Ernst Haeckelin kuvitus eri merituppilajeista. Kuva: Wikimedia Commons

Kirahvin kaula on keskeinen evoluutiobiologinen arvoitus. Jo Darwin aikanaan nosti esille kysymyksen siitä, miten kirahvin kaula on kehittynyt. Koulukirjoissa Lamarckin ja Darwinin ajatusten erot karrikoidaan yleensä kirahvien avulla. Kirjoitin pari vuotta sitten kirahvin pitkäkaulaisuuden selittämisen vaikeudesta: nykyään ajatellaan, että pitkä kaula on yhdistelmä sukupuolivalintaa ja korkealta ruokailua.

Luen kirjoja suhteellisen harvoin. Vapaa-ajan täyttää paljon helpommin elokuvilla tai sarjoilla. Aina silloin tällöin kuitenkin käteen osuu – yleensä melko vahingossa kirja, joka tekee vaikutuksen. Judith Schalanskyn romaani Kirahvin kaula teki lähtemättömän vaikutuksen.

Tiede-lehden päätoimittaja pyysi suosittelemaan heinäkuun Tiede-lehteen hyvää tiedeaiheista kesäkirjaa. Valintani oli helppo, sillä en olekaan tarpeeksi pitänyt ääntä siitä, kuinka Kirahvin kaula on hieno teos. Merkkimäärä lehdessä on rajallinen, joten lupasin kirjoittaa blogiini hieman pidemmälti siitä.

En tiedä sopiiko Kirahvin kaula juuri kesäisiin tunnelmiin, sillä se on tematiikaltaan sangen raskas. Elämäänsä kyllästynyt ja työhönsä leipääntynyt biologian opettaja elää kuihtuvalla itäsaksalaisella maaseudulla. Nuoret muuttavat pois, kuten Inge Lohmarkin oma tytär. Lohmark vain laskee päiviä eläkkeelle pääsyyn. Oppilaitaan hän ei jää kaipaamaan, laiskoja ja heikkoja kaikki tyynni.

Lohmark löytää iloa elämäänsä luonnon kauneudesta. Hän uskoo evoluution kaikenvoipaan rooliin. Biologian opettajan mielessä evoluutio on vain saanut roolin, jota on vaikea ymmärtää: koulukiusaamiseen ei tarvitse puuttua, koska vahvin selviytyköön voittajana.

Tässä löytyy yksi kirjan paradokseista: ihminen on eittämättä luomakunnan kruunu, evoluution huikea saavutus, mutta Lohmark ei ihmisestä perusta. Mieluiten hän olisi kasvi, jotta ei tarvitsisi tuntea.

Luin aikoinani Helsingin Sanomien arvion, jossa opettajan asenne yhdistettiin mutkitta darwinismiin, luonnonvalinnan periaatteen painottamiseen. Tarkkaavaiselle, ja evoluutioteoriansa tuntevalle, lukijalle kirja tarjoaa kuitenkin paljon enemmän kuin näin naiivin tulkinnan.

Lohmark on valinnut evoluutiokäsityksensä valikoiden niitä palasia, jotka parhaiten sopivat hänen ajatusmaailmaansa. Samalla kun hän kritisoi muita siitä, miten he luovuttavat, että he valitsevat mieluummin elämän Lännessä tai kuinka oppilaat eivät jaksa opiskella, Lohmark on itse palastellut oman maailmankuvansa paljon opportunistisemmin.

Mysteerin avain piilee juuri kirahvin kaulassa. Lohmark selittää oppilailleen, miksi kirahveilla on niin pitkä kaula, eikä lukija voi olla ihmettelemättä, että menikö tämä tarina juuri näin oikein. Lohmark on epäluotettava kertoja ainakin omassa luokkahuoneessaan – hänen biologiset opetuksensa on syytä ottaa hieman epäillen.

Schalansky sukeltaa syvälle evoluutiobiologiaan, mutta myös saksalaisen biologian historiaan. Osansa ihastelusta osuu Haeckelin aikoinaan piirtämiin merieliöihin. Kirjan kuvitus on valloittavaa. Kuinka epämiellyttävä henkilö Lohmark onkaan, hänen estetiikantajunsa on kohdallaan. Biologille aiheuttaa pienen piston sydämessä, kuinka usein nyökytteleekään Lohmarkin huomioille.

Samaten Schalansky ei häpeile liittää teostaan saksalaiseen kirjallisuudenhistoriaan. Kirjan alaotsikko, Kehitysromaani, on monin tasoin leikittelevä. Päälisin puolin kirja kertoo evoluutiosta, kehitysopista. Bildungsroman on saksalaisesta kirjallisuudesta noussut kirjallinen genre, joka kuvaa päähenkilön henkistä kasvua. Lohmark ei kuitenkaan kasva juuri mihinkään suuntaan mitenkään. Kirahvin kaula onkin enemmän kehitysromaanin parodia.

Kokemukseni saksalaisesta kirjallisuudesta on rajallinen, mutta silti Kirahvin kaula asettuu kauniisti Thomas Mannin Taikavuoren rinnalle, joka myös on kehityskertomuksen parodia ja leikittelee Idän ja Lännen eroilla. Naturalistinen luonnon kuvaus yhdistää näitä kahta kirjaa, joita puolestaan erottaa kaksi Maailmansotaa ja yksi Kylmä sota. Inge Lohmark on yllättävän paljon kuin vanhempi elämäänsä kyllästynyt Hans Castorp.

 

Judith Schlansky: Kirahvin kaula, Tammi, 2013. Alkuperäisteoksista Der Hals Der Giraffe, 2011, suomentanut Ilona Nykyri.

Kommentit (0)

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkija Helsingin ja Zürichin yliopistoissa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2017
Heinäkuu
2016
2015
2014