Slovenialainen tarhamehiläinen. Kuva: Richard Bartz / Wikimedia Commons

 

Viime vuosien aikana on puhuttu paljon pölyttäjähyönteisten vähenemisestä. Mehiläiskannat ovat romahtaneet, mehiläisiä uhkaavat erilaiset taudit sekä loiset eivätkä villit pölyttäjähyönteiset voi yhtään sen paremmin.

Pölytyksestä on tullut miljardibisnes. Pölytyksestä riippuvaisille viljelylajeille, kuten rypsille ja hedelmäviljelmille, kuljetetaan mehiläispesiä, jotta kasvit tuottaisivat satoa. Yhdysvalloissa liikkuu vuosittain 1,8 miljoonaa mehiläispesää ympäri maata aina sinne, missä juuri sillä hetkellä tarvitaan pölytysapua. Pelkästään Kalifornian mantelisato sato vaatii lähes kaksi miljoonaa mehiläispesää pölyttyäkseen.

Maanviljelys onkin muuttanut pölyttäjien ja kasvien välisiä vuorovaikutuksia. Tarhamehiläiset kilpailevat villien pölyttäjien kanssa medestä ja niiden tuominen uudelle alueelle usein heikentää villien pölyttäjien hyönteisten mahdollisuuksia kerätä mettä. Yhdessä tarhamehiläispesässä on työläisiä yhtä paljon tai enemmän kuin ympäröivässä luonnossa on villejä pistiäispölyttäjiä. Toisaalta pellot, joissa kasvatetaan hyönteispölytteisiä kasveja, voivat houkutella pölyttäjähyönteisiä niin paljon, ettei paikallisille kasveille, jotka elävät lähellä peltoja, löydy pölyttäjiä.

Miltä todellisuus sitten näyttää? Tutkimuksia aiheesta on suhteellisen vähän, mutta uhkat ovat täysin mahdollisia. Saksassa rapsipeltojen läheisyys vähentää kevätesikkojen siemenmäärää noin viidenneksellä, koska esikkoja pölyttävät kimalaiset viihtyvät paremmin rapsipellolla. Peltoviljely voi siis uhata kukkia metsissä ja niityillä. Vastaavasti tarhamehiläisten läsnäollessa villit pölyttäjät voivat huonommin: esimerkiksi villit kimalaisyhteiskunnat keräävät vähemmän mettä, lisääntyvät heikommin ja jäävät pienemmiksi, jos ne joutuvat kilpailemaan tarhamehiläisten kanssa.

Oman vaikeutensa asiaan tuovat tietenkin loiset ja taudinaiheuttajat. Tarhamehiläiset ovat taudeille oivallinen kohde, koska niitä on yhdessä yhteiskunnassa paljon – jolloin tautien on helppo levitä – ja lisäksi kaupallisen kasvatuksen takia yhteiskunnat ovat usein tekemisissä keskenään. Tarhamehiläiset ovat tietenkin sopeutuneet elintapojensa aiheuttamaan loistaakkaan siten, että niillä on monia tehokkaita keinoja rajoittaa loisten riehaantumista aina käyttäytymisestä geneettisiin sopeutumiin.

Mehiläisten kasvatus tietenkin on omiaan luomaan mehiläisten loisille hyvät oltavat. Vaikka tarhamehiläiset itse selviäisivät tästä, tarhamehiläisten ja villimehiläisten kohtaamisesta syntyy ongelmia. Loiset ja taudit voivat nimittäin siirtyä lajilta toiselle, eivätkä villimehiläiset yhtä tehokkaita vastustamaan loisia kuin tarhatut serkkunsa. Tässä kohtaa voi vaikka ajatella vaikkapa mitä tapahtui taudeille tottuneiden eurooppalaisten ja samanlaiseen tautitaakkaan heikosti sopeutuneiden Amerikan alkuperäisasukkaiden välillä.

 

Tilanne ei näytä hyvältä villien pölyttäjien tai pölytyksestä riippuvaisten kasvien kannalta. Ne saattavat hävitä kilpailussa peltojen kasveille ja mehiläisille. On kuitenkin alueita, joissa mehiläisten vaikutuksia on helpompi kontrolloida: kaupungit. Kaupungeissa pölyttäjille on tarjolla usein monipuolinen kukkalajisto ja hyönteismyrkkyjen käyttö on vähäisempää kuin maatalousympäristössä.

Kuten monessa muussakin länsimaisessa kaupungissa, Pariisissa on urbaanin mehiläiskasvatuksen buumi. Kaupungin alueella on 653 tarhamehiläispesää, jotka tahkoavat urbaanihunajaa. Tutkijat arvioivat kaupungin kukkien tuottaman meden määrään ja näin monen mehiläispesän tarvitseman meden määrän. Tulos oli, että tarhamehiläiset käyttävät vuoden aikana suurin piirtein saman verran mettä kuin kaikki Pariisin kukat tuottavat.

Meden tuotto ja kulutus olisi kauniisti tasapainossa, jos kyse olisikin pelkästään tarhamehiläisistä. Pariisissa on kuitenkin rutkasti villimehiläisiä, itse asiassa 67 eri lajia. Kun tutkijat selvittivät miten villimehiläisten käy, he huomasivat, että tarhamehiläiset pystyvät dominoimaan kukkia ja estämään paitsi villimehiläisten, myös muiden pölyttäjien pääsyn kukille. Mitä lähempänä tarhamehiläispesä sijaitsi, sitä vähemmän villit pölyttäjät kävivät kukissa.

Tutkimus vihjaa, että tarhamehiläiset ovat merkittävä kilpailija villien pölyttäjien kanssa kaupunkiolosuhteissakin, mutta se ei vielä kerro kuinka suuri ongelma oikeastaan on. On vielä tarpeen arvioida kuinka paljon villipölyttäjien määrät oikeasti laskevat tarhamehiläisten takia. Joka tapauksessa lienee selvää, että urbaani mehiläiskasvatus ei aina ole ekoteko.

Miten kaupunkilainen voi sitten kantaa kortensa kekoon pölyttäjien hyvinvoinnin puolesta? Keväällä voi pihalleen virittää pölyttäjille tehdyn keinopesän tai hyönteishotellin. Ohjeet löytyvät esimerkiksi Suomen Luonnon nettisivuilta. Pihojen kukkina kannattaa puolestaan suosia muutenkin uhanalaisia niitty- ja ketolajeja; esimerkiksi mykerökukkaiset ovat pölyttäjien suosikkeja.

Kommentit (1)

Sanoma

Hieno artikkeli! Tosin se mistä en pidä, on viimeisen linkin sisältö koska kyseinen HS:n artikkeli on tarkoitettu vain tilaajille. Näin oikeasti tärkeä ja hyödyllinen informaatio on rajattu maksumuurin taakse.

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017
Heinäkuu
2016
2015
2014