Pfizer-Biontechin rokote annospullossa. Kuva: Yhdysvaltain puolustusministeriö / Wikimedia Commons

THL:n pääjohtaja ”myönsi” Ylen uutisen mukaan, että keskustelu Suomen rokotusjärjestyksestä on politisoitunut. Tämä ei ole yllättävää, tietenkin rokotteiden jakaminen on poliittinen kysymys. Rokote turvaa terveyttä ja harva asia on yhtä poliittinen kuin ihmisten terveys.

Tämän hetken kysymys on, että kannattaisiko rokotuksia painottaa pahemmille epidemia-alueille. Vastaus tähän tietenkin on, että kyllä, kannattaa, se säästää henkiä ja terveyttä. Seuraava kysymys onkin huomattavasti vaikeampi: miten koronarokotuksia kannattaisi painottaa pahemmille epidemia-alueille?

Suomessa on jo jaettu paljon rokotteita ja Suomeen tulee yhä enemmän rokotteita, vaikka emme ole erityisen paha epidemia-alue. Tässähän ei ole suoranaista järkeä: Suomen hyvä rokotetilanne johtuu siitä, että EU onnistui neuvottelemaan ohi suuren osan maailmasta rokotelähetykset. 

Tämä on suorastaan niin sanottu no-brainer: jos rokottein halutaan vähentää kärsimystä ja kadotettuja elinvuosia, niin ”kaikki maailman kätilöt” olisi hyvä kohde. On eettisesti kestämätöntä, että maailman köyhimmissä maissa ei ole rokotteita sairaan- ja terveydenhuollon henkilökunnalle. 

Rokotteet eivät jakaudu järkevästi, sillä EU nappaa merkittävästi kokoaan isomman palan rokotekakusta. Tätä kutsutaan rokotenationalismiksi.

EU:n sisällä kannattaisi tietenkin painottaa pahimpia epidemia-alueita. Luultavasti olisi Suomen epidemiatilanteellekin suoraan eduksi, jos Viro saisi enemmän rokotteita. Suomi on päättäväisesti laskenut yhteen yksi plus yksi: jos EU:n rokotetoimituksia painotetaan epidemiatilanteen vaikeuden perusteella, Suomi olisi rokotejakelun häntäpäässä. Niinpä Suomi vastustaa rokotteiden järkevämpää jakamista, koska Suomi haluaa, että Suomeen tulee rokotteita.

 

Viimeiset neljä vuotta elämästäni olen tutkimustyössä tuskaillut spatiaalisten skaalojen kanssa: miten taudinaiheuttajien dynamiikka yhdellä maantieteellisellä tasolla vaikuttaa dynamiikkaan toisella tasolla. Rokotejakelussa olemme nyt tämän dynamiikan ytimessä. 

Emme oikeastaan tiedä, mikä on koronaviruksen leviämisen kannalta olennainen alueellinen taso: missä ja kuinka kauas tapaukset oikein leviävät. Jos haluamme painottaa rokotuksia, emme oikein tiedä, mikä olisi järkevä taso painottaa rokotuksia.

Tämä on oikeastaan sama ongelma kuin minkä kohtaamme rajoitusten asettamisen kanssa. Ihmiset liikkuvat ja tartuttavat jollain alueella ja haluaisimme osua juuri tuohon  oikeaan alueelliseen rajaukseen, jotta rajoitukset olisivat optimaalisia. Suuri osa tartunnoista tapahtuu kotona, joten ilmiselvin alueellinen taso on kotitalous. Tämän jälkeen työpaikat, harrastukset ja ravintolat ovat olennaisia: näissä taso on jo suurempi, ehkäpä useiden kuntien kokoinen. Voimmeko määritellä rajoituksia esimerkiksi työssäkäyntialueiden mukaan? 

Agenttipohjaisissa epidemiologisissa malleissa voidaan päästä jo hieman tähän alueellisuuteenkin käsiksi, kun määritellään kuinka kaukana ihmiset ovat toisistaan ja miten ja kuinka pitkällä he käyvät esimerkiksi kouluissa ja työpaikoissa.

 

Tähän asti rokotteiden kohdennus on Suomessa tehty henkilön ikään ja terveyteen liittyvän riskiarvion sekä ammatin perusteella: ensin on rokotettu hoitohenkilökunta, sitten vanhimpia ikäluokkia ja niitä joilla on voimakkaasti altistavia sairauksia. Alueellisia eroja on huomioitu oikeastaan vain siinä, että hoivakodit ympäristönä ovat erityislaatuisia, ja niissä asuvat potilaat onkin rokotettu ensin. 

Viime aikoina on keskusteltu siitä, että pitäisikö rokotteita jakaa alueellisesti kohdistetusti. Ajatus kulkee niin, että koska Uudellamaalla esiintyy koronavirusta enemmän kuin Etelä-Pohjanmaalla, Uudellemaalle voisi olla kannattavaa saada enemmän rokotteita - ja Etelä-Pohjanmaalle siis vähemmän. Tällöin siirrytään nationalismista aluepolitiikkaan: THL:n mukaan suuri osa sairaanhoitopiireistä vastustaa alueellista uudelleenkohdentamista, koska sehän merkitsisi, että heidän alueelleen tulisi vähemmän rokotteita.

THL:n mallinnuksessa maa jaettiin kolmeen yhtä suureen alueeseen: korkean, keskimääräisen ja matalan ilmaantuvuuden alueisiin. Jos kaksi kolmasosaa rokotemäärästä jaetaan näille ilmaantuvuuden ja sairaalahoidon perusteella, sairaanhoidon tarpeen määrä laskee 20-25% verrattuna tilanteeseen, jossa rokotteet jaetaan tasan. Se ei ole ihan selvää, onko THL:n mallinnuksessa otettu kantaa rokotejakelun alueiden määrittelyyn. THL:n perustelumuistiossa puhuttiin vain alueista, mutta Kansallisen rokoteasiantuntijaryhmän kokousmuistiossa puhutaan sairaanhoitopiireistä. KRAR:in lopullinen suosituskin koskee vain ”alueita”.  

Seuraava kysymys onkin sitten, että mikä on se ”alue”, jota painotettaisiin rokotejakelussa. Onko se sairaanhoitopiiri, kunta vai esimerkiksi postinumeroalue?

 

Alueista nyt tartuntatapauksia on eniten Varsinais-Suomen ja Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin alueella, mutta näissäkin tapaukset jakautuvat epätasaisesti: Inkoossa ja Punkalaitumella ei ole ollut yhtään tapausta kahden viikon aikana. Epidemian perustasossa olevalla Etelä-Pohjanmaalla taasen Kauhavalla on viimeisten kahden viikon aikana ollut 90,4 tapausta 100 000 asukasta kohden.

THL:n asiantuntijaryhmässä argumentoitiin, että puutiaisaivokuumerokotettakin kohdistetaan alueellisesti. Puutiaisaivokuumerokote on ehkä huonoin mahdollinen vertailukohta, koska puutiaisaivokuumevirusta esiintyy Suomessa hyvin maantieteellisesti rajatuilla alueilla. Koronavirus sen sijaan leviää ihmisten kanssa, joten tilanteet voivat muuttua hyvin nopeastikin.

Monilla alueilla epidemia on lehahtanut nopeasti ja sitten saatu myös nopeasti kuriin. Tällöin rokotteiden uudelleenohjaaminen ei välttämättä auta. Pääkaupunkiseutu on tässä tavallaan omanlaisensa tapaus, koska tilanne on ollut jatkuvasti pääkaupunkiseudulla vaikein.

Kuntien välillä tilanne vaihtelee ajallisesti ja alueellisesti. Esimerkiksi viimeisen kahden viikon aikana Karvialla ei ole ollut yhtään tartuntaa, mutta koko pandemian ajalta siellä on kolmanneksi eniten todettuja tartuntoja väkilukuun suhteutettuna (Vantaa on listan toinen ja Helsinki neljäs). Epidemian ajallinen vaihtelu on tavallaan itsestäänselvää ja se kuinka hyödyllistä epidemian hallinta alueellisesti on, riippuu siitä kuinka nopeasti rokotuksia saadaan kohdennettua suhteessa epidemian etenemiseen. 

Vastaavasti kuntien sisällä tilanne vaihtelee: Espoon Muurala-Gumbölen ja naapurissa sijaitsevan Kanta-Espoon välillä on melkein kymmenkertainen suhteellisen esiintyvyyden ero. Samoin Helsingissä: Kulosaaren kahden viikon esiintyvyys on 74 tapausta 100 000 asukasta kohden, kun taas Puotilassa se on 1074 tapausta. Kulosaaressa ja Muurala-Gumbölessä tartuntariskit ovat siis pienempiä kuin Kauhavalla. 

Olisiko siis postinumeroalue kaikkein järkevin tapa kohdistaa rokotuksia? Vai pitäisikö kohdennuksen olla kolmitasoinen: sairaanhoitopiireittäin, kunnittain ja lopulta vielä kuntien sisällä postinumeroalueittain?

 

Viimeinen ja kaikkein olennaisin kysymys tietenkin on, että päätyykö rokotteet niihin ihmisiin, joissa rokotteesta on kaikkein eniten hyötyä. Tästä en ole ainakaan toistaiseksi nähnyt vielä suomalaista aineistoa.

Tartuntataudit ovat hyvin epätasa-arvoisia. Hoitoja ja rokotteita on tarjolla yleensä niille, joilla on ylipäänsä pienin riski saada tartunta. Sama pätee myös koronavirukseen: Yhdysvalloista ja Iso-Britanniasta tiedetään, että koronarokotukset tuntuvat päätyvän niille ihmisryhmille, joille tapauksia on ollut kaikkein vähiten. Siinä missä tummaihoiset ja Yhdysvalloissa latinot tai Iso-Britanniassa aasialaistaustaiset ovat sairastaneet ja kuolleet suhteellisesti enemmän, he ovat saaneet myös suhteellisesti vähemmän rokotteita.

Vähemmistöryhmien on yleensä vaikeampi saada tietoa mistä rokotteen saa ja koska rokotusajan voi varata. Ennen kaikkea tilanteessa, jossa käytetään suhteellisen monimutkaista kriteeristöä kuka saa milloinkin rokotusajan, rokote voi jäädä hankkimatta. Lisäksi vähemmistöryhmät suhtautuvat yleensä epäilevämmin rokotuksiin kuin valtaväestö.
Alueellisesta kohdentamisesta ei ole hyötyä, ellei kaikkein haavoittuvimpia ryhmiä ei tavoiteta rokotusten suhteen. Tähän ei tietenkään ole olemassa mitään excel-kaavaa, jolla tavoittaminen saadaan suoritettua. Se vaatii tiedottamista, ihmisten kohtaamista ja ongelmakohtien tunnistamista.

Kärjistäen sanottuna: se että kulosaarelaiset saavat nopeammin koronarokotteensa ei edesauta pandemian hallintaa, jos esimerkiksi maahanmuuttajaryhmillä rokotuskattavuus laahaa perässä. Alueellista kohdentamista tärkeämpi kysymys on, että saammeko tälläkään hetkellä rokotteita sinne, minne ne pitäisi saada.

Kommentit (6)

Vierailija
10/6 | 

Eikö olisi tärkeintä saada rokotettua ne jotka eivät pysty tekemään etätöitä? Niin kauan kun työssäkäyvät ihmiset on rokotettu niin turha on odottaa laumasuojaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
Heinäkuu
2016
2015
2014
Sisältö jatkuu mainoksen alla