Kirjoitukset avainsanalla rahoitus

Kansalaistieteilijät etsivät lumivuohia. Kuva: Flickr / Glacier-kansallispuisto.

 

Viime viikon Suomen Kuvalehdessä oli kaksikin kirjoitusta, joissa pohdittiin tieteen asemaa ja suhdetta tavallisiin kansalaisiin. Molemmissa kirjoituksissa oli samankaltainen huoli ja molempiakin voisi luonnehtia elitistiseksi.

Tiina Raevaara kirjoitti siitä, kuinka tutkimusten perusteella tieteen popularisointi voi johtaa siihen, että ihmiset uskovat tietävänsä enemmän kuin tietävätkään. Giuseppina Ronzitti ja Tero Tulenheimo puolestaan kirjoittivat siitä, kuinka tieteessä ei ole kyse yleisön hyväksynnästä, vaan tutkijoiden asiantuntemuksesta.

Molemmat kirjoitukset nostavat esille tiedepolitiikan ja tiedeviestinnän hyvin intiimin liiton.

Tieteeseen käytetään – ja siihen pitää käyttää! – julkista rahoitusta verovaroista ja veikkausvoittovaroista. Suomessa valta kuuluu kansalle, joten kansa päättää miten paljon tieteeseen panostetaan. Niinpä kansa, joka arvostaa tiedettä, on eduksi tietee(n rahoitukse)lle.

Tämä on tietenkin huomattu yliopistomaailmassa. Ronzittin ja Tulenheimon kritisoiman ja Raevaaran problematisoiman tiedeviestinnän kehityskulun takana on juuri se, että tiedeyhteisö joutuu markkinoimaan tuotoksiaan, jotta ihmisten hyväntahtoisuus tiedettä kohtaan säilyy. Panostus on ymmärrettävää, sillä tiede on kallis projekti, johon kuluu vuodessa miljardi jos toinenkin.

Tiedeviestintää on olemassa tietenkin hyvää ja huonoa. Tiedotusvälineiden tehtävä ei ole olla tieteen markkinoija tai tuottaa suoraa hyötyä kenellekään muulle kuin osakkeenomistajilleen. Journalismin moraalinen tehtävä on olla totuudenmukaista. Tämän jatkeena epäilemättä journalistien kuuluu toimia niin, että yleisölle jää oikea käsitys maailman tilasta. Tämä asettaa tietenkin viestinnän vaikeaan asemaan: ei riitä, että sen välittämä tieto on totta, vaan sen on myös ajateltava, miten yleisö ymmärtää saamansa tiedon ja miten tämä tieto vaikuttaa lukijoissa ja katselijoissa.

Tiedeviestinnästä tekee erityisen vaikeaa, että tutkijalla on harvoin tietoa siitä, minkälainen viestintä on tehokasta, toimivaa ja järkevää. Tosiasioiden toteaminen ei nykymaailmassa enää riitä.

 

Yksi Ronzittin ja Tulenheimon esittämistä pahoista peikoista on kansalaistiede. Kirjoituksesta saa käsityksen, että kansalaistiede johtaa tutkijoiden arvovallan kiistämiseen. Kirjoitus asettaa vastakkain "jokamiehen vaistonvaraiset mielipiteet" ja "vaativan älyllisen hankkeen", tieteen.

Jos ihan totta puhun, ei tämä tiede mitään rakettitiedettä ole: kyllä maalikkokin oppii ymmärtämään ainakin osasia tutkijoiden työstä. Sitä paitsi, suomalaiset jokamiehet ovat istuneet monta vuotta koulun penkillä juuri oppimassa sitä mitä tiede on ja miten se toimii.

Pelottavin ajatus kuitenkin kirjoituksessa oli, että tiede on yksilölaji: "Merkittävät tieteelliset ideat ovat kuitenkin usein yksin tehdyn työn tuloksia." Tämä ei pidä lainkaan paikkansa. Väite on väärin ja vaarallinen.

Tiede on ennen kaikkea yhteisöllinen projekti. Sen ytimessä on kysymysten esittämisen testaamisen ja epäilyn menetelmä. Ei ole olemassa yksin tehtyä tieteellistä työtä. Samaten on omituista ajatella tiedettä muusta yhteiskunnasta irrallisena osana. Paitsi että tutkijat tarvitsevat yhteiskuntaa rahoittaakseen toimintansa, tutkimuksen tekemiseenkin liittyy aina poliittista harkintaa.

Päinvastoin kuin Ronzitti ja Tulenheimo, koen, että kansalaistiede yksi parhaita aseita tieteen merkityksen ymmärtämisessä. Kansalaistiede voisi auttaa Raevaaran muotoilemaan ongelmaan: kun kansalaiset ovat osa tutkimuksen tekemistä, he saavat paremman käsityksen siitä, mitä tutkimus oikein on. Jokamies arvostaa sitä, että häntä kuunnellaan, ja koska tiede on yhteisöllinen prosessi, tieto ja ymmärrys liikkuu kansalaistieteessä kahteen suuntaan.

Kirjoitin viime kirjoituksessa, että tiede on paras tapa saada varmaa tietoa maailmasta. Tämä on totta, mutta minä – ja keskustelujeni perusteella moni muukin tutkija – ei tee tiedettä saadakseen vastauksia, vaan esittääkseen kysymyksiä. Tutkijan tehtävä on ennemmin epäillä kuin tietää. Kun arvioin, mitä tieteen perusteella tiedämme, keskeisenä lisänä on aina epävarmuus. Älä luota tutkijaan, joka ei viesti sitä, kuinka epävarma hän on.

Epävarmuudesta ja varmuudesta, tutkijan työn vaikeudesta ja ilosta saa parhaan kuvan osallistumalla tieteen tekemiseen. 

Olen toistuvasti kirjoittanut, kuinka tutkijoiden urapolkuun pitää kiinnittää huomiota entistä enemmän. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että urapolun tehtävä olisi etsiä ”huippututkijoita” tai tieteen valovoimaisia tähtiä. Tutkijoiden hyvin suunnitellun urapolun tehtävä pitää olla tutkijoiden turvallisuudentunteen lisääminen. Silloin yhteistyölle jää enemmän tilaa. Silloin ehkä kansalaisetkaan eivät tunnu uhkalta vaan voimavaralta.

 

Kommentit (3)

Kasvisruoka2
Liittynyt29.8.2015
Viestejä4399

Jokseenkin ainakin joskus tiede-uutisoinnissa häiritsee se, että niitä on pakko myydä osana lehteä. Tämä taas tekee sen, että niitä pitää tulkita ja otsikoida siten, että se tuottaa elämyksiä.

Joskus kiihottaa mielikuvituksia, joskus käänteen tekeväksi kohtalonkysymykseksi, jossa koko maailmankaikkeus räjähtää tai naiset ovat psykopaattien armoilla ja ihminen on paha.

Lopulta sitten hyvällä tuurilla joskus joku oikaisee, että ei tässä nyt vieläkään eletä simulaatiossa, mutta jarruttelu tuskin auttaa enää, koska onhan se mielenkiintoista ajatella, että elämme simulaatiossa. Mutta voiko tiedettä muuten myydä? Pitääkö se uutisoida siten, että kärjistetään ja kärjistetään ja ollaan koko ajan käänteentekevän äärellä (yleensä tukee deklnismiä "declinism")?

Ruhollah.

Kasvisruoka2
Liittynyt29.8.2015
Viestejä4399

Yritän edelliseen vielä vastata aika pessimistiseen suuntaan.

Sen sijaan, että ihmiset saataisiin kysymään vastaamisen sijaan, niin eräänlaisessa kilpailevien äänien kakofoniassa on huudettava lujaa, jotta voi tulla esiin. Ja tämä taasen vaatii hyvin vahvoja tunteita ja elämyksiä, jotta uutinen jää mieleen tai voi erottua muista äänistä. Asioista pitää vääntää maailmaa mullistavia, jotta ne näkyvät ja kuuluvat kohinasta.

Ruhollah.

Arija
Liittynyt1.4.2013
Viestejä12

Kansalaistiede kuullostaa hyvältä mutta sisältää paradoksin.
Tieteen määritelmiä on lukuisia mutta "tiede on sitä mitä tieteentekijät tekevät" taitaa olla yleisimmin käytetty.
Joten jos rivikansalalainen tekee hienon prototyypin tai saa mullistavan idean, niin se ei ole tiedettä, kun henkilö ei ole ammattimainen tieteilijä. Ihan sama vaikka sillä rivikansalaisella olisi tohtorin tutkinto.

Akateeminen yhteisö on hermeettisesti suljettu ja siellä tapahtuva kehitystyö ja ideointi on vertaisarvioinnilla varmistettua tiedettä. Aivan saman tasoinen ja ehkä joskus edityneempikin tutkimus, mutta liikemaailman tekemänä on paha juttu ja siitä ei heru kuin korkeintaan rahaa tekijöilleen. Tiedettä se ei ole.

Yhden uraputken jälkeen akateemiset opinnot läpikäyneenä olen ällistellyt tätä sulkeutuneisuutta. Yliopistomaailma ei tunnista eikä tunnusta muualta kerättyä tietopohjaa ja kokemusta eikä käytä niitä hyväkseen vaan tuntuu jarruttavan ja jopa yrittävän estää "ulkopuolisten" siirtymistä akateemiseen maailmaan.

Tukijana voit meritoitua vain ja ainoastaan yliopistoissa ja julkisissa sektoritutkimuslaitoksissa. Ja tutkijaksi pääset vain ja ainoastaan perinteisellä lukio-kandi-maisteri-tohtori-polulla. (Ok, myönnetään, kandin tilalla voi nykyään olla myös AMK+ raskaat siltaopinnot) Jos haet vaikkapa Akatemian apurahoja, niin pari vuotta tutkinnon jälkeen akateemisen maailman ulkopuolella (oikeissa töissä) tekee anojasta hakukelvottoman, koska tämä on jo tippunut tenure-track-systeemistä.

Summa summarum: kansalainen voi tehdä tiedettä vain, jos on töissä tiedeyhteisössä.

Tietämättömyys ei ole synti, sen hyväksyminen on.

Syyskuun ensimmäinen päivä on keskellä tutkijan tärkeintä aikaa vuodesta. Kyseessä ei ole aineiston keruu, tulosten analysointi tai edes uusien opiskelijoiden toivottaminen tervetulleeksi yliopistolle. Tutkimusrahoituskausi on nyt huipussaan, kun useammat isot säätiöt, Suomen Akatemia ja EU ottavat vastaan hakemuksia.

Raha on tutkijan ilo ja kirous. Tampereen yliopiston professori Piia Jallinoja kirjoitti elokuun alussa blogiinsa, kuinka häntä turhauttaa tutkimusrahoituksen hakemiseen hukkaan mennyt työaika. ”Koko homma on alkanut epäilyttää.”

Täälläkin hakemuksia kirjoittaessa epäilyttää. Jallinoja kirjoittaa tosin eri kontekstista kuin kaltaiseni tutkijanuran alkuvaiheessa oleva tutkija. Jallinoja hakee rahaa kunnianhimonsa tai miellyttämisen halun takia. Itse haen rahaa jatkuvasti kaikkialta, koska elantoni riippuu siitä, että saan apurahoja.

Ei sikäli, että eteneminen tutkijan uralla auttaisi yhtään. Biotieteissä, jossa on vahva tutkimusryhmäperinne, tutkimusryhmien johtajia painaa se, että heidän hakemastaan rahoituksesta riippuu monien nuorempien tutkijoiden toimeentulo.  Nature-lehti muotoilikin tämän ongelmaksi, että kun rahaa ei ole, ahdistaa ja kun saa tutkimusrahaa, sitten vasta ahdistaakin.

Tilanteen kun yhdistää suomalaisen tiedepolitiikan tilanteeseen, lopputulos on lohduton. Suomessa tutkijoiden urapolku on pirstaleinen eikä kovinkaan houkutteleva. Kilpailu rahoituksesta lisääntyy jatkuvasti ja yhä pienempi osuus hakemuksista rahoitetaan. Monet hyvät tutkimussuunnitelmat jäävät rahoittamatta. Tohtoreiden työttömyys kasvaa.

Lyhyesti sanottuna: tutkimusrahoituksen hakeminen kyynistää.

 

Huomaan helposti itsestäni kyynistymisen.  Jos en ole saanut rahoitusta, apurahan saajien listaa selatessani pohdin, että miten tuokin tuossa on muka minua ennemmin ansainnut rahoituksen. Jos saan kilpaillun rahoituksen, ajattelen, että olen jotenkin onnistunut huijaamaan itselleni rahoituksen  monien paljon parempien tutkijoiden nenän edestä.  Kun teen tutkimusta, pelkään, että saanko tuloksia, jotka ovat saamani tutkimusrahoituksen arvoisia.

Tietenkään tutkijan työ ei ole pelkkää kärsimystä. Suurimman osan ajasta nautin työstä: saan rahaa sille, että voin tutkia asioita, jotka koen kaikkein tärkeimmiksi. Teen yhteistyötä ympäri maapallon ja jaan tietoa muiden tutkijoiden kanssa. Olen pienellä erikoisalallani maailman huippuja.

Kyynisyyden ja motivaation välisessä rajankäynnissä on juuri kyse tutkimusrahoituksesta. Oloni on rauhallisempi, kun tulevaisuus on turvattu. Kollegat ja yhteistyökumppanit muuttuvat kilpakumppaneiksi, kun seuraavan vuoden rahoitus on katkolla. Kun saa itsensä ajattelemasta, että tuo ainakaan ei olisi ansainnut tutkimusrahaa, vaan minä, jaan Jallinojan tunteen. Koko homma alkaa epäilyttää.

Surullisinta on, että tutkimussuunnitelman tekeminen on hauskaa. Rakastan hetkeä, kun paperi on tyhjä ja alan kirjoittaa uutta projektisuunnitelmaa. Hetken aikaa koko maailma on avoin ja kaikki on mahdollista. Tekemällä suunnitelmasta kerta toisensa jälkeen uuden version on todellista timanttien hiomista. Tieteessä hyvin suunniteltu on puoliksi tehty.

 

Mikä sitten ratkaisuksi? Tilanteen parantaminen vaatii ainakin kolmenlaisia toimenpiteitä: tutkijan urapolun vahvistamista, tutkimusarvioinnin kehittämistä ja työhyvinvoinnin vakavasti ottamista.

Ensinnäkin, tutkijan urapolku. Tutkimusrahoituksen myöntäjien määrä on kasvanut, mikä on tavallaan hyvä asia, mutta kääntöpuolena rahoituskenttä on pirstaloitunut. Tutkija hakee rahaa jatkuvasti ja käyttää merkittävän osan ajastaan siihen, että muokkaa hakemuksensa kunkin säätiön haluamaan formaattiin ja muuttelee avainsanoja sen perusteella mitä olettaa säätiön rahoittavan. Rahoitusta saa usein vuodeksi tai lyhyemmäksi ajaksi. Tämä jatkuu vuosikausia, ilman että tutkija etenee mihinkään. Tilannetta auttaisi esimerkiksi pidemmät rahoituskaudet.  

Toinen uusi ratkaisu on tenure track –professuurit: tutkijoita rekrytoidaan professoreiksi enemmän jo tutkijan uran alku- tai keskivaiheissa, jolloin lupaavimmat tutkijat saavat keskittyä paremmin tutkimukseen ja uraansa. Tämä on tietenkin hyvä tenure track –putkeen päässeille, mutta entisestään korostaa eroja apurahoilla työksentelevien itsenäisten tutkijoiden ja professorien välillä. Joka tapauksessa se, että vakituista paikkaa jonotetaan viidenkympin tuolle puolen kituuttamalla apurahoilla ei ole järkevää. Etenkään, jos tällöin paikan saa se, joka on vain jaksanut kituuttaa pisimpään.  

Toiseksi, tutkimusarvioinnin kehittäminen, josta olenkin kirjoittanut aiemmin. Tutkijoita arvioidaan monesti kestämättömin kriteerein, kuten muun muassa sen mukaan missä tieteellisissä sarjoissa he ovat julkaisseet tutkimuksiaan. Tutkimusrahoittajat haluavat yhä enemmän yhteiskunnallista vuorovaikutusta ja vaikuttavuutta. Tämä johtaa helposti tutkimusprojektin pirstoutumiseen.

Kun nyt olen kirjoittanut hakemusta Suomen Akatemialle, en voi olla ajattelematta, että norminpurkutalkoisiin olisi hieman varaa. Hakemuksen liitteenä pitää olla ”tutkimusaineiston hallintasuunnitelma”, jonka ohjeissa puolestaan neuvotaan, että tähän kannattaa liittää lyhyt ”tutkimusaineiston turvallisuussuunnitelma”. On harvinaisen epämotivoivaa visioida käyttämiäni tiedostomuotoja, jos rahoituksen myöntöprosentti on alle kymmenen.

Tämä on myös yksinkertaista aritmetiikkaa: tutkijoiden aikaa kuluu vähemmän hukkaan hakuvaiheessa, jos hakemus on nopeampi kirjoittaa.

Uusia innovaatioita on esimerkiksi rahoituksen jakaminen arpomalla: hakemuksista valitaan parhaimmisto ja sitten näiden kesken rahoituksen saavat valitaan arvalla. Monissa hauissa käytetään kahta vaihetta, jossa ensimmäisessä on kevyt hakemus ja vasta jatkoon päässeiltä pyydetään täydellinen hakemus.

Kolmanneksi, työhyvinvointi on yliopistoissakin otettava vakavasti. Jo tutkijakoulutuksessa pitäisi puhua enemmän jaksamisesta, odotuksista, pettymysten kanssa selviämisestä ja stressin hallinnasta. On suorastaan omituista, että tätä aihetta käsitellään niin vähän.

Vertaus urheilumaailmaan ei ole kovin kaukaa haettu: Aivan samoin kuin huippututkijoiden kouluttaminen vaatii harjoitusta, panostamista ja aikaa, se vaatii myös psyykkisten tekijöiden huomioonottamista. Miten tutkija suhtautuu kilpailuun? Miten stressin kanssa toimitaan? Mistä löytää oikea tasapaino työn ja muun elämän välillä?

Miten välttää kyynistyminen?

 

 

Kuva: Europa credit urgente / Wikimedia Commons

Kommentit (2)

Kyynistynyt

"Joka tapauksessa se, että vakituista paikkaa jonotetaan viidenkympin tuolle puolen kituuttamalla apurahoilla ei ole järkevää. Etenkään, jos tällöin paikan saa se, joka on vain jaksanut kituuttaa pisimpään."

Tässähän se on suurin ongelma, korostuneimpana biotieteissä. Töitä ei juuri ole yliopiston ulkopuolella ja yliopistoilla kaikki tehtävät on täytetty 10-15 vuodeksi. Odottele siinä sitten 1500 euroa kuussa "palkalla" vapautuvaa tehtävää, johon yliopisto kuitenkin mieluummin ottaisi jonkun ulkomailta OKM:n pisteitä kerätäkseen. Ei kovin houkuttelevaa mutta silti halukkaita riittää yli äyräiden. Pahinta on vielä se, että uskallan väittää monien nyt pysyvissä tehtävissä olevien lehtoreiden ja professorienkin saaneen virkansa aikanaan melko nuorena ja kevyillä meriiteillä. Monilla into ja työhalu onkin kadonnut sen myötä. Tehtävänsä menettämistä ei yliopistolla silti tarvitse pelätä, vaikka tekisikin töitä vain 60% teholla. YT:t kohdistuu lähes poikkeuksetta avustavaan henkilökuntaan.

Vierailija

"Tutkija hakee rahaa jatkuvasti ja käyttää merkittävän osan ajastaan siihen, että muokkaa hakemuksensa kunkin säätiön haluamaan formaattiin ja muuttelee avainsanoja sen perusteella mitä olettaa säätiön rahoittavan."

Tuttua hommaa normaalin työn haun puolelta. Vähän tuntuu, että joka toinen lafka haluaa CV:n eri näköisenä ja omalla tavallaan muotoiltuna. Onneksi on jo työ ja kyse on vain firman vaihdosta, joten ei ole elanto tuosta kiinni ja liian lennokkaita pyytäville voi viitata kintaalla.

Kyse on siitä, että hakua järjestävät pyrkivät optimoimaan omaa työtään ja ulkoistaa sen hakijoille. Vaikka se olisi taas yksi "turha" pykälä, niin tuokin vaatisi jotain virallista pakottamista tiettyyn formaattiin, jotta jokaisen ei tarvitsisi ns. keksiä pyörää uudelleen. Erityisesti tieteellisissä hauissa tuollainen on harvinaisen ironista.

Eduskuntatalo ennen remonttiaan. Kuva: Johannes Jansson / Wikimedia Commons

Kuukausi sitten järjestettiin Tiedemarssi, joka oli kansainvälisen tiedeyhteisön voimannäytös tieteen puolesta. Parasta marssissa oli sen epämääräisyys: on vaikea sanoa, mitä kaikkea marssilla vaadittiin ja mistä kaikista vaatimuksista marsille osallistujat olisivat samaa mieltä. Silti tapahtumaa leimasi vakaa yhteisymmärrys siitä, että tiede on tärkeää.

Tieteen asemasta ja arvostuksesta Suomessa on kirjoitettu niin monia palstamillimetrejä ennen ja jälkeen marssin, että tuohon en tässä kirjoituksessa tartu. Sen sijaan lienee syytä huomata, miten suomalaista tiedepolitiikkaa – jos sellaisesta nyt voi puhuakaan – leimaa syvä epäluottamus tutkijoita kohtaan.

 

Hallitus päätyi puoliväliriihessä antamaan lisää rahaa yliopistoille. Siinä missä aiemmin Sipilän hallitus oli leikannut yliopistojen perusrahoitusta, nyt uusi rahoitus ohjattiin uusiin rahoitusväyliin. Perusrahoitusta, jolla siis palkataan yliopiston vakituinen henkilökunta, hoidetaan opetus ja maksetaan tilavuokrat, on leikattu tuntuvasti ja pienenä korvauksena lisärahaa tarjotaan suunnatuilla rahoitushauilla.

Siirtyminen perusrahoituksesta yhä enemmän kilpailtuun ja kohdennettuun rahoitukseen on pitkään käynnissä ollut muutos suomalaisessa tieteessä. Toinen esimerkki tästä muutoksesta on jo pitkään jatkunut sektoritutkimuslaitosten, kuten Suomen ympäristökeskuksen, Luonnonvarakeskuksen ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen alasajo (tai kuten sitä politiikan kielellä puhutaan - profiloiminen). Sektoritutkimuslaitoksilta leikattu rahoitus ohjattiin uudelleen strategisen tutkimuksen rahoituksen nimellä yliopistoille ja tutkimuslaitoksille.

Vielä on vaikeata nähdä mitä uutta strateginen tutkimusrahoitus on luonut, mutta muutokset uhrit ainakin on tiedossa: VTT:llä nano- ja laser-tutkimus, THL:ssä rokote- ja ympäristömyrkkytutkimus ja  STUK:n ympäristösäteilytutkimus. Pitkäkestoinen tutkimus on usein ensimmäisenä tulilinjalla, kun perusrahoitus vähenee, ja Luonnonvarakeskuksessa onkin puhuttu pitkäaikaisseurantojen karsimisesta.

Tutkijoiden suosikkirahoitus on Suomen Akatemian tutkija- ja tutkimusrahoitus, johon kuuluu niin tutkijalle kuin tutkimusryhmillekin tulevaa rahoitusta. Suurin osa Akatemian rahoituksesta jaetaan vertaisarvioinnin pohjalta tutkijoille, joilla on vakuuttavin ansioluettelo ja innostavin tutkimussuunnitelma. Tutkimuksen ei tarvitse täyttää muuta kriteeriä kuin että sen on oltava toteutettavissa ja mielenkiintoista. Tämä raha on vankasti tutkijoiden hyppysissä: hakemusten arvioijat ovat tutkijoita ja toimikunnat, jotka tekevät rahoituspäätökset, muodostuvat tutkijoista. On huomionarvoista, että ”kilpaillun rahoituksen” lisääminen ei ole tarkoittanut näiden määrärahojen kasvua, vaan opetus- ja kulttuuriministeriössä on keskitytty keksimään yhä uusia rahoitusvälineitä.

Uusin kuningasidea on lippulaiva. Hallituksen päättämä uusi rahoitus ohjataan lippulaivaohjelmalle, joka ”vahvistaa suomalaisen tieteen huippuja ja tukee yhdessä innovaatioverkostojen kanssa tutkimuksen yhteiskunnallista ja talouden kasvua tukevaa vaikuttavuutta”. Suomeksi sanottuna: kukaan ei taida tietää mikä tämän rahoituksen pointti on. Lippulaiva-termi lanseerattiin opetusministeriön tutkimuksen kansainvälistymisen työryhmässä, jossa joukko virkamiehiä ja tutkijoita, joilla ulkomaista kokemusta ei juuri ole, pohtivat miten suomalaisesta tutkimuksesta tehdään kansainvälistä.

Lippulaivat kuulostavat pelottavan paljon samalta kuin Akatemian ja Tekesin taannoinen SHOK-rahoitusohjelma. SHOKit, eli Strategisen huippuosaamisen keskittymät, olivat surullisen kuuluisa rahoitus, johon kipattiin satoja miljoonia euroja edesauttamaan tutkijoiden ja yritysten yhteistyötä. Kun ohjelma arvioitiin, lehdistötiedote muotoili, että "SHOKit ovat kehittämiskelpoisia". Helsingin Sanomien muotoilu puolestaan oli, että rahoitusjärjestelmä sai "täyslyttäyksen".  SHOKit hiljaa haudattiin, mutta niiden haamu on nähtävästi jäänyt kummittelemaan opetus- ja kulttuuriministeriön käytäville.

 

Tutkimusrahan kilpailutuksessa saadaan usein sitä mitä rahoitetaan. Jos rahoitetaan pätevää ja mielenkiintoista perustutkimusta, saadaan pätevää ja mielenkiintoista perustutkimusta. Jos rahoitetaan hähmäisiä visioita ja tavoitteita, saadaan hähmäisiä lopputuloksia.

Suuntaus on selkeä: valtion tutkimusrahoitus siirtyy yhä kauemmas tutkijoiden hallinnasta ja poliittinen ohjaus suuntaa yhä suurempaa osaa rahoituksesta. Samaan aikaan kuitenkin valtion tavoitteena on nostaa suomalaisen tutkimuksen tasoa ja kansainvälistä kilpailukykyä. Tässä on räikeä ristiriita. Tutkijat itse ovat parhaita arvioimaan sitä mikä tutkimus on kiinnostavaa ja mielenkiintoista.

Miksi tutkimusrahoitusta sitten siirretään yhä enemmän tarkasti määriteltyihin kohteisiin? Näyttää siltä, että poliittinen ohjaus ei yksinkertaisesti luota siihen, että tutkijat osaavat työnsä. Kun poliitikot ajattelevat pystyvänsä suuntaamaan suomalaista tutkimusta relevantimpiin huippusuuntiin, ollaan pahasti hukassa.

Tuijotan nykyään maailmaa zürichiläisten silmälasien läpi. Työskentelen kaupungin kakkosyliopistossa, jossa professorit saavat vuosittain suoraan merkittävän määrän tutkimusrahaa ilman kilpailutusta. Tämä on luottamusta tutkijan ammattitaitoon.

 

 

Korjaus 18.5.2017, klo 15.09: Täydennettiin, että SHOK-tutkimusvarat jaettiin sekä Tekesin että Suomen Akatemian kautta.

Kommentit (7)

..

Haha..lähdin kauan sitten monen muun tavoin ja hyvä niin, ainakin meille. Suomalainen tiede-elämä on bisnes-poliittis-byrokraattinen vitsi, joka ei tekijäänsä naurata. Sammuttaa nuotionalun ja kiinnostuksen tietoon yhtä varmasti kuin vuotuinen kaatosade syttymäisillään olevan kokon Kempeleen juhannusjuhlilla. Tsemppiä Tuomas, onneksi olet päässyt toisaalle.

Toni

Rahoituksen siirto senhetkisesti pinnalla oleviin hankkeisiin voi tuntua hyvältä idealta, mutta tieteessä se ei toimi pitkällä tähtäimellä. Arvostetuimpia tutkijoita ovat pitkän historian omaavat, ja sellaisia ei saada aikaan lyhyillä projekteilla. On helppo kuvitella tilanne jossa loistava tutkija on heikko rahankerjääjä. Hyvää tutkimusta on voitu tehdä vuosia, mutta mitä jos rahoitusta ei tipahdakaan jollain kierroksella? Siihen loppuu tutkimus ja henkilökunta lähtee muualle. Tutkimusta on hyvin hankala käynnistää uudelleen kun ydinryhmä on pirstoutunut.

Lisäksi jokainen voi miettiä kuinka hyvin se tutkimusraha tulee käyttöön kun budjetista pitää saada työaika (eli raha) hakemusten väsäämiseen ja toisaalta rahoituspuolella tarvitaan helkilöstöä lukemaan niitä hakemuksia. Hyvä tutkija ei ole enää hyvää tutkimusta tekevä, vaan hyvin rahaa kerjäävä.

Valtion panostus rahoitusintrumentteihin pitää toki byrokratian pyörimässä, tutkimusta tehdään vaan vähemmän.

Vierailija

Kirjoituksessa on virhe. Sadat miljoonat SHOK- rahat menivät Tekesin kautta. Akatemialla oli vain yksi pieni ohjelma. Faktoja, kiitos!

AaPee

Sellainen pointti noihin Suomen Akatemia mallisiin 3-5 vuoden projekteihin, että nythän monet tutkimukset käyttävät pitkiä havaintosarjoja tutkimuksissaan ja näillä on pärjätty. Mutta miten monia havaintosarjoja jatketaan tulevaisuuteen jos rahaa tulee 3v. pätkissä eikä aina silloinkaan ?

Turhautunut

Tähän päädytään, koska luonnollisestikaan hallituksessa ei ole mitään käryä siitä, mitä tutkimus on tai mitä edes yliopistoissa tehdään. Luulevat ehkä tietävänsä. Mutta tämän ilmiselvän asian lisäksi on vielä sekin, että yliopistoja kontrolloivassa opetus ja kulttuuriministeriössä ei ole yhtään sen enempää käsitystä siitä, mitä tutkimus on tai mitä yliopistoissa tehdään. Muta hekin virheellisesti luulevat jotain tietävänsä. Miniteriöiden sisäänpäinlämpiävä rekrytointipolitiikka on pitänyt huolen siitä, että siellä ajatellaan asioista edelleen kuten 50-luvulla. Yhtään tutkijaa ei ole päättämässä miten Suomessa tutkimusta tehdään! Yhtään yliopistoissa työskennellyttä ei ole päättämässä, miten yliopistoasioita pitäisi hoitaa! Ja monesti tuntuu, ettei siellä ministeriössä ole edes yhtään yliopistossa opiskelluttakaan.

Vierailija

Raskaasti sanottu, kyllä se hallitus on hiukan tutkimuksesta perillä, mutta omista lähtökohdistaan.

Ei tuo kuitenkaan ole väärin sanottu, mutta tasoituksen vuoksi. Kyllä ne tutkijatkin ovat aika usein pihalla maailman menosta. Yhteiskunnan toiminta ja tarpeet saattavat olla heille varsin outoja.

Kaapelijehu
Liittynyt13.4.2009
Viestejä384

No meillä on oikeistohallitus ja oikeistolla on taipumus käyttää taloudellisia kannustimia tai keppejä kun halutaan ohjata tutkimusta  haluttuun suuntaan. Trump vei ilmastotutkimukselta rahat - poliittinen viesti on selvä: Tutkikaa jotain muuta tai päätykää mieluummin siihen että ihminen ei aiheuta ilmastonmuutosta, niin saatte rahat takaisin. 

Yleensäkin oikeisto haluaa leikata julkista rahoitusta myös tieteeltä ja se mieluumin haluaisi vahvistaa yksityistä rahoitusta. Yksityinen raha taas ei ole arvovapaata, vaan se vaatii yleensä aina taloudellisia tuloksia. Yksityinen puoli ei rahoita mielellään perustutkimusta tai ympäristöntutkimusta. Se rahoittaa mieluummin sellaisia hankkeita joista sijoitetun pääoman saa takaisin mieluummin aika pian - ainakin sijoittajan omana elinaikana. 

Kaapelijehu

Tieteellisiä julkaisusarjoja Baskimaan yliopiston kirjastossa. Kuva: Vmenkov / Wikimedia Commons

 

Helsingin yliopisto panostaa tällä hetkellä näyttävästi bioalan tutkimukseen. Tämä on luontevaa, sillä yliopisto on monella biotieteen osa-alueella maailman ehdotonta tutkimuskärkeä. Osana panostusta yliopisto perusti Helsinki Institute of Life Sciencen jakamaan strategisesti suunnattua tutkimusrahoitusta houkutellakseen kansainvälisen tason tutkijoita.

Harmittavasti HiLIFEn (kyllä, tämä on instituutin lyhenne) rahoitusmekanismit vaikuttavat epäilyttäviltä ja uhkaavat tutkimusinstituutin mainetta.

 

Suomella ei ole mahdollisuuksia kilpailla huippututkijoista rahalla: maailmalla on monia yliopistoja, joiden rahoitustilanne on niin paljon parempi, että ne voivat houkutella parhaat lahjakkuudet lupaamalla kovaa palkkaa ja vakaata tutkimusrahoitusta. Suomessa tähän ei ole varaa, joten paras mahdollisuus kansainvälisesti kovatasoisen tieteen hellimiseen on löytää lahjakkuudet nuorina ja toivoa, että he myös jäävät Suomeen – ehkäpä havaittuaan suomalaisen yhteiskunnan miellyttäväksi ja suomalaiset ystävällisiksi sekä kokiessaan pientä kiitollisuudenvelkaa siitä, että heidän uransa pääsi käyntiin Suomessa.

HiLIFEn malli on tuttu muista maista, esimerkiksi Tukholman alueella SciLifeLab rahoittaa ja yhdistää life science –alan tutkijoita. Life science on vaikeasti suomeen käännettävissä – käytännössä ala kattaa niin bio- kuin ympäristötieteet sekä niihin nojaavat soveltavat tieteet, kuten lääke-, maatalous- ja metsätieteet.

Yksi HiLIFEn rahoitusmuodoista on Fellow-ohjelma, jolla annetaan tutkimusrahoitusta tutkimusryhmän vetäjälle 60 000 euroa vuodessa kolmen vuoden ajan. Ensimmäinen haku ohjelmaan on nyt auki. Rahoitusta voivat hakea Helsingin yliopiston vastuulliset tutkijat, joiden ulkopuolinen rahoitus tälle vuodelle on vähintään 50 000 euroa ja joilla on vähintään yksi vuonna 2012 tai myöhemmin julkaistu tutktimusartikkeli alansa parhaissa lehdissä. Alan paras määritellään tässä yhteydessä Julkaisufoorumin tason 3 lehdeksi tai Journal Impact Factorin (suom. vaikuttavuuskerroin) perusteella alansa parhaimpaan desiiliin kuuluvaksi lehdeksi.

Julkaisukriteeri on täyttä huttua ja naurettava. Tutkimusartikkelin laatua ei voi arvioida sen mukaan missä julkaisusarjassa artikkeli on julkaistu. Tätä asiaa ei voi painottaa liikaa. Se, että HiLIFE arvioi tutkijoita julkaisusarjojen maineen tai viittausmäärien perusteella on yksinkertaisesti noloa.

Nykyisessä työpaikassani Zürichin yliopistossa tällainen rahoituskriteeri ei yksinkertaisesti olisi mahdollinen: Zürichin yliopisto, kuten monet muutkin kansainväliset yliopistot ja tutkimuslaitokset ovat allekirjoittaneet San Francisco Declaration on Research Assessment eli DORA-julistuksen. Julistus on Yhdysvaltain solubiologien yhdistyksen laatima, ja yliopistojen lisäksi sen ovat allekirjoittaneet monet julkaisusarjat ja rahoittajatahot, kuten biotieteiden suuret itsenäiset säätiöt Wellcome Trust ja Howard Hughes Medical Institute tai kansalliset rahoittajat kuten Sveitsin kansallinen tiedesäätiö.

DORA-julistuksen (pdf) ensimmäinen kohta kuuluukin: ”Älä käytä julkaisusarjakohtaisia mittareita (kuten Journal Impact Factoria) yksittäisten tutkijoiden tutkimusjulkaisujen laadun arvioimiseen, tutkijoiden tuotannon arviointiin tai ylipäänsä rekrytoinnissa, tulospalkkauksessa tai rahoituspäätöksissä.”

Syy on selkeä: kussakin julkaisusarjassa julkaistaan laaja kirjo vaihtelevantasoisia tutkimuksia. Se, kuinka hyvin tutkimusartikkelit keskimäärin saavat viittauksia tai lukukertoja, tai kuinka korkealle tutkijat yksittäistä julkaisusarjaa arvostavat, ei kerro mitään yksittäisen julkaisun tasosta. Per Seglenin artikkeli British Medical Journalissa vuonna 1997 on hyvä johdanto keskeisiin ongelmiin.

Suomalaiset yhteisöt eivät ole juuri DORA-julistukseen lähteneet mukaan. Meilläkin on tosin käyty keskustelua siitä, miten tutkijoita voidaan arvioida. Esimerkiksi Julkaisufoorumi alleviivaa omilla nettisivuillaan, että Jufo-luokitusta ei voi käyttää yksittäisten tutkijoiden arvioimiseen. Tämä ei estä HiLIFE tekemästä juuri sitä.

 

Tietenkin tutkijat kiinnittävät huomiota julkaisusarjojen maineeseen: Nature tai Science-julkaisu on aina jalokivi menestyksekkään tutkijan kruunussa. Itsekin olen osallistunut monta kertaa tilaisuuksiin, joissa ”huippulehteen” päässyttä artikkelia on juhlittu samppanjan kera. Tämä on luonnollista, koska tutkija ei voi tietää julkaisuhetkellä kuinka merkittäväksi kukin hänen julkaisunsa loppujen lopuksi muotoutuu, ja yleisesti ottaen tutkijan kannattaa juhlia aina, kun siihen on mahdollisuus.

Rahoittajien ja tutkimuslaitosten ei kuitenkaan pitäisi katsoa julkaisusarjoja. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että silloin tutkijat alkavat käyttää julkaisusarjojen Journal Impact Factoria tai oletettua prestiisiä mittarina päättäessään mihin julkaisusarjaan lähettävät tutkimuksensa. Tutkijan optimoinnilla on haittapuolia: yleensä korkeimman prestiisin lehdet eivät ole avoimia julkaisusarjoja, kilpailu aiheuttaa monenlaisia haittavaikutuksia, ja paradoksaalisesti, tutkimusartikkeli ei välttämättä saavuta suurinta mahdollista hyötyään, jos sen yleisö on väärä.

Yleinen nyrkkisääntö on, että tutkija kyllä tietää mihin julkaisusarjaan hänen kannattaa tutkimuksensa tarjota. Tutkija itse tietää mistä löytyy paras lukijakunta ja miten hänen tutkimuksensa saa tarvitsemansa huomion.

Korkean prestiisin lehdiä, kuten Naturea ja Sciencea, on kritisoitu siitä, että niissä julkaistaan enemmän epäluotettavaa tietoa kuin erikoistuneemmissa sarjoissa. Syytä on vaikea tietää, mutta on epäilty, että prestiisi johtaa useasti siihen, että tutkijat huijaavat saadakseen kokoon riittävän hyvän tarinan, joka kiinnostaisi julkaisusarjaa. Toisaalta, prestiisijulkaisut haluavat saada yhä enemmän viittauksia, jolloin ne hyväksyvät muita lehtiä helpommin näyttäviä", mutta epäluotettavampia tuloksia.

Mitä sitten tehdä? Ensinnäkin, tutkijoiden arviointiin pitäisi käyttää tutkijakohtaisia mittareita, esimerkiksi julkaisujen saamia viittausmääriä, tai altmetriikkaa, joka mittaa tutkimuksen vaikutusta muilla mittareilla. Nämäkin mittarit ovat saaneet osansa kritiikistä, mutta ne eivät ole niin pahasti metsässä. Mahdollisuuksien mukaan pitäisi aina arvioida tutkijan tuotosten tieteellistä laatua ja tämän osaavat yleensä parhaiten muut saman alan tutkijat. Jälleen, vertaisarvioinnissa on omat ongelmansa, kuten rakenteellinen syrjintä naisia, ei-valkoisia ja vähemmän tunnetussa yliopistossa työskennelleitä kohtaan. Kun nämä kipupisteet tunnetaan, arvioijat voivat ottaa ne huomioon.

 

Kun tutkimusrahoitus on tiukassa, kilpailu kovaa ja tutkijat tämän takia stressaantuneita, tutkimusyhteisössä alkaa yleistyä erilaiset epäterveet lieveilmiöt. Näitä vastaan toimii parhaiten se, että tutkijat tuntevat olonsa turvalliseksi. Että tutkijat tietävät millä perustein heitä arvioidaan ja että perusteena on ennen kaikkea korkealaatuinen tutkimus. HiLIFEn tausta-ajatus on hyvä, ja jos oikein ymmärrän, tavoitteina on juuri huippulaatuisen tutkimuksen vakaa tukeminen. Tämän tavoitteen uskottavuus kuitenkin horjuu, jos HiLIFE alentuu arvioimaan tutkijoita epäilyttävin mittarein.

Jos Helsingin yliopisto haluaa olla kansainvälisen tason tutkimusyliopisto, sen on syytä myös jakaa tutkimusrahoitustaan kuten kansainvälisen tason tutkimusyliopistot. Suomessa on myös aika käydä keskustelu tutkijoiden arvioinnista ja sitoutua DORA-vetoomukseen.

 

 

Kirjoittaja on saanut tutkimusrahoitusta Helsingin yliopiston tiedesäätiöltä ja Helsingin yliopiston rahastojen Suoma Loimaranta-Airilan rahastolta.

 

 

Lisäys, torstaina 13.4.2017, klo 15.56:

HiLIFEn johtajan Tomi Mäkelän kommentti blogikirjoitukseeni löytyy ensimmäisenä kommenttina allaolevassa kommenttilistassa (jonka saa esille painamalla mainoksen alta "Lue kaikki kommentit").

Kommentit (4)

tomi mäkelä

Hienoa että Helsingin yliopiston panostus life science alalle on huomattu. Muutama väärinkäsitys on hyvä korjata. Toisin kuin Aivelon kirjoituksessa otsikkoa myöten annetaan ymmärtää, Helsingin yliopiston HiLIFE ei ole jakamassa tutkimusrahaa eikä arvioimassa tutkimusartikkelin laatua sen mukaan, missä julkaisusarjassa artikkeli on julkaistu.

HiLIFE:n käynnissä olevassa Fellows-haussa käytetään kansainvälistä vertaisarviointia, jossa tutkijan tuottama tieto (julkaisujen sisältö) ja suunnitelma ovat kriteereinä arvioinnissa. Koska perusteellinen kansainvälinen vertaisarviointi on vaativaa, arvioitsijat eivät pysty arvioimaan useita satoja hakemuksia ilman, että arvioinnin laatu kärsii. Helsingin yliopistossa on yli 850 life science alan vastuullista tutkijaa, jotka olisivat mahdollisia Fellows rahoituksen hakijoita, jos mitään esikarsintaa ei tehtäisi. Aiemmin vastaavissa tilanteissa on tehty haun jälkeen paikallinen esikarsinta, jota on usein kritisoitu läpinäkymättömänä sekä kotiinpäin vedon osalta. Tätä välttääkseen HiLIFE:n johtokunta päätyi käyttämään esikarsintaa, jossa käytetään kirjoituksessa mainittuja kriteereitä, jotka merkittävistä rajoitteistaan huolimatta ovat laajimmin tiedeyhteisön hyväksymiä. Tärkeä tekijä oli se, että pienet tieteenalat huomioidaan ja se että karsintakriteerit ovat avoimesti esillä jo hakuvaiheessa.

Esikarsinnan arvioidaan johtavan hakemusmäärään, joka on moninkertainen myönnettäviin rahoituksiin verrattuna, mutta kuitenkin sellainen, josta vertaisarviointi pystytään käytettävissä olevin resurssein tekemään DORA-julistuksen mukaisesti julkaisujen laatua niiden sisällön perusteella arvioiden.

HiLIFE muuten on juuri tehnyt ensimmäiset rekrytoinnit lähes 350 hakijan joukosta - DORA-julistuksen mukaisesti vertaisarviointia käyttäen. Lisätietoa http://helsinki.fi/hilife

Leo Lahti

Aivelon kirjoitus kiinnittää huomiota esikarsintakriteereihin. Esikarsinta on hyvin perusteltua. Kysymys onkin siitä löytyykö IF:lle parempia vaihtoehtoja ja jäin tätä pohtimaan. Tämä on yksittäistä arviointiprosessia laajempi kysymys, jonka jutussa esiin nostetun yksikön valitsema ja alalla muutenkin hyvin yleinen käytäntö vain jälleen kerran nostaa esiin. Ongelmia ei tule lakaista maton alle toteamalla, että käytäntö on yleinen. Keskustelu asiasta on tärkeää myös siksi, että kyseessä on tiedeyhteisössä ajankohtainen debatti jossa ratkaisuja on jo esitetty (kiitokset linkeistä ja kommenteista Joona, Janne-Tuomas, Tuomas, Markus ym.). IF:n käyttöä on kritisoitu, eikä käytön yleisyys implikoi, että käytäntö olisi tiedeyhteisön 'laajimmin hyväksymä'.

Keskeiset ongelmat koskevat IF:n kannustinvaikutuksia niin yksittäisten tutkijoitten kuin koko tieteellisen prosessin kannalta. Kannustinvaikutuksista ei päästä eroon, vaikka IF rajattaisiin pelkäksi esikarsintakriteeriksi. Jos esikarsinnan ensisijaisena tarkoituksena on tunnistaa varteenotettavat hakemukset tarkempaan arviointiin, vaihtoehtoja ovat esimerkiksi (1) yhdistelmämetriikka, jossa huomioitu laajemmin tutkijan tuotteliaisuutta ja vaikuttavuutta läpinäkyvillä painotuksilla; tai (2) Relative Citation Ratio, joka mittaa vaikuttavuutta artikkelitasolla ja on normalisoitu tieteenalan suosion ja viittausten suhteen; tai (3) Self-organized fund allocation SOFA-malli. Varmaan muitakin löytyy. On ehdotettu sitäkin, että varsinaisessa arviointivaiheessa lopullisten rahoitettavien hakemusten arvonta voi johtaa yhtä tehokkaaseen mutta vähemmän biasoituun lopputulokseen kuin raskaat asiantuntija-arvioinnit. Ajatus kuulostaa radikaalilta, mutta sen mahdollisuuksista on alustavaa näyttöä ja Uusi-Seelanti on kokeilemassa tätä käytännössäkin. Sattumallahan on muutenkin roolinsa myös asiantuntijoiden arvioimien hakemusten läpipääsyprosessissa; tästä löytyy tutkimusnäyttöäkin.

IF:n käytön perustelu sen yleisyydellä on kehäargumentti. Ajankohtaisessa kirjallisuudessa on esitetty useita toteuttamiskelpoisia vaihtoehtoja. Tiedeyhteisön ja erityisesti tiedepoliittista valtaa käyttävien vastuulla on edelleen kehittää tutkimuksen arviointiprosesseja jotka ovat samanaikaisesti sekä kustannustehokkaita että kannustinvaikutuksiltaan positiivisia.

Vierailija

Huolimatta aiheesta, haluan kommentoida sitä, miten esim. facebookissa otsikko näkyy: ensin on raflaava otsikko (totta kai, tämä on normaalia), mutta sitten tulee blogin nimi "Kaiken takana on loinen", mikä on hämäävää. Otsikko ikään kuin kertoo, että jonkin ilmiön takana on loinen. Blogin aiheista tämä tulkinta harvoin jos koskaan täsmää. Että tällainen huomio. On kuitenkin paljon ihmisiä, jotka lukevat vain otsikon.

Anonyymi

"""
Mitä sitten tehdä? Ensinnäkin, tutkijoiden arviointiin pitäisi käyttää tutkijakohtaisia mittareita, esimerkiksi julkaisujen saamia viittausmääriä, tai altmetriikkaa, joka mittaa tutkimuksen vaikutusta muilla mittareilla.
Nämäkin mittarit ovat saaneet osansa kritiikistä, mutta ne eivät ole niin pahasti metsässä.
"""

Oletko aivan vakavissasi sitä mieltä, että "peukutukset" (a.k.a. altmetrics) sopivat tutkijoiden arviointiin?

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2017
Heinäkuu
2016
2015
2014