Kirjoitukset avainsanalla punkit

Aikuinen naaras on reilu 2 millimetriä pitkä. Kuva: James Gathany / Yhdysvaltain tartuntatautivirasto

Punkkien aiheuttama vaara on yleensä siinä, että ne levittävät tauteja. Punkit itsessään imevät niin vähän verta, että niistä harvoin on vaaraa isäntäeläimille. Vaikka pienimmissäkin isäntäeläimissä, myyrissä ja hiirissä, saattaa olla satoja punkkeja, niitä on hyvin harvoin niin paljon, että ne pystyvät imemään yli kymmentä prosenttia myyrän verestä.

Täysin ennen kuulumattomia punkkien aiheuttamaan verenhukkaan liittyvät kuolemat eivät ole. Esimerkiksi Yhdysvalloissa viimeisen parin vuoden ajalta tutkijat ovat tunnistaneet kymmeniä hirvenvasojen kuolemia, jotka johtuvat punkeista. Hirvenvasoissa on voinut olla jopa 90 000 punkkia.

90 000 punkkia yhdessä eläimessä kuulostaa jo kauhuelokuvamateriaalilta. Jos punkkeja esiintyy paikallisesti paljon, ja sopivia isäntäeläimiä on rajallisesti, näin voi kuitenkin käydä.

Viimeisen vuoden aikana Pohjois-Carolinan osavaltiossa punkit ovat tappaneet viisi lehmää veren hukkaan. Näiden kuolemien taustalla on hieman pelottavampi kehitys: Yhdysvalloissa on esiintynyt vuodesta 2017 Aasiasta peräisin olevaan Haemaphysalis longicornis -punkkilajia. Punkkilaji voi esiintyä niin runsaina määrinä, että ne pystyvät imemään isommankin eläimen kuiviin ja tappamaan eläimen anemiaan.

H. longicornis -punkki on levinnyt muuallekin kuin Pohjois-Amerikkaan: Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja Tyynen valtameren joillain saarilla on hyvinvoiva ja edelleen levittäytyvä punkkikanta. H. longicorniksella on piirre, joka tekee siitä tehokkaan levittäytyjän: punkin tietyt kannat voivat lisääntyä partenogeneettisesti, eli naaras voi tuottaa jälkeläisiä hedelmöittymättömistä munista. Tällä on kaksi seurausta: Ensinnäkin, yksi yksilö riittää synnyttämään uuden populaation, joten levittäytyminen on paljon tehokkaampaa. Toisaalta, punkkipopulaatiossa ei hukata turhaa energiaa koiraiden tuotantoon, joten lisääntyviä punkkeja syntyy kaksin verroin. Tämä tarkoittaa, että yksittäiselle laitumelle voi syntyä nopeasti suuri punkkikanta. Niin suuri kanta, että se voi tappaa lehmiä.

Euroopassa punkkilajia ei ole vielä löytynyt, mutta - kuten monien muidenkin vieraslajien osalta - tämä lienee ajan kysymys. Tutkijat eivät ole vielä mallintaneet, missä punkit voisivat Euroopassa esiintyä, mutta suurin osa Keski-Eurooppaa lienee sopivaa aluetta. Punkit eivät ole isäntiensä suhteen valikoivia, joten isäntälajien esiintyminen ei luultavasti punkkia rajoita. H. longicorniksen pohjoisimmat esiintymät löytyvät Venäjältä Primorjen piirikunnasta (jonka hallinnollinen keskus Vladivostok on). Tämän alueen keskilämpötila on samaa tasoa kuin Etelä-Suomessa.

Saattaa olla, että punkki jossain vaiheessa leviää Suomeenkin.

 

Muutos 9.8.2019., klo 15.56: Poistettiin otsikosta sana tulokas-, ettei punkkia sekoiteta tulokaslajiksi. Se on vieraslaji, eli ihmisen toiminnan ansiosta levinnyt laji.

Kommentit (1)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyalomma marginatum -aikuinen. Kuva: Adam Cuerden / Wikimedia Commons

Tämän päivän uutisten perusteella voisi luulla, että Ruotsista löytyi uusi punkkilaji. Niin Yle, MTV kuin Iltalehtikin uutisoivat ruotsalaisista löydöistä. Uutisten kääntämisessä suomeen jäi kuitenkin huomaamatta pieni yksityiskohta: Ruotsista löytyi ensimmäistä kertaa aikuinen Hyalomma marginatum -punkki.

Ruotsissa on aiemmin havaittu useita kertoja H. marginatum -punkin nymfivaihetta. Esimerkiksi vuodelta 1992 peräisin olevan artikkelin perusteella punkkia on havaittu Ruotsissa ainakin viisi kertaa varpuslinnuilla. Suomessakin on havaittu H. marginatum. Syy on yksinkertainen: punkit liikkuvat erittäin tehokkaasti muuttolintujen kyydissä.

Hyalomma marginatumilla on kaksivaiheinen elinkierto: munasta kuoriutuu nymfi, joka imee veriaterian. Syöneestä nymfistä kehittyy aikuinen naaras tai koiras, joka etsii parittelukumppanin. Aikuinen naaras imee vielä veriaterian, jonka voimin se munii. (Kotoisella puutiaisella näitä vaiheita on kolme: toukka, nymfi ja aikuinen.) H. marginatum esiintyy lähinnä eteläisimmässä Euroopassa, Afrikassa ja Aasiassa, josta ne pääsevät yllättävän hyvin kulkemaan pohjoiseen. H. marginatumin nymfit nimittäin imevät usein verta pienistä varpuslinnuista. Jos tämä tapahtuu linnun muuton yhteydessä, punkki voi päätyä esimerkiksi Ruotsiin. Aikuiset Hyalomma -punkit yleensä etsivät uhrikseen jänistä isokokoisemman nisäkkään, useimmiten sorkka- tai kavioeläimen.

Punkkiuutinen ei kuitenkaan ole pannukakku. Ruotsissa nimittäin havaittiin ensimmäistä kertaa aikuinen Hyalomma marginatum. Aikuiset H. marginatumit eivät matkusta lintujen siivellä, vaan ne ovat tulleet nymfinä jo vuotta aiemmin maahan lintujen mukana. Se, että ne ovat kehittyneet aikuiseksi, tarkoittaa, että ne ovat selvinneet talvesta. Tähän mennessä on ajateltu, että pohjoinen talvi on niin kylmä, että se tuhoaa mahdolliset maahan tulleet H. marginatum -nymfit.

Aikuinen Hyalomma marginatum ei ole myöskään uniikki ilmiö Pohjoismaissa. Tanskan Bornholmin saarelta löytyi vuonna 1939 tällainen yksilö. Nyt aikuisia oli kuitenkin löytynyt kolme, ympäri Ruotsia. Joka tapauksessa H. marginatum on harvinainen punkkilaji Pohjoismaissa, joten niitä havaitaan joka tapauksessa harvoin. Paras mahdollisuus havaita punkki onkin nähtävästi ottaa kiinni muuttolintuja ja tunnistaa niiden punkkilajit.

Hyalomma marginatum on Euroopassa kiinnostava punkki kansanterveydellisestä näkökulmasta, sillä se levittää Krimin-Kongon verenvuotokuumetta aiheuttavaa RNA-virusta. Tapauksia on vuosittain muutamia Balkaneilla ja joskus tapauksia on ollut Espanjassakin. Punkin leviäminen uusille alueille tietenkin on pelottavaa sikäli, että verenvuotokuumekin saattaa levitä uusille alueille.

Lohdullista kuitenkin on – jos niin voi sanoa – että ilmastonmuutosskenaarioiden perusteella Välimeren alueelle tulee tulevaisuudessa kuivempi ilmasto. Tämä heikentäisi punkkien selviytymistä. Muutamilla alueilla pohjoisempana Euroopassa, kuten tietyillä Saksan alueilla, Balkaneilla ja Ranskan länsirannikolla muodostunee alueita, joille Hyalomma marginatum voi asettua asumaan. Meidän ja ruotsalaisten ei kuitenkaan vielä tarvitse pelätä.

Kommentit (0)

Puutiaisen suuosat. Kuva: Josef Reischig / Wikimedia Commons
 

Elämä on niin uskomattoman hienoa ja hämmentävää, että käytän mieluusti elämäni sen tutkimiseen.

Välillä kuitenkin motivaatio on hieman hukassa. Viimeisen kuukauden ajan olen työstänyt Sveitsissä tekemäni tutkimusprojektin ensimmäistä julkaisua: puutiaisten mikrobiotan rakenteeseen vaikuttavien tekijöiden vertailua. Kirjoittaminen on takkuillut. Tuloksia on paljon, mutta ne eivät ole mitenkään selkeitä. En ole ihan varma, mikä käsikirjoituksen tarkoitus on.

Motivaatio kuitenkin aina löytyy jostain. Jotenkin muistan, kuinka mielenkiintoisia asioita tutkinkaan. Tällä kertaa se nousi Helsingin Sanomien artikkelista.

”Tauteja levittävä puutiainen on luonnon kiertokulussa turha otus – ’Vaikea niille on keksiä mitään tarkoitusta’, sanoo tutkija”, otsikko sanoi. Kuin varmemman vakuudeksi ingressi jatkoi että ” Yhä laajemmalle alueelle levittäytyvä punkki lisääntyy Suomessa, mutta hyötyykö siitä kukaan?”

 

Artikkelin ajatus tuntui olevan se, että koska punkit eivät ole minkään eläinlajin tunnettu pääasiallinen ruoka, ne ovat turhia.

”Itse olet turha”, huusin ääneen Helsingin Sanomien nettisivulle.

 

Punkit ovat huikea eläinryhmä. Ne ovat kuin luotu levittämään tauteja: sama punkkiyksilö imee verta useasta eläinyksilöstä ja usein myös lajista. Siinä missä hyttyskoiras ei tarvitse verta lainkaan ja hyttysnaaraalle saattaa riittää yksittäinen veriateria, esimerkiksi puutiaiskoiras vaatii kaksi ja naaras kolme veriateriaa.

Punkkien levittämiä tauteja tunnetaankin paljon. Pari vuotta sitten löytämäni luku oli reilu kaksikymmentä eri ihmisten tautia. Tauteja aiheuttaa vielä laajempi bakteerijoukko, koska kutakin tautia voi aiheuttaa useampi lähisukuinen laji. Kun riviin laitetaan kaikki punkkilajit, joita on noin tuhat, puhutaan varmasti sadoista ellei tuhansista virus-, bakteeri- ja protistilajeista. Harvasta lajiryhmästä on riippuvainen näin suuri määrä tarttuvia taudinaiheuttajia ja loisia.

Punkkien mikrobiotasta, eli niiden kantamasta bakteeriyhteisöstä, on käynnissä tieteellinen debatti. Osa tutkijoista on sitä mieltä, että punkeilla on laaja oma suolistobakteeriyhteisö, toisten mielestä tällaista ei ole olemassakaan. Joka tapauksessa punkeilla on monia endosymbiontteja, eli bakteereita, jotka elävät niiden kehon tai solujen sisällä. Punkit eivät ole siis mitenkään olematon osa luontoa.

Punkkien tarpeellisuus luonnon kiertokululle on hyvin samanlainen kuin ihmisenkin: olemme molemmat hyvin merkittäviä seuralaisbakteerien ja loisten elinympäristöjä.

Kommentit (4)

käyttäjä-3779
Liittynyt12.5.2014
Viestejä1784
2/4 | 

Kasvibiologi (yliopisto-opettaja) Mikko Tikkanen kirjoittaa tiistain 22.5. Helsingin Sanomissa vastakirjoituksen 20.5. olleelle punkkien merkitystä väheksyvälle  kirjoitukselle.  Hän toteaa, että jo ammoisina aikoina puutiaiset imivät verta nisäkkäistä, linnuista ja matelijoista. Veren mukana kulkeutui mikrobeja (viruksia ja bakteereja) eliöstä toiseen. Punkkien imiessään siirtämät virukset ja monet bakteeritkin ovat alusta alkaen siirtäneet geneettistä materiaalia eliöryhmien välillä ja aiheuttaneet geenimutaatioita. Punkkien ja vastaavien toimintaan perustuu siis paljolti eliökunnan biodiversiteetti, geneettinen monimuotoisuus. Myös immuunijärjestelmä on kehittynyt vastaamaan mikrobi-isäntävuorovaikutuksiin. Lopuksi Tikkanen toteaa, että jos puutiaisia ei olisi ollut, niin tuskin olisi ihmistäkään.

Pine
Liittynyt5.3.2012
Viestejä253
3/4 | 

On vaikea ymmärtää, miksi kyseinen tutkija on noin turhautunut omaan tutkimuskohteeseensa, että antaa tuollaisia lausuntoja. Sen sijaan ymmärrän hyvinkin, että punkkien välittämien taudinaiheuttajien merkitys eläinkantojen säätelijänä  täytyy olla erityisen suuri. Jos todella halutaan katsoa asiaa hyvin kapeakatseisesti ja väittää kaikkea turhaksi, josta ei ole ihmisille mitään hyötyä, niin kannattaa miettiä mitä ihminen silloin viljelisi ruoaksi, jos pikkujyrsijäkannat räjähtäisivät punkkien mukana kadonneiden taudinaiheuttajien puuttumisen vuoksi.

Minusta punkkien pitäminen pitäminen yhtä tarpeellisena kuin luonnon kiertokululle kuin ihminenkin, on suuri vääryys punkkeja kohtaan. Uskon, että moni eläinlaji häviäisi kilpailussa joidenkin, nyt punkkien ansiosta aisoissa pysyvien eläinlajien dominoinnin takia. Sen sijaan jos ihminen häviäisi, niin silloin luonnosta tuskin hävittäisi, kuin muutama ihmisspecifinen loislaji.

Vierailija
4/4 | 

Eikö virukset ja bakteerit ole eläviä? Onko elämä arvokasta vain jos se hyödyttää suorasti tai epäsuorasti ihmistä ja ihmisen tarpeita? Mikään elämä ei ole tarpeettomasti olemassa

Vasta-ainevärjättyjä Borrelia burgdorferi -spirokeettibakteereja. Kuva: NIAID / Wikimedia Commons

 

Borrelioositapaukset Suomessa ovat kasvussa, samalla kun punkkien määrä vaikuttaa kasvavan ja punkkilevitteisten tautien esiintymisalue laajenevan. Puutaisaivokuumetta, eli TBE:tä, esiintyy aiempaa laajemmalla alueella, Suomessa leviää uusi punkkilaji ja ilmastonmuutoksen on epäilty pidentävän punkkien aktiivista aikaa.

Yksi ehdotus borrelioosin hillitsemiseksi on ollut hirvieläinten määrän vähentäminen. Vähemmän hirvieläimiä tarkoittaisi vähemmän punkkeja ja pienempi punkkimäärä tarkoittaisi vähemmän borrelioositartuntoja ihmisillä. Ehkä.

Kirjoitin viime viikolla, miten loisten leviämisen kontrollointi ei ole helppoa ja yksinkertaista. Nautatuberkuloositapaukset voivat lisääntyä kun isäntäeläimiä, mäyriä, metsästetään. Nautatuberkuloosi on bakteeri, joka elää isäntäeläimessään ja tartuttaa ulosteiden tai suoran kontaktin avulla seuraavan isäntäeläimensä. Tämä on yksinkertainen kierto verrattuna borrelioosia aiheuttavan Borrelian elämään. Borrelian kiertoon vaikuttaa niin monta tekijää, että helppoja ratkaisuja ei välttämättä ole olemassakaan.

 

Borrelia-bakteeri leviää punkkien välityksellä. Punkki nauttii elämänsä aikana kaksi (koiraat) tai kolme (naaraat) veriateriaa, mikä tekee siitä oivallisen tautien levittäjän. Yleisesti ottaen toukkavaiheen punkit ruokailevat pienissä eläimissä, nymfit siirtyvät jo hieman isompiin ja aikuiset naarat ruokailevat vain keski- ja isokokoisissa nisäkkäissä. Borrelian elossapysyminen vaatii, että punkki ensin nauttii veriaterian isäntäyksilöstä, jolla on Borrelia-tartunta, ja tämän jälkeen seuraavalla veriateriaallaan tartuttaa Borrelian seuraavaan isäntään. Punkkien toiminta on siis keskeinen Borrelian määrää säätelevä tekijä. Borrelia tarttuu yleensä kuitenkin vasta yli vuorokauden kuluttua punkin kiinnittymisestä.

Borrelia tartuttaa laajaa kirjoa isäntälajeja, mutta isännät ovat hyvin vaihtelevia  Isäntälajin kompetenssi, eli sen soveltuvuus Borrelian lisääntymiseen, vaihtelee runsaasti. Yleisesti ottaen Euroopassa kompetentteja isäntälajeja ovat esimerkiksi monet pienet ja keskikokoiset jyrsijät, siilit, varpuslinnut ja liskot. Sen sijaan suurikokoiset nisäkkäät, kuten hirvieläimet tai ihmiset ,eivät ole kompetentteja isäntiä. Borrelia ei siis voi tarttua punkkiin ihmiseltä, jolla on Borrelia-tartunta, eivätkä hirvieläimet voi edistää suoraan Borrelian leviämistä. Tosin, jos kaksi punkkia nauttii veriateriaa hyvin lähellä toisiaan ei-kompetentissa isäntäeläimessä, on mahdollista, mutta epätodennäköistä, että Borrelia leviää. Lisäksi jossain tapauksissa ei-kompetentin isäntälajin veri voi puhdistaa punkista aikaisemman Borrelia-tartunnan. Borreliaa on useita eri lajeja ja lajien sisällä kantoja, jotka voivat vaihdella paitsi isäntälaji kompetenssin suhteen myös sen suhteen minkälaisen taudin ne aiheuttavat ihmisillä.

 

Mikä sitten vaikuttaa siihen, saako ihminen borrelioosin? Karkeasti ajateltuna kaksi eri asiaa: kuinka paljon ihminen saa punkin puremia ja kuinka suuri osa punkeista kantaa Borrelia-bakteerin kantaa, joka voi tartuttaa ihmisen.

Punkin puremien määrään vaikuttavat ainakin ympäristön punkkien määrä, kuinka hyvin ihminen saa estettyä punkkien puremat ja kuinka moni punkeista säilyy kiinni yli vuorokauden. Nymfit ovat yleensä tehokkaampia tartuttajia kuin aikuiset punkit, koska aikuiset punkit havaitsee huomattavasti helpommin. Borrelian yleisyyteen punkeissa vaikuttaa puolestaan se, kuinka suurella todennäköisyydellä punkki on aiempina ruokailukertoinaan ollut kiinni eläimessä, jolla on Borrelia-tartunta ja joka on kompetentti isäntä.

Tässä on lyhyesti kuvattu ekologiset vuorovaikutukset, jotka vaikuttavat Borrelian leviämiseen. Tartuntadynamiikka on kaikkea muuta kuin yksinkertainen.

 

Miten tämä dynamiikan toiminta sitten näkyy todellisuudessa? Pohjoisamerikkalaiset tutkijat ovat perehtyneet paljon tutkimuksen aikana niin sanottuun diluutio-hypoteesiin, jonka voisi kääntää suomeksi laimennushypoteesina. Ajatus on, että luonnon monimuotoisuus pienentää Borrelian leviämistä. Kompetentein pohjoisamerikkalainen Borrelian isäntälaji, metsäpeurahiiru (Peromyscus leucopus) on todellinen generalisti, joka esiintyy lähes missä vaan. Tällöin elinympäristö, jossa on vähän lajeja, sisältää suhteellisesti paljon metsäpeurahiirua. Koska tällöin suuri osa punkkien puremista kohdistuu kompetenttiin isäntään, Borrelialla on hyvä mahdollisuus levitä. Vastaavasti, mitä enemmän elinympäristössä on muita lajeja, jotka eivät ole kompetentteja, tai ainakaan niin kompetenttejä kuin metsäpeurahiiru, Borrelian leviäminen vaikeutuu. Lajimonimuotoisuus johtaa siis laimentumiseen, kun yhä useammin Borrelia päätyy isäntälajiin, josta se ei voi levitä eteenpäin. Tällöin Borrelian määrä punkeissa myös vähentyy ja ihmisille tulee vähemmän tartuntoja.

Kaunista ja suoraviivaista – eikö?

Ajatusleikin jatkaminen tuo esille ensimmäinen ongelman: suurempi joukko isäntälajeja tarkoittaa enemmän isäntäyksilöitä samalla alueella. Enemmän isäntäyksilöitä tarkoittaa, että punkkeille on enemmän ruokaa ja punkit lisääntyvät. Vaikka Borrelian määrä punkeissa vähenisi puoleen, olemme lähtötilanteessa, jos punkkien määrä kaksinkertaistuu.

Toisen kolhun hypoteesille tuo todellisuus. Suurin osa empiirisestä todistusaineistosta laimennushypoteesille on saatu Koillis-Yhdysvalloissa, mutta muualta tulokset ovat sekavampia. Erityisesti Euroopassa Borrelia on paljon monimuotoisempi joukko tartunnanaiheuttajia kuin amerikkalaiset sukulaisensa. Täällä on erilainen Borrelia-lajisto riippuen paikallisista isäntälajeista. Esimerkiksi Etelä-Englannissa fasaanit ovat merkittävin isäntä Borrelialle, joten alueella ei esiinny lainkaan Borrelia afzeliia, joka ei pysty tartuttamaan lintuja. Sen sijaan muita Borrelia-lajeja alueelta löytyy.

Oman jännän piirteensä Borrelia-punkki-isäntälaji –dynamiikkaan tulee siitä, että punkkien määrä ympäristössä ei välttämättä vaikuta punkkien määrään isäntäeläimissä, vaan tärkeämpää on isäntäyksilöiden käyttäytyminen (pdf). Punkkien pääsääntö on, että niitä on aina ympäristössä ja vain suhteellisen pieni osa niistä päätyy isäntäeläimeen.

 

Miten tämän kaiken voi sitten vetää yhteen? Borrelia-punkki-isäntäeläin –järjestelmässä on niin monta tuntematonta tekijää, että on vaikea suosittaa mitään suoraviivaisia ehkäisymenetelmiä.

Auttaisiko siis hirvieläinten metsästys borrelioosin hillitsemiseksi? Ehkä. Anekdotaalinen aineisto ainakin näyttää, että viime aikoina on samaan aikaan lisääntynyt punkkien, borrelioosin ja hirvieläinten määrä. Toisaalta, kuten kuvailin, tilanne on kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Asiaa kannattaakin tutkia: valitaan muutamia saaria Turun saaristosta, aidataan ne ja verrataan niitä muutaman vuoden ajan aitaamattomiin verrokkisaariin. Tällä saamme suhteellisen helposti selville sen, että miten hirvieläimet vaikuttavat punkkien määrään ja toisaalta Borrelian esiintyvyyteen punkeissa.

Oma vaikutuksensa on tietenkin maisemalla. Miten muutokset metsä- ja perinneympäristöissä ovat vaikuttaneet myyrien ja hirvieläinten määriin? Vanhaan hyvään aikaan, kun  karja yleisesti laidunsi metsissä, punkkien määrä oli paljon korkeampi. Hakkuut ja metsikön ikä vaikuttaa hirvieläinten määrää ja petoeläinten määrä vaikuttaa tietenkin molempiin, myyriin ja petoeläimiin. Toisaalta ilmastonmuutoksen on epäilty lisäävän punkkien määrää, punkkien aktiivisuutta ja siten myös tautien määrää.

Lohdullista kyllä, merkittävin tekijä borrelioosiriskin pienentämisessä on oma käyttäytyminen. Punkit viihtyvät yleensä heinikossa, eikä lyhyt nurmikko ei ole niille soveliasta ympäristöä. Punkkialueilla heinikossa liikkuessa kannattaa käyttää suojaavia vaatteita ja punkkikarkotteita. Vartalonsa kannattaa tarkastaa punkkien varalta päivittäin: punkit erityisesti hakeutuvat kosteisiin paikkoihin, joten ihon poimut, kainalot ja nivusalueet kannattaa tutkia tarkasti.  Kaverilta kannattaa pyytää apua vaikeasti nähtävien paikkojen tsekkaamisessa.

 

Borrelioosista löytää lisää tietoa THL:n sivuilta, Potilaan lääkärilehdestä tai Terveyskirjastosta.

Kommentit (0)

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
Heinäkuu
2016
2015
2014