Sars2-koronavirus elektronimikroskopiakuvassa tunkeutumassa ulos viljellyistä soluista. Kuva: NIAID / Wikimedia Commons

Helmikuusta lähtien kansalaiset ovat saaneet osansa tautimallinnusten epidemiakäyristä. Käyrät ovat yleensä nättejä, suhteellisen symmetrisiä käyriä.

Ensimmäiset käyrät on helppo ymmärtää: alussa kaikki ovat alttiita virukselle, sitten taudin saaneiden määrä lähtee nopeaan – eksponentiaaliseen – kasvuun, kunnes riittävän moni on sairastunut. Kun alttiiden määrä vähenee, myös uusien tapausten määrä vähenee. Lopulta riittävän moni on saanut viruksen ja sen leviäminen loppuu.

Toinen käyrämalli tuli esille, kun tajusimme, ettei tämä kauniin käyrän malli yksinkertaisesti onnistu. Pohjois-Italian tilanne osoitti meille, että hallitsematon tartuntamäärä johtaa nopeasti sairaaloiden hoitokyvyn ylittymiseen. Tällöin luotiin slogan flatten the curve, joka tarkoittaa sitä, että yritetään saavuttaa lähes yhtä kaunis käyrä, mutta litteämpänä. Käydään läpi sama epidemia, mutta pidemmän ajan kanssa niin, että kaikki, jotka tarvitsevat hoitoa, ehditään hoitamaan.

Kolmas aalto käyriä tuli vastaamme, kun mallinnusten perusteella alettiin epäillä, ettei käyrää voi yksinkertaisesti litistää niin paljon, että epidemia saadaan kauniisti pakettiin. Tällöin puhe siirtyi flatten the curvesta suppressioniin, eli tukahduttamiseen. Tällöin odotettavissa olevien käyrien muoto alkoi oikeasti muistuttaa aaltoa: ensin nopea kasvu kun ensimmäiset tapaukset havaitaan ja sitten rajoitustoimien jälkeen nopea kasvun pysähdys ja hidas alamäki.

Lisäksi on vielä todellisuus, joka tuottaa monenlaisia erilaisia käyriä monista eri asioista. Epidemiakäyrissä esitellään tartuntatapaukset, mutta emmehän me niiden määrää voi tietää. Viranomaiset ilmoittavat todetut tautitapaukset, jotka aliarvioivat todellisia tartuntamääriä koska kaikkia tapauksia ei havaita, ja toisaalta saamme epäsuoria varmempia mittareita epidemian etenemisestä, kuten sairaalassa hoidettujen ihmisten lukumäärä tai kuolleiden lukumäärä. Eri maissa kuolleitakin lasketaan eri tavoin, joten täysin vertailukelpoisia nekään eivät olet.

Erilaiset käyrät eri maista ovat vielä erinäköisiä. Kiinan tartuntakäyrät oli alkuun kauniin symmetrisiä, koska rajoitustoimet olivat niin tehokkaita, että epidemian pysähtyminen oli lähes yhtä nopeaa kuin epidemian käynnistyminenkin. Suomessa laskettelemme pitkää alamäkeä, vai onko se edes alamäki, kun taas Norjassa alamäki oli suhteessa vauhdikkaampi. Eikä koko maata edes kannata tarkastella samaan aikaan: Uudenmaan tartuntatarina on hyvin erilainen kuin muun Suomen.

 

Toinen aalto on keskusteluissa vaaniva mörkö. Valittuja toimia pitää nyt miettiä siltä pohjalta, että tuleeko kohta toinen aalto ja kuinka paha toinen aalto on.

Toinen aalto on tavallaan itsestäänselvyys: jos tartuntaa ei saa nyt, sen voi saada myöhemmin. Jos tehokkaat rajoitukset ovat voimassa, niiden lopettaminen johtaa tartuntojen uudelleen kiihtymiseen. Jos epidemia ei pienene, se suurenee.

Kaikkialla tartunnan on saanut suhteellisen pieni osa väestöstä. Pahimpia tautialueita – kuten New Yorkia, joitain Pohjois-Italian alueita, Koillis-Ranskaa - lukuun ottamatta tartuntojen kokonaismäärät ovat oletettavasti rutkasti alle kymmenen prosentin koko väestöstä. Uusien tartuntojen määrät ovat nopeassa laskussa, koska lähes kaikkialla viruksen leviämistä rajoitetaan. Melkein missään ei siis olla turvassa toiselta aallolta.

Mielikuva aallosta on kuitenkin hämää. Aallot tulevat tasaisesti rantaan suurin piirtein samankokoisina. Epidemia ei näin leviä.

Toinen aalto ei ole mikään luonnonlaki, joka tulee joka tapauksessa. Toimemme vaikuttaa tähän: jos pystymme tehokkaasti estämään viruksen leviämisen, se ei tule. Jos jatkamme nykyisen tehoisia rajoituksia, se ei tule. Jos puramme nykyisiä rajoituksia, mutta esimerkiksi tehostamme testausta ja jäljitystä, toista aaltoa ei välttämättä tule. Voimme näin korvata nykyisiä laajoja rajoituksia kohdennetummilla toimilla. Toisaalta, jos epidemian hallinta epäonnistuu ja toinen aalto tulee, voimme joutua ottamaan tehokkaat rajoitustoimenpiteet uudestaan käyttöön ja nitistämään tuonkin aallon. Kun toinen aalto nitistetään, uhkana on kolmas aalto.

Brittimallinnuksissa pohdittiin esimerkiksi mahdollisuutta, että entä jos rajoitustoimet otettaisiin aina käyttöön, kun teho-osastot täyttyvät tiettyyn rajaan asti, saisimme pidettyä epidemian kurissa. Tällöin tosin aaltoja tulisi yksi, kaksi, kolme, ehkäpä kymmenen.

Aalloista puhuminen voi siis olla hämäävää. Aaltoja voi tulla yksi tai monta ja niiden suuruus tulee riippumaan siitä, miten rajoitamme viruksen leviämistä.

 

Suomalaisen keskustelun toinen jatkuvasti liikkuva muuttuja on epidemian huippu. Aluksi huippua ennustettiin toukokuun lopulle, sitten kesälle ja nyt puhutaan syksystä. Huhtikuun alusta lähtien on kuitenkin puhuttu, että epidemia on nyt Suomessa hidastumassa. Tämä puolestaan tarkoittaisi sitä, että huippu on jo takanapäin. Entä jos epidemiassa on monta aaltoa? Voidaanko silloin puhua monista huipuista?

Toisaalta, Suomen tavoitteena – käsittääkseni, sillä en ole vieläkään ihan selvillä siitä mitä hybridistrategia tarkoittaa – on tällä hetkellä pitää tartuntatasot matalina. Tällöin kyse ei olisi mistään vuoristomaisesta epidemiakäyrästä, vaan tasaisesta matalasta käyrästä. Huipusta puhumisessa ei ole tällöin järkeä. Perunapellossa ei selkeitä huippuja ole.

Kun epidemiaa pyritään rajaamaan ja rajoittamaan, niin epidemian ennustaminen on vaikeaa. Tiedämme aina vähän myöhässä mitä on tapahtumassa ja mihin suuntaan olemme menossa.

Kauniin käyrän haaste on lisäksi se, että lähtökohtaisesti virustartuntaa on vaikea hallita. Ruotsalaisten tavoitteena vaikuttaa olevan kaunis käyrä, jossa on yksi huippu ja yksi aalto. Toive taitaa olla turha, koska viruksen leviäminen vaikuttaa Tukholmassakin hidastuneen merkittävästi ja epidemia leviää hyvin eri vauhdilla eri puolilla maata. Tartunnan saaneiden määrä Tukholman alueellakin on rajallinen, ja ruotsalainen ns. löysässä hirressä -strategia tulee viemään kauan.

Olemme pandemian kanssa vasta hyvin alkutaipaleella, eikä nopeita voittoja ole tarjolla. Huipusta puhuminen antaa käsityksen, että jossain vaiheessa oltaisiin voiton puolella. Niinkään ei ole, koska aina voi tulla uusi huippu.

 

Mitä tästä sitten tavan kansalaisen pitäisi ajatella? Ehkäpä parasta on olla yksinkertaisesti välittämättä epidemiaennusteista ja siitä milloin huipun odotetaan tulevan ja toimia sen suuntaisesti, miten viranomaiset kulloinkin suosittelevat.

Tutuin malliin perustuva ennuste, jonka ihmiset päivittäin kohtaavat, on sääennuste. Sääennuste ei kuitenkaan ole herkkä ihmisten käytökselle. Sillä, otanko mukaani sateenvarjon, ei ole vaikutusta sataako huomenna vai ei. Epidemiaennuste eroaa tästä: jos ajattelen, että epidemiatilanne on hellittämässä, ja saatan päättää, että nyt on turvallista tavata porukalla ystäviäni. Tämä voi johtaa siihen, että epidemia alkaakin uudelleen leviämään.

Tietenkin malleilla on myös päätöksentekoon liittyvä merkitys. Erilaiset epidemian leviämistä kuvaavat mallit taitavat kuitenkin kertoa enemmän mallin tekijästä kuin tulevaisuudesta. Ennusteet perustuvat aina havaituille tapahtumille ja viimeistään tässä vaiheessa on selvää, että katsomme jatkuvasti epidemiatilanteen osalta muutaman viikon menneisyyteen. Mallit ovat hyödyllisiä sikäli, että ne tekevät mallin tekijän taustaoletukset näkyviksi.

Olisi mukava tietää mikä tilanne syyskuussa on, mutta se on mahdotonta, koska emme ole nätillä käyrällä. Sen tiedämme, että pandemia jyllää vielä silloinkin maailmassa. Epidemian huippuja kannattaa tarkastella vasta parin vuoden päästä - silloin voimme ehkä ne osoittaa. 

Se, kuinka laajalti epidemia Suomessa on levinnyt syyskuussa, riippuu siitä, miten hyvin olemme pystyneet pitämään viruksen kurissa.

Kommentit (4)

Pihlamo
5/4 | 

Juuri tämän kaltaista nykyhetken poukkoileva tiedonvälitys kaipaisi-enemmän pohdintaa. Siitä, että tilanne elää jatkuvasti. Alan olla lopen kyllästynyt sensaatiohakuisiin otsikoihin viruslingoista tautihuippuun. Kiitos!

PS: Olen törmännyt nimeesi useamman kerran paitsi koronaviruksen, myös borrelioosin ja rottien loisten yhteydessä. Tutustuin myös Urban Rat Project-tutkimushankkeeseen ja mietin, mitkä loukut ovat osoittautuneet parhaimmiksi rottien loukuttamisessa? Ymmärtääkseni rotta on älykäs ja saattaa laittaa noviisit/nuoret rotat testaamaan uutta loukkua yms. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
Heinäkuu
2016
2015
2014
Sisältö jatkuu mainoksen alla