aiheuttavan Borrelian elämään. Borrelian kiertoon vaikuttaa niin monta tekijää, että helppoja ratkaisuja ei välttämättä ole olemassakaan.

 

Borrelia-bakteeri leviää punkkien välityksellä. Punkki nauttii elämänsä aikana kaksi (koiraat) tai kolme (naaraat) veriateriaa, mikä tekee siitä oivallisen tautien levittäjän. Yleisesti ottaen toukkavaiheen punkit ruokailevat pienissä eläimissä, nymfit siirtyvät jo hieman isompiin ja aikuiset naarat ruokailevat vain keski- ja isokokoisissa nisäkkäissä. Borrelian elossapysyminen vaatii, että punkki ensin nauttii veriaterian isäntäyksilöstä, jolla on Borrelia-tartunta, ja tämän jälkeen seuraavalla veriateriaallaan tartuttaa Borrelian seuraavaan isäntään. Punkkien toiminta on siis keskeinen Borrelian määrää säätelevä tekijä. Borrelia tarttuu yleensä kuitenkin vasta yli vuorokauden kuluttua punkin kiinnittymisestä.

Borrelia tartuttaa laajaa kirjoa isäntälajeja, mutta isännät ovat hyvin vaihtelevia  Isäntälajin kompetenssi, eli sen soveltuvuus Borrelian lisääntymiseen, vaihtelee runsaasti. Yleisesti ottaen Euroopassa kompetentteja isäntälajeja ovat esimerkiksi monet pienet ja keskikokoiset jyrsijät, siilit, varpuslinnut ja liskot. Sen sijaan suurikokoiset nisäkkäät, kuten hirvieläimet tai ihmiset ,eivät ole kompetentteja isäntiä. Borrelia ei siis voi tarttua punkkiin ihmiseltä, jolla on Borrelia-tartunta, eivätkä hirvieläimet voi edistää suoraan Borrelian leviämistä. Tosin, jos kaksi punkkia nauttii veriateriaa hyvin lähellä toisiaan ei-kompetentissa isäntäeläimessä, on mahdollista, mutta epätodennäköistä, että Borrelia leviää. Lisäksi jossain tapauksissa ei-kompetentin isäntälajin veri voi puhdistaa punkista aikaisemman Borrelia-tartunnan. Borreliaa on useita eri lajeja ja lajien sisällä kantoja, jotka voivat vaihdella paitsi isäntälaji kompetenssin suhteen myös sen suhteen minkälaisen taudin ne aiheuttavat ihmisillä.

 

Mikä sitten vaikuttaa siihen, saako ihminen borrelioosin? Karkeasti ajateltuna kaksi eri asiaa: kuinka paljon ihminen saa punkin puremia ja kuinka suuri osa punkeista kantaa Borrelia-bakteerin kantaa, joka voi tartuttaa ihmisen.

Punkin puremien määrään vaikuttavat ainakin ympäristön punkkien määrä, kuinka hyvin ihminen saa estettyä punkkien puremat ja kuinka moni punkeista säilyy kiinni yli vuorokauden. Nymfit ovat yleensä tehokkaampia tartuttajia kuin aikuiset punkit, koska aikuiset punkit havaitsee huomattavasti helpommin. Borrelian yleisyyteen punkeissa vaikuttaa puolestaan se, kuinka suurella todennäköisyydellä punkki on aiempina ruokailukertoinaan ollut kiinni eläimessä, jolla on Borrelia-tartunta ja joka on kompetentti isäntä.

Tässä on lyhyesti kuvattu ekologiset vuorovaikutukset, jotka vaikuttavat Borrelian leviämiseen. Tartuntadynamiikka on kaikkea muuta kuin yksinkertainen.

 

Miten tämä dynamiikan toiminta sitten näkyy todellisuudessa? Pohjoisamerikkalaiset tutkijat ovat perehtyneet paljon tutkimuksen aikana niin sanottuun diluutio-hypoteesiin, jonka voisi kääntää suomeksi laimennushypoteesina. Ajatus on, että luonnon monimuotoisuus pienentää Borrelian leviämistä. Kompetentein pohjoisamerikkalainen Borrelian isäntälaji, metsäpeurahiiru (Peromyscus leucopus) on todellinen generalisti, joka esiintyy lähes missä vaan. Tällöin elinympäristö, jossa on vähän lajeja, sisältää suhteellisesti paljon metsäpeurahiirua. Koska tällöin suuri osa punkkien puremista kohdistuu kompetenttiin isäntään, Borrelialla on hyvä mahdollisuus levitä. Vastaavasti, mitä enemmän elinympäristössä on muita lajeja, jotka eivät ole kompetentteja, tai ainakaan niin kompetenttejä kuin metsäpeurahiiru, Borrelian leviäminen vaikeutuu. Lajimonimuotoisuus johtaa siis laimentumiseen, kun yhä useammin Borrelia päätyy isäntälajiin, josta se ei voi levitä eteenpäin. Tällöin Borrelian määrä punkeissa myös vähentyy ja ihmisille tulee vähemmän tartuntoja.

Kaunista ja suoraviivaista – eikö?

Ajatusleikin jatkaminen tuo esille ensimmäinen ongelman: suurempi joukko isäntälajeja tarkoittaa enemmän isäntäyksilöitä samalla alueella. Enemmän isäntäyksilöitä tarkoittaa, että punkkeille on enemmän ruokaa ja punkit lisääntyvät. Vaikka Borrelian määrä punkeissa vähenisi puoleen, olemme lähtötilanteessa, jos punkkien määrä kaksinkertaistuu.

Toisen kolhun hypoteesille tuo todellisuus. Suurin osa empiirisestä todistusaineistosta laimennushypoteesille on saatu Koillis-Yhdysvalloissa, mutta muualta tulokset ovat sekavampia. Erityisesti Euroopassa Borrelia on paljon monimuotoisempi joukko tartunnanaiheuttajia kuin amerikkalaiset sukulaisensa. Täällä on erilainen Borrelia-lajisto riippuen paikallisista isäntälajeista. Esimerkiksi Etelä-Englannissa fasaanit ovat merkittävin isäntä Borrelialle, joten alueella ei esiinny lainkaan Borrelia afzeliia, joka ei pysty tartuttamaan lintuja. Sen sijaan muita Borrelia-lajeja alueelta löytyy.

Oman jännän piirteensä Borrelia-punkki-isäntälaji –dynamiikkaan tulee siitä, että punkkien määrä ympäristössä ei välttämättä vaikuta punkkien määrään isäntäeläimissä, vaan tärkeämpää on isäntäyksilöiden käyttäytyminen (pdf). Punkkien pääsääntö on, että niitä on aina ympäristössä ja vain suhteellisen pieni osa niistä päätyy isäntäeläimeen.

 

Miten tämän kaiken voi sitten vetää yhteen? Borrelia-punkki-isäntäeläin –järjestelmässä on niin monta tuntematonta tekijää, että on vaikea suosittaa mitään suoraviivaisia ehkäisymenetelmiä.

Auttaisiko siis hirvieläinten metsästys borrelioosin hillitsemiseksi? Ehkä. Anekdotaalinen aineisto ainakin näyttää, että viime aikoina on samaan aikaan lisääntynyt punkkien, borrelioosin ja hirvieläinten määrä. Toisaalta, kuten kuvailin, tilanne on kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Asiaa kannattaakin tutkia: valitaan muutamia saaria Turun saaristosta, aidataan ne ja verrataan niitä muutaman vuoden ajan aitaamattomiin verrokkisaariin. Tällä saamme suhteellisen helposti selville sen, että miten hirvieläimet vaikuttavat punkkien määrään ja toisaalta Borrelian esiintyvyyteen punkeissa.

Oma vaikutuksensa on tietenkin maisemalla. Miten muutokset metsä- ja perinneympäristöissä ovat vaikuttaneet myyrien ja hirvieläinten määriin? Vanhaan hyvään aikaan, kun  karja yleisesti laidunsi metsissä, punkkien määrä oli paljon korkeampi. Hakkuut ja metsikön ikä vaikuttaa hirvieläinten määrää ja petoeläinten määrä vaikuttaa tietenkin molempiin, myyriin ja petoeläimiin. Toisaalta ilmastonmuutoksen on epäilty lisäävän punkkien määrää, punkkien aktiivisuutta ja siten myös tautien määrää.

Lohdullista kyllä, merkittävin tekijä borrelioosiriskin pienentämisessä on oma käyttäytyminen. Punkit viihtyvät yleensä heinikossa, eikä lyhyt nurmikko ei ole niille soveliasta ympäristöä. Punkkialueilla heinikossa liikkuessa kannattaa käyttää suojaavia vaatteita ja punkkikarkotteita. Vartalonsa kannattaa tarkastaa punkkien varalta päivittäin: punkit erityisesti hakeutuvat kosteisiin paikkoihin, joten ihon poimut, kainalot ja nivusalueet kannattaa tutkia tarkasti.  Kaverilta kannattaa pyytää apua vaikeasti nähtävien paikkojen tsekkaamisessa.

 

Borrelioosista löytää lisää tietoa THL:n sivuilta, Potilaan lääkärilehdestä tai Terveyskirjastosta.

Kommentit (0)

Kuvassa mäyrä. Kuva: James Lindsey / Wikimedia Commons

 

Olin pari viikkoa sitten Yle Radio 1:n Tiedeykkösessä keskustelemassa punkeista. Oma osuuteni keskittyi punkkien aiheuttamaan liha-allergiaan, josta olen kirjoittanut aiemmin blogissani, mutta keskustelimme myös metsästyksen vaikutuksesta borrelioositapauksiin.

Hirvieläimet ovat punkkien tärkeitä isäntiä ja mitä enemmän hirvieläimiä on, sitä enemmän punkkejakin on. Koska punkit levittävät borrelioosia aiheuttavaa Borrelia-bakteeria, hirvien määrän vähentäminen vähentäisi punkkien määrä. Vähemmän punkkeja puolestaan tarkoittaa, että Borrelia tarttuisi harvemmin ihmiseen. Tai näin ainakin metsästyksen perustelu menee.

Metsästyslogiikassa on kaksi ongelmaa: Borrelialle kaikki isännät eivät ole tasaveroisia - bakteeri kun tykkää toisista isäntälajeista enemmän kuin toisista - ja metsästyksen vaikutukset ovat usein arvaamattomia. Kumpikin näistä on oman blogikirjoituksensa arvoinen ongelma, joten tartutaan nyt vain tuohon jälkimmäiseen osaan.

 

Tautien tarttuminen villieläinten ja kotieläinten tai ihmisen välillä on aina monimutkainen ekologinen vuorovaikutus. Mukaan kuuluu vähintään kolme eri lajia, villieläinisäntä, kotieläinisäntä ja itse loinen, joilla kaikilla on omat elintapansa ja populaation kokoa säätelevät tekijänsä. Metsästys on puolestaan luonteeltaan tylppä ase: sillä on vaikea tehdä hienovaraista muokkausta villieläinisäntäpopulaatioon.

Otetaan esimerkki, Briteissä poliittisesti kiistanalainen mäyrien metsästys. 

Brittimäyrät kantavat nautatuberkuloosia (Mycobacterium bovis). Tauti leviää nopeasti ja tehokkaasti mäyrästä toiseen, etenkin mäyrien pesäverkostoissa ja se voi edelleen tarttua liha- ja maitokarjaan. Tartunnan saaneet naudat pitää EU-lainsäädännön perusteella teurastaa. Nautatuberkuloosi voi tarttua ihmisille, esimerkiksi maidon kautta, mutta nämä tapaukset ovat harvinaisia. Yhdistyneen kuningaskunnan kokonaiskulut taudista, eli maanviljelijöille maksettavat korvaukset lopetetuista eläimistä, ovat noin sadan miljoonan euron luokkaa.

Koska sata miljoonaa euroa on paljon rahaa, nautatuberkuloosin leviämistä mäyristä nautoihin on yritetty vähentää, muun muassa metsästämällä mäyriä. 

Biologin onneksi britit ovat ainakin yrittäneet lähestyä asiaa tieteen kannalta ja ovat selvittäneet kattavasti miten hyvin mäyränmetsästys auttaa nautatuberkuloosin ehkäisyssä. 90-luvulla aloitettu viidenkymmenen miljoonan punnan tutkimusprojekti kesti kymmenen vuotta ja lopputulos oli, että metsästys ei varsinaisesti auta.

Tutkimuksen päätulokset julkaistiin Nature-lehdessä: Alueilta, joilta mäyriä metsästettiin, nautatuberkuloosin esiintyvyys naudoissa väheni noin viidenneksen, mutta metsästysalueen ulkopuolella esiintyvyys kasvoi neljänneksen. Jos alueella oli meneillään nautatuberkuloosiepidemia, mäyrien metsästys vahvisti entisestään epidemiaa.

Tutkijat epäilivät, että ratkaiseva tekijä on mäyrien liikkuminen. Jos mäyrätiheys on matalampi, mäyrät liikkuvat enemmän. Mitä tahansa hyötyä mäyrien tiheyden väheneminen tuokin, lisääntynyt yksilöiden liikkuminen vie sen mennessään. Erityisen vaikea tilanne on juuri metsästyksen alkaessa: tällöin sosiaalinen verkosto romuttuu nopeasti, vaikka yksilötiheydet olisivat vielä korkeita.

Mäyrät ja naudat eivät luonnossa varsinaisesti kohtaa toisiaan. Kun laitumilla olleiden lehmien ja mäyrien liikkeitä seurattiin GPS-pannoilla, huomattiin etteivät mäyrät koskaan tulleet lähelle lehmiä. Todennäköisin tapa, miten tuberkuloosi tarttuu mäyriltä naudalle onkin ulosteiden mukana: mäyrät liikkuvat laitumilla öisin ja lehmät laiduntavat tismalleen samoilla alueilla päivisin.

Tutkimus ei aina käänny helposti politiikkatoimiksi, kuten ei tässäkään tapauksessa. Metsästyksen tehon kyseenalaistaneen tutkimuksen jälkeen hallituksen tiedeneuvonantaja kuitenkin suositti mäyrien metsästystä. Labour-hallitus ei mäyriä juuri metsästänyt, mutta konservatiivihallitus jatkoi metsästystä 2010-luvulla. Tämä siitä huolimatta, että metsästys voi pahentaa nautatuberkuloositilannetta.

Oma kysymyksensä tietenkin on kuinka helppoa mäyrien metsästäminen on. Brittihallituksen viimeiset tavoitteet vähentää mäyräkantaa ovat epäonnistuneet pahasti

Mäyränmetsästyksen vastustajien mielestä tärkeämpää olisi panostaa mäyrien rokottamiseen tuberkuloosin varalta ja laiduntavien nautojen liikkumisen rajoittamiseen niin, että naudat kohtaavat harvemmin mäyrien ulostetta, josta voivat saada tartunnan.

Kolmas näkökulma on olla välittämättä koko nautatuberkuloosista: maidon pastörointi käytännössä poistaa mahdollisuuden, että ihmiset saavat tartunnan lehmänmaidosta. EU:n tavoitteena kuitenkin on nautatuberkuloosin hävittäminen Euroopasta, joten EU:n säännökset vaativat nautojen lopettamista. Kuinka toteutettavissa oleva koko tavoite sitten on? Brittien esimerkki näyttää, että helppoa se ei ole. 

Kommentit (0)

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2017
Heinäkuu
2016
2015
2014