Kuvan rotta ei liity tapaukseen. Kuva: Biswarup Ganguly / Wikimedia Commons

Yksi suurimpia tieteeseen liittyviä harhakäsityksiä on se, että tieteellisessä tutkimuskessa tarvitaan aina suuri näytekoko. Internetin keskusteluissa yleensä ensimmäinen tutkimukseen kohdistuva kritiikki on, että ”ei näin pieni näytekoko vielä riitä”. Niin koululaisten, lukiolaisten kuin yliopisto-opiskelijoidenkin kirjoittamien tutkielmien tulosten tarkastelussa muistetaan mainita, että tutkimukseen tarvittaisiin suurempi näytekoko.

Ensinnäkin, suuri näytekoko ei tee autuaaksi. Usein olen miettinyt tutkielmia – ja tutkimuksia - lukiessani, että, voi kuule, tämän tutkimuksen suurin ongelma ei todellakaan näytekoon pienuus. Jos tutkimus on huono, sen toistaminen ja laajentaminen ei varsinaisesti auta.

Toiseksi, tarvittava näytekoko riippuu tutkittavasta ilmiöstä ja tutkimuskysymyksistä. Näytekoon on oltava riittävän iso, jotta tutkimuskysymyksiin voidaan vastata. Toisaalta, näytteitä ei kannata kerätä ja käsitellä yhtään enempää kuin tarvitsee, koska näytekoon kasvattamiseen menee tietenkin rahaa.

Etenkin biologisen tutkimuksen luonteeseen kuuluu se, että etukäteen on yleensä vaikea määritellä riittävää näytekokoa – tai joissain tapauksissa lopullisia tutkimuskysymyksiä tai mitä kiinnostavaa tutkimuksen aikana saadaankaan selville.

 

Loistava esimerkki siitä, kuinka näytekoon ei tarvitse olla iso, on vuonna 2005 Naturessa julkaistu tutkimusartikkeli uivasta rotasta. Tämän artikkelin näytekoko on tasan yksi, sillä se kertoo yhdestä rotasta, jota tutkijat yrittivät ottaa kiinni 18 viikon ajan.

Rotan tarina on sen verran jännittävä, että se ansaitsikin tulla kerrotuksi! Kyseinen koirasrotta otettiin kiinni Pakihi-saarelta loukusta, jossa oli syöttinä suklaata. Rotalle kiinnitettiin radiopanta ja se vapautettiin Motuhoropapan saarelle, jossa ei aiemmin ollut rottia, jotta tutkijat pääsivät seuraamaan, miten uusille alueille levittäytyvät rotat oikein käyttäytyvät. Rottia vapautettiin yksi ja se oli koiras, jotta mahdollisuus siihen, että rotta oikeasti asettuisi saarelle olisi mahdollisimman pieni.

Rottaa seurattiin neljän viikon ajan, jolloin se asettui noin hehtaarin kokoiselle pysyvälle alueelle. Tämän jälkeen alueelle laitettiin ansoja, jotta rotta saataisiin taas kiinni, tuloksetta. (Tutkijat olivat luvanneet alkuperäisessä tutkimuslupahakemuksessaan, että kaikki vapautetut rotat otetaan kiinni, joten tämä oli tietenkin tutkijoille ongelma.) Kymmenen viikon kuluttua pannan radiosignaali katosi.

Juuri kun pannan radiosignaali oli kadonnut, viereisellä 400 metrin päässä sijaitsevalla saarella olevilla jälkilevyillä havaittiin rotan jälkiä. Ulosteista eristetystä DNA:sta tutkijat saivat selville, että kyseessä oli sama yksilö, joka oli aiemmin vapautettu toiselle saarelle.

Tässä olikin julkaisun pihvi: tutkimus todisti aukottomasti, että rotat pystyvät uimaan valtameressä 400 metrin matkan levittäytyessään uusille alueille.

Rotan tarina ei kuitenkaan vielä päättynyt, sillä seuraavan kahdeksan viikon ajan rotta vältti kaikenlaisia loukkuja. Loppujen lopuksi rotta saatiin tapettua loukkuun, johon oli laitettu syötiksi tuoretta pingviinin lihaa. Loukku oli asetettu paikkaan, jonka kaksi koulutettua koiraa oli todennut olevan vahvasti jyrsijän tuoksuinen.

Tutkijoiden viiden kuukauden operaatio ja yhden rotan metsästys ei mennyt hukkaan, sillä sen ansiosta opimme paljon uutta siitä, mihin rotat pystyvät. Julkaisulla on – nykyajan trenditermejä käyttäen – ollut selkeästi vaikuttavuutta, sillä siihen on tähän mennessä viitattu 123 kertaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Markku Hannula
1/2 | 

Vastaava esimerkki on harmaapapukaija Alex. Hän oppi käyttämään kieltä varsin laajasti ja osoitti hallitsevansa paitsi lukumäärien tunnistamisen, myös summan, erotuksen sekä nollan käsitteen.

Susan Carey, joka kirjoitti Pepperbergin kanssa yhtä julkaisua Alexista, kertoi heidänkin saaneen yhdeltä vertaisarvioijalta palautteeksi kasvattaa otoskokoa. Siinä vaiheessa Alexia oli koulutettu miltei 30 vuoden ajan. :-)

Joel Jalkanen
2/2 | 

Ainakin ekologiassa näytekoko voi myös periaatteessa olla myös liian suuri. Kun otoskokoa lisätään tarpeeksi, saadaan kyllä tilastollisesti merkitseviä eroja otospopulaatioiden välille, vaikka erot kyseisessä ominaisuudessa olisivatkin niin pieniä, ettei sillä olisi minkäänlaista ekologista relevanssia. Näin ollen "liian" suuri näytekoko voi antaa turhaa itsevarmuutta väittää, mikä luonnossa vaikuttaa mitenkin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
Heinäkuu
2016
2015
2014